Ajassamme on polttavia eettisiä kysymyksiä kuten abortti, eutanasia, samaa sukupuolta olevien avioliitto, transsukupuolisuus tai transhumanismi. Ne liittyvät kiinteästi antropologiaan eli näkemykseen siitä, mikä on ihminen. Muutkin ajankohtaiset teemat, kuten hyvinvointivaltion tehtävät, oikeutettu sota ja läntisen demokratian olemus liittyvät läheisesti ihmiskäsitykseen.
Kristillisen ihmiskuvan kolme puolta ovat luominen, lankeemus ja lunastus. Ne ovat kaikki luovuttamattomia. Yhden puuttuminen vääristää ihmiskuvan ja johtaa vakaviin käytännön seurauksiin.
Ihminen on luotu. Jumala on hänen Luojansa. Tähän luotuisuuteen perustuu ihmisen loukkaamaton arvo. Se ei riipu koosta tai iästä, vaikka aborttiaktivistit väittäisivät toisin. Vastoin sateenkaari- ja woke-ideologioita ihmisen arvo ei perustu ihonväriin, seksuaalisuuteen, uskontoon tai maailmankatsomukseen. Mikään luokittelu tai identiteettiryhmä ei määritä hänen arvoaan. Jokaisella on sama arvo, joka perustuu yksinkertaisesti siihen, että hän on persoonallisen Jumalan ainutlaatuinen luomisteko.
Ihmisen luotuisuus on ilouutinen länsimaiselle ihmiselle, joka on kasvatettu ateistis-nihilistisessä ilmapiirissä uskomaan olemassaolonsa olevan sattumaa, ja joka siksi tuntee itsensä yksinäiseksi ja elämänsä tarkoituksettomaksi. Oikeasti hänen elämällään on arvo ja päämäärä, joka on Jumalassa. Hänet on luotu elämään lähellä Jumalaa. Aito ihmisyys on yksin suhteessa Häneen.
Ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi, joka kukoistaa keskinäisessä rakkaudessa ja palvelussa. Hänet on luotu persoonaksi ja moraaliseksi olennoksi, joka voi arvottaa sanoja, tekoja ja ajatuksia. Jumalassa hänellä on itsensä ulkopuolinen oikean ja väärän mitta. Luotuisuus osoittaa ihmisen oikean paikan maailmankaikkeudessa. Hän on luotu, kuten koko todellisuus, mutta Jumalan erityisenä luomistekona hän on erilainen kuin eläimet tai muu luomakunta. Hän on myös Jumalasta erillinen. Hän on Luojansa lailla luova olento, mutta hän ei luo omaa moraaliaan eikä hän voi vaatia Jumalaa tilille. Hän itse on tilivelvollinen Jumalalle ja riippuu kaikessa Hänestä. Hänen Tekijänsä on myös hänen Tuomarinsa.
Ihminen on myös langennut olento. Jotain on perustavalla tavalla rikkoutunut hänessä. Maailmaa riivaava pahuus kumpuaa hänen sisimmästään. Hänen tahtonsa, ajatuksensa ja tunteensa ovat synnin läpäisemiä. Siksi hänen pitää suhtautua epäillen sydämeensä, koska sen kuunteleminen ja seuraaminen on pahan tahdon seuraamista. Tämä langenneisuus koskee jokaista. Häpeän, syyllisyyden ja itseensä kääntymisen syy on langenneisuudessa. Vastuuta pahuudesta ei voi ulkoistaa rakenteisiin tai Jumalaan.
Oppi ihmisen langenneisuudesta on aikaamme eniten loukkaavia kristillisiä oppeja. Sen julkituomisesta on jouduttu oikeuteen. Silti se selittää syvästi, miksi maailma on niin pielessä ja ihminen niin turmeltunut. Ihmisen pahuus selittää, miksi toimet, joihin hän ryhtyy hyvin aikomuksin, tuottavat onnettomia sivuvaikutuksia. Niin hyvinvointivaltio, jonka tarkoitus on ollut huolehtia myös vaikeuksissa, kääntyy järjestelmäksi, joka suojaa ihmistä tämän oman itsekkyyden ikäviltä seurauksilta ja jopa edistää niitä. Siksi maanpäällistä paratiisia tavoittelijoilleen lupaavat ihmisutopiat johtavatkin heidät rakentamaan maanpäällisen helvetin. Synnin todellisuus meissä jokaisessa selittää, miksi elämää toisaalta helpottavat keksinnöt tekevät sen osin vaikeammaksi. Siitä todistaa tienpenkassa lojuva muovijäte, jonka tarkoitus oli estää ruoan pilaantuminen. Ihmisen luotuisuus ja langenneisuus selittävät, miksi suureen hyvään kykenevä yksilö toisaalla syyllistyy hirveään pahuuteen.
Historiallinen lankeemus opettaa, etteivät asiat ole niin kuin niiden tulisi olla. Pahuuden olemassaolo ei ole maailman luonnollinen ja alkuperäinen tarkoitus. Lunastus tuo toivon. Sen keskiössä on Jumalan pelastusteko Kristuksessa. Se vahvistaa ihmisen arvon, jota lankeemus ei mitätöi. Se merkitsee syntivelan maksamista, pahuuden ansaitseman rangaistuksen sovittusta ja vääryyden voittamista. Jumalattomalle tarjotaan lahjavanhurskaus, syylliselle sovitus, synnin orjalle vapautus. Enää ei tarvita omaa yrittämistä tai itsensä pelastamista. Usko riittää, Jeesus pelastaa. Ei tarvita itsensä parantamista, vaan lunastuksessa on lupaus uudesta sydämestä ja pahan todellisuuden uudelleen luomisesta. Vaikka ihminen tunnistaa itsessään pahuuden, jonka vallasta hän ei pääse irti ja jonka ilmenemistä hän ei voi estää, hänen ei tarvitse ajautua epätoivoon. Hänen Luojansa on myös hänen Lunastajansa.
Vesa Ollilainen,
päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT