C. S. Lewis: kirkkokriitikko, profeetta ja evankelista

Perusta 6 | 2023

Käsissäsi olevan Perusta-lehden uusimmassa numerossa on huomioitu keskiaikaisen kirjallisuuden professori C. S. Lewis, jonka kuolemasta vuonna 1963 on kulunut tasan 60 vuotta. Lewis on 1900-luvun tunnetuin kristillisen uskon puolustaja, jonka perintö elää edelleen, eikä hänen suosionsa osoita laantumisen merkkiä. Yhä tänä päivänä ihmisiä tulee uskoon ja saa uskonvahvistusta hänen kirjojensa ansiosta.

Lewisin ehdottomana vahvuutena on pidettävä hänen kykyään yhdistää järkeen ja mielikuvitukseen vetoaminen eli kristinuskon selittäminen ja perusteleminen tavalla, joka puhuttelee sekä päätä että sydäntä. Hänellä oli kyky kertoa klassisesta kristillisestä uskosta niin, että sen kriitikkokin yhä kokee Lewisin kuvakielen vetovoiman.

Lewisin moneen suuntaan kulkeva tuotanto on herättänyt sekä ihastusta että kritiikkiä. Joskus hänen filosofiset argumenttinsa ovat osoittautuneet ohuiksi. Hänen mieltymyksensä kiirastulioppiin ja omintakeinen käsityksensä ”tietämättään Kristukselle kuuluvista” ovat myös ihmetyttäneet protestanttista kannattajakuntaa. Yhtä kaikki C. S. Lewisin vaikutus on vain kasvanut. Siitä todistavat alati ilmestyvät uusintapainokset hänen tuotannostaan, lukemattomat viittaukset häneen apologeettisissa teoksissa sekä Lewisia koskeva vilkas kansainvälinen akateeminen keskustelu.

Lewisin monipuolista elämäntyötä sekä kauno- ja tietokirjallista tuotantoa on tarkasteltava useista eri näkökulmista. Mainitsen kolme keskeistä.

Ensiksi Lewis oli kirkkokriitikko. Hän kyllä arvosteli tutkijan terävyydellä yliopistomaailman liberaaliprotestantismia, mutta vielä enemmän Lewis kantoi huolta yliopistoteologian vaikutuksesta kirkon hengelliseen elämään. Lewis suomi aikansa ”avarakatseista” tai ”modernia” kristinuskon versiota, joka kielsi yliluonnollisen. Vesittämistä vastaan Lewis totesi, että on olemassa rajoja, joiden ylittämisen jälkeen kristinusko ei enää ole kristinuskoa. Lewis ei kieltänyt, etteikö pappi voisi vilpittömästi päätyä ”epäortodoksisiin” näkemyksiin, mutta hän protestoi, että sama pappi jatkoi tehtävässään. Hän nosti palkkaa sellaisten oppien edustajana, jotka hän kuitenkin kieltää. Lewis huomautti, että jos liberaali papisto esittäisi ”kouluja käymättömälle ihmiselle” teologiaa, joka oleellisilta osin kieltää kristinuskon perustan, tämä joko toimii johdonmukaisesti sanotun valossa luopumalla kokonaan kristinuskosta ja kääntymällä ateistiksi, tai sitten hän ei tunnista esitettyä kristinuskoksi ja etsiytyy kirkkoon, jossa kristillinen usko otetaan todesta.

Toiseksi Lewisin kirjoittamisessa oli profeetallinen sävy. Hän osasi nähdä, miten yhä nupullaan olevat muotiarvot ja -filosofiat ajan kuluessa dramaattisesti vaikuttavat niin yksilöön kuin yhteisöön, jopa koko yhteiskuntaan. Kaukonäköisyys ja siitä johtuva asia-argumenttien ajattomuus tekevät Lewisista myös tänä päivänä ajankohtaisen. Hän kiinnitti huomiota Ison-Britannian muuttumiseen lähetyskentäksi jo kauan ennen kuin jälkikristillisyydestä tuli käsite. Lewis osoitti, miten yhteiskunta menettää moraalisen selkärankansa ja rohkeutensa, kun tämä pelkistää luonnollisen moraalilain tunteisiin. Yhä käyttökelpoinen on Lewisin käsite bulverismi, jolla hän viittaa älyllisen keskustelun turhentavaan ilmiöön. Bulveristi ei pyri osoittamaan, miksi ihminen on väärässä, vaan sen sijaan kylmästi olettaa, että toinen on väärässä ja keskittyy kertomaan, mikä väärässä olevalla on vialla. Lewis ei kirjoittanut postmodernista valta-analyysista, mutta sen epäjohdonmukaisuus ja tuhoisuus oli ilmeistä jo tuolloin.

Kolmanneksi Lewis oli sydämeltään evankelista. Hän halusi auttaa ihmisiä kohtaamaan Jeesuksen Kristuksen elävänä persoonana ja saattaa heidät kosketuksiin kristinuskon selitysvoimaisuuden kanssa. Lewisin taito muotoilla ja käyttää järkeen ja mielikuvitukseen tukeutuvia argumentteja palvelivat apologetiikan tärkeintä tehtävää, ”pelkän kristinuskon” selittämistä. Jos nimittäin Lewisin apologeettisen ohjelman yrittäisi tiivistää yhteen tehtävään, olisi se tämä: käännä kristinuskon teologiset käsitteet kielelle, jota tavallinen ihminen ymmärtää. Lewis jopa ehdotti pappiskandidaateille pakollista koetta, joka tuli läpäistä ennen ordinaatiota. Heille tuli antaa teologinen teksti, Raamatusta tai kirkkoisältä, ja ordinoitavan tuli kääntää se kansakielelle. Lewis piti aikansa suurena haasteena sitä, ettei kristinuskoa tunnettu erityisen hyvin ja että sen sanoma kuultiin väärin. Siksi kristinuskon selventäminen ja selittäminen oli ensisijaista niin papeille kuin maallikoillekin, joihin Lewis luki itsensä. Evankeliumin kertominen kuulijalle niin, että hän ymmärtää sen, on evankelistan ydintehtäviä. Sitä Lewis teki kielikuvien ja kertomusten avulla.

Lewisia varoitettiin, että hänen aktiivinen kirjoitus- ja opetustyönsä kristillisen uskon puolesta leimaisi hänet niin hyvässä kuin pahassa. Varoitukset osoittautuivatkin aiheellisiksi ja Lewis joutui osin kantamaan sosiaalista stigmaa evankeliumin palvelemisen takia. Kun siis hänen hyvän ystävänsä J. R. R. Tolkienin, jonka kuolemasta tulee kuluneeksi 50 vuotta, elämäntyö Taru Sormusten Herrasta julkaistiin, pyysi kustantaja Lewisilta kirja-arvostelua. Tuolloin Lewis totesi Tolkienille, että hän mielellään julkisesti suosittelisi kirjoja (hän arvosti niistä suuresti), mutta kehotti vielä harkitsemaan pyyntöä. Lewis epäili, että lukijakunnan jakavan maineensa takia hänen suosituksensa saattaisi vaikuttaa myyntiin kielteisesti. Niin ei lopulta käynyt. Tolkienin trilogia rikkoi myyntiennätykset. Arvostelu ei kuitenkaan näytä pahemmin purreen Lewisiin. Evankeliumin asia oli Lewisille yliopistomaailman mainetta ja kunniaa tärkeämpää. Ehkä sekin osaltaan selittää hänen suurta suosiotaan.

Vesa Ollilainen,

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT

Gnostilaisuuden paluu

Perusta 5 | 2023

Mitään uutta ei ole auringon alla. Vanhat harhaopit näyttävät tekevän paluuta säännöllisin väliajoin. Kun pintaa raaputtaa syvemmältä, myös useimmat tämän päivän keskustelut paljastuvat vanhojen kiistojen uudelleenlämmittelyksi. 

Gnostilaisuus oli ensimmäinen merkittävä harhaoppi, jonka kristillinen kirkko kohtasi. Gnostilaisuus oli laaja liikehdintä, joka ei ollut keskusjohtoinen tai kovin yhtenäinen, vaan enemmänkin joukko erilaisia liikkeitä ja ryhmiä. Nimensä gnostilaisuus sai kreikan sanasta gnōsis, joka tarkoittaa tietoa. Gnostilaiset uskoivat, että heillä on salaista tietoa eli gnosista, jonka avulla he saavuttavat pelastuksen. Muilla tätä tietoa ei ole. 

Gnostilaisuuden maailmankuva oli hyvin dualistinen. Materia eli luotu todellisuus oli pahan valtakuntaa, kun taas hengen alue oli hyvä. Ihmisen sielu oli kahlehdittuna materiassa ja sen tarkoitus oli gnosiksen avulla vapautua takaisin hengen maailmaan. Ihmisruumis nähtiin sen vuoksi pahana. Monet gnostilaiset harjoittivat äärimmäistä asketismia vapautuakseen materiaalisesta todellisuudesta. 

Vanhassa ja Uudessa testamentissa oli gnostilaisuuden mukaan eri Jumala. Lankeemus ei gnostilaisuudessa oikeastaan tapahtunut ihmisessä vaan Jumalassa. Vanhan testamentin luojajumala oli paha demiurgi eli eräänlainen alempi luojajumala, joka loi materiaalisen todellisuuden epäonnistuessaan luomistyössä. Uuden testamentin korkein Jumala toimi puolestaan kokonaan hengen maailmassa. 

Varhainen kirkko kävi voimakasta taistelua gnostilaisuutta vastaan. Tultaessa 300-luvulle se olikin jo aika pitkälti kadonnut näyttämöltä. Silti näyttää siltä, että tietyin väliajoin sen opetukset putkahtelevat pintaan. Tänäänkin monet gnostilaisuuden perusajatukset kummittelevat ajankohtaisten kiistakysymysten taustalla. 

Gnostilaisuuden tapaan ensimmäisen uskonkappaleen eli Jumalan luomistyön väheksyminen on nykyään hyvin yleistä. Esimerkiksi käytännössä kaikki kirkolliset kiistat koskevat jotenkin ihmisyyttä tai sukupuolisuutta ja niillä on näin liittymäkohtia ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Samoin usein Vanhan testamentin ankaran Jumalan nähdään olevan ristiriidassa Uuden testamentin opettaman rakkaudellisen Jumalan kanssa. 

Monissa nykyideologioissa on gnostilainen pohjavire, jossa täytyy esimerkiksi löytää oikea kriittinen tietoisuus (gnosis), jonka avulla vapaudutaan sortavista rakenteista (pahasta materiaalisesta maailmasta) ja pelastutaan hengen valtaan. Esimerkiksi ns. woke-ajattelua voi kuvata esoteerisena ideologiana, jossa maailma jaetaan dualistisesti sortajiin ja sorrettuihin niin, että vain kriittisen tietoisuuden (gnosis) omaksuneet ymmärtävät, mistä todellisuudessa on pohjimmiltaan kyse. 

Vain kriittisen tietoisuuden kautta voi nähdä maailman jakolinjat oikein, tunnistaa sortajat ja sorretut oikeaoppisesti sekä saavuttaa pelastuksen. Massat ovat väärän tietoisuuden vallassa, josta heidän pitää tehdä parannus ja tunnustaa omia etuoikeuksiaan. Kriittisestä tietoisuudesta seuraa jatkuva vallankumous, jossa perinteisiä arvoja ja ajattelutapoja kyseenalaistetaan ja murretaan. Tässä on hyvin paljon liittymäkohtia gnostilaisuuteen. 

Ehkä selvimmin gnostilaisuus tulee esiin nykyisissä sukupuoliteorioissa, joissa ajatellaan, että ruumiimme tai biologia ei voi enää määritellä, mitä olemme. Mieheys tai naiseus nähdään pohjimmiltaan jonkinlaisena puhtaan henkisenä kokemuksena — mitä ikinä se sitten onkaan — joka ei ole riippuvainen ruumiistamme. Kuka tahansa voi halutessaan olla mies tai nainen ja vaihtaa sukupuoltaan parilla klikkauksella verkossa. Näin ruumis ja henki asetetaan vastakkain ja ihminen pyrkii vapautumaan ruumiinsa kahleista. 

Myös muissa kiistakysymyksissä tämä ruumiin halveksunta näkyy. Esimerkiksi abortin kohdalla ”vapaus” tarkoittaa käytännössä naisten vapautta omasta ruumiistaan. Vaikka toisaalta argumentoidaan, että ”my body, my choice” pohjimmiltaan monelle keskeistä on vapaus siitä biologisesta tosiasiasta, että nainen voi ylipäätään tulla raskaaksi. Tavoite on, että nainen voi lopulta olla vapaa omasta ruumiistaan ja sen rajoituksista. 

Mielenkiintoisesti paavi Franciscus totesi vastikään homoavioliitoissa ja naispappeudessa olevan jotain samaa kuin gnostilaisessa harhaopissa. Hän piti niitä pelkistyksinä, jotka eivät ole kirkon opin mukaisia. Tällöin siis ajatellaan, että ihmisen ruumiilla ja sukupuolella ei ole väliä pappeudessa eikä avioliitossa. Pappeus ja avioliitto nähdään siis gnostilaisuuden tapaan enemmänkin puhtaan henkisinä asioina. 

Kristinuskon valossa meidän ei tule väheksyä ruumistamme. Jumala on luonut materiaalisen todellisuuden ja se on Jumalan hyvää luomistyötä. Sillä on hyvä tarkoitus ja tehtävä. Jumala itse tuli ihmiseksi ja omaksui ihmisruumiin. Siksi se on mittaamattoman arvokas. Jos emme nykyideologioiden tapaan tunnista ruumiimme arvoa, vaan pyrimme vähättelemään sitä tai pääsemään sen rajoituksista eroon, kuinka ikinä voimme opettaa, että ihmiselämällä on arvoa sellaisena kuin se on? Pohjimmiltaan on siis kyse ihmisarvosta, jota näin pyritään horjuttamaan. 

Santeri Marjokorpi, päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Järjestä tunteisiin, argumenteista kertomuksiin

Perusta 4 | 2023

Kristillinen apologetiikka on pitkään mielletty uskon järkiperäiseksi puolustamiseksi. On olemassa uskon oikeuttavat järkisyyt, joita pystymme tarjoamaan ei-kristitylle, jotta hän älyllisesti vakuuttuisi uskon oikeellisuudesta ja totuudellisuudesta. Rationaalisen apologetiikan tunnetuin puolestapuhuja William Lane Craig määrittelee apologetiikan siksi teologian haaraksi, joka pyrkii esittämään rationaalisen oikeutuksen kristillisen evankeliumin kannalta keskeisistä totuuksista, kuten Jumalan olemassaolosta, Jeesuksen ainutlaatuisuudesta ja ylösnousemuksen historiallisuudesta. 

Rationaalisen ja argumentatiivisen apologetiikan keskeistä asemaa selittää laajalti vaikuttanut valistususko universaaliin ja objektiiviseen järkeen, joka neutraalilla metodilla saavuttaa varmaa tietoa todellisuudesta Jumalasta riippumatta. Rationaalisen apologetiikan käyttäjät ovat yhtäältä tahtoneet osoittaa kristillisen uskon järkeväksi ja tiedollisesti oikeutetuksi sekä toisaalta vaihtoehdot irrationaalisiksi. 

Yhtymäkohdat valistusrationalismiin kuitenkin myös altistavat rationaalisen apologetiikan kritiikille, jota muun muassa postmodernismin nimissä on esitetty. Ihminen ja hänen järkensä ovat sidotut kontekstiinsa ja traditioonsa. Uskomukset ja tulkinnat ovat läsnä niin havaintojen teossa kuin niiden käsitteellistämisessäkin. Rationaalinen apologetiikka näyttäisi liittyvän paitsi vanhentuneeseen myös puutteelliseen käsitykseen järjestä, kielestä ja historiasta. 

On kuitenkin ennenaikaista julistaa rationaalinen apologetiikka tarpeettomaksi. Postmodernin protestin ”En voi olla kristitty, koska väität kristinuskon olevan totta” taustalla on moderni protesti ”En voi olla kristitty, koska kristillinen usko on väärässä”. Postmoderni peräänkuuluttaa pragmaattisen oikeutusta: toimiiko usko? Toimivuuden tarkastelu johtaa kysymään, miten määrittelemme toimivuuden. Tuleeko uskon toimia tekemällä elämästäni helpompaa? Silloin oletamme todeksi hedonistisen maailmankatsomuksen. Tarkoittaako toimivuus sitä, että saavutan ikuisen pelastuksen? Se puolestaan asettaa toimivuuden käsitteen suhteeseen kristillis-teistisen maailmankatsomuksen kanssa. Totuuskysymystä ei yksinkertaisesti päästä pakoon. 

