Perusta 5 | 2020

Tässä numerossa

266 | Pääkirjoitus

267 | Perustalla

269 | Artikkelit

  • 270 | Richard Eklund: Jumalan Viisaus Sananlaskujen luvussa 8 ja myöhemmässä reseptiohistoriassa(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Richard Eklund tarkastelee Vanhan testamentin personifioitua viisautta juutalaisten tekstien valossa sekä pohtii sitä, miten Uuden testamentin kirjoittajat hyödynsivät näitä teemoja.
  • 278 | Miikka Anttila: Johannes Brenz ja hänen katekismuksensa
    • Johannes Brenzin katekismukset olivat reformaatioajan merkittävimpiä luterilaisia katekismuksia. Miikka Anttila analysoi niitä artikkelissaan.
  • 286 | Panu Rantakokko: Herätyskristittynä ympäristön puolesta
    • Panu Rantakokon mukaan luonnonsuojelussa pitää säilyttää kristillinen toivo. Ei tule sortua sellaiseen ekoteologiaan, jossa ristin ja ylösnousemuksen sanoma hukkuu.

293 | Tässä ja nyt

  • 294 | Piispanvaihtovuodet jatkuvat: Uusi Turun piispa valitaan loppuvuodesta
  • 296 | Raimo Mäkelä: Lain ja evankeliumin suhteesta hermeneuttisena mallina avautuvat Raamattu, kristillinen usko ja koko todellisuus. Keskustelupuheenvuoro Perustaan (5/2020)
  • 298 | “Niin kuin se kirjoitettu on, niin se myös paikkansa pitää” Anssi Simojoen muistolle

300 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 301 | Francis Fukyama: Identiteetti
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 305 | Risto Pottonen: Luterilainen neitsyt Maria
    • Arvostelijana Jouko Heikkinen
  • 307 | Anneli Aejmelaeus, Katja Kujanpää ja Miika Tucker (toim.): Sisälle Septuagintaan
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 310 | Pekka Mäkipää: Vähän tai ei lainkaan
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 311 | Ilmari Hiidenlehto: Profeetta Muhammedin haamu; Atte Kaleva: Jihad ja terrori
    • Arvostelijana Emil Anton
  • 315 | Michel Houellebecq: Serotoniini
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi

317 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 21. sunnuntaista helluntaista ja päättyy 2. adventtisunnuntaihin 6.12.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Jumalan Viisaus Sananlaskujen luvussa 8 ja myöhemmässä reseptiohistoriassa

Perusta 4 | 2020

Richard Eklund

Kirjoittaja on teologian maisteri, Inkerin kirkon diakoni, ja LFF:n nuorisotyöntekijä. Artikkeli perustuu kirjoittajan pro graduun, jossa hän tutki miten Sananlaskujen lukua 8 on tulkittu Vanhan testamentin apokryfikirjoissa ja Uudessa testamentissa. Ruotsin kielestä suomentanut Topias Tanskanen.

Johdanto

Vanhan testamentin personifioitu Viisaus on mielenkiintoinen hahmo, jota raamatunlukijat ja -tutkijat ovat yrittäneet ymmärtää. Viisaus esiintyy Vanhassa testamentissa erityisesti Jobin kirjan luvussa 28 sekä Sananlaskujen luvuissa 1–9. Varsinkin Sananl. 8:21–32 sisältää huomionarvoisen kuvauksen persoonallisesta Viisaudesta. Teksti on muutenkin kiinnostava, koska siihen sisältyy vaikeita käännösongelmia. Teksti ei ole kuitenkaan mielenkiintoinen vain tämän päivän raamatunlukijoille. Jo antiikin teksteissä voimme nähdä miten sen aikaiset raamatunselittäjät tulkitsivat ja hyödynsivät motiiveja, jotka ovat peräisin Sananl. 8:sta.

Varhaiset juutalaiset kirjoitukset ovat tärkeä tutkimusaihe eksegetiikassa eli raamatuntutkimuksessa, koska niissä voidaan nähdä, miten Vanhan testamentin tekstejä ymmärrettiin ja tulkittiin varhaisessa vaiheessa (ks. esim. Kugel 1998). Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun yritämme ymmärtää, miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia. Näin ollen käsittelen tässä artikkelissa miten Vanhan testamentin apokryfikirjojen kirjoittajat ovat tulkinneet ja käyttäneet Sananlaskujen lukua 8 kirjoituksissaan. Se antaa esimerkin reseptiosta varhaisessa juutalaisessa kirjallisuudessa. Sen jälkeen annan pari esimerkkiä siitä, miten ensimmäiset kristityt käyttivät viisausteologisia motiiveja yrittäessään selittää sitä, kuka Jeesus Nasaretilainen oli. Rajoittaudun tarkastelemaan viisausteologisia motiiveja Jumalan ja Viisauden suhteesta sekä Viisauden tehtävästä. Nämä teemat ovat tärkeitä, kun haluamme oppia ymmärtämään kuka tämä Viisaus-hahmo oikein on.

Pääteksti Jumalan Viisaudesta: Sananlaskut 8

Ennen kuin menemme reseptiohistoriaan, on hyvä pysähtyä tutkimaan Viisauden pääesittelyä Sananlaskujen kirjassa. Sananl. 8:ssa Viisaus (ḥåkmâ) pitää itse puheen, jossa hän kehottaa ihmisiä etsimään häntä ja jossa hän kuvailee omaa toimintaansa maailmassa. Jakeesta 22 eteenpäin Viisaus kuvailee omaa alkuperäänsä ennen maailman luomista, ja sitä, miten hän oli mukana, kun Herra loi maailmaa.

Minut Herra loi (qānânī) ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. (Sananl. 8:22)

KR92 kuvailee Viisautta luotuna olentona. Käännöksen takana on vaikeasti ymmärrettävä verbi qānâ. Verbi on käännetty ja ymmärretty eri tavoin, ja tämä nähdään jo antiikin raamatunkäännöksissä. Kreikankielinen Septuaginta on kääntänyt sanan ”luoda”-verbillä, ja latinankielinen Vulgata verbillä ”omistaa”. Myös suomenkielisissä käännöksissä qānâ on ymmärretty eri tavalla. KR33 ja KR 92 ovat seuranneet Septuagintan käännöstä, ja vanha Biblia-käännös (1776) on kääntänyt verbin ”omistaa”.

Qānâ voi tarkoittaa luomista (1. Moos. 14:19) tai myös synnyttämistä (1. Moos. 4:1), mutta sen ensisijainen merkitys on hankkia jotain mitä ei aikaisemmin ole ollut (Lipiński 2004, 59). Sen voi tehdä eri tavoilla: ostamalla, luomalla, synnyttämällä tai hankkimalla. Sananlaskujen verbinkäyttö alleviivaa myös tätä. Verbiä qānâ käytetään, kun hankitaan viisautta (1:5; 4:5, 7; 15:32; 16:16; 17:16). Viisauden puhe Sananl. 8:ssa, joka vastaa lukujen 1–9 sanomaa, kertoo juuri tästä: ”Kuulkaa! Viisaus kutsuu.” Kun Herra hankki Viisauden ennen kaikkea muuta, se antaa esimerkin, jonka mukaan myös ihmisten tulisi hankkia viisautta. Tämän perusteella pidän sopivana Antti Laaton ehdotusta kääntää jakeen 22 alku: ”Minut Herra otti omakseen ennen kaikkea muuta.” (Laato 2011, 33–34).

Miten tämä ”Herra otti omakseen” pitää sitten ymmärtää? Luomis- ja asettamismotiivit jakeissa 8:23–25 valaisevat Viisauden tehtävää ja Jumalan ja Viisauden suhdetta. Ennen kuin Herra luo maailman, Viisaus asetetaan (nāsakh) ja synnytetään (ḥûl). Muun muassa Helmer Ringgren ja Laato ovat esittäneet tekstin taustaksi Raamatun kuningasideologiaa. Paralleelitekstinä toimisi kuningaspsalmi 2 (Ringgren 1947, 100–102; Laato 1997, 248–255). Psalmin jakeissa 2:6–7 kuvaillaan, miten kuningas asetetaan virkaan ja kuinka hänen mystinen syntymisensä tapahtuu: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.” Nämä kuningasideologiset motiivit antavat siis hyvän selityksen jakeisiin 8:22–25 ja verbeihin nāsakh, qānâ ja ḥûl. Verbit viittaavat siihen jumalalliseen omaksi ottamiseen, jossa Herra ottaa pre-eksistentin eli ennaltaolevan Viisauden omakseen ja asettaa hänet erityiseen asemaan ennen luomistyötään.

Kun jakeet 8:22–26 kertovat Viisauden paikasta ja asemasta ennen luomakunnan alkua, niin jakeet 8:27–30 puolestaan osoittavat miten hän oli mukana, kun Jumala loi ja järjesti maailman. Maailman järjestäminen näkyy esimerkiksi jakeessa 8:29, kun Jumala asettaa kaaoselementille, merelle, rajan. Jakeessa 8:30 kohtaamme jälleen sanan, joka on ymmärretty eri tavoin. Jae 30 esittää miten Viisaus oli mukana Herran kanssa niin kuin āmōn. Jakeiden 8:27–30 valossa, joissa Viisaus on mukana luomassa ja järjestämässä maailmaa, on sopivaa kääntää āmōn sanalla ”käsityöläinen”. Viisaudella oli aktiivinen tehtävä maailman luomisessa. Sananl. 8:22–31 päätetään osoittamalla Viisauden kommunikoiva tehtävä luomistyön jälkeen: ”leikitsin hänen maanpiirinsä päällä (bĕtaval ʼarṣō), ja ihastukseni olivat ihmislapset.” (8:31, KR33) Viisaus, joka oli alussa Jumalan kanssa, ja joka oli Jumalan työtoveri luomistyössä, on nyt tullut alas ja iloitsee ihmisten kanssa.

Ennaltaoleva Viisaus apokryfikirjoissa

Sirak 24

Jeesus Sirakin kirja (n. 180 eKr.) on monessa asiassa ottanut mallia Sananlaskujen kirjasta, ja Sananlaskujen käyttö tuleekin esiin koko Sirakin kirjassa. Varsinkin Sirakin kirjan luku 24 on muotoiltu pitkälti Sananl. 8:n pohjalta (Skehan 1979, 365–379).

Pienen johdannon jälkeen Viisaus itse alkaa puhua. Hän aloittaa kertomalla jumalallisesta alkuperästään: ”Minä olen lähtöisin Korkeimman suusta, usvan lailla minä verhosin maan.” (Sir. 24:3) Viisaudella on intiimi suhde Jumalan kanssa, hän on lähtöisin Jumalan suusta. Todennäköisesti Viisaus tässä identifioidaan Jumalan sanaksi, siksi sanaksi, jolla Jumala loi maailman.

Jakeissa 24:4–7 kerrotaan, miten Viisaus pystytti asuntonsa korkeuksiin ja että hänen valtaistuimensa oli pilvipatsaassa. (24:4). Hän on kulkenut ympäriinsä, ja on ottanut kaikki kansat hallintaansa (24:6). Tämän jälkeen hän kertoo, että on etsinyt ”lepopaikkaa” (24:7). Etsittyään Viisaus saa Jumalalta käskyn asettua:

Silloin sain kaiken luojalta käskyn, hän, joka minut loi, antoi minulle rauhaisan sijan. Hän sanoi: “Asetu Jaakobin heimon pariin, Israel olkoon sinun perintöosasi.” (Sir. 24:8)

Tämä on ensimmäinen kerta, kun Israel mainitaan nimenomaisesti Viisauden asuinsijana. Jakeessa 9 kerrotaan taas Viisauden alkuperästä, ja että hän oli mukana alussa: ”Jo ennen aikojen alkua hän loi (kr. ektisen) minut, enkä minä katoa aikojen mentyä.” (Sir. 24:9) Mielenkiintoista on, että Viisaus kuvataan tässä luotuna olentona. Tässä kohtaamme yhden haasteen Sirakin kirjan tutkimisessa. On yleisesti hyväksyttyä, että Sirakin kirja kirjoitettiin alunperin hepreaksi ja käännettiin myöhemmin kreikaksi. Haaste on siinä, että alkuperäinen hepreankielinen teksti ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. Tämä merkitsee myös sitä, että meillä ei ole jakeen 9 alkuperäistä tekstiä. Emme siis osaa sanoa, onko kirjoittaja käyttänyt hepreankielisessä tekstissä verbiä qānâ, (vrt. Sananl 8:22) vai jotain muuta verbiä.

Tämän jälkeen Viisaus kertoo, miten hän palveli ja harjoitti valtaansa Israelin kansan keskellä. Hänellä on liturginen tehtävä (leitourgeō) pyhäkössä (24:10), ja hän harjoittaa valtaansa (exousia) Jerusalemissa (24:11) (Laato 2004, 293). Israeliin liittyviä motiiveja on esiintynyt jo jakeissa 8, 10 ja 11, mutta Viisauden ja Israelin suhde tulee erityisesti esiin jakeessa 24:23. Siellä Viisaus samaistetaan Jumalan lakiin, Tooraan:

Kaikki tämä on sanottu Korkeimman Jumalan liiton kirjassa, laissa, jonka Mooses antoi meille, perinnöksi Jaakobin seurakunnalle. (Sir. 24:23)

Tämä osoittaa, että Viisaus harjoittaa tehtäviään ja valtaansa Jumalan lain mukaisesti, ja että ihminen seuraamalla ”Korkeimman Jumalan liiton kirjaa” myös seuraa Viisautta.

Viisauden kirja 7–9

Apokryfisessa Viisauden kirjassa Viisaus (kr. sofia) on merkittävä hahmo, varsinkin luvuissa 7–9. Vaikka kirjassa on paljonkin hellenistisiä vaikutteita, siellä esiintyy myös heprealaista alkuperää olevia ajatuksenkulkuja (Winston 1979, 14–20).

Luvuissa 7–9 käytetään monia motiiveja, jotka löytyvät Sananlaskujen 8. luvusta. Viisauden sanotaan olleen “maailman rakentaja” (pantōn tekhnitis, Viis. 7:22a). Viisauden tehtäväksi annetaan muun muassa kaiken ohjaaminen (diaoikeō ta panta, Viis. 8:1). Perusteellista Viisauden kuvausta (Viis. 7:22b–24) seuraa merkittävä kuvaus Viisaudesta ja Viisauden suhteesta Jumalaan:

Se on kaikkivaltiaan Jumalan hengitystä (atmis),
hänen voimansa ja kunniansa kirkasta säteilyä (aporroia).
Siksi siihen ei pääse sekoittumaan
mitään, mikä on epäpuhdasta.
Se on ikuisen valon heijastuma (apaugasma),
Jumalan toiminnan kirkas kuvastin (esoptron),
hänen hyvyytensä kuva (eikōn). (Viis. 7:25–26)

Jakeissa listataan viisi termiä, jotka yhdessä toisiaan täydentäen kuvaavat Jumalan ja Viisauden välistä suhdetta ja transsendenssia: atmis, aporroia, apaugasma, esoptron ja eikōn. (ks. myös Murphy 1996, 144) Sananl. 8:22–25 löytyvä motiivi läheisestä suhteesta Jumalan ja Viisauden välillä on kehittynyt edelleen Viisauden kirjan jakeissa 7:25–26. Kuvattu suhde on niin intiimi, että Viisautta ei suorastaan voida erottaa Jumalasta. Jumalan ja Viisauden suhdetta kuvataan myös jakeissa Viis. 8:3–4.

Luvun 9 aloittavissa jakeissa löytyy merkittävä kuvaus Viisauden tehtävistä. Viisauden kuvataan olevan pre-eksistentti ja olleen mukana Jumalan luodessa maailman: ”Isiemme Jumala, armelias Herra! Sanallasi (logos) sinä olet luonut kaiken ja viisaudellasi (sofia) muovannut ihmisen, jotta hän hallitsisi luomakuntaasi,” (9:1–2, vrt. 9:9). Jakeissa uudelleenkäytetään Sananl. 8:22–31 löytyvää motiivia, jossa Jumalan Viisauden kuvataan olevan Jumalan työtoveri luomisen yhteydessä. Viisaus samaistetaan myös Jumalan sanaan.

Luvussa 9 Viisaus yhdistetään myös vahvasti kuninkaalliseen voimaan. Kuningas Salomo rukoilee, että Jumala lähettäisi Viisauden alas hänen luokseen, jotta hän voisi johtaa kansaansa viisaasti (9:4–12). Tätä alleviivataan jakeessa 9:4, jossa sanotaan, että Viisaus jakaa Herran valtaistuimen. Viisaus on Jumalan valtaistuinkumppani. Tästä asemasta Viisaus lähetetään maailmaan erityistä tehtäväänsä varten:

Sinun vierelläsi on viisaus. Se tuntee työsi, se oli kanssasi, kun loit kaikkeuden. Se tietää, mikä sinua miellyttää ja mikä on sinun käskyjesi mukaista. Lähetä se matkaan, alas pyhistä taivaistasi, lähetä se kirkkautesi valtaistuimelta tänne luokseni, uurastamaan vierelläni, jotta oppisin, mikä sinua miellyttää. Se tietää kaiken (panta), se käsittää kaiken, se ohjaa taitavasti toimiani ja varjelee minua kirkkaudellaan. (Viis. 9:9–11)

Mielenkiintoista on myös Viisauden herruuden korostaminen. Kuvaamalla Viisauden olleen mukana luomisessa (9:9), kirjoittaja korostaa, että hänellä on erityinen asema ja perspektiivi mitä maailmaan ja sen järjestykseen tulee: Viisaus tietää ja käsittää kaiken (panta).

Barukin kirja 3:9–4:4

Barukin kirja 3:9–4:4 on hieno kohta, joka ilmaisee toivoa Israelin restauraatiosta. Tekstissä kirjoittaja kuvailee, kuinka Israel on hylännyt viisauden lähteen (Bar. 3:12). Viisaus on itsessään saavuttamattomissa (Bar. 3:29–31) ja Jumalan omaa. Jumala on kuitenkin ottanut selvää hänestä ja avannut hänet Israelille:

Hän tuntee viisauden tien, hän avasi sen palvelijalleen Jaakobille, Israelille, jota hän rakasti. Tämän jälkeen viisaus ilmaantui maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa. (Bar. 3:37–38)

Jae 38 ilmaisee selvästi, että Viisaus ilmaantui maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa. Tämä kuvaus on silmiinpistävä Sananl. 8:n reseptiohistorialle; ainoastaan Sirakin kirjaa (24:11) voidaan verrata jakeen 38 kanssa. Jakeessa 4:1 Viisaus yhdistetään Jumalan lakiin, kuten tehdään myös Sirakin kirjan luvussa 24. Tämä on tärkeä pointti kohdassa. Israelia kehotetaan palaamaan Viisauden lähteelle. Se tapahtuu pitämällä kiinni Jumalan laista.

Yhteenveto

Voidaan nähdä, että Sananl. 8 löytyvää kuvausta Jumalan ja Viisauden suhteesta on kehitetty apokryfikirjoissa. Jumalan ja Viisauden välisen suhteen esitystä Sananl. 8:22–25 uudelleenkäytetään esimerkiksi kohdissa Viis. 7:25–26, Sir. 24:2–3, 9 ja Bar. 3:37. Viisauden luomisessa saamaa tehtävää koskeva motiivi on myös mukautettu. Sananlaskuissa Viisaus on luomisessa mukana käsityöläisenä (āmōn, Sananl. 8:30). Tätä korostetaan myös Viisauden kirjassa (7:22; 8:6; 9:2, 9). Myös Viisauden hallitsijanvaltaa korostetaan (Sir. 24:8, 10, 11; Viis. 8:1; 9:10).

Uuden testamentin reseptiossa monet näistä motiiveista saavat luonnollisen jatkonsa. Uuden testamentin teksteissä voidaan huomata sellaista kristologiaa (oppia Kristuksesta), jolla on taustansa juutalaisessa viisaustraditiossa, ja niissä teksteissä, joita olemme tässä artikkelissa tarkastelleet.

Viisauden merkitys Uuden testamentin kristologiassa

1. Kor. 8:6

Uhrilihaan liittyvän sanaharkan yhteydessä (1. Kor. 8:1–6) esiin nousee jakeessa 8:6 löytyvä tunnustus. Taustana jakeen 1. Kor. 8:6 tunnustukselle on juutalainen Shema-tunnustus (5. Moos. 6:4):

meillä on vain yksi Jumala, Isä.
Hänestä on kaikki lähtöisin,
ja hänen luokseen olemme matkalla.
Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus.
Hänen välityksellään (dia) on kaikki luotu,
niin myös meidät. (1. Kor. 8:6)

Paavali esittää, että kristillisellä seurakunnalla on yksi Jumala, Isä, sekä yksi Herra, Jeesus Kristus. Kristus liitetään monoteistisen tunnustuksen uudelleentyöstettyyn, kaksiosaiseen versioon. Prepositiolla dia (kautta) on tärkeä rooli (8:6b). Sitä käytetään kaksi kertaa. Ensimmäisellä käyttökerralla esiin nostetaan Kristuksen rooli luomisessa. Prepositiota dia käytetään Uuden testamentin kristologiassa tyypillisesti kuvaamaan Kristuksen roolia luomisessa (ks. esim. Kol. 1:16; Hepr. 1:2; Joh. 1:3).

“Viisauden tehtävä luomisessa” -motiivia (Sananl. 8:22; Viis. 7:22) on uudelleenkäytetty perustelemaan Jeesuksen Kristuksen ja Jumalan läheistä suhdetta (Chester 1991, 72). Viisauden pre-eksistenssi ja läheinen suhde Jumalaan teki varmasti helpommaksi mukauttaa personifioitua Viisautta koskevia motiiveja. Kristus identifioidaan pre-eksistentiksi Viisaudeksi, jonka välityksellä kaikki on luotu. Mielenkiintoista on myös, että hänestä on “kaikki” (ta panta) lähtöisin, aivan kuten Viisaudestakin sanotaan (Viis. 7:22).

Kol. 1:15-20

Kol. 1:15–20 voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa todistaa, että kaikki luotiin Kristuksessa, Kristuksen kautta ja Kristusta varten (1:15-17). Toinen osa käsittelee sovitusta, joka toteutuu Kristuksen kautta (1:18–20).

Tekstissä esiintyy monia juutalaisesta viisaustraditiosta peräisin olevia motiiveja. Jakeessa Kol. 1:15 sovelletaan termiä eikōn (kuva) Kristukseen. Samalla termillä kuvataan Viisautta (Viis. 7:26). Kristus on Jumalan kuva ja ilmaisee Jumalan. Jumalan ja Kristuksen suhdetta korostetaan myös jakeessa 1:19: Jumala on antanut jumalallisen täyteytensä asua Kristuksessa. Jakeissa 1:15, 17 Kristuksen kuvataan olevan luomakunnan esikoinen (prōtotokos), joka on ollut ennen kaikkea (pro pantōn). “Luomisen esikoinen” -motiivi ja pre-eksistenssi löytyy Sananl. 8:22 ja Sir. 24:9 (Hamerton-Kelly 1973, 172). Kuten Sirakin kirjaa käsitellessä on jo tullut esiin, on epävarmaa mikä hepreankielinen sana on kreikaksi käännetty luoda-verbillä (Sir. 24:9). Selvää on kuitenkin, että Kristus ei Kolossalaiskirjeessä kuulu luotuihin. Hän on Jumalan, Luojan, kanssa ja toimii maailmassa. Kolossalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa Kristus kuvataan ennalta olevana ja hänen sanotaan olevan suvereenissa asemassa kosmoksessa, aivan kuten Viisaus Sananlaskuissa (8:22–31).

Erityisesti Viisauden kirjan luvuista 7–9 löytyviä motiiveja on käytetty kuvaamaan Kristuksen tehtävää luomistyössä. Viisaus on “kaiken” rakentaja (ta panta, Viis. 7:22), hän ohjaa kaikkea (ta panta, Viis. 8:1). Koska Viisaus on ollut mukana luomistyössä, tietää Hän kaiken (panta, Viis. 9:9–11). Tätä sovelletaan Kristukseen ja siten ilmaistaan Kristuksen työn universaali merkitys: “Hänen välityksellään (en autō) luotiin kaikki (ta panta)”, ja ”Kaikki on luotu hänen kauttaan (dia).” Hymnissä toistuu pās (kaikki, kaikkeus) sekä fraasi en autō (”hänessä”). Tämä antaa meille viitteen siitä, että hymni on ylistystä Kristukselle, joka on korotettu kaiken yläpuolelle.

Tämä on myös se, mitä kirjoittaja haluaa kertoa kirjeen vastaanottajille. Luominen ja sovitus, kosmologia ja soteriologia (oppi pelastuksesta) saa käsittelynsä sillä tavoin, että Kristusta ylistetään koko kosmoksen herrana (Lohse 1971, 46–52). Kristuksen asema on Jumalan luona alussa, ennen kuin hän on tullut alas maailmaan. Kristus saapuu “alas” ja on “ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta.” (Kol. 1:18). Kaikki, jotka kuuluvat Kristukselle, ovat saaneet syntinsä anteeksi ja pelastuneet uuteen elämään hänen yhteydessään.

Hepr. 1:1–3

Heprealaiskirjeen alun kuvaukselle ennaltaolevasta pojasta (Hepr. 1:1–3) sekä Heprealaiskirjeen kristologialle voidaan löytää tausta muun muassa juutalaisesta viisauskirjallisuudesta. Jumalan ja Viisauden välistä suhdetta sekä Viisauden tehtävää kuvaavat viisausteologiset teemat löytyvät myös jakeista 1:1–3. Kirjoittajan kerrottua, että Jumala puhuu Pojan kautta, ja että Poika on kaiken perillinen, hän nostaa esille personifioituun Viisauteen liittyviä motiiveja: Poika on ennaltaoleva ja hänen kauttaan tai välityksellään (di’) Jumala loi maailman (1:2). Jakeessa viitataan sellaisiin teksteihin kuten Sananl. 8:22–31 ja Viis. 7:22; 9:2. Jeesus esitellään jumalallisena Poikana, mutta hänen saamansa tehtävät tulevat jumalalliselta Viisaudelta (Lane 1991, 12). Kirjeen alusta löytyy mielenkiintoinen jännite kahden eri perspektiivin, alkuperää koskevan perspektiivin ja eskatologisen perspektiivin välillä: Kristus on asetettu kaiken sen perilliseksi, jossa hän on ollut jo osallisena. Kristuksen välityksellä on luotu kaikki se, jonka perillinen hän on.

Taustalla oleva viisaustraditio tulee jälleen selvästi esille jakeessa 1:3a, jossa käsitellään ilmoitusmotiivia. Termin apaugasma avulla Hepr 1:3 liittyy Viisauden kirjaan (7:25). Aivan kuten Viisaus on ikuisen valon “heijastuma” (apaugasma, Viis. 7:26), on Kristus “Jumalan ‘sädehtivä’ (apaugasma) kirkkaus” (apaugasma tēs doxēs, Hepr. 1:3). Termi kharaktēr tarkoittaa sitä painojälkeä, jonka sinettisormus jättää vahaan (Witherington 1994, 279). Jakeessa 1:3b kirjoittaja kertoo, kuinka Poika ei vain ollut mukana luomisessa, vaan hän on myös mukana ylläpitämässä universumia voimallaan. Poika, joka kuuluu intiimisti yhteen Isän kanssa, “kantaa” (ferō) kaikkea sanallaan. Verbi ilmaisee hänen jatkuvaa toimintaansa luomakunnan ylläpitämiseksi Tämä väite Pojasta muistuttaa esimerkiksi sitä, mitä Viisauden toiminnasta kerrotaan Viisauden kirjassa (7:27; 8:1).

Jatko jakeessa 1:3 kuvailee, kuinka Poika, joka on ollut Jumalan luomistyön instrumentti alusta alkaen, on myös Jumalan pelastavan tahdon toteuttava instrumentti. Jakeessa 1:4 esitetään, kuinka Poika on asetettu Majesteetin oikealle puolelle. Viittaus psalmiin 110 on selvä. Kyseessä on ainut Vanhan testamentin teksti, jossa nostetaan esiin, että joku on asetettu Jumalan oikealle puolelle. Mielenkiintoista on huomata, että myös Viis. 9:4–10 kuvaa Viisauden olevan Jumalan valtaistuinkumppani.

Joh. 1:1–3

Johanneksen evankeliumin alun “alussa” (Joh. 1:1) viittaa Raamatun ensimmäiseen jakeeseen. Näin luodaan paralleeli Joh. 1:1:n ja 1. Moos. 1:1:n välille. Varhaisten juutalaisten raamatunlukijoiden lukiessa 1. Mooseksen kirjan ensimmäistä lukua, erityisesti jaetta 1:26, he tulkitsivat Viisauden olleen mukana Jumalan kanssa luomassa ihmistä (Viis. 7–9; 2. Hen. 30:8). Idea persoonasta, joka oli Jumalan assistenttina luomisessa, on peräisin juutalaisesta viisaustraditiosta ja teksteistä, jotka käsittelevät Jumalan viisautta. Tämän valossa onkin pohdittu sitä, miksi Johanneksen evankeliumin johdannossa käytetään sanaa logos “sana” sanan sofia “viisaus” sijasta Kristusta kuvaamassa. Erilaisia ratkaisuehdotuksia on esitetty. Yksi syy voisi olla se, että sana sofia on kreikassa feminiinisukuinen (Thurén 1992, 29). Yksi lisäsyy voi olla myös se, että termi logos on saatettu jo aiemmin yhdistää luomismotiiviin ja Viisauteen. Kun Vanha testamentti käännettiin kreikaksi, tuli termistä logos kreikkalainen vastine termille “Jumalan sana” (esim. Ps. 33:6). Logos-teologiaa löytyy jo Filon Aleksandrialaisen teksteistä. Näissä teksteissä voidaan huomata, kuinka Logos saa samanlaisia funktioita kuin mitä Viisaudella Sananlaskujen luvussa 8 on (Laato 2011, 31–32). Viisauden ja Sanan yhdistäminen ilmenee myös Sirakin (24:3) ja Viisauden kirjassa (9:1–2). Logoksen voidaan siis nähdä olevan hellenistisjuutalainen termi ennaltaolevalle Viisaudelle (Hamerton-Kelly 1973, 241).

Tähän liittyy myös Viisauden ja Jumalan lain rinnastaminen (Sir. 24:23; Bar. 4:1). Oskar Skarsaune on osoittanut, kuinka rabbiinisessa kirjallisuudessa ajatus Viisauden ja Tooran yhteydestä sai jatkoa: Tooran ajateltiin olevan pre-eksistentti ja sillä oli oma roolinsa luomisessakin. Tämän valossa on huomionarvoista, että Johanneksen evankeliumin alussa pre-eksistentti Viisaus identifioidaan Jeesukseksi Kristukseksi, ei Tooraksi. Skarsaunen mukaan Jeesus puetaan siihen rooliin, joka Tooralla oli juutalaisessa uskonnollisuudessa (Skarsaune 2002, 328–333).

Jumalan ja Sanan välinen suhde nostetaan esiin jakeessa Joh. 1:1c, kun sanotaan että “Sana oli Jumala”. Jakeessa 1:3 korostetaan Sanan roolia luomisessa. Kaikki luotu asetetaan Sanan yhteyteen, sillä kaikki (panta) on luotu hänen kauttaan ja välityksellään (di’). Sivuhuomautuksena voidaan mainita myös Joh. 1:14. Sirakin kirjassa (24:8) kuvataan, kuinka Viisaus “asettuu” tai “pystyttää telttansa” (kataskēnoō) Jaakobin heimon pariin. Tätä motiivia käytetään jälleen Johanneksen evankeliumissa (Joh. 1:14) ilmaisemaan kuinka Sana tuli lihaksi ja “majaili” tai “pystytti telttansa” (skēnoō) ihmisten keskuudessa.

Lopuksi

Olen antanut muutamia esimerkkejä siitä, kuinka Sananlaskujen lukua 8 on tulkittu varhaisjuutalaisissa ja -kristillisissä teksteissä. Sananlaskuista peräisin olevia motiiveja käytetään monipuolisesti Sirakin (Sir. 24), Viisauden (Viis. 7–9) sekä Barukin kirjoissa (Bar. 3:9–4:4). Viisauden tehtävää ja Viisauden ja Jumalan suhteeseen liittyviä motiiveja käytettäessä ilmenee monipuolista kehitystä ja erilaisia painotuksia.

Uuden testamentin kirjoittajien yrittäessä selittää kuka Jeesus Nasaretilainen on, he käyttivät viisausteologisia motiiveja, joita löytyy Sananlaskujen kahdeksannesta luvusta sekä sen varhaisesta juutalaisesta reseptiohistoriasta. Motiiveja käytetään perustelemaan Kristuksen tehtävää luomisessa, hänen suvereenia asemaansa luomakunnassa, sekä hänen läheistä suhdettaan Isään. Jeesus on Jumalan persoonallinen Viisaus.

Kirjallisuus:

Chester, A. “Jewish Messianic Expectations and Meditorial Figures and Pauline Christology.” – Paulus und das antike Judentum, toim. M. Hengel ja U. Heckel. Tübingen: Mohr (Siebeck), 1991. 17–89.

Hamerton-Kelly, R. G. Pre-existence, Wisdom, and the Son of Man: A study of the Idea of Pre existence in the New Testament. Society for New Testament Studies, Monograph Series, vol. 21. Cambridge: Cambridge University Press, 1973.

Kugel, J. L. Traditions of the Bible: A Guide to the Bible As It Was at the Start of the Common Era. Cambridge: Harvard University Press, 1998.

Laato, A. A Star is Rising: The Historical Development of the Old Testament Royal Ideology and the Rise of the Jewish Messianic Expectations. Atlanta: Scholars Press, 1997.

Laato, A. Inledning till Gamla Testamentet. Toinen laitos. Religionsvetenskapliga skrifter Nr 54. Åbo: Åbo Akademi, 2004.

Laato, A. Emmauksen tiellä: Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Studier i exegetik och judaistik utgivna av Teologiska fakulteten vid Åbo Akademi Nr 2. Åbo: Åbo Akademi. 2011.

Lane, W.L. Hebrews 1–8. Word Biblical Commentary, vol. 47a. Dallas, Texas: Word Books, 1991.ā
Lipiński, E. “qānâ” – Theological Dictionary of The Old Testament, vol. XIII. Grand Rapids: Eerdmans, 2004. 58–65.

Lohse, E. Colossians and Philemon: A Commentary on the Epistles to the Colossians and to Philemon. Hermeneia: A Critical and Historical Commentary on the Bible. Philadelphia: Fortress Press, 1971.

Murphy, R. E. The Tree of Life: An Exploration of Biblical Wisdom Literature. 2. laitos. Grand Rapids: Eerdmans, 1996.

Ringgren, H. Word and Wisdom: Studies in the Hypostatization of Divine Qualities and Functions in the Ancient Near East. Lund: Håkan Ohlssons boktryckeri. 1947.

Skarsaune, O. In the Shadow of the Temple: Jewish Influences on Early Christianity. Downers Grove, Illinois: InterVarsity Press, 2002.

Skehan, P. W. “Structures in Poems on Wisdom: Proverbs 8 and Sirach 24” – The Catholic Biblical Quarterly 41 (1979): 365–379.

Thurén, J. Johanneksen Evankeliumi. Uusi selitysopillinen sarja. Hämeenlinna: Sley-kirjat, 1992.

Winston, D. The Wisdom of Solomon. The Anchor Bible 43. New York: Doubleday, 1979.

Witherington III, B. Jesus the Sage: The Pilgrimage of Wisdom. Minneapolis: Fortress Press, 1994.

Sota ihmisluontoa vastaan

Perusta 5 | 2020

Tällä hetkellä on käynnissä erityislaatuinen hyökkäys ensimmäistä uskonkappaletta kohtaan. Suuret kiistakysymykset osuvat usein luomisen alueelle ja koskevat erityisesti kristillistä ihmiskuvaa. Kristittyjen tulisi pystyä entistä paremmin vastaamaan siihen, mitä on ylipäätään olla ihminen. Mitkä ovat ihmisen mahdollisuudet ja rajat? Voiko ihminen olla mitä haluaa ja muokata itsestään mitä tahansa?

Länsimaisen kulttuurin ihmiskäsitys on maallistumisen myötä irronnut kristillisestä ihmiskäsityksestä. Tätä kehitystä kuvaa terävästi Notre Damen yliopiston poliittisen teorian professori Patrick J. Deneen kirjassaan Why Liberalism Failed. Deneenin mukaan länsimaissa valtaideologiana oleva liberalismi perustaa politiikan ihmisen rajoittamattomalle itsenäiselle valinnalle. Ihmisen tahto on siis kaikista korkein mittari, joka määrittelee, miten asiat ovat.

Taustaoletuksena liberalismin ihmiskäsityksessä on, että ihminen on erillinen, autonominen ja ei-suhteessa oleva olento. Hän ei siis ole lähtökohtaisesti sidoksissa mihinkään tai keneenkään. Tämä on eräänlainen antiteesi kristinuskon luomiskäsitykselle, jossa ihminen luodaan suhteeseen Jumalan ja lähimmäisen kanssa ja jossa tärkein käsky on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Deneenin mukaan liberalismin pyrkimys on alistaa kaikki asiat ihmisen valinnalle. Mikään ei säästy uudelleenmäärittelyltä, jos se on vain ihmisen tahdottavissa. Ihminen itse valitsee sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa, paikkansa maailmassa, kansansa, perheensä ja uskontonsa. Mitään annettua ei ole. Ainoastaan se ratkaisee, ovatko nuo asiat valittuja ja ovatko ne rationaalisesti valittuja palvelemaan valitsijan omaa etua. Oma valinta ja oma etu siis ratkaisevat ja niiden rinnalla kalpenevat pohdinnat noiden valintojen vaikutuksista muihin ihmisiin ja yhteisöön sekä kysymykset velvollisuuksista luotua järjestystä kohtaan tai Jumalaa kohtaan. Siksi esimerkiksi avioliitosta on tullut sopimus, joka voidaan milloin tahansa määritellä uudelleen. Samaan tapaan lähes kaikkia perinteitä ja traditioita pidetään, jos ei nyt automaattisesti hylättävinä asioina, niin ainakin ihmisen valinnalle alistettuina asioina.

Tässä ilmapiirissä kaikenlaiset kategoriat nähdään alistavina ja ihmisen rajatonta valintaa ja itsensä uudelleen määrittelyä rajoittavina tekijöinä. Esimerkiksi mieheys ja naiseus eivät saisi enää määritellä ihmistä, koska tällaiset määritelmät nähdään väkivaltaisina ja ihmisen olemista rajoittavina. Gender-ideologiassa eli sukupuolineutraalissa ideologiassa on kyse juuri tästä. Siinä halutaan irrottautua annetusta todellisuudesta, jota tässä tapauksessa ihmisen biologinen sukupuoli edustaa. Ihmisen tahto korotetaan tämän yläpuolelle ja sukupuoli alistetaan sille. Näin ihmisen tahdosta ja omasta valinnasta tehdään ylin arvo, jonka kautta määritellään koko todellisuutta.

Samalla unohdetaan se, että syvimmiltään esimerkiksi sukupuolien todellisuus pohjautuu Jumalan luomistyöhön. On paljon asioita, jotka saamme annettuna ja joihin emme voi vaikuttaa. Meidän olisi kapinallisuuden sijaan pyrittävä oppimaan elämään näiden asioiden kanssa ja jopa kiittämään niistä luojaamme. Olisi pyrittävä tulemaan sellaiseksi, jollaiseksi meidät on luomisessa tarkoitettu, eikä sodittava ihmisluontoa vastaan. Ihmisen rajattoman valinnan palvomisessa on kyseessä perusteellinen Jumalan hylkääminen luojana ja ihmisen asettaminen hänen tilalleen.

Sota ihmisluontoa vastaan ei rajoitu pelkästään seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden alueelle, vaan se saa yhä uusia ilmenemismuotoja. Jos ihminen voi vapaasti määritellä itsensä seksuaalisuuden alueella, niin miksi ei kaikkialla muuallakin? Koko ihmisluonto on tällöin lopulta hylättävä. Paljon vaikutusvaltaa viime aikoina onkin saanut transhumanismi, joka on ideologia tai liike, jonka mukaan ihminen voi kehittää ja parantaa itseään tieteellisen ja teknisen kehityksen kautta ja ohittaa nykyihmisen rajoitukset.

Hyvä esimerkki tästä on ehkä viime vuosien luetuin intellektuelli Yuval Noah Harari, joka ensiksi omaksuu ihmisen vapaan valinnan seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden alueella, mutta jatkaa siitä pidemmälle transhumanismiin. Harari hahmottelee kirjassaan Homo Deus ihmiskunnan tulevaisuutta, jossa pyritään löytämään teknologisen kehityksen avulla kuolemattomuus, onni ja jumalallisuus. Hararin mukaan ihmiskunnan suuri projekti ”tulee 2000-luvulla olemaan, että se hankkii itselleen jumalalliset luomis- ja tuhovoimat ja päivittää Homo Sapiensin Homo Deukseksi.” Hararin ihmiskuvassa ihminen on kuitenkin lopulta vain kokoelma algoritmeja, jonka arvo määräytyy esimerkiksi hänen datankäsittelyyn antamansa panoksen perusteella.

Toinen kuvaava esimerkki on Donna Harawayn vuonna 1985 kirjoittama radikaalifeministinen kyborgimanifesti, jossa hän hahmottelee utopistista maailmaa ilman sukupuolia. Siinä maailmassa miehen ja naisen, ihmisen ja eläimen sekä ihmisen ja koneen välinen ero on kadonnut kokonaan tai vähintäänkin hämärtynyt. Tämäkin on antiteesi Raamatun luomiskertomukselle, jossa Jumala erottaa valon pimeydestä, maan merestä, miehen naisesta ja niin edelleen.

Tällaiset utopiat ovat valitettavasti kulttuurissamme valtavirtaa. Ihmisluonnon käsitteestä pyritään radikaalisti irtautumaan. Sotaa ihmisluontoa vastaan ei voida kuitenkaan voittaa, vaan se aiheuttaa ainoastaan valtavasti kärsimystä ja pahoinvointia. Jumala on luonut ihmisen ja vain hänen ilmoituksessaan ja yhteydessään pitäytymällä ihminen voi saavuttaa todellisen päämääränsä ja täyteytensä.

  • Santeri Marjokorpi

Perusta 4 | 2020

Tässä numerossa

202 | Pääkirjoitus

203 | Perustalla

204 | Artikkelit

  • 205 | Timo Eskola: Christus Victor: onko Raamatun opetus sovituksesta väkivaltainen? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Christus Victor -malli edustaa Raamatulle vierasta kunnian teologiaa. Siksi se tulee hylätä, kirjoittaa Timo Eskola artikkelissaan.
  • 213 | Jouko N. Martikainen: “Isä, kirkasta nimesi!” (Joh. 12:28): Pohdintaa kirkkaus ja kirkastaa-sanoista psalmi- ja temppelihurskauden valossa
    • Jouko Martikainen pohtii “kirkkaus” ja “kirkastaa” -sanojen merkitystä psalmi- ja temppelihurskauden valossa.
  • 219 | Vesa Pirttimaa: Tulkinnan ratkaisematon haaste: Miten tietoisuus voi tutkia tietoisuutta?
    • Vesa Pirttimaa esittelee hermeneutiikan kehitystä antiikista eteenpäin.

156 | Tässä ja nyt

  • 227 | Timo Eskola siirtyy eläkkeelle
  • 227 | Messiaanisten juutalaisten opetuslapseuttamisesta
  • 230 | Don Giovanni postmodernismin uhrina
  • 232 | Kirkkolain uudistamisen uusi tilanne

235 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 236 | Toim. Niko Huttunen, Joona Salminen ja Ulla Tervahauta: Apostoliset Isät – Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia
    • Arvostelijana Anni Maria Laato
  • 230 | Toim. Tomi Karttunen: Yksi, Pyhä, Yhteinen – Apostolinen todistus muuttuvassa maailmassa
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 242 | Maarit Eronen ja Jane Jones (suom. Mirja Sevón): Kadun kukka – prostituutiosta vapauteen
    • Arvostelijana Karoliina Rauhio-Pokka
  • 243 | Eero Junkkaala: Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan?
    • Arvostelijana Vesa Ollilainen
  • 245 | Andrei Sergejeff: Egyptin historia
    • Arvostelijana Topias Tanskanen

249 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 11. sunnuntaista helluntaista ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 18.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Christus Victor: onko Raamatun opetus sovituksesta väkivaltainen?

Perusta 4 | 2020

Timo Eskola

Kirjoittaja on eksegetiikan dosentti, joka on tehnyt pitkän uran Suomen teologisen instituutin tutkijana ja opettajana.

Johdanto

Sovitusopista käydään tällä hetkellä sekä Suomessa että lähes kaikkialla länsimaissa kiistaa tavalla, jota on vaikea uskoa todeksi. Lehdistä saa lukea syytöksiä vampyyriteologiasta ja keskiajan feodaaliyhteiskunnan oletetuista lakikäytännöistä. Ovatko luterilaiset tehneet Jumalasta kartanonherran? Joku syyttää Raamatun sovitusopin Jumalaa antiikin kaksipäiseksi hirviöksi. Toisen mielestä “tarinan kammottava psykologia” peittää Jeesuksen elämän, opetusten sellaisen merkityksen, joka toimisi tässäkin ajassa. Eräiden mielestä ajatus uhrista on Jumalan rakkaudellista olemusta vastaan. Tuntuuhan sovitusopin takana vaanivan ajatus, että Jumala vihaa ihmisiä.

Teologian kielellä sanoen etenkin sijaisuhrin ajatuksesta (satisfactio vicaria) käydään kiistaa, eivätkä jännitteet ole aivan helppoja. Kyseessä on sekä ideologinen että hermeneuttinen ongelma. Sijaisuhrin hylkääjistä yksi vetoaa monergismiin, jossa Jumala armahtaa miten tahtoo, ja toinen puhuu partisipaatiosta, rauhanomaisesta yhteydestä pelastuksen (tavalla tai toisella) tuovaan Kristukseen. Kaikkein yleisintä on kuitenkin vedota voittoisaan Kristukseen, Christus Victor -teoriaan. Väitteen mukaan alkukirkon varhaisin käsitys ihmisten sovittamisesta perustuu siihen, että Kristus voittaa pahan vallat. Uhrisovituksen ja syntien hyvittämisen ajatuksen sanotaan tulevan 1000-luvulla eläneen Anselm Canterburyläisen teksteistä.

Teologianhistoriallisesti juuret ovat syvällä. Taustalta löytyvät ehkä jossain määrin jopa nietzsheläisen ajattelun vaikutus ja kuuluisuutta saaneen piispa John Shelby Spongin Jumalan kuoleman teologia: monet ihmiset eivät voi uskoa Jumalaan, joka vaatii poikansa kuolemaa. Joillekin puolestaan ajatus sovitusopin väkivaltaisuudesta on käynyt vaikeaksi. Eksegeetit Jersakista Boydiin hylkäävät sijaissovituksen. Suuremmassa määrin eksegeettistä keskustelua ohjaa kuitenkin melko kotikutoinen ja Pohjoismaissa kauan tunnettu teologinen suuntaus. Gustaf Aulénin ja Lundin koulun synnyttämä vastakkainasettelu “latinalaisen” sovitusopin ja niin kutsutun klassisen sovitusopin välillä on siirtynyt raamatuntutkimuksen piiriin. Sen ansiosta käsitykseen Kristuksen sijaissovituksesta on alettu suhtautua torjuvasti.

Aulénin kuvitelma “latinalaisesta” sovituksesta

Kriittisiä ääniä yhdistää yksi tekijä. Kyseessä on niin kutsuttu Christus Victor -teoria, jonka kehittelijänä pidetään yllä mainittua Gustaf Aulénia Lundin yliopistosta (Ruotsi). Hän kirjoitti aiheesta jo 1930-luvulla. Teorian lyhyt esittely löytyy Aulénin kirjan sisällysluettelosta (englanninkielisessä käännöksessä Christus Victor). Siellä nimittäin tehdään ero “klassisen” ja “latinalaisen” sovitusopin välillä.

“1. Perinteinen sovituksen idean aatehistoria ottaa esille vain ‘objektiivisen’ tai anselmilaisen ja ‘subjektiivisen’ eli humanistisen näkemyksen. 2. On kuitenkin olemassa toisenlainen näkemys, joka yleensä jätetään vaille huomiota; sitä voidaan kuvata kahdella lauseella —‘Christus Victor,’ ja ‘Jumala oli Kristuksessa sovittaakseen maailman itsensä kanssa.’ Tulemme näkemään, että tämä on Uuden testamentin tyypillinen näkemys ja se löytyy kirkkoisiltä. Lisäksi Luther herätti sen henkiin. Tulemme kutsumaan tätä ‘klassiseksi’ ideaksi ja Anselmin näkemystä ‘latinalaiseksi’ käsitykseksi.”

Käsitys on esitelty perin polarisoivasti. Sen mukaan varhainen pelastuskäsitys, jota etenkin itäisen kirkon kirkkoisät – ja myös Uusi testamentti – edustivat, keskittyi kosmiseen taisteluun: Kristus voittaa pahan vallat. Sovitusoppi rangaistukseen perustuvasta sijaissovituksesta kehitettiin teorian mukaan vasta tuhat vuotta myöhemmin, kun Anselm esitteli näkemyksensä. Nämä kaksi näkemystä perustuvat selvästikin erilaisiin kertomuksiin. Aulén itse ehdottaa draamallista kokonaiskäsitystä, “drama of atonement”, joka perustuu “klassiseen” näkemykseen. Seuraavan analyysin tehtävänä on arvioida, mistä Aulénin teoria nousee ja mikä sen sisäinen logiikka on.

Ritschl ja moralistinen kristinusko

Taustatietona on aluksi todettava, että Aulén ei keksinyt selitystä tai oppihistorian jaotusta itse. Sen sijaan ajatuksen luojana on saksalainen dogmaatikko Albrecht Ritschl, jonka uuskantilainen teoria perustui Immanuel Kantin käsitykseen todellisuuden luonteesta. Ritschlin pääajatuksen mukaan kristillisen uskon ydin on etiikassa. Uskonto kuuluu, kuten Kant väitti, käytännöllisen järjen alueelle. Hänen teoriansa on funktionaalinen: se keskittyy toiminnan seurauksiin. Vaikka Kant ei täysin hylännyt metafysiikkaa, teologian piirissä kävi mahdottomaksi käsitellä uskonnollisia kysymyksiä muina kuin moraalin aiheina. Siksi Ritschlin pääajatukseksi vakiintui käsitys Jumalan valtakunnasta.

Kant oli omassa filosofiassaan esitellyt teorian kulttuurievoluutiosta. Hänen mukaansa uskonnot tulevat vähitellen kehittymään globaaliksi eettiseksi yhteisöksi (jota ohjaa YK:n kaltainen instituutio). Vastaavalla tavalla myös Ritschl katsoo, että ihmiskunnan henkinen ja eettinen (“sittliche”) päämäärä on Jumalan valtakunta: “myös lunastuksen tulee perustua etiikkaan”. Hänellä ei tosin ole Kantin tavoin globaalia näkymää. Kun Kant vielä ajatteli, että yksityiset uskonnot tulevat katoamaan, Ritschl uskoi juuri kristinuskon kasvavan vähitellen täydelliseksi eettiseksi yhteisöksi.

Ajatusta tuki näkemys, jonka mukaan eettiset ja teologiset arvoarvostelmat osoittautuvat lopulta identtisiksi. Siksi ihmisen moraalisen toiminnan motivaationa on juuri Jumalan valtakunta: “Meidän erityinen kutsumuksemme, itse asiassa, on se moraalisen toiminnan kenttä, johon meidät on kutsuttu, koska käsitämme sen johtavan universaaliin hyvän lopputulokseen, tai olennaisella tavalla Jumalan valtakuntaan.” Tämä on Ritschlille lähtökohta, jonka varaan käsitys sovituksesta tulee rakentaa.

Jos sovitus ei ole Jumalan hyvittämistä (sijaissovituksella), mitä se sitten merkitsee? Ritschlin mukaan se kuuluu käytännön järjen ja henkilökohtaisen kokemuksen piiriin. Kirjansa kolmannen osan lopussa hän kokoaa sovitusopin määritelmän seuraavasti: “Maailman hengellinen hallinta, joka tuottaa välittömän sovinnon Jumalan kanssa Kristuksen kautta, toteutuu uskossa Jumalan rakastavaan huolenpitoon (providence) ja välittyy nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveiden kautta. Lopulta rukouksen välityksellä ja myös sen avulla saa yleisen ilmauksensa”. Vastaavasti teoksessaan Unterricht (§ 37) Ritschl toteaa, että sovituksessa ihmiset “omaksuvat Jumalan päämäärän (Endzweck) ja hylkäävät kaiken vihollisuuden Jumalaa kohtaan”.

Miksi Ritschl opetti näin? Kooten voidaan sanoa, että (1) hän oli omaksunut Kantilta käsityksen uskonnosta moraaliohjelmana, (2) hän oli menettänyt uskon siihen, että syntinen tarvitsee Kristuksen uhrin sovitusta, (3) hän oletti, että “sovitus” merkitsee Jumalan ihmisiin kohdistuvaa toimintaa, jossa Jumalan valtakunta toteutetaan ilman Kristuksen ristin työtä ja (4) hän alkoi opettaa, että Jumalan valtakunta tulee maailmaan, kun me ihmiset otamme moraalin ja käskyt tosissamme ja alamme noudattaa lähimmäisen rakkautta.

Luterilaisten lienee helppo huomata, että Lutherille tärkeä evankeliumi vaihtuu näin laiksi. Armo muuttuu teoiksi. Tämä tarkoittaa, että uskonvanhurskaudesta tulee tekojen vanhurskautta ja kristityn vapaus muuttuu lakihenkisyydeksi. Jos usko ei perustu syntisen armahtamiseen, uskonnollisesta elämästä tulee ihmisen parantelua. Samalla yleensä käsitys Jumalan pyhyydestä ja tuomiosta himmenee. Käsitys synnin vakavuudesta ja Jumalan lain täydellisyydestä alkaa menettää merkitystään.

Partisipaatioteologian alku ja “Wirkung”

Sovitusopin muuttamisen perusteet ovat nyt näkyvillä. Ritschlin mukaan uskonnon päämäärä on moraalinen kasvu (se on myös Kantin johdosta uskonnon olemuksellinen sisältö). Siksi valtakunta ei avaudu synnit sovittamalla tai Jumalan mieltä muuttamalla. Valtakunnasta tullaan Ritschlin mukaan osallisiksi Jumalan kutsun ja ihmisen moraalisen vastauksen kautta. Mytologisen sijaissovistuksen (satisfactio vicaria) korvaa partisipaatio: “Kun kuvataan Jumalaa Isänä, samalla puhutaan nimenomaan siitä, että koko ihmiskunta siirretään hänen moraalisen ja lakiin perustuvan hallintansa alaiseksi”. Näin saavutetaan “kaikkein korkein moraalinen päämäärä”.

Ritschl löysi vastustajakseen Anselm Canterburyläisen. Tämän “lombardialainen” sovitusteologia kuulemma palveli vain kartanonherrojen kunniaa. Rikkomus tulee hyvittää ja maksu suorittaa. Ritschl sovelsi näkemyksen teologiaan.

Ritschlin metodologia lähtee siitä, että Anselmin “latinalainen” sovitusoppi puhuu liikkeestä, joka suuntautuu ylöspäin. Uhri ja uhritoimitus, toisin sanoen nämä Raamatun tekstien ja temppelin käytännön keskeiset tekijät, suuntautuvat ajatuksellisesti kohti Jumalaa. Ritschl ei hyväksy sellaista asetelmaa. Vaikka Raamattu itse edustaisikin uhriin perustuvaa sovitusoppia (kuten satisfactio vicaria), todellinen kantilainen käsitys ei sitä enää hyväksy. Vaikutuksen suunta on hänen mielestään väärä.

“Välitön Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman vaikutus (unmittelbare Wirkung) rajoittuu näin ollen yksin Jumalaan (ist auf Gott beschränkt). Hän toimittaa hyvityksen ihmiskunnan syntien puolesta, poistaa sen esteen, joka on estänyt Jumalaa täydellistämästä ihmiskuntaa – mikä oli välttämätöntä hänen työlleen – luo ehdot sille, miten Jumalan kunniasta tulee välittömästi toimiva ihmisten pyhittämisessä (Beseligung).”

Anselmin virhe on Ritschlin mukaan siten siinä, että tämä ymmärtää Jumalan “vaikutuksen” eli pelastavan toiminnan (Wirkung) väärin. Kritiikin taustalla on Lotzen filosofinen teologia. Hänen kantilainen tulkintansa katsoo, että Kristuksen kuoleman vaikutus ei varsinaisesti kohdistu Jumalaan. Sen sijaan sen tulee suuntautua alaspäin, ihmisiin. Ritschl soveltaa tätä eroa Anselmiin ja kirjoittaa, että Athanasiuksesta poiketen Anselm “määrittelee sijaistoiminnan, joka tapahtuu Kristuksen kuolemassa hyvittämisen mielessä (Genugthuung).” Näin vaikutus kohdistuukin Jumalaan. Samalla syntyy Ritschlin mielestä virheellinen käsitys juridisesta sovituksesta.

Ritschlin suora vaikutus Auléniin

Entä Aulén? Heti kirjansa alussa hän toistaa Ritschlin jaottelun. “Viittaan näin ollen yleensä objektiiviseksi kutsuttuun näkemykseen ‘latinalaisena’ käsityksenä, koska se kehittyi läntisellä eli latinalaisella maaperällä. Dualistis-dramaattista näkemystä kutsun sovituksen ‘klassiseksi ideaksi’.” Aulénin “motiivit” (motiver, joita lundilainen teologia tutkii) ovat näin ollen samoja kuin Ritschlin kategoriat. Sovitusaihe ei saa olla juridinen. Syynä on yksinkertaisesti se, että hän rakentaa kaiken Ritschlin käsitysten varaan.

Ritschlin tavoin Aulén pitää klassista käsitystä Anselmin sovituskäsityksen vastakohtana. Siksi ei ole täysin selvää, mitkä piirteet klassiseen näkemykseen hänen mielestään kuuluvat. Jo Ritschl uskoi, että näkemyksen mukaan Kristus kukisti pahan vallat ylösnousemuksessaan. Ritschl ei kuitenkaan vielä käyttänyt termiä Christus Victor, vaikka puhuikin voitosta. Siksi voidaan sanoa, että lähtökohta löytyy Ritschlin tulkinnasta. Aulén oikeastaan muotoili vain lopullisen nimityksen.

Lyhyesti sanottuna Aulénin jälkeen tutkimukseen vakiintuu kuvitelma siitä, että “latinalainen” sovitusoppi olisi kirkkoisien “klassisen” sovitusopin vastakohta. Jakoa on sovellettu monin tavoin. Jotkut pitävät perinteistä sovituskäsitystä suorastaan ihmisyyden vastaisena. Ja kuten sanottu, eräät kirjoittajat ovat kyseenalaistaneet Raamatun sovitusopin “väkivaltaisen” luonteen. Haluttomuus hyväksyä uhrin ajatusta on tyypillistä yhä laajemmin jälkikristillisen kulttuurin piirissä.

Aulénin epäröinnin hetki

Samalla on pantava merkille, että Aulén ei hyväksy kaikkia Ritschlin ajatuksia. Koko Christus Victor -teoria jää sekavaksi. Aulén ei edes hyväksy sitä, että ongelman lähtökohta olisi Anselmin “saksalaisessa lakikäsityksessä” (nykyiset viittaukset kartanonherroihin juontuvat siten suoraan Ritschliltä). Sen lisäksi hän on varovainen kirkkoisien suhteen, kuten kohta käy ilmi. Kaiken kukkuraksi Aulén käy kirjassaan ja muissa teksteissään läpi kaikki tärkeimmät raamatunkohdat todeten, että Kristuksen sijaiskuolema todellakin on Raamatussa sovitusopin luovuttamaton lähtökohta. Monilta aikamme lukijoilta nämä varaukset jäävät kuitenkin huomaamatta.

Tulkinta kirkkoisistä ei näyttävästä teoriasta huolimatta ollut selvä. Jo Ritschl tuli todenneeksi, että kaikki isät eivät edustaneet klassista näkemystä. Aulén on vielä varovaisempi. Hän kyllä toteaa ensin, että Irenaeus, keskeinen “klassisen” näkemyksen edustaja heidän analyyseissään, puhui Kristuksesta “lihaksi tulleena Jumalan Sanana, joka voittaa ihmisiä vallassaan pitävät voimat”. Siksi Irenaeus on merkittävä Christus Victor teorian esimerkki. Siitä huolimatta Irenaeus kuitenkin puhui myös sovituksesta ja esittää, että inkarnaation ja sovituksen välillä ei ole vastakkainasettelua. Lisäksi Irenaeus puhuu Kristuksen rististä. Aulén myöntää, että Brunnerin esittämä kritiikki on oikea: “Kristuksen kuolema merkitsee periaatteessa sama Irenaeukselle kuin Paavalille.”

Nykyään tutkijat menevät pidemmälle. Jaroslav Pelikan ja monet muut patristikot esittävät, että varhaisessa kirkossa opetus pelastuksesta ja sovituksesta kuvattiin uhriterminologian avulla. “Samalla Irenaeuksen ja Kleemensin kieli osoittaa, että sen paremmin Kristuksen opetus kuin esimerkkikään ei voi olla erossa ristin sanomasta.” Apostolisten isien (Ignatius) ja Didakhen perusteella Pelikan toteaa, että uhriterminologia oli tavallista kaikissa alkukirkon suuntauksissa. Kommentoidessaan Aulénin vaikutusvaltaista näkemystä Pelikan varoittaakin sekä tätä että tämän lukijoita liian nopeista johtopäätöksistä.

“Eräiden kirkkoisien soteriologinen painotus oli niin merkittävää, että näkemystä, jossa pelastus perustuu Kristuksen voittoon ihmisen vihollisista, on kutsuttu ‘klassiseksi’ sovitusnäkemykseksi. Kuitenkin toisenlaiset tavat puhua sovituksesta olivat niin laajalle levinneitä jopa kreikkalaisten isien parissa, että emme voi puhua vain yhden näkemyksen ensisijaisesta asemasta suhteessa toisiin käsityksiin.”

Tosin jopa Aulén itse on yllättävän varovainen johtopäätöksissään. Kaiketi tästä syystä hän puhuu enemmänkin näkökulmista kuin vahvasti toisiaan vastaan olevista opeista. Periaatteessa siis koko jaotus on vain pedagoginen, ei opillinen. Myöhemmin hän jopa toteaa, että hänen tarkoituksenaan ei ollut “väittää, että ‘klassista’ näkemystä tulisi pitää varsinaisena oppina”. Tällainen varaus ei riitä, vaan tämän päivän tutkijan tulee olla tarkempi. Jako klassisen ja latinalaisen teorian välillä on patristiikan näkökulmasta täysin perusteeton. Lisäksi jaon perusteista puuttuu raamattuaineisto kokonaan.

Uuden testamentin näköala

Kaksi vuosikymmentä kirjansa jälkeen Aulén täydensi analyysiään artikkelilla “Chaos and Cosmos: The Drama of the Atonement” (1950). Uudella kirjoituksellaan hän haluaa korjata kirjansa aikaansaamaa keskustelua ja tarjoaa useiden sovitusta käsittelevien raamatunkohtien analyysin (itse asiassa jo Ritschlin kolmeosaisessa suurteoksessa osa 2 käsittelee Raamattua, mikä tekee hänen akateemisesta virheestään vakavamman). Lisäksi Aulén toteaa, että Ritschlin kategorioita ei tule käsitellä todellisina dogmatiikan oppeina. “Koska kirja oli historiallinen tutkimus, minun tavoitteenani ei ollut väittää, että ‘klassinen’ näkemys tulisi nähdä kokonaisena oppina, joka olisi erillinen suhteessa muihin oppeihin.” Hän ei enää puolusta dogmihistorian kaksijakoisuutta.

Tämän jälkeen Aulén käy läpi tekstejä, jotka ovat Raamatun lukijoille tuttuja. “Me kuulemme Kristuksesta Herran kärsivänä Palvelijana, kuulemme hänen uhristaan, meille kerrotaan miten Kristus antaa elämänsä ‘lunnaiksi monien edestä’ (Mark. 10:45); tai miten hän kuoli ‘meidän puolestamme’ (Room. 5:8), ja ‘kaikkien edestä’ (2. Kor. 5:14).” Eräät Aulénin käsittelemät kohdat ovat vielä kohtikäyvämpiä.

“Meille kerrotaan, että Kristus tuli ‘kiroukseksi meidän edestämme’ (Gal. 3:13), ja että hänet lähetettiin, ‘meidän syntiemme sovitukseksi’ [propitiation] (1. Joh. 4:10). Kun arvioimme monia tämän kaltaisia Raamatun opetuksia, ja olen lainannut vain muutamia, meidän on vahvistettava se tosiasia, että Raamatun käsitysten mukaan Kristuksen kärsimyksellä ja kuolemalla on sijaisuuden luonne [representative character].”

Jatkossa Aulén lisää suorastaan hämmentävän johtopäätöksen, joka kuuluu seuraavasti:

“Näistä syistä hänen kärsimyksensä ja kuolemansa saavat sijaisuuden luonteen, hyvittäen synnin ja ihmisten syyllisyyden, vapauttaen heidät pahoista voimista, jotka ovat pitäneet ihmisiä vallassaan.”

Aulénin mukaan vanhurskauttamisen taustana on myös Jumalan viha.

“Kun Kristus Jumalan tahdon mukaisesti kulkee uhritien Jumalan kansan puolesta, tästä seuraa että Kristuksen täytyy kantaa se kärsimyksen, synnin ja syyllisyyden taakka, joka painaa ihmiskuntaa. Samalla hänen täytyy kantaa tuomion ja Jumalan ‘vihan’ taakka.”(ibid.)

Ainoa lisäys, jonka Aulén haluaa tehdä, on muistutus siitä, että tämä kaikki on Jumalan taivaallisen rakkauden ilmausta.

Christus Victor aikamme tutkimuksessa

Jos Anselm ei keksinyt sijaissovitusta eikä tehnyt sovitusopista juridista, ja jos kerran käsitys patristisen sovitusopin luonteesta on väärä – Kantin filosofiasta puhumattakaan – eikä näkemyksillä ole mitään tukea Uudessa testamentissa, miksi Christus Victor teoriasta ylipäätään tuli suosittu? Kyse lienee siitä, että kun tahto on suuri, keinot kyllä keksitään. Ritschl halusi uudistaa koko kristillisen teologian uuskantilaisessa hengessä. Lundissa puolestaan oli painetta luoda kulttuuriprotestanttinen tulkinta luterilaisesta teologiasta. Kuten niin kutsuttu Mannermaan koulukunta on meillä todennut, olemuksia koskenut teologia vaihtui uuskantilaisuudessa vaikutusten arviointiin ja tuotti käsityksen “uskonnosta arvoelämyksenä”. Teorian taustoja etsiessämme olemme siten törmänneet uusprotestanttisen luterilaisuuden suureen aaltoon.

Eksegetiikan piirissä suosion syyt lienevät toiset. Yhdysvalloissa Christus Victor -teoriasta aivan sen karkeimmassa muodossa tuli pian tutkimuksen suuri totuus. Aihetta käsittelivät Denny Weaver ja Hans Boersma, mutta sen jalostivat täyteen mittaan Brad Jersak ja Greg A. Boyd. Syitä lienee monia: luterilaisuus oli huonossa huudossa, näkemystä veriuhrista pidettiin banaalina ja partisipaatiosta oli monien vaiheiden kautta tullut soteriologian päätekijä. Mutta oli siinä muutakin.

Hans Boersma pitää Christus Victor -teemaa tärkeänä ja katsoo Aulénin, puutteistaan huolimatta, nostaneen esiin tärkeitä teemoja: “läntisessä teologiassa ihmisen ja Jumalan välinen suhde on muuttunut juridisemmaksi.” (s. 183). Artikkelissaan “Atonement and Violence” Boersma puolestaan toteaa, että “reformoidun teologian tulee varoa sovituksen juridisoimista, individualisoimista ja epähistoriallistamista” (s. 64). Sovitusta ei tule nähdä Kristuksen kuolemana yksilön syntien puolesta (hän kutsuu näitä “kalvinistisiksi tendensseiksi”). Kuitenkin myös vastakohta on totta: kaikkia perinteisiä käsityksiä “pyhästä väkivallasta” ei sovi kumota. Uudistava (restorative) oikeudenmukaisuus ei toimi, ellei se edellytä ajatusta rangaistuksesta. Kun siis jotkut pyrkivät poistamaan vihan ja väkivallan kuvasta (jotta rakkaus olisi vallitseva aihe), he “menettävät juuri sen, mitä yrittävät suojella”, nimittäin rauhan uudistamisen (restoration of shalom).

