Postmodernismi ja kirkon ideologinen taistelu

Perusta 6 | 2018

Jälkikristillinen uusmoralismi on pyyhkäissyt yli länsimaiden hyökyaallon lailla. Se on saanut muotoja, jotka itsessään kulkevat moraalin reuna-alueella. Ilta-Sanomissa päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti lokakuussa, että metoo -kampanja on “murskannut yksilöitä, joiden synnit eivät ole olleet oikeassa suhteessa saatuun kohteluun.” Oikeudenmukaisuuden hakeminen on muuttunut nettiraivoksi, jota Appelsin kuvaa näin: “Joidenkin mielestä yksilöiden kohtalot eivät haittaa, koska patriarkaalisten rakenteiden murtaminen on tärkeämpää.” Tämä näkyy muissakin kuin metoo -tapauksissa. Esimerkit Ruotsalasta Puolimatkaan osoittavat tämän rajulla tavalla.

Edelleen Appelsin kirjoittaa, että toimintaa ohjaa lyhytnäköisyys: “Soisi kuitenkin, että kaikki näkisivät isomman kuvan: länsimaisiin oikeusvaltioihin on pesiytymässä pelottava toimintamalli, jossa rangaistus tulee jo ennen tuomiota. Ja se on elinkautinen.” Media on siis ottanut oikeuslaitoksen paikan ja lynkkaus on korvannut vanhan säännön syyttömyydestä kunnes toisin todistetaan.

Patriarkalismin vastustaminen saa kirkon puolella muodon samaa sukupuolta olevien avioliiton ajamisena. Professori Kati Tervo-Niemelän tutkimus Kutsumuksen imu ja työn todellisuus – Pappien, teologien ja kanttoreiden suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten jäsentutkimuksessa 2018 osoittaa, että asenteet samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ovat muuttumassa sallivampaan suuntaan. Kirkon työntekijät ovat aikaisempien tutkimusten mukaan olleet asenteiltaan “perinteisempiä”, mutta muutos on ollut nopeaa. Tämän osoittavat käytännön esimerkit. Vuonna 2002 vain 12 prosenttia papeista oli täysin samaa mieltä siitä ja joka toinen täysin eri mieltä, että samaa sukupuolta olevien parien siunaaminen kirkossa tulisi sallia. Vuonna 2018 täysin samaa mieltä oli 52 prosenttia. Vain 15 prosenttia oli täysin eri mieltä. Runsas prosentti pastoreista kertoi jo vihkineensä kyseisiä pareja. Niiden osuus, jotka kannattavat kirkon vihkioikeudesta luopumista, on vähentynyt. Mitä tällainen muutos kirkossa tarkoittaa? Ensinnäkin se merkitsee kirkon ideologisoitumista. Patriarkalismin vastustaminen on postmodernismin keskeinen piirre ja se vaikuttaa sekä perhekäsityksiin että keskusteluun homoseksuaalisuudesta. Alan tutkijoiden mukaan kyse ei kuitenkaan ole diskurssien häilyvyydestä, vaan niin sanotusta sosiologisesta strukturalismista. Postmodernismi on korkeiden arvojen aate, joka pyrkii purkamaan perinteisen kristillisen elämäntulkinnan sekä yhteiskunnasta että kirkosta. Kristinusko on vanhentunut “suuri kertomus”, joka tulee hylätä.

Kirkkomme aatteellisen keskustelun taustalla on siten vähemmän tunnettu piirre. Postmodernismi on väylä, jonka kautta vanha marksilainen yhteiskuntafilosofia on välittynyt meidän aikaamme. Postmodernismi kasvoi 1960-luvulla eurokommunismin keskellä Pariisissa ja omaksui nämä ihanteet. Tuona aikana eläneille oli varsin tuttua, että tuon filosofian mukaan ylärakenteen (superstructure) uskotaan ohjaavan alarakennetta (substructure). Toisin sanoen kieli ja kulttuuri ohjaavat ihmisen sosiaalista todellisuutta. Kun vaihdat diskurssia, muutat todellisuutta. Kyse ei siten ole siitä, että kieli ei tavoittaisi todellisuutta. Dekonstruktiolla ei ole sitä pohjaa, jota monet ovat toivoneet sillä olevan. Sen sijaan kyse on ideologiasta tai oikeastaan ideologioista. Siksi metoo-kampanjointi (kolmannen aallon feminismi), samaa sukupuolta olevien avioliiton puolustaminen (LGBTQ-liike), ja lähetystyön muuttaminen tasa-arvoliikkeen ohjaamaksi kehitysyhteistyöksi (postkolonialismi) pyrkivät vallankumoukseen kirkossa. Se merkitsee perinteisen luterilaisen elämäntulkinnan kumoamista.

Taistelevan postmodernismin piirteitä näemme jatkuvasti ympärillämme. Tuorein esimerkki löytyy uutisesta, joka on julkaistu Kotimaa24-sivustolla. “Sateenkaaripastorit”, kuten he haluavat itseään nimittää, ovat tähän mennessä vihkineet kirkon avioliittokäsityksen vastaisesti ja kirkon tuomiokapitulien nimenomaista kieltoa uhmaten jo lähes sata samaa sukupuolta olevaa paria. Näin pyritään tietoisesti vallankumoukseen, tässä tapauksessa kristillisen avioliittokäsityksen murtamiseen.

Kirkon ja sen teologien on tällaisessa tilanteessa hyvä muistuttaa toisilleen, että kyseistä vallankumousta ei todellisesti tehdä tasa-arvon eikä oikeudenmukaisuuden nimissä. Ne kyllä toteutuvat kirkossa myös sen perinteisten näkemysten piirissä. Vallankumousta tehdään ideologisista syistä. Liikkeellä ovat kuvitteellisen “patriarkalismin” vastustajat, jotka määrittelevät käsitteet ja näkemykset uudelleen oman aatteensa perusteella. He kiistävät perinteisen Raamatusta nousevan kristillisen elämäntulkinnan ja tarjoavat sen tilalle jotain muuta. Kirkon on siis totuttava ideologiseen taisteluun, jota käydään jopa sen seinien sisällä, ja seistävä rohkeasti kristillisen näkemyksen takana.

  • Timo Eskola

Miten kävi vanhurskauttamisopin?

Perusta 5 | 2018

Kaksikymmentä vuotta sitten hyväksyttiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Sen oli tarkoitus korjata uskonpuhdistuksessa tapahtunut välirikko roomalaiskatolisen ja luterilaisen kirkon välillä sen keskeisimmältä kohdaltaan. Asiakirjaa on sanottu ekumenian tärkeimmäksi saavutukseksi. Toisaalta sitä kohtaan on alusta asti esitetty myös kritiikkiä. Arveltiin, että yksimielisyys oli löydetty tietyistä ilmaisuista, mutta niiden taakse jäi erimielisyys itse asiasta. Erityisesti herätysliikkeissä arveltiin julistuksen hämärtävän luterilaisen vanhurskauttamisopin. Epäiltiin myös, ettei julistus todellisuudessa kuitenkaan muuttaisi mitään roomalaiskatolisessa kirkossa.

Miten asiakirjaa ja sen seurauksia tulisi arvioida nyt? Uskonpuhdistuksen juhlavuonna 2017 ilmestyi yksi arvio, joka on jäänyt vähälle huomiolle. Helluntailaistaustainen mutta USA:ssa luterilaisen kirkon papiksi siirtynyt Veli-Matti Kärkkäinen julkaisi Yksin uskosta, yksin armosta -kirjassa hätkähdyttävän artikkelin. Hän lähti siitä, ettei roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa opissa ole Yhteisen julistuksen mukaan niitä eroja, joita aiemmin niissä väitettiin olevan. Hänen mukaansa myös roomalaiskatolinen kirkko opettaa pelastusta armosta ja uskon kautta, ja että myös luterilaisessa opissa hyvillä teoilla on keskeinen paikka. Kärkkäinen väitti, että nämä näkemykset perustuisivat myös Tuomo Mannermaan nimeä kantavan teologisen koulukunnan tulkintaan luterilaisesta pelastusopista.

Kärkkäinen jatkoi, että Uudessa testamentissa ei tehdä eroa vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä, ja ettei vanhurskauttamisoppi ole Uudessa testamentissa johtava tai hallitseva teema. Hänen mukaansa helluntaisille ja muille ns. vapaakristityille tyypilliset piirteet, vapaa ratkaisuvalta ja pyhityskeskeisyys, ovat lähellä roomalaiskatolista ja ortodoksista näkemystä, mutta myös lähellä sitä vanhurskauttamisopin tulkintaa, jota Mannermaan koulu ja Yhteinen julistus edustavat.

Eikä tässä vielä kaikki. Kärkkäisen mukaan Trenton konsiili oli oikeassa torjuessaan vanhurskaaksi julistamisen, korostaessaan vanhurskauttamisen ja pyhityksen yhteenkuuluvuutta ja ihmisen kykyä vastata Jumalan kutsuun. Edelleen Kärkkäinen väitti, että itse asiassa Lutherinkin vanhurskauttamisoppi olisi edustanut tätä hänen esittämäänsä näkemystä.

Kärkkäinen on ilmeisesti aivan oikeassa siinä, että helluntailaisten ja karismaattisen liikkeen oppi tulee yllättävän lähelle roomalaiskatolista oppia. Molemmissa ihmisellä on jonkinlainen osuus pelastuksen asiassa. Kummassakaan ei tehdä eroa vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä. Mutta Kärkkäisen yritys liittää tähän samaan joukkoon Luther ei vakuuta. Tähän saakka on totuttu ajattelemaan, että vanhurskaaksi julistaminen eli ns. forenssinen vanhurskauttaminen on luterilaisen opin ytimessä. Vanhurskauttaminen ei Lutherin mukaan ollut prosessi, johon ihminen tahdollaan ja kyvyillään vaikuttaa, vaan Jumalan teko, joka perustuu yksin Kristuksen sovitustyöhön ja jonka Jumala vaikuttaa antamalla uskon sanansa ja sakramenttien välityksellä.

Ekumeenisesta näkökulmasta voisi toivoa, että Kärkkäinen olisi oikeassa. Mikä olisi hienompaa, kuin että kristityt laidasta laitaan olisivat yhtä mieltä pelastuksen perusteista. Moni kysymys jää kuitenkin vaille vastausta.  Perustuiko koko uskonpuhdistus väärinkäsityksiin? Jos Luther siis itse asiassa edusti samaa näkemystä kuin Trenton konsiili, mikä oppi Trentossa tuomittiin ja miksi? Entä mihin tässä Kärkkäisen rakennelmassa joutuu Lutherin itsensä tärkeimpänä teoksenaan pitämänsä Sidottu ratkaisuvalta? Eikö enää tarvita sitä lain ja evankeliumin erottamista, jota on sanottu uskonpuhdistuksen tärkeimmäksi lahjaksi maailmalle? Entä jumalattoman julistaminen vanhurskaaksi sekä opetus siitä, että ihminen samalla kertaa syntinen ja vanhurskas?

Ehkä Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista oli paras mahdollinen ekumeeninen asiakirja, johon tuossa vaiheessa oli mahdollista päästä. Ehkä on totta sekin, että useimpien pappien saarnat paranisivat, jos niissä kuuluisi tuon asiakirjan sanoma. Tämä lausuma kertoi kuitenkin valitettavasti enemmän pappien saarnoista kuin vanhurskauttamisjulistuksen sisällöstä. Raamatullisesta vanhurskauttamisopista ei ole mitään jäljellä siellä, missä Jumala hyväksyy kaikki ja kaiken ja jossa siitä huolimatta hallitsee uusmoralistinen ohjelma, jonka mukaan kristityksi tullaan hyväksymällä ajan hengen mukaiset vaatimukset tasa-arvosta ja muunsukupuolisuudesta.

Kärkkäisenkään johtopäätökset eivät kuitenkaan tee oikeutta luterilaiselle opille – ja tuskin edes yhteiselle julistukselle tai Mannermaan teologialle. Nuo väitteet on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Jo sen, että tällaisia johtopäätöksiä voidaan tehdä, pitäisi herättää kriittisiä kysymyksiä myös suhteessa yhteiseen julistukseen ja Mannermaan koulukunnan näkemyksiinkin. Näyttää siis todella olevan vaara, että luterilaisen teologian ydinasiat ovat hämärtymässä.

Lutherin mukaan vanhurskauttamisopista ”ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisi”. ”Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa.” Luterilainen vanhurskauttamisoppi on näin tärkeä siksi, että se perustuu Raamatun opetukseen perisynnistä, Jumalan lain ehdottomuudesta, Kristuksen sovitustyön riittävyydestä ja jumalattoman vanhurskauttamisesta. Siitä on syytä pitää kiinni sekä siksi, että se on Uuden testamentin mukaista, että siksi, että se aioana kykenee vapauttamaan sydämen ja omantunnon syyllisyydestä. Taistelussa vanhurskauttamisopista ei siis ole kysymys opillisesta saivartelusta, vaan siitä, miten evankeliumia ihmisten pelastumiseksi tulisi julistaa.  

  • Timo Junkkaala

Uusmoralismin aika

Perusta 4 | 2018

Jälkikristillisyyden yhtenä piirteenä on pidetty sitä, että yhteiskunta alkaa ottaa kristinuskolle aiemmin kuuluneita tehtäviä (Milbank). Meidän aikanamme keskeisiä esimerkkejä tästä ovat postmodernin moralismin aiheet. Niitähän olemme nähneet julkisuudessa hanke toisensa jälkeen. Painostusryhmät ja media puhuvat vuoroin tasa-arvon puolesta, vuoroin vihapuhetta ja häirintää vastaan. Kristittynä voi tietyltä osin iloita, että edes jotakin etiikkaa ja ihmisarvoa koskevat aiheet nousevat nykykeskustelussa esille. Samalla on kuitenkin selvää, että uusmoralismi perustuu vasta lastenkengissä olevaan eettiseen näkemykseen, ja se on enemmänkin poliittinen ase kuin todellista moraalia.

Uusmoralismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että media näyttää voimansa näiden avulla. Jostain syystä se pyrkii jatkuvasti tiettyjen henkilöiden erottamiseen ilman oikeuskäsittelyjä, vain itse luomansa kohun perusteella. Hyvänä esimerkkinä on #metoo-kampanja. Yhdysvalloista Ruotsiin erottamisia on tapahtunut jo monta. Aiheen valtaisan suosion ymmärtää, koska USA:ssa kohun ilmeisenä tavoitteena on lopulta saada “valtakunnankourija” Trump erotetuksi. Yhdysvalloista tulevat kuitenkin myös esimerkit väärinkäytöksistä. Siellä on langetettu ensimmäinen rangaistus siitä, että tekaistun häirintäsyytöksen avulla johtaja on erotettu tehtävistään lain vastaisesti.

