naispappeus

Gnostilaisuuden paluu

Perusta 5 | 2023

Mitään uutta ei ole auringon alla. Vanhat harhaopit näyttävät tekevän paluuta säännöllisin väliajoin. Kun pintaa raaputtaa syvemmältä, myös useimmat tämän päivän keskustelut paljastuvat vanhojen kiistojen uudelleenlämmittelyksi. 

Gnostilaisuus oli ensimmäinen merkittävä harhaoppi, jonka kristillinen kirkko kohtasi. Gnostilaisuus oli laaja liikehdintä, joka ei ollut keskusjohtoinen tai kovin yhtenäinen, vaan enemmänkin joukko erilaisia liikkeitä ja ryhmiä. Nimensä gnostilaisuus sai kreikan sanasta gnōsis, joka tarkoittaa tietoa. Gnostilaiset uskoivat, että heillä on salaista tietoa eli gnosista, jonka avulla he saavuttavat pelastuksen. Muilla tätä tietoa ei ole. 

Gnostilaisuuden maailmankuva oli hyvin dualistinen. Materia eli luotu todellisuus oli pahan valtakuntaa, kun taas hengen alue oli hyvä. Ihmisen sielu oli kahlehdittuna materiassa ja sen tarkoitus oli gnosiksen avulla vapautua takaisin hengen maailmaan. Ihmisruumis nähtiin sen vuoksi pahana. Monet gnostilaiset harjoittivat äärimmäistä asketismia vapautuakseen materiaalisesta todellisuudesta. 

Vanhassa ja Uudessa testamentissa oli gnostilaisuuden mukaan eri Jumala. Lankeemus ei gnostilaisuudessa oikeastaan tapahtunut ihmisessä vaan Jumalassa. Vanhan testamentin luojajumala oli paha demiurgi eli eräänlainen alempi luojajumala, joka loi materiaalisen todellisuuden epäonnistuessaan luomistyössä. Uuden testamentin korkein Jumala toimi puolestaan kokonaan hengen maailmassa. 

Varhainen kirkko kävi voimakasta taistelua gnostilaisuutta vastaan. Tultaessa 300-luvulle se olikin jo aika pitkälti kadonnut näyttämöltä. Silti näyttää siltä, että tietyin väliajoin sen opetukset putkahtelevat pintaan. Tänäänkin monet gnostilaisuuden perusajatukset kummittelevat ajankohtaisten kiistakysymysten taustalla. 

Gnostilaisuuden tapaan ensimmäisen uskonkappaleen eli Jumalan luomistyön väheksyminen on nykyään hyvin yleistä. Esimerkiksi käytännössä kaikki kirkolliset kiistat koskevat jotenkin ihmisyyttä tai sukupuolisuutta ja niillä on näin liittymäkohtia ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Samoin usein Vanhan testamentin ankaran Jumalan nähdään olevan ristiriidassa Uuden testamentin opettaman rakkaudellisen Jumalan kanssa. 

Monissa nykyideologioissa on gnostilainen pohjavire, jossa täytyy esimerkiksi löytää oikea kriittinen tietoisuus (gnosis), jonka avulla vapaudutaan sortavista rakenteista (pahasta materiaalisesta maailmasta) ja pelastutaan hengen valtaan. Esimerkiksi ns. woke-ajattelua voi kuvata esoteerisena ideologiana, jossa maailma jaetaan dualistisesti sortajiin ja sorrettuihin niin, että vain kriittisen tietoisuuden (gnosis) omaksuneet ymmärtävät, mistä todellisuudessa on pohjimmiltaan kyse. 

Vain kriittisen tietoisuuden kautta voi nähdä maailman jakolinjat oikein, tunnistaa sortajat ja sorretut oikeaoppisesti sekä saavuttaa pelastuksen. Massat ovat väärän tietoisuuden vallassa, josta heidän pitää tehdä parannus ja tunnustaa omia etuoikeuksiaan. Kriittisestä tietoisuudesta seuraa jatkuva vallankumous, jossa perinteisiä arvoja ja ajattelutapoja kyseenalaistetaan ja murretaan. Tässä on hyvin paljon liittymäkohtia gnostilaisuuteen. 

Ehkä selvimmin gnostilaisuus tulee esiin nykyisissä sukupuoliteorioissa, joissa ajatellaan, että ruumiimme tai biologia ei voi enää määritellä, mitä olemme. Mieheys tai naiseus nähdään pohjimmiltaan jonkinlaisena puhtaan henkisenä kokemuksena — mitä ikinä se sitten onkaan — joka ei ole riippuvainen ruumiistamme. Kuka tahansa voi halutessaan olla mies tai nainen ja vaihtaa sukupuoltaan parilla klikkauksella verkossa. Näin ruumis ja henki asetetaan vastakkain ja ihminen pyrkii vapautumaan ruumiinsa kahleista. 

Myös muissa kiistakysymyksissä tämä ruumiin halveksunta näkyy. Esimerkiksi abortin kohdalla ”vapaus” tarkoittaa käytännössä naisten vapautta omasta ruumiistaan. Vaikka toisaalta argumentoidaan, että ”my body, my choice” pohjimmiltaan monelle keskeistä on vapaus siitä biologisesta tosiasiasta, että nainen voi ylipäätään tulla raskaaksi. Tavoite on, että nainen voi lopulta olla vapaa omasta ruumiistaan ja sen rajoituksista. 

Mielenkiintoisesti paavi Franciscus totesi vastikään homoavioliitoissa ja naispappeudessa olevan jotain samaa kuin gnostilaisessa harhaopissa. Hän piti niitä pelkistyksinä, jotka eivät ole kirkon opin mukaisia. Tällöin siis ajatellaan, että ihmisen ruumiilla ja sukupuolella ei ole väliä pappeudessa eikä avioliitossa. Pappeus ja avioliitto nähdään siis gnostilaisuuden tapaan enemmänkin puhtaan henkisinä asioina. 

Kristinuskon valossa meidän ei tule väheksyä ruumistamme. Jumala on luonut materiaalisen todellisuuden ja se on Jumalan hyvää luomistyötä. Sillä on hyvä tarkoitus ja tehtävä. Jumala itse tuli ihmiseksi ja omaksui ihmisruumiin. Siksi se on mittaamattoman arvokas. Jos emme nykyideologioiden tapaan tunnista ruumiimme arvoa, vaan pyrimme vähättelemään sitä tai pääsemään sen rajoituksista eroon, kuinka ikinä voimme opettaa, että ihmiselämällä on arvoa sellaisena kuin se on? Pohjimmiltaan on siis kyse ihmisarvosta, jota näin pyritään horjuttamaan. 

Santeri Marjokorpi, päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Eteenpäin Olavi Rimpiläisen viitoittamalla tiellä

Perusta 1 | 2022

Viime vuonna ilmestyi Perustan entisen päätoimittajan Timo Junkkaalan kirja Olavi Rimpiläinen – viimeinen vanhauskoinen. Kirja on ehdotonta lukemistoa jokaiselle Perustan lukijalle. Junkkaala kuljettaa Olavi Rimpiläisen elämänvaiheiden kautta lukijansa läpi koko viime vuosikymmenien evankelisluterilaisen kirkon lähihistorian. Käsitellyksi tulevat käytännössä lähes kaikki luterilaisen kirkon merkittävimmät tapahtumat tuolta ajalta sekä myös laajalti herätysliikkeiden historiaa. Sikäli kirja on paljon Olavi Rimpiläistä laajempi ja oikeastaan merkittävimpiä lähikirkkohistorian kuvauksia, joita on vähään aikaan kirjoitettu. 

Itselleni kirja oli myös hengellinen kokemus, sillä piispa Olavin persoonasta ei voinut olla vaikuttumatta. Piispa Olavin nöyryys, kylmäpäisyys ja huumori monien paineiden ja ristivetojen keskellä oli suorastaan mykistävää ja esikuvallista. Rimpiläinen on oivallinen esimerkki siitä, että Jumalan armosta yksikin ihminen voi saada erittäin paljon aikaan. Ilman häntä kirkkohistoria olisi Suomessa kulkenut varsin eri suuntaan. Kokonaisuutena hänen toiminnastaan muotoutuu hyvä esikuva siihen, mihin suuntaan mennä tulevaisuudessa kristittyinä. 

