Mitä vastaisin Ukrainassa?

Jari Rankinen 

Kirjoittaja on Helsingin Pyhän Sydämen kappelin pastori (SLEY) ja suomalaisen kriisinhallintajoukon pastori Afganistanissa 2007–2008 

Kuvittelen olevani seurakunnan pastori Ukrainassa. On maaliskuu kuluvaa vuotta ja seurakuntaani kuuluva kristitty — kastettu, Jeesukseen uskova — kysyy pastorilta, mitä hänen pitäisi tehdä. Venäjä on hyökännyt ja hän on saanut käskyn tulla Ukrainan armeijaan sotilaaksi tehtävään, johon hänet on joitakin vuosia aiemmin koulutettu. Onko toteltava käskyä vai pitääkö Kristuksen seuraajan toimia toisin? 

En tunne hyvin Ukrainan historiaa, kirkollista tilannetta siellä, en sen armeijaan ja armeijan käytäntöjä. Pahoittelen mahdollisia virheitä, jotka tässä artikkelissa liittyvät näihin. Kerron kuitenkin, mitä vastaisin kuvitellussa tilanteessa. Ja tämä kristitty haluaisi saada pidemmän, perustellumman vastauksen. 

Kieltääkö Raamattu? 

Aloittaisimme Raamatusta. Tietysti, koska siinä Jumala puhuu. Jos hän käskee tai kieltää, sen mukaan tulisi toimia. Raamattu on kokonaisuus — ei kokoelma tekstejä, joissa on erilaisia, ristiriitaisia, toisiaan vastaan taistelevia käsityksiä. Sen kohdat selittävät ja täydentävät toisiaan. Puhuisimme siitä, mitä tämä kokonaisuus vastaa kysymykseen, voiko kristitty olla sotilas. 

Raamatussa on tuttu viides käsky, joka kieltää tappamisen (2. Moos. 20:13 ja 5. Moos. 5:17). Tällä käskyllä on joskus perusteltu myös kasvissyöntiä; eläimiäkään ei saisi tapaa. Jos kuitenkin luemme Raamattua kokonaisuutena, on selvää, ettei Raamattu tarkoita käskyllä tätä. Eikä ainakaan Vanha testamentti ymmärrä kieltoa olla tappamatta niin, ettei sodassakaan saisi tappaa. Käsky — siten kuin Raamattu sen ymmärtää — näyttää puhuvan siitä, mitä tarkoitamme murhaamisella. Minä en saa ottaa oikeutta käsiini ja surmata sitä, joka mielestäni on ansainnut kuoleman. 

Paavali kirjoittaa miekasta, jota esivalta kantaa ja sen tuleekin kantaa (Room. 13:4). Nyt pidämme miekkaa lähinnä koristeena. Silloin se ei ollut sitä. Se oli ase, jota käytettiin ja jolla voitiin myös surmata. Ehkä Paavali viittaa myös kuolemantuomioon, joka usein toteutettiin miekalla. Hän puhuu tuossa yhteydessä väärintekijästä ja hänelle kuuluvasta rangaistuksesta. Ehkä hän ajattelee myös sotaa, jossa käytettiin miekkoja. Hänen mukaansa esivallalla ja sen edustajilla on oikeus ja jopa velvollisuus siihen, mihin yksittäisellä ihmisellä ei ole. Paavali on sitä mieltä, että joissakin muissakin asioissa esivalta ja sen edustajat saavat tehdä, mitä muuten ei saa. Esivalta saa koota veroja ja ne meidän tulee maksaa. Jos taas minä ryhdyn vaatimaan toisilta veroja itselleni, rikon seitsemättä käskyä. 

Jeesus selittää viidettä käskyä (Matt 5:21–22), mutta ei sano, että se on ymmärretty väärin ja sotaa ei missään tilanteessa saa käydä tai ettei eläimiäkään saa tappaa. Hän ei näytä puhuvan siitä, mitä esivalta tai sen edustajat saavat tai eivät saa tehdä, vaan mitä käsky tarkoittaa yksittäiselle ihmiselle. En saa kutsua toista hulluksi tai hölmöksi. En saa vähätellä toista, lyödä sanoilla ja työntää niillä ulkopuolelle. 

