Maailma ilman anteeksiantamusta

Perusta 4 | 2022

Kun muotoilija Frances Lee pakeni kahlitsevana kokemaansa uskonnollista kasvatusta, hän luuli päässeensä eroon moralismista. Heittäydyttyään taisteluun yhteiskunnan sortorakenteita vastaan hän tajusi vain liittyneensä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirkkoon. Aktivistiyhteisö suhtautui asiaansa uskonnollisella kiihkolla, eikä kritiikkiin suhtauduttu suopeasti. Jälkeenpäin Lee totesi: ”Aktivistit, minä mukaan lukien, ovat tuomitsevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Maailmassa on suunnattomasti pahaa, jonka paljastamisen puolesta teemme työtä. Ja samalla näistä piireistä on vaikea löytää armoa ja anteeksiantamusta.” 

Leen havainto anteeksiannon katoamisesta ei ole ainutlaatuinen. Sosiologian professori George Yanceyn mukaan tutkimus viittaa siihen, että uskonnolliset ihmiset ovat ei-uskonnollisia ihmisiä kykenevämpiä anteeksiantoon. Kristinuskon näkökulmasta syy on selvä. Klassisesti kristinusko on opettanut, että jokainen ihminen on langennut ja viallinen. Emme kykene voittamaan turmeltunutta minäämme. Tarvitsemme Jumalan väliintuloa. Tarvitsemme Kristusta. Ei ole realistista odottaa ihmiseltä moraalisesti täydellistä elämää. Jokainen kamppailee epäonnistumisten ja lankeemusten kanssa. Meillä on aihetta antaa toisillemme anteeksi, ellei muuten niin ainakin siksi, että pian tarvitsemme vuorostamme anteeksiantamusta. 

Kontrastina kristilliselle ihmiskäsitykselle Yancey asettaa sekulaarin ymmärryksen ihmisluonnosta. Yliluonnollista apua ei ole odotettavissa. Olemme omillamme. Se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ihminen on kehittynyt eettisesti yhä paremmaksi olennoksi. Meillä on kyky saavuttaa moraalinen täydellisyys tai päästä hyvin lähelle. Siksi olemme velvollisia tavoittelemaan korkeinta moraalia. Anteeksiantamus kuitenkin hankaloittaa moraalin edistyneimmän tason saavuttamista. Se nimittäin tarjoaa ihmiselle tekosyyn paeta vastuutaan tehdä kaikkensa. Lankeava ihminen hankaloittaa unelmayhteiskunnan saavuttamista. Anteeksiannon sijaan häntä pitää rangaista. Hänestä on tehtävä varoittava esimerkki. Se ehkäisisi muita lankeamasta samalla lailla. 

Yanceyn analyysi osoittaa, että maallistuneen ajan usko ihmisen väistämättömään moraaliseen edistykseen hävittää anteeksiantamuksen yhteiskunnasta. Sen Frances Lee sai tuntea nahoissaan hyvin kouriintuntuvalla tavalla, kun hän aktivistiystäviensä kanssa tavoitteli uutta uljasta maailmaa. He uskoivat kykyynsä saavuttaa utopia ja velvollisuuteensa tavoitella sitä. Niin suuren ja tärkeän unelman kyseenalaistaminen on kuolemansynti, johon syyllistyneelle ei armoa osoiteta. Uuden puritanismin aikakaudella vaihtoehtoja on kaksi: joko elät täydellisesti uuden ja jatkuvasti muuttuvan moraalin mukaan, mikä takaa suosion, tai syyllistyt rikkeeseen ja tulet ekskommunikoiduksi. 

Luterilainen kirjallisuustieteilijä Gene Veith puolestaan on huomauttanut, että nykyihminen ei halua anteeksiantamusta. Sen sijaan hän tavoittelee hyväksyntää. Anteeksianto on sen sanomista, että toinen on tehnyt väärin, mutta että hän saa anteeksi. Hyväksyntä taas tarkoittaa, että ihmistä pidetään hyvänä sellaisena kuin hän on. Juuri sitä hyväksyntää nyt vaaditaan niin kristityiltä kuin Jumalaltakin. Vaatimus ilmentää sitä puolta sekulaarista ihmiskäsityksestä, jota kirkkohistorioitsija Carl Trueman kutsuu ekspressiiviseksi individualismiksi. Yksilön ajatellaan löytävän tarkoituksen ja toteuttavan aitoa itseään ilmaisemalla julkisesti tunteitaan ja halujaan. Muiden velvollisuus on suojella häntä siltä, minkä hän kokee vahingoittavaksi ja vastaavasti edistettävä sitä, minkä hän tuntee tukevan aitoa minuuttaan. Hänen arvonsa riippuu siitä, että toiset antavat hänen sisäiselle maailmalleen riittävästi myönteistä julkista hyväksyntää. 

Tällaisessa maailmassa ihmisen on itse sovitettava omat syntinsä. Itse asiassa niin sanotun cancel-kulttuurin logiikan mukaan pahan ryhmän edustajien on sovitettava ryhmän muiden jäsenten synnit. Siksi valkoista saa kohdella rasistisesti hänen ihonvärinsä takia, miestä vihata hänen sukupuolensa takia ja kristittyä syrjiä hänen uskontonsa takia. Vääryyttä vastaan taistellaan uudella vääryydellä, jonka aiempi vääryys vanhurskauttaa. Eihän ole Jumalaa, viimeistä tuomiota tai toivoa lopullisesta oikeudesta. Siksi oikeus — jonka toteutumisen anteeksianto estää — on saatettava voimaan meidän ihmisten toimesta. 

Jälkikristillinen aika torjuu kristillisen etiikan. Samalla se hylkää Jumalan lain, jonka syytös paljastaisi syyllisyyden, häpeän ja synnin orjuuden sekä osoittaisi, että tarvitsemme Jumalan anteeksiantoa. Kieltäessään Jumalan lain aikamme myös kieltää lain täyttäjän ja rikkomusten sovittajan Jeesuksen Kristuksen. Kun Jumalan säätämät velvollisuudet korvataan ihmisten keksimillä velvollisuuksilla, asetetaan ihmisen itsensä kannettavaksi taakka, joka syntyy jumalallisen lain rikkomisesta ja ihmiskäskyistä. Ja kuten todettua, helpotusta ei ole luvassa anteeksiannon muodossa. 

Kuinka kauan ihmiset jaksavat ilman todellista anteeksiantoa? Sitä on vaikea sanoa, mutta aidon evankeliumin tarve näyttäisi kasvavan. Saatamme olla menossa kohti suurta historian ironiaa. Kristusta ja hänen evankeliumiaan vastaan taisteleva aika rikkoo ihmiset niin pahasti ja ajaa heidät niin syvään ahdistukseen, että he ovat valmiita ottamaan vastaan Kristuksen ja evankeliumin sanoman hänen meille ansaitsemasta anteeksiannosta. 

Vesa Ollilainen

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT

Kulttuurien taistelusta Ukrainan sotaan

Perusta 3 | 2022

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Samuel P. Huntington kirjoitti vuonna 1996 kirjan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, jonka teeseistä on siitä lähtien keskusteltu ja kiistelty. Huntingtonin mukaan maailma voidaan jakaa erilaisiin kulttuuripiireihin, jotka taistelevat keskenään. Tulevaisuudessa konfliktit eivät hänen mukaansa enää olisi niinkään maiden, vaan kulttuurien tai sivilisaatioiden välillä. Kylmän sodan jälkeen maailma ei ole enää kaksinapainen, vaan se sisältää useita kulttuurisia keskittymiä, jotka pyrkivät haalimaan itselleen valtaa.

Huntingtonin kirja oli eräänlainen vastine Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneeseen kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen, jossa Fukuyama väitti historian lopun tulleen siinä mielessä, että tästä eteenpäin historia olisi vain jatkuvaa liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien voittokulkua. Ideologista evoluutiota ei Fukuyaman mukaan enää tapahdu, vaan läntinen liberaali demokratia on viimeinen ja lopullinen hallintomuoto, joka leviää kaikkialle maailmaan.

