Luther, Jumalan sanan julistaja

Perusta  6 | 2016

Craig P. Jennings, M.A., Ph.D.

(suomentanut Sinikka Mäkelä painamattomasta käsikirjoituksesta vuodelta 1991)

Kirjoittaja on toiminut professorina Free Lutheran Theological Seminary -oppilaitoksessa Minneapolisissa. Nykyään hän on sitä ylläpitävän luterilaisen kirkon Association Free Lutheran Church pappina Bottineaussa Pohjois-Dakotassa lähellä Kanadan rajaa. Hänen äitinsä sukujuuret ovat Suomessa. Artikkeliin liittyvä Luther, rukouksen mies julkaistiin lehtemme edellisessä numerossa. Tekstin runsas viitteistö on tilan puutteen vuoksi karsittu lukuun ottamatta monia suoria lainauksia 55-osaisesta laitoksesta Luther’s Works = LW.

Johdanto

Uskonpuhdistuksen aika toi kristillisen julistamisen kehitykseen historiallisesti terävimmän muutoksen, joka oli hyvin radikaali. Keskiajalla kyllä saarnattiin paljon ja oli monia huomattavia saarnaajia, mutta keskivertokirkossakävijän kuulema sanoma ei juuri keskittynyt Jeesukseen Kristukseen eikä pohjautunut Raamatun tekstiin. Useimmissa saarnoissa oli monimutkainen rakenne ja ne kehittelivät jotakin saarnaajan valitsemaa aihetta: teologista kysymystä, tiettyä hyvettä tai syntiä tai kristityn elämässä esiintyvää ongelmaa.

Vallalla oli hyvin tiukka kaava. Ensiksi tuli johdanto. Sitten ongelma jaettiin moniin osiin ja analysoitiin. Saarnaajat marssittivat esiin filosofisia argumentteja kantansa todistamiseksi. He lainasivat kirkkoisiä auktoriteetteinaan ja luettelivat kohtia ja alakohtia, pää- ja alaopetuksia – kaikki loogisen täsmällisesti ja spekulatiivisen kyvykkäästi esitettynä. Puhujasta riippuen saarnassa saattoi olla Raamattua paljon tai vähän. Pyhimyksillä oli usein näkyvä osa. Saarnaan ei kuitenkaan suhtauduttu kovin vakavasti, koska sakramentti oli tärkeintä.

Sitä vastoin uskonpuhdistuksen saarnat olivat raamatullisia, sisälsivät polemiikkia ja keskittyivät armoon. Niistä tuli myös evankelisen jumalanpalveluksen keskus.

Henkilö, joka sai aikaan tämän suuren vallankumouksen, oli tietenkin Martti Luther. Melanchthon oli tutkija, Calvin oli teologi, Cranmer oli uskonnollinen valtiomies, mutta Luther oli julistaja. On arvioitu, että hän piti elinaikanaan 4000–10000 saarnaa, joista 2300 on säilynyt. Itse asiassa suuri uskonpuhdistaja julisti aina. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Roland Bainton toteaa: ”Hän opetti aina, tapahtuipa se sitten luokkahuoneessa tai saarnatuolissa; ja hän saarnasi aina, tapahtuipa se sitten saarnatuolissa tai luokkahuoneessa.”

Julistamisen tärkeys

Luther aloitti saarnaajanuransa Erfurtin augustinolaisluostarin ruokasalissa: ”Minun oli pakko saarnata. Voi, kuinka pelkäsinkään saarnatuolia!” Jumala oli kuitenkin kutsunut hänet saarnaajaksi. Luther tunsi hänen pakottavan kätensä päällään koko elämänsä ajan.  Kaikkien saarnaajien tavoin hän kadotti julistamisen intonsa ajoittain. Hän kuitenkin ymmärsi, miten ehdottoman tärkeää se oli. Se mikä tekee kirkosta ”kauniin” ja ”puoleensavetävän”, hän kirjoitti kerran, on hyvä saarna ja vilpitön rukous (LW 2, 334).

Vuoden 1530 alussa Luther kuitenkin lopetti saarnaamisen. Muutamaa saarnaa lukuun ottamatta wittenbergiläiset eivät enää kuulleet häntä ennen kuin saman vuoden syksyllä. Hän lopetti – ja aikoi lopettaa loppuiäkseen – koska hänet oli vallannut voimakas masennus, jota lisäsi, että wittenbergiläiset eivät reagoineet hänen sanomaansa.

Luther oli marraskuun kahdeksannen päivän saarnassaan vuonna 1528 varoittanut, että hän saattaisi lakata saarnaamasta wittenbergiläisille. Muistuttaessaan seurakuntaa siitä, että oli menossa kolehtiviikko, hän torui ihmisiä:

 

Monet teistä eivät halua antaa lanttiakaan. Te kiittämättömät, teidän tulisi hävetä. Kadun, että ollenkaan vapautin teidät tyranneista ja paavinuskoisista. Te kiittämättömät elukat ette ole evankeliumin arvoisia. Ellette tee parannusta, lopetan ennemmin saarnaamisen kuin heitän helmiä sioille.

 

Kokeilepa tällaista puhetta jonakin pyhäaamuna!