Vanhassa testamentissa on sotilaita, joista annetaan hyvä todistus: he ovat Jumalan omia ja jopa esikuvia toisille Jumalan kansaan kuuluville. Eikä sanota, että muuten he ovat esikuvaksi kelpaavia mutta eivät siltä osin, että ovat sotilaita. Jotakin muuta heidän elämässään voidaan kyllä moittia. Myös Uudessa testamentissa on sotilaita, jotka kohtaavat Jeesuksen tai hänen seuraajiaan. Jeesus kehui sadanpäällikön — Rooman armeijan alemman upseerin — uskoa eikä kehottanut häntä jättämään ammattiaan (Matt 8:5–13). Pietari sai käskyn mennä toisen sadanpäällikön kotiin ja julistaa siellä evankeliumia (Apt 10). Ja tämä pakana — siis ei-juutalainen — ja hänen kotiväkensä saivat Pyhän Hengen ja heidät kastettiin, eikä Pietari puhunut mitään työn vaihtamisesta tai vaatinut sitä. Myös suorasanainen Johannes Kastaja kohtasi sotilaita, jotka kysyivät häneltä, mitä heidän pitäisi tehdä. Johannes vastasi, etteivät he saa ryöstää tai kiristää vaan heidän tulee tyytyä palkkaansa (Luuk 3:14). Sotilaan tehtävän jättämisestä Johanneskaan ei puhunut. 

Filippi oli kaupunki tai roomalainen siirtokunta, jonka asukkaista pääosa oli Rooman armeijan entisiä sotilaita ja heidän perheitään. Olisi kummallista, jos entisiä sotilaita tai heidän jälkeläisiään, jotka mahdollisesti harkitsivat samaa työtä kuin missä isä oli toiminut, ei olisi ollut myös kaupungin kristittyjen joukossa. Kirjoittiko Paavali, että Filippin seurakunnassa on myös heitä, jotka ovat toimineet kristitylle sopimattomassa tehtävässä? Hän kirjoittaa monia kehotuksia ja tekee sen joskus tiukastikin mutta tuollaista toteamusta kirjeessä ei ole. 

Elämme nyt maailmassa syntiinlankeemuksen jälkeen. Synti on olemassa, se näkyy ja vaikuttaa ja siksi tässä maailmassa tehdään pahaa. Varmaan juuri tästä syystä Jumala on määrännyt, että on olemassa esivalta ja se saa kantaa ja käyttää miekkaa, jolla se pyrkii ja usein onnistuu estämään pahaa, jota ihmiset tekevät ja tekisivät vielä enemmän, ellei esivaltaa miekkoineen olisi pitämässä järjestystä. Esivalta rankaisee ja saa rankaista pahantekijöitä. 

Vastaisin seurakuntalaiselle, ettemme löydä Raamatusta kohtaa, joka kieltää toimimasta sotilaana tai kieltäisi sen kristityiltä. Olisiko Jumala jättänyt tämän sanomatta, jos ei saisi olla sotilas? Tuskin. Varsinkin kun Raamatussa kerrotaan sotilaista niinkin paljon kuin kerrotaan. 

Katsommeko sivusta? 

Miettisimme seurakuntalaisen kanssa tilannetta, johon maamme on joutunut ja joutumassa yhä suuremmassa määrin: Venäjän armeija on hyökännyt, ja olemme kuulleet ja lukeneet viestejä ja nähneet kuvia ja videoita, mitä venäläiset sotilaat tekevät kaupungeissa ja kylissä, joihin he ovat päässeet. He vangitsevat ihmisiä ja vievät pois, eikä tiedetä, minne. He tyhjentävät koteja ja pakkaavat jääkaappeja, tietokoneita ja huonekaluja kuorma-autoihinsa. He tuovat kaduille ihmisiä ja ampuvat heidät. Naisia, miehiä, jopa lapsia he raiskaavat. He kaivattavat joukkohautoja ja niihin kasataan ruumiita, joista ainakin pääosa on sotatoimien ulkopuolella pysytelleitä siviilejä. Jos emme yritä estää tätä, vaikka voisimme, olemme ainakin jossain määrin syyllisiä siihen, että näin tapahtuu. Jos kadulla käydään toisen kimppuun ja voisin tavalla tai toisella estää pieksämisen mutta en teen sitä, olen osaltani vastuussa tapahtuneesta. En voi sanoa, etten minä tehnyt, mitä kimppuun kävijä teki; vastuu on kokonaan hänen, ei minun, joka jatkoin matkaani. 