Joka tapauksessa kristillisen kirkon toimintaympäristö on siirtynyt korostamaan kertomuksia, kokemuksia ja toimivuutta. Tämä muutos on haastanut kristillisen apologetiikan itsekritiikkiin ja toisaalta jouduttanut kristillisen apologetiikan tottelua uuteen tilanteeseen. Yksi muutoksen airut on C. S. Lewisista runsaasti vaikutteita saanut Alister McGrath, jonka apologeettiset intressit suuntautuvat mielikuvitukseen ja kertomuksellisuuteen. McGrath määrittelee kristillisen apologetiikan siksi ajattelun alueeksi, ”joka keskittyy kristinuskon ydinteemoihin ja niiden tehokkaaseen kommunikointiin ei-kristilliselle maailmalle”. McGrath ei sido uskon puolustamista yhteen argumentointistrategiaan. Metodi on toissijainen. Tärkeämpää on kommunikointi eli se, että ei-kristitty pystyy ymmärtämään ja lumoutumaan kristillisestä evankeliumista. Täten painopiste on siirretty rationaalisten syiden esittämisestä kuulijan tunteisiin ja puhujan uskottavuuden korostamiseen. McGrathin apologetiikka etsii yhtymäkohtia retoriikasta. 

Toimintaympäristön siirtyminen jälkikristilliseksi näkyy myös siinä, että McGrathin mukaan apologetiikan ensisijaisena tehtävänä on sen selittäminen, mitä kristillinen usko oikeastaan on tai ei ole. Tämä selittäminen ei tarkoita yksistään kristillisen opin läpiluennointia, vaan vielä enemmän sen sisällön selventämistä kuulijalle kielellä, jota hän ymmärtää. On turvauduttava kuviin ja kertomuksiin, jotka vetoavat sisäiseen maailmaan ja vakuuttavat ihmisen sydämen. 

Siirtyminen rationaalisesta apologetiikasta retoriseen ja kommunikatiiviseen apologetiikkaan näkyy vieläkin selvemmin Craigia ja McGrathia seuraavassa sukupolvessa. Esimerkiksi Peter Williams sanoo, että apologetiikan tarkoituksena on puolustaa kristillistä uskoa objektiivisesti totena, kauniina ja hyvänä ja että siinä tarkoituksessa on käytettävä vastuullisesti klassista retoriikkaa. Williams yhdistää retoriikan avainkäsitteet logos, pathos ja ethos transsendentaaleihin käsitteisiin totuus, hyvyys ja kauneus. Tässä kokonaisuudessa argumentatiivinen apologetiikka on vain yksi tapa puolustaa kristillistä uskoa. Samassa tarkoituksessa tulee käyttää kertomuksia, kuvia ja jopa musiikkia, jotka vetoavat sekä arvoihin että tunteisiin. 

Retoriikan painottaminen ei suinkaan ole ongelmatonta. Retorisesti tehokkaat puhetaidot eivät välttämättä ole eettisesti kestäviä. Puhetaidollisuuteen tai katekismusopetukseen pelkistetty apologetiikka menettää omaleimaisuutensa. On kuitenkin arvokasta nähdä, että apologetiikalla on kosketuspintansa niin retoriikkaan kuin dogmatiikkaankin. Joka tapauksessa olemme todistamassa kristillisen apologetiikan siirtymistä järjen jälkeiseen aikaan. Seuraava vaihe onkin muotoilla apologiaa, joka sopii narratiivisuutta ja kokemuksia arvostavaan kontekstiin. On päivitettävä vanhoja argumentteja ja muotoiltava uusia. Millaisia ovat kestävät ja klassisiksi nousevat kertomuksia, kuvia ja tunteita hyödyntävät perustelut? Sen tiedämme lähitulevaisuudessa. 

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT 

Kristinuskon globaali muutos

Perusta 3 | 2023

Maailmanlaajuisesti kristinuskon kenttä on muutoksessa. Länsimaissa kirkot käyvät selviytymistaistelua, kun maallistuminen etenee, ja väestöt pienenevät ja vanhentuvat. Globaalissa etelässä  kirkot puolestaan kasvavat ja kristinusko menee vauhdilla eteenpäin. Tästä näyttää seuraavan, että kristinuskon painopiste on siirtymässä Euroopasta etelään. Siksi useat tämän numeron tekstit käsittelevät kristinuskon globaalia tilannetta. 

Hyvä esimerkki käynnissä olevaan muutokseen löytyy Yhdysvalloista. Yhdysvaltain suurin luterilainen kirkko on tällä hetkellä Evangelical Lutheran Church in America (ELCA), jolla on noin kolme miljoonaa jäsentä. Kirkko on kokoluokaltaan siis verrattavissa Suomen evankelisluterilaisen kirkkoon. ELCA on paraatiesimerkki siitä, minkälainen tulevaisuus odottaa isoja länsimaisia pääuoman protestanttisia kirkkoja, jotka ovat kadottaneet oman missionsa. 

ELCA:n omien arvioiden mukaan heillä on vuonna 2050 enää noin 67 000 kastettua jäsentä. Arvio on hurja. ELCA tulee siis menettämään 98 prosenttia jäsenistään. Se tarkoittaa, että seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana kirkkokunta käytännössä pyyhkiytyy maailmankartalta pois. Lisäksi heidän arvionsa mukaan vuonna 2041 vain 16 000 ihmistä osallistuu keskimääräisenä sunnuntaina heidän jumalanpalveluksiinsa. Tähän on aikaa alle kaksikymmentä vuotta. ELCA menettää siis merkityksensä suhteellisen nopeasti ja siitä tulee globaalisti verrattain pieni toimija. 

Kun samaan aikaan etelän konservatiiviset kirkot kasvavat, on hyvä kysymys, minkälainen on esimerkiksi luterilainen maailmanliitto 50 vuoden päästä. Kuinka paljon painoarvoa on enää Saksan tai Yhdysvaltojen liberalisoituneilla isoilla luterilaisilla kirkoilla tai pohjoismaisilla luterilaisilla kansankirkoilla? Jos nämä katoavat näyttämöltä, kuka on luterilaisuuden suunnannäyttäjä tulevaisuudessa? Minkälaista oikeastaan koko luterilaisuus on sadan vuoden päästä? 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä vuodelta 2016 Juha Meriläinen kirjoittaa maailman suurimmasta luterilaisesta kirkosta eli Etiopian Mekane Yesus-kirkosta seuraavasti: ”Luterilaisuuden piirissä Mekane Yesus on nousemassa yhdysvaltalaisen Missouri-synodin rinnalle yhdeksi konservatiivisen, ”tunnustuksellisen” luterilaisuuden johtavista voimista.” Meriläinen kertoo, että Mekane Yesus -kirkon tavoitteena on ensin kasvaa muutamia vuosia kotimaassa ja suunnata sen jälkeen nykyistä vahvemmin lähetystyöhön ulkomaille. Samalla kirkko haluaa säilyä ”koskemattomana luterilaisuuden ytimenä koko maailmalle”. Meriläisen mukaan tämä tarkoittaa, ettei Mekane Yesus ole tulevaisuudessakaan valmis tekemään opillisia kompromisseja.  

Tällä tavoin siis maailman suurin luterilainen kirkko pyrkii toimimaan tulevaisuudessa. Vastaavanlaiset kirkot tulevat saamaan painoarvoa yhä enemmän ja niiden vaikutus globaaliin kristinuskoon tulee olemaan suurempi. Väistämättä on selvää, että kirkollinen kenttä muuttuu tämän vallanvaihdoksen myötä toisenlaiseksi kuin liberaalien eurooppalaisten kirkkojen valtakaudella. 

Toinen esimerkki kristinuskon globaalista muutoksesta saatiin anglikaanikirkosta, joka on avioliittokysymyksen vuoksi hajaantumisen partaalla. Helmikuussa globaalin etelän anglikaanikirkkoja edustava The Global South Fellowship of Anglican Churches (GSFA) ilmoitti, että se ei enää pidä Canterburyn arkkipiispaa, eli Englannin anglikaanisen kirkon johtajaa, anglikaanien maailmanlaajuisen yhteisön johtajana. Päätös tehtiin, kun Englannin anglikaanikirkko päätti sallia samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamiset kirkossaan. Päätös on merkittävä, sillä Canterburyn arkkipiispa on ollut koko maailmanlaajuisen anglikaanisen kirkkokunnan symbolinen päämies. 