Uudenvuodenpäivänä 1530 Luther sitten lopetti. Tuskin oli saarna sinä aamuna alkanut, kun säikähtänyt Wittenbergin seurakunta kuuli: ”Saarnaisin mieluummin vesikauhuisille koirille, koska ei kannata puhua teille ja se loukkaa minua. Siispä jätän saarnaamisen pastorille ja hänen apulaisilleen. Minä pysyttelen luennoissani.”

Luther ei kuitenkaan pysytellyt luennoissaan. Useita kuukausia myöhemmin hän sanoi seuraavat paljastavat sanat Augsburgiin kokoontuneille papeille:

 

Ei ole kysymys siitä, että meitä suuresti ilahduttaisi saarnata. Minun korviani ei mikään viesti miellyttäisi enempää kuin se, joka siirtäisi minut pois saarnavirasta. Otaksun olevani hyvin väsynyt siihen ihmisten suuren kiittämättömyyden takia, mutta vielä paljon enemmän niiden sietämättömien vaikeuksien vuoksi, joita Paholainen ja maailma minulle jakavat. Mutta sieluparat eivät anna minun levätä. Sitten on myös mies nimeltä Jeesus Kristus. Hän sanoo: Ei! Häntä minä oikeuden mukaan seuraan kuten sitä, jolle kuulun ansion mukaan enemmän.

 

Pitkän saarnakokemuksensa ja Jumalan antaman perspektiivin valossa Luther oivalsi, että hän ja

muut hänen aikansa evankeliset saarnaajat puhuivat samanlaisille seurakunnille kuin apostolit

aikanaan – seurakunnille, joissa ihmiset etsivät ”uutta oppia korvasyyhyynsä” ja ovat ”saaneet

kyllänsä terveestä opista”. On suuri tragedia, hän huomautti surullisena, että ”mitä useammin me

saarnaamme ja opetamme, sitä kyllästyneemmiksi ja välinpitämättömämmiksi ihmiset tulevat”.

Kaikesta huolimatta ”meidän tulisi astua esiin importune, opportune (sopivalla ja sopimattomalla

ajalla)”, koska itse kunkin meistä on tehtävä tiliä Jumalalle siitä, miten otamme Sanan vastaan.

 

Toki ollaksemme saarnaajia kaikkina aikoina meidän tulee ahkerasti tutkia Jumalan sanaa. Vuonna 1542, alle neljä vuotta ennen kuolemaansa, suuri uskonpuhdistaja esitti vetoomuksen:

 

Jotkut pastorit ja saarnamiehet ovat laiskoja ja kelvottomia. He eivät rukoile. He eivät opiskele. He eivät lue. He eivät tutki kirjoituksia […] ikään kuin ei olisi tarvetta lukea Raamattua tätä tarkoitusta varten. […] He ovat vain papukaijoja ja naakkoja. […] Kutsu kuuluu: valvo, opiskele, lue ahkerasti. Totisesti et voi lukea liikaa Raamattua. Sitä, mitä luet, et voi lukea liian huolellisesti, ja mitä luet huolellisesti, et voi ymmärtää liian hyvin, ja minkä ymmärrät hyvin, sitä et voi opettaa liian hyvin, ja minkä opetat hyvin, sitä et voi elää liian hyvin. Paholainen, maailma ja oma lihamme taistelevat ja raivoavat meitä vastaan. Siksi, rakkaat herrat ja veljet, pastorit ja saarnaajat, rukoilkaa, lukekaa, ahkeroikaa. […] Tämä paha, häpeällinen aika ei ole sopiva hetki laiskotella, nukkua ja kuorsata.

 

Saarnaaminen on todellakin jalo, tärkeä ja vaativa työ, mutta sitä keskivertoseurakuntalainen ei osaa arvostaa:

 

Minun olisi kyllä vaikeaa istua satulassa. Haluaisinpa kuitenkin nähdä ratsastajan, joka pystyisi istumaan hiljaa kokonaisen päivän ja tuijottamaan kirjaa huolehtimatta tai uneksimatta tai ajattelematta mitään muuta. Kysykää vaikkapa kirjurilta, saarnaajalta tai puhujalta, kuinka paljon työtä puhuminen ja saarnaaminen vaativat. […] Kynä on kyllä varsin kevyt. […] Mutta tässä työssä ihmisruumiin paras osa (pää), jaloin jäsen (kieli) ja arvokkain työ (puhe) kantavat suurimman osan taakasta ja raatavat kovimmin, kun taas toisenlaisessa työssä joko käsi, jalka, selkä tai muut jäsenet tekevät työtä yksin, niin että ihminen voi iloisesti lauleskella tai laskea vapaasti leikkiä, mitä saarnan kirjoittaja ei voi tehdä. Kolme sormea tekee kaiken (kirjoittamistyön) […] mutta koko ruumiin ja sielun on oltava työssä mukana.

 

Vuonna 1543 Luther palaa saarnaamisen tärkeyteen. Se on tärkeää ensiksikin, koska Jumala on säätänyt sen ”tekemään kirkon paremmaksi”. Kun Jumalan sana ”asuu rikkaana kirkossa”, tapahtuu muutos. Toiseksi saarnaaminen on ratkaisevan tärkeää viimeisen tuomion valossa. Jos yhtäältä pastorit ovat uskollisesti julistaneet koko Raamattua, kukaan ei voi Jumalan edessä turvautua tekosyihin tuona suurena päivänä. Kukaan ei voi syyttää pastoriaan siitä, että tämä olisi säästellen paljastanut Jumalan totuutta tai ei olisi paljastanut sitä lainkaan. Toisaalta uskollinen sananjulistus myös ”vapauttaa meidät” pastorit, kun seisomme Herran edessä. Kolmanneksi julistaminen on tärkeää, koska sen sisältö on ”Herran sanan kallisarvoinen lahja”. Neljänneksi julistamisen lopullinen tarkoitus on, että se kajahtaa ”Jumalan kunniaksi”.