On sanottu, ettei tämä perustelu ole enää pätevä. Nykyiset sodat ovat niin toisenlaisia. Niitä käydään ydinaseilla, eikä sellaisessa sodassa voida suojella ketään, ja siksi niistä on pysyttävä erillään. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, eikä tuo perustelu olekaan vain taakse jääneeseen aikaa sopiva. 

Puhuisimme seurakuntalaisen kanssa siis siitä, voimmeko katsoa sivusta pahaa, rumaa ja hirvittävää, mitä tehdään toisille. 

Oikeutettu sota 

Puhuisin kysyjälle kirkkoisä Augustinuksesta ja oikeutetusta sodasta ja kertoisin, että kirkossa on ajateltu, että oikeutettua sotaa voidaan käydä ja siinä sotilaina voivat olla myös kristityt. 

Roomalaiskatolisen kirkon katekismuksessa kerrotaan ehdot, jotka sodan täytyy täyttää ollakseen oikeutettu (2309):  

  • Sen tulee olla puolustautumista hyökkäystä vastaan. 
  • Hyökkäyksen, jota oikeutetulla sodalla torjutaan, täytyy aiheuttaa kansakunnalle tai kansojen yhteisölle pysyvä, vakava ja varma vahinko. 
  • Kaikkien muiden keinojen, joilla pyritään estämään sota, tulee olla mahdottomiksi tai tehottomiksi osoittautuneita. 
  • Puolustussodan onnistumisen mahdollisuudella täytyy olla lujat perusteet. 
  • Aseiden käytöstä ei saa seurata torjuttavaa pahaa suurempaa vahinkoa ja sekasortoa, ja viimeistä ehtoa arvioitaessa täytyy ottaa tarkoin huomioon nykyaikaisten aseiden suuri tuhovoima. 

Roomalaiskatolisen kirkon katekismuksen mukaan esivalta voi määrätä kansalaisiaan tällaiseen sotaan, ja sillä on paitsi oikeus myös velvollisuus siihen. Monet muut kristilliset kirkot opettavat samalla tavalla. 

Mainitut oikeutetun sodan ehdot näyttävät toteutuvan varsin tarkasti sodassa, jota Ukraina käy — ainakin mikäli voimme lainkan luottaa mediaamme. Miettisin seurakuntalaisen kanssa, voimmeko ajatella ja toimia toisin kuin kristityt pääosin ennen meitä ovat ajatelleet ja nyt ajattelevat. He ovat olleet ja ovat sitä mieltä, että oikeutetussa sodassa myös kristitty voi sotia. 

Emme voisi ohittaa kysymystä, mitä sitten ajatella Venäjän armeijan toimista. Käykö se oikeutettua sotaa? Ja ellei, mitä siellä kristityn pitäisi tehdä? Kieltäytyäkö sotimasta? Palaan tähän kysymykseen kirjoitukseni lopussa. 

Muut, mutta en minä 

Puhuisimme myös tästä ajatuksesta, joka ei ole ihan harvinainen, vaikkei sitä muotoiltaisi aivan näin: Muut voivat ryhtyä sotilaiksi, mutta eivät kristityt. Tai muut kristityt voivat, mutta en minä. Ja muiden pitääkin ryhtyä — muuten tässä käy huonosti. Minulle ei sovi sotilaan tehtävä, mutta toivottavasti on vain vähän niitä, jotka ajattelevat samalla tavalla. 

Uudelle testamentille vieras ajatus on, että olisi useampia erilaisia moraaleja eri ihmisille, puhumattakaan että olisi erilaisia moraaleja eri kristityille, tai että jokin olisi oikein ja sallittua tai kiellettyä toisille mutta ei toisille. Mikä on oikein, se on oikein kaikille, ja mikä väärin, se on väärin kaikille. Kaikki eivät välitä Jumala käskyistä ja sille emme useinkaan voi mitään, mutta niin ei ole, että he saavatkin olla välittämättä ja tehdä toisin kuin Jumala käskee. Eikä toisilla kristityillä ole erilaisia ja vielä tiukempia käskyjä kuin toisilla tai että nämä olisivat muita ylempänä ja sinne ylemmäksi muidenkin pitäisi pyrkiä. Jos sotilaana toimiminen on oikein, se on oikein kaikille. Jos se on oikein joillekin kristityille, se on oikein kaikille kristityille. Jos se ei ole oikein, se ei ole oikein kenellekään. Edellä kirjoitin, että esivallalla on oikeuksia, joita yksittäisellä ihmisellä ei ole. Tarkoitan siis, että mikäli jollekin on oikein toimia esivallan palveluksessa sotilaana — tai poliisina tai tuomarina — se oikein kaikille. 

