Mielikuvien, arvojen ja uskomusten on vaihduttava merkittävästi, jotta väite miehestä kokemassa itsensä naiseksi muuttuu absurdiudesta totuudeksi ja tämän kokemuksen lainsäädännöllistä legitimointia pidetään edistyksen viimeisimpänä riemuvoittona. Muutosta on selitetty käsitteillä uskottavuusrakenteet ja sosiaalinen mielikuva. Molemmissa perusajatus on sama: yhteiskuntaa ohjaavat yleiset, tiedostamattomat ja tosina hyväksytyt uskomukset. Kun maailmankatsomuksellinen viitekehys muuttuu, näyttääkin posketon uskottavalta ja musta valkoiselta tai päinvastoin. Uusi todellisuuskäsitys estää tehokkaasti kuuntelemasta järkeä, omaatuntoa tai luotua todellisuutta. Rationaaliset, historialliset tai tieteelliset argumentit eivät yksinkertaisesti pure. Niin kauan kuin taustalla olevat uskomukset jäävät paljastamatta ja purkamatta, on mahdotonta estää niiden seurauksia.
Päivän aatevirtauksilla on juurensa. Valistus mielsi sekularisaation vapautukseksi uskontojen pakkopaidasta. Individualismi syrjäytti Jumalan maailmankaikkeuden keskuksesta ja asetti Luojan tilalle ihmisyksilön, jonka tuli saada räätälöidä uskonnosta mieleisensä. Nihilismi kielsi elämän objektiivisen tarkoituksen ja jätti sen kunkin tahdon ja valinnan varaan. Hedonismi määritteli elämän päämääräksi mukavuuden ja erityisesti seksuaalisen nautinnon. Eksistentialismi asetti kokemuksen identiteetin ytimeen. Marxismi pelkisti todellisuuden luokkien tai ryhmien valtataisteluksi. Tekniikan vallankumous mahdollisti yhä erikoisempien toiveiden toteuttamisen ja ruokki uskoa siihen, että myös ihmisen biologia on alisteista hänen kuvitelmilleen. Uusateismi julisti kristinuskon pahaksi ja kristityt vaarallisiksi. Postmodernismi palautti arvo- ja uskomuskeskustelut subjektiivisiksi ja emotionaalisiksi mittelöiksi, jotka voittaa kulloisenakin hetkenä suosiossa oleva vähemmistö. Uusmoralismi määritti alati vaihtuvat arvonsa ihmisoikeuksiksi, ja teki sekä velvollisuuden että hyveen siitä, että julkisesti yhtäältä tuetaan ja juhlistetaan tätä uutta ja uljasta ihmistä, ja toisaalta rangaistaan niitä, jotka kieltäytyvät ilmaisemasta tukeaan ”ihmisoikeuksille”.
Kun perusratkaisuna on yksilön oikeus määrittää todellisuus mieleisekseen, tarvittaessa muiden kustannuksella, seuraavat johtopäätökset vääjäämättä toinen toistaan. Jos syntymättömän lapsen olemuksen määrittelee äidin kokemus ja avioliiton olemuksen pariskunnan tuntemukset, sopii seuraavaksi tehdä sukupuolesta yksilön kokemukseen perustuva subjektiivinen oikeus. Jos sukupuoli on kokemusasia, miksei myös rotu tai ikä? Vuoroaan odottavat jo eutanasia ja polygamia. Ja jos yksilön valinta ja kokemus on pyhin arvo, miksi vielä kristittyjen vanhempien sallitaan estää lapsiaan tekemästä ympäristön ihannoimia valintoja?
Mitä enemmän luotuisuuden ja langenneisuuden kieltävä ihmiskuva saa tilaa, sitä enemmän ihmiset rikotaan henkisesti ja fyysisesti. On suuri inhimillinen tragedia, mutta hengelliselle sokeudelle ominaista, että vääryyden paljastuessa vääryydeksi sitä puolustetaan uudella vääryydellä. Viimeisten vuosikymmenten trendi-ideologioista ja muotiarvoista seurannutta suunnatonta kärsimystä, mikä näkyy muun muassa lisääntyvinä mielenterveysongelmina, on harvoin seurannut kriittinen itsereflektio ja suunnanmuutos (jota hengellisessä kielenkäytössä kutsutaan katumukseksi tai kääntymykseksi). Päinvastoin olemme todistaneet uhmakasta päättäväisyyttä kasvattaa aatteellista lääkeannosta siinä kuvitelmassa, että enemmän samaa lopulta tuottaa onnen ja eheyden.
Fjodor Dostojevski, Vaclav Havel ja muut Itä-Euroopan dissidentit joutuivat kysymään, miksi valtaenemmistö mukautui aikansa totalitaristiseen ideologiaan ja järjestelmään, ja jopa edisti sitä, vaikka sen valheellisuus ja mädännäisyys oli ilmeistä kaikille. Heidän mukaansa ihmisluonto on liian mukavuudenhaluinen. Ihminen omaksuu auliisti valheen, varsinkin jos se hyödyttää häntä tai ainakin säästää vaikeuksilta. Kerran valheeseen suostuneelta vaaditaan suurta nöyryyttä myöntää itsepetos, ja ehkä vielä enemmän rohkeutta kieltäytyä elämästä valheessa siinäkin tapauksessa, että hän yksin näyttäisi vastustavan voittamatonta koneistoa.
Itseaiheutetusta onnettomuudesta kärsivässä maailmassa kristittyjen kutsumuksena on uskaltaa sanoittaa se, mikä on yhä ilmeisempää: paratiisin lupaava ja sitä rakentava ihminen saa jälleen aikaan maanpäällisen helvetin. Voi olla, että ajan muutokset ajavat kristikansan yhä ahtaammalle, ja että uskon ilmaisemisen tai todeksi elämisen hinta kasvaa. Yhtä kaikki Jumalan vastaisku on tappionsa ansainneiden kapinallisten ainut todellinen toivo. Siksi evankeliumin sanoma on niin riemullinen. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa jakamaan kärsimyksemme, sovittamaan rikoksemme ja voittamaan meidät orjuuttaneet pahuuden henkivallat. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta saamme syntivelkamme anteeksi, uuden elämän ja tarkoituksen. Jumalan ihmeellisestä armosta maistamme jo tässä ajassa, ja saamme kokea hänen parantavaa ja uudistavaa voimaansa, joka kerran muuttaa tämänkin kurjan syntisen täydellisesti ja pysyvästi puhtaaksi ja eheäksi. Tälle sanomalle on yhä enemmän tarvetta.
***
Vuosituhansia sitten lausutut sanat, ettei ole mitään uutta auringon alla, pätevät myös arvosodan aikakaudella. Hyvän hengen ja pahan aineen vastakkainasettelu kulkee punaisena lankana päivän sateenkaari-ideologiasta ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä kukoistaneen manikealaisuuden kautta varhaisen kirkon ajan gnostilaisuuteen ja siitä kauas platonismin alkuhämärään. Tämän lehden teemana on kirkkoisä Augustinus, joka koki henkilökohtaisesti, millaista synnin orjuutta oli hedonistinen seksuaalimoraali. Hän tunsi abortin kauheudet, kohtasi julmat vainot ja näki voittamattomaksi uskotun yhteiskuntajärjestelmän kuolinkamppailun. Hänen teologinen työnsä pyrki vastaamaan haasteisiin, jotka mekin kohtaamme. Kirkon historia opettaa paljon sellaista, mikä on avuksi vuonna 2023.
Vesa Ollilainen, päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT
