sukupuolineutraali avioliitto

Perusta 3 | 2025

Tässä numerossa

134 | Pääkirjoitus

135 | Perustalla

136 | Artikkelit

  • 137 | Joona Niemelä: Luther ja avioliiton teologia
    • Joona Niemelä esittelee artikkelissaan Martti Lutherin näkemyksiä avioliitosta uskonpuhdistajan kirjoituksissa.
  • 146 | Juhani Forsberg: Kristillinen avioliitto ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Dosentti Juhani Forsberg esittelee kirkollisessa keskustelussa käytettyjä argumentteja liittyen samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen ja piispainkokouksen esitykseen kahdesta erilaisesta avioliittomallista.
  • 154 | Soili Haverinen: Lausunto piispainkokouksen esityksestä
    • Perusta julkaisee STI:n pääsihteerin Soili Haverisen piispainkokouksen avioliittokäsitystä koskevaa esitystä kommentoivan lausunnon.

162 | Tässä ja nyt

  • 163 | Pauli Selkee: Katsaus 2000-luvun keskusteluun kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta
  • 165 | Timo Junkkaala: Kirkolliskokouksen lakivaliokunnan pyytämä lausunto avioliittolain muutosesityksestä 3.10.2024

167 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 168 | Juhana Tarvainen (toim.): Totuus vai tehtävä? 33 kysymystä ja vastausta kristinuskosta
    • Arvostelijana Jouko Talonen
  • 169 | Juhana Tarvainen (toim.): Totuus vai tehtävä? 33 kysymystä ja vastausta kristinuskosta
    • Arvostelijana Eero Pihlava
  • 172 | Marja-Leena Nieminen ja Risto T. Nieminen: Haalaripukuinen enkeli. Tositarinoita Tansaniasta
    • Arvostelijana Markku Ihonen

175 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa helatorstaista 29.5. ja päättyy 9. sunnuntaihin helluntaista 10.8.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kristillinen avioliitto ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Juhani Forsberg 

Kirjoittaja on pastori ja dosentti. Artikkeli perustuu Tiililä-seurassa 5.11.2024 pidettyyn esitelmään. 

  1. Tähän on tultu 

Avioliiton muuttaminen yhden miehen ja yhden naisen välisestä suhteesta ns. sukupuolineutraaliksi avioliitoksi on tapahtunut valtioiden ja muutamien kirkkojen kohdalla ennennäkemättömän nopeasti. Kun Hollanti ensimmäisenä maana 2001 laillisti samaa sukupuolta olevien avioliiton, vastaava ratkaisu — sisällöltään usein laajennettuna — on tehty tähän mennessä yli 40 maassa ja lisäksi monilla valtiota pienemmillä hallintoalueilla. 

Uskontojen alalla selvä enemmistö on pysynyt perinteisen avioliiton kannalla, näin etenkin islam, mutta myös enemmistö kristillisistä kirkoista. Muutoksen ovat tehneet lähinnä muutamat lännen protestanttiset kirkot, jotka ovat entisiä valtiokirkkoja tai ns. kansankirkkoja, jotka ovat muita enemmän maallistuneet teologisissa kysymyksissä. Niiden jäsenmäärä on myös voimakkaassa laskusuunnassa. Kansainvälisellä ja ekumeenisella tasolla näiden muutoksen puolelle kääntyneiden kirkkojen suhteet omiin kirkkoliittoihinsa ovat vakavasti häiriintyneet ja joidenkin kirkkojen kohdalla täysin katkenneet perinteisellä kannalla pysyneisiin omassa kirkkoihin (Anglican Communion, Luterilainen Maailmanliitto).  

Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa luterilaiset kirkot (paitsi Missouri-synodi) ovat Suomea lukuun ottamatta hyväksyneet muutoksen. Tanskassa päätöksen teki kirkon puolesta maan parlamentti. 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa asiasta on keskusteltu jatkuvasti varsinkin sen jälkeen, kun eduskunta niukalla enemmistöllä hyväksyi uuden avioliittolain. Toistaiseksi mikään uudistusehdotus ei ole saanut taakseen riittävää määräenemmistöä kirkolliskokouksessa. Suomen valtio ei ole millään tavoin painostanut maamme kirkkoja muuttamaan kantaansa. 

Olen osallistunut asiaa koskevaan keskusteluun viime vuosina muutamaan otteeseen mm. lähettämällä kirjeet piispoille ja erikseen arkkipiispalle, seminaariesitelmin sekä lehtikirjoituksin. En aio toistaa seikkaperäisesti niissä esittämiäni argumentteja, mutta otan esiin joitakin niihin liittyviä lisänäkökohtia.  

Koska tässä kirjoituksessa on ensisijaisesti kyse argumenteista, jotka ovat olennaisia kristillisen avioliittokäsityksen kannalta, en lähde enää ruotimaan yksityiskohtaisesti sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puolesta esitettyjä väitteitä. Laajimmin olen käsitellyt niitä Perusta-lehden teologisten päivien kanavassa 4.1.2022. Sen pääasiana olivat sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puoltajien argumentit ja niiden ongelmat. Jaottelin ne seuraaviin alajaksoihin: 

1. Rationaalisuus ja tunteet 

2. Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

3. Muut kirkot ja uskonnot 

4. Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

5. Luther 

Tässä esityksessä keskityn lähinnä kahteen viimeiseen, mutta aluksi esitän vielä joitakin lisähuomioita aikaisemmin esittämistäni näkökohdista.  

  1. Yleisinhimilliset argumentit 

Yleisinhimilliset argumentit ovat niitä, joilla on merkitystä myös teologisissa kysymyksissä, mutta jotka eivät riitä ratkaisemaan asiaa. Sellaisia ovat järki, tunteet, tasa-arvo, ihmisoikeudet. 

2.1 Rationaalisuus ja tunteet

Heteroseksuaalisen avioliiton puolustajat puolustavat kantaansa rationaalisuudella, joka perustuu ihmisen biologiseen kaksijakoon. Ihmiskunta jakaantuu lähes täysin yksilöihin, joilla on feminiiniset tai maskuliiniset fyysiset tuntomerkit. 

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat eivät pidä tätä todellisuutta ratkaisevana, vaan sen sijaan on nostettava yksilön kokemus ja sen määräämä identiteetti sukupuolesta riippumatta siitä, mitkä ovat hänen fyysiset tuntomerkkinsä. Tämä ei ole rationaalinen argumentti, vaan se perustuu tunteeseen ja sen luomaan ideologiaan. 

Eduskunta hyväksyi 1.2.2024 äänin 113–69 ns. translain, joka perustana on em. ideologia. Kirkkohallitus antoi siitä lausuntonsa, joka ilman pienintäkään kritiikkiä hyväksyi lakiehdotuksen sisällön ja samalla sen ideologian. Lausuntoon sisältyvä raamatullinen ja teologinen perustelu on niin heikkoa, että se olisi pitänyt laatia Kirkkohallitusta pätevämmän elimen toimesta ja vasta perusteellisen keskustelun ja arvioinnin jälkeen. 

Myös kysymys siitä, onko muu kuin heteroseksuaalinen identiteetti tai taipumus ”luonnollinen” ominaisuus ansaitsee muutaman huomion. Luonnossa, siis sekä ihmisten että eläinten keskuudessa esiintyy kiintymystä omaan fyysiseen sukupuoleen ja sitä seuraavaan käyttäytymiseen. Kristillisen uskon kannalta on tehtävä ero vaikkapa homoeroottisen taipumuksen ja sen toteuttamisen välillä. Mutta kristillisen uskon peruslähteiden mukaan myös heteroseksuaalinen käyttäytyminen voi saada ilmenemismuotoja, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Niitä on ollut aina olemassa, mutta erityisen paljon nykyajan seksuaalikulttuurissa, joka pitää enimmäkseen rangaistavana vain pakottamista, suostumisen puuttumista ja alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Kristillisen uskon mukaan aviorikos on seksuaalisuuden väärinkäyttöä eli Jumalan tahdon vastaista eli syntiä, kuten käsky lausuu, vaikkei puolison pettäminen olekaan rangaistavaa maallisen oikeuden mukaan. 

Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei ole myöskään ”luonnollista” siinä mielessä, ettei sillä ole mitään tekemistä seksuaalisuuden olennaisimman — vaikkakaan ei ainoan — tarkoituksen, suvunjatkamisen kanssa. Sellaisena se on myös epätarkoituksenmukaista. 

Näyttää siltä, että sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien mielestä sen ainoa edellytys on kahden henkilön eroottinen kiintymys ja molempien vapaaehtoinen suostumus sen toteuttamiseen. Kristillisen käsityksen mukaan avioliiton tarkoitus on perhe, johon kuuluvat suvunjatkamisen seurauksena myös lapset. Tällä on myös itse avioliittoa konstituoiva merkitys siitä huolimatta, ettei kaikissa heteroseksuaalisissa avioliitoissa synny lapsia. 

Norjassa ovat ne kirkot ja kristilliset yhteisöt, jotka eivät hyväksy sukupuolineutraalia avioliittoa yhteisellä kannanotollaan alleviivanneet myös lapsen merkitystä ja asemaa kristillisessä avioliitossa. Pohjoismaiden ”kansankirkkojen” keskusteluissa ja päätöksissä sillä ei ole ollut osaa. 

2.2 Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

    Juuri ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat sukupuolineutraalin avioliiton puolustajien käyttämät varsinaiset perustelut omalle kannalleen. Niitä on sovellettu avioliitosta käytyyn debattiin tavalla, joka heidän mielestään sellaisinaan riittää perinteisen avioliittokäsityksen kumoamiseen. Kuitenkin juuri lapsen oikeuksien pohjalta voidaan esittää sekä yleisinhimillisiä kokemusperäisiä sekä kristillisiä perusteita sille, että heteroseksuaalisen avioliiton ensisijaisuudessa lasten oikeuksien merkitys on olennainen. Lapsi voi saada alkunsa vain naisen tuottaman munasolun ja miehen tuottaman siittiösolun yhdistymisestä. Lapsen ensimmäinen ja tärkein perusoikeus on oikeus biologiseen isään ja äitiin. Kaipuu saada tietää, kuka on minun biologinen äitini tai isäni, on elämänkatsomuksesta riippumatta erittäin vahva monissa niissä, joilta se on pimennossa. 

    Tämä oikeus toteutuu parhaiten heteroseksuaalisessa avioliitossa, jossa lapsi saa syntymästään alkaen kasvaa ja kehittyä. Jonkinlaisena korvikkeena tälle on lapselle aikuistuttuaan annettu oikeus saada tietää, kuka on hänen biologinen äitinsä ja isänsä. Tämä arvojärjestys on periaatteellinen, eikä se takaa sitä, että kaikki heteroseksuaalisissa avioliitoissa kasvavat lapset olisivat onnellisia ja muissa tapauksessa onnettomia. Tilanne voi olla todellisuudessa päinvastainen, mutta se ei muuta lapsen ensisijaisen ihmisoikeuden asemaa. 

    Kristillisessä avioliittokäsityksessä lapsen asemaa ja arvoa vahvistaa Jeesuksen opetus lapsen aseman arvosta, kun hän sanoo, että taivasten valtakunta on lasten kaltaisten ja että lapsen vietteleminen ansaitsisi kuolemantuomion hukuttamalla (Mark. 9, Matt. 18, Luuk. 17). Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei tasa-arvo ole vain matemaattinen periaate, vaan lapsi on sekä perheessä että kirkossa (Jumalan valtakunnassa) tietyllä tavalla arvokkaampi kuin aikuinen. 

    Viime aikoina on tullut esiin hälyttäviä uutisia lapsen arvostuksen heikkenemisestä, kun olemme saaneet kuulla joidenkin naisten harkitsevan, synnyttäisikö lapsen vai ottaisiko lemmikkieläimen. Tässä vaihtoehdossa ei vain rinnasteta ihmislasta eläimeen vaan välineellistetään lapsen arvo mahdollisena aikuisen viihdykkeenä. 

    Sama asenne näkyy toisin siinä, ettei lapsia pidetä periaatteessa lainkaan avioliittoa konstituoivana mahdollisuutena. Syntyvyyden nopea lasku hälyttävälle tasolle on toivottavasti herättänyt poliitikot näkemään asiassa ei vain kansantaloudellisen vaan paljon tärkeämmän periaatteellisen ongelman. 

    2.3 Muut kirkot ja uskonnot 

      Luterilaisista kirkoista vain maallistuneen lännen kuihtuvat kirkot ovat vaihtaneet avioliittokäsityksensä ja perustelleet ratkaisunsa opillisesti varsin puutteellisin tai suorastaan virheellisin tavoin. Kristittyjen valtaosa kuuluu kirkkoihin, jotka ovat pysyneet kannassaan. Venäjän ortodoksinen kirkko on kuitenkin tehnyt perinteisen avioliitokäsityksen hylänneistä kirkoista yhden syyn, jolla se puolustaa maansa häikäilemätöntä hyökkäyssotaa, mitä ei tietenkään voi teologisin eikä poliittisin perustein hyväksyä. 

      Kun tarkastellaan muita uskontoja, ero on vielä suurempi. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi islam luopuisi heteroseksuaalisesta avioliittokäsityksestä. Islam sallii varsin rajoitetuin perustein myös moniavioisuuden muttei suosittele sitä. 

      Taannoin pidetty Vihreiden puoluekokous keskusteli ns. polyamoriasta ilmeisen myönteiseen sävyyn. Aloitteen tehnyt Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto perusteli sitä seuraavasti: ”Avioliitto on sen solmivien henkilöiden keskinäinen, yksilöiden vapaaseen tahtoon perustuva sopimus”. Polyamoria esiintyy modernina moniavioisuuden muotona, joka on perinteistä mallia monimuotoisempi ja väljempi. Kokous ei kuitenkaan antanut ennen asian perusteellista selvittämistä julkista lausuntoa polyamorian laillistamisen puolesta. 

      En ole toistaiseksi havainnut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kannatusta polyamorialle enkä ehdotusta avioliittokäsityksen ”laajentamisesta” siihenkään suuntaan. Jos kannattajia ilmaantuu, he ottanevat riemulla raamatulliseksi ”tuekseen” kuningas Salomonin vaimoineen. 

      2.4 Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

        Raamatun kanta avioliittoon on yksiselitteinen: Se on Jumalan asettama yhden miehen ja yhden naisen elinikäinen instituutio. Kirkon kantana se saa vahvistuksensa siten, että UT ja siinä puhuva ja toimiva Jeesus Kristus apostoleineen antaa selitysperusteen sille, mitä VT:ssa avioliitosta sanotaan ja miten sitä käytännössä sovelletaan. Myös monet akateemisesti pätevöityneet liberaalit eksegeetit myöntävät, ettei samaa sukupuolta olevien liitto mahdu UT:n opetuksen sisään, vaikka he siitä riippumatta saattavat kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa omana aikanamme. Monet sateenkaariliikettä edustavat, jotka tahtovat käydä kristityistä, väittävät, että heillä on asialleen raamatullinen ja teologinen perustelu. Yleisimpiin perusteluihin kuuluu tulkinta ihmisestä Jumalan kuvana: ”Koska olemme kaikki Jumalan kuvia, meillä on yhtäläinen oikeus avioitua vain rakkauden ohjaamina”. Raamattuargumentit sivuutetaan usein pelkällä huomautuksella: ”asia riippuu siitä, miten Raamattua tulkitaan”. 

        Se tietysti pitääkin paikkansa, mutta ongelma on sukupuolineutraalin avioliiton puoltavien tulkintojen selitysperusteissa. Niitä ovat mm. avioliittokäsityksen muuttuminen aikojen saatossa, Jeesuksen kirjaimellisen torjunnan puuttuminen homoseksuaalisesta pariutumisesta, ja kaikkea syleilevä rakkaus avioliitoa viime kädessä ainoana määräävänä tekijänä. Viimeksi mainittu argumentti tuli yleisellä tasolla ilmi arkkipiispa Tapio Luoman suulla lauantain (2.11.2024) radio-ohjelmassa ”Näistä levyistä en luovu” ilmaisussa: ”Siellä missä on rakkaus, on Jumala”. Raamatun todistus on päinvastaisessa järjestyksessä: Siellä missä Jumala on, on rakkaus (kirjaimellisesti UT:ssa ”Jumala on rakkaus”). ”Rakkaus on Jumala” pätee kristillisen uskon pohjalla vain, jos tiedetään ja osataan myös tuoda ilmi, mitä Jumalan rakkaus on ja mitä se ei ole. 

        Vaikka UT sisältää vain muutamissa kohdin homoseksuaalisen pariutumisen kiellon, se oli varhaiskirkon kiistaton kanta. Se voitti varsin lyhyessä ajassa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin ja uskontojen sallimat variaatiot. Varhaisimmat lähteet UT:n ulkopuolella todistavat, miten olennaista varahaiskirkolle olivat aviovuoteen pitäminen puhtaana ja abortin ja lasten heitteille jättämisen torjuminen. 

        1. Ajankohtainen tilanne 

        Tämänhetkistä tilannetta kirkkomme päätöksenteossa ja avioliittokeskustelussa kuvaa etenkin piispainkokouksen esitys ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen: Piispainkokouksen esitys 1/2024 kirkolliskokoukselle: Säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä”. Ensimmäisessä käsittelyssä toukokuussa 2024 se ei tullut hyväksytyksi eikä sitä käsitelty marraskuun 2024 istunnossa, vaan se siirtyy seuraavaan kokoukseen toukokuussa 2025. 

        3.1 Oppi vai järjestys? 

          Jo esityksen otsikko herättää kysymyksiä. Ilmaisu ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen saattaa olla voimassa olevan kirkkolain mukainen, mutta se voi synnyttää mielikuvan siitä, ettei avioliitto oikeastaan koske kirkon oppia (faith) vaan pelkkää järjestystä (order). Otaksun, että tähän liittyvää keskustelua on jo käyty kysymyksestä ”mitä tarkoittaa evankeliumin oppi”. Onneksi tähän kysymykseen on kirkkoamme ohjaavissa tunnustuskirjoissa kristallinkirkkaat vastaukset, joilla on täysi relevanssi tänäänkin. 

          Kysymys ”evankeliumin opin” oikeasta ymmärryksestä oli jo reformaation aikana vilkkaan keskustelun aihe. Lopputulos oli, että käsitteellä on kaksi merkitystä. Ensiksi evankeliumi on yleisessä merkityksessä koko Kristuksen oppi, johon kuuluvat parannuksen ja anteeksiantamuksen saarna, Kristuksen ”vieras työ”, eli synnin tuomitseminen ja Jumalan vihan ilmaiseminen, jota seuraa Kristuksen varsinainen tehtävä, lunastus ja syntien anteeksiantamus. Siis ”evankeliumin oppi” sisältää sekä lain että evankeliumin. Toiseksi ”evankeliumi on sen varsinaisessa merkityksessä armon ja anteeksiantamuksen saarna, joka tarjoaa syntiselle Kristuksen, pelastuksen, sovituksen, ja vanhurskauden lahjaksi. Tässä tapauksessa on kyse lain ja evankeliumin erottamisesta, koska vain evankeliumi tarjoaa ja lahjoittaa pelastuksen. (ks. Tunnustuskirjat suom. 1990, s. 162, 245, 439, 506). 

          Kun siis avioliittoa perustellaan ”evankeliumin opilla” ei tietenkään voi sen varsinainen merkitys tulla kyseeseen, koska avioliitto tai naimattomuus eivät pelasta ketään, vaikka voivat molemmat toimia kristityn kutsumuksen ja kilvoituksen elämänmuotoina. Kristillisen avioliiton raamatullisena ja tunnustuksellisena perustana voi olla ”evankeliumin oppi” vain sen ensimmäisessä eli yleisessä merkityksessä. Se voitaisiin yhtä hyvin nimetä ”Jumalan sanan” mukaiseksi opiksi, joka sisältää myös Jumalan laissaan ilmaiseman tahdon sellaisena kuin Jeesus opetti. Näin ollen kristillinen avioliitto kuuluu olennaisella tavalla kirkon opin eikä ainoastaan sen järjestysmuodon piiriin. Sen pitäisi jokaisen piispan ja papin ymmärtää ja tunnustaa, koska he ovat sitoutuneet valalla kirkkomme tunnustukseen. 

          Esityksen otsikossa ja sen sivuilla puhutaan kahdesta ”rinnakkaisesta” avioliittokäsityksestä. Sillä tarkoitettaneen, että sen toteutuessa kirkossamme olisi yhtä aikaa voimassa kaksi erilaista avioliittokäsitystä. Myöhemmin niistä todetaan, että ne ovat keskenään ”jännitteisiä” tai jopa ”ristiriitaisia”. Siihen olisi hyvin voitu lisätä, että ne ovat vastakkaisia ja toisensa poissulkevia. Niiden samanaikaisesta ”pätevyydestä” voidaan ounastella, että esityksen tekijät pitävät avioliiton sisältöä adiafora-asiana, toisin sanoen ehdonvallan alaisena kantana, josta jokainen kirkon jäsen saa ajatella, mitä haluaa, koska se ei koske ”evankeliumin oppia”. 

          Emeritusarkkipiispa John Vikström puolusti taannoin sukupuolineutraalia avioliittoa puhumalla perinteisen avioliittokäsityksen ”laajentamisesta”, lisäten myös sen kristillisen tulkinnan perusteeksi Ranskan vallankumoussloganin ”Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys”. Piispainkokouksen esityksessä puhutaan myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä lainaten perustevaliokunnan mietintöön jätettyä eriävää mielipidettä: ”avioliittokäsityksen laajentamiseen on vahvat teologiset, pastoraaliset ja sosiaalieettiset perusteet, jotka nousevat kirkon omista lähtökohdista”. Tässä ei sentään sanota, että sillä olisi myös vahvat raamatulliset perusteet. En voi sille mitään, että tällaisesta tulkinnasta tulee mieleen Lutherin kritiikki niitä sananselittäjiä kohtaan, jotka ”venyttävät” Jumalan sanaa niin, että se etääntyy täysin alkuperäismerkityksestään. Sellaiseen ”laajentamiseen” perustuva teologia ei sovi yhteen luterilaisen kirkon tunnustusperustan kanssa. Mietinnössä viitataan myös toiseen eriävään mielipiteeseen väitteenä: ”– – luterilaisen teologian mukaan tarve avioliittoinstituution olemassaololle sekä sen luonne ovat ymmärrettävissä ns. luonnollisen järjen avulla ilman erityistä ilmoitusta”. 

          ”Tarve” ja ”luonne” avioliiton universaalina ilmiönä on totta, mutta se ei riitä kristillisen avioliittokäsityksen tulkinnaksi ja on siksi teologisesti virheellinen eikä yksinkertaisesti sovi yhteen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen kanssa. Jos tuo argumentti Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa joskus hyväksytään, päätösvalta luovutetaan vain ”enemmistön luonnolliselle tunteelle ” ja sen mukana koko yhteiskunnan enemmistön ratkaisulle. Lopulta kyse on eräänlaisesta ”uusvaltiokirkollisesta” ohjelmasta. 

          Suurin periaatteellinen ongelma piispainkokouksen esityksessä on, että se esittelee tähän mennessä tehtyjä perusteluja molemmille avioliittokäsityksille, muttei perusteluja sille, miksi molemmat käsitykset voisivat olla samanaikaisesti voimassa. 

          Tähän kiinnittää huomion piispa Matti Salomäki eriävässä mielipiteessään, jossa hänen mukaansa ennen esityksen päätökseen viemistä olisi ”syytä selvittää ensin, miten nämä kaksi erilaista avioliittokäsitystä suhtautuvat nyt voimassa olevaan kirkkomme opetukseen”. Se onkin vähintä, mitä nyt olisi tehtävä. Salomäki arvostelee esityksessä myös sitä, että vertailuja asiassa tehdään vain pohjoismaisten kirkkojen kanssa. Tässä suhteessa esitys suorastaan ylenkatsoo niitä luterilaisia sisarkirkkoja, jotka pitäytyvät nykyisin voimassa olevaan avioliittokäsitykseen ja seurustelee vain sekularisoituneiden ja kuihtuvien länsimaisten luterilaisten kirkkojen kanssa. Eikö olisi ollut aihetta miettiä, mitä vahinkoa esitys aiheuttaa kirkkomme ja noiden muiden sisarkirkkojen välisille suhteille? 

          Piispainkokouksen esityksen takana oleva suurin teologinen ongelma ei sellaisenaan tule esiin itse esityksessä, mutta esityksen näkyvimpien tukijoiden puheenvuoroissa se on toistunut. Otin asian esiin jo yli kolme vuotta sitten arkkipiispa Tapio Luomalle lähettämässäni kirjeessä (11.3.2021). Välitön syy kirjeeseeni oli arkkipiispan edellisenä päivänä Radio Dein haastattelussa lausumaan henkilökohtaiseen tunnustukseen: ”Vierastan sanontaa ’näin sanoo Raamattu’”. En käy tässä toistamaan kirjeessä esittämiäni näkökohtia, mutta tunnustus on saanut sen jälkeen vielä radikaalimman toiston, jonka mukaan ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. Jos tämä ajatus on laajemminkin piispainkokouksen esityksen takana, se vaatii entistä terävämmän palautteen. 

          Käsitys siitä, että kristityn ja Kristuksen yhteyttä ei saa estää mikään, ei edes Raamattu on ensinnäkin etäistä sukua seppä Högmanin Paavo Ruotsalaiselle lausumaan toteamukseen: ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunteminen”. Heränneiden ja evankelisen liikkeen välisissä mittelöissä saattoivat heränneet lausua, että ”Raamattu on noiden hedbergiläisten kirja” (Jaakko Eleniuksen mukaan). 

          Högmanin sanoma uskostaan hätääntyneelle Paavolle oli sielunhoidollisena kehotuksena ja lohdutuksena paikallaan. Voidaan ajatella, että samoin myös ajatus siitä, ettei mikään, ei edes Raamattu, saa tulla uskovan ja Kristuksen väliin, voi tulla kysyeeseen tilanteessa, jossa Raamattua tutkiva uskossaan epätoivoinen ihminen ei löydä muuta kuin tuomion ja kadotuksen sanoja (vrt. Luther ja Staupitz). Mutta silloin kun on kyse kirkon oppia koskevista ratkaisuista, jotka koskevat myös kristillistä avioliittoa, lause ei kelpaa, koska sen käyttö siihen on yksinkertaisesti virheellinen. 

          Jokaiselle teologille pitäisi ensinnäkin olla selvää, että kaikki, mitä tiedämme Jeesuksesta Kristuksesta, sisältyy varmimmin UT:iin. Jeesuksesta kerrotaan myös jo varhaiskirkon aikana laadituissa heterodoksisissa kirjoituksissa. Niihin vetoaminen ei kaiketi tule tässä kyseeseen. Toinen tulkintamahdollisuus perustuu käsityksen, että Jeesuksen lupaama Lohduttaja, Pyhä Henki, ilmoittaisi jotakin sellaista opillisesti uutta, jota Jeesus eläessään ja Ylösnousseena ei vielä esittänyt. Tätä käsitystä UT ei tue, vaikka sitä monet spiritualistiset liikkeet ovat alusta näihin päiviin asti edustaneet. Kolmas ja vakavin ongelma kätkeytyy tulkintamahdollisuuteen, että uskon kautta sydämessäni asuva Kristus opettaa minulle avioliitostakin toisin kuin Raamatun Jeesus. Tällainen käsitys on myös spiritualistinen, ja vielä vakavampaa, se implikoi (vaikkei eksplisiittisesti tarkoitettaisikaan) Kristuksen täyden ihmisyyden väheksymistä tai jopa suoranaista kiistämistä. 

          Arkkipiispa Luoma on Kirkko & Kaupunki -lehdelle (21.11.2024) antamassaan haastattelussa esittänyt kantansa perusteluksi, että kristillinen oppi avioliitosta ei perustu Raamattuun eikä ole hänelle ”vakaumuksen” asia. Hän ilmaisee kantansa seuraavasti: 

          ”Avioliitto ei ole koskaan ollut minulle mikään raamattukysymys, vaan pohdiskeluni on noussut lähinnä kirkon perinteestä ja avioliiton määritelmästä – – Minulle vakaumus on pysyvä. Mielipiteet voivat muuttua ajan oloon. Kysymys avioliitosta ei minulle ole vakaumuksen asia.” 

          Tästä voi enää tehdä vain yhden johtopäätöksen: Jos kerran avioliitto ei ole ”mikään raamattukysymys” eikä koske lainkaan kirkon oppia, koska se ei ole ”vakaumuksen asia”, ovat portit kirkossamme avoinna kaikille mahdollisille avioliiton muodoille, joille sekulaari maailma ja sen juridiset instituutiot tulevaisuudessa antavat enemmistönä tukensa. 

          Kaiken kaikkiaan piispainkokouksen esityksestä ja arkkipiispan kannanotoista puuttuva teologinen argumentointi sekä sen tulkintaehdotusten ongelmallisuus herättävät kysymyksen, ohjaako piispoja enemmänkin huoli ja ahdistus siitä, miten voisimme pitää kirkkomme edes jollakin tavoin ”kasassa”. Tätä yritystä pidetään kirkon ykseyden puolustamisena, vaikka siinä on kysymys paljon suuremmasta kirkko-opillisesta asiasta. 

          4. Mitä sitten jos…? 

          Lopuksi ennakoin henkilökohtaisesti mahdollisuutta, että minun eläessäni sukupuolineutraali avioliitto tulee voimaan kirkossani. Monet kristillisen avioliittokäsityksen puolustajat ovat omissa ajatuksissaan pohtineet, mikä on heidän ratkaisunsa kirkon jäsenyyden suhteen, jos Suomen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä ja sitä koskevan opetuksensa. Jäädäkö vai erota? Ja jos eroaa, mihin kirkkoon tai yhteisöön liittyä. Jotkut ovat julkisestikin ilmoittaneet eroavansa tai ainakin uhanneet sillä. Ymmärrän heidän ratkaisuansa. Olen omalta kohdaltanikin pohtinut näitä vaihtoehtoja, ja päätynyt ainakin toistaiseksi pysymään isieni ja äitieni kirkossa. En aio siis uhkailla erolla, eikä sillä olisi todennäköisesti mitään vaikutustakaan. En aio erota siitäkään syystä, etten voi sanoa, mihin sen jälkeen siirtyisin. Ei ole olemassa kirkkoa, jossa ei olisi yhtään ”tahraa tai ryppyä”. Kaikissa kirkoissa on myös kristinopin tulkinnassa ongelmia, vajavuuksia ja virheitäkin. Ajattelen pysyväni kirkossani ja seurakunnassani niin kauan kuin siinä luetaan Raamatun sanaa, lausutaan apostolinen tai Nikean uskontunnustus, jaetaan sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan, ja messu toimitetaan niin kuin käsikirjassa seisoo siihen omia lisäämättä. Se riittää, vaikka saarnoissa kuulenkin joskus kristinopin tulkintoja, jotka eivät mielestäni mahdu Raamatun ja kirkkomme tunnustuksen puitteisiin. Perustelen kantaani kirkkoni Tunnustuskirjoilla sekä Lutherin Galatalaiskirjeen laajemmalla selityksellä, joista esitän päätökseksi seuraavat katkelmat. 

           Augsburgin tunnustus VIII: Mitä kirkko on?  

          Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin vääräuskoistenkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja vääräuskoisia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset” jne. Sakramentit ja sana ovat Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehokkaita, vaikka niitä jakaisivat vääräuskoisetkin. 

          Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset*, jotka eivät hyväksyneet sitä, että seurakunnassa saa käyttää hyväksi vääräuskoisten palveluvirkaa ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. 

          *Donatolaiset (400-luvulla) kielsivät pätevyyden sellaisten piispojen suorittamilta kirkollisilta toimituksilta, jotka olivat luopuneet vainojen aikana. ”Samankaltaisilla” tarkoitetaan reformaation ajan spiritualisteja, jotka vaativat puhdasta tosiuskovien seurakuntaa. (Käännös JF). 

          Galatalaiskirjeen selitys § 69–72 

          Sanommehan mekin nykyään Rooman kirkkoa pyhäksi ja sen kaikkia hiippakuntia pyhiksi, vaikka ne ovat luopuneet totuudesta ja niiden viranhoitajat ovat jumalatonta väkeä – – Vaikka kirkko elää kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä, kuten Paavali kirjoittaa filippiläisille (Fil. 2:15) ja vaikka se on susien ja ryöväreiden eli hengellisten hirmuvaltiaiden keskellä, se on yhtäkaikki kirkko. Vaikka Rooman kaupunki on Sodomaa ja Gomorraakin pahempi, siinä on kuitenkin säilynyt kaste, ehtoollinen, evankeliumi luettuna ja kirjoitettuna, Pyhä Raamattu, kirkon virat, Kristuksen nimi ja Jumalan nimi – – Kansaa, jonka keskellä nämä ovat, sanotaan pyhiksi… Kirkko on koko maailmassa, missä ikinä evankeliumi ja sakramentit ovat läsnä (Suom.: Jukka Thurén, 41–42). 

          Gnostilaisuuden paluu

          Perusta 5 | 2023

          Mitään uutta ei ole auringon alla. Vanhat harhaopit näyttävät tekevän paluuta säännöllisin väliajoin. Kun pintaa raaputtaa syvemmältä, myös useimmat tämän päivän keskustelut paljastuvat vanhojen kiistojen uudelleenlämmittelyksi. 

          Gnostilaisuus oli ensimmäinen merkittävä harhaoppi, jonka kristillinen kirkko kohtasi. Gnostilaisuus oli laaja liikehdintä, joka ei ollut keskusjohtoinen tai kovin yhtenäinen, vaan enemmänkin joukko erilaisia liikkeitä ja ryhmiä. Nimensä gnostilaisuus sai kreikan sanasta gnōsis, joka tarkoittaa tietoa. Gnostilaiset uskoivat, että heillä on salaista tietoa eli gnosista, jonka avulla he saavuttavat pelastuksen. Muilla tätä tietoa ei ole. 

          Gnostilaisuuden maailmankuva oli hyvin dualistinen. Materia eli luotu todellisuus oli pahan valtakuntaa, kun taas hengen alue oli hyvä. Ihmisen sielu oli kahlehdittuna materiassa ja sen tarkoitus oli gnosiksen avulla vapautua takaisin hengen maailmaan. Ihmisruumis nähtiin sen vuoksi pahana. Monet gnostilaiset harjoittivat äärimmäistä asketismia vapautuakseen materiaalisesta todellisuudesta. 

          Vanhassa ja Uudessa testamentissa oli gnostilaisuuden mukaan eri Jumala. Lankeemus ei gnostilaisuudessa oikeastaan tapahtunut ihmisessä vaan Jumalassa. Vanhan testamentin luojajumala oli paha demiurgi eli eräänlainen alempi luojajumala, joka loi materiaalisen todellisuuden epäonnistuessaan luomistyössä. Uuden testamentin korkein Jumala toimi puolestaan kokonaan hengen maailmassa. 

          Varhainen kirkko kävi voimakasta taistelua gnostilaisuutta vastaan. Tultaessa 300-luvulle se olikin jo aika pitkälti kadonnut näyttämöltä. Silti näyttää siltä, että tietyin väliajoin sen opetukset putkahtelevat pintaan. Tänäänkin monet gnostilaisuuden perusajatukset kummittelevat ajankohtaisten kiistakysymysten taustalla. 

          Gnostilaisuuden tapaan ensimmäisen uskonkappaleen eli Jumalan luomistyön väheksyminen on nykyään hyvin yleistä. Esimerkiksi käytännössä kaikki kirkolliset kiistat koskevat jotenkin ihmisyyttä tai sukupuolisuutta ja niillä on näin liittymäkohtia ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Samoin usein Vanhan testamentin ankaran Jumalan nähdään olevan ristiriidassa Uuden testamentin opettaman rakkaudellisen Jumalan kanssa. 

          Monissa nykyideologioissa on gnostilainen pohjavire, jossa täytyy esimerkiksi löytää oikea kriittinen tietoisuus (gnosis), jonka avulla vapaudutaan sortavista rakenteista (pahasta materiaalisesta maailmasta) ja pelastutaan hengen valtaan. Esimerkiksi ns. woke-ajattelua voi kuvata esoteerisena ideologiana, jossa maailma jaetaan dualistisesti sortajiin ja sorrettuihin niin, että vain kriittisen tietoisuuden (gnosis) omaksuneet ymmärtävät, mistä todellisuudessa on pohjimmiltaan kyse. 

          Vain kriittisen tietoisuuden kautta voi nähdä maailman jakolinjat oikein, tunnistaa sortajat ja sorretut oikeaoppisesti sekä saavuttaa pelastuksen. Massat ovat väärän tietoisuuden vallassa, josta heidän pitää tehdä parannus ja tunnustaa omia etuoikeuksiaan. Kriittisestä tietoisuudesta seuraa jatkuva vallankumous, jossa perinteisiä arvoja ja ajattelutapoja kyseenalaistetaan ja murretaan. Tässä on hyvin paljon liittymäkohtia gnostilaisuuteen. 

          Ehkä selvimmin gnostilaisuus tulee esiin nykyisissä sukupuoliteorioissa, joissa ajatellaan, että ruumiimme tai biologia ei voi enää määritellä, mitä olemme. Mieheys tai naiseus nähdään pohjimmiltaan jonkinlaisena puhtaan henkisenä kokemuksena — mitä ikinä se sitten onkaan — joka ei ole riippuvainen ruumiistamme. Kuka tahansa voi halutessaan olla mies tai nainen ja vaihtaa sukupuoltaan parilla klikkauksella verkossa. Näin ruumis ja henki asetetaan vastakkain ja ihminen pyrkii vapautumaan ruumiinsa kahleista. 

          Myös muissa kiistakysymyksissä tämä ruumiin halveksunta näkyy. Esimerkiksi abortin kohdalla ”vapaus” tarkoittaa käytännössä naisten vapautta omasta ruumiistaan. Vaikka toisaalta argumentoidaan, että ”my body, my choice” pohjimmiltaan monelle keskeistä on vapaus siitä biologisesta tosiasiasta, että nainen voi ylipäätään tulla raskaaksi. Tavoite on, että nainen voi lopulta olla vapaa omasta ruumiistaan ja sen rajoituksista. 