Vastaavaa toimenpidettä media yritti eri aiheen ympärillä Helsingin piispanvaalissa. Kun toimittaja Johanna Korhonen oli vaalin jälkeen aloittanut kampanjan piispa Teemu Laajasaloa vastaan, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa pyrki tähän vedoten pääkirjoituksessaan (SK 26.1.18) erottamaan Laajasalon pelkästään median itsensä synnyttämän kohun perusteella. Hän kirjoitti: “uskottavuutta tärkeän julkisen tehtävän hoitamiseen ei enää ole”. Koska Laajasaloa ei kuitenkaan ollut syytetty mistään oikeudessa (eikä ongelmia tullut esiin myöskään tarkastuksen jälkeen), on selvää, että Pernaa rikkoi sekä perustuslakia että journalistin eettisiä ohjeita. Hän siis toimi moraalittomasti uusmoralismin nimissä.

Tuoreimpia esimerkkejä uusmoralismin poliittisesta vallasta on Pori Jazzin toimitusjohtajaksi valitun kristityn miehen erottaminen jo ennen kuin hän ehti astua tehtäväänsä. Prosessin lähtökohtana oli miehen antama haastattelu paikallislehdessä Satakunnan Kansassa. Hän oli ensinnäkin ilmaissut kristillisen vakaumuksensa ja toimittajan johdattelemana myöhemmin todennut pitävänsä homoseksuaalien eheytymistä mahdollisena. Verkosto heräsi ja toimittajat tekivät näkemyksistä yksioikoisia johtopäätöksiä. Alati valppaana olevien painostusjärjestöjen (Seta), eräiden poliitikkojen ja Pori Jazzin maineherkän hallituksen yhteistyön tuloksena mies erotettiin yhdessä päivässä pelkästään propagandistisesti synnytetyn somekohun ja mediamylläkän perusteella. Siis yhdessä päivässä.

Asetelmalle luo Suomessa historiallista taustaa toimittaja Johanna Korhosen taannoinen erottaminen uusista tehtävistään Pohjois-Suomessa jo ennen työn alkamista (nyt vain saman aiheen kääntöpuolelta). Silloin lehti tuomittiin oikeudessa. Oikeusjärjestelmän tulisi nyt pitää huolta siitä, että myös Pori Jazzin hallitus tuomitaan syrjinnästä. Muuten usko oikeuden tasapuolisuuteen menettää uskottavuuttaan ja tuomiovallan saa helposti ohjailtavissa oleva kansantuomioistuin, lynkkausporukka.

Uusmoralismin aiheet ovat sinänsä tärkeitä. Kristillisen moraalin mukaan häirintä on ehdottomasti väärin. Vihapuhe on syntiä ja niin on sen taustalla usein oleva rasismi tai muukalaisviha. Aiheiden käytön poliittisuuden paljastaa kuitenkin “yksisuuntainen moralismi”. Postmodernina aikana syytösten suunta kulkee tavan takaa perinteistä kristillistä näkemystä vastaan. Kohteina ovat kristillinen ihmiskäsitys, käsitys avioliitosta, tai pelkästään kristinuskon tapa hakea moraalin perustus Raamatusta.

Uutena piirteenä moraalikeskustelussa on eräitä vanhoja aiheita käsiteltäessä se, että argumentaatioanalyysi alkaa muuttaa vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi kysymys abortista nousee yhteiskunnan agendalle yhä uudestaan. Oli yllättävää lukea Helsingin Sanomista tutkija Joona Räsäsen kommentteja aborttikeskustelussa käytettyjen argumenttien luonteesta (6.6.18). Tutkijan mukaan yleisin feminismistä nouseva argumentti on vedonnut naisen oikeuteen omaan ruumiiseensa. Se on vahva peruste, sillä ruumiillinen koskemattomuus on vahvimpia yhteiskunnallisia oikeuksia. Sitä ei näkemyksen mukaan saa siis uhata edes sikiö, joka voidaan kyseisessä asetelmassa esittää uhkana.

Tutkijan mukaan käytetty argumentti on kuitenkin vahvuudestaan huolimatta huono. Se ei nimittäin sisällä minkäänlaista implikaatiota sikiön lähdettämisen ajankohdasta. Yhteiskunnat ovat yleensä valinneet muilla perusteilla rajaksi jonkin kohdan viikkojen 12–24 väliltä. Jos argumenttina kuitenkin on naisen oikeus omaan ruumiiseensa, tuosta perusteesta ei voi johtaa ajankohtaa. Logiikka pettää. Siksi kyseisen perusteen mukaan äidillä olisi oikeus keskeyttää raskaus, vaikka päivää ennen laskettua aikaa (tämä oli tutkijan teoreettinen toteamus).

Juuri kukaan ei kuitenkaan hyväksy aborttia synnytystä edeltävinä päivinä. Sitä pidettäisiin surmaamisena, mitä se tietenkin onkin. Sen paremmin kansalaiset kuin kansanedustajatkaan eivät helposti suostu päättämään yhteiskunnan oikeudesta surmata kohdussa olevan ihmisen. Tästä seuraa uusi moraalinen ongelma. Kun lääketiede kykenee pitämään sikiön elossa kohdun ulkopuolella yhä pidempään, kysymys ajankohdista menettää merkitystään. Samoin menettää merkitystään naisen oikeus omaan kehoonsa, koska uudessa tilanteessa sikiö ei enää ole kohdussa. Varsinainen eettinen kysymys kuuluu: onko äidillä tai yhteiskunnalla oikeus “tappaa ihminen, joka kykenisi elämään kohdun ulkopuolella” (Joona Räsänen). Argumentaatioanalyysi kyseenalaistaa lähes koko nykyisen aborttikeskustelun.

Vastaava keskustelu on käyty eutanasiasta. Kansanedustaja Päivi Räsänen herätti jokin aika sitten keskustelun siitä, kenen pitäisi suorittaa sairaan tai vanhuksen surmaaminen. Hän muistutti siitä, että koska lääkärit ovat vannoneet valan elämän suojelemiseksi, tehtävä ei ensinkään sovi heille. Poliittisen päätöksen tuottamana tapahtumana se ei ylipäätään kuulu terveydenhoidon piiriin. Siksi olisi johdonmukaista, että eutanasian suorittaisivat virkamiehet, asianajajat, tuomarit tai vaikkapa valtion pyövelit.

Näkemys synnytti valtaisan kohun. Se ei johtunut siitä, mitä Räsänen sanoi, vaan käsityksen johdonmukaisuudesta. Ihmiset joutuivat kohtaamaan sen todellisuuden, mistä eutanasiassa varsinaisesti on kyse. Siinäkin pohditaan valtion oikeutta surmata ihminen. Medikalisoituneelle yhteiskunnallemme on helppo piilottaa hankalat asiat sairaaloiden kaltaisten laitosten sisälle. Moraalikeskustelussa aiheet tulevat kuitenkin yhteiselle torille ja silloin punnitaan kumpi painaa enemmän, uusmoralismin subjektivismi vai kristillinen elämän kunnioitus.

  • Timo Eskola

Herätys tuli sittenkin

Perusta 3 | 2018

”Olen 30 vuotta ollut pappina enkä ole koskaan nähnyt sellaista herätystä kuin nyt.” Lausahdus ei ole suurten herätysten ajoilta 1800-luvulta eikä tämän päivän Nigeriasta. Sen lausui suomalainen pappi muutama viikko sitten. Puhuttiin Suomeen tulleista maahanmuuttajista ja heidän kääntymisistään kristityiksi. Keskustelu käytiin Tiililä-seuran kokouksessa, jossa aiheesta alusti asiaan hyvin perehtynyt Timo Keskitalo.

Monet ovat rukoilleet hengellistä herätystä Suomeen, mutta harva lienee uskonut, että sellainen olisi enää mahdollinen. Jälkikristillinen Eurooppa tuntuu kääntyneen lopullisesti markkinaliberalistiseen ateismiin. Viimeksi kuluneena kahtena vuonna on kuitenkin tapahtunut kummia. Vuoden 2015 muuttoaallon jälkeen satoja Suomeen tulleita muslimeita on kastettu kristityiksi.