GSFA edustaa noin 75 prosenttia kaikista maailman anglikaaneista ja siinä on virallisesti mukana 25 jäsenprovinssia pääosin Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Lausunnossaan GSFA sanoi, että Englannin kirkko on sulkenut itsensä ulos sallimalla samaa sukupuolta olevien vihkimykset. GSFA ei pidä enää Englannin kirkkoa ”äitikirkkona”.  

Anglikaanikirkon jakaantuminen näyttää hyvin, että esimerkiksi kysymykset samaa sukupuolta olevien avioliitoista ovat lähinnä länsimaisten terminaalivaiheessa olevien kansankirkkojen puuhastelua. Etelän kasvavat kirkot suhtautuvat niihin kriittisesti ja ovat valmiita tarvittaessa vaikka katkaisemaan yhteytensä tai kiistämään länsimaisten kirkkojen johtajuuden, jos ne tekevät tässä kysymyksessä epäraamatullisia ratkaisuja. 

Myös luterilaisella puolella jo mainittu Etiopian Mekane Yesus -kirkko on katkaissut yhteytensä Ruotsin luterilaiseen kirkkoon samasta syystä. Suomen ev. lut. kirkkoa uhkaa näin ollen vastaava globaali paitsio, jos se ottaa asiassa uusia askelia. Uusien askeleiden sijaan ottakaamme mallia globaalin etelän kirkoilta. 

Santeri Marjokorpi,

päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Hengellisesti sokean kujanjuoksu 

Mielikuvien, arvojen ja uskomusten on vaihduttava merkittävästi, jotta väite miehestä kokemassa itsensä naiseksi muuttuu absurdiudesta totuudeksi ja tämän kokemuksen lainsäädännöllistä legitimointia pidetään edistyksen viimeisimpänä riemuvoittona. Muutosta on selitetty käsitteillä uskottavuusrakenteet ja sosiaalinen mielikuva. Molemmissa perusajatus on sama: yhteiskuntaa ohjaavat yleiset, tiedostamattomat ja tosina hyväksytyt uskomukset. Kun maailmankatsomuksellinen viitekehys muuttuu, näyttääkin posketon uskottavalta ja musta valkoiselta tai päinvastoin. Uusi todellisuuskäsitys estää tehokkaasti kuuntelemasta järkeä, omaatuntoa tai luotua todellisuutta. Rationaaliset, historialliset tai tieteelliset argumentit eivät yksinkertaisesti pure. Niin kauan kuin taustalla olevat uskomukset jäävät paljastamatta ja purkamatta, on mahdotonta estää niiden seurauksia. 

Päivän aatevirtauksilla on juurensa. Valistus mielsi sekularisaation vapautukseksi uskontojen pakkopaidasta. Individualismi syrjäytti Jumalan maailmankaikkeuden keskuksesta ja asetti Luojan tilalle ihmisyksilön, jonka tuli saada räätälöidä uskonnosta mieleisensä. Nihilismi kielsi elämän objektiivisen tarkoituksen ja jätti sen kunkin tahdon ja valinnan varaan. Hedonismi määritteli elämän päämääräksi mukavuuden ja erityisesti seksuaalisen nautinnon. Eksistentialismi asetti kokemuksen identiteetin ytimeen. Marxismi pelkisti todellisuuden luokkien tai ryhmien valtataisteluksi. Tekniikan vallankumous mahdollisti yhä erikoisempien toiveiden toteuttamisen ja ruokki uskoa siihen, että myös ihmisen biologia on alisteista hänen kuvitelmilleen. Uusateismi julisti kristinuskon pahaksi ja kristityt vaarallisiksi. Postmodernismi palautti arvo- ja uskomuskeskustelut subjektiivisiksi ja emotionaalisiksi mittelöiksi, jotka voittaa kulloisenakin hetkenä suosiossa oleva vähemmistö. Uusmoralismi määritti alati vaihtuvat arvonsa ihmisoikeuksiksi, ja teki sekä velvollisuuden että hyveen siitä, että julkisesti yhtäältä tuetaan ja juhlistetaan tätä uutta ja uljasta ihmistä, ja toisaalta rangaistaan niitä, jotka kieltäytyvät ilmaisemasta tukeaan ”ihmisoikeuksille”. 

Kun perusratkaisuna on yksilön oikeus määrittää todellisuus mieleisekseen, tarvittaessa muiden kustannuksella, seuraavat johtopäätökset vääjäämättä toinen toistaan. Jos syntymättömän lapsen olemuksen määrittelee äidin kokemus ja avioliiton olemuksen pariskunnan tuntemukset, sopii seuraavaksi tehdä sukupuolesta yksilön kokemukseen perustuva subjektiivinen oikeus. Jos sukupuoli on kokemusasia, miksei myös rotu tai ikä? Vuoroaan odottavat jo eutanasia ja polygamia. Ja jos yksilön valinta ja kokemus on pyhin arvo, miksi vielä kristittyjen vanhempien sallitaan estää lapsiaan tekemästä ympäristön ihannoimia valintoja? 

Mitä enemmän luotuisuuden ja langenneisuuden kieltävä ihmiskuva saa tilaa, sitä enemmän ihmiset rikotaan henkisesti ja fyysisesti. On suuri inhimillinen tragedia, mutta hengelliselle sokeudelle ominaista, että vääryyden paljastuessa vääryydeksi sitä puolustetaan uudella vääryydellä. Viimeisten vuosikymmenten trendi-ideologioista ja muotiarvoista seurannutta suunnatonta kärsimystä, mikä näkyy muun muassa lisääntyvinä mielenterveysongelmina, on harvoin seurannut kriittinen itsereflektio ja suunnanmuutos (jota hengellisessä kielenkäytössä kutsutaan katumukseksi tai kääntymykseksi). Päinvastoin olemme todistaneet uhmakasta päättäväisyyttä kasvattaa aatteellista lääkeannosta siinä kuvitelmassa, että enemmän samaa lopulta tuottaa onnen ja eheyden. 

Fjodor Dostojevski, Vaclav Havel ja muut Itä-Euroopan dissidentit joutuivat kysymään, miksi valtaenemmistö mukautui aikansa totalitaristiseen ideologiaan ja järjestelmään, ja jopa edisti sitä, vaikka sen valheellisuus ja mädännäisyys oli ilmeistä kaikille. Heidän mukaansa ihmisluonto on liian mukavuudenhaluinen. Ihminen omaksuu auliisti valheen, varsinkin jos se hyödyttää häntä tai ainakin säästää vaikeuksilta. Kerran valheeseen suostuneelta vaaditaan suurta nöyryyttä myöntää itsepetos, ja ehkä vielä enemmän rohkeutta kieltäytyä elämästä valheessa siinäkin tapauksessa, että hän yksin näyttäisi vastustavan voittamatonta koneistoa. 

Itseaiheutetusta onnettomuudesta kärsivässä maailmassa kristittyjen kutsumuksena on uskaltaa sanoittaa se, mikä on yhä ilmeisempää: paratiisin lupaava ja sitä rakentava ihminen saa jälleen aikaan maanpäällisen helvetin. Voi olla, että ajan muutokset ajavat kristikansan yhä ahtaammalle, ja että uskon ilmaisemisen tai todeksi elämisen hinta kasvaa. Yhtä kaikki Jumalan vastaisku on tappionsa ansainneiden kapinallisten ainut todellinen toivo. Siksi evankeliumin sanoma on niin riemullinen. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa jakamaan kärsimyksemme, sovittamaan rikoksemme ja voittamaan meidät orjuuttaneet pahuuden henkivallat. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta saamme syntivelkamme anteeksi, uuden elämän ja tarkoituksen. Jumalan ihmeellisestä armosta maistamme jo tässä ajassa, ja saamme kokea hänen parantavaa ja uudistavaa voimaansa, joka kerran muuttaa tämänkin kurjan syntisen täydellisesti ja pysyvästi puhtaaksi ja eheäksi. Tälle sanomalle on yhä enemmän tarvetta. 

*** 

Vuosituhansia sitten lausutut sanat, ettei ole mitään uutta auringon alla, pätevät myös arvosodan aikakaudella. Hyvän hengen ja pahan aineen vastakkainasettelu kulkee punaisena lankana päivän sateenkaari-ideologiasta ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä kukoistaneen manikealaisuuden kautta varhaisen kirkon ajan gnostilaisuuteen ja siitä kauas platonismin alkuhämärään. Tämän lehden teemana on kirkkoisä Augustinus, joka koki henkilökohtaisesti, millaista synnin orjuutta oli hedonistinen seksuaalimoraali. Hän tunsi abortin kauheudet, kohtasi julmat vainot ja näki voittamattomaksi uskotun yhteiskuntajärjestelmän kuolinkamppailun. Hänen teologinen työnsä pyrki vastaamaan haasteisiin, jotka mekin kohtaamme. Kirkon historia opettaa paljon sellaista, mikä on avuksi vuonna 2023. 

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT 

Kristinusko, tulkinta ja valta

Perusta 1 | 2023

Kulttuurissamme vallasta on tullut keskeinen kategoria. Tämä näkyy kristinuskoa koskevissa keskusteluissa ja etenkin Raamatun tulkintaan liittyvissä kysymyksissä. 

Raamattukeskusteluissa usein keskustellaan siitä, kuka tulkitsee Raamattua ja millä auktoriteetilla. Erimielisyyksiin vastataan toteamalla, että tuo on vain sinun tulkintasi. Helposti ajaudutaan tulkinnalliseen relativismiin, jossa kenelläkään ei ole oikeaa tulkintaa, vaan tulkinnat ovat ikään kuin demokraattisesti rinnakkain, tasaveroisia toistensa kanssa. Mikä tahansa tulkinta on yhtä hyvä kuin toinen tulkinta. 

Tällöin ei enää ole mitään sitovaa tai autoritaarista kristinuskoa. Jokainen itse luo kristinuskosta sellaisen kuin parhaaksi näkee. Ei jää mitään auktoriteettia, johon vedota. Kirkon traditio ja tunnustukset hylätään, koska ne nähdään vain yhtenä mahdollisena tulkintana muiden joukossa. Jos joku väittää, että hänellä on oikea tulkinta, hänet nähdään epäilyttävänä vallankäyttäjänä, joka haluaa pakottaa omat mielipiteensä muille. Raamatuntulkinta pelkistyy erilaisiksi valtakysymyksiksi. 

Tämä on hyvin tuhoisaa sola scriptura -periaatteeseen sitoutuneelle protestantismille. Se jättää kirkon leijumaan ilman auktoriteettia erilaisten opin tuulten ja heittelehtivien mielipiteiden armoille. Käytännössä tulkinta luovutetaan maallisille vallankäyttäjille. Tätä on kansankirkkoideologia pahimmillaan ja tätä mallia sovelletaan tällä hetkellä Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Ratkaisusta ei näytä seuraavan hyviä hedelmiä. 

Miten tulkinnallisiin valtakritiikkeihin pitäisi vastata? Taustalla vaikuttaa marxilainen ihmiskäsitys, joka on lyönyt ihmistietiessä läpi. Karl Marxin mukaan maailmanhistoria on luokkasorron historiaa. Oli kyse sitten taloudesta, politiikasta tai ideologiasta, historia on jatkuvaa valtataistelua, jossa ne, joilla on valtaa, alistavat ja syrjivät niitä, joilla sitä ei ole. 

Vallasta tulee Marxin ajattelussa merkittävä käsite. Siksi traditiot ja perinteiset auktoriteetit kuten kirkko nähdään marxilaisuudessa aina sorron välineinä. Myös moraaliset säännöt ovat olemassa vain pitämässä yllä vallassa olevien valta-asemaa. Tästä syystä niitä täytyy käydä kaatamaan ja purkamaan, jotta valta saadaan kumottua. Marxilaisista lähtökohdista myös Raamatun käyttö on aina vallankäyttöä ja sen tulkinta valtapeliä. 

Marxin jälkeen emme pääse valtakysymyksistä eroon. Friedrich Nietzsche tiivistää asian kirjassaan Hyvän ja pahan tuolla puolella sanoen, että ”itse elämä on vallantahtoa.” Valta on modernissa ajattelussa tärkein linssi, joka värittää elämäämme. Nietzschelle ja Marxille vallantahto ylittää totuuden tavoittelun. Siksi maailmaa pitää pyrkiä muuttamaan eikä etsimään siitä merkitystä. 

Marxilainen valta-analyysi ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Nimittäin aina vallankäyttö ei ole sortoa. On olemassa valtarakenteita, jotka ovat ihmiselle hyväksi. Kristinuskossa tällaisia ovat ainakin Jumala–ihminen, esivalta–kansalainen, vanhempi–lapsi ja kirkon virka–yksittäinen kristitty. Nämä ovat käskyissä määriteltyjä hierarkkisia rakenteita ja Jumalan säädöksiä, joita ei voi purkaa tekemättä suurta vahinkoa. 

Marxilaisuus olettaa, että vallassa olevat tahot on syrjäytettävä, jotta tasa-arvo ja hyvät asiat pääsevät voimaan. Näin ei kuitenkaan ole, jos on olemassa vallankäyttöä, joka on Jumalan säätämää ja joka toimii hyvän palveluksessa. Meidän ei tule esimerkiksi purkaa vanhempien ja lapsen hierarkiaa lasten vapauttamiseksi vallankäytön alta. 

Jos valtahierarkiat käännetään marxilaisittain ylösalaisin, sortoa ei saada loppumaan. Tällöin sorretuista tulee sortajia ja sortajista uusia sorrettuja, mutta väkivalta jatkuu. Kommunistiset kokeilut 1900-luvulla osoittavat hyvin, että ihminen ei pääse langenneisuuttaan pakoon vallankumouksilla. Lopulta myös kaikenlaiset valta-analyysit ovat aina vallankäyttöä. Sikäli tietynlainen valtakritiikki on aina itsensä kumoavaa. 

Kristittyinä uskomme, että on olemassa valtaa suurempi voima, logos. Alussa ei ollut valtaa, vaan sana. Totuus on siksi suurempi kuin valta. Oikean tulkinnan pitää olla uskollista logokselle eli totuudelle. Esimerkiksi mikä tahansa raamatuntulkinta ei ole totta, vaan se, joka kaikista autenttisimmin ymmärtää ja purkaa tekstin kirjoittajien alkuperäisen viestin. 

Maailmanhistoria ei ole pelkkää sorron historiaa, vaan se on yhtä aikaa pelastushistoriaa, jossa Jumala toimii. Kaikkea ei tule katsella valtakritiikin näkökulmasta, vaan tulee tunnustaa Jumalan johdatus kansojen vaiheissa, myös Suomen ja länsimaiden historiassa. 

Valtakritiikin voi myös hyvin ohittaa hyvyyden ja kauneuden kautta. Kristinuskossa on paljon kaunista ja hyvää, joka voi olla väylä Jumalan luokse. Kun tehdään aidosti hyvää, voi se koskettaa kovintakin postmodernia relativistia. Hurstin ruokajakelua harva pitää vallankäyttönä. Myös kauneus voi johtaa kohti Jumalaa totuuden hylänneessä kulttuurissa. Esimerkiksi Bachin musiikki voi osoittaa kohti transsendenssia tavalla, joka ei ole painostava, vaan lumoava ja vetoava. Siitä ei saa hengellistä väkivaltaa tekemälläkään. 

Paras kristinuskon vastaus valtakritiikille on itsensä uhraaminen ja omastaan luopuminen. Sellaiselle, joka vapaaehtoisesti suostuu kärsimään, elämä ei ole vallantahtoa. Ristillä riippuva verinen Kristus ei ole sortaja eikä vallankäyttäjä. Hän ottaa ihmiskuntaa sortavilta valloilta voiman alistumalla itse sorron alle kärsimykseen ja kuolemaan. 

Santeri Marjokorpi,

Päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Enemmän puhetta klassisesta kristinuskosta

Perusta 6 | 2022

Luterilaisen puhdasoppisuuden isä Martin Chemnitz (1522–1586) pohti dogmatiikan yleisesityksessään, miksi varhaisen kirkon Kolminaisuutta koskevissa oppikiistoissa selkeyttä ja tarkkuutta haettiin turvautumalla kreikkalaisesta filosofiasta lainattuihin käsitteisiin tai luotiin kokonaan uusia käsitteitä. Uusi kieli ei ollut raamatullista eikä siis Pyhän Hengen kieltä. Eivätkö sellaiset ratkaisut altistaneet uskoa inhimillisen kielen ja ymmärryksen rajoituksille? Kirkkoisiin tukeutuen Chemnitz vastasi, että uusien käsitteiden luominen oli tarpeellista. Raamatun yksinkertaiset ilmaisut kyllä riittäisivät kristikansalle, mutta harhaopettajat sekoittivat niiden merkityksen. He ottivat käyttöönsä raamatulliset käsitteet mutta harhaanjohtavassa merkityksessä. Uudet käsitteet pitivät sisällön samana. Se vain täsmentyi niin niin, että näkyviin tuli piiloon joutunut juopa, joka erotti totuuden harhasta. 

