Artikkeli 4 | 2015
Heikki Nurminen

Kirjoittaja oli Suomen Lähetysseuran Israelin-lähetti ja Lähi-idän-työn sihteeri vuosina 1964–1996. Hän piti tämän esityksen Tiililä-seurassa huhtikuussa 2015.

Juutalaiset alkuseurakunnassa

Apostolien teoissa kerrotaan: ”Antiokiassa alettiin ensimmäiseksi käyttää opetuslapsista nimitystä kristitty” (Ap. t. 11:26).

Nimitys tulee kreikan sanasta khristos, monikossa khristianous. Hepreankielisessä Uudessa testamentissa nimitys on monikossa meshihijim. Tämä puolestaan juontuu heprean Voideltua tarkoittavasta sanasta Mashiah. Jeesuksen opetuslapset olivat siis kielellisestä ympäristöstä riippuen joko kristuslaisia tai messiaslaisia.

Nykyaikaan tultaessa puhutaan juutalaiskristityistä tai messiaanisista juutalaisista. 1800-luvulla alettiin puhua heprealaiskristityistä; nimitys viittaa näiden juutalaisten etniseen perimään, sillä heprealainen on vanhin Jumalan kansasta käytetty nimitys. Se nousee esiin 2. Mooseksen kirjassa esimerkiksi puhuttaessa Mooses-vauvasta: ”Tämä on varmaan heprealaisten poika” (2. Moos.2: 6). Nimitys ivri ’heprealainen’ tulee teonsanasta avar ’kulkea yli’. On kysymys kansasta, joka oli tullut suurten virtojen takaa. Profeetta Joona sanoo, kun kysytään hänen maataan ja kansallisuuttaan: ”Ivri anochi” ’minä olen heprealainen’. Myös Paavali sanoo olevansa heprealainen heprealaisista vanhemmista (Fil. 3: 5). Heprean kieli, ivrit, on siis heprealaisten puhuma kieli, vaikka kaikki heprealaiset eivät puhukaan hepreaa. He kyllä käyttävät hepreankielistä rukouskirjaa, Sidur, ja Vanhaa testamenttia, Tanach.

Ap. t. 11: 26: n pohjalta meidän on hyvä painaa mieleen, että ennen nimityksiä kristitty ja messiaaninen, oli nimitys talmid ’oppilas’.

On merkittävää, että Jeesuksen ensimmäiset oppilaat olivat hänen lähipiiristään, Galileasta. On puhuttelevaa avata Jaakobin kirje ja lukea sen alusta: ”Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen palvelija.” Hän oli kasvanut samassa kodissa, elänyt samaa arkea Jeesuksen kanssa ja siinä tilanteessa nähnyt hänessä Herran ja Messiaan.

Me tiedämme, miten vaikeaa meidän on vakuuttaa kristillisellä todistuksellamme juuri lähipiiriämme, perhettä, työtovereita ja naapureitamme. Mutta Jeesuksen lähisukulaisista, veljistä ja serkuista, tuli seurakunnan johtajia Galileaan, ja he toimivat siellä johtajina kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. He olivat yleensä maanviljelijöitä ja viljelivät sukunsa maita Nasaretin läheisyydessä (Bagatti, s. 19–20). Pyhän maan kirkon juutalaiskristillisestä luonteesta alkuvuosisatoina todistaa se, että Jerusalemissa oli 15 heprealaissyntyistä piispaa alkuseurakunnan kaudesta Hadrianuksen aikaan 138 jKr. asti. Eusebius käyttää heistä nimenomaan laatusanaa heprealaisia (engl. Hebrews in origin) (Eusebius s. 107). Ensimmäinen näistä viidestätoista oli Jaakob, Herran veli, joka myös kärsi marttyyrikuoleman kivittämällä. Toinen heistä oli Simon Kleopaan poika, Josefin veljenpoika, joka ristiinnaulittiin.