Samalla on syntynyt kymmeniä pieniä maahanmuuttajien kristillisiä jumalanpalvelusyhteisöjä. Nyt arvellaan, että tällaisiin osallistuvien määrä olisi jo 3000. Kun sitä vertaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksiin osallistuvien määrään, joka tavallisena sunnuntaina lienee noin 30 000, käy ilmi, miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys. Erityisen merkittävää tai merkillistä on se, että suurin osa maahanmuuttajista ja kristityiksi kääntyneistä on tullut sellaisista maista, joissa lähetystyön tekeminen on ollut erittäin vaikeaa ja hyvin vähän tuloksia tuottavaa. Nämä lähetyskentät tulivat luoksemme.

Maahanmuuttajat voisivat tuoda raikkaan tuulahduksen kirkkoomme. He pitäytyvät Raamattuun ja julistavat evankeliumia innokkaasti. Suuri kysymys on, miten seurakunnat ja kirkko kykenevät ottamaan heidät vastaan. Ei ole kysymys vain sellaisista käytännön kysymyksistä kuin tulkkien löytämisestä vaan ennen muuta asenteista. Onko niitä, jotka avaavat kotinsa, seurakuntansa ja sydämensä?

Merkittävä kysymys on myös se, joustaako kirkon rakenne niin, että maahanmuuttajien yhteisöistä voisi tulla osa kirkkoamme. Olisiko tässä vihdoin se vaihe, jolloin alueseurakuntien rinnalle voitaisiin luoda toisenlaisen seurakunnan malli?

Iso haaste on myös siinä, mistä saadaan koulutus ja työntekijät maahanmuuttajien seurakuntiin. Jo nyt kotimaahan palanneet ja monissa tapauksissa jo eläkkeellä olevat lähetystyöntekijät tekevät tässä suuren työn. Mutta pian pitäisi pystyä kouluttamaan maahanmuuttajien joukosta työntekijöitä. Tätä varten toimii jo raamattukouluja useissa kansanopistoissa. Sitä koulutusta tulisi kirkon ja uskovan kansan voimakkaasti tukea. Samalla tulisi harkita lähetysmäärärahojen uudelleen kohdistamista. Maahanmuuttajien parissa tehtävä työ on lähetystyötä.

Jo pitkään puhuttu lähetyksen suunnanmuutos on nyt tosiasia. Kenialainen pastori toimii jo suomalaisen lähetysjärjestön palveluksessa Helsingissä ja on viime vuosien aikana suorittanut pääkaupunkiseudulla kymmeniä kasteita.

Timo Keskitalon mukaan tämän tilanteen synnyttämät kysymykset on syytä ottaa vakavasti siitäkin syystä, että maahanmuutto todennäköisesti jatkuu pitkään, joidenkin arvioiden mukaan 40 seuraavaa vuotta. Väestön väheneminen Euroopassa ja lisääntyminen erityisesti Afrikassa ja Lähi-Idässä merkitsee mitä todennäköisimmin sitä, että se, mitä nyt on koettu, on vasta suuren kansainvaelluksen alku. Sillä miten onnistumme tässä ensimmäisessä harjoituksessa, on suuri merkitys seuraavina vuosina.

Maahanmuuttovirasto ei näytä olevan ainoa, joka on ihmeissään kristityksi kääntyneiden kanssa. Jotkut seurakunnat ja niiden työntekijät tuntuvat pelkäävän, että heitä aletaan kutsua käännyttäjiksi. Ehkä on hyvä muistaa, minkä tehtävän Paavali sai Jeesukselta: ”Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo.”

  • Timo Junkkaala

Likainen peli kulkeutuu kirkkopolitiikkaan

Perusta 2 | 2018

Heti kohta sen jälkeen, kun professori Heikki Hiilamo on kritisoinut toimittaja Johanna Korhosta likaisen pelin tuomisesta kirkkopolitiikkaan ja piispanvaaleihin, uudet esimerkit nousevat esille. Asia koskee Turun arkkipiispan vaalia ja sen vaalikeskusteluja.

Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelijat olivat järjestäneet arkkipiispan vaaliin liittyvän vaalipaneelin tammikuussa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Tilaisuus on videoitu ja sitä voi katsoa tiedekuntayhdistyksen TYT:n sivuilla internetissä. Yhdeksi haastattelijaksi oli kutsuttu professori Jaana Hallamaa. Hallamaa on juuri se piispaehdokas, jota Korhonen on Heikki Hiilamon ja Jukka Relanderin mukaan yrittänyt vielä edellisen vaalin jälkeen tukea arveluttavin keinoin.

Kryptan vaalipaneeli sai erikoisia sävyjä. Erityisen outoa oli se, että Hallamaa asettui aggressiivisesti ehdokas Auvista vastaan. Hän esiintyi ikään kuin Auvisen edustama teologinen käsitys (virkakäsitys) olisi kirkossa kriminalisoitu. Naisehdokkaalta hän puolestaan penäsi, miten tämä aikoisi toimia, jotta vanhalla virkakannalla olevat saataisiin kirkossa vaiennetuksi.

Hallamaan toimintatapa on tuttu Setan ja Tulkaa kaikki -liikkeen esiintymisestä. He laativat tavan takaa puheensa ikään kuin jokainen heidän näkemyksensä vastainen käsitys olisi jo kielletty ja suorastaan vahingollinen. Ajatuksena on ilmeisesti se, että kun omaa kantaa toistellaan sokeasti vuodesta toiseen, myös suuri yleisö alkaa kuvitella sen olevan totta. Nyt Hallamaa iski kuitenkin kirveensä kiveen – anteeksi hieman militantti vertaus, mutta niin kiivaana läsnäolijat kokivat tilanteen – sillä hän unohti esiintyvänsä akateemisella foorumilla.

Hallamaan puheenvuoroissa ja jopa asenteessa on tuossa kontekstissa kaksi virhettä. Ensinnäkin hän sivuutti sen yksinkertaisen tosiasian, että vanha virkakanta on kirkossa sallittu. Sitä ei ole todettu harhaopiksi, eikä sen kannattaminen myöskään ole erottamisperuste. Hallamaa itse ei tietenkään sitä hyväksy ja ilmeisesti siksi hän toimii kuten Tulkaa kaikki -liikkeen lobbarit omalla tahollaan: hehän esiintyvät kirkolliskokousta myöten väittämällä, että kirkolla ei ole voimassa olevaa avioliittokäsitystä ja että homoparien vihkimiselle ei ole nytkään mitään estettä.

Toinen professori Hallamaan kontekstiin liittyvistä virheistä on vielä vaikeampi. Hänet on kutsuttu yliopiston opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen nimittäin etiikan professorina. Siksi hänen olisi pitänyt toimia roolinsa mukaan – aivan kuten muut haastattelijat tekivät. Toisin sanoen hänen olisi pitänyt arvioida ehdokkaiden teologista tietämystä ja näkemyksiä.

Jotta lukijat ymmärtäisivät mitä tarkoitan, minun täytyy muistuttaa, että Helsingin yliopistolla ei ole virkakantaa. Sillä ei ole näkemystä naispappeudesta, miespappeudesta sen paremmin kuin uhripappeudestakaan tai druideista – jollainen kuulemma on myös kuulunut jossain vaiheessa opiskelijoiden joukkoon. Yliopiston roolin näkökulmasta on varsin perusteetonta, että Hallamaa ylipäätään esittää normatiivisia ajatuksia luterilaisen kirkon virasta. Mikään hänen viranhoidossaan ei sellaista tue, eikä hänellä itse asiassa ole siihen edes oikeutta. Ajatelkaapa, jos Hallamaa esittäisi yliopiston nimissä saman kaltaisia kysymyksiä ja kantoja ortodoksipastorille. Seurauksena olisi häväistysjuttu.

Näyttää siltä, että paikalla olikin piispaehdokas Hallamaa. Hän jatkoi omaa vaalikampanjaansa vielä senkin jälkeen, kun vaalit ovat ohitse. Tosin Heikki Hiilamo ja Jukka Relander ovat väittäneet hänen kampanjapäällikkönsä Johanna Korhosen jatkaneen omaa kampanjaansa vastaehdokasta vastaan niin ikään vaalin jo kerran ratkettua.

Hiilamo kutsui arveluttavien keinojen käyttöä “likaiseksi peliksi”. Tuollainen toiminta näyttää jatkuvan. Erityistä tässä kokonaisuudessa on se, että likaiseksi koettuja keinoja eivät käytä ilkeät vanhat miehet tai nykytermeillä sanoen patriarkalismin vahvat toteuttajat. Niitä käyttävät yllä olevissa esimerkeissä suurella eettisellä paatoksella esiintyvät postmodernistit, jotka hakevat marginaalin oikeuttamista. He puolustavat – tilanteesta toiseen – feminismiä, queer-teoriaa ja postkolonialismia keinolla millä hyvänsä.

Ehkä ongelmallisinta asetelmassa kuitenkin on se, että kuten kriitikot ovat julkisuudessa jo moneen kertaan todenneet, synnytetyt kohut perustuvat virheelliseen tietoon ja disinformaatioon. Likaista peliä edistetään ylläpitämällä vaihtoehtoista totuutta kirkossa. Siksi luterilainen kirkkommekaan ei ole vapaa informaatioyhteiskuntaamme kalvavasta syövästä, etenkään vaaleissa.

  • Timo Eskola

Rohkea kirkko

Perusta 1 | 2018

Olisiko aika siirtyä valittamisesta toimintaan? Seurakuntien aktiivisimmassa väessä on paljon niitä, jotka ovat huolissaan siitä äänestä, joka kirkon johtajilta Turusta, Helsingistä ja Porvoosta on viime aikoina kuulunut. Sitä mukautumista ”tämän maailmanajan mukaan”, josta apostoli Paavali varoitti, on tapahtunut jo pitkään. Viimeistään avioliittolain muutos ja kirkon epäselvä ääni suhteessa siihen, on havahduttanut kirkkokansan. Moni kyselee, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä.

Kirkosta eroaminen ole oikea tie. On sinänsä ymmärrettävää, että jotkut ovat päätyneet niin radikaaliin ratkaisuun. Huoli kirkosta ja sen tulevaisuudesta on ollut niin suuri. Kirkon jättäminen niiden käsiin, joille Jumalan sana ei ole ylin auktoriteetti, ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Sen sijaan nykytilanteen pitäisi havahduttaa rukoilemaan ja toimimaan kirkon uudistamiseksi uskolliseksi Jumalan sanalle.

Tanskassa ja Norjassa klassisen kristinuskon edustajat ovat viime vuosina verkostoituneet. Tanskassa luterilaisen verkoston ohjelma on julkaistu nimellä Odensen julistus. Norjassakin on perustettu vastaava verkosto ja viime syksynä siellä syntyi kirkon uudistukseen tähtäävä Frimodig kirke, Rohkea kirkko. Näiden hankkeiden tarkoitus on koota Jumalan sanalle uskollisia yhteen ja rohkaista Jumalan kansaa pitämään kiinni Raamatusta. Mikä olisi meidän Rohkea kirkkomme? Se olisi Jumalan sanalle uskollisia seurakuntalaisia ja herätysliikkeitä yhdistävä verkosto, joka rohkaisee pysymään Jumalan sanassa ja joka varmistaa, että Jumalan kansalla on lauman ruokkimispaikat luterilaisen kirkon sisällä. Tällainen verkosto voisi luoda uudistusohjelman koko kirkolle.

Tällaista rintamaa tarvitaan jo seurakuntavaaleissa, mutta sillä on pysyvämpikin merkitys. Tarvitaan voimakas ääni sen puolesta, että Jumala puhuu Raamatussa, Kristus on ainoa pelastaja ja Pyhä Henki vaikuttaa armonvälineillä uskoa ja rakkautta. Kirkon sanomaan on palautettava vakava muistutus iankaikkisuudesta ja viimeisestä tuomiosta, mutta vielä voimakkaammin viesti Kristuksen kuolemallaan ja ylösnousemisellaan hankkimasta pelastuksesta, jonka jokainen saa ilmaisena lahjana uskossa omistaa. Tarvitaan myös katekismuksen viitoittama tie kristilliseen elämään ja lasten kristilliseen kasvatukseen.

Ajankohtaisessa avioliittoasiassa tällainen rintama luonnollisesti tukee kirkon pysymistä sillä Raamatun kannalla, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. On syytä sanoa selvästi, ettei vaihtoehtoiselle ratkaisulle ole mitään perusteita Raamatussa, luterilaisessa tunnustuksessa eikä kirkon historiassa. Virkakysymyksessä, joka tähän asti on eniten koetellut kirkon yhtenäisyyttä, rintaman ohjelmana on ajaa kirkossa tilaa myös niille, jotka pitäytyvät perinteiseen virkanäkemykseen. Kirkko ei ole rohkea, jos se myötäilee sen omille perusteille vieraita virtauksia. Niin voidaan saavuttaa ihmisten enemmistön kannatus, mutta menetetään tärkein: Jumalan siunaus. Kirkko on rohkea, jos se pitää kiinni omasta sanomastaan silloinkin, kun se joutuu kulkemaan vastavirtaan.

  • Timo Junkkaala

Tässäkö seison? – Raamattu ja aikamme haasteet

Perusta 6 | 2017

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi on muistellut Lutherin teesejä. Niiden intention tiivistää hyvin internetissä kiertävä pilapiirros Wittenbergin kirkon ovelta, jonka edestä nuori Luther on tavoitettu vasara kädessään: “Ei, ovi ei kaivannut korjausta. Tulin korjaamaan teidän teologiaanne.”

Reformaation ydin ja pysyvä arvo on siinä, että Raamattu nostettiin takaisin kristillisen kirkon uskon ja elämän ytimeen. Tätä on vaikea muistaa, ellei pidä mielessä, että munkki ja papiksi jo vihitty (!) Luther itse ei ollut pitänyt Raamattua edes kädessään ennen kuin täytti 20 vuotta. Hän tunsi evankeliumia vain latinankielisen käsikirjan kautta. Yhtäältä Raamatun kääntäminen kansan kielelle ja toisaalta sen asettaminen teologian perusteeksi mullistivat maailman. Siksi kysymys Raamatusta on ensiarvoisen tärkeä myös tänään.

Teeseissä asia sanottiin jo hyvin selvästi. “Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62). Siksi “Jumalan sanalle tapahtuu vääryys, kun samassa saarnassa käytetään yhtä paljon tai vielä enemmänkin aikaa aneeseen kuin itse Sanaan.” (54). Samasta kiistasta oli kyse Wormsissa (1521), missä katoliset teologit tarkastivat Lutherin opetuksen oikeaoppisuutta:

“Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omassatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan sanan sitoma. Sillä en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Aamen.”

Olipa tilanteen tarkka sanamuoto mikä vain, itse asia tulee selväksi: “Olen Jumalan sanan sitoma”. Kun Luther asetti Raamatun kirkon opetuksen ainoaksi ohjeeksi – jopa paavia vastaan – hän asetti samalla raamatuntulkinnalle melkoiset haasteet. Uskonpuhdistajat tiedostivat selvästi sen, että Raamatun tekstejä ei voinut lukea miten tahansa. Raamatun sanomalla on yksiselitteinen päämäärä.