Kuluvana keväänä Ukrainan sota on näyttänyt meille, että historia jatkuu yhä. Sotia syttyy edelleen eikä maailmanhistorian suunnasta ole mitään lopullista varmuutta. Läntinen liberaali demokratia toimii lähinnä lännessä ja sielläkin hieman yskähdellen, mutta muualla maailmassa mitään sen suurta voittokulkua ei ole tapahtunut. Sikäli näyttää siltä, että Huntington on väittelyssä tällä hetkellä enemmän niskan päällä.

Huntingtonia on toisaalta kritisoitu paljon. Ukrainan sotakin sopii aika huonosti hänen teorioihinsa, sillä kyseessä on kahden pääosin ortodoksisen maan välinen konflikti, eli se tapahtuu saman kulttuuripiirin sisällä. Kritiikistä huolimatta Venäjän toimien ideologisena taustana on niin sanottu venäläinen maailma -aate, jonka mukaan on olemassa ylikansallinen venäläinen kulttuuripiiri tai sivilisaatio, jota nimitetään pyhäksi Venäjäksi. Sen alle halutaan myös Ukraina, jota ei pidetä minään oikeana maana, jolla olisi olemassaolon oikeus. Huntingtonilaisittain voisi siis tulkita, että kyseessä on yhden kulttuuripiirin keskusvallan pyrkimys estää sen kulttuuripiiriin kuuluneen kansan liukuminen toiseen kulttuuripiiriin. Läntinen kulttuuripiiri on puolestaan ollut pakotteissaan hyvin yhtenäinen ja muodostanut näille pyrkimyksille hyvin tiiviin vastavoiman, vaikka taistelut käydäänkin Ukrainassa.

Eittämättä Ukrainan sodalla on siis teologinen, metafyysinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Tämä on tullut hyvin esiin Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin puheista, sillä hän ei ole suostunut tuomitsemaan Venäjän sotatoimia, vaan on jopa pitänyt niitä jollakin tavoin teologisesti perusteltuina. Kirillin toiminta on siten aiheuttanut valtavan särön ortodoksisen maailman sisälle, mutta toki hänen kannanottonsa ihmetyttävät yhtä lailla muissakin kirkoissa.

Vaikka Venäjä on nähnyt itsensä jonkinlaisena kristillisten ja konservatiivisten arvojen esitaistelijana ja läntisen moraalisen rappeutumisen vastustajana, pitäisi olla kaikille selvää, että aggressiivisen hyökkäyssodan aloittamisessa ei ole mitään konservatiivista eikä siviilien pommittamisessa mitään kristillistä. Se, että lännessä on irtaannuttu seksuaalimoraalin alueella klassisesta kristillisestä moraalista, ei oikeuta idässä irtaantumista oikeutetun sodan periaatteista tai viidennestä käskystä. Kahdesta pahasta ei tule yhteen laskemalla hyvää, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Klassinen kristillinen moraali on kokonaisuus, josta ei voi poimia vain itselle sopivia asioita kuin rusinoita pullasta.

Joka tapauksessa on taas kerran näytetty toteen, että ihmisluonto ei ole muuttunut miksikään. Syntiinlankeemus on todellisuutta, ja sen seurauksena uusia sotia näyttää puhkeavan sukupolvesta toiseen. Aina löytyy hallitsijoita, jotka haluavat valtaa ja ajavat omia intressejään väkivallan ja sotien keinoin. Jos joku niin sellainen naiivi ihmiskäsitys, joka ei ota radikaalin pahan todellisuutta huomioon, on tässä romahtanut. Hyvä esimerkki tällaisesta on kuuluisia intellektuelli Yuval Noah Harari, joka väitti kirjassaan Homo Deus muutama vuosi sitten, että sodat ovat tätä menoa häviämässä maailmasta kokonaan ja ihmiskunta on sen myötä menossa kohti uusia onnen aikoja. Nyt on katkaistu siivet tällaiselta sokealta kehitysoptimismilta, johon monet lännessä uskoivat.

Ihminen ei näytä itse löytävän ratkaisua syvimpiin ongelmiinsa poliittisin keinoin. Demokratia ei näytä olevan mikään sellainen ihmelääke, joka toimisi missä tahansa kontekstissa ja tuottaisi rauhaa ja vakautta kaikkialla. Ihminen tarvitsee pahuuden ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka tulee ihmiskunnan ulkopuolelta. Siksi teologiaa tarvitaan ja kristinuskolla on nyt ehkä enemmän sanottavaa kuin pitkään aikaan. Ihmiskunnan pelastus on lopulta vain Kristuksessa eikä missään muualla. Toivottavasti sotatoimet lähialueillamme herättävät ihmisiä löytämään tämän tosiasian.

Santeri Marjokorpi 

STI:n pääsihteeri, päätoimittaja, TM

Arvosodan rintamilla

Perusta 2 | 2022

Kansanedustaja Päivi Räsäseen ja Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolaan kohdistuneiden syytteiden käsittely alkoi tammikuun lopussa käräjäoikeudessa. Oikeussalin lisäksi tapausta on puitu julkisesti jo parisen vuotta. Erityinen huomio on kohdistunut Päivi Räsäseen, jonka julkiset kriittiset kannanotot homoseksuaalisesta elämäntavasta ovat pitkään herättäneet erityisesti edistysuskovaisissa piireissä suuttumusta. Oikeudenkäynti tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden päästä näpäyttämään Räsästä, mutta hänet on yritetty vaientaa ennenkin. Yhä on muistissa, kuinka Räsäsen ympärille luotiin lokakuussa 2010 kohu TV 2:n ”homoillan” jälkeen ja miten hänet leimattiin syypääksi tv-keskustelua seuranneeseen piikkiin kirkosta eroamisissa. Viime vuodet olemme joutuneet tottumaan siihen, että sekulaarin median ja tieteen arvovallalla julkaistaan uutisia, kolumneja ja artikkeleita, joissa piirretään kuvaa Räsäsestä ja hänen hengenheimolaisistaan pahoina ja hengenvaarallisina uskonnollisina fundamentalisteina sekä typerän raamatuntulkinnan kannattajina. Harvoin on tullut kysymykseen myötämielinen ymmärtäminen tai edes asiallinen näkemysten kuvailu. Päinvastoin toistuvasti kirjoitusten sävy on panetteleva, mustamaalaava ja avoimen vihamielinen. Asiallisempaa sävyä on joutunut etsimällä etsimään. Ilmeistenkään virheiden oikaisuun ei näytä olevan tahtoa. 

Vaikka oikeudenkäynti eräällä tavalla huipentaa viimeisten vuosien kehityksen, se on kuitenkin vain oire laajemmasta ilmiöstä, joka ei pääty tai rajoitu yhteen oikeusprosessiin. Olemme keskellä länsimaiden perustukset vaarantavaa arvosotaa. Rintamalinjoja on useita. Perinteisesti ja helpoiten tunnistamme modernismin ja klassisen kristinuskon välisen konfliktin. Modernismin myytin mukaan järki ja tiede tuovat yksilölle edistyksen, vaurauden ja onnen vapauttamalla hänet kristinuskon kahleista. 

Konfliktissa vastakkain ovat myös modernismi ja postmodernismi. Se selittää osaksi, miksi klassisen kristinuskon edustaja saa toisinaan julkista tukea kristinuskon kriitikoilta. Se selittää myös, miksi arvoliberaalista modernistista tulee arvoliberaalin postmodernin vihollinen. Modernismi uskoi yhteen yhteiseen totuuteen ja sen tavoitteluun. On sallittava voimakkaastikin toisistaan eroavat mielipiteet. Totuus kyllä lopulta voittaa. Sitä vastoin postmodernismissa totuusväitteet pelkistetään valtataisteluksi. Modernismin totuudet sortavat ja siksi ne on korvattava uusilla. Sorretuille on annettava oikeus määritellä, millaisia totuuksia nyt saa lausua ääneen. Parempi maailma luodaan sanoilla. Väärät sanat ovat kiellettyjä, uskonnonvapaus ongelmallista ja avoin keskustelu (eli sananvapaus) vaarallista. 