Chemnitz ei tuntenut postmodernia kielipeliä, mutta hän tunnisti sanojen merkityksen. Nykyäänkin julkisen keskustelun näyttää voittavan se osapuoli, joka pääsee määrittelemään, mitä käsitteitä käytetään. Taannoisessa avioliittolain muutoksen yhteydessä luotiin käsite sukupuolineutraali avioliittolaki, jonka myös herätyskristityt ovat tätä nykyä pitkälti omaksuneet. Käsitteellä edistettiin mielikuvaa lain ongelmattomasta muuttamisesta neutraaliksi. Kuka järkevä ihminen kannattaisi puolueellista ja eriarvoistavaa lakia? Retoriikalla väistettiin lakialoitteen akilleenkantapää eli keskustelu siitä, mitä avioliitto oikeastaan on tai tulisi olla. Jos avioliiton solmiminen on mahdollista vain miehen ja naisen välillä, kuten kriitikot menestyksettä yrittivät sanoa, ei uusi avioliittolainsäädäntö ole ensinkään neutraali. Todellisuuden torjuva laki on ideologinen. Se vähättelee sukupuolisuutta ja rohkaisee tähän vähättelyyn. 

Samaa käsitemäärittelyn etuoikeutta yhteiskunnan ja kirkon arvoliberaalit käyttävät, kun he oman asiansa eduksi ja kriitikoiden vaimentamiseksi omivat arvolatautuneita ilmaisuja, kuten ihmisoikeus, syrjintä, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, patriarkaalisuus tai populismi. Yleensä herätyskristityt jumittuvat asia-argumentointiin, minkä seurauksena keskustelu tavanomaisesti hävitään. He osaavat heikosti hyödyntää kielellä leikkimisen suomia viestinnällisiä mahdollisuuksia. 

Siksi on mielenkiintoista, kun altavastaajat toisinaan onnistuvat luomaan käsitteen, jolla on potentiaalia määritellä julkista keskustelua. Tästä syystä ne aiheuttavat voimakkaita vastareaktioita. Tällainen närkästystä herättänyt käsite on klassinen kristinusko. Sehän antaa vaikutelman pysyvästä, alkuperäisestä ja aikojen läpi säilyneestä kristinuskosta, jonka vastakohtana on poikkeava, häilyvä ja muotiherkkä kristinusko. On aito kristinusko ja siitä tehtyjä kehnoja kopioita. Siksi käsitys klassisesta kristinuskosta herättää monenlaista arvostelua. 

Yksi arvostelun peruste on kristinuskon moninaisuus ja muuttuvuus. Alusta asti on ollut monenlaisia kristinuskoja. Ne ovat vaihtuneet vuosien varrella. Yhtä ei voi asettaa muiden edelle. Uusi testamentti on kuitenkin tästä toista mieltä. Sen kirjoittajille oli toki heti selvää, että uskosta oli eri käsityksiä. Pluralismi ei ole moderni keksintö. Kaikki ei ollut alusta asti tarkasti sanoitettua, eivätkä muotomenot lukittuja. Yhtä kaikki samaan aikaan oli myös yksi ja ainut, kertakaikkisesti pyhille annettu usko (Juud. 3). Jeesuksen identiteetti ja tehtävä olivat ainutlaatuiset ja sitovia niin pakanoille kuin juutalaisillekin. Oli vain yksi pelastustie. Apostolien opetus, jonka seurakunta sai Uuden testamentin kirjeiden muodossa, tuli ottaa vastaa arvovaltaisena ja ohjaavana Jumalan ilmoituksena. Evankeliumilla oli rajattu merkitys (1. Kor. 15:1–11). Tämä usko annettiin tietyssä historiallisessa kontekstissa juuri siitä syystä, ettei uskoa voi kommunikoida miten vain menettämättä sitä. Ei ole yhdentekevää, rukoilemmeko Isä vai Äiti meidän. 

Tähän ei-eurooppalaisessa ja ei-valkoisessa ympäristössä muodostuneeseen kristinuskoon, johon uskonpuhdistus halusi palauttaa kirkon, kuului saumattomasti käsite synti ja sen käyttö merkityksessä, jonka valtakunnansyyttäjä nyt leimaa vihapuheeksi. Tuo synti-sana paljastaa, että etiikka kuuluu kristilliseen uskoon ja että tämä etiikka ei vaihdu kulttuuristen tuulien mukana. Avioliittonäkemyksen mukauttaminen maallistuneen ja arvoliberaalin länsimaalaisen muotiarvoihin on astumista kristinuskon ulkopuolelle. Sen tosiseikan opetti etiopialainen Mekane Yesus -kirkko katkaistessaan yhteyden Ruotsin kirkkoon. Oppitunti olisi syytä ottaa vastaan nöyrästi koti-Suomessakin, ettei puhe uskon kontekstualisoitumisesta ja etelän kristillisyyden kuuntelemisesta jää pelkäksi sanahelinäksi. Muussa tapauksessa vahvistuu epäilys siitä, että relativisoiva asenne, joka iskulauseenomaisesti kuuluisi ”Kaikki kristinuskon muodot ovat yhtä tasa-arvoisia”, pitää sisällään oleellisen varauksen ”mutta toiset muodot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Jos olemme vakavissamme näkemyksissämme kristinuskon kulttuurisidonnaisuutta ja muuttuvuutta, on kriittisen tarkastelun pikimmiten kohdistuttava klassisen kristinuskon moderniin vastakohtaan. Se on mitä erinomaisin esimerkki omaan aikaansa, kulttuuriinsa ja sen aatevirtauksiin vahvasti sidotun uskonkäsityksen absolutisoimisesta sekä siitä kolonialistisesta ja kulttuuri-imperialistisesta hybriksestä, jonka kuuluu jäädä historiaan. 

Jälkikristillisessä ajassa jos missään tarvitaan enemmän puhetta klassisesta kristinuskosta ja klassisen kristinuskon mukaista puhetta. 

Vesa Ollilainen

Päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT 

Uusateismin hautajaiset

Perusta 5 | 2022

Kuka muistaa vielä uusateismin? Viitisentoista vuotta sitten kristillisissä piireissä puhuttiin paljon uusateismista ja sen vaikutuksesta. Tämä ateismia julistanut liikehdintä syntyi 9/11 -iskujen jälkimainingeissa ja saavutti merkittävän aseman länsimaiden mediassa ja kulttuurissa. Se kritisoi kristinuskoa ja ylipäätään uskontoja pitäen niitä järjettömänä taikauskona ja nojautui kritiikissään etenkin luonnontieteisiin. 

Uusateismin tärkeimmät edustajat olivat niin sanotut neljä ratsastajaa: Christopher Hitchens, Richard Dawkins, Daniel Dennet ja Sam Harris. He kirjoittivat kirjoja, jotka päätyivät kirjakauppojen top-listoille ja heitä luettiin ja kuunneltiin laajasti. Esimerkiksi Dawkinsin kirjaa Jumalharha myytiin yli 3 miljoonaa kappaletta. Monet omaksuivat näiden ajattelijoiden kautta ateistisen maailmankatsomuksen. 

Tähän päivään tultaessa uusateistinen liikehdintä on käytännöllisesti katsoen kuollut. En tarkoita sitä, etteikö edelleenkin jostakin kaapista löytyisi parin vuosikymmenen taakse jämähtäneitä ateisteja, vaan sitä, että liikehdinnällä ei ole enää sellaista kulttuurista painoarvoa, mitä sillä joskus oli. Uusateistien nimet eivät vilahtelee enää uutisotsikoissa eikä heitä siteerata päivälehtien kolumneissa.  

Viimeisten vuosien aikana he ovat ajautuneet marginaaliin eivätkä liikuta enää suuria massoja. Nuoret aikuiset eivät enää juurikaan lue heidän kirjojaan tai katsele heidän videoitaan, vaan kiinnostus kohdistuu lähempänä uskontoa oleviin henkilöihin kuten Jordan Petersoniin, jonka raamattuluentoja miljoonat kuuntelevat. Ylipäätään viimeisen kymmenen vuoden aikana ei ole julkaistu uusateistien kirjoja, jotka olisivat aiempaan tapaan tulleet suuren yleisön tietoisuuteen. 

Uusateistit ajoivat pamfleteissaan materialistista ja rationalistista maailmankuvaa, joka perustuisi järkeen. Sillä tavoin he liittyivät valistuksen perinteeseen. Valistuksen rationalismi on kohdannut viime vuosina vastareaktion postmodernin filosofian muodossa. Postmodernismi on kiinnostunut järjen sijaan vallasta painottaen subjektiivista kokemusta ja vähemmistöjen asemaa. Tällaisessa kontekstissa uusateismille ei enää yksinkertaisesti ole suotuisaa maaperää. Metafysiikan ja epistemologian, joista uusateismi oli kiinnostunut, ovat korvanneet valta-analyysit ja intersektionaaliset teoriat. 

Raamattukeskustelussa uusateistien kritiikin kohde oli etenkin kreationismi. Arvostelua esitettiin myös ihmeitä tai muuta yliluonnollista kohtaan. Tänä päivänä nämä eivät ole suurelle yleisölle niin ajankohtaisia kysymyksiä. Keskustelu on siirtynyt seksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ihmiset eivät uusateistien tavoin enää niinkään kysy, onko Raamattu totta, vaan sen on yhä enemmän korvannut kysymys, onko Raamattu moraalisesti hyvä kirja. Postmodernina aikana kristinuskon hyväksymisessä on siis usein enemmän kyse moraalista kuin totuudesta. Siksi kristittyjen olisi myös hyvä miettiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin ja käytännössä tehdä hyvää. 

Uusateismin keulakuvat olivat pääosin luonnontieteilijöitä ja he kritisoivat kristinuskoa luonnontieteisiin vedoten. Tänä päivänä kristinuskoa haastetaan enemmänkin humanistisista tieteistä käsin. Kristinuskoa syytetään kolonialismista, patriarkalismista, heteronormatiivisuudesta ja muista vastaavista pahoina pidetyistä asioista, joiden ideologinen tausta on humanistisissa tieteissä. Näiltäkin osin siis uusateistinen kritiikki on väistynyt toisenlaisen kritiikin tieltä. 

Tässä tilanteessa entiset uusateistit ovat osittain jopa liittoutuneet kristinuskon kanssa. Esimerkiksi sukupuolikysymyksissä kovan linjan ateistiset evoluutiobiologit ja konservatiiviset kristityt yllättäen ovatkin samassa rintamassa puolustamassa kahta sukupuolta gender-ideologian aiheuttamilta sekaannuksilta. Ylipäätään sekä useimmat uusateistit että kristityt uskovat siihen, että on olemassa ihmisen ylittävä rationaalisuus tai logos, johon on sitouduttava ja jonka mukaan kaikkea arvioidaan. Postmodernit ajattelijat puolestaan useimmiten hylkäävät tämän. Jopa Richard Dawkins pitää nykyään itseään jonkinlaisena kulttuurianglikaanina tai sekulaarina kristittynä, joka arvostaa tiettyjä kristillisiä tapoja ja traditioita, vaikka ei usko yliluonnolliseen. Kristinusko ei osoittautunutkaan niin pahaksi kuin hän aikaisemmin väitti. 

Uusateismi ei siis syrjäyttänyt kristinuskoa. Sen sijaan se näyttää pikkuhiljaa painuvan historian hämärään. Tänä päivänä kristinuskolle ateismia suuremmaksi haasteeksi ovat nousseet uushenkisyys ja idän uskonnot sekä yleinen merkityksettömyys ja relativismi, joka syö monen elämää sisältä päin. Tämänkään muutoksen suhteen ei kannata vaipua epätoivoon. Eurooppa on nimittäin jo kerran käännytetty pakanuudesta kristinuskoon. Se on siis tehtävissä vielä toisenkin kerran. 

Uusateismin suhteen näyttää käyvän toteen se, että kristinusko ei voita väittelyitä ensisijaisesti argumentoimalla, vaan edustamalla omaa kantaansa niin pitkään, että vastapuolen kantaa ei kukaan enää edusta. Nekin asiat, jotka tänään haastavat kristinuskoa, voivat olla parin vuosikymmenen päästä lähes unohdettuja. 

Santeri Marjokorpi,  

Päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Maailma ilman anteeksiantamusta

Perusta 4 | 2022

Kun muotoilija Frances Lee pakeni kahlitsevana kokemaansa uskonnollista kasvatusta, hän luuli päässeensä eroon moralismista. Heittäydyttyään taisteluun yhteiskunnan sortorakenteita vastaan hän tajusi vain liittyneensä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirkkoon. Aktivistiyhteisö suhtautui asiaansa uskonnollisella kiihkolla, eikä kritiikkiin suhtauduttu suopeasti. Jälkeenpäin Lee totesi: ”Aktivistit, minä mukaan lukien, ovat tuomitsevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Maailmassa on suunnattomasti pahaa, jonka paljastamisen puolesta teemme työtä. Ja samalla näistä piireistä on vaikea löytää armoa ja anteeksiantamusta.” 

Leen havainto anteeksiannon katoamisesta ei ole ainutlaatuinen. Sosiologian professori George Yanceyn mukaan tutkimus viittaa siihen, että uskonnolliset ihmiset ovat ei-uskonnollisia ihmisiä kykenevämpiä anteeksiantoon. Kristinuskon näkökulmasta syy on selvä. Klassisesti kristinusko on opettanut, että jokainen ihminen on langennut ja viallinen. Emme kykene voittamaan turmeltunutta minäämme. Tarvitsemme Jumalan väliintuloa. Tarvitsemme Kristusta. Ei ole realistista odottaa ihmiseltä moraalisesti täydellistä elämää. Jokainen kamppailee epäonnistumisten ja lankeemusten kanssa. Meillä on aihetta antaa toisillemme anteeksi, ellei muuten niin ainakin siksi, että pian tarvitsemme vuorostamme anteeksiantamusta. 

Kontrastina kristilliselle ihmiskäsitykselle Yancey asettaa sekulaarin ymmärryksen ihmisluonnosta. Yliluonnollista apua ei ole odotettavissa. Olemme omillamme. Se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ihminen on kehittynyt eettisesti yhä paremmaksi olennoksi. Meillä on kyky saavuttaa moraalinen täydellisyys tai päästä hyvin lähelle. Siksi olemme velvollisia tavoittelemaan korkeinta moraalia. Anteeksiantamus kuitenkin hankaloittaa moraalin edistyneimmän tason saavuttamista. Se nimittäin tarjoaa ihmiselle tekosyyn paeta vastuutaan tehdä kaikkensa. Lankeava ihminen hankaloittaa unelmayhteiskunnan saavuttamista. Anteeksiannon sijaan häntä pitää rangaista. Hänestä on tehtävä varoittava esimerkki. Se ehkäisisi muita lankeamasta samalla lailla. 

Yanceyn analyysi osoittaa, että maallistuneen ajan usko ihmisen väistämättömään moraaliseen edistykseen hävittää anteeksiantamuksen yhteiskunnasta. Sen Frances Lee sai tuntea nahoissaan hyvin kouriintuntuvalla tavalla, kun hän aktivistiystäviensä kanssa tavoitteli uutta uljasta maailmaa. He uskoivat kykyynsä saavuttaa utopia ja velvollisuuteensa tavoitella sitä. Niin suuren ja tärkeän unelman kyseenalaistaminen on kuolemansynti, johon syyllistyneelle ei armoa osoiteta. Uuden puritanismin aikakaudella vaihtoehtoja on kaksi: joko elät täydellisesti uuden ja jatkuvasti muuttuvan moraalin mukaan, mikä takaa suosion, tai syyllistyt rikkeeseen ja tulet ekskommunikoiduksi. 

Luterilainen kirjallisuustieteilijä Gene Veith puolestaan on huomauttanut, että nykyihminen ei halua anteeksiantamusta. Sen sijaan hän tavoittelee hyväksyntää. Anteeksianto on sen sanomista, että toinen on tehnyt väärin, mutta että hän saa anteeksi. Hyväksyntä taas tarkoittaa, että ihmistä pidetään hyvänä sellaisena kuin hän on. Juuri sitä hyväksyntää nyt vaaditaan niin kristityiltä kuin Jumalaltakin. Vaatimus ilmentää sitä puolta sekulaarista ihmiskäsityksestä, jota kirkkohistorioitsija Carl Trueman kutsuu ekspressiiviseksi individualismiksi. Yksilön ajatellaan löytävän tarkoituksen ja toteuttavan aitoa itseään ilmaisemalla julkisesti tunteitaan ja halujaan. Muiden velvollisuus on suojella häntä siltä, minkä hän kokee vahingoittavaksi ja vastaavasti edistettävä sitä, minkä hän tuntee tukevan aitoa minuuttaan. Hänen arvonsa riippuu siitä, että toiset antavat hänen sisäiselle maailmalleen riittävästi myönteistä julkista hyväksyntää. 

Tällaisessa maailmassa ihmisen on itse sovitettava omat syntinsä. Itse asiassa niin sanotun cancel-kulttuurin logiikan mukaan pahan ryhmän edustajien on sovitettava ryhmän muiden jäsenten synnit. Siksi valkoista saa kohdella rasistisesti hänen ihonvärinsä takia, miestä vihata hänen sukupuolensa takia ja kristittyä syrjiä hänen uskontonsa takia. Vääryyttä vastaan taistellaan uudella vääryydellä, jonka aiempi vääryys vanhurskauttaa. Eihän ole Jumalaa, viimeistä tuomiota tai toivoa lopullisesta oikeudesta. Siksi oikeus — jonka toteutumisen anteeksianto estää — on saatettava voimaan meidän ihmisten toimesta. 

Jälkikristillinen aika torjuu kristillisen etiikan. Samalla se hylkää Jumalan lain, jonka syytös paljastaisi syyllisyyden, häpeän ja synnin orjuuden sekä osoittaisi, että tarvitsemme Jumalan anteeksiantoa. Kieltäessään Jumalan lain aikamme myös kieltää lain täyttäjän ja rikkomusten sovittajan Jeesuksen Kristuksen. Kun Jumalan säätämät velvollisuudet korvataan ihmisten keksimillä velvollisuuksilla, asetetaan ihmisen itsensä kannettavaksi taakka, joka syntyy jumalallisen lain rikkomisesta ja ihmiskäskyistä. Ja kuten todettua, helpotusta ei ole luvassa anteeksiannon muodossa. 

Kuinka kauan ihmiset jaksavat ilman todellista anteeksiantoa? Sitä on vaikea sanoa, mutta aidon evankeliumin tarve näyttäisi kasvavan. Saatamme olla menossa kohti suurta historian ironiaa. Kristusta ja hänen evankeliumiaan vastaan taisteleva aika rikkoo ihmiset niin pahasti ja ajaa heidät niin syvään ahdistukseen, että he ovat valmiita ottamaan vastaan Kristuksen ja evankeliumin sanoman hänen meille ansaitsemasta anteeksiannosta. 

Vesa Ollilainen

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT

Kulttuurien taistelusta Ukrainan sotaan

Perusta 3 | 2022

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Samuel P. Huntington kirjoitti vuonna 1996 kirjan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, jonka teeseistä on siitä lähtien keskusteltu ja kiistelty. Huntingtonin mukaan maailma voidaan jakaa erilaisiin kulttuuripiireihin, jotka taistelevat keskenään. Tulevaisuudessa konfliktit eivät hänen mukaansa enää olisi niinkään maiden, vaan kulttuurien tai sivilisaatioiden välillä. Kylmän sodan jälkeen maailma ei ole enää kaksinapainen, vaan se sisältää useita kulttuurisia keskittymiä, jotka pyrkivät haalimaan itselleen valtaa.

Huntingtonin kirja oli eräänlainen vastine Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneeseen kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen, jossa Fukuyama väitti historian lopun tulleen siinä mielessä, että tästä eteenpäin historia olisi vain jatkuvaa liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien voittokulkua. Ideologista evoluutiota ei Fukuyaman mukaan enää tapahdu, vaan läntinen liberaali demokratia on viimeinen ja lopullinen hallintomuoto, joka leviää kaikkialle maailmaan.

Kuluvana keväänä Ukrainan sota on näyttänyt meille, että historia jatkuu yhä. Sotia syttyy edelleen eikä maailmanhistorian suunnasta ole mitään lopullista varmuutta. Läntinen liberaali demokratia toimii lähinnä lännessä ja sielläkin hieman yskähdellen, mutta muualla maailmassa mitään sen suurta voittokulkua ei ole tapahtunut. Sikäli näyttää siltä, että Huntington on väittelyssä tällä hetkellä enemmän niskan päällä.

Huntingtonia on toisaalta kritisoitu paljon. Ukrainan sotakin sopii aika huonosti hänen teorioihinsa, sillä kyseessä on kahden pääosin ortodoksisen maan välinen konflikti, eli se tapahtuu saman kulttuuripiirin sisällä. Kritiikistä huolimatta Venäjän toimien ideologisena taustana on niin sanottu venäläinen maailma -aate, jonka mukaan on olemassa ylikansallinen venäläinen kulttuuripiiri tai sivilisaatio, jota nimitetään pyhäksi Venäjäksi. Sen alle halutaan myös Ukraina, jota ei pidetä minään oikeana maana, jolla olisi olemassaolon oikeus. Huntingtonilaisittain voisi siis tulkita, että kyseessä on yhden kulttuuripiirin keskusvallan pyrkimys estää sen kulttuuripiiriin kuuluneen kansan liukuminen toiseen kulttuuripiiriin. Läntinen kulttuuripiiri on puolestaan ollut pakotteissaan hyvin yhtenäinen ja muodostanut näille pyrkimyksille hyvin tiiviin vastavoiman, vaikka taistelut käydäänkin Ukrainassa.

Eittämättä Ukrainan sodalla on siis teologinen, metafyysinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Tämä on tullut hyvin esiin Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin puheista, sillä hän ei ole suostunut tuomitsemaan Venäjän sotatoimia, vaan on jopa pitänyt niitä jollakin tavoin teologisesti perusteltuina. Kirillin toiminta on siten aiheuttanut valtavan särön ortodoksisen maailman sisälle, mutta toki hänen kannanottonsa ihmetyttävät yhtä lailla muissakin kirkoissa.

Vaikka Venäjä on nähnyt itsensä jonkinlaisena kristillisten ja konservatiivisten arvojen esitaistelijana ja läntisen moraalisen rappeutumisen vastustajana, pitäisi olla kaikille selvää, että aggressiivisen hyökkäyssodan aloittamisessa ei ole mitään konservatiivista eikä siviilien pommittamisessa mitään kristillistä. Se, että lännessä on irtaannuttu seksuaalimoraalin alueella klassisesta kristillisestä moraalista, ei oikeuta idässä irtaantumista oikeutetun sodan periaatteista tai viidennestä käskystä. Kahdesta pahasta ei tule yhteen laskemalla hyvää, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Klassinen kristillinen moraali on kokonaisuus, josta ei voi poimia vain itselle sopivia asioita kuin rusinoita pullasta.

Joka tapauksessa on taas kerran näytetty toteen, että ihmisluonto ei ole muuttunut miksikään. Syntiinlankeemus on todellisuutta, ja sen seurauksena uusia sotia näyttää puhkeavan sukupolvesta toiseen. Aina löytyy hallitsijoita, jotka haluavat valtaa ja ajavat omia intressejään väkivallan ja sotien keinoin. Jos joku niin sellainen naiivi ihmiskäsitys, joka ei ota radikaalin pahan todellisuutta huomioon, on tässä romahtanut. Hyvä esimerkki tällaisesta on kuuluisia intellektuelli Yuval Noah Harari, joka väitti kirjassaan Homo Deus muutama vuosi sitten, että sodat ovat tätä menoa häviämässä maailmasta kokonaan ja ihmiskunta on sen myötä menossa kohti uusia onnen aikoja. Nyt on katkaistu siivet tällaiselta sokealta kehitysoptimismilta, johon monet lännessä uskoivat.

Ihminen ei näytä itse löytävän ratkaisua syvimpiin ongelmiinsa poliittisin keinoin. Demokratia ei näytä olevan mikään sellainen ihmelääke, joka toimisi missä tahansa kontekstissa ja tuottaisi rauhaa ja vakautta kaikkialla. Ihminen tarvitsee pahuuden ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka tulee ihmiskunnan ulkopuolelta. Siksi teologiaa tarvitaan ja kristinuskolla on nyt ehkä enemmän sanottavaa kuin pitkään aikaan. Ihmiskunnan pelastus on lopulta vain Kristuksessa eikä missään muualla. Toivottavasti sotatoimet lähialueillamme herättävät ihmisiä löytämään tämän tosiasian.

Santeri Marjokorpi,

STI:n pääsihteeri, päätoimittaja