Kavennettu sanan- ja uskonnonvapaus

Perusta  3 | 2017

Ennen oli vallalla ajatus, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Eikä vain saa, vaan oikeastaan pitää. Kaikki tabut oli syytä rikkoa. Sananvapauden sankareita olivat ne, jotka käyttivät kovinta kieltä. Varoittavana esimerkkinä sananvapauden rajoittamisesta pidettiin Hannu Salaman saamaa tuomiota jumalanpilkasta. Uskonnon pilkkaamista pidettiin erityisenä osoituksena sanan- ja uskonnonvapauden toteuttamisesta.

Mutta nyt ovat sananvapauden rajat tulleet vastaan. Ei vain media, vaan käräjäoikeudetkin tuomitsevat ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.  Helsingin Sanomat kommentoi: ”Jumalaa ei tarvitse enää kunnioittaa, vähemmistöjä kyllä”.

Sananvapauden rajoja on koeteltu maailmallakin. Brexitin puolustajien muunneltu totuus ja Donald Trumpin vallattomat vaalipuheet synnyttivät käsitteen totuuden jälkeinen aika. Juuri kun oli sanottu, ettei postmoderni aika tunnusta objektiivisia totuuksia, on uudelleen alettu kaivata faktoja. Kun oli opittu, että kullakin on oma totuutensa, ja että niitä kaikkia pitää kunnioittaa, epäasialliset ”henkilökohtaiset totuudet” täyttivät sosiaalisen median. Kaiken suvaitseminen törmäsi vihapuheisiin, joita ei voitu suvaita.

Loukkaavaa vihapuhetta ei tietenkään tule sallia. On aivan oikein ja tarpeellista torjua kaikki myös islamiin ja muslimeihin kohdistuva torjunta ja aggressio. Pitäisi olla aivan selvää, että meidän velvollisuutemme on ottaa ystävällisesti vastaan kaikki omasta maastaan lähtemään joutuneet heidän uskonnostaan tai kansallisuudestaan riippumatta.

Tässä numerossa kiinnitetään huomiota sellaisiin sananvapaus- ja uskonnonvapausongelmiin, jotka eivät näytä kiinnostavan mediaa eivätkä poliitikkoja.

Tilanne on erityisen hankala ja epäoikeudenmukainen islamilaista vainoa länteen panneiden kristittyjen kannalta. Vaikka suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on kristittyjä, julkisuus ei ole kiinnostunut heistä ja heidän oikeuksistaan. Keskustelua suurmoskeijasta käydään vilkkaasti, mutta kuka puhuu kristityistä maahantulijoista ja heidän tarpeistaan. He tulivat ns. kristilliseen länteen islamin vainon alta, mutta täällä heidät unohdetaan.

Toisessa tämän lehden kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten opiskelijoiden mielenosoitukset Amerikassa ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. 1960-luvulla osoitettiin mieltä sen puolesta, että sananvapaus kuuluu kaikille, myös ja varsinkin niille, jotka kritisoivat valtaapitäviä. Nyt opiskelija-aktivistit osoittavat mieltä sensuurin puolesta. Yliopistoille ei haluta puhumaan niitä, joiden sanoma poikkeaa vallitsevasta liberaaliksi kutsutusta ajatusmaailmasta. Jos jonkun luennoitsijan mielipide on tarpeeksi väärä, se oikeuttaa mellakoitsijoiden mielestä väkivallan käytön. Jotkut eivät uskalla enää tunnustaa poliittista tai uskonnollista vakaumustaan.

Raamattu haluaa palauttaa meidät totuuden aikaan. Raamatun mukaan Paholainen on valheen isä. ”Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan.” (Joh 8:44) Jokaisen on syytä tarkata omia puheitaan.

Kahdeksas käsky kieltää valheet ja väärät todistukset. Lutherin selityksen mukaan ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jälleen on syytä kysyä niin kuin Luther aikanaan: mitä se on? Se merkitsee sitä, että torjutaan kaikki loukkaava puhe. Mutta muuta sensuuria ei tarvita. Se merkitsee myös sitä, että on puhuttava sorrettujen ja niiden puolesta, joiden on itse vaikea saada ääntään kuuluville. Myös kristillinen vakaumus on saatava ilmaista ilman pelkoa seurauksista.

Sanan- ja uskonnonvapaus ovat kristillisen uskon arvokkaita seurauksia. Parhaiten niistä pidetään huolta, kun noudatetaan totuutta rakkaudessa. Ja puhutaan hänestä, joka on Totuus.

Timo Junkkaala