Modernismin ja postmodernismin välinen konflikti ilmenee eri foorumeilla. Yksi niistä on politiikka. Patrick J. Deneenin käsittein siinä ottavat toisistaan mittaa klassinen ja progressiivinen liberalismi. Edellinen uskoo yksilön ehdottomaan arvoon, autonomiaan ja vapauteen, universaaleihin ihmisoikeuksiin ja kaikkien yhdenvertaiseen kohteluun. Jälkimmäisen mukaan ihmisen arvo ja perus- tai ihmisoikeudet ovat riippuvaisia hänen ryhmäidentiteetistään. George Orwellin Eläinten vallankumous-kirjan iskulausetta mukaillen: ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. 

Toinen konfliktikenttä on tiede. Yhtäällä on modernismin usko tieteellisen metodin kykyyn saavuttaa totuus koko todellisuudesta. Toisaalla ovat postmodernismin vaikutuksesta syntyneet epäkohtatieteet (eng. grievance studies). Niissä todellisuus sovitellaan ennalta annettuun narratiiviin yhteiskunnan sortorakenteista, jotka on purettava. Narratiivin mukaisten termien ja näkökulmien tulee ulottua kaikkeen tutkimukseen ja yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan. 

Vastakkain asettuvat myös sekulaari modernismi ja postmoderni uskonnollisuus. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (social justice) ja progressiivisen herännäisyyden (wokeism) liikkeissä esiintyy modernismin arvostelemia uskonnollisia piirteitä. Sellaisia ovat sitoutuminen kritiikin ulkopuolelle rajattuun ilmoitukseen tai järjestäytyminen ideologian motivoimaksi moraaliseksi yhteisöksi. 

Myös modernismilla on uskonnollinen puolensa. Siksi aikamme arvokonfliktia on syytä tarkastella uskontojen välisenä konfliktina. Steven D. Smithin mukaan vastakkain ovat immanentti uskonto eli Rooman valtakunnan ajan pakanuus sen modernissa muodossa ja transsendentti uskonto eli historiallinen tai klassinen kristinusko. Perustavaa laatua oleva erimielisyys koski jo silloin sitä, löytyykö elämän tarkoitus, arvot ja päämäärä tästä näkyvästä aineellisesta maailmasta vai ovatko ne ankkuroituja tuonpuoleiseen, näkymättömään ja kerran tulevaan maailmaan. Kristityt katsoivat tuolloin, että he ovat (kirkkoisä Augustinuksen kielikuvaa lainaten) kahden kaupungin kansalaisia. Se soti jyrkästi Rooman uskonnollisia ihanteita vastaan: kaikkien jumalien tuli elää sovussa keskenään samassa kaupungissa. Rooma ei tunnustanut yläpuolellaan olevaa Jumalaa. Vaikka rauhanomainen rinnakkaiselo onnistui hetkittäin, oli kyseessä kaksi yhteensovittamatonta uskontoa. Konflikti oli väistämätön. Niinpä Rooman keisarit pitivät kristittyjä epäilyttävinä ja vainosivat heitä. Samalla lailla tämän päivän vallanpitäjät linjaavat lainsäädännöllä ja oikeustapauksilla, onko todellisuutta tarkasteltava yksin immanentin uskonnollisuuden ehdoilla vai antaako julkinen valta tilaa (kuten uskonnonvapauslain on ollut tarkoitus antaa) sille mahdollisuudelle, että on olemassa transsendentti todellisuus. 

Vesa Ollilainen

Eteenpäin Olavi Rimpiläisen viitoittamalla tiellä

Perusta 1 | 2022

Viime vuonna ilmestyi Perustan entisen päätoimittajan Timo Junkkaalan kirja Olavi Rimpiläinen – viimeinen vanhauskoinen. Kirja on ehdotonta lukemistoa jokaiselle Perustan lukijalle. Junkkaala kuljettaa Olavi Rimpiläisen elämänvaiheiden kautta lukijansa läpi koko viime vuosikymmenien evankelisluterilaisen kirkon lähihistorian. Käsitellyksi tulevat käytännössä lähes kaikki luterilaisen kirkon merkittävimmät tapahtumat tuolta ajalta sekä myös laajalti herätysliikkeiden historiaa. Sikäli kirja on paljon Olavi Rimpiläistä laajempi ja oikeastaan merkittävimpiä lähikirkkohistorian kuvauksia, joita on vähään aikaan kirjoitettu. 

Itselleni kirja oli myös hengellinen kokemus, sillä piispa Olavin persoonasta ei voinut olla vaikuttumatta. Piispa Olavin nöyryys, kylmäpäisyys ja huumori monien paineiden ja ristivetojen keskellä oli suorastaan mykistävää ja esikuvallista. Rimpiläinen on oivallinen esimerkki siitä, että Jumalan armosta yksikin ihminen voi saada erittäin paljon aikaan. Ilman häntä kirkkohistoria olisi Suomessa kulkenut varsin eri suuntaan. Kokonaisuutena hänen toiminnastaan muotoutuu hyvä esikuva siihen, mihin suuntaan mennä tulevaisuudessa kristittyinä. 

Ensimmäiseksi meillä on oltava Rimpiläisen tavoin valmius kärsiä vakaumuksemme vuoksi. Rimpiläinen toimi koko piispakautensa löysässä hirressä, sillä hän sai oikeuskanslerilta varoituksen toiminnastaan ja kuka tahansa naislehtori, joka olisi hakenut pappisvihkimystä Oulusta, olisi saattanut Rimpiläisen vaikeuksiin ja oikeusistuimen eteen. Tällaiselta prosessilta Rimpiläinen kuitenkin välttyi, mutta joutui olemaan varpaillaan koko piispuutensa ajan. Silti hän ei missään vaiheessa laittanut hanskoja tiskiin, vaan seisoi vakaumuksensa takana, tuli mitä tuli. Näemme sen, että jos olemme Kristuksen tavoin valmiita kärsimään uskomme vuoksi, meitä on mahdotonta pysäyttää tai kontrolloida mitenkään. 

Kaikki tuntevat Rimpiläisen hänen vanhauskoisuudestaan. Virkakysymyksessä linja siis pysyi vastustuksesta huolimatta. Hän näki virkakysymyksen keskeisenä kysymyksenä kirkon tulevaisuudelle ja ymmärsi, että kyse on lopulta Raamatun arvovallasta. Jos siinä annetaan periksi, joudutaan pian antamaan periksi kaikessa muussakin. Tämä kalteva pinta näyttää meidän aikanamme käyneen toteen. Virkakysymyksen suhteen voi tietenkin olla menettelytavoissa erilaisia käytännön ratkaisuja, mutta itse asiassa ei saa luovuttaa. 

Rimpiläisessä henkilöityi myös hivenen jännitteinen suhde pietismin ja korkeakirkollisen liturgian välillä. Tämä suhde voi kuitenkin olla parhaimmillaan hyvin hedelmällinen. Pietismin tulisi aina vaikuttaa niin, että julistuksessamme keskeisenä säilyisivät kysymykset sielujen pelastuksesta, synnistä, sovituksesta ja kuoleman voittamisesta. Näitä kysymyksiä pitää kysyä ja niihin tulee antaa vastauksia henkilökohtaisella tasolla. Tästä huolimatta Rimpiläinen ei koskaan alkanut mittailemaan kenenkään uskoa ja säilytti nöyrän asenteen: tuomio on lopulta Jumalan. 

Tämän pietistisen painotuksen rinnalle keskeiseksi nousi jumalanpalveluselämä. Rimpiläinen käytti suuren osan työvuosistaan liturgian parissa työskentelyyn ja oli keskeinen vaikuttaja luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksen takana. Jumalanpalvelus olkoon meillekin keskeistä. Liturgia on uskon elettyä todellisuutta. On tärkeää, että rakennamme jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa kristillinen elämä saa syntyä ja kasvaa. 