Alkuseurakunta, siis messiaaniset juutalaiset, kokoontuivat alun perin temppelissä ja synagogissa (Ap. t. 3:1–3), mutta 100-luvun alussa synagogan ja seurakunnan välille tuli repeämä. Se aiheutui siitä, että synagogan päivittäiseen rukoukseen, amida, lisättiin kirous, nk. birkat minim. Minim tarkoittaa Jeesus Nasaretilaiseen uskovia, ja tässä pyydetään, että Jumala hävittäisi heidät. Kun Jeesukseen uskovat eivät voineet yhtyä tähän rukoukseen, he jäivät pois synagogan yhteydestä.

Alkuaikojen messiaanisten juutalaisten kohtalo kuvastaa Jeesukseen uskovien heimoveljien osaa tässä maailmassa. He ovat kautta aikojen joutuneet elämään ulkopuolella leirin, hänen häväistystään kantaen (Hepr. 13:13).

Myyttejä ja faktoja

Tämän esityksen nimi mukailee tanskalaisten teologien, Kai Kjaer-Hansenin ja Bodil Skjottin, tutkimusraportin nimeä Facts and Myths About the Messianic Congregations in Israel 1998–1999. Se ilmestyi 1999 Israelin Kristillisen Neuvoston UCCI:n ja Caspari-keskuksen julkaisemana. Kuten nimi edellyttää, se keskittyy messiaanisiin seurakuntiin Israelissa. Messiaanisten juutalaisten liike on kuitenkin maailmanlaajuinen, ja sillä on samoja piirteitä kaikkialla.

Kyseinen raportti kuvaa 81 seurakuntaa Israelissa. Niissä on pieniä kotiseurakuntia ja isompia kirkoissa kokoontuvia seurakuntia. Näihin kuuluvat heprealaiset katoliset, notzrim ivrim, joista dosentti Timo Vasko kirjoittaa ansiokkaasti Lähetysteologisessa aikakauskirjassa 14/2011 s. 227–233.

Aluksi on tarpeen määritellä, kuka on messiaaninen juutalainen. Malliesimerkkinä pidän Simon Bar Joonaa, josta tuli Pietari, kun hän oli vastannut Jeesuksen kysymykseen: ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” ja sanonut: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika” (Matt. 16: 15–18). Juutalainen, joka tunnustaa Pietarin tavoin, on mielestäni messiaaninen juutalainen.

Ajan oloon asiassa nousee kuitenkin kysymyksiä, jo Pietarista alkaen. Ajatelkaamme esimerkiksi Kinneretin pohjoisrannalla Kapernaumin lähellä olevaa pientä kirkkoa. Sen lattiana on paljas kalliokupu, jonka uskotaan olevan sama, jolla istuen Pietari ja ylösnoussut Jeesus olivat keskustelleet, kun Jeesus kysyi kolmasti, rakastiko Pietari häntä. Kun Pietari oli vastannut myöntävästi, hän sai myös tehtävän paimentaa ja ruokkia Jeesuksen laumaa (Joh. 21:15–17). Siksi kirkkoa kutsutaan Pietarin primaatin eli johtajuuden kirkoksi. Kirkon seinällä on taulu, johon on kirjoitettu Rooman kirkon piispojen nimet numerojärjestyksessä. Pietarin nimi on siinä ensimmäisenä.

Tammikuussa 1964 paavi Paavali VI Pyhän maan vierailunsa yhteydessä kävi kirkossa. Hän polvistui kalliolle, suuteli sitä ja kutsui sitä Rooman kirkon peruskallioksi. Hän oli järjestyksessä paavi numero 262. Nykyinen paavi Fransiskus on numero 266.

Soitin katoliseen tiedotuskeskukseen ja kysyin, oliko Simon Pietari ensimmäinen paavi. Keskuksesta vastattiin, että hän oli apostoli. Mutta jos Pietari sulautui syntyvään maailmanlaajuiseen katoliseen kirkkoon, oliko hän edelleen messiaaninen juutalainen? Entä hänen seuraajansa, joissa myös oli juutalaisia? Esimerkkinä Pariisin juutalaissyntyinen kardinaali Jean-Marie, Aaron Lustiger 1990-luvulla (hänen äitinsä kuoli keskitysleirillä). He tosin tunnustivat Pietarin tavoin, että Jeesus on Jumalan poika ja Messias, mutta entä heidän juutalainen identiteettinsä, joita messiaaniseen juutalaisuuteen sisältyy? Tässä meille keskustelunaiheita.

Juutalaisten keskuudessa on tapana ajatella, että jos joku heistä uskoo Jeesukseen ja varsinkin jos hänet kastetaan, hän siirtyy vihollisen leiriin. Joskus kuulemme juutalaisten ystäviemme viettävän seitsemän päivän suruajan, shiva (Job 13:2) uskoon tulleelle omaiselleen, ikään kuin tämä olisi kuollut. Tämä valaisee meille Paavalin sanaa kasteesta: ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan” (Room 6:4).

Uskovat juutalaiset itse korostavat sitä, että he edelleen kuuluvat kansaansa, ovat juutalaisia. He kyselevät, mitä tämä merkitsee. Israelin tilanteessa kysymyksellä on kaksi ulottuvuutta, uskonnollinen ja kansallinen, siis suhde tooraan ja rabbinistiseen perinteeseen sekä velvollisuudet maan ja valtion kansalaisina. Uskonnon alueella kysymykseen tulevat ympärileikkaus ja sapatinvietto, uskonnollinen ruokadieetti kashrut sekä juutalaiset juhlat. Kansalaista koskevat asevelvollisuuden suorittaminen, veronmaksu, äänestäminen jne. Messiaaniset juutalaiset pitävät kunnia-asianaan näiden velvollisuuksien hoitamista.

Juhlat kuten sapatti ja Pesah (pääsiäinen) tarjoavat hyviä symboleja uskon totuuksien opettamiseen: Sapattikynttilöiden valo kertoo Jeesuksesta, joka on maailman valo. Pääsiäispöydän kolme päällekkäistä matsa-leipää kuvaavat Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä. Niistä keskimmäinen, Poika, murretaan. Happamatonta leipää käytetään yleensä myös ehtoollisleipänä. Siinä se viittaa koko pääsiäisen symboliikkaan.

Jotkut messiaaniset seurakunnat saattavat juutalaisuuden korostamisessaan mennä hyvinkin pitkälle. Niinpä jossakin seurakunnassa käytetään toorarullaa, rukousliinoja sekä kipapäähinettä. Tavoitteena on eräänlainen messiaaninen synagoga, jonka mallina on Josef Rabinowitzin johtama Uuden Israelin seurakunnan synagoga Kishinavissa. Tällaista tyyliä noudatetaan esimerkiksi Jerusalemin Narkis-kadun Netiv-Jah-seurakunnassa. Kun se seurakunta joskus tuli viettämään perheviikonloppua Lähetysseuran työkeskukseen, toimihenkilöt saapuivat paikalle padat ja kattilat kainaloissaan. Eihän ollut varmaa, että keittiömme, jossa venakot emännöivät, olisi ollut kashrutin mukainen.

Joissakin tapauksissa messiaanisen juutalaisen myös tuntee juutalaiseksi. Tällainen oli Moshe Immanuel Ben-Meir, jota Risto Santala kuvaa kirjassaan Kenen te sanotte minun olevan (s. 156–159). Hän oli hepreaksi kirjoittava virsirunoilija ja saarnamies, joka julisti veren evankeliumia. Hän säilytti kuitenkin kotikorttelinsa, Jerusalemin vanhauskoisten kaupunginosan, ulkoisen habituksen. Niihin kuuluvat pitkä parta, korvakiehkurat, rukousviitta tupsuineen.

Messiaaniset juutalaiset vievät kyselynsä ja identiteetin etsintänsä myös seurakuntiensa kokouspaikkoihin. Kuten edellä olen kuvannut, heidän kokouspaikkansa voi olla koti, seurakuntasali tai kirkko, joskus betoniseinäinen teollisuushalli. Tällainen on Penuel-seurakunnan sali Porian kylässä lähellä Tiberiaa. Sisustus on yleensä äärimmäisen karu. Kirkolle ominaisia symboleja kuten ristejä ei ole näkyvissä. Lähetysjohtaja Alpo Hukka kysyi kerran vierustoveriltaan Shalhevet-jah-seurakunnan kokoussalissa, joka oli samannimisen koulun juhlasali ja sinänsä hyvin kodikas: ”Missäs tämän kirkon risti on?” Hänelle vastattiin: ”Se on tuolla kulmakomerossa.” Hukka marssi komerolle, toi sieltä pienen taotun pöytäristin ja asetti sen alttaripöydälle.

Messiaaniset saarnamiehet julistavat yleensä voimakastakin ristin evankeliumia, mutta esineenä tai kuvana he eivät ristiä juuri halua näkyville. He ajattelevat ei-uskovia sukulaisiaan, joiden toivoisivat tulevan seurakunnan kokouksiin. Risti saattaisi karkottaa näitä. Se muistuttaisi juutalaisvainoista, joita on tehty ristin tunnuksen alla. Risti on niin pelottava asia Israelissa, että jopa plus-merkistä on matematiikan kirjoissa poistettu ylin sakara. Sellainen karsittu plus oli myös Shalhevet-koulun matematiikan kirjoissa. Messiaanisten kokouspaikkojen seinillä saattaa olla postereita, joille on painettu hepreankielisiä raamatunlauseita tai Pyhän maan maisemakuvia.

Seurakuntien kokoukset, jotka pidetään yleensä sapattina, noudattelevat vapaaseurakuntien tyyliä, ei vakiintunutta liturgiaa. Synnin- ja uskontunnustusta ei niissä yleensä ole. Israelin kolmessa luterilaisperäisessä seurakunnassa, joita kutsutaan myös messiaanisiksi, Jerusalemissa, Jaffassa ja Haifassa luetaan synnintunnustuksena yleensä Daavidin synnintunnustusta, psalmia 51.

Olimme laatimassa noita seurakuntia varten hepreankielistä jumalanpalveluskaavaa. Silloin kysymys synnintunnustuksesta herätti väittelyä. Kuulimme Amerikasta Israeliin tulleen iskulauseen: ”Uudestisyntynyt ihminen ei tee syntiä.” Juutalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen voi taistella pahaa taipumusta jetzer ha-ra’a vastaan ja päästä siitä voitolle.

Amerikkalaista oppia on kuultu Suomessakin. 1970-luvun alkupuolella eräänä pitkäperjantaina elokuvateatteri Bristol toimitti kirkon virkaa. Saarnamiehenä toimi messiaaninen juutalainen Richard Wurmbrand Romaniasta. Hän oli Suomessa ulkopoliittisesti sopimaton persoona. Hän kertoi näet kokemuksistaan kommunistien vankiloissa, ja presidentti oli kieltänyt kirkon johtoa päästämästä miestä kirkkoihin. Hän saarnasi Jumalan ja ihmisen ankarasta taistelusta syntiä vastaan, mikä oli vienyt Jeesuksen ristille. Kesken kaiken eräs naishenkilö yleisön joukossa esitti välihuudon: ”Kun Jeesus on sydämessä, ei ole enää syntiä.” Saarnaajalle tulkittiin tädin välihuuto, ja hän aloitti ankaran ryöpytyksen kyseistä näkemystä vastaan: ”Tämä on juuri se vihollisen emävalhe. Juuri silloin, kun Jeesus on saanut ihmisen omakseen vihollisen hallusta, taistelu vasta alkaakin. Tämä taistelu on ankara ja jokapäiväinen ja kestää loppuun asti.”