Tämä ei tarkoita, että kaikkien täytyisi ryhtyä sotilaiksi. Kriisitilanteessa esivalta voi määrätä toisiin tehtäviin, tai jättää määräämättä mihinkään tehtävään. Tai se voi katsoa, että opettajaa tai seurakunnan pastoria tarvitaan myös kriisiaikana siinä tehtävässä, jossa hän on muutenkin. Tai esivalta voi vapauttaa fyysisen, psyykkisen tai muun esteen takia toimimasta sotilaana, eikä vapautettuja saa vähätellä tai halveksia. Sivistynyt esivalta myös vapauttaa sotilaana toimimisesta myös sen, joka ei vakaumuksensa takia voi puolustaa asein maataan, toisia ja itseään. Näin ajattelen siitä huolimatta, että tämä vakaumus on huonosti perusteltu. Tuskin kukaan on sitä mieltä, ettei poliisia tarvita. Jos tarvitaan poliisia, jolla esivallan palvelijana on oikeus voimatoimin estää pahaa, miksi ei tarvita sotilaita? Jos on oikein toimia poliisina, miksi ei olisi oikein toimia sotilaana? Jos se on oikein joillekin, miksi ei myös minulle? 

Korostaisin keskustelussa seurakuntalaisen kanssa tätä: Älä vain ajattele, että muut kyllä ja heidän täytyykin, mutta en minä. Minä en halua liata käsiäni, mutta muiden täytyy tehdä se minunkin puolestani. Tämä olisi väärä ja epäkristillinen tapa ajatella, ellei sitten kyse ole siitä, että esivalta on vapauttanut sinut lähtemästä. Jos et lähde, vaikka esivalta on määrännyt sinut sotilaaksi, sitten sinun pitäisi ajatella, ettei muidenkaan pidä ryhtyä puolustautumaan asein, ja varmaan kehottaakin muita siihen. 

Korostaisin myös, ettei oikeutetun sodan käyminen ole Jumalan valtakunnan puolustamista tai sen edistämistä asein. Oikeutettua sotaa ei käydä siinä tarkoituksessa, että Jumalan valtakunta kasvaa ja vahvistuu. Jumalan valtakuntaa ei saa yrittää puolustaa tai levittää tykein, passarein ja ohjuksin, eikä Jumalan valtakunta tarvitse näitä aseita. Sen ase on Jumalan sana ja vain se. En sanoisi, että sodimme uskon tai uskonnon puolesta. Niiden arvojen puolesta, jotka ovat puolustussotaa käyvällä yhteiskunnalla, voimme kyllä sanoa sotivamme, ja niihin voi kuulua myös vapaus uskoa. 

Entä jos kutsumus on jokin muu? 

Puhuisin vielä Raamatun käskystä suostua laillisen esivallan alaisuuteen (Room. 13:1–7) ja siitä, että kristityt ovat ajatelleet, että tästä käskystä on vain yksi poikkeus: Esivalta käskee tehdä, mitä Jumala kieltää, tai kieltää tekemästä, mitä Jumala käskee. Jos Jumala ja esivalta ovat ristiriidassa, Jumalaa tulee totella enemmän. Asia palautuu siihen kysymykseen, voiko kristitty olla sotilas. Koska en löydä perusteluja sille, että ei voisi, esivallan määräystä tulee totella. 

Puhuisimme myös kutsumuksesta. Jos ihminen kokee, että hänen kutsumuksensa on kriisitilanteessakin muu kuin sotilaaksi ryhtyminen — ja hän uskoo, että siihen tehtävään Jumalan on kutsunut hänet — voiko siinä tapauksessa kieltäytyä esivallan kutsusta? Kutsumus ei ole sama asia kuin Jumalan käsky tai kielto Raamatussa. Jälkimmäisiin tulee soveltaa käskyä totella Jumalaa enemmän, ensiksi mainittuun ei. Uusi testamentti ei opeta, että kristitty maanviljelijä voi kieltäytyä esivallan määräyksistä, mikäli esivalta käskee tehdä jotakin, mikä vaarantaa hänen toimensa maaviljelijänä — vaikka hän kokisi työnsä kutsumuksena Jumalalta, mitä se varmaan onkin. Eikä kokemansa kutsumuksen toteuttaminen taitaisi olla kriisitilanteessa mahdollista sillä, että kieltäytyy esivallan määräyksestä. Kieltäytyjä pidätettäisiin ja pidätettynä kutsumuksen toteuttaminen ei luultavasti onnistu.  

Ole Kristuksen seuraaja 

Antaisin kysyjälle myös näitä neuvoja: 

Missä tahansa voimme kuolla, ja erityisesti sodassa se voi tapahtua. Vain Kristuksen kanssa voit astua pyhän Jumalan eteen saamatta tuomiota, jonka kaikki ovat ansainneet. Kristus on kanssasi sielläkin, minne olet lähdössä. Älä sinäkään luovu hänestä. 

Tulet näkemään sodassa paljon pahaa. Yritä olla turtumatta siihen. Muista, että jokainen ihminen on arvokas, koska jokainen on Jumalan luoma ja hänen Poikansa kuoleman arvoinen. Muista myös, että Jumala näkee ja tietää kaiken. Hän hallitsee kaiken pahuudenkin keskellä ja kaikki ovat kerran hänen edessään ja vastuussa hänelle. Sitä vaaraa tuskin on, että alkaisit ihannoida sotaa. Ne, jotka ovat nähneet sitä, tietävät, miten järkyttävää se on. 

Ole Kristuksen seuraaja myös sotilaana. Pidä huolta uskostasi. Avaa Raamattu, ja jos mahdollista, polvistu Herran pöytään. Jos joukossasi on pastori, sano hänelle, että juuri täällä tarvitaan evankeliumia ja ehtoollista. Kysy Jumalan tahtoa, joka löytyy Raamatusta. Ja omatuntommekin osaa sanoa jotakin. Anna Jumalan sanan olla valona siinä pimeydessä, jota sota on. Anna Kristuksen valon asua sinussa ja anna sen näkyä muillekin. Vältä teennäisyyttä, esittämistä ja pinnallisuutta uskon esillä pitämisessä. Juuri siellä, minne olet menossa, se olisi luultavasti luotaantyöntävää. Eikä Kristuksen seuraaminen tarkoita väkinäistä esittämistä. 

Avaisimme netin ja katsoisimme, millaiset säännöt velvoittavat Suomen armeijan sotilaita:  

  • Tulee taistella vain sotilaita ja sotilaskohteita vastaan ja vain sen verran, mikä on sotilaallisesti välttämätöntä. 
  • Ei saa surmata tai pahoinpidellä antautuvia tai taistelukyvyttömiä vihollisia. 
  • Tulee kohdella asiallisesti vallassa olevia vihollissotilaita ja siviilejä. 
  • Ei saa käyttää ihmiskilpiä, suorittaa kostotoimenpiteitä tai hyökätä kohteisiin, jotka on merkitty punaisella ristillä, ellei vihollinen käytä tätä tai vastaavia tunnuksia väärin. *Muille kuuluvan omaisuuden ryöstäminen on kiellettyä. 
  • Jos näitä sääntöjä vastaan rikotaan, siitä tulee kertoa esimiehelle. 

Puhuisimme siitä, että nämä säännöt perustuvat sopimuksiin, jotka monet maat ovat allekirjoittaneet. Näiden sääntöjen noudattaminen ei varmasti ole helppoa sodassa, ja kuitenkin on ajateltu, että näitä sääntöjä tulee ja voi noudattaa. Kehottaisin noudattamaan niitä silloinkin, kun niiden noudattaminen on äärimmäisen vaikeaa tai toinen puoli ei noudata niitä. 

Puhuisimme myös siitä, että jos näitä sääntöjä noudatetaan, sillä on suuri positiivinen vaikutus joukkoon, joka taistelee, sen kestävyyteen ja kykyyn selviytyä tehtävistään. Jos taas säännöistä ei välitetä, se syö joukkoa ja saa kysymään, onko tällä tekemisellämme mitään oikeutusta. Se tappaa joukon hengen, jota ilman sodassa ei menestytä tai menestytään vain, jos ylivoima on aivan valtava. Ehkä juuri tästä syystä Venäjän armeija on menestynyt niin heikosti kuin on. 

