Perusta 5 | 2024

Tässä numerossa

262 | Pääkirjoitus

263 | Perustalla

264 | Artikkelit

279 | Tässä ja nyt

  • 288 | Mikko Tiira: Katsaus kesän 2024 herätysliike- ja lähetysjärjestöjen johtajien linjapuheisiin
  • 291 | Reijo Arkkila ja Ari Juupaluoma: Olaus Svebiliuksen juhlavuosi ja Katekismus
  • 292 | Topias Tanskanen: Alan Millard in Memoriam

287 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 295 | Mikko Sivonen ja Mikko Tassia (toim.): Kreikanopiskelijan Uusi testamentti
  • 295 | Mikko Tassia ja Anna Vuorela (toim.): Hepreanopiskelijan Vanha Testamentti
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 302 | Jaakko Rusama (toim.): Kirkon olemus on missio. Juhlakirja dosentti Risto Ahosen täyttäessä 80 vuotta
    • Arvostelijana Juhani Koivisto
  • 303 | Danielle Miettinen: Kutsumus — Kahdeksan tarinaa neljältä mantereelta
    • Arvostelijana Pentti Marttila
  • 305 | Saana Svärd ja Johanna Töyräänvuori (toim.): Muinaisen Lähi-idän imperiumit: Kadonneiden suurvaltojen kukoistus ja tuho
    • Arvostelijana Jussi Seppälä

308 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 13. sunnuntaista helluntaista 18.8. ja päättyy uskonpuhdistuksen muistopäivään 20.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Perusta 50 vuotta

Vuosi 2024 on Perustan juhlavuosi. Ensimmäisen numeron ilmestymisestä tulee kuluneeksi 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme uudelleen valittuja paloja lehden alkuajoilta ja tarjoamme välähdyksiä sen värikkääseen historiaan. Vuoden ensimmäisessä numerossa oli ensimmäisen vastaavan toimittajan Juhani Lindgrenin pääkirjoitus lehden tarkoituksesta. Siinä mainitut painotukset ovat edelleen tärkeitä. Nostan esiin kolme. 

Ensimmäinen on luterilainen tunnustus. Aikaamme värittää usko siihen, että tämän päivän sekulaari ja arvoliberaali länsimaalainen on jatkuvan kehityksen huippu. Tämä edistysusko on löytänyt tiensä myös kirkkoon ja herätysliikkeisiin. Kirkon opin on mukauduttava kulloisiinkin trendiarvoihin ja toiminnan kosiskeltava jäsenistöä. Järjestöissä käy helposti niin, että viimeisintä evankelioimismenetelmää ja uusinta opetuslapseuttamismallia tarjotaan ratkaisuiksi kristikansan kriiseihin. Kääntöpuoli on henkinen ja hengellinen juurettomuus. Kristikunta kadottaa edesmenneiden uskonisien ja -äitien aarteet, samoin viisauden, jolla he vastasivat aikansa harhoihin ja haasteisiin. Seuraa hengellisiä haaksirikkoja. 

Sellaisessa maailmassa on palautettava mieliin ja käyttöön se, minkä turvin Jumalan kansa selvisi ennen. Uskonpuhdistuksen muoto- ja sisältöperiaatteet, pääopinkohta uskonvanhurskaudesta, lain ja evankeliumin tulkinta-avain, ristin teologia ja regimenttioppi ja siihen liittyvä opetus kristityn kutsumuksista ovat luterilaisuuden aarteita, jotka tänäänkin vahvistavat uskoa, lohduttavat ahdistettuja ja antavat levollisen viitekehyksen elää tässä maailmassa lähimmäistä palvellen. 

Toinen on ympäröivän maailma tarkastelu. Kristillinen usko ei elä tyhjiössä. Jokainen meistä tuntee jälkikristillisen maailman voiman. Sen suunta voi näyttää hyvin synkältä. Emme kuitenkaan saa kuvitella, että pahuus on ulkopuolellamme ja että säästymme siltä, jos vain pysymme erillään pimeästä yhteiskunnasta ja kulttuurista, turvassa uskovien yhteisössä. Vaikka kristityn ei tule elää maailmasta, on hänen elettävä maailmassa. Kristitty on osa synnin riepottelemaa ja armoa tarvitsevaa maailmaa. Siellä ovat hänen lähimmäisensä, jotka eivät tunne Jeesusta. 