Tekstit on kuitenkin liiankin helppo tulkita väärin. Raamattua oli mahdollista käyttää omien lempiajatusten pönkittämiseen tai suorastaan omien radikaalien kuvitelmien perustelemiseen. Tämä kävi selväksi radikaalireformaation kriiseissä ja talonpoikaiskapinan melskeissä. Raamattuperiaatteen tultua kirkon ohjeeksi kysymys oikeasta raamatuntulkinnasta tuli polttavan tärkeäksi – ja sitä se on yhä meidän päivinämme.

Tämän ajan teesien kannalta polttavia aiheita on kaksi. Ensimmäinen koskee Raamatun katoamista. Kun yliopistoeksegeetit julkaisivat kuluneena vuonna raamatuntulkinnasta kirjan Sisäänkäyntejä Raamattuun: Tulkitsijan kirja, professori Petri Luomanen aloittaa teoksen suomalaiseen perinteeseen istuvalla väitteellä. “Totean vain selvyyden vuoksi, että Uuden testamentin ajatusmaailmasta ei voi laatia yhtenäistä systemaattista kokonaisuutta.”

Sama asenne näkyy monien suomalaisten “toisen polven” eksegeettien esityksistä. Kirkon raamattukeskusteluun suunnatussa kokoelmassa Kirkko Raamatun tulkkina Outi Lehtipuu ja Anni Pesonen kirjoittavat: “On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla”. Ei voikaan olla?

Tekijät jatkavat: ”Opillinen epäyhtenäisyys on ensinnäkin oiva vastalääke fundamentalismille ja omalle erehtymättömyydelle – tai ainakin se voisi olla sitä. Ei lainkaan haittaa, jos jo kristinuskon pyhä kirja opettaa, etteivät oppi ja opit ole absoluuttisia totuuksia.” (s. 44).

Tämä näkemys johtaa toiseen polttavaan aiheeseen. Käytännössä kyseinen asenne näkyy tulkinnassa, jossa tekstien “absoluuttisen totuuden” tilalle tuodaan tekstin vastaisia käsityksiä. Kirjassaan Monta rakkautta piispa Vikström hylkää selvin sanoin Raamatun – ja erityisesti Jeesuksen – opetuksen avioliitosta. Kuuluisa kohta “Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa” (Matt. 19:5−6) on eksegeettisesti ollut aiheen tärkein raamattuperuste. Vikström purkaa sen. “Pohjimmiltaan siinä on pikemmin kyse etiologisesta kertomuksesta eli myytistä, joka antaa selityksen seksuaaliselle halulle, kodin perustamiselle ja miehen ja naisen rooleille lisääntymisessä.” (s. 197−198).

Vikströmille kyseessä ei ole Jumalan ilmoitus eikä avioliiton asettaminen. Sen sijaan kertomuksessa on kyseessä myöhemmin historiassa “kehittyneen avioliittoinstituution projisoiminen luomismyyttiin ja sen kuvaaminen siltä pohjalta Jumalan luomaksi luonnonjärjestykseksi” (s. 198). Hän jatkaa: “Niin Jeesus kuin opetuslapset olivat oman patriarkaalisen kulttuurinsa lapsia” (s. 156)

Luther moitti uskonpuhdistuksen alkuvaiheissa kirkkoaan siitä, että siitä oli tullut Aristoteleen kirkko. Nyt kirkosta on tulossa Lyotardin ja Foucaultin kirkko. Totuus on korvautumassa diskursseilla ja merkitykset katoavat – ainakin niiltä osin miltä perinnettä vastaan toimivat teologit haluavat niiden katoavan.

PS. Suomen teologinen instituutti täyttää vuoden lopussa 30 vuotta. Raamatuntutkimus on ollut STI:n ohjelmassa alusta lähtien. Siksi juhlavuoden teemaksi onkin valittu Raamattu.

  • Timo Eskola

Käänne on tapahtumassa

Perusta 5 | 2017

Hengellinen herätys kosketti monia Lempäälässä 1960-luvun alussa. Sen seurauksena monet nuoret hakeutuvat kirkon töihin, tuli useita pappeja, nuorisotyönohjaajia ja lähetystyöntekijöitä, jokunen diakoni ja kanttorikin. Toisista tuli maallikkosaarnaajia ja seurakunnan luottamushenkilöitä. Monet pitivät pyhäkoulua vuosikymmenten ajan. Seurakunnan nuorisotyö on sen jälkeen kukoistanut läpi vuosikymmenten.

Herätysliikkeet ovat Suomessa olennainen osa kirkkoa, mutta aina on ollut jännitteitäkin. Kalajoen käräjillä maallinen ja kirkollinen esivalta päättivät yhdessä sakottaa seurojen pitämisestä ja rahan keräämisestä lähetystyölle. Niin hulluina kuin noita käräjiä nyt pidetäänkin, sama meininki tuntuu jatkuvan. Viime aikoina on kiistelty siitä, saako herätysliikkeiden lähetystyötä tukea ja saavatko perinteisellä virkakannalla olevat toimia kirkossa vakaumuksensa mukaan. Kirkko kärsii, kun joukolle aktiivisinta väkeä ei haluta tai osata antaa tilaa seurakunnissa.

Herätykset ovat suuremmas käres. Mutta herätysliikkeiden ja kirkon välit on tulehdutettu ihan ihmisvoimin. Nyt on kuitenkin näkyvissä merkkejä muutoksesta. Piispainkokous suosittelee, että seurakunnat tekisivät sopimuksia niiden alueella toimivien herätysliikkeiden ja järjestöjen kanssa jumalanpalveluksista. Enää ei puhuta kilpailevasta toiminnasta, vaan kyse on osasta seurakunnan omaa toimintaa. Suositus on linjassa aiemmin solmitun ns. Tahdonilmauksen kanssa, jolla pyrittiin varmistamaan, että myös perinteisellä virkakannalla olevilla olisi yhä tilaa kirkossa.

Suosituksen mukaan on olennaista, ”että ketään ei syrjitä sukupuolen, vakaumuksen tai virkanäkemyksen vuoksi”. Jos tämä tarkoittaa sitä, että myös vanhalla virkakannalla olevat järjestöt ja sillä pohjalla toimivat jumalanpalvelusyhteisöt voivat tehdä sopimuksen seurakunnan kanssa niin, että niiden vakaumusta kunnioitetaan eikä niitä enää syrjitä, suositus on merkittävä askel eteenpäin pitkään jatkuneessa epäkohdassa.

Jos tuota kohtaa taas tulkitaan niin, ettei sopimuksia tehdä perinteisen virkakäsityksen messuja järjestävien kanssa, koko suositus on oikeastaan turha. Ongelmahan on syntynyt siksi, että herätysliikejärjestöjen on ollut pakko järjestää perinteisen kannan messuja, koska niille ei ole ollut tilaa seurakunnissa. Toivottavasti nyt tehty suositus avaa tämän pattitilanteen ja vahvistaa herätysliikejärjestöjen ja seurakuntien yhteistyötä.

Merkkejä muutoksesta on ollut nähtävissä myös piispanvaaleissa. Avioliittokäsitykseen muutosta ajanut Wille Riekkinen vaihtui Jari Jolkkoseen, Mikko Heikka, jonka nimeen liittyi virkakysymyksen onneton päätös, vaihtui Tapio Luomaan. Ja nyt Irja Askolan seuraajaksi valittiin Teemu Laajasalo, joka on puhunut tilan antamisesta herätysliikkeille. Samaan tapaan on jo aiemmin puhunut myös ainakin Seppo Häkkinen. Kun on syytä olettaa, että vaihdos arkkipiispan vaalissa vie samaan suuntaan, edellytykset uusille ratkaisuille lisääntyvät.

Herätysliikkeillä on yhä suuri merkitys kirkon lähetystyössä, evankelioimisessa, raamattuopetuksessa ja nuoriso- ja opiskelijatyössä. Pian olisi kuitenkin päästävä suosituksen mahdollistaviin uudistuksiin, sillä väkeä valuu koko ajan kirkon ulkopuolelle.

Erityisen tärkeä olisi löytää uudet mallit myös lasten ja nuorten kristilliselle kasvatukselle. Kirkon tulevaisuus ratkaistaan siellä, missä lapset ja nuoret saavat elämänsä eväät. Kirkon ykkösasia ei ole vain rippikoulu ja isoskoulutus, vaan kodeissa annettava kristillinen kasvatus ja se, kyetäänkö luomaan jotain samanlaista kuin pyhäkoulut ja kerhot olivat ennen. Tässä olisi suuri yhteinen haaste, jonka toteuttamista auttaisi hyvän ratkaisun löytäminen herätysliikejärjestöjen asemaan kirkossa.

Keväällä 1994 televisioidussa Suuressa raamattuvisan finaalissa, joka televisioitiin keväällä 1994, hämmästytti se, että Paltamon koululaiset voittivat kahdessa ikäluokassa. Keskeisin syy lienee ollut seurakunnan nuorisotyössä. Heikki ja Rauha Viston raamattuleirit olivat niin suosittuja, että niitä piti järjestää joka ikäluokalle erikseen. Voisiko kirkossa nyt tapahtumassa oleva käänne auttaa löytämään jotain samanlaista? Ja jotta tämän kirjoituksen loppu liittyisi jotenkin alkuun, niin todettakoon, että Vistot tulivat Paltamoon Lempäälästä, vaikka olivatkin saaneet ratkaisevat vaikutteensa jo aiemmin muualta.

  • Timo Junkkaala

Tässä numerossa käsitellään herätysliikkeitä kolmesta näkökulmasta. Jonas Laguksen teologian esittely johtaa kysymään, olemmeko hukanneet sen sanoman, jolla ihmisiä voidaan auttaa uskoon. Toisessa artikkelissa avataan esikoislestadiolaisuuden ajankohtaista kriisiä ja kolmannessa selvitetään viidennen herätysliikkeen teologiaa ja sanomaa uutta laulukirjaa, Viisikielistä analysoimalla.

Onko luterilaisuus vielä pelastettavissa?

Perusta  4 | 2017

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi on huipentumassa. Vuosi on antanut kaikille luterilaisille mahdollisuuden tarkastella oman perinteensä arvoa ja arvioida luterilaisen uskontulkinnan merkitystä tässä ajassa. Toisaalta luterilaisen teologian perinteinen sisältö on ainutlaatuisen hieno. Toisaalta liberalisoituneet kirkot ovat pitkälti tyhjentyneet tuosta sisällöstä. Onko mitään tehtävissä?

Ehkä kaikkein keskeisin ja arvokkain uskonpuhdistuksen löytö oli vapautuminen ahdistavasta kristinuskosta. Tietyltä osaltaan tämä johtui varmaankin Lutherin omista kokemuksista, kuten niin usein muistutellaan. Täytyy kuitenkin huomata, että varsinainen muutos oli teologinen. Kyse oli äärimmäisen tärkeästä asiasta: katolinen teologia oli vuosisatojen ajan opettanut, että ihminen uudistuu hänen sydämeensä vuodatetun rakkauden avulla. Lutherin aikana tämä oli yhä Erasmuksen, Lutherin kuuluisan kiistakumppanin näkemys. Katoliset opettivat, että uskovan tulee elämässään osoittaa rakkauden merkkejä. Jos niitä ei näy, elämässä on jotain väärin.

Lutherin uudistukseen kuului se, että hän alkoi lukea Raamattua avoimin mielin. Hänen mielestään Raamatun oman tekstin pitäisi antaa ohjata teologian syntyä. Tekstien äärellä hän pian löysi aiheet, joilla oli selvä kosketuskohta hänen omaan elämäänsä. Tuloksena oli sisäinen ristiriita. Se lähimmäisenrakkauden vaatimus, jota hän itsekin piti tärkeänä, ei kyennyt ohjaamaan hänen elämäänsä vapaaseen ja iloiseen uskoon.

Ongelmana oli se, että kultainen sääntö toimi jatkuvasti kahteen suuntaan. Samalla, kun olen täysin vakuuttunut siitä, ettei minun mainettani saa loukata, olen kovin herkästi pilaamassa toisten maineen. Samalla, kun pidän pahana sitä, että joku on vihainen minua kohtaan, olen tästä tiedosta huolimatta vihainen monia kohtaan. Hyvä sääntö ei kykene uudistamaan elämää. Onko tähän ristiriitaan ratkaisua?

Uskonpuhdistajien ratkaisu oli nerokas. He ymmärsivät, että lain vaatimus ja evankeliumin lahja tulee erottaa toisistaan. Laki kyllä riisuu sydämen paljaaksi ja osoittaa huonoimmatkin motiivimme toiminnan takana. Jumalan käsky syyllistää meitä. Ja näin suuria ihanteita etsivä ihminen ajautuu umpikujaan. Evankeliumin yksinkertainen ihme on kuitenkin siinä, että armo lahjoitetaan syntiselle. Jeesus on syntisten ystävä. Anteeksianto on ehdoton ja siksi evankeliumi on pelkkää armoa.

Uskonpuhdistuksen hengelliset aarteet ovat yksi asia. Arjen luterilaisuus on kuitenkin toista. Juhlavuoden synodaalikirjassa Armon horisontit piispa Jari Jolkkonen muistuttaa, että elämme hajoavan luterilaisuuden keskellä. Kuten Jolkkonen toteaa, lännen ja pohjoisen luterilaiset kirkot kutistuvat ja maallistuvat. Vaikka Suomessa kirkkoon kuuluu vielä valtaosa kansalaisista, asetelma on pieni näköharha. Luterilainen identiteetti katoaa, ja Suomessa liitytään kansainväliseen trendiin. Lännen vanhoista kirkoista erotaan tasaiseen tahtiin. Vain Afrikan ja Aasian luterilaiset kirkot kasvavat.

Tilannearvio kirkkomme tilasta on siten hieman synkeä. Kutistuva liberaaliprotestanttinen kirkkomme menettää jäseniään ja on jatkuvasti sisäisten kiistojen repimä. Ongelmia tuottaa kirkosta vieraantuva yhteiskuntamme, joka syöttää kirkolle yhä uusia kiistan aiheita asettamalla perinteisiä kristillisiä näkemyksiä kyseenalaiseksi.

Ovatko luterilaiset siis marginaalissa? Globaalia tilannetta ajatellen ovat. Katolinen kirkko voi hyvin ja ortodokseja on huomattavasti enemmän kuin luterilaisia. Kolmannen maailman evankeliset ja helluntailaiset kirkot kasvavat ja Afrikka taitaa tilastojen kannalta olla yhä maailman kristillisin maanosa. Painopiste on tosin siirtymässä Aasiaan. Yhteistä säilyneille kirkoille näyttää olevan ainakin konservatiivisuus.

Suomalaisessa keskustelussa luterilainen kirkkomme on kuitenkin usein maailman napa. Etenkin liberaalien äänenpainojen esittäjät esiintyvät rohkeasti opin muuttajina, etiikan nykyaikaistajina ja maailmanpoliisina. He vaativat, että vähintäänkin koko luterilaisen kirkkomme, tai ehkä suorastaan koko kristikunnan pitäisi hylätä tunnustukseen sitoutuminen ja isiltä opittu kristillinen moraali.