          Mielenkiintoisesti paavi Franciscus totesi vastikään homoavioliitoissa ja naispappeudessa olevan jotain samaa kuin gnostilaisessa harhaopissa. Hän piti niitä pelkistyksinä, jotka eivät ole kirkon opin mukaisia. Tällöin siis ajatellaan, että ihmisen ruumiilla ja sukupuolella ei ole väliä pappeudessa eikä avioliitossa. Pappeus ja avioliitto nähdään siis gnostilaisuuden tapaan enemmänkin puhtaan henkisinä asioina. 

          Kristinuskon valossa meidän ei tule väheksyä ruumistamme. Jumala on luonut materiaalisen todellisuuden ja se on Jumalan hyvää luomistyötä. Sillä on hyvä tarkoitus ja tehtävä. Jumala itse tuli ihmiseksi ja omaksui ihmisruumiin. Siksi se on mittaamattoman arvokas. Jos emme nykyideologioiden tapaan tunnista ruumiimme arvoa, vaan pyrimme vähättelemään sitä tai pääsemään sen rajoituksista eroon, kuinka ikinä voimme opettaa, että ihmiselämällä on arvoa sellaisena kuin se on? Pohjimmiltaan on siis kyse ihmisarvosta, jota näin pyritään horjuttamaan. 

          Santeri Marjokorpi, päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

          Kristinuskon globaali muutos

          Perusta 3 | 2023

          Maailmanlaajuisesti kristinuskon kenttä on muutoksessa. Länsimaissa kirkot käyvät selviytymistaistelua, kun maallistuminen etenee, ja väestöt pienenevät ja vanhentuvat. Globaalissa etelässä  kirkot puolestaan kasvavat ja kristinusko menee vauhdilla eteenpäin. Tästä näyttää seuraavan, että kristinuskon painopiste on siirtymässä Euroopasta etelään. Siksi useat tämän numeron tekstit käsittelevät kristinuskon globaalia tilannetta. 

          Hyvä esimerkki käynnissä olevaan muutokseen löytyy Yhdysvalloista. Yhdysvaltain suurin luterilainen kirkko on tällä hetkellä Evangelical Lutheran Church in America (ELCA), jolla on noin kolme miljoonaa jäsentä. Kirkko on kokoluokaltaan siis verrattavissa Suomen evankelisluterilaisen kirkkoon. ELCA on paraatiesimerkki siitä, minkälainen tulevaisuus odottaa isoja länsimaisia pääuoman protestanttisia kirkkoja, jotka ovat kadottaneet oman missionsa. 

          ELCA:n omien arvioiden mukaan heillä on vuonna 2050 enää noin 67 000 kastettua jäsentä. Arvio on hurja. ELCA tulee siis menettämään 98 prosenttia jäsenistään. Se tarkoittaa, että seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana kirkkokunta käytännössä pyyhkiytyy maailmankartalta pois. Lisäksi heidän arvionsa mukaan vuonna 2041 vain 16 000 ihmistä osallistuu keskimääräisenä sunnuntaina heidän jumalanpalveluksiinsa. Tähän on aikaa alle kaksikymmentä vuotta. ELCA menettää siis merkityksensä suhteellisen nopeasti ja siitä tulee globaalisti verrattain pieni toimija. 

          Kun samaan aikaan etelän konservatiiviset kirkot kasvavat, on hyvä kysymys, minkälainen on esimerkiksi luterilainen maailmanliitto 50 vuoden päästä. Kuinka paljon painoarvoa on enää Saksan tai Yhdysvaltojen liberalisoituneilla isoilla luterilaisilla kirkoilla tai pohjoismaisilla luterilaisilla kansankirkoilla? Jos nämä katoavat näyttämöltä, kuka on luterilaisuuden suunnannäyttäjä tulevaisuudessa? Minkälaista oikeastaan koko luterilaisuus on sadan vuoden päästä? 

          Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä vuodelta 2016 Juha Meriläinen kirjoittaa maailman suurimmasta luterilaisesta kirkosta eli Etiopian Mekane Yesus-kirkosta seuraavasti: ”Luterilaisuuden piirissä Mekane Yesus on nousemassa yhdysvaltalaisen Missouri-synodin rinnalle yhdeksi konservatiivisen, ”tunnustuksellisen” luterilaisuuden johtavista voimista.” Meriläinen kertoo, että Mekane Yesus -kirkon tavoitteena on ensin kasvaa muutamia vuosia kotimaassa ja suunnata sen jälkeen nykyistä vahvemmin lähetystyöhön ulkomaille. Samalla kirkko haluaa säilyä ”koskemattomana luterilaisuuden ytimenä koko maailmalle”. Meriläisen mukaan tämä tarkoittaa, ettei Mekane Yesus ole tulevaisuudessakaan valmis tekemään opillisia kompromisseja.  

          Tällä tavoin siis maailman suurin luterilainen kirkko pyrkii toimimaan tulevaisuudessa. Vastaavanlaiset kirkot tulevat saamaan painoarvoa yhä enemmän ja niiden vaikutus globaaliin kristinuskoon tulee olemaan suurempi. Väistämättä on selvää, että kirkollinen kenttä muuttuu tämän vallanvaihdoksen myötä toisenlaiseksi kuin liberaalien eurooppalaisten kirkkojen valtakaudella. 

          Toinen esimerkki kristinuskon globaalista muutoksesta saatiin anglikaanikirkosta, joka on avioliittokysymyksen vuoksi hajaantumisen partaalla. Helmikuussa globaalin etelän anglikaanikirkkoja edustava The Global South Fellowship of Anglican Churches (GSFA) ilmoitti, että se ei enää pidä Canterburyn arkkipiispaa, eli Englannin anglikaanisen kirkon johtajaa, anglikaanien maailmanlaajuisen yhteisön johtajana. Päätös tehtiin, kun Englannin anglikaanikirkko päätti sallia samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamiset kirkossaan. Päätös on merkittävä, sillä Canterburyn arkkipiispa on ollut koko maailmanlaajuisen anglikaanisen kirkkokunnan symbolinen päämies. 

          GSFA edustaa noin 75 prosenttia kaikista maailman anglikaaneista ja siinä on virallisesti mukana 25 jäsenprovinssia pääosin Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Lausunnossaan GSFA sanoi, että Englannin kirkko on sulkenut itsensä ulos sallimalla samaa sukupuolta olevien vihkimykset. GSFA ei pidä enää Englannin kirkkoa ”äitikirkkona”.  

          Anglikaanikirkon jakaantuminen näyttää hyvin, että esimerkiksi kysymykset samaa sukupuolta olevien avioliitoista ovat lähinnä länsimaisten terminaalivaiheessa olevien kansankirkkojen puuhastelua. Etelän kasvavat kirkot suhtautuvat niihin kriittisesti ja ovat valmiita tarvittaessa vaikka katkaisemaan yhteytensä tai kiistämään länsimaisten kirkkojen johtajuuden, jos ne tekevät tässä kysymyksessä epäraamatullisia ratkaisuja. 

          Myös luterilaisella puolella jo mainittu Etiopian Mekane Yesus -kirkko on katkaissut yhteytensä Ruotsin luterilaiseen kirkkoon samasta syystä. Suomen ev. lut. kirkkoa uhkaa näin ollen vastaava globaali paitsio, jos se ottaa asiassa uusia askelia. Uusien askeleiden sijaan ottakaamme mallia globaalin etelän kirkoilta. 

          Santeri Marjokorpi,

          päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

          Perusta 1 | 2022

          Tässä numerossa

          2 | Pääkirjoitus

          3 | Perustalla

          4 | Artikkelit

          • 5 | Vesa Ollilainen: Evankeliumin puolesta: Johdanto kristilliseen apologetiikkaan(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Vesa Ollilainen tarkastelee kristillistä apologetiikkaa, mihin se suuntautuu ja mihin sitä voidaan käyttää
          • 12 | Timo Eskola: Kiista Päivi Räsäsen raamatuntulkinnasta: Tapaus dosentti Huttunen
            • Dosentti Timo Eskola analysoi tieteellisissä teologisissa julkaisuissa olleita kirjoituksia, jotka käsittelevät Päivi Räsäsen saamia syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan.
          • 21 | Juhani Forrsberg: Avioliitto ja kirkko: Argumentaation erittelyä
            • Juhani Forsberg analysoi avioliittokeskustelussa käytettyjä teologisia argumentteja.

          28 | Tässä ja nyt

          • 29 | Vesa Ollilainen: Piispojen puheenvuoro Raamatun lukemisen puolesta
          • 33 | Emil Anton: Jordan Petersonin islamdialogit
          • 34 | Santeri Marjokorpi: Nostoja Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäynnistä

          38 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 40 | Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen. Viimeinen vanhauskoinen
            • Arvostelijana Jouko Talonen
          • 44 | Anne Mattsson: Irja Askola. Elämäkerta
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 45 | Matti Väisänen: Kestääkö Raamattu?
            • Arvostelijana Iida Halme
          • 46 | Juho Sankamo: Taivasolento – kirja ihmisestä
            • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
          • 48 | Anni Maria Laato (suom.): Egeria: Matka Pyhälle maalle
            • Arvostelijana Jussi Seppälä
          • 50 | Gunnar af Hällström: Viesti vainotuilta
            • Arvostelijana Vesa Ollilainen
          • 51 | Olli-Pekka Vainio: Ääriviivoja. Esseitä kristillisen opin ydinkohdista
            • Arvostelijana Santeri Marjokorpi

          56 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta sunnuntaista ennen paastoa (sexagesimasunnuntai) 20.2. ja päättyy 5. paastonajan sunnuntaihin 3.4.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

          Perusta 6 | 2021

          Tässä numerossa

          328 | Pääkirjoitus

          329 | Perustalla

          331 | Artikkelit

          • 332 | Markku Ruotsila: Yhdysvaltain aborttitaisto vedenjakajalla
            • Markku Ruotsila esittelee Yhdysvaltain aborttilainsäädännön historiaa sekä arvioi tulevaisuudennäkymiä
          • 338 | Ilkka Kurjenmäki: Toisin silmin – näkökulia seksuaali-identiteettiin ja identiteettipolitiikkaan kirkossa
            • Ilkka Kurjenmäki analysoi seksuaali-identiteetin merkitystä sateenkaariliikkeessä ja kirkossa
          • 350 | Olavi Rimpiläinen: Kristillisen mietiskelyn aakkosia(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Olavi Rimpiläinen esittelee kristillisen mietiskelyn muotoja: Jeesuksen rukousta sekä raamattumeditaatiota.

          357 | Tässä ja nyt

          • 358 | Aila Mielikäinen: A. W. Ingmanin raamatunkäännöksistä
          • 360 | Lauri Thurén: UT2020 käännöksestä

          361 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 362 | Theodoros Abu Qurra: Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta
            • Arvostelijana Topias Tanskanen
          • 364 | Kirkkohallitus: Apologeettinen katsomusdialogi seurakuntatyössä
            • Arvostelijana Vesa Ollilainen
          • 366 | Heikki Ylikangas: Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 368 | Satu Lidman: Taivas ja syli
            • Arvostelijana Markus Ihonen

          372 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta adventtisunnuntaista 5.12. ja päättyy 3. sunnuntaina ennen paastonaikaa 13.2.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

          Valtakunnansyyttäjän ideologia

          Perusta 4 | 2021

          Vapun kynnyksellä valtakunnansyyttäjä tiedotti nostavansa syytteen kansanedustaja Päivi Räsästä ja Lähetyshiippakunnan piispa electus Juhana Pohjolaa vastaan. Syyte koskee ensiksi Päivi Räsäsen kirjoittamaa ja Luther-säätiön vuonna 2004 julkaisemaa pamflettia Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Toiseksi Räsästä syytetään sosiaalisen median päivityksistä, jotka julkaistiin 17.6.2019. Kolmas syyte koskee Räsäsen vierailua Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa saman vuoden joulukuussa. Räsänen on tuonut esille klassisen kristillisen, Raamattuun perustuvan opetuksen ihmisyydestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Siinä yhteydessä hän on todennut homoseksuaalisuudesta, ettei se ole Jumalan luomisteko ja että kyseessä on synti. Valtakunnansyyttäjän mukaan kyseiset kannanotot ovat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä. Räsästä ja Pohjolaa epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. 

          Odotettavissa on historiallinen ja pitkä oikeusprosessi, johon kulminoituu Suomea tähän asti ravisuttanut arvo- ja maailmankatsomusmuutos. Yhteiskunnan myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan on siirtynyt neutraalista kielteiseen. Kristinusko on edelleen sallittu, mutta trendiarvojen ehdoilla. Sen sijaan sen klassinen, historiallinen tai perinteinen versio nauttii yhä vähemmän lain suojaa. 