Messiaanisten juutalaisten musiikki on kauan etsinyt seurakuntien ympäristöön sopivaa ilmaisua. Pitkään tyydyttiin lyhyistä raamatunlauseista koostuviin lauluihin, joita säestettiin rytmisoittimin. Englanninkielisissä seurakunnissa käytettiin englanninkielisiä laulukirjoja ja niiden kansainvälisiä lauluja. Seurakuntien hepreankielisen luonteen vahventuessa alettiin kaivata hepreankielisiä lauluja. Tähän toiveeseen saatiin vastaus, kun Shir hadash, ’Uusi laulu’, ilmestyi v. 1957. Siinä on 212 virttä ja hengellistä laulua. Niistä 113 on Moshe Immanuel Ben Meirin hepreaksi kääntämiä. Hän oli erinomainen Raamatun ja Rukouskirjan tuntija sekä heprean kielen taitaja. Hänen ansiostaan monet kristikunnan virret ovat saaneet ihanan hepreankielisen asun. Mukana ovat Lutherin Jumala ompi linnamme ja Gerhard Hasslerin Oi rakkain Jeesukseni. Viimeksi mainittu on kirjassa Bachin sovituksena. Virsien alla on kääntäjän nimien kirjainlyhennys, Ma’abam, joka seuraa rabbi Moshe Ben Maimonin lyhennettä Ramban.

Oli järkyttävää huomata, että kristikunnan virret eivät juuri kelvanneet messiaanisille veljillemme. He käyttivät mieluummin omissa musiikkityöpajoissaan tekemiään vihkosia, joissa oli lyhyitä raamattulauluja.

Vuonna 1977 ilmestyi Messiaanisen Veljeyden Säätiön julkaisema uusi laulukirja Hallel ve-zimrat jah ’Herran laulu ja ylistys’. Siinä on kristikunnan tunnettuja virsiä sekä omien aikalaistemme sanoittajien ja säveltäjien virsiä. Kun messiaaniset veljet karttoivat kristikunnan virsiä, sanoin heille: ”Laulakaa nyt, hyvät veljet, niitäkin, laulakaa edes Ma’abamin tähden!”

Aiemmin on mainittu, että messiaanisissa seurakunnissa ei juuri käytetä uskontunnustuksia, paitsi luterilaiselta taustalta syntyneissä. Uskon sisältö muissa seurakunnissa tulee ilmi saarnoissa ja opetuksessa. Siihen kuuluu usko yhteen Jumalaan, maailman Luojaan ja ylläpitäjään, sitten usko Raamattuun, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin, Jumalan ilmoituksena, jonka ytimenä on evankeliumi Jeesuksesta Messiaasta, hänen opetuksestaan ja esikuvallisesta elämästään sekä sovituskuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Nämä asiat ovat messiaanisen saarnan keskuksessa kaikkialla.

On myös vaikeampia kysymyksiä, joita käsitellään seurakuntien johtajien kokouksissa tai erityisesti näiden pohtimiseksi järjestetyissä seminaareissa. Tällainen on kysymys Jeesuksen jumaluudesta. Opetetaan että Jeesuksen jumaluus sisältyy jo lauseeseen ”Jeesus on Messias”, joka esiintyy esimerkiksi heidän t-paitojensa selässä.

Myös Jumalan kolminaisuus on vaikeasti selitettävä asia. Varsinkin kun he julistavat uskovansa yhteen Jumalaan. Mutta teologisten seminaarien tuloksena he julistavat yksimielisesti uskovansa Jumalan kolminaisuuteen, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kolminaisuuden messiaaniset opettajat löytävät jo Vanhasta testamentista. Esimerkkinä olkoon Messias-ennustus (Jes. 61: 1): ”Herran Henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.” Myös Herran siunaukseen sisältyy kolminaisuus, koska Herra esiintyy siinä kolmasti.

Vaikka he eivät käytä kristikunnan klassisten uskontunnustuksen artikloita, he yhtyvät niiden sisältöön. On merkittävää, että messiaaniset juutalaiset ovat yhtä kristikunnan kanssa uskossa, vaikka he pitävät siihen etäisyyttä perinteen osalta.

Kristikunnassa liikkuvia myyttejä

Yksi yleinen myytti kristikansan keskuudessa on, että juutalaisen pitää kuulla evankeliumi toiselta juutalaiselta. Monet juutalaiset ovat kuitenkin tulleet Jeesukseen uskoviksi ei-juutalaisen todistuksen välityksellä. Voin mainita heistä esimerkkinä romanialaissyntyisen Richard Wurmbrandin. Hän kertoo uskoontulostaan kirjansa sivuilla 13–14. Kristitty saksalainen puuseppä Chistian Wölfkes vietti eläkepäiviään pienessä romanialaisessa kylässä. Hän oli rukoillut: ”Herra, olen palvellut sinua maan päällä ja maan päällä haluan myös palkintoni. Rukoilen, etten kuolisi ennen kuin olen käännyttänyt juutalaisen uskoon. Mutta lähistöllä ei ole juutalaisia ja minä olen vanha, sairas ja köyhä. En minä voi lähteä muualta etsimään. Sinä olet kaikkivaltias. Tuo luokseni tänne kylään juutalainen, ja lupaan tehdä kaikkeni käännyttääkseni hänet uskoon.”

Wurmbrand jatkaa: ”Ensimmäinen kylään tuona keväänä tullut juutalainen olin minä. En tiedä, saattaisiko yksikään nuori tyttö vedota niin intohimoisesti rakastettuunsa kuin tämä vanha mies vetosi minuun, jossa näki vastauksen rukoukseensa. Hän antoi minulle Raamatun luettavaksi. Olin lukenut sitä aiemminkin, mutta ilman sen suurempaa vaikutusta. Mutta nyt kädessäni pitämäni Raamattu ei ollut mikä tahansa Raamattu. Keksin myöhemmin sen salaisuuden. Wölfkes ja hänen vaimonsa viettivät tuntikausia rukoillen minun ja vaimoni puolesta. Oikeastaan en kyennyt lukemaan koko Raamattua; pikemminkin itkin sen päällä. Kyyneleni alkoivat vuotaa aina, kun vertasin itsekästä kurjaa elämääni hänen elämäänsä, joka vaelsi hyvää tekemässä.”

Toinen esimerkki juutalaisesta, joka kuuli evankeliumin ei-juutalaiselta, oli työtoverimme ja ystävämme Victor Smadja (1931–2014). Hän oli varakkaan perheen poika Tunisiasta ja menetti isänsä natsivainoissa. Hänen ollessaan nuori poika äiti lähetti hänet kristilliselle leirille, jota johti ranskalainen kristitty Paul Ferree. Leirillä Viktor tuli uskoon ja otti vastaan Jeesuksen Herranaan ja Vapahtajanaan. Suku yritti erottaa hänet uskostaan, mutta hän oli uskollinen. Myöhemmin hän opiskeli Emmaus-Raamattukoulussa Sveitsissä ja hänestä tuli erinomainen raamatunopettaja ja koko Israelin messiaanisen liikkeen tunnustetuimpia johtajia. Vuosina 1959–1969 hän toimi opettajana SLS:n Shalhevetjah-koululla Jerusalemissa. (Elijahu Smadjan muistokirjoituksessa isästään Messiaanisen Veljeyden Säätiön tammikuun 2015 raportissa.)

En malta olla ottamatta tähän mukaan vielä kolmattakin esimerkkiä. Hän on meille monille tuttu TV7:n ohjelmista, Jakov Damkani, joka on Israelin Pelastuksen Shofar -järjestön johtaja Tel Avivista. Elämäkerrassaan, joka on suomeksi nimellä Siionin poika, hän kertoo nuoruutensa seikkailuista Amerikassa. Siellä hänen luokseen tuli amerikkalaispoika Jeff, joka todisti hänelle Jeesuksesta ja kehotti häntä lukemaan Uutta testamenttia. Silloin Jakovin elämän suunta muuttui. Hänestä tuli palava uskova ja Jeesuksen todistaja. Kutsuimme häntä Jaffan Pietariksi, siksikin, että hänen evankelioimiskeskuksensa ”Valkoinen talo” oli lähellä nahkuri Simonin taloa, jonka katolla Simon Pietari sai elämänsä muuttaneen näyn (Ap. t.10).

Toisen kristikunnassa elävän myytin mukaan juutalaisille ei kannata julistaa evankeliumia, koska eivät he kuitenkaan usko. Faktoja tämän myytin kaatamiseksi kannattaa etsiä muutamista teoksista:

• Gertrud Aulen: Kristinuskon voittokulku
• Jakob Cartenhaus: Jewish people and Jesus Christ
• Lontoon juutalaislähetysseuran 100-vuotishistoriikki 1909: Some Jewish Witnesses for Christ.

Nuo teokset kertovat yhteen ääneen siitä, miten tuloksellista 1800–1900-lukujen juutalaislähetystyö oli. Sadattuhannet tulivat Kristukseen uskoviksi, ja työ antoi sadoittain pappeja ja lähetystyöntekijöitä Kristuksen maailmanlaajalle kirkolle. Adolf Shapir, jonka kirjan Christ and Israel Matti Tarkkanen on suomentanut, sanoo jopa, että evankeliumin julistus juutalaisten keskuudessa on ollut kaikkein tuloksellisinta; hänen mukaansa mikään lähetystyön alue ei ole tuottanut niin runsasta satoa kuin juutalaislähetystyö, kun otetaan huomioon heidän lukumääränsä.

Mitä tulee tämänhetkisiin lukumääriin, meillä on käytettävissämme Henry Pokrzywan antamat luvut. Hän oli Puolan juutalaisia, joka teki elämäntyönsä Ranskasta käsin Messanic Testimonyn työntekijänä. Hän oli osallistunut messiaanisten juutalaisten kokoukseen Messanic Collegessa vuonna 1981. Silloin hän sai tietää messiaanisten juutalaisten lukumääriä eri puolilta maailmaa ja antaa elämäkertansa kirjoittajalle seuraavat luvut: USA:ssa 80 000–100 000 messiaanista juutalaista. Koko maailmassa hän sanoo heitä olevan kenties 200 000. Osa heistä on liittynyt uudelleen järjestettyihin messiaanisiin seurakuntiin yhdessä kiinnostuneiden ei-juutalaisten kristittyjen kanssa (Baudin s. 213–214).

Maailmassa on kuitenkin yli 10 miljoonaa juutalaista, joten tehtävä on yhä kesken. Muistakaamme siis Paavalin sanaa Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeessa 6: ” Juutalaisille ensin!”

Kirjallisuutta

Aulen, Gertrud: Kristinuskon voittokulku. SLS, Helsinki 1927.

Aitomaa, Juhani: Messiaan Israel. Kuva ja sana, Jyväskylä 1993.

Bagatti, Bellarmino: The Church from the Circumcision. Franciscan Printing Press, Jerusalem 1984.

Bass, Martin Levi: Ilosanoma Israelille. Kirjaneliö, Pieksämäki 1981.

Baudin, Frederic: Ajurin poika. SLS, Helsinki 2000.

Bernstein, A.: Some Jewish Witnesses for Christ. Keren Ahvah Meshihit, J-m 1999.

Crombie, Kelvin: A Jewish Bishop in Jerusalem. Yanetz LTD, Jerusalem 2006.

Damkani, Jakov: Siionin poika. Uusi Tie, Jyväskylä 1997.

Eusebius: The History of the Church. Penguine Books, Englanti 1989.

Kjaer-Hansen, Kai & Skjött, Bodil: Facts and Myths about the Messanic Congregation in Israel. Jerusalem 1999.

Kjaer-Hansen, Kai: Josef Rabinowitz and the Messanic Movement. B. Eerdmans Publishing Co., Grand Rapids, Michigan 1995.

Santala, Risto: Kenen te sanotte minun olevan. Perussanoma, Hämeenlinna 2008.