Rimpiläinen oli vahva ekumenian mies. Se näky hänen toiminnassaan suhteessa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuteen sekä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Hänen aloittamansa niin kutsuttu Oulun ekumenia sai jopa kansainvälistä huomiota. Meidänkään ei tule nähdä vanhoja kirkkoja vihollisina vaan liittolaisina siinä paineessa, jota postmoderni maallistunut maailma kristinuskoon kohdistaa. Totuudesta tinkimättä on päästävä reformaation vastakkainasetteluista eteenpäin ja suunnattava voimavarat sinne, mikä tällä hetkellä eniten uhkaa kristinuskon tulevaisuutta. Olavi Rimpiläinen näytti myös elämällään sen, että ekumenia tapahtuu ennen kaikkea henkilösuhteiden tasolla.  

Itselleni ehkä yllättävin tieto Rimpiläisestä oli se, kuinka vahva sosiaalieettinen painotus hänellä oli. Piispana ollessaan hän ajoi vahvasti Oulun hiippakunnan ja lappilaisten asemaa sekä lama-aikana ehdotti radikaaleja toimia esimerkiksi ihmisten työllistämiseksi ja velallisten aseman helpottamiseksi. Junkkaala kuvaa kirjassaan myös lukemattomia ihmisiä, jotka saivat sielunhoidollisesti apua piispalta, tai sitten konkreettisessa hädässä piispa järjesteli asiat niin, että avuntarvitsija sai tarvitsemaansa apua. Diakoniaa emme saa unohtaa. Meidät on kutsuttu rakentamaan sitä ympäristöä, jossa elämme. Toimikaamme vahvasti lokaalilla tasolla yhteiseksi hyväksi. Rakkauden tulisi aina jäädä viimeiseksi sanaksi.

Santeri Marjokorpi

Käskyjen vastaisku

Perusta 6 | 2021

Ihminen on paradoksaalinen olento. Hän asuu Jumalan luomassa todellisuudessa, jossa hänen on elettävä tekijänsä asettamien moraalisten ja hengellisten lainalaisuuksien mukaan. Ne ovat elinehto inhimilliselle elämälle. Siksi kymmenen käskyä ohjaavat mitä suurimmassa määrin arkeamme. Käskyjen pätevyys on riippuvaista siitä, että on olemassa lain antaja. Muuten moraali pelkistyy inhimillisiksi makuasioiksi. Ihmisen on elettävä niin kuin Jumala olisi. 

Toisaalta ihminen kapinoi samoja lainalaisuuksia vastaan ja uskottelee löytäneensä onnen Jumalasta vapautetusta elämästä. Tämä itsepetos vaatii ankaria toimia, sillä tietoisuus luonnollisesta moraalilaista ja lainantajasta on kirjoitettu luomakunnan rakenteisiin ja ihmisen sydämeen. Voisimme sanoa J. Budziszewskia mukaillen, ettei ihminen ole tietämätön Jumalasta, vaan hän ei ole tietävinään Jumalasta. Yhtä lailla ihminen ei ole tietämätön käskyistä vaan ei ole tietävinään käskyistä. 

Sama paradoksi näkyy siinä, että ihminen pakenee Jumalan käskyjä ja jopa ajaa ne ovesta ulos. Kymmenen käskyä torjutaan vanhentuneina ja vahingollisina. Toisesta ovesta ne kuitenkin tulevat takaisin. Ihminen tarvitsee käskyjä kukoistaakseen yksilönä ja osana yhteisöä. Hän herää kuvitelmistaan joutuessaan käskyjen hylkäämistä seuranneeseen onnettomuuteen. Hänen on alistettava uudet käskynsä vanhalle todellisuudelle. 

Nykyihminen on julistanut Jumalan alamaisekseen ja ajattelee vapautuneensa uskonnon pakkopaidasta. Ensimmäinen käsky ”Sinulla ei saa olla muita jumalia” osoittaa kuitenkin, että ihminen on parantumattomasti uskonnollinen. Jos hän ei palvo ainoaa Jumalaa, hän palvoo toista. Ei siis ihme, että nykyään politiikassa taistellaan ideologioiden puolesta vimmalla, jonka rinnalla kovinkin fundamentalismi kalpenee. Jumalat ovat vaihtaneet muotoa, mutta palvontaa ja kuuliaisuutta vaaditaan uskonnollisella kiihkolla. 

Hedonistinen aikamme on jo pitkään kapinoinut näyttävästi kuudetta käskyä vastaan. Seksuaalinen vallankumous alkoi myydä myyttiä moraalivapaasta seksistä ja arvosteli ankarasti seksin rajoittamista avioliiton viitekehykseen. Syksyllä 2017 sosiaalisen median ilmiöksi nousi Me Too-kampanja. Se vastustaa seksuaalista häirintää ja antoi julkisuutta nuorten naisten kokemuksille. Kampanja toi esille vapaan seksin ikävät puolet ja sai monet peräänkuuluttamaan seksiä säätelevää moraalia. Jotkut laativat ohjeita siitä, miten suostumus pyydetään ja annetaan. 

Viidennen käskyn ”Älä tapa” todellisuus tulee esille abortin kohdalla. Vuosikymmenten ajan olemme tuhonneet viattomia ihmisiä äitinsä kohtuun. Nyt kuulemme huolestuneita ääniä alhaisesta syntyvyydestä ja hyvinvointivaltion vaaraantumisesta vähäisen väestöpohjan takia. Naisten oikeudeksi väitetty toimenpide kohdistuu ensisijassa naisiin, minkä seurauksena muun muassa Kiina kärsii huomattavasta väestövinoumasta. 

Neljäs käsky ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” perustuu siihen, että on olemassa kaksi sukupuolta ja että isällä ja äidillä on ratkaiseva merkitys lapsen hyvinvoinnille. Käskylle viitataan kintaalla tv-studion keskusteluohjelmassa, jossa vähätellään isän ja äidin merkitystä lapselle sekä puhutaan siitä, että tärkeintä on rakastavat aikuiset. Kuitenkin samaan aikaan toisella kanavalla kamera seuraa juuretonta aikuista, joka etsii puuttunutta isää tai äitiä löytääkseen edes jäänteet siitä, mikä häneltä lapsena riistettiin. 

Myös kolmas käsky ”Muista pyhittää lepopäivä” on tekemässä paluuta. Maallistumisen, kuluttamisen ja välittömän tyydytyksen nimissä olemme luopuneet viikoittaisen lepopäivän viettämisestä. Ihmisillä on oltava oikeus shoppailla sunnuntainakin. Nyt elämäntapavalmentajat muistuttelevat säännöllisen levon tarpeesta ja ympäristöliike valittelee kulutushysteriaa. Kahdeksas käsky ”Älä todista valheellisesti” puolestaan palasi muotiin Donald Trumpin tultua valituksi presidentiksi. 

Jälkikristillisessä ajassa irtaantuminen käskyistä syvenee. Samalla käy yhä selvemmin ilmi, kuinka käskyt ovat hyvän puolella ja miten kallis hinta niiden uhmaamisesta kertyy. Käskyjen jatkuva rikkominen tuottaa meille yhä enemmän kärsimystä ja lisääntyvä kärsimys vaatii meiltä yhä ponnekkaammin huomiota. Lopulta kärsimys on niin suurta, että on pakko tuoda käsky takaisin, edes vaillinaisessa muodossa. 

Kymmenen käskyä nostaa ihmisen tietoisuuteen, että luojansa ja tuomarinsa edessä omatunto todistaa hänet syylliseksi. Totuuden itsestään hän pystyy kohtaamaan rehellisesti yksin evankeliumin lahjoittaman anteeksiannon varassa. Luotu ihminen ei kestä langenneisuuden taakkaa ilman lunastajaa. Mutta jälkikristillisessä ajassa armo katoaa. Siksi ihminen jatkaa niin kuin tähän asti, tosin nyt entistä kiivaammin: hän pakenee syyllisyyttä ja häpeää kesyttämällä tai kieltämällä Jumalan ja hänen käskynsä. 

Taistelu käskyjä vastaan tuskin loppuu kovin pian, ja käskyt iskevät takaisin kahta kovemmin. Kristukselle olisi tarvetta. Näemmekö pian evankeliumin vastaiskun?

Vesa Ollilainen

Instituutiot murenevat

Perusta 5 | 2021

Olemme siirtyneet kristillisestä yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan. Muutoksen myötä vanhoja kristillisiä arvoja halutaan korvata uusilla arvoilla, jotka eivät enää nouse kristinuskosta. Tämä kehitys saa aikaan arvosodan vanhojen ja uusien arvojen joutuessa törmäyskurssille. Arvojen yhteentörmäys näkyy niin kirkossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Yksi taistelun kentistä on tiede ja yliopistot. Sosiologian professori Jukka Savolainen varoittelikin Kanava-lehdessä (5/2021) tieteiden politisoitumisesta. Hänen mukaansa poliittisilla mieltymyksillä on etenkin yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus. Savolaisen artikkeli herätti jonkinmoisen kohun. Siitä käy ilmi, että tiedeyhteisössä jopa lakattiin tervehtimästä ja juttelemasta sekä leimattiin hulluksi, jos kyseenalaisti vallitsevaa ideologiaa tai esitti jotain sen kanssa ristiriidassa olevaa.

Teologeille tieteen sisäiset taistelut tai puhe ideologisoitumisesta ei ole kovin suuri uutinen. Juuri teologia on tieteenala, jossa lähtökohdat määrittelevät paljon tutkimuksen lopputuloksia. Erilaisia koulukuntien välisiä taisteluita esimerkiksi eksegetiikan alalla on käyty jo pitkään.

Tietyillä tieteenaloilla ideologisoitumisen vaara on suurempi kuin toisilla. Joskus puhutaan ns. epäkohtatutkimuksesta (grievance studies). Tällaisessa tutkimuksessa pyritään korjaamaan yhteiskunnan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Epäkohtatutkimusta harjoitetaan etenkin postkolonialistisen teorian, sukupuolentutkimuksen, kriittisen rotuteorian, queer-teorian ja intersektionaalisen feminismin alueilla.

Nämä suuntaukset ammentavat postmodernista teoriasta. Taustalla on etenkin Michel Foucault’n ajattelu, jonka mukaan totuutta ja valtaa ei voi erottaa toisistaan. Totuusväitteet ovat silloin aina eri asteista vallankäyttöä. Tästä lähtökohdasta seuraa, että totuudella ei ole niin suurta väliä kuin vallalla. Sen myötä tutkimuksessa keskitytään etenkin valtaanalyyseihin ja yhteiskunnasta löytyvään epäoikeudenmukaisuuteen. Totuuden tavoittelu korvautuu aktivismilla, joka puetaan tieteen muotoon. Hyvänä esimerkkinä Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat erilaisia höpöhöpö-artikkeleita feministisiin julkaisuihin ja saivat osan niistä julkaistua. Riittää siis, että kuulostaa hyvältä ja oikeaoppiselta, vaikka substanssia ei olisi ollenkaan.

Humanistisilla aloilla ja myös teologiassa on siis vaara, että totuuden tavoittelu korvautuu ideologialla. Kun ideologisoitunut tiede valtaa alaa, se murentaa uskoa tieteen luotettavuuteen ja tuhoaa niiltä osin yliopistojen asemaa arvostettuina instituutioina. Eikä tässä ole kyse siitä, että joku tieteenala sinänsä olisi paha, vaan siitä, että kristinuskon jälkeen seurannut merkityksettömyys syö lopulta myös tieteen. Nihilismi, jossa mitään merkitystä tai totuutta ei ole, rapauttaa instituutiot. Sille, mikä ei ole mitään, on uhka sellainen, joka on jotakin. Nihilismi pyrkii purkamaan kaiken, koska ei kestä itseään.

Italialainen matemaatikko Carlo Lancelotti kirjoitti Twitterissä, että ongelma ei ole se, että tyhmät ihmiset yrittävät yltiöpäisesti tuhota vanhoja instituutioita, vaan se, että ne ihmiset, jotka ovat vastuussa noista instituutioista, ovat unohtaneet, mitä varten ne ovat olemassa ja siksi eivät pysty puolustamaan niitä. Kristilliseen länteen on siis kristinuskon vaikutuksen alla rakennettu monia instituutioita, mutta jälkikristillisenä aikana ei enää kyetä ymmärtämään perusteita, joille nuo instituutiot rakentuivat, koska taustalla vaikuttava ajattelu ja arvot ovat muuttuneet. Siksi instituutiot ideologisoituvat ja murentavat itse itsensä. Tämä näkyy hyvin edellä kuvaamieni tieteenalojen kohdalla.

Yliopistot eivät ole tietenkään ainoita, jotka ideologisoituvat, vaan samat kysymykset liittyvät esimerkiksi mediaan. Sielläkään tavoitteena ei usein ole enää tehdä puolueetonta ja objektiivista journalismia, vaan eriasteista vaikuttamista ja aktivismia, jossa totuus usein jää ideologioiden jalkoihin.

Analyysin voi laajentaa myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Näyttää siltä, että kirkon ylimmillä tasoilla asti ei ole jaettua itseymmärrystä siitä, mikä se on ja miksi se on olemassa. On kollektiivisesti unohdettu se, miksi kirkko perustettiin. Tietenkin kirkon itseymmärrys määritellään sen tunnustuksessa, mutta käytännön tasolla siitä ei usein tiedetä mitään. Tunnustuksen sijaan erilaiset ideologiat määrittelevät sitten sen, mitä kirkko opettaa vaikkapa eettisistä kysymyksistä. Siksi myös kirkko instituutiona rapautuu.

Instituutioiden murenemisella on vakavia vaikutuksia. Tässä tilanteessa sinänsä hyviinkin asioihin kohdistetaan epäluuloa. Kun tutkimukset joillakin tieteenaloilla epäilyttävät, voi käydä niin, että ei enää luoteta edes lääketieteellisiin instituutioihin, mikä näkyy esimerkiksi kahtiajakona koronarokotteisiin asennoitumisen suhteen.

C. S. Lewis kirjoitti vuonna 1953 lähettämässään kirjeessä osuvasti siitä, kuinka kristinuskosta luovuttaessa saatamme menettää enemmän kuin uskommekaan:

Minusta todella tuntuu, että hyvin vakavat vaarat riippuvat yllämme. Se johtuu suuresta luopumuksesta kristillisestä uskosta, joka on tapahtunut suuressa osassa Eurooppaa. Sen vuoksi tilanteemme on huonompi kuin ennen sitä kun saimme uskon. Kukaan ei palaa kristinuskosta luopuessaan samaan tilaan kuin jossa oli ennen kristinuskoa, vaan huonompaan tilaan: pakanan ja luopion ero on naimattoman naisen ja avionrikkojan ero. – – Siksi monet aikamme ihmiset eivät ole menettäneet ainoastaan yliluonnollista valoa, vaan myös luonnollisen valon, joka pakanoilla oli.

Santeri Marjokorpi

Valtakunnansyyttäjän ideologia

Perusta 4 | 2021

Vapun kynnyksellä valtakunnansyyttäjä tiedotti nostavansa syytteen kansanedustaja Päivi Räsästä ja Lähetyshiippakunnan piispa electus Juhana Pohjolaa vastaan. Syyte koskee ensiksi Päivi Räsäsen kirjoittamaa ja Luther-säätiön vuonna 2004 julkaisemaa pamflettia Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Toiseksi Räsästä syytetään sosiaalisen median päivityksistä, jotka julkaistiin 17.6.2019. Kolmas syyte koskee Räsäsen vierailua Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa saman vuoden joulukuussa. Räsänen on tuonut esille klassisen kristillisen, Raamattuun perustuvan opetuksen ihmisyydestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Siinä yhteydessä hän on todennut homoseksuaalisuudesta, ettei se ole Jumalan luomisteko ja että kyseessä on synti. Valtakunnansyyttäjän mukaan kyseiset kannanotot ovat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä. Räsästä ja Pohjolaa epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. 

Odotettavissa on historiallinen ja pitkä oikeusprosessi, johon kulminoituu Suomea tähän asti ravisuttanut arvo- ja maailmankatsomusmuutos. Yhteiskunnan myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan on siirtynyt neutraalista kielteiseen. Kristinusko on edelleen sallittu, mutta trendiarvojen ehdoilla. Sen sijaan sen klassinen, historiallinen tai perinteinen versio nauttii yhä vähemmän lain suojaa. 

Osa syytteen logiikasta hahmottuu, kun sitä tarkastellaan ajassamme vallitsevaa ihmiskäsitystä vasten. Sen keskeinen lähtökohta on, että ihminen löytää aidon ja todellisen minänsä kääntymällä sisäänpäin. Se on jokaisen rakennettavissa sellaiseksi kuin hän parhaaksi kokee. Perustaltaan se on seksuaalinen. Aitoon ihmisyyteen kuuluu, että se on saatava tuoda julkisesti esille, sen mukaan on elettävä ja sen puolesta on saatava puhua. Ympäristöllä on velvollisuus julkisesti arvostaa yksilön kokemusta identiteetistään ja tukea sen ilmaisua. En voi olla aito ihminen enkä voi saavuttaa onnenkokemuksia tai toteuttaa itseäni, ellen saa muilta jatkuvaa vahvistusta. Vastaavasti tämän kokemuksen arvostelu koetaan loukkaavaksi ja ihmisarvon mitätöimiseksi. Jotta tämä ihminen voi olla uskollinen itsellensä, olla mikä hän on, on ympäristön purettava instituutiot ja normit, jotka kahlitsevat hänen tosi ihmisyytensä, ja rangaistava niitä pahoja ihmisiä, jotka ylläpitävät vanhojen arvojen sortoa. 

Nopeassakin tarkastelussa kyseisen ihmiskäsityksen ongelmat osoittautuvat perustavanlaatuisiksi. Ajatus aidon minän löytämisestä on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi vapaasti muotoilla itsestään mieleisen. Aidon minän tunnistaminen pelkkään kokemukseen perustuen on hyvin subjektiivinen kriteeri, jonka tulokset vaihtelevat mielialan ja kulttuurin mukaan. Se on altis ulkoiselle ohjaukselle, ja onkin helposti muodissa olevien arvojen peilikuva. Aitouden ankkuroiminen kokemukseen perustuu oletukseen, että kokemukset ovat luotettavat. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää ja veisi johdonmukaisesti loppuun vietynä pohjan rikoslailta. Voihan kuka tahansa syytetty silloin oikeuttaa tekemisensä sanomalla ”Koen olevani tällainen.” 

Vaikka kyseessä on ihmiskäsitys, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, sen valta-asema on merkittävä. Siitä käsin pidetään luonnollisena ihmetellä, miksi avioliitto pitäisi sitoa sukupuoleen. Sehän estää itsensä toteuttamisen ja julkisen arvostuksen saamisen. Siitä käsin on hyväksyttävää puhua naisen oikeudesta päättää kehostaan, vaikka sen seurauksena viaton lapsi tuhotaan äitinsä kohtuun. Siitä käsin kuulostaa uskottavalta sanoa, että mies kokee itsensä naiseksi ja että hänen on saatava muokata kehonsa kokemustaan vastaavaksi. Edelleen siitä käsin on ilmeistä, että seksuaalinen vapaus on perustavampaa laatua oleva kuin uskonnon- tai sananvapaus, ja että Suomen lakeja tulee tulkita loukkaantumiskokemuksen ehdoilla. 

Tämä selittää jotain siitä, miksi meille kerrotaan julkisuudessa, että uskonnonvapaus ei suojaa vihapuhetta. Se selittää myös, miksi Päivi Räsäsen ja hänen kaltaistensa ihmisten vihaaminen on sallittua, ja miksi yhä järeämmät keinot otetaan käyttöön siinä tarkoituksessa, että heidät saadaan vaiennettua ja heitä saadaan rankaistua näkemystensä ilmaisemisesta. 

Suunta on vaarallinen. Tällä hetkellä loukkaantumiskokemus on ase, jolla kuritetaan arvokonservatiiveja tai herätyskristittyjä. Sitä on kuitenkin helppo käyttää muita vastaan. Jokaista loukataan, jokainen loukkaa. Silloin jää vallassa olevien päätettäväksi, kenen kokemus loukatuksi tulemisesta kulloisenakin hetkenä on tasa-arvoisempi kuin toisen. Tänään rangaistaan yhdestä loukkaamisesta, huomenna toisesta. Raja on häilyvä ja sattumanvarainen. Siksi jokainen joutuu epävarmuuteen. Myös vallan suosiossa oleva on epäilty. Kyseessä on mekanismi, joka luo pelon ilmapiiriä ja jolla kontrolloidaan kansalaisia sekä rangaistaan ketä tahansa, jonka vallanpitäjät katsovat hankalaksi. Sellainen mielivaltaisuus on tyypillistä totalitaariselle valtiolle. Lisäksi tulemme loukatuksi monella elämän alueella. Mitä enemmän valtiovalta suojelee kansalaisia loukkaamisilta, sitä pidemmälle sen kontrolli ulottuu. Loukkaantumisherkkyyttä kasvattava kulttuuri kasvattaa petovaltiota. 

Valtakunnansyyttäjä ajaa ideologisia rakenteita, joiden jäljet historiassa ovat pelottavat. Kristinusko kyllä selviää niistä. Selviääkö Suomi? 

  • Vesa Ollilainen

Uskonnolliset ristiriidat valtaavat julkisen areenan

Perusta 2 | 2021

Uudenvuoden aattona juhlimme sitä, että karmea vuosi 2020 vihdoin päättyi. Se alkoi koronaviruksen aiheuttamalla globaalilla pandemialla. Kurimus sairaiden, kuolleiden, rajoitusten ja taloudellisten vaikeuksien muodossa jatkuu edelleen. Kesällä George Floyd menehtyi Minnesotan kaupungissa poliisin jalkoihin, minkä seurauksena kautta maailman levisivät rasisminvastaiset mielenosoitukset ja väkivaltaiset mellakat. Syksyllä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kaksi puoluetta vaikutti kilpailevan kelvottomimman ehdokkaan asettamisessa, valtamedia propagoi yhden puolesta kuin yksipuoluevaltiossa konsanaan, ja toisen käytös tappiossa alitti jopa sen, mihin hän siihen asti oli vajonnut. Uusi vuosi ei voi olla huonompi,
eihän?

Hauras toive särkyi muutamien päivien jälkeen. Yhdysvaltain kongressitalo, kansanvallan, laillisuuden ja kansan yhtenäisyyden symboli, joutui hyökkäyksen kohteeksi kesken uuden presidentin valinnan muodollista vahvistamista. Ehdottoman tuomittava teko on tarjonnut valtaeliitille tekosyyn ylimitoitettuihin rankaisuihin, jotka ovat omiaan vain lisäämään jännitteitä. Vääryyden, katkeruuden, koston ja väkivallan kierre näyttäisi jatkuvan.

Yhteiskunnan kuohuessa syyttävät sormet ovat nopeasti osoittamassa vastuullisia. Kritiikkiin ja itsetutkisteluun on aihetta sekä poliittisessa vasemmistossa että oikeistossa. Todennäköistä, vaikkakin valitettavaa on, että utopiansa pauloissa olevat torjuvat arvostelun, oikeuttavat toimensa ja vierittävät vastuun toisaalle. Olemme yhä tiukemmin ideologioiden ja maailmankatsomusten välisessä kamppailussa. Erimielisyydet yksittäisissä kysymyksissä osoittautuvat jäävuoren huipuksi. Niiden taustalla on lähtökohtaoletuksia, uskomuksia ja perusratkaisuja. Elämme eri maailmoissa, katselemme todellisuutta erivärisin lasein ja puhumme eri kieltä.

Tilannetta ei helpota postmodernin ajan tapa ajatella ja toimia. Sen mukaan todellisuus kuuluu taivuttaa oman kokemuksen ja oman totuuden mukaiseksi. Omaa tulkintaa uhkaavat instituutiot on kaadettava. Omalle kannalle kielteiset tosiasiat selitetään pois, verbaali kritiikki rinnastetaan fyysiseen väkivaltaan, johon kuuluu vastata samalla mitalla. Päämäärä oikeuttaa keinot päästä siihen. Tämän ”logiikan” mukaista on väkisin korjata väärä vaalitulos ja väkisin vaientaa väärän ehdokkaan tukijat tai ymmärtäjät.

Kristittyjen erityisenä kutsumuksena on muistuttaa aikaamme siitä, että nykytilanteella on hengellinen ja teologinen ulottuvuus, jonka huomioiminen on välttämätöntä, mikäli haluamme korjata kehitystä. Sen unohtaminen on keskeinen syy lisääntyvään pimeyteen.

Yksi tärkeä teologinen näköala avautuu ensimmäisen käskyn avulla, jota Martti Luther selittää syvällisesti Isossa katekismuksessa. Nostan esille vain kolme puolta.

Ensiksi Luther kysyy, mikä on Jumala? Hän vastaa, että: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Luther osoittaa, että jokainen ihminen uskoo eli luottaa, ja että jokainenihminen uskoo jonkinlaiseen jumalaan. Todellisia ateisteja tai uskonnottomia ei ole. Myös maallistuneessa ajassa on jumalia, joilta odotetaan apua ja lohtua hätään ja onnettomuuteen.

Toiseksi Luther näkee, että ihminen luo itsellensä epäjumalan korottamalla ajallisen ja katoavan hyvän sen antajan rinnalle ja tilalle. Rahaan ja omaisuuteen turvaava – oli hän köyhä tai rikas – unohtaa odottaa tuota hyvää yksin Jumalalta. Tästä seuraa onnettomuutta ja tuhoa. Lääkkeeksi Luther tarjoaa luomisen teologiaa: ihminen on Jumalan luoma ja hänestä kaikessa riippuvainen sekä yksin Luojansa hyvyyden varassa elävä. On siis odotettavissa, että kohtaamme nykyäänkin saman ilmiön: ihmiset tavoittelevat todellista hyvää, joka irrallaan Jumalasta tuottaakin vääryyttä.

Kolmanneksi Luther havainnollistaa, miten usko itse tehtyyn jumalaan muuttuu käytännöksi. Luther kertoo, kuinka pyhiä palvottiin ja huudettiin avuksi hammasta särkiessä tai onnettomuutta pelätessä. Noidilta ja loitsijoilta ostettiin siunaus ja onni. Tätä kaikkea Luther luonnehti vääräksi jumalanpalveluksesi ja epäjumalanpalvelukseksi. Usko epäjumalaan ilmenee siis uskonnollisuutena. Tämä usko tulee julkiseksi eräänlaisessa liturgiassa. Sen ympärille syntyvät arvovaltaiset kirjoitukset ja ilmoituksen selittäjät. Epäuskoisille saarnataan tämän uskon suomaa pelastusta ja langenneille säädetään katumusharjoituksia. Usko ei jää yksityisasiaksi, vaan sen on aina tultava ilmi arjessa ja juhlassa. Siksi väärän uskon tilalle on tultava oikea usko, epäjumalanpalvelus on korvattava oikealla jumalanpalveluksella.

Jälkikristillistä ja maallistunutta yhteiskuntaa värittävät ristiriidat, joita pitää tarkastella uskonnollisina. Erilaiset uskot ja erilaiset jumalat ottavat mittaa toisistaan. Olemme todistamassa perinteisestä poikkeavan mutta yhtä lailla väkevän uskonnollisuuden paluuta julkiselle areenalle. Tämä hengellinen ulottuvuus on nähtävä selvästi. Silloin saatamme paremmin ymmärtää ja osuvammin julistaa, miten kristillinen evankeliumi pelastaa epäjumaliensa orjuuttaman ihmisen.

Vesa Ollilainen

Kun Jumala menetetään, menetetään myös ihmisyys

Perusta 1 | 2021

Valistuksesta alkaen kristinuskon keskeisiä uskomuksia vastaan on hyökätty. Valistusajattelijat rakensivat myyttiä pimeästä keskiajasta, jonka uskonnollisen pimeyden jälkeen valistuksen mukana vihdoin järjen valo tuli maailmaan. He uskoivat edistykseen ja ihmisen kykyihin pelastaa itse itsensä ja voittaa ihmiskunnan ongelmat yksi kerrallaan järkensä avulla. 

Brittiläisen kirjailija Douglas Murrayn mukaan nimenomaan kristinusko oli se tekijä, joka antoi Euroopalle vuosisatojen ajan energiaa ja luomisvoimaa. Sen vuoksi Euroopasta tuli maailman luovimpia paikkoja ja siellä syntyivät niin valtavat katedraalit kuin Bachin ja Mozartin musiikki kuin myös Botticellin ja Da Vincin maalaukset. 

Murrayn mukaan kuitenkin 1800-luvulla tämä luovuuden lähde koki kolauksen, josta se ei ole koskaan täysin toipunut. Silloin saksalaisissa yliopistoissa syntyi raamattukritiikki, joka vaikuttaa yhä tänäänkin. Eurooppa oli nimenomaan rakennettu kristilliselle tarinalle ja kun tuota tarinaa alettiin haastamaan, se vei pohjan koko eurooppalaiselta sivilisaatiolta. Eurooppa menetti tarinan, jolle se oli rakennettu. Tämän Murray näkee juurisyyksi Euroopan kaikkiin nykyisiin ongelmiin. Murray itse on ateisti ja homoseksuaali eli hänellä ei ole omaa lehmää ojassa tässä arviossaan.

Valistuksen jälkeen jumalausko menetti siis Euroopassa yhteiskunnallista merkitystään. Jäljelle on jäänyt tai sen on korvannut usko ihmiseen. Syntyi uusi uskonto, joka asetti toivonsa ihmiseen itseensä ja hänen mahdollisuuksiinsa. Erilaiset poliittiset filosofiat pyrkivät tarjoamaan ratkaisua ihmisen isoihin kysymyksiin. Liberalismi palvoi vapautettua yksilöä, kommunismi kollektiivista ihmisjoukkoa ja kansallissosialismi tiettyä ihmisryhmää, jonka katsottiin olevan rodullisesti tai muuten muiden ihmisten yläpuolella. Kaikissa näissä ajatussuuntauksissa keskeistä oli kuitenkin usko ihmiseen ja hänen ylivertaisuuteensa. Ne olivat sikäli kaikki pohjimmiltaan humanistisia projekteja.

Nämä humanismin suuntaukset ajautuivat pian keskinäisiin valtataisteluihin. Maailmansodissa 1900-luvulla syntyi verenvuodatus, jollaista ei ennen ole nähty. Ihmisyyden ja ihmisjärjen nimissä ihmisiä tapettiin keskitysleireillä ja Gulageissa. Näin valistuksen humanistinen projekti osoittautui mahdottomaksi. Sen avulla saatiin aikaiseksi vain entistä kauheampi maailma. Järki ei vienyt pidemmälle tai parempaan lopputulokseen kuin uskonto, joka sillä oli pyritty korvaamaan. Sen sijaan järki ja rationalismi johtivat järjettömiin ja epärationaalisiin tekoihin. Humanismista tuli vain yksi väline lisää ihmisten alistamiseen ja sortamiseen. Tämän kehityksen seurauksena myöskään uskosta ihmisyyteen ei jäänyt enää paljoa jäljelle.

Kun uskonto ei enää ollut vaikuttamassa, politiikasta yritettiin tehdä suurin arvo ja absoluutti. Siitä tuli epäjumala ja se vaati valtavia uhrauksia. Ehkä juuri siksi 1900-luvun kuolonuhrien määrät ja sotien kauheudet ovat vertaansa vailla historiassa. Mielenkiintoista myös on, että kommunismin romahtaessa se paljasti omat kauhunsa, mutta samalla myös useiden sukupolvien viisaimpien ja älykkäimpien ihmisten sokeuden. Jean Paul Sartresta alkaen monet aikansa älykkäimmät intellektuellit vannoivat mitä kauheimman poliittisen systeemin nimiin. 

Liberalismi näytti jäävän viimeisenä eloon, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sekin on kohdannut ennennäkemättömiä haasteita. Liberalismin levittäminen voimakeinoin kaikkeen maailmaan näyttää epäonnistuneen. Lähi-idässä sen levittämiseksi käydyt sodat johtivat lähinnä arabikevääseen ja Isiksen nousuun. Samalla se on tullut lännessä yhä enemmän haastetuksi.

Näin kristinuskosta luopumisen myötä on lopulta menetetty myös usko ihmiseen. Jäljelle on jäänyt lähinnä postmoderni relativismi, joka tänään hallitsee. Se onkin luonnollinen jatke kuvaamalleni kehitykselle. Douglas Murrayn sanoin: ”Jos on jäljellä mitään suurta ideaa, niin se on se, että ideat ovat ongelma. Jos on mitään yleisesti hyväksyttyä arvokäsitystä, niin se on se, että arvokäsitykset ovat väärin. Jos on jäänyt jotain jäljelle olevaa varmuutta, niin se on se, että ei voi luottaa varmuuteen.” 

Euroopan on vallannut arvotyhjiö ja epätoivo, joka on saanut alkunsa valistuksen uskosta järjen mahdollisuuksiin. Tässä tilanteessa kristittyjen olisi syytä käydä rohkeasti hyökkäykseen. Valistuksen projekti on epäonnistunut ja johtanut paljon suurempiin historiallisiin onnettomuuksiin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Roomalaiskatolinen kardinaali Robert Sarah kirjoittaakin, että niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ne, joilla on arvojärjestelmä. Kristityillä sellainen on tai ainakin pitäisi olla. Pitäkäämme siitä kiinni. 

Meillä on tarjota nihilismin sijaan ihmiselämälle tarkoitusta ja päämäärää. Humanismin ja valistuksen aiheuttaman epätoivon sijaan kristinuskolla on annettavana oikeaa toivoa. Tässä tilanteessa olisi virhe omaksua postmoderni relativismi ja pyrkiä mukauttamaan kristinuskoa siihen. Aikana, jolloin kaikki on epäselvää, kristittyjen julistuksen täytyy olla entistä selvempää.

  • Santeri Marjokorpi

Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

Perusta 6 | 2020

Kristittyinä saatamme masentua muutoksista, jotka ravisuttavat suomalaista yhteiskuntaa. Ihmiset tuntevat yhä huonommin uskon opinkappaleita. Kristinuskon arvostus on vaihtunut vähättelyyn ja halveksuntaan. Se vähäinen tieto, mikä ihmisillä on, vaikuttaa pinnalliselta ja virheelliseltä. Usein tämä virheellinen tuntemus esitetään suurella varmuudella.

Hyvä lääke masennukseen on tarkastella nykytilannetta menneisyyden valossa. Kristinuskon historia osoittaa meille, että ohut uskontuntemus ei ole uusi ilmiö. Sitä on surkuteltu ennenkin. Uskonpuhdistaja Martti Luther tuskaili aikansa alennustilaa Vähän katekismuksen johdannossa: ”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan.” Vastaavasti kirjailija ja ajattelija C.S. Lewis valisti pääsiäisenä 1945 kirkkonsa työntekijöitä: ”Sata vuotta sitten tehtävämme oli opettaa niitä, jotka oli kasvatettu uskossa. Nykyinen tehtävämme on pääasiassa käännyttää ja neuvoa uskottomia. Iso-Britannia on yhtä paljon lähetyskenttä kuin Kiina.” Kehityksestä Lewis soimasi pappeja, jotka julistivat saarnatuolista epäuskoa ja tekivät kirkossa kävijöistä ateisteja.

Martti Luther tarttui oman aikansa haasteeseen kirjoittamalla Ison ja Vähän katekismuksen papiston ja kansan, erityisesti nuorison, käyttöön siinä tarkoituksessa, että he ahkerasti opiskelisivat kristillistä uskoa, ymmärtäisivät, mitä se on, ja yhtä ahkerasti harjoittaisivat sitä. Kristinusko lyhyesti, selkeästi ja ymmärrettävästi selitettynä oli Lutherille keino torjua seurakuntalaisten laiskuutta ja tietämättömyyttä. Katekismuksen kappaleita hän opetti väsymättömästi. Tietämyksellään ylpeileviä vastaan hän julisti jäävänsä lapseksi ja katekismusoppilaaksi, joka päivittäin lueskelee ja opiskelee katekismusta eikä sittenkään kykene käsittämään lukemaansa kyllin hyvin.

Lutherin ratkaisut muistuttavat niitä, joita C.S. Lewis suositteli luennossaan ”Kristillinen apologetiikka” (jota siteraattiin yllä).

Ensimmäiseksi on vedettävä rajaa sen välillä, mitä kristillinen usko on tai ei ole. Apologeetta ei puolusta mitä tahansa ajatuksia eikä henkilökohtaisia painotuksia, vaan sitä kristillistä uskoa, jota apostolit saarnasivat, josta marttyyrit antoivat todistuksen ja joka määritellään uskontunnustuksissa. Rajaa on vedettävä liberaalin tai progressiivisen kristinuskon suuntaan, jossa uskoa muutetaan jokaisessa kohdassa, missä se vaikuttaa kummalliselta tai vastenmieliseltä. Samalla rajanveto pakottaa kristityn olemaan tekemisissä niiden uskonosien kanssa, jotka ympäristö torjuu. Hänelläkin on kiusaus karsia kristinuskosta sitä, minkä kanssa hän on eri mieltä.

Toinenkin neuvo liittyy rajanvetoon: moderni kuulijakunta elää siinä luulossa, että heille opetetaan kristillistä uskoa, koska opettaja pitää siitä tai, tai koska se on hyväksi yhteiskunnalle, ja että tuosta uskosta he voivat omaksua sopivaksi katsomansa määrän. ”Meidän on jatkuvasti muistutettava, että kristinusko on kannanotto, joka ei ole mitenkään tärkeä, jos se on väärässä, ja joka on äärettömän tärkeä, jos se on totta. Se, mitä kristinusko ei voi olla, on olla maltillisen tärkeä.” Siksi ihmisten eteen on väsymättä tuotava kristinuskon totuusluonne, se, mitä tuo usko oikeasti sanoo ja mikä tuon uskon objektiivinen perusta on, eikä esimerkiksi sitä, mitä saarnaaja haluaisi sen sanovan tai missä määrin hän kokee sen toimivaksi.

Kolmanneksi: kristinoppi on käännettävä kansankielelle. Huono opettaja salakuljettaa aikansa ideat kristinuskon perinteisiin käsitteisiin. Meidän tulisi toimia päinvastoin: ”Opetuksesi on oltava ajatonta sydämeltään ja ajanmukaisesti puettua.” Ajattomat uskontotuudet on esiteltävä ajallemme ominaisella kielellä. Yhtäkään osaa ei sovi laiminlyödä. Työ on aikaa vievää, sillä et ehdi käsitellä paljoa. Käsite kuin käsite – esimerkiksi sovitus, synti, kirkko, risti, oppi, kristitty – on selitettävä, sillä kuulija ymmärtää ne toisin kuin uskomme ne määrittelee. Mutta työ on välttämätöntä.

Käännöstyössä on se vaikeus, että se haastaa kristityn oman uskontuntemuksen (ja palvelee sitä). Kyvyttömyys kääntää kristinuskoa kielelle, jota tavallinen kansa ymmärtää, on merkki julistajan omien ajatusten sekavuudesta. Lewis rohkeni ehdottamaan, että pappisordinaatiossa tulisi olla pakollisena tehtävänä kääntää katkelma jostain teologisesta työstä kansankielelle.

Luther ja Lewis ovat vain kaksi kristinuskon vaikuttajaa, jotka ovat eläneet luopumuksen ja tietämättömyyden keskellä. He etsivät keinoja juurruttaa usko papistoon ja kansaan. Heidän perinnössään on kylliksi näyttöä siitä, että he onnistuivat. Nykymaailma on ainutlaatuinen, mutta on se myös samanlainen kuin lukuisat kristikansan kriisivaiheet. Teemme viisaasti, kun etsimme vastauksia tämän hetken ongelmiin Kristuksen kirkon rikkaasta historiasta.

  • Vesa Ollilainen