Jeesuksen Kristuksen kirkko ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman tervettä julistusta. ”Kun julistaminen loppuu, ei myöskään uskoa, rukousta eikä sakramenttien oikeaa käyttöä ei voi esiintyä” (LW 2, 84). Ellei ole ”hurskaita ja oppineita julistajia”, voi seurauksena olla vain hengellinen tuho (LW 3, 78). Luther ei siksi liioittele:

 

Pahinta maan päällä on väärä julistaja. Hän on pahin ihminen maan päällä. Ketään varasta, murhamiestä tai roistoa ei voi verrata häneen. Nämä eivät ole yhtä pahoja kuin on julistaja, joka hallitsee ihmisiä Jumalan nimissä – ja johtaa heidät helvetin syvyyteen väärällä julistuksellaan.

 

Saarnaaminen oli Lutherille niin tärkeää, että hän nousi saarnatuoliin usein pelokkain mielin. Toisin kuin monet saarnaajat, joilla on perhosia vatsassa ja joiden polvet tutisevat, koska he arastelevat seistä ihmisten edessä tai pelkäävät, etteivät saarnaa hyvin, Lutheria pelotti julistamistehtävän valtavuus. ”Olen usein ollut pelästynyt ajatellessani, että minun oli puhuttava Jumalan valtasuuruudesta ja jumalallisesta luonnosta hänen edessään” (LW 54, 158). Siksi hän ennen saarnaa rukoili tähän tapaan: ”Rakas Herra Jumala, haluan julistaa sinun kunniaksesi. Haluan puhua sinusta, kirkastaa sinua, ylistää sinun nimeäsi. Vaikken voi itsessäni tehdä sitä hyvin, rukoilen, että sinä tekisit siitä hyvää.” (LW 54, 157–158.)

Julistaminen on kuitenkin enemmän kuin Jumalasta puhumista. Jumala itse puhuu siinä sanassaan ja sen välityksellä. Koska koko Raamattu on Jumalan Hengen synnyttämä ja siksi kokonaan virheetön, pastorin tulisi voida sunnuntaiaamuna lähteä saarnatuolista ja sanoa: ”Tässä puhuu Jumala.” Sen pastorin, joka ”ei voi näin kerskua saarnastaan, pitäisi pysyä erossa saarnaamisesta, sillä totisesti hän kieltää Jumalan ja pilkkaa Jumalaa.”

 

Minä kyllä kuulen saarnan, mutta kuka puhuu? Pappiko? Ei todellakaan! Ette te pappia kuule. Ääni on tosin hänen; mutta minun Jumalani puhuu sanan, jota pappi saarnaa tai puhuu. Siksi minun pitäisi kunnioittaa Jumalan sanaa, että minusta tulisi Sanan hyvä oppilas.

 

Lutherin väitteiden valossa on varmasti oikein todeta, että Luther pitäytyi Kristuksen todelliseen läsnäoloon (reaalipreesenssiin) saarnatessaan.

Julistamisen peruspiirteitä

Kunnianarvoisan C. F. W. Waltherin mielestä saarnaajien on oltava erityisen selvillä kahdesta opista. Ensimmäinen ja tärkein on vanhurskauttaminen. ”Heti sen kannoilla” tulee lain ja evankeliumin oikea ymmärtäminen. Lutherilla oli selvä käsitys näistä kahdesta toisiinsa läheisesti liittyvästä opista. Hänelle ne olivat kaiken evankelisen julistamisen tärkein piirre.

Kun Luther toistuvasti korosti lain ja evankeliumin eroa, se ei johtunut hänen rakkaudestaan teologisiin hienouksiin vaan seurasi henkilökohtaisesta kamppailusta ja pastoraalisesta huolenpidosta. Luther taisteli vuosia synnin ja syyllisyyden orjuudessa löytämättä mistään helpotusta tai vapautusta. Vasta kun hän tuli ymmärtämään lain ja evankeliumin ja löysi sen totuuden, että Jumala hyväksyy uskovan syntisen armosta, kun tämä uskoo Jeesukseen Kristukseen, hän löysi elämän ja pelastuksen, vapauden ja ilon. Tunnetun tornikokemuksen jälkeen (vuonna 1518) Luther alkoi huolellisesti erottaa lain ja evankeliumin omissa saarnoissaan. Hän myös ilmoitti, että lain ja evankeliumin tulisi kuulua jokaisen saarnaajan työkalupakkiin:

 

Julistaja on kuin puuseppä. Hänen työkalunsa on Jumalan sana. Koska materiaalit, joita hän työstää, vaihtelevat, hänen ei pitäisi aina noudattaa samaa menetelmää saarnatessaan. Tuottaakseen vaihtelua kuulijoilleen hänen tulisi joskus lohduttaa, joskus pelästyttää, joskus moittia, joskus rauhoitella. (LW 54, 31.)

 

Jos julistaja kuitenkin erehtyy puolelle tai toiselle, on parempi erehtyä julistamaan liian paljon evankeliumia kuin liian vähän lakia.

 

Jos saarnaat uskoa, ihmiset tulevat veltoiksi eivätkä halua tehdä mitään hyvää, palvella tai auttaa ketään. Mutta ellet saarnaa uskoa, ihmiset säikähtyvät sydämessään ja kokevat tulevansa hylätyiksi. […] Tee niin kuin haluat; mikään ei tunnu auttavan. Oli miten oli, uskoa Kristukseen tulisi kuitenkin saarnata, sitä pitää saarnata. Kuulisin paljon mieluummin ihmisten moitetta siitä, että saarnaan liian suloisesti ja saarnani estää ihmisiä tekemästä hyviä töitä (vaikka se ei pidäkään paikkaansa) kuin olisin ollenkaan julistamatta uskosta Kristukseen, sillä silloin ei aroille, pelästyneille omilletunnoille olisi mitään apua. Siksi tahtoisin, ettei sanomaa uskosta Kristukseen unohdettaisi, vaan että se yleisesti tunnettaisiin. Se on hyvin suloinen sanoma, täynnä silkkaa iloa, lohtua ja armoa. Minun on tunnustettava, etten itsekään ole sitä vielä täysin käsittänyt. Meidän on sallittava, että toiset […] kääntävät sanoman väärän turvan julistukseksi; toiset taas […] herjaavat meitä […] ja sanovat, että [saarnaamalla niin paljon Kristusta] teemme ihmisistä laiskoja ja siten estämme heitä saavuttamasta täydellisyyttä.

 

Saarnan suuri teema on vain ”Jumalan kunnia Jeesuksessa Kristuksessa” – erityisesti hänen sovituskuolemansa meidän edestämme ja hänen ruumiillinen ylösnousemisensa:

 

Me saarnaamme aina häntä, tosi Jumalaa ja tosi ihmistä, joka kuoli meidän syntiemme tähden ja nousi kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Tämä voi vaikuttaa rajoittuneelta ja yksitoikkoiselta aiheelta ja sellaiselta, joka on pian loppuun kulutettu, mutta emme koskaan pääse sen päähän.

 

Ellei joku julista Kristuksen evankeliumia, hän ”on eräänlainen rutto kirkolle”, ja hänen saarnansa on ”filosofoivaa, rationalistista ja todella turkkilaista julistusta” (LW 2, 249). Siksi on helppo arvioida julistusta: miten saarnaaja käsittelee Jeesusta Kristusta? Jos Kristus puuttuu sanomasta tai hänet on sysätty taustalle, on sellainen saarna ipso facto huono. Vuoden 1521 palmusunnuntain saarnassaan Luther totesi: ”Kristillisissä seurakunnissa saarnaajaa tulisi arvioida sen mukaan, julistaako hän yksin Kristusta, niin että ihmiset saavat tietää, mihin he voivat luottaa ja mille he voivat perustaa omantuntonsa.” Nykyajan karismaatikot, erityisesti luterilaiset karismaatikot, tarvitsevat muistutusta tästä totuudesta. Heidän tarvitsee kuulla uudestaan Lutherin sanat: ”Pyhä Henki tahtoo saarnata yksin Jeesuksesta Kristuksesta; Pyhä Henki parka ei mistään muusta tiedä.”

Kristus-keskeisen julistuksen tulisi olla käytännöllistä eli aina suuntautua tavallisen seurakuntalaisen tarpeisiin:

 

Meidän pitäisi aina saarnata asioista, jotka soveltuvat tiettyyn paikkaan ja tiettyihin henkilöihin. Kerran muuan saarnaaja julisti, että naisen on väärin hankkia imettäjä lapselleen, ja omisti koko saarnansa tämän asian käsittelemiseen, vaikka hänellä oli seurakunnassaan vain köyhiä kehrääjänaisia, joihin tämä kehotus ei soveltunut. Samanlainen oli se saarnaaja, joka saarnatessaan sairashuoneella iäkkäille naisille ylisti avioliittoa ja kehotti siihen. (LW 54, 138)

 

Käytännöllinen saarna merkitsee myös, että saarnaajan tulisi käyttää arkielämän kieltä. Kun teologit kokoontuvat väittelemään teologiasta, he voivat halutessaan käyttää niin oppineita termejä, että itse Jumalakin hämmästyy, mutta kun he seisovat ihmisten edessä julistamassa, heidän pitää puhua sanoilla, joita Hannu ja Kerttu ymmärtävät.

Esimerkiksi helmikuussa 1537 Luther saarnasi Schmalkaldenin liiton kokoontumisessa tekstinään 1. Joh 4. Hän totesi yksinkertaisesti, ”että Kristus asuu meissä uskon ja armon kautta, tekee meissä työtään ja puolustaa meitä ja pelastaa meidät”. Sitten hän sairastui. Andreas Osiander kutsuttiin saarnaamaan. Nähtävästi hänestä tuntui, että Lutherin saarnasta puuttui tarvittava skolastinen tarkkuus. Niinpä Luther sanoi: ”Hän nuhteli minua avoimesti, vaikkei nimeltä, kaikkien oppineiden miesten edessä. Kristus, hän sanoi, asuu meissä essentiaalisesti jne.”  Osiander voi olla kaunopuheinen, noudattaa jäsentelyä ja pitää kiinni kaikista retoriikan säännöistä, Luther sanoi, ”mutta hän ei opeta ihmisiä” (LW 54, 383).

Vaikka Luther ei suurestikaan arvostanut Osianderin saarnaa, hän kehui saarnaa, jonka Joachim Mörlin oli pitänyt Wittenbergissä kesäkuussa 1540. Se oli hyvä, ihmiset saattoivat ”viedä sen kotiin mukanaan”. Mörlinin tavoin Lutherkin näki vaivaa saadakseen saarnasta käytännöllisen. Oikeastaan hän ei ollut niinkään kiinnostunut saarnaamaan kouralliselle oppineita ja professoreita kuin tavalliselle kansalle:

 

Kristus olisi voinut opettaa syvällisesti, mutta hän halusi puhua sanomansa mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta tavallinen kansa voisi ymmärtää. Hyvä Luoja, kirkossa on 16-vuotiaita tyttöjä, naisia, vanhoja miehiä ja talonpoikia, eivätkä he ymmärrä yleviä asioita! […] Paras saarnaaja on se, joka osaa opettaa koruttomalla, lapsenomaisella, yksinkertaisella ja kansanomaisella tavalla. (LW 54, 383–384.)

 

Jos kriittiset ja vaativat seurakuntalaiset, joilla on hienostunut maku, eivät pitäneet yksinkertaisesta, maanläheisestä saarnasta, niin ”ovi oli avoinna”.

Pöytäpuheissaan Luther summaa yhdeksän tärkeää ominaisuutta, jotka saarnaaja tarvitsee:

 

  1. Hänen pitäisi pystyä ”opettamaan systemaattisesti”.
  2. Hän tarvitsee hyvää huumorintajua.
  3. Hänen tulisi osata puhua hyvin.
  4. ”Hänellä pitäisi olla hyvä ääni.”
  5. Hän tarvitsee hyvää muistia.
  6. Hänen pitäisi tietää, milloin lopettaa.
  7. Hänen pitäisi olla varma opistaan.
  8. Hänen tulisi olla valmis panemaan elämänsä, omaisuutensa ja kunniansa alttiiksi Sanan puolesta.
  9. ”Hänen pitäisi sietää sitä, että jokainen ivaa ja pilkkaa häntä itseään.”

 

Suora ja ehdoton saarnaaminen tosiaan raivostuttaa Paholaisen, joka vuorostaan piinaa saarnaajaa ”vainolla, vihalla, halveksunnalla, antipatialla ja lukemattomilla tuhon töillä” (LW 2, 334). Hän ei nostata vastustusta ja vainoa vain maailmalta yleensä vaan myös ystäviltä ja perheenjäseniltä:

 

Kukaan ei usko, kuinka vaikeaa on yhden miehen vastustaa kaikkien muiden kirkkojen yhteistä mielipidettä, taistella hyvin hyvien miesten ja hyvin hyvien ystävien näkemyksiä vastaan, tuomita nämä ja opettaa, elää ja tehdä kaikki heitä vastustaen (LW 2, 56).

 

Kaikesta huolimatta Jumalan kutsuman julistajan on seurattava Nooan esimerkkiä, tuon suuren vanhurskauden saarnaajan, jonka rohkea julistus on ”ikuisena esimerkkinä hänen jälkeläisilleen ja jonka uskoa, kestävyyttä ja uutteruutta saarnatyössä hänen jälkeläisensä voivat ihailla ja jäljitellä” (LW 2, 27).

Julistamisen menetelmä

Valmistautuminen

Kunnolla valmistautunut saarnaaja on sivistynyt saarnaaja. Monet tutkimusalat auttavat saarnaajaa, mutta erityisesti Luther arvosti kreikan ja heprean taitamista. Ellei osaa Raamatun kieliä, se ei ole vain ”synti ja puute” (LW 45, 364), vaan ”ellei hallitse näitä kieliä, ei voi julistaa Jumalan sanaa”:

 

Vaikka yksinkertaiset julistajat, jotka eivät osaa kieliä, voivatkin julistaa uskoa ja evankeliumia, on sellainen saarna vaisua ja kesyä. Ihmiset lopulta väsyvät ja kyllästyvät siihen, ja se lankeaa maahan. Mutta kun saarnaaja taitaa kielet, hänen julistuksessaan on tuoreutta ja elinvoimaa. Sanaa käsitellään kokonaisuudessaan, ja usko uudistuu jatkuvasti, kun käytetään aina vaihtelevia sanoja ja kielikuvia. (LW 45, 365.)

 

Kun tämä perusopiskelu on suoritettu, mitä sitten seuraa? Mitä periaatteita tulisi pastorin noudattaa viikoittaisessa saarnan valmistuksessaan hartaan rukouksen lisäksi? Lutherille viikoittainen valmistautuminen merkitsi pääasiassa ahkeraa tutkimista. Jos kuvitellaan, että Raamattu on puu täynnä ihania hedelmiä, saarnaajan tehtävänä on ravistella sitä voidakseen kerätä niitä mahdollisimman paljon. Tämä ei tarkoita, että hänen pitäisi vain ravistaa puuta ylimalkaisesti, vaan hänen täytyy ravistaa jokaista oksaa erikseen, niin ettei hän menetä yhtään hedelmää. Syvällinen Sanan tutkiminen on siis välttämätöntä. Saarnassa vuodelta 1532 Luther huomautti:

 

Jotkut saarnaajat ovat varsin varakkaita ja ovat keksineet helpon tavan saarnata. He eivät enää tarvitse Raamattua tai opiskelua, sillä kaikissa tapauksissa he voivat kertoa ihmisille: ”Rakkaat seurakuntalaiset, olkaa tyytyväisiä; uskokaa mitä tahansa Kristus tarkoittikin; siinä teille on aivan kylliksi.” Kukapa ei voisi saarnata tällä tavalla? Kukapa ei olisi mielellään oppilas, jos voisimme välttyä saarnaamisen ja opettamisen työstä ja jättää tämän työn Kristukselle ja sanoa: ”Minä uskon, mitä Kristus uskoo” tai vielä paremmin: ”Annan Kristuksen uskoa puolestani ja huolehtia siitä, mitä minun tulee uskoa”? Voi, kuinka hienoja kristittyjä ja loistavia ihmisiä olisimmekaan! Tätähän paavinuskoiset nykyään toistavat: he uskovat, mitä kirkko uskoo. Kerrotaan, että puolalaiset sanovat: ”Minä uskon, mitä kuninkaamme uskoo.” Miksipä ei? Miten voisi olla olemassa parempi usko, sellainen, joka vaatisi vähemmän työtä tai huolta kuin tämä?

 

Ei ole yllättävää, että pitäessään syvällistä Raamatun opiskelua näin suuressa arvossa Luther oli sitä mieltä, että aika, jonka pastori käyttää itse Raamatun tekstiin valmistellessaan saarnaa, on paljon tärkeämpi kuin aika, jonka hän käyttää kommentaarien tutkimiseen. Pastorin ei tule hylätä kommentaarejaan, mutta Luther pelkäsi, että Raamattu ”hautautuu paljon raamattukirjallisuuden alle ja teksti itse […] laiminlyödään”.  Hänen mielestään kommentaareja voitiin kyllä tutkia, kun ensin oli läpikotaisin tutustuttu tekstiin, mutta hänestä oli paljon parempi panna ne kokonaan pois ”ja taistella itse Raamatun kanssa”. Olihan ”parempi nähdä omilla silmillään kuin toisen” (LW 54, 361).

Esittäminen ja muoto

Lutherin neuvo saarnojen esittämisestä on yksinkertainen ja suora: ”Ensiksi sinun on opittava nousemaan saarnatuoliin. Toiseksi sinun on tiedettävä, että sinun tulee viipyä siellä jonkin aikaa. Kolmanneksi sinun on opittavaa laskeutumaan sieltä.” (LW 54, 393.) Saarnaajan on siis opittava nousemaan, sanomaan sanottavansa ja sulkemaan suunsa! Katsotaanpa, miten hän itse pani tämän yksinkertaisen neuvon käytäntöön.

Lutherin mielestä saarnan johdannon tuli olla lyhyt ja mennä suoraan asiaan. Johdannoissaan hän esitti yksinkertaisesti tekstin pääteeman ja jatkoi siitä saarnaamaan itse tekstistä. Johdanto tekstiin Luuk. 16:19–31 on tyypillinen esimerkki:

 

Olemme tähän mennessä evankeliumiluennoillamme käsitelleet eri esimerkkejä uskosta ja rakkaudesta. Koska ne kaikki opettavat uskoa ja rakkautta, olette toivoakseni runsaasti ja riittävästi saaneet tietää, ettei kukaan ihmisolento voi olla Jumalalle otollinen, ellei hän usko ja rakasta. Nyt tässä evankeliumitekstissä Herra esittää meille samaan aikaan esimerkin uskosta ja epäuskosta tai jumalattoman tilasta, jotta mekin voimme kauhistella uskon ja rakkauden vastakohtaa ja sitä uutterammin tarrautua uskoon ja rakkauteen. Tässä näemme Jumalan tuomion uskovista ja epäuskoisista. Se on sekä kauhistuttava että lohduttava: kauhistuttava uskottomille ja lohduttava uskoville. Voidaksemme paremmin käsittää tämän tekstin merkityksen meidän on kuviteltava mielessämme sekä rikas mies että Lasarus. Rikkaassa miehessä näemme epäuskon luonteen ja Lasaruksessa uskon luonteen.

 

Heti noiden lyhyiden kommenttien jälkeen Luther sukelsi suoraan ensimmäiseen käsiteltävään kohtaan. Luther olisi pitänyt opaskirjoja nasevista saarnan aluista tai kuvista itse Paholaisen läsnäolona. Hän ei varmastikaan olisi hyväksynyt pitkitettyjä johdantoja – synti, johon me papit joskus syyllistymme. Laskemme sellaisen perustan saarnalle, joka sopii taivaita hipovalle pilvenpiirtäjälle, mutta saamme aikaan vain kanahäkin sen päälle.

Heti kun pastori on lyhyesti esitellyt tekstinsä, hänen pitäisi alkaa kehitellä sitä mahdollisimman suoraan ja yksinkertaisesti.  Hänen tulisi huolellisesti hioa kieltään, niin ettei mikään hämärrä tekstin päätarkoitusta. Hänen pitäisi tietää, minne hän on menossa ja kuinka hän aikoo päästä sinne.

Kerran kun Lutherin vaimo Katharina valitti Pomeranuksen (Johannes Bugenhagenin) saarnaamisesta, Luther vastasi:

 

Pomeranus saarnaa samoin kuin te naiset yleensä puhutte. Hän sanoo mitä hyvänsä hänen päähänsä pälkähtää. Jonas-tohtorilla on tapana sanoa: ”Ei pitäisi tervehtiä jokaista sotilasta, jonka kohtaa.” Se on totta. Pomeranus ottaa usein jokaisen tapaamansa mukaansa. Vain houkka ajattelee, että hänen pitäisi sanoa kaikki, mikä juolahtaa hänen mieleensä. Saarnaajan tulisi huolehtia siitä, että hän pysyy aiheessa ja suorittaa tehtävänsä niin, että ihmiset ymmärtävät, mitä hän sanoo. Saarnaajat, jotka yrittävät sanoa kaiken päähän pälkähtävän, muistuttavat palvelustyttöä, joka on matkalla markkinoille. Kun hän kohtaa toisen palvelustytön, hän pysähtyy juttelemaan tämän kanssa hetkeksi. Sitten hän kohtaa taas uuden tytön ja juttelee tämän kanssa. Samoin hän tekee kolmannen ja neljännen kanssa ja etenee hyvin hitaasti markkinapaikalle. Näin toimivat saarnaajat, jotka eksyvät liian kauas aiheestaan. He yrittävät sanoa kaiken yhdellä kertaa, mutta se ei käy. (LW 54, 428.)

 

Lutherin mielestä tekstin tehtävä on kontrolloida saarnaa: saarnaajan tulee tunnistaa tekstin keskeinen sanoma ja sitten pysyä siinä. Voimme nähdä selvästi, miten Luther pani käytäntöön tämän periaatteen, kun vertaamme toisiinsa hänen eri saarnojaan samasta Raamatun tekstistä. Jokainen puhe on monin tavoin ihmeen erilainen, mutta kussakin niistä hän korostaa samaa pääkohtaa.

Luther tunsi suurta huolta saarnaajista, jotka eivät pystyneet välittämään tekstin sanomaa kuulijoilleen. Kerran hän esimerkiksi arvosteli suurta 300-luvun saarnaajaa Johannes Khrysostomosta. Luther oli valmistellut luentoja Heprealaiskirjeestä ja kääntynyt Khrysostomoksen saarnakokoelman puoleen. Suureksi harmikseen hän huomasi, että tämä ”poikkesi käsillä olevasta tekstistä muihin asioihin”. Havaitsin, että ”hän ei kirjoittanut mitään kirjeen sisällöstä” (LW 54, 305).

Kun Luther oli päättänyt tietyn tekstin teeman ja viettänyt paljon aikaa rukoillen ja tutkien, hän laati konseptin, pohjahahmotelman, jonka hän otti mukaansa saarnatuoliin. Postilloja lukuun ottamatta Lutherilla ei ollut tapana kirjoittaa saarnojaan. Huolellisesti laaditut muistiinpanot olivat hänelle niin tärkeät, että hän näki usein unta, että oli aika saarnata, mutta hänellä ei ollut muistiinpanoja mukanaan (LW 54, 214) – varmasti jokaisen papin painajainen!

Luther hahmotteli saarnansa antaakseen niille rakenteen ja tähtäyspisteen, mutta saadakseen tilaa tarvittavalle vapaudelle hän teki etukäteen vain nämä muistiinpanot.

Raamatun tekstien tuli hallita hyviä saarnoja ja olla myös lyhyitä – ei yli tunnin mittaisia! ”Ei ole mikään taito saarnata pitkään; mutta saarnaaminen ja opettaminen oikein ja hyvin on todellinen työ.”  Kärvisteltyään läpi Bugenhagenin piinaavan pitkän sunnuntaisaarnan Luther huomautti:

 

Jokaisella ylipapilla pitää olla yksityiset uhrinsa. Niinpä Pomeranus uhraa kuulijansa pitkillä saarnoillaan, sillä hänen uhrinsa olemme me. Tänään hän uhrasi meidät erityisellä tavalla. (LW 54, 179.)

 

Kaikkiaan Luther uskoi, että hyvä saarna puhuttelee tehokkaasti koko ihmistä. Lähtökohtanaan Room. 12:7 hän väitti, että saarnan tulisi valaista ymmärrystä ja liikuttaa sydäntä: ”dialektiikka” (opetus) ja ”retoriikka” (kehotus) ”muodostavat saarnan metodin”. Kuitenkin painavassa saarnassa on mukana kolmaskin tekijä: ”saarnan kuvittaminen”:

 

Hän suorittaa sen käyttämällä raamatunkohtia, esimerkkejä, vertauksia ja muita tällaisia puhetaidollisia kaunistuksia. Niiden avulla kuulijat saadaan vedetyksi uskomaan ja tottelemaan sitä sanaa, jota hän saarnaa.

 

Saarnoissaan Luther käytti lukuisia esimerkkejä ja kuvia korostaakseen tekstin tarkoitusta, mutta jokaisessa tapauksessa hän varmisti, että ne liittyivät kuulijoiden elämänpiiriin. Mallina oli Kristuksen saarnaaminen. Aukaistakseen ymmärryksen ikkunat hän käytti usein lyhyitä kuvia. Seuraavat esimerkit on otettu umpimähkään saarnasta, jonka tekstinä oli Joh. 15:26–16:4.

 

Kuten jalokiveä ei tule kätkeä vaan pitää näkyvissä, myös uskoaan tulee pitää yllään ja näkösällä.

 

Joka pakenee vainoa, sen sydämessä ei ole uskoa, on vain kuollut tieto erehtyneestä                            uskomuksesta, ilman elinnestettä ja voimaa, luuta ja ydintä.

 

Tieto, joka joillakuilla on Jumalasta, […] on vain kielen päällä kuten vaahto veden päällä.

 

Joskus Luther käytti laajempia kuvia. Seuraavat on otettu saarnasta, jonka tekstinä oli Matt. 5:20–26.

 

Käyttäkäämme rohkeaa kuvaa, jotta voitte nähdä, miten arvovaltaisen ihmisen tulee käyttäytyä. Otetaan esimerkiksi Saksin vaaliruhtinaan vaakuna. Siinä näkyy kaksi miekkaa mustavalkoisella pohjalla järjestettyinä niin, että kahva on alempana valkealla pohjalla ja terä ylempänä mustalla taustalla. Nämä osoittavat, miten tulee käyttäytyä arvovaltaisessa asemassa. Alhaalla, pitäen miekkaa kahvasta, sinun tulee olla puhdas, valkoinen, hellämielinen ja armelias, parhaaseen pyrkivä. Ylhäällä, velvollisuutta täyttäessäsi, sinulla on terä mustalla pohjalla, toisin sanoen vaaditaan päättäväistä ja ankaraa toimeenpanoa pysäyttämään ulkoisesti hyökkääjät. Miekkojen punainen väri osoittaa, että on vuodatettava verta. Mooses, Daavid ja muut ovat täten kauniisti käsitelleet miekkaa kahvasta pidellen valkoisella pohjalla, olleet raittiita, lempeitä ja helläsydämisiä ja heiluttaneet terää mustalla pohjalla ankarina ja vakaina virantoimituksessaan.

 

Luther summaa saarnan kuvittamisen filosofiansa Galatalaiskirjeen selityksessä (1535):

 

Tavallinen kansa tempautuu helpommin mukaan analogioiden ja kuvien avulla kuin vaikeiden ja hienosyisten keskustelujen avulla. Ihmiset katselevat mieluummin hyvin piirrettyä kuvaa kuin hyvin kirjoitettua kirjaa. […] Opettaakseen on hyödyllistä kyetä tuottamaan monia analogioita ja kuvia. Ei vain Paavali vaan myös profeetat ja Kristus käyttivät niitä. (LW 26, 359.)

 

Luther totesi kuitenkin haikeasti, että monet ovat paljon enemmän kiinnostuneita kuvista kuin saarnan painavasta oppisisällöstä. Saarnavuosiensa aikana hän havaitsi, että ”tavallinen kansa nukkuu ja yskiskelee, kun saarnaamme vanhurskauttamisopista, mutta höristää korviaan tarinoiden kohdalla”.

Summa

Mikä teki Lutherista suuren julistajan? Ehkä se johtui siitä, että älyn lisäksi hänellä oli luonteenlujuutta, energinen luonne ja tahto. Kun ihmiset kuulivat hänen puhuvan, he eivät kuulleet vain totuutta vaan kokivat ihmisen. Ehkä hänen ilmeinen rakkautensa kuulijoihinsa oli avain hänen menestykseensä julistajana. Ehkä hän nimenomaan saarnatavallaan – jumalallisella suorapuheisuudellaan ja raa’alla totuudellisuudellaan – osui hyvin lähelle maalia. Ehkä Melanchthonin arvio on paras: Lutherin tenhoavuus saarnaajana kumpuaa siitä tosiseikasta, että hänen ”sanansa eivät syntyneet huulilla vaan sielussa”.

Epäilemättä kaikki nämä tekijät vaikuttivat Lutherin tenhoavuuteen, mutta hän oli suuri saarnaaja, koska hän ennen kaikkea oli Sanan ja rukouksen mies, koska hänen aiheensa oli ristiinnaulittu ja ylösnoussut Herra Jeesus Kristus, koska hän saarnasi Sanaa horjumatta Jumalan kunniaksi. Me papit emme todellakaan voi tehdä paremmin kuin ”saarnata Jumalan kunniaksi ja olla piittaamatta ihmisten tuomiosta”. •

__________

Lutherin ruusu

Martti Luther kuvaa vaakunaansa (”Lutherin ruusua”) kirjeessään 8.7.1530:

 

Ensimmäisenä on oltava risti mustana sydämessä,

jonka luonnollinen väri se olisi.

Kun ihminen uskoo koko sydämestään, hän tulee vanhurskaaksi.

Sellaisen sydämen on oltava valkoisen ruusun keskellä osoittamassa,

että usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa.

Ruusun on oltava valkoinen eikä punainen,

koska valkoinen on henkien ja kaikkien enkelien väri.

Sellainen ruusu on taivaanvärisellä pohjalla,

koska sellainen ilo Hengessä ja uskossa on tulevan taivaallisen ilon alku.

Sellaista taustaa tulee reunustaa kultaisen ympyrän,

koska sellainen autuus taivaassa kestää ikuisesti ja loppumatta

ja ylittää arvossa kaiken ilon ja hyvän, niin kuin kulta on arvokkain metalli.