Perusta 1 | 2022
Vesa Ollilainen
Kirjoittaja on teologian tohtori, Kansanlähetysopiston vararehtori, Perustan toinen päätoimittaja ja Suomen teologisen instituutin teologinen asiantuntija
Johdanto
Kristillinen apologetiikka on saamassa tukevan jalansijan Suomessa. 2000-luvun aikana maassamme on julkaistu vaikuttava määrä modernia apologeettista käännöskirjallisuutta.[1] Klassikkoja on käännetty suomeksi,[2] samoin aivan viime vuosina varhaisen kirkon apologeettojen teoksia.[3] Myös suomalaisten kirjoittamia teoksia ilmestyy.[4] Verkossa tapahtuu paljon, ja on mahdotonta olla perillä kaikesta, mutta tässä mainittakoon sivusto apologia.fi, joka tekijöidensä mukaan käsittelee ”kristinuskon totuusväittämiä uskonnon, teologian ja filosofian alueella”.[5] Koulutusrintamalla on tarjolla Kansanlähetysopiston apologiaforum-viikonlopputapahtuma, apologeettiset verkkokurssit ja arkiperiodit sekä lukuvuoden mittainen apologialinja.
Toisaalta sekä käsite että ilmiö ovat kiisteltyjä. Vuoden 2020 lopulla piispa Jari Jolkkonen piti alustuksen ekumeenisen teologian webinaarissa apologetiikasta.[6] Jolkkosen mukaan jotkut kavahtavat koko apologia-sanaa. Heille se samaistuu ”uhkailevaan ja kovasydämiseen fundamentalismiin”. Toisille apologia on herätysliikkeiden kolehtikaitsentaa, kirkon jäsenien säilyttämistä vetoamalla hyötyyn totuuden sijaan tai kristillisen uskon pelkistämistä oikeaksi moraaliksi ja oikeiksi arvoiksi, jolloin evankeliumi katoaa. Jolkkonen toteaa: ”Apologia näyttää siis olevan tärkeä, ajankohtainen ja välttämätön, mutta myös vaikea asia.”
Tämän artikkelin on tarkoituksena olla ensimmäinen osa artikkelisarjassa, joka pyrkii edistämään tärkeää, ajankohtaista ja välttämätöntä asiaa, ja tehdä siitä aavistuksen helpompaa. Tässä ensimmäisessä artikkelissa tarkastelemme apologetiikan uusitestamentillisia juuria ja käsitteen sisältöä sekä tutustumme apologetiikan perustavaa laatua oleviin piirteisiin. Artikkelien tavoitteena on tarjota lintuperspektiivi kristillisen apologetiikan monipuolisuuteen ja -ulotteisuuteen sekä keskusteluun apologetiikan mahdollisuuksista ja rajoista.
Apologetiikka Uudessa testamentissa
Kristillisen apologetiikan perusta on Uudessa testamentissa ja siellä esiintyvissä käsitteissä. Kreikan substantiivi apologia tarkoittaa puolustusta tai puolustuspuhetta ja verbi apologeomai puolustautumista tai puolustuspuheen pitämistä. Luukkaan kaksoisteoksessa apologetiikka viittaa suusanalliseen puolustautumiseen oikeudenkäyntitilanteessa, usein vihamielisessä ympäristössä ja mahdollisesti vainon keskellä. Jeesus kertoi seuraajilleen, että heitä odottavat kuulustelut, oikeudenkäynnit ja vainot. Vaikealta näyttävään tilanteeseen hän osoitti lohdulliset sanat: ”Älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava.” (Luuk. 12:11–12, tässä ja muualla KR-92.) Sellaisessa tilanteessa Jeesukseen uskovat saavat kokea, ”ettei yksikään vastustajanne kykene kiistämään eikä kumoamaan sanojanne” (Luuk. 21:13–15). Luukkaan kaksoisteoksessa teema jatkuu kuvattaessa Paavalin koettelemuksia. Hän piti puolustuspuheen raivoisan kansanjoukon edessä Jerusalemissa (Ap. t. 22:1) ja Rooman viranomaisten käsitellessä juutalaisten häntä vastaan esittämiä syytöksiä (Ap. t. 25:8; 24:10; 25:16; 26:1–2, 24).
Jeesuksen julkinen toiminta päättyi oikeudenkäyntiin, jossa hän ei juuri puolustanut asiaansa. Sen sijaan toimintansa aikana Jeesus joutui (ja hakeutui) tilanteisiin, joissa hänen oli puolustauduttava. Kun fariseukset ja lainopettajat paheksuivat Jeesusta sanoessaan ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan”, Jeesus vastasi heille kertomalla kolme vertausta, jotka haastoivat kuulijat arvioimaan uudelleen tilannetta näkökulmasta, joka oikeutti hänen toimintansa (Luuk. 15:1–32). Kriitikkojen halventavaa väitettä Jeesuksesta ajamassa ulos pahoja henkiä itsensä pääpaholaisen voimin seurasi puolustuspuhe, jossa Jeesus osoitti syytöksen mahdottomat loogiset seuraukset ja selitti, mitä tilanteesta tuli päätellä (Luuk. 11:14–20). Sapattina tehty ihme tai opetuslasten arveluttava käytös viljapellon laidalla kaipasivat selvennystä (Luuk. 6:1–11). Jeesus käytti mielikuvitusta aktivoivia kertomuksia, hallitsi iskulauseet ja käänsi kysymyksillä kriitikkojen kärjen takaisin. Evankelistan kuvaus Jeesuksen taidosta väistää arvostelijoidensa asettamat ansat on paljonpuhuva: ”Jotkut lainopettajista sanoivat tähän: ’Hyvin vastasit, opettaja.’ Silloin ei enää kenelläkään ollut rohkeutta kysyä häneltä mitään.” (Luuk. 20:39–40).
Evankelistan kuvauksessa Jeesuksesta näemme, että apologeettinen toiminta ei rajoitu oikeudenkäyntitilanteeseen. Jeesus puolustautui, kun hän kohtasi kritiikkiä, ja hän puolustautui menestyksekkäästi. Kun hänen vaientamisensa sanoilla epäonnistui, turvautuivat vastustajat nauloihin. Sama kaava toistuu Apostolien teoissa. Ensimmäiset kristityt puolustivat uskoa tehokkaasti, minkä seurauksena vastustajien sanalliset argumentit loppuivat. Niinpä nämä turvautuivat fyysisiin keinoihin. Stefanoksen kätten kautta tapahtui ihmeitä, jotka herättivät kansan kiinnostuksen. Sen takia ”muutamat miehet ryhtyivät väittelemään hänen kanssaan[.] – – Mutta Hengen voimalla hän puhui viisaasti, eivätkä he kyenneet pitämään puoliaan.” (Ap. t. 6:8–10.) Lopulta Stefanoksesta päästiin eroon kivittämällä. Samalla lailla kävi Paavalille hänen kääntymyksensä jälkeen: ”Mutta Saul sai yhä enemmän voimaa. Vääjäämättömin todistein hän osoitti, että Jeesus on Kristus, ja saattoi näin Damaskoksen juutalaiset hämmennyksen valtaan. Jonkin ajan kuluttua juutalaiset päättivät tappaa Saulin.” (Ap. t. 9:22–23; UT 2020 osuvasti ”osoittaessaan aukottomasti”.)
Miten Luukas luonnehtii Paavalin ja tämän työtoverien julistustyötä? Tyypillistä on, että Paavali todistaa tai osoittaa Kirjoitusten pohjalta Jeesuksen olevan Messias ja näin vakuuttaa kuulijansa kristillisen evankeliumin oikeellisuudesta. Esimerkiksi sopii Paavalin toiminta Tessalonikan synagogassa juutalaisten keskuudessa: ”Kolmena sapattina hän keskusteli heidän kanssaan pyhien kirjoitusten pohjalta ja selitti ne heille. Hän osoitti, että Messiaan täytyi kärsiä ja nousta kuolleista, ja sanoi: ’Juuri Jeesus, jota minä teille julistan, on tämä Messias, Kristus.’ Muutamat juutalaiset vakuuttuivat asiasta ja asettuivat kannattamaan Paavalia ja Silasta, samoin suuri joukko jumalaapelkääviä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset.” (Ap. t. 17:2–4; vrt. 14:1–2; 17:10–13, 32–34; 18:4–7; 28:23–24.) Paavali ei aina onnistunut taivuttamaan epäilijöitä uskoon, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä (Ap. t. 18:4; 19:8; 26:28; 28:23–24).
Paavalin merkittävin apologeettinen puhe on kesken jäänyt saarna Ateenan Areiopagilla (Ap. t. 17:22–31). Poikkeuksellinen se on siitä syystä, että meille ei muualla juuri kerrota, miten Paavali lähestyi ei-juutalaista kuulijakuntaa (vertaa kuitenkin Ap. t. 14:14–18). Puheessaan hän osoittaa kreikkalaisen uskonnollisuuden ongelmalliset lähtökohtaolettamukset ja käytännön sovellukset. Niiden tilalle hän tuo Vanhan testamentin luomisteologian, johon perustuu Jumalan asema ihmiskunnan tuomarina. Lopuksi Paavali esittää kääntymyskehotuksen, jonka oikeutuksena on Jeesuksen ylösnousemus. Merkillepantavaa on kirjoitussitaattien puuttuminen. Niitä Paavali käytti juutalaisten kuulijoiden keskuudessa. Yhtä lailla huomionarvoista on Paavalin tuntemus kreikkalaisesta runoudesta ja uskonnollisuudesta. Vanhan testamentin sijaan hän lainaakin runoilijoita. Toisinaan Paavalin puhetta on pidetty epäonnistuneena yrityksenä vakuuttaa pakanat, jota hän myöhemmin katui ja sen sijaan turvautui Korintissa ristikeskeisempään julistukseen. Siksi hän menestyi siellä Ateenaa paremmin (vrt. 1 Kor. 2:1–2). Luukas kuitenkin pitää Paavalin lyhyttä käyntiä Ateenassa onnistuneena. Yksittäiseksi jäänyt puhe herätti vastustusta mutta myös kiinnostusta siinä määrin, että muutamat kuulijat hakeutuivat Paavalin seuraan ja tulivat uskoon (Ap. t. 17:34). Paavali itse ei vaikuta olevan erityisen tyytymätön puheeseensa, koskapa hän Roomalaiskirjeen alkuluvuissa toistaa samansuuntaisia ajatuksia.
Oikeudellinen konteksti nousee esille myös kirjeissä. Evankeliumin levitystyö ja siihen osallistuminen oli Paavalille ilonaihe, ”olenpa vankilassa tai puolustamassa ja vahvistamassa evankeliumia” (Fil. 1:7; UT 2020 ”tai kun puolustan ilosanomaa ja esitän sille perusteita”). Kahlehdittuna olemisella oli mielekäs tarkoitus: ”minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia” (Fil. 1:16; UT 2020 ”ilosanoman puolustaja”). Samalla lailla tulisi kristittyjen nähdä tilanteet, joissa heitä uskonsa tähden parjataan ja he joutuvat kärsimään. Ne soivat mahdollisuuden kristilliselle todistukselle: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus [apologia] jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Piet. 3:15).
Uuden testamentin kirjoittajat pitävät ratkaisevan tärkeänä evankeliumin historiallisuutta. Apostolien teot alkavat toteamalla, että Jeesus ”monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa” (Ap. t. 1:3). Nämä ilmestymiset varustivat apostoleja toimimaan silminnäkijöinä tapahtumalle, jonka todistajia he olivat (Ap. t. 2:33; kts. myös 3:15; 4:10, 20; 5:30–32; 10:40–42; 13:30–31). Historiallisten tapahtumien painavuus näkyy Paavalin tiivistelmässä evankeliumista hänen vedotessaan elossa oleviin silminnäkijöihin (1. Kor. 15:3–8) ja selittäessään, miten kristillinen usko on vailla pohjaa ilman Kristuksen ylösnousemusta (1. Kor. 15:17). Samaten 1. Johanneksen kirje alkaa viittauksella siihen, mitä apostoli on nähnyt ja kuullut (1:1). Seurakunnalle kerrottiin tositapahtumista, ei ”mielikuvituksen luomuksesta” (Ap. t. 17:29) tai ”ovelasti sepitetyistä taruista” (2. Piet. 1:16.)
Käsite apologetiikka
Apologetiikasta esiintyy lukuisia määritelmiä. Esittelen tässä kolme kategoriaa. Ensimmäistä luonnehdin metodi- tai tapakeskeiseksi. Tällöin käsitystä apologetiikasta ohjaa se, miten sitä tehdään. W. L. Craigin mukaan apologetiikka ”on se kristillisen teologian haara, joka pyrkii tarjoamaan rationaalisen oikeutuksen kristillisen uskon totuusväitteille”.[7] On yleistä, että apologetiikka ymmärretäänkin kristillisen uskon järkiperäiseksi tai järjelliseksi puolustamiseksi.
Toiset määritelmät ovat sisältö- tai asiakeskeisiä. Ne painottavat sitä, mitä puolustetaan ja ovat yleisluontoisia. Sellaisia määritelmiä ovat Stefan Gustavssonin ”kristillisen uskon selittämistä ja puolustamista”[8] tai C. S. Lewisin yksinkertainen ”kristillisen uskon puolustamista”, [9] jolla hän tarkoittaa ”pelkistettyä” kristinuskoa, kristityt yhdistävää kristinuskoa, ei niinkään tunnustuskuntaisuuden värittämää uskontulkintaa.[10]
Kolmanneksi apologetiikka määritellään vaikutuskeskeisesti. Silloin korostetaan sitä, mitä apologetiikalla pyritään saamaan aikaan. J. Chatraw ja M. D. Allen määrittelevät apologetiikan ”käytännöksi vedota kristillisen uskon puolesta ja puolustaa sitä. – – Apologetiikan päämääränä on siivota pois epäilyksen ja skeptisismin roskat, jotta evankeliumi voidaan kuulla.”[11]
Kaikki tässä esitellyt määritelmät tuovat esille apologetiikan keskeisiä piirteitä. Ne myös vihjaavat, että on mahdotonta pelkistää apologetiikkaa yhteen lyhyeen määritelmään. Yleisesti ottaen apologeetat määritelmään katsomatta näkevät apologetiikan edistävän kristillistä evankeliumia. Määritelmä tarvitseekin rinnalleen joukon täsmennyksiä. Seikkaa havainnollistaa se, miten seuraavaksi hahmottelen tämänhetkistä ymmärrystäni apologetiikan luonteesta.
Apologetiikalla tarkoitan kristillisen evankeliumin puolustamista. Apologetiikan tavoite on, että ihminen esteettä kuulisi evankeliumin Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ainutlaatuisesta merkityksestä, ja evankeliumin sanan vaikutuksesta pääsisi osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta. Esteillä tarkoitan mitä tahansa asiaa, joka vähintäänkin vaikeuttaa evankeliumin kuulemista reilusti ja sen sijaan vääristää sen. Esteet voivat olla muun muassa älyllisiä, tunnepitoisia tai kuvitteellisia esteitä.
Apologeetan ei tarvitse joka tilanteessa nostaa käsiteltäväksi uskoa Kristukseen, mutta hänen tulee oppia näkemään, miten yksittäinen tarkastelun alla oleva asia palvelee evankeliumin kuulemista. Hänen tulee etsiä keinoja siirtyä evankeliumin kannalta kehällisistä kysymyksistä keskeisiin. Vaikka apologetiikka ja evankeliumi on teoriatasolla pidettävä erillään, käytännön tasolla niillä on tapana kulkea rinnakkain. Evankeliumin puolustaminen yhdistyy evankeliumin julistamiseen, selittämiseen ja opettamiseen. Tämän päivän evankelista on myös apologeetta ja apologeetta myös evankelista.
Määritelmää ei pidä ymmärtää siten, että se sulkee pois evankeliumin ulkopuolelle jäävien aiheiden tarkastelun, tai että niihin suhtaudutaan vähättelevästi ja ne käsitellään huolimattomasti. Kysymykset uskon ja tieteen suhteesta tai Raamatun luotettavuudesta ovat edelleen luonnollisia apologetiikan aihepiirejä, mutta ne palvelevat itseään suurempaa päämäärää. C. S. Lewis vertasi osuvasti puolustettavaa uskoa Jeesukseen Kristukseen ja puolustamista Johannes Kastajaan.[12] Johannes Kastajan on tehtävä tärkeä työnsä tien valmistajana Kristusta varten, mutta ilman Kristusta hänen työnsä on turhaa. Missä evankeliumi otetaan vastaan yksinkertaisella uskolla, apologetiikkaa ei tarvita. Apologetiikan tarpeellisuus nousee esille vasta, kun kysymykset ja epäilykset horjuttavat evankeliumia. Apologetiikan paikka on siinä kohdassa, jossa ”epäuskon maailma” ja ”uskon maailma” koskettavat toisiaan.
Apologetiikka ei ole vain teoreettinen oppiaine, jota harjoitetaan akateemisessa ympäristössä, ei liioin yksistään julkisissa (yliopisto)debateissa. Apologetiikan tarve ja luonne on läpileikkaava. Apologeettiset aiheet tulevat esille kaikkialla: kodissa, koulussa, työpaikalla, sosiaalisessa mediassa ja politiikassa. Evankeliumia on puolustettava tieteen foorumeilla, yliopiston käytävillä kuin myös populaari- ja korkeakulttuurissa. Epäusko ei riipu iästä, sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta tai älykkyydestä. Kristillinen kirkko tarvitsee apologetiikkaa ja apologeettoja, jotka palvelevat mitä erilaisimpia ryhmiä: lapsia, nuoria, duunareita, älykköjä, ateisteja tai välinpitämättömiä.
Evankeliumi voi yksinkertaisesti tarkoittaa syntien anteeksiantamisen sanaa. Tässä yhteydessä niin kapea määritelmä ei kuitenkaan riitä. Pikemminkin evankeliumin on viitattava ”koko Kristuksen oppiin”[13] tai muuhun vastaavaan laajempaan kokonaisuuteen, johon sisältyvät evankeliumin edellyttämät ja sitä tukevat hengelliset ja historialliset seikat. Sellaisia ovat esimerkiksi Jumalan olemassaolo, evankeliumin historiallinen luonne tai aistien ja mielen käyttökelpoisuus tutustuttaessa evankeliumin luotettavuutta tukevaan aineistoon.
Apologetiikan kolme suuntaa
W. L. Craigin mukaan apologetiikalla on kolme suuntaa.[14] Ensiksi se kohdistuu sisäänpäin eli kristilliseen seurakuntaan ja yksittäisiin kristittyihin. Sisäänpäin tähdätty apologetiikka antaa kristityille vastauksia kulloisellekin ajalle ominaisiin kysymyksiin ja väitteisiin, joilla kristillinen usko kyseenalaistetaan. Kristitty elää epäuskon sävyttämässä ympäristössä sekä löytää epäuskon omasta sydämestään. Siksi jokainen kristitty tarvitsee apologetiikkaa. Apologetiikka tukee kirkkoa edistämällä kristittyjen ankkuroitumista uskon sisältöön ja perusteisiin. Epäilyjä hälventää sen näkeminen ja kokeminen, että kristillinen usko kestää kritiikkiä. Kristityt rohkaistuvat tunnustamaan uskonsa julkisesti ja antautumaan keskusteluihin elämän suurista kysymyksistä sekä yleensäkin kohtaamaan uskaliaasti jälkikristillisen maailman ylenkatseen.
Toiseksi apologetiikka suuntautuu ulospäin. Se pyrkii voittamaan ei-kristittyjä Kristukselle. Apologetiikkaa ei pidä ymmärtää takuuvarmana keinona saattaa kuulijaa uskon tielle. Epäusko pystyy vastustamaan niin uskoa puolustavia perusteluja kuin lain saarnaa. Kuitenkin apologeettiset argumentit myötävaikuttavat kääntymiseen.
Kolmanneksi ulospäin suuntautuva apologetiikka edistää kristinuskon avarakatseista tarkastelua. Jälkikristillistä aikaa leimaavat uskomukset ja ennakkoluulot, joiden valossa klassista, muotivirtauksia vastustavaa kristinuskoa pidetään taantumuksellisena ja vaarallisena. Ei-kristilliset maailmankatsomukset tekevät työtä voittaakseen ihmiset puolelleen. Heidät kasvatetaan omaksumaan stereotypioita kristillisen uskon luonteesta tai suhteesta tieteeseen ja kulttuuriin. Sellaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on helppoa, jopa suositeltavaa, suhtautua vähättelevästi kristinuskoon. Julkinen apologeettinen työskentely tuo nähtäväksi kristittyjä, jotka puolustavat kristillistä uskoa menestyksekkäästi. Debatit, julkaisut ja julkiset puheenvuorot muokkaavat kulttuuriamme sellaiseksi, että kristinuskoa ei voikaan sivuuttaa vähätellen, vaan siitä tulee kuulijalle vakavasti otettava vaihtoehto. Tämä ei vielä johda kääntymiseen mutta myötävaikuttaa kristinuskolle suopeamman ilmapiirin kehittymiseen.
Apologetiikan kolme perusmuotoa
Apologetiikkaa käsittelevässä kirjallisuudessa eritellään perustavaa laatua olevia tapoja harjoittaa sitä.[15] Jaottelut vaihtelevat, mutta seuraava on käyttökelpoinen. Ensimmäinen on selventäminen. Silloin tehtävänä on vastata kysymykseen ”Mitä on kristinusko?” On kerrottava ihmisille, mitä kristillinen usko on ja mitä se ei ole. Kristilliset käsitteet on täytettävä raamatullisella ja klassisen kristinuskon mukaisella sisällöllä. Selventämisen tärkeys korostuu aikamme jälkikristillisessä kontekstissa, jossa ei juuri tunneta kristinuskon sisältöä tai siitä on omaksuttu virheellisiä käsityksiä. Monet epäuskon kysymykset ratkeavat yksinkertaisella katekismusopetuksella.
Toinen tapa on puolustaminen, joka usein ymmärretään apologetiikan olemukseksi. Sen tehtävänä on vastata kysymykseen ”Miksi juuri kristinusko?” Kristitty tarjoaa syitä uskolleen. Se on tarpeen erityisesti jälkikristillisessä ja epäilevässä ajassa. Puolustamisella tarkoitetaan myös yleisemmin kristinuskokriittisiin kysymyksiin vastaamista ja arvostelun oikaisemista.
Kolmas tapa on arvosteleminen. Silloin tehtävänä on vastata kysymykseen ”Miksi ei jokin muu vaihtoehto kuin kristinusko?” Tarkoituksena on tarkastella kriittisesti ei-kristillisiä uskomuksia ja arvoja sekä tuoda julki niiden heikkoudet. Arvostelu voi kohdistua ei-kristillisen uskomuksen sisäiseen epäjohdonmukaisuuteen tai jännitteeseen ei-kristityn ajattelun ja hänen elämänsä välillä.
Arvostelevan tai offensiivisen apologetiikan yhtenä perusajatuksena on, että jokaisella on maailmankatsomuksensa, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Siksi kristityllä on yhtäläinen oikeus omasta maailmankatsomuksestaan käsin tarkastella maailmaa ja arvioida muita maailmankatsomuksia. Edelleen jokaisen on kyettävä perustelemaan käsityksensä. Ei siis riitä, että kristityn on osattava kertoa, miksi hän on kristitty. Myös ateistin on osattava kertoa, miksi hän on ateisti. Näitä perusteluja kristityn kuuluu saada arvioida. Kolmanneksi kristitty lähtee liikkeelle siitä teologisesta perusvakaumuksesta, että hän elää ei-kristityn kanssa samassa Jumalan luomassa todellisuudessa ja operoi samojen moraalisten ja hengellisten lainalaisuuksien maailmassa. Tässä mielessä luotu todellisuus on kristityn liittolainen ja molempien yhteinen maaperä, jolla he voivat kohdata toisensa. Ei-kristitty joutuu varastamaan kristinuskolta voidakseen elää samassa todellisuudessa. Siksi kristityllä on paljon tärkeää kriittistä sanottavaa vaikkapa sekularismista, individualismista tai hedonismista. Sellainen apologetiikka heikentää jälkikristillisen maailman vetovoimaa, kun sen mahdottomuudet tulevat näkyviin.
[1] Seuraavassa valikoima: Stefan Gustavsson, Mihin uskomme perustuu? (suom. Teemu Haataja ja Pekka Nieminen; Helsinki: Uusi Tie, 2007); Timothy Keller, Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua (suom. Marja Sevón; Hämeenlinna: Päivä, 2011); W.L. Craig, Valveilla – Uskon perusteltu puolustaminen (suom. Sini Luoma; Helsinki: Uusi Tie, 2012); John C. Lennox, Tähtäimessä Jumala. Miksi uusateistit osuvat harhaan? (suom. Jasu Markkanen; Helsinki: Uusi Tie, 2014); Paul Copan, Totta sinulle – ei minulle. Viisaita vastauksia uskosta (suom. Susanna Hirvikorpi; Hämeenlinna: Päivä, 2016).
[2] G.K. Chesterton, Oikea oppi (suom. Antti Nylén; Turku: Savukeidas, 2012); C.S. Lewis, Tätä on kristinusko (suom. Marja Liljeqvist; Helsinki: Kirjapaja, 2012).
[3] Serafim Seppälä, Keisarin edessä. Kaksi ateenalaista apologiaa (suom. ja toim. Serafim Seppälä; Helsinki: Gaudeamus, 2017). Yleiskatsauksen toisen vuosisadan kristillisiin apologeettoihin tarjoaa Gunnar af Hällström, Viesti vainotuilta. Toisen vuosisadan apologeettojen puheenvuoro (Kauniainen: Perussanoma, 2021).
[4] Vesa Ollilainen, Mistä on kysymys? Ainutlaatuinen Jeesus (Helsinki: Uusi Tie, 2018); Eero Junkkaala, Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan? (Kauniainen: Perussanoma, 2020); Tomi Karttunen (toim.), Apologeettinen katsomusdialogi seurakuntatyössä – Luterilaisia ja ekumeenisia näkökulmia (Suomen ev.lut. kirkon julkaisuja 105; Helsinki: Kirkkohallitus, 2021). Teos on myös julkaistu sähköisesti osoitteessa https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/4270/viewmode=infoview. Viitattu 30.8.2021.
[5] Osoitteessa https://www.apologia.fi/. Viitattu 30.8.2021.
[6] Jari Jolkkonen, ”Apologia luterilaisuudessa”. Alustus ekumeenisen teologian webinaarissa 17.11.2020. Osoitteessa https://www.piispajarijolkkonen.fi/puheet/apologia-luterilaisuudessa/. Viitattu 30.8.2021.
[7] W.L. Craig, Reasonable Faith: Christian Truth and Apologetics (3. p.; Wheaton: Crossway, 2008), s. 15.
[8] Stefan Gustavsson, Behöver tron försvaras? Manifest för kristen apologetik (Stockholm: CredoAkademin, 2016), s. 52.
[9] C.S. Lewis, ”Christian Apologetics” teoksessa idem, God in the Dock: Essays on Theology and Ethics (toim. Walter Hooper; Grand Rapids: Eerdmans, 1970), s. 89.
[10] Lewis, Tätä on kristinusko, s. 30–31.
[11] J. Chatraw & M.D. Allen, Apologetics at the Cross: An Introduction for Christian Witness (Grand Rapids: Zondervan, 2018), s. 17.
[12] Lewis, ”The Decline of Religion”, teoksessa idem, God in the Dock, s. 221-222.
[13] Ilmaisu on Tunnustuskirjoissa Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmässä ja täydellisessä selityksessä kohdassa 5: laki ja evankeliumi.
[14] Tässä alaluvussa seuraan mukaillen Craig, Reasonable Faith, s. 15–23. Lyhyemmin Craig, Valveilla, s. 24–32.
[15] Esim. J.W. Montgomery, ”Christian Apologetics in the Light of the Lutheran Confessions” teoksessa idem, Christ as Centre and Circumference. Essays Theological, Cultural and Polemic (Christian Philosophy Today 13; Eugene: Wipf & Stock, 2012), s. 149; Craig, Reasonable Faith, s. 23–24.