Kirkkoamme onkin pystytty muuttamaan. En tarkoita vain vähittäistä sopeutumista ja mukautumista etenkin postmodernien vähemmistöryhmien vaatimuksiin. Perhettä ja seksuaalisuutta koskevat aiheet saavat kyllä otsikoita, mutta ne ovat vain jäävuoren huippu. Kirkossamme on samaan aikaan luovuttu evankelisen opetuksen ja julistuksen normeista ja monien teologian ydinkohtien sitovuudesta – alussa kuvattujen aarteiden perinnöstä.

Tapahtuneet muutokset vain korostavat sitä, että kirkkomme on kansainvälisessä keskustelussa marginaalissa. Kirkon painoarvo ei nouse ääntä korottamalla. Sen sijaan moni kansainvälinen keskustelu on jo osoittanut, että niin vanhat ja perinteestä kiinni pitävät kirkot kuin nuoret kirkotkin vieroksuvat opillisesti hajanaista ja postmoderneja tasa-arvovaatimuksia esittävää luterilaisuutta. Tämä jännite kohdataan etenkin lähetyskenttien tilanteessa.

Onko mitään siis tehtävissä? Uskonpuhdistuksen perintö on arvokas, mutta se alkaa olla menetetty. Juhlavuoden tuottaman huumorin kukkasen mukaan menossa on ollut reformaation muistojuhla (mitä nimitystä on myös käytetty). Kevyet mullat. Kuten yllä on todettu, monet suuret kirkkokunnat pitävät luterilaisia kirkkoja enää pieninä radikalisoituneina ryhminä kristinuskon laitamilla. Sellaisen aseman myös oma kirkkomme saa nykytilanteessa.

Mikä sitten on tunnustuksellisen luterilaisuuden asema suomalaisessa kristillisyydessä? Käsityksemme kirkosta ja etenkin luterilaisesta kirkosta on muuttumassa. Käytäntö on jo näyttänyt, että paikallisseurakuntarakenne menettää merkitystään. Yhteisöllisyys toteutuu usein pienempien ryhmien kautta. Kansainvälistä kenttää ajatellen yksittäiset jäsenet puolestaan etsivät yhteyttä ja tukea erilaisista ei-luterilaisista kirkoista ja seurakunnista.

Onko luterilaisuus pelastettavissa? Luulenpa, että paluuta menneeseen ei ole. Vanhat protestanttiset kirkot menettävät jäseniään kaikkialla. Nuori sukupolvi kasvaa erossa kristillisestä perinteestä. Samalla meidän luterilaisen kirkkomme sisäiset kiistat osoittavat, että postmodernille ajalle tyypillinen valtataistelu vie kirkkoamme nopeata vauhtia kohti hajaannusta. Tällaisessa tilanteessa meidän ei varmaankaan pidä keskittyä vanhan luterilaisuuden pelastamiseen. Sen sijaan meidän tulee etsiä uusia ratkaisuja ja keskittyä evankeliumin julistamiseen luterilaisen perinteen parasta antia hyödyntäen.

Timo Eskola

Kavennettu sanan- ja uskonnonvapaus

Perusta  3 | 2017

Ennen oli vallalla ajatus, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Eikä vain saa, vaan oikeastaan pitää. Kaikki tabut oli syytä rikkoa. Sananvapauden sankareita olivat ne, jotka käyttivät kovinta kieltä. Varoittavana esimerkkinä sananvapauden rajoittamisesta pidettiin Hannu Salaman saamaa tuomiota jumalanpilkasta. Uskonnon pilkkaamista pidettiin erityisenä osoituksena sanan- ja uskonnonvapauden toteuttamisesta.

Mutta nyt ovat sananvapauden rajat tulleet vastaan. Ei vain media, vaan käräjäoikeudetkin tuomitsevat ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.  Helsingin Sanomat kommentoi: ”Jumalaa ei tarvitse enää kunnioittaa, vähemmistöjä kyllä”.

Sananvapauden rajoja on koeteltu maailmallakin. Brexitin puolustajien muunneltu totuus ja Donald Trumpin vallattomat vaalipuheet synnyttivät käsitteen totuuden jälkeinen aika. Juuri kun oli sanottu, ettei postmoderni aika tunnusta objektiivisia totuuksia, on uudelleen alettu kaivata faktoja. Kun oli opittu, että kullakin on oma totuutensa, ja että niitä kaikkia pitää kunnioittaa, epäasialliset ”henkilökohtaiset totuudet” täyttivät sosiaalisen median. Kaiken suvaitseminen törmäsi vihapuheisiin, joita ei voitu suvaita.

Loukkaavaa vihapuhetta ei tietenkään tule sallia. On aivan oikein ja tarpeellista torjua kaikki myös islamiin ja muslimeihin kohdistuva torjunta ja aggressio. Pitäisi olla aivan selvää, että meidän velvollisuutemme on ottaa ystävällisesti vastaan kaikki omasta maastaan lähtemään joutuneet heidän uskonnostaan tai kansallisuudestaan riippumatta.

Tässä numerossa kiinnitetään huomiota sellaisiin sananvapaus- ja uskonnonvapausongelmiin, jotka eivät näytä kiinnostavan mediaa eivätkä poliitikkoja.

Tilanne on erityisen hankala ja epäoikeudenmukainen islamilaista vainoa länteen panneiden kristittyjen kannalta. Vaikka suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on kristittyjä, julkisuus ei ole kiinnostunut heistä ja heidän oikeuksistaan. Keskustelua suurmoskeijasta käydään vilkkaasti, mutta kuka puhuu kristityistä maahantulijoista ja heidän tarpeistaan. He tulivat ns. kristilliseen länteen islamin vainon alta, mutta täällä heidät unohdetaan.

Toisessa tämän lehden kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten opiskelijoiden mielenosoitukset Amerikassa ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. 1960-luvulla osoitettiin mieltä sen puolesta, että sananvapaus kuuluu kaikille, myös ja varsinkin niille, jotka kritisoivat valtaapitäviä. Nyt opiskelija-aktivistit osoittavat mieltä sensuurin puolesta. Yliopistoille ei haluta puhumaan niitä, joiden sanoma poikkeaa vallitsevasta liberaaliksi kutsutusta ajatusmaailmasta. Jos jonkun luennoitsijan mielipide on tarpeeksi väärä, se oikeuttaa mellakoitsijoiden mielestä väkivallan käytön. Jotkut eivät uskalla enää tunnustaa poliittista tai uskonnollista vakaumustaan.

Raamattu haluaa palauttaa meidät totuuden aikaan. Raamatun mukaan Paholainen on valheen isä. ”Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan.” (Joh 8:44) Jokaisen on syytä tarkata omia puheitaan.

Kahdeksas käsky kieltää valheet ja väärät todistukset. Lutherin selityksen mukaan ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jälleen on syytä kysyä niin kuin Luther aikanaan: mitä se on? Se merkitsee sitä, että torjutaan kaikki loukkaava puhe. Mutta muuta sensuuria ei tarvita. Se merkitsee myös sitä, että on puhuttava sorrettujen ja niiden puolesta, joiden on itse vaikea saada ääntään kuuluville. Myös kristillinen vakaumus on saatava ilmaista ilman pelkoa seurauksista.

Sanan- ja uskonnonvapaus ovat kristillisen uskon arvokkaita seurauksia. Parhaiten niistä pidetään huolta, kun noudatetaan totuutta rakkaudessa. Ja puhutaan hänestä, joka on Totuus.

Timo Junkkaala