Elämme Jumalan luomassa ja ylläpitämässä maailmassa, jossa vallitsevat hänen säätämänsä moraaliset ja hengelliset lainalaisuudet. Tässä todellisuudessa on kosketuspintoja lain ja evankeliumin julistukseen. Kulttuuriset ja aatteelliset ilmiöt todistavat luomisen kauneutta ja lankeemuksen tuhovoimaa. Ne tarjoavat sekä vaikutelmia lunastuksen tarpeellisuudesta että viittoja kohti tuota lunastusta. Kristillinen maailmankatsomus on ainutlaatuinen viitekehys yhtä aikaa ymmärtää, arvostaa ja arvostella meitä ympäröivää maailmaa. Yhteiskuntakeskustelussa tarvitaan luterilaisten herätyskristittyjen ääntä. Ajattomat uskontotuudet on tuotava menneisyydestä omaan kulttuuriimme haastamaan mukautumistamme ja puhuttelemaan nykyihmistä. Sisältö ei muutu, mutta uudet ilmaisut ja kielikuvat ovat tarpeen. Teologian tekeminen jatkuu. 

Kolmas on lähetys. Vielä on paljon kansoja, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia Jeesuksesta tai saaneet edes osaa Raamatusta äidinkielelleen. Länsimaat ovat unohtaneet Herransa. Valtakirkkojen kuollessa niiden tilalle kasvavat uskonsa todesta ottavat seurakunnat, jotka ravitsevat kristittyjä, varustavat heidät lähetystehtävään ja tarjoavat hengellisen kodin uskoon tulleille. Jokaisen kristityn tehtävä on todistaa Kristuksesta sanoin ja teoin. Kristittyjä kutsutaan olemaan valona ja suolana kaikissa kutsumuksissa ja ammateissa. Lähetys kuuluu kirkon luovuttamattomiin tehtäviin, joista pitäisi säästää viimeiseksi. 

Teologisesti tarkasteltuna lähetys vie meidät kirkkona olemisen ja uskon ytimeen. Lähetys perustuu kolmiyhteisen Jumalan omaan toimintaan langenneen luomakunnan parhaaksi ja ilmaisee siten jotain hänen olemuksestaan. Lähetys avaa näköalan siihen, miten kristinuskon painopiste on siirtynyt Euroopasta sen ulkopuolelle. Lähetys tuo eteemme maailman ja kristittyjen köyhyyden ja kurjuuden, tutustuttaa meidät uskonsisariin ja -veljiin, jotka pyrkivät olemaan uskollisia Herralleen kovin toisenlaisissa olosuhteissa. Lähetys haastaa rukoilemaan vainottujen kristittyjen puolesta. Lähetys on rohkaisuksi meille taantuvassa lännessä eläville, kun näemme, miten kirkot maailmalla kasvavat, itsenäistyvät ja aloittavat omaa lähetystyötä myös siellä, mistä evankeliumi kerran tuli heidän luokseen. Lähetystehtävällä on kiire, lähetyksen tarpeet suuret, sen perusteet ja sisältö kyseenalaistetut. Siksi lähetyksen asiaa on väsymättä pidettävä esillä. 

Vesa Ollilainen

päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT 

Luotu, langennut ja lunastettu ihminen

Ajassamme on polttavia eettisiä kysymyksiä kuten abortti, eutanasia, samaa sukupuolta olevien avioliitto, transsukupuolisuus tai transhumanismi. Ne liittyvät kiinteästi antropologiaan eli näkemykseen siitä, mikä on ihminen. Muutkin ajankohtaiset teemat, kuten hyvinvointivaltion tehtävät, oikeutettu sota ja läntisen demokratian olemus liittyvät läheisesti ihmiskäsitykseen. 

Kristillisen ihmiskuvan kolme puolta ovat luominen, lankeemus ja lunastus. Ne ovat kaikki luovuttamattomia. Yhden puuttuminen vääristää ihmiskuvan ja johtaa vakaviin käytännön seurauksiin. 

Ihminen on luotu. Jumala on hänen Luojansa. Tähän luotuisuuteen perustuu ihmisen loukkaamaton arvo. Se ei riipu koosta tai iästä, vaikka aborttiaktivistit väittäisivät toisin. Vastoin sateenkaari- ja woke-ideologioita ihmisen arvo ei perustu ihonväriin, seksuaalisuuteen, uskontoon tai maailmankatsomukseen. Mikään luokittelu tai identiteettiryhmä ei määritä hänen arvoaan. Jokaisella on sama arvo, joka perustuu yksinkertaisesti siihen, että hän on persoonallisen Jumalan ainutlaatuinen luomisteko. 

Ihmisen luotuisuus on ilouutinen länsimaiselle ihmiselle, joka on kasvatettu ateistis-nihilistisessä ilmapiirissä uskomaan olemassaolonsa olevan sattumaa, ja joka siksi tuntee itsensä yksinäiseksi ja elämänsä tarkoituksettomaksi. Oikeasti hänen elämällään on arvo ja päämäärä, joka on Jumalassa. Hänet on luotu elämään lähellä Jumalaa. Aito ihmisyys on yksin suhteessa Häneen. 

Ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi, joka kukoistaa keskinäisessä rakkaudessa ja palvelussa. Hänet on luotu persoonaksi ja moraaliseksi olennoksi, joka voi arvottaa sanoja, tekoja ja ajatuksia. Jumalassa hänellä on itsensä ulkopuolinen oikean ja väärän mitta. Luotuisuus osoittaa ihmisen oikean paikan maailmankaikkeudessa. Hän on luotu, kuten koko todellisuus, mutta Jumalan erityisenä luomistekona hän on erilainen kuin eläimet tai muu luomakunta. Hän on myös Jumalasta erillinen. Hän on Luojansa lailla luova olento, mutta hän ei luo omaa moraaliaan eikä hän voi vaatia Jumalaa tilille. Hän itse on tilivelvollinen Jumalalle ja riippuu kaikessa Hänestä. Hänen Tekijänsä on myös hänen Tuomarinsa. 

Ihminen on myös langennut olento. Jotain on perustavalla tavalla rikkoutunut hänessä. Maailmaa riivaava pahuus kumpuaa hänen sisimmästään. Hänen tahtonsa, ajatuksensa ja tunteensa ovat synnin läpäisemiä. Siksi hänen pitää suhtautua epäillen sydämeensä, koska sen kuunteleminen ja seuraaminen on pahan tahdon seuraamista. Tämä langenneisuus koskee jokaista. Häpeän, syyllisyyden ja itseensä kääntymisen syy on langenneisuudessa. Vastuuta pahuudesta ei voi ulkoistaa rakenteisiin tai Jumalaan. 

Oppi ihmisen langenneisuudesta on aikaamme eniten loukkaavia kristillisiä oppeja. Sen julkituomisesta on jouduttu oikeuteen. Silti se selittää syvästi, miksi maailma on niin pielessä ja ihminen niin turmeltunut. Ihmisen pahuus selittää, miksi toimet, joihin hän ryhtyy hyvin aikomuksin, tuottavat onnettomia sivuvaikutuksia. Niin hyvinvointivaltio, jonka tarkoitus on ollut huolehtia myös vaikeuksissa, kääntyy järjestelmäksi, joka suojaa ihmistä tämän oman itsekkyyden ikäviltä seurauksilta ja jopa edistää niitä. Siksi maanpäällistä paratiisia tavoittelijoilleen lupaavat ihmisutopiat johtavatkin heidät rakentamaan maanpäällisen helvetin. Synnin todellisuus meissä jokaisessa selittää, miksi elämää toisaalta helpottavat keksinnöt tekevät sen osin vaikeammaksi. Siitä todistaa tienpenkassa lojuva muovijäte, jonka tarkoitus oli estää ruoan pilaantuminen. Ihmisen luotuisuus ja langenneisuus selittävät, miksi suureen hyvään kykenevä yksilö toisaalla syyllistyy hirveään pahuuteen. 

Historiallinen lankeemus opettaa, etteivät asiat ole niin kuin niiden tulisi olla. Pahuuden olemassaolo ei ole maailman luonnollinen ja alkuperäinen tarkoitus. Lunastus tuo toivon. Sen keskiössä on Jumalan pelastusteko Kristuksessa. Se vahvistaa ihmisen arvon, jota lankeemus ei mitätöi. Se merkitsee syntivelan maksamista, pahuuden ansaitseman rangaistuksen sovittusta ja vääryyden voittamista. Jumalattomalle tarjotaan lahjavanhurskaus, syylliselle sovitus, synnin orjalle vapautus. Enää ei tarvita omaa yrittämistä tai itsensä pelastamista. Usko riittää, Jeesus pelastaa. Ei tarvita itsensä parantamista, vaan lunastuksessa on lupaus uudesta sydämestä ja pahan todellisuuden uudelleen luomisesta. Vaikka ihminen tunnistaa itsessään pahuuden, jonka vallasta hän ei pääse irti ja jonka ilmenemistä hän ei voi estää, hänen ei tarvitse ajautua epätoivoon. Hänen Luojansa on myös hänen Lunastajansa. 

Vesa Ollilainen

päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT