Leif Erikson
Kirjoittaja on dosentti ja TT sekä pastori. Artikkeli on julkaistu alun perin ruotsiksi Perustan painetussa numerossa. Suom. Vesa Ollilainen ja Jussi Seppälä.
Johdanto
Tämä artikkeli käsittelee sitä, miten luterilaiset tunnustuskirjat ymmärtävät piispanviran. Pääasiallisina lähteinäni ovat Augsburgin tunnustus (1530), Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531), Schmalkaldenin opinkohdat (1537) sekä Paavin valta ja johtoasema (1537).
Esittelen näiden kirjoitusten opetuksen piispanvirasta. Lopuksi sanon myös jotakin siitä, miten tätä opetusta käytännössä sovellettiin siinä kirkollisessa todellisuudessa, jossa elettiin ja toimittiin. Käsittelemällä näitä tunnustusasiakirjoja kronologisessa järjestyksessä toivon voivani havaita uskonpuhdistajien kantojen mahdollisen kehityksen. On myös perusteltua olettaa, että tämä kehitys johtuu roomalaiskatolisen kirkon kiristyneestä suhtautumisesta luterilaiseen reformaatioon.
1. Augsburgin tunnustus (1530)
Augsburgin tunnustus on se puolustuskirjoitus, jonka luterilaiset säädyt esittivät Augsburgin valtiopäivillä kesällä 1530 ja josta pian tuli luterilaisuutta yhdistävä tunnustus (symboli). Keisari Kaarle V oli kutsunut katolilaiset ja luterilaiset valtiopäiville. Luterilainen tunnustus- ja puolustuskirjoituksen laatiminen annettiin Philipp Melanchthonille, joka oli aloittanut työn jo ennen valtiopäiviä kokoontumista.
Tunnustuksessa (CA) on kaksi osaa. Ensimmäinen osa (artiklat 1–21) käsittelee opillisia artikloja ja toinen osa (artiklat 21–28) poistettuja väärinkäytöksiä koskevia artikloja. Opillisille artikloille on tyypillistä varovainen muotoilu, sillä valtiopäivien tarkoitus oli voittaa uskonnollinen hajaannus.
Melanchthon päättää oppiartiklojen käsittelyn seuraavasti: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomistevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin.”
Ennen kuin CA:ssa esitellään poistettuja väärinkäytöksiä koskevat artiklat, käännytään siinä keisarin puoleen ja pyydetään häntä kuulemaan, miksi kirkossa esiintyviä väärinkäytöksiä on poistettu ja mistä syystä ihmisiä ei tule vastoin omaatuntoaan pakottaa säilyttämään näitä väärinkäytöksiä. Melanchthon selittää, että reformaattorit ovat poistaneet vain väärinkäytökset. Väärinkäytöksiä käsittelevien artiklojen esitystapa on poleemisempi (ks. tarkemmin Erikson 2005, etenkin 67–68). Tässä keskityn tunnustuksen XXVIII artiklaan, jonka otsikko on ”Kirkollinen valta” ja joka on CA:n artikloista viimeinen.
Kirkollinen valta (XXVIII)
CA:n mukaan hengellistä ja maallista valtaa ei tule sekoittaa keskenään. Hengellisellä vallalla on nimittäin Jumalan ja Kristuksen käsky julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja, eikä sen tule ryhtyä vieraisiin tehtäviin, kuten kumota maallisen esivallan säätämiä lakeja, asettaa esteitä tuomioille, jotka koskevat maallisia järjestyksiä tai sopimuksia eikä myöskään määrätä esivallalle sääntöjä valtion järjestysmuodosta. Perusteluna lainataan Jeesuksen sanoja: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta”. (SKB, 83) Siltä osin kuin piispoilla on maallista valtaa, heillä ei ole sitä evankeliumin määräyksestä, vaan inhimillisen oikeuden perusteella, jonka kuninkaat tai keisarit ovat heille myöntäneet omaisuutensa maallista hallintoa varten. Tämä on kuitenkin toinen tehtävä kuin evankeliumin palvelijan virka. (SKB, 84)
Mitä tulee piispojen tuomiovaltaan, on heillä oikeus ”antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua.” (SKB, 84; EKT, 75)
Jos piispat sen sijaan opettavat jotakin, mikä on evankeliumin vastaista, on seurakunnilla Jumalan käsky, joka kieltää heitä tottelemasta tällaisia opettajia, nimittäin Matt. 7:15: ”Varokaa vääriä profeettoja”, ja Gal. 1:8: ”Mutta vaikka me tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia vastoin sitä, mitä olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” Tätä ”tottelemattomuutta” puolustetaan myös kirkkoisä Augustinuksen sanoilla: ”Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia.” Sikäli kuin piispoilla on edellä sanotun lisäksi vielä valta tai tuomio-oikeus tietyissä, esim. avioliittoa koskevissa asioissa, se on heillä inhimillisen oikeuden perusteella. Jos virkaan vihityt laiminlyövät nämä asiat, ruhtinaiden on silloin yleisen rauhan vuoksi pakko jopa vasten tahtoaan jakaa oikeutta alamaisten keskuudessa. (SKB, 82–82)
On ilmeistä, että Saksassa 1520-luvulla muodostunut kirkollinen organisaatio ei vastannut Lutherin odotuksia. Paavin ja piispojen sijaan kirkon johtajiksi nousivat ruhtinaat. Luther oli itse kääntynyt ruhtinaiden puoleen ja pyytänyt heiltä apua reformaation toteuttamisessa, mutta ei koskaan ajatellut, että heillä olisi ruhtinaina mitään oikeudellista valtaa kirkossa. Muun muassa vuoden 1525 talonpoikaiskapina teki kuitenkin ajankohtaiseksi järjestyksen ja kurin tarpeen. Tarvittiin järjestys, joka kykenisi estämään kaaoksen ja joka antaisi kirkolle mahdollisuuden julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja siten kuin Luther ymmärsi olevan Kristuksen tahto. Vaikka uskonpuhdistaja usein korosti hengellisen ja maallisen regimentin välistä eroa, oli lopputuloksena kirkollinen hallintomuoto, jossa ruhtinaat hallitsivat — piirre, josta tuli vuosisadoiksi luterilaisille maille tunnusomainen. Tämä tarkoitti sitä, että kirkosta tuli jälleen juridinen instituutio, jolla ei ollut mitään sanottavaa paavin kirkolle. Lutherin kuvauksesta kirkon seitsemästä tuntomerkistä etsimme turhaan mitään mainintaa kirkon ulkoisesta organisaatiosta ja hallintotavasta, ei myöskään episkopaalisesta kirkosta. Lutherilla on mielessään paikallisseurakunta ja sen jumalanpalvelus, kun hän luettelee kirkon seitsemän tuntomerkkiä (notae ecclesiae). Hänen esityksensä pyhästä Jumalan kansasta on puhtaasti kongregationalistinen. (Grane 1994, 264–265)
Melanchthon on varovainen vedotessaan katolisiin piispoihin, jotta nämä palauttaisivat yksimielisyyden ilman, että näiden tarvitsisi uhrata kirkollista asemaansa. Hän kuitenkin sanoo myös, että piispojen on muutettava asennettaan, etteivät he aiheuttaisi kirkon hajaannusta:
Ne pyytävät vain, että piispat keventäisivät kohtuuttomia taakkoja, jotka ovat uusia ja vastoin katolisen kirkon tapaa omaksuttuja. Mahdollisesti näillä säännöksillä oli alun perin hyväksyttävät perusteet, mutta ne eivät sovi enää myöhempiin oloihin. […] Sen takia olisi piispojen lempeyden mukaista lieventää niitä nyt, koska sellainen muutos ei järkytä kirkon ykseyttä. Monet inhimilliset perinteet ovat näet ajan mukana muuttuneet, kuten juuri kirkkosäännöt osoittavat. Ellei kuitenkaan päästä siihen, että lievennettäisiin määräyksiä, jotka ei voi noudattaa syntiä tekemättä, meidän tulee seurata apostolista sääntöä, joka sanoo: ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.’ Pietari kieltää piispoja herroina hallitsemasta seurakuntia ja pakottamasta niitä. Nyt ei ole kysymys siitä, että piispat luopuisivat valta-asemastaan. Ainoastaan pyydetään sitä, että he sallisivat evankeliumia opettaa puhtaasti ja lieventäisivät muutamia harvoja käskyjä, joita ei voi noudattaa syntiä tekemättä. Jolleivät he tee tätä, katsokoot itse, kuinka he Jumalan tuomiolla tekevät tiliä siitä, että he tällä itsepintaisuudellaan antavat aiheen kirkon hajaannukseen.” (SKB, 88–89; SKT, 78–79)
Augsburgin tunnustus luettiin valtiopäiville 25. kesäkuuta ja luovutettiin sen jälkeen keisarille sekä saksankielisenä että latinankielisenä versiona. Jo seuraavana päivänä keisari antoi paavin legaatti Campeggiolle tehtäväksi laatia kirjoituksen, jossa otetaan kantaa Augsburgin tunnustuksen sisältöön. Yritys epäonnistui, koska sitä pidettiin liian poleemisena. Sen sijaan 3. elokuuta Confutatio Confessionis Augustanae luettiin kaikkien säätyjen läsnä ollessa Augsburgin piispanlinnassa.
2. Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531)
Syyskuun 1530 loppupuolella Melanchthon laati laajan vastauksen katoliseen CA:n kritiikkiin Confutatio [suom. Kumoamus]-kirjoituksessa. Tämä vastaus, joka tunnetaan nimellä Augsburgin tunnustuksen puolustus, laajensi, puolusti ja selitti CA:n sisältöä. Kaksi artikkelia, jotka ovat keskeisiä tässä tarkastelussa, ovat ”Kirkollinen järjestys” (XIV) ja ”Kirkollinen valta” (XXVIII).
Kirkollinen järjestys (XIV)
Apologia toteaa, että myös katoliset teologit hyväksyvät CA:n 14. artiklan, jossa korostetaan, ettei kukaan ilman asianmukaista kutsumusta (rite vocatus) saa hoitaa sakramentteja ja sananpalvelusta kuitenkin sillä edellytyksellä, että käytetään kirkkolain mukaista pappisvihkimystä. (SKB, 225) Tämän jälkeen Apologiassa ilmaistaan tuki ulkoiselle kirkolliselle järjestykselle: ”Tästä asiasta olemme tässä kokouksessa moneen kertaan lausuneet julki vakaumuksemme, että haluamme säilyttää kirkollisen hallinnon ja arvojärjestyksen, vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaansaannosta. Olemme näet selvillä siitä, että isät ovat hyvässä ja hyödyllisessä tarkoituksessa panneet toimeen kirkollisen järjestyksen sillä tavoin kuin vanhat kirkolliset säännökset kuvaavat.” (SKB, 225; SKT, 188–189)
Seuravaksi Apologia kritisoi ankarasti katolisia piispoja siitä, että he joko ”pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämän tai kiroamaan sen opinmuodon, johon me olemme tunnustautuneet, tai jopa ennenkuulumattoman julmasti surmaavat noita onnettomia ja viattomia.” Piispojen julmuus on syynä siihen, että ulkoinen kirkollinen järjestys, jonka ”haluamme säilyttää”, paikoitellen on höltymässä. Tämän jälkeen Apologiassa sälytetään katoliselle vastapuolelle vastuu kirkon hajottamisesta: ”Katsokoot itse, kuinka aikanaan tekevät tilin Jumalalle siitä, että hajottava kirkkoa.” (SKB, 225; EKT, 188)
Luterilaiset teologit itse sanovat, että heidän omatuntonsa ovat puhtaat, sillä he ovat vakuuttuneita siitä, että he edustavat totuudenmukaista, oikeaa ja katolista kristillistä tunnustusta, eivätkä voi hyväksyä niiden julmuutta, jotka vainoavat tätä oppia. He väittävät myös, että kirkko on niiden luona, jotka oikein opettavat Jumalan sanaa ja oikein hoitavat sakramentit, eivätkä niiden luona, jotka määräyksillään hävittävät Jumalan sanaa ja jopa tappavat ne, jotka opettavat oikeaa ja totta. He myös vakuuttavat, että he ovat ”halukkaat säilyttämään kirkollisen ja kirkkolain mukaisen järjestyksen, kunhan vain piispat lakkaavat raivoamasta meidän seurakuntiamme vastaan.” (SKB, 225–226; SKT, 189)
Apologia ei tunnusta, että luterilaiset olisivat edistäneet piispojen vallan heikentymistä: ”Näin ilmaisemamme vakaa tahto vapauttaa meidät kaikesta vastuusta sekä Jumalan että kaikkien kansojen ja jälkimaailmankin edessä. Meidän syyksemme ei voida lukea sitä, että piispojen arvovalta horjuu siellä, missä saadaan lukea ja kuulla, ettemme ole päässeet mihinkään kohtuulliseen ratkaisuun, vaikka olemme pyytäneet piispoja luopumaan epäoikeudenmukaisesta julmuudestaan.” (SKB, 226; EKT, 189)
Ei ole mikään salaisuus, että se kirkkojärjestys, joka muodostettiin Saksassa 1520-luvulla, ei vastannut Lutherin odotuksia. Paavin ja piispojen sijaan ruhtinaista tuli kirkollisia johtajia. Luther itse oli kääntynyt ruhtinaiden puoleen ja pyytänyt apua reformaation toteuttamisessa, mutta hän ei koskaan ajatellut, että heillä olisi kirkossa oikeudellista valtaa asemansa perusteella.
Kirkollinen valta (XXVIII)
Apologia mainitsee aluksi, että CA:ssa korostettiin, millaista valtaa evankeliumi antaa piispoille ja että he ovat kirkkojärjestyksen mukaan todellisia piispoja, joita ei hylätä. Nyt on kuitenkin kyse piispoista ”evankeliumin mukaisesti”. Lisäksi Apologiassa sanotaan, että luterilaiset pitävät vanhasta piispanvallan jaosta potestas ordinis – ja potestas iurisdictionis -vallaksi. Ensimmäinen tarkoittaa valtaa julistaa Sanaa ja hoitaa sakramentteja, jälkimmäinen ”valta[a] sulkea kirkon yhteydestä julkisiin rikoksiin syyllistyneet ja taas päästää heidät synneistä, jos he kääntyvät ja anovat synninpäästöä” ts. jos joku rikkoo Jumalan sanaa, jonka he ovat ottaneet vastaan Kristukselta. Mutta piispoilla ei ole mitään tyrannivaltaa eli lakiin perustumatonta mielivaltaa, eikä kuninkaallista valtaa, eli lain yläpuolelle nousevaa valtaa. Sen sijaan heillä on ”tietty toimeksianto, tietty Jumalan sana, jota heidän tulee opettaa ja jonka mukaisesti heidän tulee käyttää tuomiovaltaansa. Vaikka heillä siis on eräänlainen tuomiovalta, ei siitä seuraa, että he voisivat säätää uusia jumalanpalvelusmenoja. Jumalanpalvelusmenoilla ei näet ole mitään tekemistä tuomiovallan kanssa. Heillä on sana ja saamansa tehtävä, ja näissä rajoissa heidän tulee harjoittaa tuomiovaltaansa.” (SKB, 303–304; EKT, 250)
Kun Confutatio lainaa sanoja ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne”, kommentoi Apologia kehotusta ja väittää, että sana vaatii kuuliaisuutta evankeliumille, mutta ei perusta piispanvaltaa evankeliumin rinnalle. Piispojen ei myöskään tule säätää asetuksia tai tulkita niitä evankeliumin vastaisesti. Jos he niin tekevät, ei heitä tule totella, sillä Paavali kirjoittaa Gal. 1:8: ”Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.” (SKB, 305)
Jeesuksen sanat ”Kaiken, mitä he käskevät, tehkää” (Matt. 23:3) eivät Apologian mukaan tarkoita, että meidän tulisi hyväksyä kaikki ilman poikkeuksia, sillä Raamattu kehottaa muualla tottelemaan Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Kun katoliset piispat opettavat vääriä ja kestämättömiä asioita, emme Apologian mukaan saa kuunnella heitä. (SKB, 305)
Kaikesta päätellen Melanchthon ja hänen avustajansa Augsburgissa ovat tietoisia, että heidänkin toimintansa on aiheuttanut hajaannusta kirkossa. He panevat merkille, että Confutatio moittii myös heitä siitä loukkaantumisesta ja huolesta, joka on syntynyt heidän opetuksensa varjolla. Tähän Apologiassa vastataan, että jos kaikki loukkaantumiset ja närkästykset halutaan koota yhteen pisteeseen, huomataan, että ”tämä yksi ainoa uskonkohta, oppi syntien anteeksiantamuksesta, jonka me Kristuksen tähden saamme lahjaksi, tuo mukanaan niin suuren siunauksen, että se hautaa alleen kaikki haitat. Tämä nosti alussa Lutherin suureen suosioon, ei ainoastaan meidän silmissämme, vaan myös monien muiden, jotka nyt vastustavat meitä.” (SKB, 305; EKT, 250)
He siis pitävät evankeliumin sanomaa niin tärkeänä ja siunattuna, että se on sen arvoista, vaikka kirkossa reformaation myötä on syntynyt ongelmia ja hajaannusta: ”Me emme kuitenkaan tahdo hylätä totuutta, joka on kirkolle elintärkeä, emmekä voi yhtyä ajattelemaan samoin kuin vastustajamme, jotka sen tuomitsevat.” ”Ei[kä] heillä kuitenkaan ole […] kuninkaallista valtaa, toisin sanoen lain yläpuolelle nousevaa valtaa, vaan heillä on tietty toimeksianto, tietty Jumalan sana, jota heidän tulee opettaa ja jonka mukaisesti heidän tulee käyttää tuomiovaltaansa.” Tässä yhteydessä Apologia tuo esille myös sen loukkaantumisen ja närkästyksen, joka messun häpäiseminen ja selibaatin aiheuttama häpeä ovat herättäneet. (SKB, 305–306; EKT, 250–251)
3. Schmalkaldenin opinkohdat (1537)
Schmalkaldenin opinkohdat (ASm) syntyivät Augsburgin valtiopäivien (1530) jälkimainingeissa, kun Luther ehdotti kirkollista kokousta roomalaiskatolisen kirkon kanssa, mutta paavi ei pitänyt ehdotuksesta. Reformaatiojohtaja valmisti kuitenkin kokousta ja kirjoitti prinssi Johan Fredrikin toimeksiannosta Schmalkaldenin opinkohdat, jotka sisältävät esityksen reformaation teologiasta ja joita on oikeutetusti kutsuttu Lutherin teologiseksi testamentiksi. Lyhyt opinkohta ASm:ssä on aiheemme kannalta erityisen kiinnostava, nimittäin opinkohta ”Vihkimys ja virkaan kutsuminen”.
Samoin kuin Melanchthon Apologiassa, myös Luther vetoaa piispoihin, että he vihkisivät ja asettaisivat pappeja niihin seurakuntiin, joihin luterilainen usko oli levinnyt ja juurtunut. Jos he kieltäytyvät tekemästä sitä, ei kirkkoa sen vuoksi saa jättää ilman palvelijoita: ”Jos piispat tahtoisivat olla oikeita piispoja ja pitää huolta kirkosta ja evankeliumin julistamisesta, niin voitaisiin rakkauden ja yksimielisyyden tähden, vaikka asia ei välttämätön olekaan, suostua siihen, että he vihkisivät ja vahvistaisivat meidät ja saarnaajamme virkaan, jos he nimittäin tekisivät sen ilman pakanalliseen menoon ja prameiluun kuuluvia tyhjiä seremonioita. Mutta nyt he eivät ole eivätkä tahdokaan olla oikeita piispoja, vaan ovat maallisia herroja ja ruhtinaita. He eivät saarnaa, opeta, kasta, toimita ehtoollista eivätkä hoida ainoatakaan tehtävää tai virkaa kirkossa, vaan he jopa vainoavat ja tuomitsevat niitä, jotka kutsuttuina hoitavat sellaista virkaa. Mutta heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita.” (SBKT, 334–335; EKT, 277)
Seuraavaksi Luther perustelee väitettään viittaamalla kirkon isiin ja traditioon: ”Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan. Siitä piispat eivät saa meitä kieltää eivätkä estää edes omankaan lakinsa mukaan. Sillä heidän lakinsa sanovat, että kerettiläistenkin virkaan vihkimät ovat vihittyjä ja pysyvät vihittyinä. Samoin pyhä Hieronymus kirjoittaa Aleksandrian seurakunnista, että papit ja saarnaajat johtivat niitä aluksi yhdessä, ilman piispoja.” (EKT, 277)
”Saman Lutherin, joka voi ilmaista uskonsa Jumalaan ja Kristukseen ilman mitään polemiikkia ja kirkon uskon mukaisesti, kuten se on ilmaistu varhaiskirkon tunnustuksissa, on siis oltava armoton kaikkea sitä kohtaan, mikä hänen mielestään hämärtää tätä uskoa.” (Grane 1994, 263)
4. Paavin valta ja johtoasema (1537)
”Schmalkaldenin kokoontumisessa helmikuussa 1537 esitettiin ehdotus, että kokous tekisi lausunnon paavin vallasta ja toimivallasta. Augsburgissa vuonna 1530 pidetyissä valtiopäivissä oli nimittäin kirkollispoliittisista syistä pidättäydytty ottamasta siihen kantaa. Tätä dogmaattisesti ja kirkollispoliittisesti merkittävää kysymystä ei voitu pitkällä aikavälillä ohittaa, varsinkaan ajatellen tulevaa yleistä kirkolliskokousta. Itse asiassa Melanchthon vastasi yksin kirjoittamisesta. Melanchthon sai työnsä valmiiksi 17. helmikuuta, jolloin teologit hyväksyivät kirjoituksen. Muutamaa päivää myöhemmin se esiteltiin liittokokoukselle. […] Melanchthonin kirjoitus, jonka latinankielinen otsikko on Tractatus de potestaten et primatu papae, hyväksyttiin ja otettiin vastaan Augsburgin tunnustuksen ja sen Apologian täydentäjänä. […] Myöhemmin kirjoitus painettiin eri syistä aina Schmalkaldenin opinkohtien yhteydessä ja sitä pidettiin niiden liitteenä. (SKB, 24)
Paavin valta ja johtoasema
Traktaatti koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa Melanchthon perustelee sekä historiallisesti että raamatullisesti, miksi Rooman piispalla ei voi olla sitä valtaa ja asemaa koko kristikuntaan tai muihin piispoihin ja pappeihin, jota hän väittää itsellään olevan. Toinen osa käsittelee piispojen valtaa ja tuomiovaltaa.
Melanchthon mainitsee ensin kolme erehdystä, joihin hän katsoo Rooman piispan — eli paavin — syyllistyvän. Ensinnäkin paavi väittää oikeudekseen, Jumalan säätämyksen perusteella, olla kaikkien piispojen ja kirkkoherrojen yläpuolella. Toiseksi hän väittää jumalallisen oikeuden perusteella kantavansa molempia miekkoja, eli olevan valtuutettu myöntämään ja riistämään kuninkuuden. Kolmanneksi hän väittää, että meidän pelastuksemme edellyttää näiden uskomista. Siksi Rooman piispa kutsuu itseään Kristuksen sijaiseksi maan päällä. Traktaatissa nämä kolme artiklaa julistetaan ”vääriksi ja jumalattomiksi, tyrannille tyypillisiksi mutta kirkolle turmiollisiksi.” (SKB, 341; EKT, 285)
Tämän jälkeen Melanchthon vastaa kyseiseen kolmeen väitteeseen raamatullisin ja historiallisin perustein. Luuk. 22:n mukaan Kristus kieltää herruuden aseman apostolien kesken, ja Joh. 20:n mukaan Kristus lähettää apostolit ilman erottelua heidän välillään. 1. Kor. 3:ssa Paavali asettaa kirkon palvelijat tasavertaisiksi ja opettaa, että seurakunta on heidän yläpuolellaan. Siksi Pietarilla ei ole mitään etuoikeutettua asemaa tai valtaa kirkon tai sen muiden palvelijoiden yli. (SKB, 342–343)
Sen jälkeen Melanchthon jatkaa esimerkeillä kirkon historiasta ja osoittaa, ettei Rooman piispa ole koskaan ollut ”herruusasemaa” muihin piispoihin nähden. Aluksi mainitaan, että Nikean kirkolliskokous (325) määräsi, että Aleksandrian piispan tuli huolehtia itäisten kirkkojen asioista ja Rooman piispan läntisten, Rooman provinssien kirkkojen asioista. Vasta tämän päätöksen jälkeen Rooman piispan toimivalta alkoi kasvaa. Lisäksi Rooman piispan ylempi asema on epärealistinen, koska seurakunnat ovat hajaantuneet ”yli koko maan piirin.” (SKB, 343–344)
Johtopäätös näistä raamatullisista ja historiallisista perusteluista on, että vaikka Rooman piispa jumalallisen oikeuden nojalla olisi ylimpänä, ei ole velvollisuutta osoittaa hänelle kuuliaisuutta silloin, kun hän puolustaa jumalattomia jumalanpalvelustapoja ja evankeliumin vastaisia oppeja, vaan häntä on vastustettava kuin antikristusta. Paavin harhaopit ovat ilmeiset ja suuret. Ilmeistä on myös se julmuus, jota hän harjoittaa hurskaita kohtaan. Tiedämme, että Jumalan käsky on paeta epäjumalanpalvelusta, väärää oppia ja epäoikeudenmukaista julmuutta. Siksi kaikilla aidosti kristityillä on suuret, ilmeiset ja pakottavat syyt olla tottelematta paavia. (SKB, 347–350)
Toinen osa käsittelee piispojen valtaa ja tuomio-oikeutta, eli mitä valtuuksia piispoilla on, missä määrin heitä tulee aina totella, ja onko oikein, että seurakunnan pappi suorittaa pappisvihkimyksen silloin, kun piispat opettavat väärin ja/tai kieltäytyvät vihkimästä.
Piispojen hallinto- ja tuomiovalta
Tässä osassa Melanchthon käsittelee piispojen ja presbyteerien/pastoreiden [EKT suom. kirkkoherra] suhdetta ja lainaa kirkkoisä Hieronymusta, joka opettaa, että ” Hieronymus piispan ja presbyteerin eli kirkkoherran arvot eroavat toisistaan ainoastaan inhimillisen arvovallan nojalla.” (SKB, 351; EKT, 293). Traktaatin mukaan tämä on itse asiassa olennaista, sillä heidän Jumalalta saamansa tehtävä on yksi ja sama. ”Oikeus vihkiä virkaan on ainoa, myöhemmin syntynyt ero; säädettiin näet, että yksi piispa vihkii viranhaltijat useihin seurakuntiin. Mutta koska piispan ja kirkkoherran virat eivät ole eri arvoasteita jure divino [jumalallisen oikeuden mukaan], on selvää, että kirkkoherran (pastor loci) omassa seurakunnassaan suorittama vihkimys on jure divino pätevä. Milloin siis varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia.” (SKB, 351; EKT, 293)
Tämä oikeus on traktaatin mukaan lahja, joka on erityisellä tavalla annettu kirkolle, eikä mikään ihmisen valta voi riistää sitä, kuten Paavali todistaa Efesolaiskirjeessä (4:8) kirjoittaessaan: ”Hän nousi ylös korkeuteen ja antoi ihmisille lahjoja.” Kirkon erityisten lahjojen joukossa Melanchthon mainitsee paimenet ja opettajat ja lisää, että ”nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista.” (SKB, 351–352; EKT, 293)
Johtopäätökset, jotka Melanchthon tekee näiden Raamatusta ja kirkon historiasta esitettyjen perustelujen perusteella, ovat ankarat: ”Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena. Niinpä Augustinus kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vastakastettu antoi synninpäästön kastajalleen.” (SKB, 352; EKT, 293)
Melanchthon toteaa myös, että kaikesta tästä on ilmeistä, että kirkolla on oikeus valita ja vihkiä omat palvelijansa. ”Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusi paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (SKB, 352; EKT 293–294)
Koska roomalaiskatolinen kirkko hylkäsi ne perustelut, jotka evankeliset esittivät, ryhtyivät he lopulta itse toimeen ja tekivät, kuten olivat ennustaneet, eli alkoivat vihkiä pappeja niihin seurakuntiin, joihin reformaation vaikutus oli menestyksellisesti ulottunut.
Loppupohdintaa
Augsburgin tunnustus on kirjoitettu diplomaattisesti. Opillisissa artikloissa Melanchthon pidättäytyy kritiikistä ja väittää, että ”erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin.” Väärinkäytösartikloissa hän on huomattavasti kriittisempi paavin kirkkoa kohtaan ja väittää, että jos se opettaa tai säätää jotakin, mikä on evankeliumin vastaista, on seurakunnilla Jumalan käsky, joka kieltää kuuliaisuuden niille, nimittäin: ”Varokaa vääriä profeettoja” (Matt. 7:15).
Apologia on katolista kirkkoa ja sen oppeja kohtaan kriittisempi kuin CA, ja Melanchthon torjuu siinä Confutation sisältämän ankaran kritiikin CA:ta kohtaan. Siksi Apologian mukaan piispojen julmuus on syynä siihen, että ulkoinen kirkollinen järjestys, jonka reformaattorit halusivat säilyttää, oli joillakin alueilla vaarassa luhistua. Katolinen osapuoli saa vastuun siitä, että he ovat hajottaneet kirkon — asia, josta heidän on eräänä päivänä vastattava Jumalan edessä.
Schmalkaldenin opinkohdissa Luther väittää, että jos piispat olisivat halunneet olla oikeita piispoja ja huolehtia kirkosta ja evankeliumista, voitaisiin rakkauden ja sovun vuoksi, mutta ei pakon edessä, myöntyä siihen, että he vihkivät ja asettavat Jumalan sanan julistajia. Mutta koska he eivät ole eivätkä halua olla oikeita piispoja, kirkkoa ei heidän takiaan saa jättää ilman palvelijoita. Luther viittaa kirkkoisiin ja kirkon traditioon ja väittää, että me itse tulemme vihkimään papinvirkaan siihen soveltuvat miehet.
Melanchthonin laatima Paavin valta ja johtoasema sisältää sekä historiallisia että raamatullisteologisia perusteita sille, että Rooman piispalla ei ole jumalallista oikeutta olla kaikkien muiden piispojen yläpuolella. Kritiikkiä ei kohdistettu vain sitä kohtaan, että piispat kieltäytyivät vihkimästä, vaan myös heidän väärään teologiaansa kohtaan. Kirkolla on oikeus vihkiä omat palvelijansa, ja kun piispat tukevat väärää oppia, todettiin selvästi, että kirkolla on oikeus valita ja vihkiä omat palvelijansa. Melanchthon ei tässä ole lainkaan yhtä varovainen kuin seitsemän vuotta aiemmin kirjoittaessaan Augsburgin tunnustusta. Roomalaiskatolisen kirkon ulkoinen paine oli tehnyt hänestä hyvin kriittisen sen edustajia — paavia ja piispoja — kohtaan.
Paljon oli tapahtunut vuosien 1530 ja 1537 välillä.
”Kun Melanchthon kirjoitti CA:n vuonna 1530, toivoi hän, että evankeliumin oppi sallittaisiin paavikirkossa, mutta mitään tällaista myönnytystä ei tullut Roomasta. Kun hän seitsemän vuotta myöhemmin kirjoitti asiakirjan Paavin valta ja johtoasema, hän vetää ne johtopäätökset, joita hän ei halunnut tehdä vuonna 1530. Konflikti paavillisten piispojen kanssa koski ensi sijassa pappisvihkimyksiä. Paavilliset piispat kieltäytyivät vihkimästä pappeja, jotka omaksuivat luterilaisen näkemyksen. Koska samat piispat eivät myöskään hyväksyneet luterilaista oppia, oli jäljellä vain yksi vaihtoehto: ryhtyä itse toimeen ja vihkiä omat viranhaltijansa.” (Klemets, 1999, 11)
Lähteet ja kirjallisuus
Adrian, Carl Magnus: Om kamp och frihet (2016)
Erikson, Leif: Enhet – men till vilket pris? Confessio Augustana som ekumeniskt dokument (2005)
Erikson, Leif: De lutherska bekännelseskrifternas kyrka – en organisation eller en organism? I Iustitia 36. 2019, 38–62. Finsk version av samma artikeln i samma Iustitia, 12–37.
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat (1998)
Grane, Leif: Confessio Augustana. Orientering i den lutherska reformationen grundtankar. (1967)
Grane, Leif: Vision och verklighet. En bok om Martin Luther (1994)
Klemets, Tomas: Vad är kyrkan? Vad lär våra bekännelseskrifter om kyrkan? (I Kristet Perspektiv 3/1999)
Svenska kyrkans bekännelseskrifter (1957)