Ensimmäiseksi meillä on oltava Rimpiläisen tavoin valmius kärsiä vakaumuksemme vuoksi. Rimpiläinen toimi koko piispakautensa löysässä hirressä, sillä hän sai oikeuskanslerilta varoituksen toiminnastaan ja kuka tahansa naislehtori, joka olisi hakenut pappisvihkimystä Oulusta, olisi saattanut Rimpiläisen vaikeuksiin ja oikeusistuimen eteen. Tällaiselta prosessilta Rimpiläinen kuitenkin välttyi, mutta joutui olemaan varpaillaan koko piispuutensa ajan. Silti hän ei missään vaiheessa laittanut hanskoja tiskiin, vaan seisoi vakaumuksensa takana, tuli mitä tuli. Näemme sen, että jos olemme Kristuksen tavoin valmiita kärsimään uskomme vuoksi, meitä on mahdotonta pysäyttää tai kontrolloida mitenkään. 

Kaikki tuntevat Rimpiläisen hänen vanhauskoisuudestaan. Virkakysymyksessä linja siis pysyi vastustuksesta huolimatta. Hän näki virkakysymyksen keskeisenä kysymyksenä kirkon tulevaisuudelle ja ymmärsi, että kyse on lopulta Raamatun arvovallasta. Jos siinä annetaan periksi, joudutaan pian antamaan periksi kaikessa muussakin. Tämä kalteva pinta näyttää meidän aikanamme käyneen toteen. Virkakysymyksen suhteen voi tietenkin olla menettelytavoissa erilaisia käytännön ratkaisuja, mutta itse asiassa ei saa luovuttaa. 

Rimpiläisessä henkilöityi myös hivenen jännitteinen suhde pietismin ja korkeakirkollisen liturgian välillä. Tämä suhde voi kuitenkin olla parhaimmillaan hyvin hedelmällinen. Pietismin tulisi aina vaikuttaa niin, että julistuksessamme keskeisenä säilyisivät kysymykset sielujen pelastuksesta, synnistä, sovituksesta ja kuoleman voittamisesta. Näitä kysymyksiä pitää kysyä ja niihin tulee antaa vastauksia henkilökohtaisella tasolla. Tästä huolimatta Rimpiläinen ei koskaan alkanut mittailemaan kenenkään uskoa ja säilytti nöyrän asenteen: tuomio on lopulta Jumalan. 

Tämän pietistisen painotuksen rinnalle keskeiseksi nousi jumalanpalveluselämä. Rimpiläinen käytti suuren osan työvuosistaan liturgian parissa työskentelyyn ja oli keskeinen vaikuttaja luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksen takana. Jumalanpalvelus olkoon meillekin keskeistä. Liturgia on uskon elettyä todellisuutta. On tärkeää, että rakennamme jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa kristillinen elämä saa syntyä ja kasvaa. 

Rimpiläinen oli vahva ekumenian mies. Se näky hänen toiminnassaan suhteessa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuteen sekä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Hänen aloittamansa niin kutsuttu Oulun ekumenia sai jopa kansainvälistä huomiota. Meidänkään ei tule nähdä vanhoja kirkkoja vihollisina vaan liittolaisina siinä paineessa, jota postmoderni maallistunut maailma kristinuskoon kohdistaa. Totuudesta tinkimättä on päästävä reformaation vastakkainasetteluista eteenpäin ja suunnattava voimavarat sinne, mikä tällä hetkellä eniten uhkaa kristinuskon tulevaisuutta. Olavi Rimpiläinen näytti myös elämällään sen, että ekumenia tapahtuu ennen kaikkea henkilösuhteiden tasolla.  

Itselleni ehkä yllättävin tieto Rimpiläisestä oli se, kuinka vahva sosiaalieettinen painotus hänellä oli. Piispana ollessaan hän ajoi vahvasti Oulun hiippakunnan ja lappilaisten asemaa sekä lama-aikana ehdotti radikaaleja toimia esimerkiksi ihmisten työllistämiseksi ja velallisten aseman helpottamiseksi. Junkkaala kuvaa kirjassaan myös lukemattomia ihmisiä, jotka saivat sielunhoidollisesti apua piispalta, tai sitten konkreettisessa hädässä piispa järjesteli asiat niin, että avuntarvitsija sai tarvitsemaansa apua. Diakoniaa emme saa unohtaa. Meidät on kutsuttu rakentamaan sitä ympäristöä, jossa elämme. Toimikaamme vahvasti lokaalilla tasolla yhteiseksi hyväksi. Rakkauden tulisi aina jäädä viimeiseksi sanaksi.

Santeri Marjokorpi