Sekularismin häviäminen

Perusta 6 | 2015

Maallistuminen on puhuttanut kristittyjä ja teologian ammattilaisia jo vuosikymmenien ajan. Käytännön syitä lienee kaksi. Ensinnäkin oma kokemus kirkkojen tyhjentymisestä ja arjessa kohtaamiemme ihmisten penseydestä todistaa sekularisaatiosta. Toiseksi julkisen keskustelun melko avoin kristinuskon vastaisuus tukee yleiskäsitystä. Ja miksei tätä kuvaa voisi täydentää kirkosta eroamisen kasvulla.

Sekularisaation tutkijat ovat panneet merkille, että yleinen käsitys maallistumisesta on kaikista näyttävistä esimerkeistä huolimatta hieman virheellinen. On tietenkin totta, että julkinen tila tyhjenee vähitellen kristinuskosta. Tätä muutosta selittävät syyt ovat kuitenkin usein tuulesta temmattuja. Niitä ohjaa, kuten Olli-Pekka Vainio tässä numerossa arvioitavassa kirjassaan toteaa, valistuksen ”kertomus”. Sehän on aina korostanut uskon ja järjen taistelua sekä kuvitelmaa siitä, että ihmiskunta kehittyy vähitellen kohti terveen tieteellisen materialismin ohjaamaa humanismia.

Charles Taylorin mukaan yhteiskuntamme eivät ole uskonnottomia, kaukana siitä. Perinteisen uskonnollisuuden ohella ”uskonnollisia” suuntauksia ovat valistuksen järkiuskonto (joka korostaa ihmisen asemaa itsenäisenä moraalisena subjektina), mysteerinomainen uskonnollisuus (New Age) ja lopulta subjektin täysi syrjäyttäminen, dekonstruktio (nihilismi). Näiden suuntien avulla nykyihmiset hakevat elämäänsä kaiken selittävää ”täyteyden” kokemusta.

Kirkot ovat myös tehneet ilmeisiä virheitä yrittäessään ratkaista sekularismi-kiistaa. Suomessakin tunnetaan hyvin Harvey Coxin vanha vaihtoehto (kirjassa Secular City). Cox väitti valistuksen kertomuksen voittavan. Siksi kirkko säilyy vain mukautumalla. Opit tulee vaihtaa sisäisen kasvun ja ihmisen itsensä toteuttamisen ohjelmiksi. Meillä tämä aate elää pulskasti uuskantilaisen eettisen uskontulkinnan perinteessä. Coxin tulkinta vain oli väärä.

Toinen mukautumisprosessi näyttää olevan menossa ekoteologian ja mysteeriuskontojen alueella. Osa kirkon jäsenistä ja teologeista pyrkii sijoittamaan luontomystiikkaa kirkon sanoman ytimeen. Toiset taas ovat valmiita omaksumaan uskonnollisia piirteitä muilta suurilta uskonnoilta, etenkin buddhalaisuudesta. Tätä muutosta todella tapahtuu, katsokaa vaikka mindfulnessin voittokulkua.

Ei liene yllättävää, että jälkiluterilaisessa Suomessa myös nihilistinen suuntaus on toisinaan noussut keskustelun kärkipaikoille. Sitä markkinoidaan kulttuurikristillisyytenä, jonka mukaan uskonnossa ei ole rationaalista elementtiä ensinkään. Jäljelle jää vain hiljaisuus.

Meidän tulisi kuunnella sekularismin tutkijoita tarkemmin. He ovat yrittäneet kertoa, että tuollaiset reagoimisen tavat ovat virheellisiä. Juuri ne toteuttavat kirkoissa jälkikristillisyyttä, vaikka sitä ei kutsuttaisikaan sekularisaatioksi. Se on lähinnä vääristynyttä sakralisaatiota.

Mutta pitäisikö terminologiakin kokonaan vaihtaa? Ilmeisesti pitäisi. Brittiläiset tutkijat ovat puhuneet sekularisaation sijasta ”kristinuskon purkamisesta” (de-Christianization). Jälkikristillisyys ei ole sitä, että pyhän ”kokemus” tai sakraalin tunne häviäisivät yhteiskunnasta. Ne vain siirtyvät eri kohtaan ja muuttavat luonnettaan. Ne irtautuvat sekä Kolmiyhteisestä Jumalasta, että lain ja evankeliumin dynamiikasta. Jälkikristillinen ihminen pitää pyhänä rajatonta itsensätoteuttamista. Hän uskoo itsensäkehittämiseen kuin taivaalliseen ääneen.

Jälkikristillisen ”uskonnollisuuden” keskeisin piirre näyttää olevan se, että ihmisestä itsestään tulee pyhän kokemisen keskipiste. Tällaisen ajattelun ydintä ei ole vaikea sijoittaa. Se merkitsee paluuta lankeemuksen alkuperäiseen tilanteeseen. Ihminen haluaa jumalallistaa itsensä tavalla tai toisella – Jumalan voi puolestaan asettaa vastuuseen kaikesta negatiivisesta, mitä maailmasta löytyy.

•Timo Eskola