Entä sinä? 

Käymme vielä hetken kuvitteellista keskustelua. Seurakuntalaiseni kysyy minulta: —Entä sinä? Lähtisitkö, jos saat kutsun? Eikö pastorin ole syytä pysyä kaukana aseista? 

Vastaisin, ettei Raamatun mukaan ole eri moraalia — ei myöskään pastoreille. Mikä on oikein ja sallittua tai mikä on väärin muille kristityille, se on oikein ja sallittua tai väärin myös pastoreille. Jos siis esivalta tässä tilanteessa määrää, teen sen, mitä se määrää. Ehkä nyt pastoria tarvitaan ja hänen tulee toteuttaa Jumalalta saatua tehtävää varsinkin siellä, missä aseet särkevät ihmisiä. Eikä se ole Jumalan valtakunnan puolustamista tai edistämistä asein, vaan Jumalan valtakunnan todellisuuden ja sanoman tuomista sinne, missä pahuus riehuu. 

Mitä tekisin, jos olisin Venäjällä? 

Edellä kysyin, mitä kristityn pitäisi tehdä Venäjällä. Käykö Venäjä oikeutettua sotaa, johon kristitty voi osallistua vai pitäisikö kieltäytyä lähtemästä sotaan? Mitä itse tekisin? 

Jos siitä, mitä me tiedämme Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, pääosa on totta, on selvää, ettei Venäjä hyökkäystä voi mitenkään pitää oikeutettuna sotana. Minkä verran venäläiset nuoret miehet ja naiset tietävät sodasta, jonne heidät lähetetään, on toinen asia. Voi olla, että he tietävät siitä niin vähän ja väärin, että he voivat pitää sitä oikeutettuna. Ehkä asian todellinen tila paljastuu muutaman päivän tai viikon sotimisen jälkeen. 

Mutta mitä tekisin? Kieltäytymisellä olisi hirmuiset seuraukset — venäläinen vankila ties missä ja ehkä vielä pahempaa. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos tietäisin tai sitten kun tietäisin, millaista sotaa Venäjän armeija käy ja millaisessa armeijassa olen mukana, kieltäytyisin. Minun ei pitäisi olla mukana tuollaisessa sodassa ja sotilaiden joukossa. Esivalta käskisi tehdä, mitä Jumala kieltää. Olisi parempi menettää se, mitä tämä maailma voi antaa, kuin menettää sielunsa. 

Tietysti helppo kirjoittaa näin — koska en ole tuossa tilanteessa. Toivon ja rukoilen, etten koskaan siihen joutuisikaan. Toivon ja rukoilen myös, että jos joudun, saisin voimaa ja rohkeutta toimia kuten kirjoitin. 

Kulttuurien taistelusta Ukrainan sotaan

Perusta 3 | 2022

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Samuel P. Huntington kirjoitti vuonna 1996 kirjan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, jonka teeseistä on siitä lähtien keskusteltu ja kiistelty. Huntingtonin mukaan maailma voidaan jakaa erilaisiin kulttuuripiireihin, jotka taistelevat keskenään. Tulevaisuudessa konfliktit eivät hänen mukaansa enää olisi niinkään maiden, vaan kulttuurien tai sivilisaatioiden välillä. Kylmän sodan jälkeen maailma ei ole enää kaksinapainen, vaan se sisältää useita kulttuurisia keskittymiä, jotka pyrkivät haalimaan itselleen valtaa.

Huntingtonin kirja oli eräänlainen vastine Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneeseen kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen, jossa Fukuyama väitti historian lopun tulleen siinä mielessä, että tästä eteenpäin historia olisi vain jatkuvaa liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien voittokulkua. Ideologista evoluutiota ei Fukuyaman mukaan enää tapahdu, vaan läntinen liberaali demokratia on viimeinen ja lopullinen hallintomuoto, joka leviää kaikkialle maailmaan.

Kuluvana keväänä Ukrainan sota on näyttänyt meille, että historia jatkuu yhä. Sotia syttyy edelleen eikä maailmanhistorian suunnasta ole mitään lopullista varmuutta. Läntinen liberaali demokratia toimii lähinnä lännessä ja sielläkin hieman yskähdellen, mutta muualla maailmassa mitään sen suurta voittokulkua ei ole tapahtunut. Sikäli näyttää siltä, että Huntington on väittelyssä tällä hetkellä enemmän niskan päällä.