          Osa syytteen logiikasta hahmottuu, kun sitä tarkastellaan ajassamme vallitsevaa ihmiskäsitystä vasten. Sen keskeinen lähtökohta on, että ihminen löytää aidon ja todellisen minänsä kääntymällä sisäänpäin. Se on jokaisen rakennettavissa sellaiseksi kuin hän parhaaksi kokee. Perustaltaan se on seksuaalinen. Aitoon ihmisyyteen kuuluu, että se on saatava tuoda julkisesti esille, sen mukaan on elettävä ja sen puolesta on saatava puhua. Ympäristöllä on velvollisuus julkisesti arvostaa yksilön kokemusta identiteetistään ja tukea sen ilmaisua. En voi olla aito ihminen enkä voi saavuttaa onnenkokemuksia tai toteuttaa itseäni, ellen saa muilta jatkuvaa vahvistusta. Vastaavasti tämän kokemuksen arvostelu koetaan loukkaavaksi ja ihmisarvon mitätöimiseksi. Jotta tämä ihminen voi olla uskollinen itsellensä, olla mikä hän on, on ympäristön purettava instituutiot ja normit, jotka kahlitsevat hänen tosi ihmisyytensä, ja rangaistava niitä pahoja ihmisiä, jotka ylläpitävät vanhojen arvojen sortoa. 

          Nopeassakin tarkastelussa kyseisen ihmiskäsityksen ongelmat osoittautuvat perustavanlaatuisiksi. Ajatus aidon minän löytämisestä on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi vapaasti muotoilla itsestään mieleisen. Aidon minän tunnistaminen pelkkään kokemukseen perustuen on hyvin subjektiivinen kriteeri, jonka tulokset vaihtelevat mielialan ja kulttuurin mukaan. Se on altis ulkoiselle ohjaukselle, ja onkin helposti muodissa olevien arvojen peilikuva. Aitouden ankkuroiminen kokemukseen perustuu oletukseen, että kokemukset ovat luotettavat. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää ja veisi johdonmukaisesti loppuun vietynä pohjan rikoslailta. Voihan kuka tahansa syytetty silloin oikeuttaa tekemisensä sanomalla ”Koen olevani tällainen.” 

          Vaikka kyseessä on ihmiskäsitys, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, sen valta-asema on merkittävä. Siitä käsin pidetään luonnollisena ihmetellä, miksi avioliitto pitäisi sitoa sukupuoleen. Sehän estää itsensä toteuttamisen ja julkisen arvostuksen saamisen. Siitä käsin on hyväksyttävää puhua naisen oikeudesta päättää kehostaan, vaikka sen seurauksena viaton lapsi tuhotaan äitinsä kohtuun. Siitä käsin kuulostaa uskottavalta sanoa, että mies kokee itsensä naiseksi ja että hänen on saatava muokata kehonsa kokemustaan vastaavaksi. Edelleen siitä käsin on ilmeistä, että seksuaalinen vapaus on perustavampaa laatua oleva kuin uskonnon- tai sananvapaus, ja että Suomen lakeja tulee tulkita loukkaantumiskokemuksen ehdoilla. 

          Tämä selittää jotain siitä, miksi meille kerrotaan julkisuudessa, että uskonnonvapaus ei suojaa vihapuhetta. Se selittää myös, miksi Päivi Räsäsen ja hänen kaltaistensa ihmisten vihaaminen on sallittua, ja miksi yhä järeämmät keinot otetaan käyttöön siinä tarkoituksessa, että heidät saadaan vaiennettua ja heitä saadaan rankaistua näkemystensä ilmaisemisesta. 

          Suunta on vaarallinen. Tällä hetkellä loukkaantumiskokemus on ase, jolla kuritetaan arvokonservatiiveja tai herätyskristittyjä. Sitä on kuitenkin helppo käyttää muita vastaan. Jokaista loukataan, jokainen loukkaa. Silloin jää vallassa olevien päätettäväksi, kenen kokemus loukatuksi tulemisesta kulloisenakin hetkenä on tasa-arvoisempi kuin toisen. Tänään rangaistaan yhdestä loukkaamisesta, huomenna toisesta. Raja on häilyvä ja sattumanvarainen. Siksi jokainen joutuu epävarmuuteen. Myös vallan suosiossa oleva on epäilty. Kyseessä on mekanismi, joka luo pelon ilmapiiriä ja jolla kontrolloidaan kansalaisia sekä rangaistaan ketä tahansa, jonka vallanpitäjät katsovat hankalaksi. Sellainen mielivaltaisuus on tyypillistä totalitaariselle valtiolle. Lisäksi tulemme loukatuksi monella elämän alueella. Mitä enemmän valtiovalta suojelee kansalaisia loukkaamisilta, sitä pidemmälle sen kontrolli ulottuu. Loukkaantumisherkkyyttä kasvattava kulttuuri kasvattaa petovaltiota. 

          Valtakunnansyyttäjä ajaa ideologisia rakenteita, joiden jäljet historiassa ovat pelottavat. Kristinusko kyllä selviää niistä. Selviääkö Suomi? 

          • Vesa Ollilainen

          Perusta 1 | 2021

          Tässä numerossa

          2 | Pääkirjoitus

          3 | Perustalla

          5 | Artikkelit

          • 6 | Ilkka Kurjenmäki: Avioliiton muuttumisen lyhyt historia – miten sukupuolineutraali aatemaailma valloitti avioliiton ja syrjäytti perinteen(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Ilkka Kurjenmäki analysoi artikkelissaan sukupuolineutraalin aatemaailman syntyhistoriaa ja vaikutuksia länsimaalaisessa kulttuurissa.
          • 17 | Jouko M.V. Heikkinen: Kuolinvuoteen liturgia – opas kuolevalle ja saattajalle
            • Artikkelissaan Jouko Heikkinen käsittelee kuolinvuoteen liturgiaa Martti Lutherin ars moriendin – siis kuolemisen taidon valossa. Elämän viime vaiheen seremoniat palvelevat uskon täyttymystä, autuaaksi tekevää Jumalan näkemistä.
          • 24 | Mattias Kaitainen: Myytistä tuli totta
            • Ollessaan ateisti C.S. Lewis totesi, että myytit ovat ”hopean läpi henkäistyjä valheita.” Käännyttyään kristityksi hän kuitenkin väittää, että kristinusko on tosi myytti. Artikkelissaan Mattias Kaitainen käsittelee Lewisin myyttikäsitystä ja sen vaikutuksia hänen teologiaansa.

          31 | Tässä ja nyt

          • 32 | Aku Visala: Luterilaisuus vapaan ratkaisuvallan puolella?
          • 34 | Ilmari Karimies: Keskustelu pelastusopista jatkuu
          • 37 | Jarmo Harno: Jumalan ja ihmisen osuus pelastuksessa

          40 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 41 | Emil Anton: Kahden virran maa
            • Arvostelijana Jussi Seppälä
          • 42 | Markus Kirla: Kirkon paimenvirka & feministiteologia
            • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
          • 43 | Wilfrid Stinissen: Sydän täynnä rukousta
            • Arvostelijana Markus Korri
          • 47 | Rod Dreher: Live Not By Lies
            • Arvostelijana Vesa Ollilainen
          • 49 | Gene Edward Veith Jr.: Post Christian
            • Arvostelijana Mikko Sivonen
          • 51 | Elina Hellqvist ja Jyri Komulainen (toim.): Henkisyyttä ja mielenrauhaa. Aasian uskonnollisuus länsimaissa.
            • Arvostelijana Marja-Kaarina Marttila
          • 53 | Niko Huttunen, Anneli Portman ja Kaisu Sinnemäki (toim.): Kaappiluterilainen kansa.
            • Arvostelijana Timo Junkkaala

          56 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta paastonajan sunnuntaista 28.2. ja päättyy palmusunnuntaihin 28.3.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

          Avioliiton muuttumisen lyhyt historia – miten sukupuolineutraali aatemaailma valloitti avioliiton ja syrjäytti perinteen

          Perusta 1 | 2021

          Ilkka Kurjenmäki

          Kirjoittaja on Oulun seurakuntayhtymän johtava perheneuvoja ja pappi

          Miten kristillisen seksuaalimoraalin murtuminen alkoi heijastumaan avioliittokäsitykseemme ja muuttamaan avioliittoa?

          Se, että homoliitoista tuli totta vuonna 2017 ei ollut vain Setan tai Yhteys -liikkeen onnistunut kampanja avioliiton muuttamiseksi. Homoliitot tulivat mahdolliseksi juuri yhteiskunnan radikaalien moraalisten (sosiaalisten ja taloudellisten) muutosten myötä. Sukupuolineutraalissa avioliittolaissa kysymys ei ollut mistään avioliiton pienestä laajentamisesta vaan sen korvaamisesta sellaisella, jonka julkinen merkitys on toinen ja jossa on erilainen seksuaalimoraali. Miten tähän tultiin?

          Sukupuolineutraali seksi

          Kun ehkäisyvälineet sekä paremmat mahdollisuudet käyttää aborttia nopeuttivat seksin irtoamista lisääntymisestä 1960-luvulta lähtien, normalisoitui tilanne, jossa ”turvallisen seksin” normiksi tuli ehkäisty, lapseton ja ideaalisti sukupuolitauditon seksi. Perinteisestä avioliittoon kuuluvasta ja lisääntymiselle avoimesta seksistä tuli poikkeus.

          Seuranneella kehityksellä oli isoja vaikutuksia. Koska seksistä tuli nyt lähtökohtaisesti lapsetonta, niin ainoat kriteerit, jotka ovat edelleen merkittäviä, ovat suostumus ja mielihyvä. Niistä muodostui liberaalin seksuaalimoraalin perusta. Seksi on vain seksiä, himoa, läheisyyden ilmaisemista tai ”sooloseksiä”. Kun seksiä katsotaan tällä tavoin, se näyttää melko sukupuolineutraalilta. Jako hetero -ja homoseksuaalisuuden välillä alkaa tuntua keinotekoiselta.

          Seksin ja avioliiton välinen suhde alkoi muuttua. Kun vastuullinen seksi lakkasi olemasta seksiä, joka kuuluu vain avioliittoon, niin avioliiton ulkopuolinen seksi alkoi lisääntyä, mutta se oli ok kunhan oli ehkäistyä.

          Itse avioliitto alkoi vähitellen näyttäytyä yhä enemmän vain yhtenä parisuhteen elämäntapavalintana ja sen rooli avioliiton normien, rajoitusten ja odotusten ylläpitäjänä ts. instituutiona hylätään. Muuttuvana elämäntapana avioliitto ei enää korosta seksuaalista sitoutumista ja uskollisuutta, vaan ensisijaisesti tarjoaa erilaisille pariskunnille mahdollisuuden muodostaa mittatilaustyönä räätälöity omannäköinen parisuhde, johon sisältyy yhteiskunnan tunnustus.

          Uusi seksuaalimoraali alkoi muuttaa lasten asemaa avioliitossa. Lapset alettiin nähdä vaihtoehtona lisätä ”toinen tarina” pariskunnan suhteeseen, mikä ei kuulu heidän avioliittoonsa luonnollisena ja alkuperäisenä osana. Lapset ovat aina tietoinen ”valinta” ja ainakin periaatteessa aina toivottuja.

          Lisääntymisteknologian käyttöä, lahjoitettuja sukusoluja, sijaissynnytyksiä ei enää nähdä merkittävinä poikkeuksina, vaan normaalina. Tämä lisää ihmisten vaikeutta tunnistaa oleellisia eroja miehen ja naisen välisen avioliiton ja homoliiton välillä.

          Näin syntyneen uuden avioliittokäsityksen tuloksena avioliitto järjestäytyy yhä enemmän aikuisten parisuhteen ympärille. Avioliitosta tulee kahden henkilön sopimus jakaa rakastava seksuaalisuhde, mutta koska ehkäisty seksi on normi, niin avioliiton lapsiin suuntautuva tarkoitus on sille tarpeeton. Avioliiton seksuaalimoraalin, pelisäännöt ja merkityksen määrittelevät kumppanit aivan itse miten haluavat.

          Ei liene yllättävää, että avioliiton muodostuminen tällaiseksi alkoi vaikuttaa avioerojen kasvuun. Avioeron syyperusteen poistaminen 1986 vielä lisäsi kierroksia. Homoliitot eivät olleet kulttuurisesti mahdollisia ennen avioerokulttuurin rajua muutosta. Vasta sen kautta sukupuolineutraalit arvot alkoivat valua avioliittoon. Uudesta avioerokulttuurista tuli se Prokrusteen luola (tai Troijan hevonen), jossa perinteistä avioliittoa alettiin venyttämään sukupuolineutraaliin muottiin.

          Nämä seksin, lisääntymisen ja lasten aseman muutokset heijastuvat avioliittokäsitykseemme. Parisuhteeksi surkastunut avioliitto keskittyy nyt lähinnä seksuaalisuuden ja henkilökohtaisen läheisyyden hoitoon, eikä se ole välttämättä enää yhteydessä miesten ja naisten sukupuoleen ja lapsiin. Mitä pidemmälle on siirrytty pois biologisen elämän realiteeteista, sitä enemmän avioliitto on muuttunut sukupuolineutraaliksi konstruktioksi, joka toimii yksilön valintojen ehdoilla ja joka voidaan muuttaa kulloinkin vallitsevan moraalin, kulttuurin ja politiikan mukaiseksi. Sukupuolineutraalille ideologialle sukupuolijako on syrjivää ja rajoittavaa.

          Avioliitto liberaalin valtion tasa-arvopolitiikan työkaluna

          Liberaali valtio ja postmoderni yhteiskunta ei tarvitse enää lapsi- ja äitikeskeistä avioliittoa (matrimony) toimiakseen. Sen ihmiskäsityksen ytimessä on yksilö. Sukupuolineutraali käsitys persoonallisuudesta, jossa sukupuolisia eroja pidetään lähes yhdentekevinä, ohjaa nyt seksuaaliliikkeiden, feminismin, koulujen, jne. pyrkimyksiä. Perhe, jossa sukupuolten välille tehdään selkeä ero ja jossa äidin ja isän sukupuolella on merkitystä, alkaa olla häiritsevä poikkeus ideologiasta, jossa tärkeää on vain ”kaksi rakastavaa vanhempaa”.

          Homoliittojen kannattajille avioliitosta on muodostunut enemmän seksuaalioikeus kuin kutsumus. Kulttuuriset normit, joita avioliitto asettaa tuleville puolisolle kyseenalaistetaan tai niistä vaietaan.

          Unohdetaan, että jos avioliiton perinteisistä normeista, kuten seksuaalinen uskollisuus ja elinikäisyys tulee valinnaisia, niin polyamoriset ja avoimet avioliitot ovat ​​vain yksilöllisiä valintoja, eikä niitä pitäisi mitenkään moralisoida ja vastustaa. Homoliittoja tulee katsoa kuin ne olisivat puhtaasti lisäyksiä nykyisten avioliittojen jatkoksi, vaikka ne korvaavat avioliiton toisella ja tekevät avioliitosta sukupuolineutraalin instituution, jolla on valtavat vaikutukset kaikkiin osapuoliin sukupolvien ajan.

          Homoliittokeskustelu on radikaalisti epäonnistunut juuri avioliiton institutionaalisen luonteen ymmärtämisessä. Homoliitto ei kykene määrittelemään avioliittoa juurikaan yksilön oikeuksia tai parisuhdetta laajemmilla ehdoilla, mm. puolisoiden velvollisuuksista käsin vaan keskittyy vain yksilön oikeuksiin ja valintoihin. Homoliitto ei anna avioliitolle muuta määritelmää kuin sanomalla, että jos kaksi aikuista ihmistä haluaa kutsua suhdettaan tällä nimellä, niin heidän pitää pystyä tekemään niin.

          Stanley Hauerwas sanoo:

          ”Jos avioliitosta tulee vain keskinäinen parisuhdejärjestely, siihen asti, kunnes jokin menee pieleen, niin silloin ei ole mitään syytä vastustaa homoseksuaalisia avioliittoja. Jos avioliitto sen sijaan on kutsumus, jossa luvataan elinikäistä uskollisuutta, johon lapset ovat tervetulleita, niin silloin meillä on ongelma. Tästä emme pääse edes keskustelemaan, koska kristityt eivät enää harjoita kristillistä avioliittoa. Avioerokulttuuri on tehnyt siitä erityisen vaikean.”

          Liberaali valtio haluaa säädellä avioliittoa yhä enemmän tasa-arvo politiikkana eikä vaativana kutsumuksena. Homoliitto suuntautuu pitkälti yhdenmukaisesti liberaalin valtion päämäärien ja arvojen kanssa. Sukupuolineutraalin ideologian puitteissa se on ylivoimainen brändi miehen ja naisen väliseen avioliittoon nähden. Häiritsevä sukupuoliero ei siinä rajoita vapautta. Se on tasa-arvoinen rakenteeltaan.  Homoliittoon kuuluva seksi on aina turvallista seksiä edellyttäen, että vältytään sukupuolitaudeilta. Lapset ovat aina toivottuja.

          Ei myöskään ole yllättävää, että monet suuret yritykset ja media ovat innokkaasti hypänneet sukupuolineutraalin avioliiton junaan. Niille luonnollisen perheen jäykkyys tuo vain häiritsevää kitkaa bisnekselle ja ne pysyvät myös edistyksellisesti ns. ”voittajien puolella”. Niiden kannattaa muotoilla avioliitto uusiksi sukupuolineutraalien arvojen ympärille. Avioliiton hedonistinen malli, jota myös homoliitto edustaa, sopii huomattavasti paremmin yksilöiden kulutusvalintoihin, työkarriääreihin ja liberaaliin sukupuolimoraaliin.

          Seksuaalivallankumouksen ihanne täyttyy

          Sukupuolineutraali avioliitto on 1960-luvulla alkaneen sukupuoli- ja seksuaalivallankumouksen institutionalisoituma ja homoliitto sen ideaalinen versio. Homoliitossa näkyy valtion harjoittaman sukupuolineutraalin avioliittoideologian ydin. Se on avioliitto, joka on irrotettu luonnollisista rajoituksista ja asetettu yksilönvapauden palvelukseen. Se on ”puhdas suhde” jossa ”puhdas rakkaus” kirkastuu. Se on avioliitto, jossa pariskunnat pysyvät yhdessä ennen kaikkea rakkauden ja seksuaalielämän onnellisuuden eikä velvollisuuden tai lasten vuoksi. Kun keskinäisiä tarpeita ei pystytä tyydyttämään, niin se todennäköisesti päättyy. Se on osa itsensä toteuttamisen prosessia tai identiteetin löytämisen matkaa. Se on avioliitto, jossa sukupuolinen -ja seksuaalinen ero on sukupuolineutraalin ideologian kautta tehty mahdollisimman yhdentekeväksi. Se on avioliitto, jossa avioliitto lapsikeskisenä instituutiona on menetetty. (Anthony Giddens)

          Onkin käsittämätöntä, miten piispat vastauksessaan 6.8.2020 (s.6) alleviivaten toteavat, että sukupuolineutraalissa avioliittokäsityksessä:

          ”Monet kirkon käsitykset avioliiton tarkoituksesta ja siihen liittyvistä ihanteista (uskollisuus, elinikäisyys jne.) eivät tässä mallissa muuttuisi vaan se antaisi yhtäläisesti tilaa sekä niille, jotka pitävät avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä liittona, että niille, joiden mielestä myös samaa sukupuolta oleville pareille tulee antaa mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen.”

          Tästä voi saada sen käsityksen, että sukupuolijako on ainoa kiisteltyjen avioliittokäsitysten eroavaisuus. Tai että sitoutuminen ja uskollisuus merkitsisivät samaa perinteisessä avioliitossa kuin sukupuolineutraalissa- ja homoseksuaalisessa avioliitossa. Näinhän ei suinkaan ole koska ne toimivat erilaisten kulttuurien ja pelisääntöjen pohjalta. Tämä näkemys tulee outoon valoon jo paljain silmin asiaa katsottaessa, saati sitten perhesosiologisen tutkimuksen valossa. Ovatko piispat kritiikittömästi tukeutuneet seksuaalijärjestöjen viljelemään ”ei eroavaisuuksia”-narratiiviin?

          Yritän kiinnittää huomiota eräisiin sukupuolineutraalin- ja homoseksuaalisen avioliiton erityispiirteisiin, joissa se eroaa perinteisestä avioliitosta.

          Sukukupuolineutraalin – ja homoseksuaalisen avioliiton syntyä ymmärtää paremmin, kun niiden taustalta erottaa kaksi erilaista kehityskulkua. Ensimmäinen on voimakas sosiaalisen konstruktionismin korostus, joka irrottaa avioliiton kaikista luonnollisen elämänjärjestyksen niistä puolista, jotka jollain lailla rajoittavat ihmisen omaa määräysvaltaa. Se sallii yhteiskunnan ja kirkon instituutioiden ja oman itsemme radikaalin uudelleenmuotoilun, miten kulloinkin haluamme. Toinen kehitysprosessi on sukupuolineutraalin ja homoseksuaalisen avioliittonäkemyksen rakentaminen, joka korostaa yksilön seksuaalisia oikeuksia.

          Sosiaalikonstruktivistinen käänne ja irrottautuminen luomisjärjestyksestä

          Kirkossa avioliitto on Raamatun lisäksi perustunut luonnonoikeudelliseen ajatteluun, jonka mukaan avioliitto ei ole poliittinen tai juridinen keksintö, vaan biologisen todellisuuden yhteiskunnallinen vahvistus. Tämä on tärkeää: avioliittoa ei ole koskaan juridiikan kautta määritelty olemassa olevaksi. Pikemminkin luonnollinen todellisuus tunnistettiin, pyrittiin suojelemaan ja täydennettiin sopivalla juridisella instituution muodolla. Vaikka avioliittoa ilmaistaan ​erilaisin kulttuurijärjestelyin, on se suuntautunut aina perheiden yhteisiä realiteetteja kohti, joihin kuuluu sukupuoliero, heteroseksi, lisääntyminen, biologinen vanhemmuus ja sukupolvien jatkumo. Avioliitto sopii näihin realiteetteihin.

          Samaa sukupuolta oleva avioliitto irrottaa avioliiton näistä realiteeteista ja normeista, jolloin sen määrittely käy vaikeaksi. Homoliitoille nämä ihmisen perusolosuhteista nousevat kriteerit ovat syrjiviä rajoituksia ja ovat menettäneet perustelunsa avioliiton kriteereinä. Näiden luonnollisten realiteettien kieltäminen vie avioliittoa kasvavaan riippuvuuteen juridiikasta ja valtion kasvavaan säätelyyn instituutiosta sekä johtaa äärimmäisen keinotekoiseen näkemykseen avioliitosta.

          Onko saman sukupuolen avioliitto sukupuolineutraalin ideologian mukaisen avioliittonäkemyksen, seksuaalimoraalin ja ihmiskäsityksen uusi paradigma?

          Saman sukupuolen avioliittokulttuuriin kuuluu seuraavia periaatteita, jotka erottavat sen perinteisestä avioliitosta.

          1. Sukupuolijakoa miesten ja naisten välillä ei enää tarvita. Sen korvaa sukupuolineutraali tai sukupuolten moninaisuus.

          Traditionaalinen avioliitto perustuu sukupuolijakoon. Sukupuolineutraali avioliitto hyökkää rajusti perinteisiä miehen ja naisen sukupuolirooleja vastaan, joissa miesten ja naisten identiteetit ovat sidoksissa toisiinsa, mutta eivät ole samanlaiset. Ne korvataan sukupuolineutraaleilla malleilla, jotka usein ovat kokeilevia ja keskittyvät enemmän satunnaisiin seksuaalisuhteisiin.

          Homoliitto on iso askel kohti sukupuoleen perustuvien roolien syrjäyttämistä ja vahvojen sukupuolineutraalien ihanteiden hallitsemaa yhteiskuntaa. Kenen etu on, että sukupuoli tarkoituksellisesti identiteettimme kulmakivenä turhennetaan ja sen psykologinen ja yhteiskunnallinen merkitys minimoidaan?

          2. Isät ja äidit ovat korvattavissa sukupuolineutraaleilla vanhemmilla. Myös maskuliinisuuden ja feminiinisyyden arvo ja merkitys tulee minimoida koska niiden korostaminen viittaa sukupuolijakoon.

          Saman sukupuolen avioliitto katsoo, että ei ole eroa perheiden välillä, jossa on kaksi isää tai kaksi äitiä ja isän ja äidin perheen välillä (”ei eroavaisuuksia”-narratiivi). Näin homoliitossa sukupuoleen perustuva vanhemmuus puretaan, kun niitä kohdellaan yhdentekevinä ja sukupuoleen nähden samantekevinä rooleina.

          Kun sukupuolirooleilla ei ole enää sukupuoleen perustuvaa merkitystä niin niiden sosiaalinen arvo romahtaa. Sukupuoli ei enää tarjoa uskottavia rooleja vanhemmuuden identiteetin toteuttamiselle. Homoliitoissa ihanne onkin juuri pyrkiä suhteessa sukupuoliroolien määrittelemättömyyteen.

          Kun yhteiskunta ei tue miehisyyteen ja naiseuteen liittyviä normeja niin ihmisten on kaivettava ne omasta itsestään. Tulemme näkemään maskuliinisuuden ja feminiinisyyden epäterveitä roolimalleja sekä sukupuolidysforiaa kasvavassa määrin tulevina vuosina.

          3. Hetero -ja homoseksuaalisuuden välillä ei saisi olla merkittäviä eroavuuksia. Jos olisikin niin se ei saa vaikuttaa niiden moraaliseen hyväksyttävyyteen ja avioliittoon.

          Toistaiseksi vain heteroseksuaalinen sukupuolielämä voi tuottaa jälkeläisiä, homoseksuaalisuus tarvitsee siihen lisääntymisteknologian apua. Tässä näkyy homo -ja heteroseksuaalisuuden suuntautumisen ja yhteiskunnallisen merkityksen perustava erilaisuus. Homo- ja heteroavioliittojen yhteiskunnallinen painoarvo ovat täysin eri kokoluokkaa.

          Perinteinen avioliitto on tarjonnut puitteet tutkia sukupuolten erilaista seksuaalisuutta ja tuoda yhteen miehen ja naisen erilaiset seksuaaliset kokemukset.

          Homoseksuaalisten suhteiden taipumuksena on miesten ja naisten seksuaalisen eron minimoiminen. Näin toimitaan pitkälti homo -ja heteroseksuaalisuuden moraalisen samanarvoisuuden saavuttamiseksi. Seksuaalijärjestöjen lisäksi pornoteollisuus on tärkeä samanlaistamisen edistäjä. Homo -ja lesbosuhteet luovat yhdenmukaistamisella roolimallin myös heteroavioliitoon.

          4. Voit itse valita avioliittosi seksuaalimoraalin ja miten sitä harjoitat, koska mitään oikeaa tapaa ei ole.

          Avioliitto on merkinnyt vastuun ottamista seksin seurauksista. Kun seksiä harjoitetaan pääsääntöisesti henkilökohtaisten mieltymysten tähden, yritykset rajoittavat ihmisen seksuaalisuuden rajoja katsotaan helposti syrjiviksi. LGBT-liikkeen, Setan, Trasekin ja terapiakentällä Sexpon seksuaalimoraali ei ole enää aikoihin lähestynyt seksiä samoilla normeilla ja vastuilla kuin kirkossa ajatellaan.

          Ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus odottaa sitoutumista ja uskollisuutta naimisissa olevilta ei saa juurikaan tukea seksuaalivähemmistöiltä tai sukupuolineutraalilta kulttuurilta. Rajoituksien vastustaminen on ymmärrettävää: miksi yhteiskunnalla siksi olisi oikeutta puuttua yksityiselämään? Halutaanko vain avioliiton kunnioitettavuutta ja asemaa, mutta sen normit torjutaan?

          5. Lisääntymisteknologia kuuluu oleellisena osana avioliittoon, sillä homoliitto on lapseton ilman lisääntymisteknologiaa.

          Seksuaali- ja sukupuoliliikkeet korostavat ja ajavat näkyvästi lisääntymis- ja adoptio-oikeuksia, koska avioliitto on muotoiltu vahvasti yksilön seksuaalisten oikeuksien pohjalle. Kun lapset eivät luontaisesti kuulu liittoon, joudutaan rakentamaan vanhemmuutta ja suhteita lapsiin oikeuksien kautta. Kaikki tämä tietenkin normalisoi homoseksuaalista elämäntapaa, mutta jos lapsista tehdään tässä prosessissa pelinappuloita ja heidän oikeuksiansa poljetaan, niin se on väärin. Lapsi ei ole oikeus, joita vanhemmat voivat vaatia omilla ehdoillaan tai tasa-arvon nimissä.

          Kun miehen ja naisen avioliiton sisällä lasten saaminen tapahtuu pääasiassa taloudellisten intressien ohi niin homo -ja lesboliitoissa ainakin osa lisääntymisteknologian käyttötavoista tapahtuu taloudellisena tapahtumana. Pari ostaa geneettistä materiaalia ja voi jopa vuokrata kohdun. Ruumis alkaa muistuttaa kauppapaikkaa. Sofi Oksasen kirja Koirapuisto näyttää kuvaa Ukrainan julkeasta sukusolubisneksestä, jossa lapsista tehdään hyödykkeitä. Vaarana on myös, että lapset joutuvat kasvavassa määrin vanhempien psyko-juridisten avioerosotkujen maksumiehiksi.

          6. Vapaa ja pidäkkeetön avioerokulttuuri

          Anthony Giddensin mukaan postmodernit suhteet rakentuvat intiimisyyden, läheisyyden ja tunteiden varaan. Perinteinen avioliitto puolestaan korosti velvollisuutta ja sitoutumista. Sukupuolineutraali rakkaus on sitoutunut ainoastaan rakastamiseen. Kun suhde ei toimi tai rakkaus loppuu, niin tulee ero.

          Avioerojen määrä heijastuu tapaamme elää avioliitossa sekä siihen, miten suhtaudumme avioliittoon. Yhteiskunta, jossa ihmiset eivät enää pidä lupauksiaan, on yhteiskunta, jossa avioliitolla ei enää ole samaa merkitystä.

          Giddens on kuvannut nykyistä sukupuolineutraalia seksuaalimoraalia käsitteellä confluent love:

          ”Toisin kuin romanttinen rakkaus, niin confluent love ei ole välttämättä monogaamista, seksuaalisen uskollisuuden merkityksessä Se mikä pitää puhtaan suhteen kasassa on kummankin osapuolen hyväksyminen, ’kunnes toisin päätetään’, että kumpikin saa riittävästi etua suhteesta, jotta sitä kannattaa jatkaa. Seksuaalisella uskollisuudella on roolia suhteessa siinä määrin kuin osapuolet katsovat sopivaksi.” (Giddens, 1992)

          Vieläkö avioliitto on instituutio?

          Nämä periaatteet muuttavat radikaalisti avioliittoa. Perinteinen avioliitto suuntautui laajempiin yhteiskunnallisiin tarkoitusperiin ja asetti rajoituksia kaikelle seksuaaliselle käyttäytymiselle yhteiskunnassa. Se oli instituutio. Sukupuolineutraali- ja homoavioliitto ei enää kykene antamaan jäsenilleen normeja eikä pyrikään säätelemään heidän seksuaalista käyttäytymistään. Sitä on lakattu ajattelemasta instituutiona. Se palvelee yksinomaan pariskunnan yksityisiä elämäntapoja, henkilökohtaisia motiiveja ja aikomuksia, joiden normit he itse vapaasti valitsevat tilannekohtaisesti.

          Onko rakkaus milloinkaan syntiä – kirkko liberaalin seksuaalikulttuurin puristuksessa

          Viimeiset 50 vuotta ovat olleet valtavaa muutosta siinä, mitä ajattelemme seksistä, seksuaalisuhteistamme ja itsestämme miehinä ja naisina. Koko seksuaalikulttuurinen maisema on muuttunut. Mikä vielä äsken oli mahdotonta ajatella, onkin tänä päivänä ainoa mahdollinen tapa ajatella. Jos ajattelet eri tavalla, olet syrjivä, olet epähumaani, katsot maailmaa oudoin silmin. Jotakin on siirtynyt sijoiltaan. Mitä se on?

          Avioliiton solmimisen luvut ovat alhaiset ja avioeroluvut korkeat. Internet on muuttanut seurustelun parisuhteiden ympäristöä ja tapoja. Se toi pornografian valtavirtaan. Se luo yhteisöjä, joissa ihmiset tutkivat uudella tavalla identiteettejään. Internetin rooli homo- ja transseksuaalisuuden kohdalla on merkittävä, koska ihmiset voivat liittyä ryhmäksi samanmielisten kanssa verkossa.

          Keinohedelmöityksestä ja ehkäisystä on tullut osa valtavirtaa. Sukupuolenkorjausleikkaukset on normalisoitu. Oliver O’Donovan on puhunut siitä, että kun ajattelemme sukupuolenkorjausleikkauksen olevan mahdollinen, se muuttaa radikaalisti tapaamme tarkastella sukupuolta. Voimme ajatella, että se on itse valittu; että se on muutettavissa vielä syntymän jälkeen; että se on sisäistetty identiteetti ennemmin kuin annettu biologinen realiteetti sille kuka olen.

          Näiden muutosten kautta yhteiskunta järjestelee uudelleen seksuaalisia käytöstapoja ja etiikkaa radikaalisti erilaisten arvojen pohjalta kuin aikaisemmin. Nykyisin perinteiseen kristilliseen moraaliin suhtaudutaan toisinaan jo vihamielisesti, sitä pidetään syrjivänä tai ihmiset eivät lainkaan ymmärrä mistä oikein puhutaan. Jotakin on nopeasti muuttunut silmiemme edessä.

          Moraalin hylkääminen vai uusi moraalisysteemi?

          Näitä muutoksia kristityt ovat selittäneet moraalin rappeutumisella. Kysymme: minne kaikki moraaliset arvot ovat hävinneet? Mitä on tapahtunut ympäröivälle yhteiskunnalle? Moraalin hylkääminen selittää osaa muutoksista, mutta se selittää huonosti kristinuskolle vaihtoehtoisen seksuaalimoraalin luonnetta.

          Postmodernissa seksuaalimoraalissa moraalia ei hylätä, vaan sille annetaan uudenlainen sisältö, jonka pohjat löytyvät liberaalista perinteestä. Se ei ole moraalittomuutta, vaan vaihtoehtoisen moraalin tarjoamista. Tätä vaihtoehtoista moraalia kannattavilla ihmisillä on vahva tunne siitä, että näin toimien he tekevät oikein.

          Uusi moraalisysteemi on heikosti yhtenäinen, mutta sen korostamat periaatteet pitävät sen kasassa. Toisin kuin, että se puhuisi moraalittomuuden puolesta, se suuntautuu kaikin voimin perinteistä kristillistä seksuaalimoraalia vastaan. Sille kristillinen moraali ei ole vain väärää, vaan moraalittomuutta. Me olemme nopealla tahdilla korvaamassa kristillistä moraalia uudella liberaalilla seksuaalimoraalilla.

          Aikamme seksuaalikulttuurin uudet pelisäännöt

          “Bring it out in the open and you feel better!“ – Hugh Hefner

          Sexpon toiminnanjohtaja Tommi Paalanen pyrkii rakentamaan nykyisestä seksuaalikulttuurista ja liberaalista seksuaalietiikasta positiivisen kuvan väitöskirjassaan. Itse suhtaudun asiaan kriittisemmin. Uuteen seksuaalikulttuuriin kuuluu ainakin seuraavia periaatteita.

          1. Seksi on moraalisesti neutraalia eikä sillä ei ole mitään luonnollista suuntautumista tai merkitystä.>

          Ei ole mitään Jumalan luomisjärjestystä ja luonnollista moraalilakia, joka antaa merkityksen ja jota tulee kunnioittaa ja varjella, ja jota voi rikkoa. Jokainen voi antaa seksille omat merkityksensä omista lähtökohdistaan käsin. Täysin merkityksetön seksi on yksi vaihtoehto.

          Paalasen mukaan seksiä ei enää tule arvioida kaikille yhteisen moraalilain tai kristillisen etiikan mukaan. Seksuaalisuhde ei enää merkitse sitoutumista tai avioliittoon menemistä. Näiden sijalle on tullut henkilökohtaisista kokemuksista rakentuva oma seksuaalielämä ja siitä huolehtiminen.

          Helsingin Sanomat kertoi Tiinasta, joka aloitti seksisuhteen, joka syveni, mutta sitten asiat menivät oudoksi. Tiina päätyy ”häilyvään suhteeseen”, jossa on läheisyyttä mutta ei lupauksia sitoutumisesta. Kasvava ilmiö on, että kaksi ihmistä toimii yhdessä kuin pari, mutta ei sitoudu toiseen. Mieluummin eletään häilyvässä seksisuhteessa kuin parisuhteessa, joka ei ole tyydyttävä. (HS, 1.3.2019) Tiina toimii liberaalin seksuaalietiikan mukaisesti, mutta kristillisen seksuaalietiikan vastaisesti.

          2. Seksuaalisuus perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen ja on identiteettimme ydintekijä.

          Uusi seksuaalikulttuuri korostaa miten tärkeää on huolehtia omasta seksuaalisesta identiteetistä. Meillä on velvollisuus toteuttaa ja ilmaista omia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejämme, miten pitkälle tämä meneekin, vaikka sukupuolenkorjausleikkaukseen asti. Lisäksi meillä on velvollisuus vahvistaa ja tukea toisia heidän seksuaalisen identiteettinsä ilmaisemisessa.

          Arvostella ja tuomita toisten harjoittamaan seksuaalisuutta on vakava loukkaus, koska silloin estät häntä toteuttamasta ominta itseään, joka on moraalisysteemimme ytimessä.

          Perinteiseen kristilliseen moraaliin ja avioliittoon kuuluva esiaviollisten suhteiden välttäminen, avioliiton ulkopuolisten suhteiden torjuminen ja uskollisuuden osoittaminen asettuvat modernia seksuaalimoraalia vastaan, jossa seksuaaliset kokemukset, yksilöllinen itsensä toteuttaminen ja radikaalit valinnat ovat uusia normeja.

          3. Seksuaalikultuurin ytimessä on itsenäinen yksilö seksuaalisine oikeuksineen, jonka seksuaalista vapautta on väärin rajoittaa.

          Mark Regnerus on määritellyt liberaalin seksuaalimoraalin (confluent love) näin:

          ”Satunnaisuus on sen perusta, tasa-arvo sitä organisoiva periaate, maku ja tunne sen mittareita, etsiminen sen päämäärä, jos ja vaikka dyadi, pari, on suhteen perusrakenne, niin se ei koskaan kaappaa yksilöiden valtaa ja tahtoa itselleen.”

          Postmodernissa seksuaalisuudessa pysymme parisuhteessakin yksilöinä ja etsimme oman seksuaalisuutemme ilmaisemista ja identiteettiimme toteuttamista. Tässä käytämme toisiamme kuin apuvälineinä. Emme lähtökohtaisesti ajattele, että seksuaalisuhde luo yhteisen todellisuuden, sitouttaa ja liittää avioliitossa yhteen.

          Sopimusmainen käsitys seksuaalisuhteesta pitää ne episodimaisina ja hajanaisina. Ne tarjoavat välittömän tyydytyksen ja täyttymyksen. Mutta tähän sopii huonosti pysyvä aviosuhde, joka kehittyy ja kasvaa ajan kanssa.

          Perinteiseen avioliittoon kuuluva monitahoinen riippuvuus ja epäitsenäisyys tuntuu nykyisin epämiellyttävältä ja uhkaavalta. Siinä joudutaan laittamaan rajoja seksuaaliselle käyttäytymiselle vastoin omia haluja. Perinteistä avioliittoa on ajateltu paljon enemmän lasten kasvattamisen ja suojelemisen vuoksi. Ei yksilön tai parin itsensä vuoksi. Se on vienyt meidät rakentamaan jotakin paljon suurempaa kuin mitä yksilöinä olemme.

          4. Seksin uusi tunnussana on vapaaehtoinen suostumus, joka on avaintekijä seksin moraalin arvioinnissa.

          Jos seksuaalisuhde perustuu yhteisymmärryksessä sovittuun ja vapaaehtoiseen suostumiseen, niin perusteita vastustaa sitä tuskin löytyy.

          Kun perinteinen kristillinen seksuaalimoraali asettuu tukemaan ennen kaikkea heikoimpien eli lasten oikeuksia ja suhtautuu negatiivisesti esiaviollisia-, irto- ja homoseksuaalisia suhteita kohtaan, niin se rikkoo tätä suostumuksen periaatetta vastaan. Kristilliselle seksuaalietiikalle suostumus ei yksin riitä.

          Sopimusetiikka ei hylkää moraalia, mutta typistää sen sopimukseen. Sopimusetiikan hyvät puolet näkyvät toisen mielipiteen kunnioittamisessa ja pyrkimyksessä sulkea paha pois, jotka olivat tärkeitä #metoo-kampanjassa

          5. Erilaiset seksuaalisuhteet, erityisesti homo-, lesbo-, bi-, ja transseksuaaliset suhteet, tulee irrottaa sosiaalisesta leimaamisesta. Eriarvoistava tai tuomitseva uskonnollinen puhe tulkitaan vihapuheeksi.

          Sukupuolineutraali ideologia ja LGBT-liikkeet ovat normittoman seksuaalikulttuurin voimakkaita edistäjiä globaalisti. Suomessa seksuaalijärjestöistä Seta ja Trasek on jo pitkään ajanut hetero- ja sukupuolinormien kumoamista ts. sitä, että suurin osa ihmiskuntaa pitää itseään heteroseksuaalina ja miehinä tai naisina. Setan mukaan tämä on syrjivää ja tekee osan ihmisistä näkymättömäksi. (HS. 5.1.2019, Lotte Telakivi)

          Paalasen mukaan liberaali seksuaalietiikka arvioi avioseksiä samoin kriteerein kuin maksullisia seksipalveluja. ”Maksullisessa seksissä on paljonkin hyviä puolia, kuten selvät sävelet. Sitä saa mitä tilaa. Ammattilainen luultavasti hoitaa homman paremmin, huolehtii turvallisuudesta, ei aiheuta ongelmia jälkikäteen eikä levittele juoruja kaupungilla. Ei myöskään ole suurempaa pelkoa ihastumisesta tai rakastumisesta kummankaan puolelta, toisin kuin ’oikeissa ihmissuhteissa’. En ymmärrä maksullisen seksin moralisointia”. (HS. 18.3.2019, Kirsi Hytönen)

          Perinteinen kristillinen avioliittomoraali ei pidä kaikkia seksuaalisuhteita samanarvoisina. Kirkko on aina julkisesti tukenut miehen ja naisen avioliittoon kuuluvaa seksuaalielämää ja torjunut muut seksuaalisuhteet. Tämä rikkoo rajusti vapaan seksin periaatteita ja leimataan nykyisin syrjiväksi tai vihapuheeksi.

          6. Liberaali seksuaalietiikka ei hyväksy mitään sääntöjä hyvän seksuaalielämän määrittelylle eikä alistu ulkopuolisten normien ohjattavaksi.

          Uusi seksuaalimoraali korostaa, että seksuaalielämän arvottaminen tulee pysyä täysin yksilön omassa päätäntävallassa. Mitkään ulkopuoliset perinteet, ihanteet tai arvot eivät velvoita toimimaan ohi oman tahdon.

          Erilaisia parisuhteita ja perhemuotoja ei saa arvottaa. Jokainen saa määritellä avioliiton itse tahtomallaan tavalla. Kaikilla meillä on oikeus odottaa tulevamme hyväksytyksi omien valintojemme pohjalta.

          Kun kaikki yksilön ulkopuolinen ohjaus ja normit torjutaan, kristityn elämään normaalina kuuluva sitoutuminen kirkon oppiin, moraaliin ja kirkkokuriin muodostuu ongelmaksi liberaalille moraalille. Tämä näkyy julkisina irtisanoutumisina kirkon ja piispojen kaitsennasta. Moraalisella oikeutuksella omaa toimintaansa perustelevat sateenkaaripapit ovat uuden seksuaalimoraalin lipunheiluttajia.

          7. Internet ja some toimivat uusien seksuaali- ja sukupuolikulttuurien keskeisinä synty- ja kasvualustoina.

          Miksi seksuaali- ja sukupuolikysymykset pysyvät yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteessä? Koska ne muodostavat aikamme trendikkäimmän kulttuurin itsensä kehittämiselle ja performatiiviselle minuudelle, joka on liberaalin yhteiskunnan sydämessä.

          Internet, joka on irti luonnollisen elämän realiteeteista, mahdollistaa itsemme ja seksuaalisuutemme muotoilun sellaiseksi kuin haluamme. Netissä sukupuoli –ja seksuaali-identiteetti ei ole ensisijaisesti vakaa, vaan jotakin jota minun on jatkuvasti rakennettava ja tuotettava jollekin yleisölle. Biologinen sukupuoli ja seksuaali-identiteetti ovat kuin tehdasasetuksia, jotka ovat muutettavissa.

          ”Sukupuolisuus on henkilökohtainen kokemus – – Sen vuoksi sen määrittäminen on vallankäyttöä, normittamista ja ohjailua”. (HS 14.3.2017, Viima Lampinen, Setan pj. 2017-18)

          Mitä enemmän vietämme aikaa netissä ja somessa, sitä keinotekoisempaa identiteettiä me rakennamme.

          Onko rakkaus milloinkaan syntiä?

          Meidän on tärkeä ymmärtää, että tämän suuntaiset periaatteet on kirjattu kansainvälisiin sopimuksiin ja Suomen lainsäädäntöön. Valtio edistää niitä aktiivisesti. Avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi vuonna 2017 ja koulujen seksuaalikasvatuksen oppimateriaalien ja sisältöjen korjaaminen näiden arvojen mukaisiksi näyttävät mihin olemme menossa. Vaikka Seta, Trasek ja Sexpo ovat näiden kiihkeimpiä levittäjiä, niin myös suurten hyvinvointijärjestöjen kuten Väestöliiton on pitänyt omaksua ne.

          Seksuaalihurrikaanin keskellä kirkolle on suuri haaste pitää kiinni vastuullisesta seksuaalietiikasta. Kirkot ja seurakunnat elävät nyt loputtomien seksuaalimoraalia koskevien kiistojen keskellä sukupuolesta, irtoseksistä, pornografiasta, homo- ja transseksuaalisuudesta ja saman sukupuolen avioliitoista.

          Liberaali seksuaalikulttuuri, joka ei aseta mitään rajoja seksuaaliselle käyttäytymiselle, on pitkälti antikulttuuria juuri kristillistä seksuaalimoraalia kohtaan, joka asettaa rajoja. Professori Wolfhart Pannenbergin mukaan koko avioliittokulttuuri häviää, jos seksuaalisen käyttäytymisen kontrollointi ja säätely hylätään ja yksilöllinen seksuaalinen vapaus tehdään ”ihmisen elämän ja kutsumuksen kaikkea määrittäväksi keskukseksi”.

          Kirkon arvoliberaalit ja saman sukupuolen avioliittojen ajajat lukevat Raamattua uusin silmin ja tulkitsevat, ettei Raamattu oikeasti anna normeja tai torju homoseksuaalista käyttäytymistä. Ja jos torjuukin, niin se johtuu kulttuurisista syistä, jotka ovat vanhentuneita ja nykyaikaan sopimattomia. Meillä pitää olla suvaitsevaisempi moraali kuin ahdasmielisellä Paavalilla.

          Huomaamatta heiltä jää, että vaikka kirkon oppi ja uskontunnustukset eivät suoraan puhukaan seksuaalimoraalista, niin ne eivät ole irti siitä. Tuo huonomaineinen Paavali perustelee seksuaalimoraalia koskevia kehotuksia vetoamalla juuri opilliseen totuuteen – ihmisen luomiseen mieheksi ja naiseksi (Room. 1.) sekä seurakunnan pyhyyteen (1.Kor. 6). Ja olihan hän kuitenkin Herran apostoli.

          Et voi vain muuttaa raamatullista seksuaalimoraalia ilman, että samalla kajoat tai kumoat raamatulliseen opetuksen Jumalasta, ihmisestä ja luomisesta. Tämän vuoksi Jumalan asettamien moraalinormien julkinen rikkominen on vaarallista. Jos kirkko omaksuu liberaalin seksuaalietiikan agendan, se on sille kuoleman suudelma. On vaarallista jäädä keskustelemaan asioista vuosikausiksi, jotka Jumala on tehnyt hyvin selviksi. ”Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko vaikka…” (Luuk.16:31)

          Elämänsä lopulla Pannenberg halusi vielä varoittaa kirkkoa hyväksymästä liberaalia seksuaalietiikkaa ja samaistamasta homoseksuaalisia suhteita avioliittoon, ei syrjimisen tähden, vaan niiden erilaisuuden vuoksi:

          ”Tässä menee kristillisen kirkon rajat, joissa se tietää olevansa sidottu Raamatun auktoriteettiin. Niiden, jotka kehottavat kirkkoa vaihtamaan opetustaan tässä asiassa, pitää tietää, että he ajavat skismaa. Jos kirkko antaa työntää itsensä siihen pisteeseen, jossa se lopettaa kohtelemasta homoseksuaalisuuden harjoittamista irrottautumisena Raamatun normista ja tunnustaa parisuhteiden kaltaiset homoseksuaaliset liitot avioliitoiksi, niin sellainen kirkko ei enää seiso raamatullisella perustalla, vaan Raamatun yksiselitteistä todistusta vastaan. Kirkko, joka ottaa tämän askeleen lakkaa olemasta yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko.”

          Tämä on vahva lausunto kirkon avioliitokäsityksestä ja seksuaalietiikasta. Mutta se, minkä hän tässä tunnusti, oli varoitus lähtemästä sille tielle, joka merkitsee Raamatun avainopetusten ja seksuaalieettisten rajojen tietoista poispyyhkimistä:

          ”Tekstit, jotka puhuvat homoseksuaalista käyttäytymistä vastaan, eivät ole mitään marginaalisia mielipiteitä, jotka voisi ohittaa tekemättä samalla vahinkoa koko kristilliselle todistukselle. Lisäksi Raamatun todistusta homoseksuaalisuudesta ei voida vesittää oman aikansa kulttuurin ilmaukseksi, joka on vanhentunut. Raamatun todistus alusta alkaen tarkoituksellisesti asettuu vastustamaan kulttuuriympäristöön sopeutumista Israelin Jumalan uskon nimissä, joka on luomisessa antanut miehelle ja naiselle identiteetin.” (W. Pannenberg, 1996.)

          Lähteinä mm.:

          Tommi Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus. Tutkielma liberaalista etiikasta. 2015. Väitöskirja.
          R. Scruton, Sexual Desire. 2006.
          M. Regnerus, Cheap Sex: The Transformation of Men, Marriage, and Monogamy. 2017.
          A. Roberts, Five Principles of the New Sexual Morality. The Gospel Coalition. 2014.
          A. Roberts, How Did We Come Here.
          A. Giddens, Modernity and Self-Identity: Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge, Polity. 1991.
          A. Giddens, The Transformation of Intimacy: Sexuality, Love & Eroticism in Modern Societies. 1992
          W. Pannenberg, Should We Support Gay Marriage? NO! 1996.
          Darel E. Paul, From Tolerance to Equality: How Elites Brought America to same sex-sex Marriage.
          Duke Magazine, Faith Fires Back, A conversation with Stanley Hauerwas. 31.1.2002