Huntingtonia on toisaalta kritisoitu paljon. Ukrainan sotakin sopii aika huonosti hänen teorioihinsa, sillä kyseessä on kahden pääosin ortodoksisen maan välinen konflikti, eli se tapahtuu saman kulttuuripiirin sisällä. Kritiikistä huolimatta Venäjän toimien ideologisena taustana on niin sanottu venäläinen maailma -aate, jonka mukaan on olemassa ylikansallinen venäläinen kulttuuripiiri tai sivilisaatio, jota nimitetään pyhäksi Venäjäksi. Sen alle halutaan myös Ukraina, jota ei pidetä minään oikeana maana, jolla olisi olemassaolon oikeus. Huntingtonilaisittain voisi siis tulkita, että kyseessä on yhden kulttuuripiirin keskusvallan pyrkimys estää sen kulttuuripiiriin kuuluneen kansan liukuminen toiseen kulttuuripiiriin. Läntinen kulttuuripiiri on puolestaan ollut pakotteissaan hyvin yhtenäinen ja muodostanut näille pyrkimyksille hyvin tiiviin vastavoiman, vaikka taistelut käydäänkin Ukrainassa.

Eittämättä Ukrainan sodalla on siis teologinen, metafyysinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Tämä on tullut hyvin esiin Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin puheista, sillä hän ei ole suostunut tuomitsemaan Venäjän sotatoimia, vaan on jopa pitänyt niitä jollakin tavoin teologisesti perusteltuina. Kirillin toiminta on siten aiheuttanut valtavan särön ortodoksisen maailman sisälle, mutta toki hänen kannanottonsa ihmetyttävät yhtä lailla muissakin kirkoissa.

Vaikka Venäjä on nähnyt itsensä jonkinlaisena kristillisten ja konservatiivisten arvojen esitaistelijana ja läntisen moraalisen rappeutumisen vastustajana, pitäisi olla kaikille selvää, että aggressiivisen hyökkäyssodan aloittamisessa ei ole mitään konservatiivista eikä siviilien pommittamisessa mitään kristillistä. Se, että lännessä on irtaannuttu seksuaalimoraalin alueella klassisesta kristillisestä moraalista, ei oikeuta idässä irtaantumista oikeutetun sodan periaatteista tai viidennestä käskystä. Kahdesta pahasta ei tule yhteen laskemalla hyvää, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Klassinen kristillinen moraali on kokonaisuus, josta ei voi poimia vain itselle sopivia asioita kuin rusinoita pullasta.

Joka tapauksessa on taas kerran näytetty toteen, että ihmisluonto ei ole muuttunut miksikään. Syntiinlankeemus on todellisuutta, ja sen seurauksena uusia sotia näyttää puhkeavan sukupolvesta toiseen. Aina löytyy hallitsijoita, jotka haluavat valtaa ja ajavat omia intressejään väkivallan ja sotien keinoin. Jos joku niin sellainen naiivi ihmiskäsitys, joka ei ota radikaalin pahan todellisuutta huomioon, on tässä romahtanut. Hyvä esimerkki tällaisesta on kuuluisia intellektuelli Yuval Noah Harari, joka väitti kirjassaan Homo Deus muutama vuosi sitten, että sodat ovat tätä menoa häviämässä maailmasta kokonaan ja ihmiskunta on sen myötä menossa kohti uusia onnen aikoja. Nyt on katkaistu siivet tällaiselta sokealta kehitysoptimismilta, johon monet lännessä uskoivat.

Ihminen ei näytä itse löytävän ratkaisua syvimpiin ongelmiinsa poliittisin keinoin. Demokratia ei näytä olevan mikään sellainen ihmelääke, joka toimisi missä tahansa kontekstissa ja tuottaisi rauhaa ja vakautta kaikkialla. Ihminen tarvitsee pahuuden ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka tulee ihmiskunnan ulkopuolelta. Siksi teologiaa tarvitaan ja kristinuskolla on nyt ehkä enemmän sanottavaa kuin pitkään aikaan. Ihmiskunnan pelastus on lopulta vain Kristuksessa eikä missään muualla. Toivottavasti sotatoimet lähialueillamme herättävät ihmisiä löytämään tämän tosiasian.

Santeri Marjokorpi 

STI:n pääsihteeri, päätoimittaja, TM