Jersak puolestaan puhuu identifikaatiosta ja kannattaa partisipaatiota. Sovituksessa voidaan mystikkojen tapaan puhua “uniosta”. Kristuksenkin voidaan sanoa identifioituneen ihmisiin voittaessaan saatanan, synnin ja kuoleman. Siksi kääntymyskin merkitsee sitä, että valitsemme samastua Kristukseen pimeyden voimia vastaan, kutenkin väkivallattomasti ja anteeksiantaen. “Kyse ei ole siitä, että hän kuolisi meidän sijaisenamme, tai että hän kohtaisi Jumalan aktiivisen rangaistuksen meidän puolestamme vaan, pikemminkin, että me kuolemme hänen kanssaan (Room. 6) jotta myös eläisimme hänen kanssaan.” Jersakin mukaan Christus Victor (Aulénista Weaveriin) “on tämän identifikaation hedelmä”.

Gregory A. Boyd katsoo näkemyksen sopivan hyvin evankeliseen käsitykseen (The Nature of the Atonement). Vastakohdaksi hän asettaa Lutherin ja reformaation käsityksen, jonka keskuksessa oli ajatus “miten yksittäinen syntinen voi tulla vanhurskaaksi pyhän Jumalan edessä; sellaisen Jumalan, joka ei voi jättää syntiä rankaisematta”. Boydin mukaan Paavali oli muiden juutalaisten kanssa pikemminkin huolissaan siitä, miten ihmiset “voisivat vapautua maailmaa hallitsevien kosmisten voimien sortavien ja tuhoavien toimien alta”. Perusteena hänellä on E. P. Sandersin liittonomistinen näkemys toisen temppelin ajan juutalaisuudesta (vrt. myös Campbell). Siksi Christus Victor -teoria voittaa Yhdysvalloissa.

Luther, Calvin ja partisipaatio

Olemme päässeet analyysin viimeisiin kysymyksiin. Miksi Christus Victor -teoria on virheistään huolimatta yhä niin suosittu? Vastaus löytynee varsin suurista näkemyseroista tulkintojen välillä. Kuten sanottu, Boersma toteaa, että “reformoidun teologian tulee varoa sovituksen juridisoimista, individualisoimista ja epähistoriallistamista” (s. 64). Hän ajattelee, että sovitusta ei tule nähdä Kristuksen kuolemana yksilön syntien puolesta (hän kutsuu näitä “kalvinistisiksi tendensseiksi”). Hän paljastaa, että etenkin yhdysvaltalaisen ja anglikaanis-reformoitujen suuntausten teologiaa painaa sisäinen kiista.

On ilmeistä, että tulip-kalvinismissa (“viiden kohdan” ankara kalvinismi) ehdoton kaksin-kertainen predestinaatio saa seurakseen käsityksen rajatusta sovituksesta. Kristus ei kuollut kaikkien puolesta, vaan vain valittujen puolesta. Saattaa olla, että monet tutkijat, kuten Boersma ja N. T. Wright, ovat halunneet vain varmistaa sovituksen universaalin luonteen liittymällä Aulénin teoriaan. Silloin ei vastusteta ainoastaan predestinaatioteologiaa, vaan myös synergististä vapaan tahdon teologiaa. Pieni tutkimusmatka luterilaiseen teologiaan olisi vapauttanut teologit näistä harharetkistä. Juuri kalvinistinen näkemys tekee nimenomaan sovitusteologiasta “juridista”. Se individualisoi sovituksen tapahtuman. Myös Jersak viittasi siihen, että sijaissovituksen teoria perustuu reformoituun teologiaan.

Saattaakin olla niin, että anglikaanis-reformoidun teologian vaikutuspiirissä on havahduttu pohtimaan sovituksen universaalia luonnetta. Jos jo raamattuteologian perusteella Kristus antaa uhrinsa koko maailman syntien puolesta kertakaikkisesti, on vaikea sovittaa näkemystä yhteen kalvinistinen predestinaatioteologian kanssa (joka tulee uhatuksi). Siinähän sovituksesta alkaa tulla subjektiivinen. Christus Victor -teoriasta tulee reformoitujen pelastaja. Teologit alkavat kuvitella, että partisipaation ajatus turvaa monergismin. Meidän ikäväksi velvollisuudeksemme jää kertoa, että yksikään teorian tukipylväistä ei ole enää pystyssä.

Luterilainen teologia on tämänkin ongelman ratkaissut jo ennen Calvinin aikaa (käsitys rajatusta sovituksesta on Lutheria edeltäneessä katolisessa teologiassa esiintynyt näkemys). Lutherin tärkein teos Sidottu ratkaisuvalta perustuu nimenomaan ajatukseen kertakaikkisesta sovituksesta. Tätä historiaa anglikaanis-reformoidun perinteen tutkijat eivät yleensä tunne.

Lopuksi on vielä todettava, että Uudessa testamentissa kaikki mainitut teologiset piirteet elävät sulassa sovussa. Sovitusteologiaa ohjaa temppelin metaforiikka. Kristus esitetään sijaisuhrina, joka kantaa syntiselle ihmiselle kuuluvan tuomion. Samalla Kristus on kuitenkin voittoisa Messias, joka kukistaa synnin, kuoleman ja perkeleen. Osallisuus Kristukseen on kyllä partisipaatiota, mutta ei pelkkää platonista jäsenyyttä jossain valtakunnassa. Sen sijaan Paavali puhuu eri tavoin osallisuudesta sekä Kristuksen kärsimyksiin, että osallisuudesta hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Tästä partisipaatiosta puuttuu kaikki se haalea kantilainen ulkokohtaisuus, jolle olemuksellinen yhteys kolmiyhteiseen Jumalaan on vierasta.

Vaikka Aulénin kirjasta Christus Victor tuli niin vankka sovitusteologian perusteos, että sen vaikutuksia nähdään vielä aikamme keskustelussa, analyysin jälkeen kaiken on muututtava. Virheet ovat niin karkeita ja käsitys dogmihistoriasta niin väärä, että Christus Victor -teoriaa ei yksinkertaisesti saa enää dogmatiikan tai eksegetiikan alueella käyttää. Jos joku haluaa sitä hyödyntää, se on tehtävä yksityisen uskonnonfilosofian kentällä, missä millään dogmihistoriallisella perusteella ei ole enää merkitystä. Teoria on häpeäksi tiedeyhteisölle. Siksi keskustelussa on lopetettava koko terminologian käyttäminen. Sovitusteologian juonteet eivät kulminoidu Anselmiin, vaan hänet on jätettävä omalle, hieman erikoiselle paikalleen 1000-luvun oppihistoriassa. Luterilaisten on lisäksi syytä alleviivata, että Christus Victor edustaa Raamatulle vierasta kunnian teologiaa. Hylätessään Kristuksen sijaisuhrin ja syntien sovituksen se hylkää itse Kristuksen.

Viimeinen sanapari uunista ulos: miten käy kirkolle?

Perusta 4 | 2020

Talvella vitsailimme toimituksen kokouksessa, että viimeisen pääkirjoitukseni aiheena on varmaankin: “tälle kirkolle ei käy hyvin”. Ystäväni Esko Piiroinen opetti jo nuorena saarnamiehenä hauskan viisauden. Saarnaajan sisäinen paini käydään aina kahden vaihtoehdon välillä: kerronko totuuden vai pidänkö intoa yllä?

Näiden kahden vaihtoehdon välillä Perusta-lehtikin aina on. Yhtäältä on selvää, että tälle evankelisluterilaiselle kirkolle ei käy hyvin. Sen perustukset on murtanut radikalisoitunut teologia ja niin kutsuttu historiallis-kriittinen eksegetiikka jo vuosikymmeniä sitten. Se kärsii taudista, jonka nimeäkään se ei taida enää tunnistaa. Kirkkomme johto on käytännössä luopunut opin pääkohdista eikä valvo pastoreiden julistusta. Kristinopin tilalle on tullut sosiaalinen arvoliberalismi, jota paradoksaalisesti pidetään kristillisenä nimenomaan siksi, että sen sisältö perustuu aikamme ihmisten “luontaisena” pidettyyn moraalitajuun (vaikka samalla “luonnollisen” katsotaan tarkoittavan vain tilannekohtaista itsenäistä harkintaa, toisin sanoen Raamatusta nousevan moraalin vastakohtaa). Kärjistäen voisi siten sanoa, että luterilainen kirkko on menettänyt dogman – mutta sillä ei ole enää kristillistä etiikkaakaan. Millä perusteella tällaista kirkkoa voisi enää kutsua kristilliseksi?

Kaiken todennäköisyyden mukaan kirkkomme kutistuu sekä opetukseltaan että jäsenmäärältään kuin rusina. Se seuraa muiden protestanttisten länsimaisten kirkkojen kehityskulkuja. Luterilaisuus on rikkaassa pohjoisessa katoava luonnonvara ja kristinuskosta kaikkineen tulee köyhän etelän uskonto. Jäsenkatoa on säestänyt teologien keskuudessa aivovuoto (näinhän kävi Yhdysvalloissa ELCA:ssa kymmenisen vuotta sitten). Pastoreita ja teologian maistereita siirtyy katoliseen kirkkoon ja ortodoksikirkkoon. Muitakin reittejä on näemmä löytynyt ihan riittävästi. Tilastollisesti tällä kirkkoinstituutiolla ei ole Suomessa tulevaisuutta.

Toisaalta on yhtä selvää, että Kristuksen kirkolle käy hyvin. Luterilaisuuden ainutlaatuinen perusta on reformaatiossa. Juuri uskonpuhdistuksen kirkot jatkavat sitä “katolisen” eli yleisen kirkon perinnettä, joka seisoo apostolien laskemalla perustuksella. Roomalaiskatolinen kirkko on langennut kirkko siitä huolimatta, että moni tuntee sinne vetoa. Eräs ystäväni totesi, että kun roomalaiskatolinen kirkko alkaa vaikuttaa houkuttelevalta, hän lukee hetken heidän katekismustaan. Silloin kaikki perinteiset harhat tulevat jälleen näkyviin eikä siirtyminen kiinnosta. Tämän totean samalla, kun nöyrästi tunnustan, että juuri luterilainen liberalismi on pettänyt asiansa.

Kristuksen kirkko on tunnustuksemme mukaan “tosi” kirkko ja toteutuu aina, kun evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Muutoinhan se ei toteudu lainkaan, vaan toiminta jää pelkäksi puuhailuksi. Sisältönsä kadottanut jälkiluterilaisuus ei palvele enää muuta kuin “lihaa”, kuten Paavali sanoisi. Siksi Kristuksen kirkko on siellä, missä Kristus on. Tosi kirkon jäsenyyttä ei ihminen voi toisesta tunnistaa. Se tunnistetaan vain sanoman puhtauden ja sydämen uskon perusteella. Sola fide, sola gratia.

Lisäksi olen teologisen instituutin tutkijana todennut usein, että akateeminen teologia on uudella vuosituhannella aivan uudessa tilanteessa. Siinä suhteessa meillä ei ole reformaation ensimmäisten vuosisatojen jälkeen oikeastaan koskaan mennyt näin hyvin. Jeesus-tutkimus on vapautunut historismin kahleista. Eksistentialismi on kuollut, mutta Paavali elää. Ja kaiken lisäksi Uuden testamentin teologia on saanut aivan uudet tulkintamahdollisuudet. Raamattuteologia ei ole uudella ajalla ollut ehkä koskaan niin kiinnostavassa tilanteessa kuin nyt. Kun tätä näköalaa täydennetään eksegetiikan ja dogmatiikan uudella, hedelmällisellä yhteydellä – muualla kuin Suomessa – tunnustuksellisilla luterilaisilla teologeilla on täälläkin suorastaan syytä riemuun.

Tästä seuraa, että myös kristityille, niin seurakuntalaisille kuin teologeille, käy Kristuksen kirkossa hyvin. Kirkkoinstituutio Suomessa ei tosin muutu. Raamattuun pitäytyviä aletaan epäilemättä vainota yhä enemmän niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Siitä huolimatta juuri luterilaisen perinteen ylläpitämä evankeliumin saarna synnyttää Kristuksen ansiosta iloa rauhaa kaikkialla, missä sitä julistetaan – tapahtuipa se seurakunnissa uskollisten työntekijöiden kautta tai muissa rakenteissa. Voi olla, että ihmiset joutuvat etsimään omia yhteyksiään ja uusia vaihtoehtoja tämän sanoman löytämiseksi. Moni asia muuttuu. Kaikissa tilanteissa meitä lohduttaa se totuus, että Kristuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä.

Olen toiminut Perusta-lehdessä 1980-luvulta lähtien, viidellä vuosikymmenellä, kuten nykyään on tapana sanoa. Vaikka olen epäilemättä kertonut usein totuuden niin kuin sen näen, olen Kristuksen tähden yrittänyt pitää samalla intoa yllä. Hänen kirkkoonsa eivät palavat nuolet pysty. Meidän elämämme on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan.

  • Timo Eskola

Perusta 3 | 2020

Tässä numerossa

 

130 | Pääkirjoitus

131 | Perustalla

132 | Artikkelit

  • 133 | Ryszard Legutko: Miksi en ole liberaali? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Liberalismi pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan aidon vapauden, kirjoittaa Ryszard Legutko artikkelissaan.
  • 141 | Tapio Puolimatka: Julkisuuskampanjoiden voima
    • Lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta tärkeistä aiheista käytävää keskustelua rajoitetaan “vihapuheeseen” vetoamalla, Tapio Puolimatka kirjoittaa artikkelissaan.
  • 147 | Timo Eskola: Voiko vihapuheen määritellä?
    • Yhtenäiskulttuurista etääntymisen myötä tarvitaan aitoa erilaisten näkemysten sietämistä, Timo Eskola kirjoittaa.

156 | Tässä ja nyt

  • 157 | Uusi kirkolliskokous – muuttuuko käsitys avioliitosta?

161 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 163 | Juha Hiltunen: Valokuva Jeesuksesta & Mark Antonacci: Test the Shroud
    • Arvostelijana Teemu Hartikainen
  • 169 | Heli Pruuki (toim.): Kaunis ihminen – Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kohtaaminen seurakunnissa
    • Arvostelijana Timi Korhonen
  • 172 | Benedictus XVI: Kirkko ja moniarvoinen maailma – Neljä puhetta Saksassa vuosina 2005–2011
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
  • 174 | Edward Snowden: Pysyvästi merkitty
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 177 | Sofi Oksanen: Koirapuisto
    • Arvostelijana Karoliina Rauhio-Pokka

113 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa helatorstaista 21.5. ja päättyy 10. sunnuntaihin helluntaista 9.8.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Miksi en ole liberaali?

Perusta 3 | 2020

Ryszard Legutko

Kirjoittaja on filosofian professori Jagellon yliopistossa Krakovassa. Kirjoitus on julkaistu englanniksi First Things -lehden numerossa 3/2020. Suomennos Leena Oikarinen.

Liberalismia ei voi enää sanoa järkeväksi teoriaksi

En ole koskaan väittänyt olevani liberaali. Pidin kuitenkin liberalismia pitkään järkevänä teoriana, joka heikkouksistaan huolimatta sitoutui keskustelun vapauteen, moniarvoisuuteen ja yleisesti toisten kansalaisten vakaumusten kunnioittamiseen, vaikka he olisivatkin itsepäisesti väärässä. Enää liberalismia ei mielestäni voi sanoa järkeväksi teoriaksi. En myöskään usko, että se puolustaa vapautta ja moniarvoisuutta.

Liberalismille on piirtynyt kahdet kasvot. Yhtäältä se on tietynlainen poliittinen ja filosofinen oppi, jota edustavat esimerkiksi John Locke, Benjamin Constant tai John Stuart Mill. Heidän näkemyksiinsä ihmisestä yhteiskunnassa sisältyy erilaisia ennakko-oletuksia, joihin voi kohdistua kritiikkiä, kuten mihin tahansa teoriaan.

Liberalismi on omaksunut paikan kaiken kattavana ajatusmallina

Toisaalta liberalismi on omaksunut superteorian piirteet kaiken kattavana ja välttämättömänä ajatusmallina, joka on omaksuttava modernissa yhteiskunnassa ihmisten moninaisuuden parhaana säätelijänä ja ainoana varmana vapauden takuuna. Liberaalit ovat sitä mieltä, että he – ja vain he – kykenevät ja ovat oikeutettuja valtaan, koska he määrittelevät parhaat säännöt yhteistyölle ja tehokkaimman järjestelmän vapauden jakamiseen. Jokainen, joka on eri mieltä, on fasisti tai potentiaalinen fasisti. Karl Popper esitti tämän ”kaikki tai ei mitään” -valinnan kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Isaiah Berlin käyttää sitä laajalti tunnetussa esseessään Two Concepts of Liberty. Nämä kaksi eri puolta – joista toinen sisältää tietyt poliittiset ajatusmallit ja toinen edellyttää, että ainutlaatuisen inklusiivisuutensa ja avoimuutensa vuoksi vain liberalismi voi olla oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusta – ovat yhdistyneet. Määrättyä poliittista doktriinia – yhtenä monista – edustanut liberalismi samastuu superteorian aseman omaksuneeseen liberalismiin ja asettaa itsensä modernille yhteiskunnalle pakolliseksi aatteeksi, joka on kaiken keskustelun yläpuolella.

Liberaali ideologia asettuu keskustelun yläpuolelle

Yritykset kiistää liberalismin pyrkimys ”majesteettiasemaan” ja palata takaisin tilanteeseen, joissa liberaaleista ajatuksista voitaisiin keskustella muiden rinnalla poliittisten päätösten pohjana (kuten John Rawlsin poliittisessa liberalismissa) ovat epäonnistuneet, riippumatta siitä, onko kysymyksessä sosiaalidemokraattinen tai markkinaorientoitunut tai edes anarkistis-liberaalinen suunta.

Nykymuodoissaan liberaalista propositiosta on tullut liberaali ideologia, joka määrittelee kaikki poikkeamat ”illiberaaleiksi”, toisin sanoen, laittomiksi. Näin luisutaan teoriasta ideologiaan. Liberalismin ihanteena on yhteiskunta, jossa on tilaa jokaiselle inhimilliselle toiveelle ja elämän suunnitelmalle, jossa kaikki ammatit ja pyrkimykset ovat sallittuja, jossa eri uskontojen harjoittajat ja uskonnottomat elävät rinta rinnan, jossa kaikki ryhmät, yhdistykset, puolueet ja seurat voivat rauhassa pyrkiä tavoitteisiinsa edellyttäen, etteivät pakota muita omaksumaan näkemyksiään. Se on yhteiskunta, jossa on kristittyjä, muslimeja, buddhalaisia, ateisteja, heteroseksuaaleja, homoseksuaaleja, monia muita sukupuolia, kaikkien kansallisuuksien ja etnisten ryhmien edustajia, konservatiiveja, liberaaleja, sosialisteja, anarkisteja, kommunisteja, pornon harrastajia, pappeja, hedonisteja ja moraalisia askeetikkoja, jotka kaikki kunnioittavat yhteisiä sääntöjä.

Käytännössä emme koskaan saavuta tätä ihannetta – minkä liberaalitkin myöntävät -, mutta meidän pitäisi edetä mahdollisimman pitkälle sen suuntaan. Julkisen elämän tavoitteena on yksilöiden maksimaalinen vapaus ”olla oma itsensä”. Nykyiset yhteiskunnat ovat kaukana tästä mallista. Siksi liberalismi ja sen ihanteena oleva monimuotoisuuden maksimaalinen varmistaminen vaatii, että heikommassa asemassa olleet saavat lisää vapaata tilaa. Vanhat esteet ja rajat on poistettava. Samaan aikaan aiemmin etuoikeutetuilta on otettava pois tilaa, jotta he eivät voi jatkaa valta-asemassa.

Liberalismin tavoittelu edellyttää manipulaatiota

Jotta vapaus voisi tällä tavoin laajentua, vaaditaan tietynlaista yhteiskunnallista manipulointia. Joitakin ryhmiä, yksilöitä, mielipiteitä ja käytäntöjä on edistettävä, toisia estettävä. Tulee välttämättömäksi taistella naisten ja mustien puolesta, mutta kritisoida valkoisia miehiä ja heidän ”patriarkaalisia” instituutioitaan, ja rajoittaa kristinuskoa, jotta se ei saisi kulttuurista ylivaltaa, ja avata lisää julkista tilaa muslimiyhteisöille. Tämä vaatii tietynasteista pakottamista tai ainakin voimakasta suostuttelua, joka yleensä kohdistuu vakiintuneisiin elämäntapoihin, oletetusti anakronistisiin uskomuksiin, traditionaalisiin jakolinjoihin, pyhänä pidettyihin normeihin ja niin edelleen.

Tässä työssä, jota voitaisiin nimittää positiiviseksi syrjinnäksi, hallitus ja yhteiskunnalliset instituutiot käynnistävät tehokkaita kasvatusohjelmia, jotka pyritään aloittamaan mahdollisimman varhain – esimerkiksi päiväkodeissa. Erityistä huomiota kiinnitetään käytettyyn kieleen (pronominit!), mutta huolta kannetaan myös siitä, että lasten pitäisi lukea vain sopivia kirjoja, nähdä oikeat elokuvat ja leikkiä sopivia leikkejä. Kaikki korostaa käsityksiä ”avoimuudesta”, joka liberaalin superteorian mukaan varmistaa uuden, vapaamman yhteiskunnan. Kirjoittamiselle pitäisi luoda uudet standardit, jotka ovat niin kattavia, että kukaan ei koe itseään ulkopuoliseksi. Mutta valitettavasti jotkut kieltäytyvät tästä. Tarvitaan lakeja, jotta heidät saadaan suostumaan. Onhan se kyllä pakottamista – mutta vapauden vuoksi! Ja elleivät laitkaan tepsi, niin karkotetaan marginaaliin ne, jotka eivät omaksu uusia käsityksiä avoimuudesta. Siellä he eivät voi estää vapauden etenemistä.

Tällainen muutos voi tietenkin olla tuskallinen. Sen puolustajat kuitenkin argumentoivat, että oikeudenmukaisen yhteiskunnan vakiinnuttaminen vaatii uhrauksia. Ihmiskunnan historia on syrjinnän historiaa, jossa vastakkain ovat valkoiset ja mustat, miehet ja naiset, eurooppalaiset ja ei-eurooppalaiset, heteroseksuaalit ja homoseksuaalit. Edistystä jarruttavia tekijöitä on paljon: seksismi, rasismi, homofobia ja paljon muita. Niitä kaikkia tulee valvoa ja ne tulee eliminoida. Tavoitteen saavuttamiseksi vapauden ystävien tulee hyödyntää kaikkia käytettävissä olevia keinoja laillisista rangaistuksista sosiaaliseen boikotointiin, kasvatuksesta tyranniaan. Tarpeellisen muutoksen viholliset eivät ansaitse myötätuntoa.

Saattaa kuulostaa karrikoidulta, mutta sitä se ei ole. Otetaan esimerkiksi uusi avioliittokäsitys. Sitä, että avioliittoa ei enää määritellä yhden miehen ja yhden naisen väliseksi liitoksi, sanotaan tärkeäksi edistyksen merkiksi. Se että kuka tahansa voi sukupuolesta riippumatta mennä naimisiin kenen kanssa tahansa on paljon ”inklusiivisempaa”. Tätä vallankumouksellista muutosta ovat vastustaneet monet eri tahot hyvillä biologisilla, moraalisilla, historiallisilla tai teologisilla perusteilla. Mutta siitä ei ole apua. Oppositiota vastaan käytetään voimakeinoja, ei vasta-argumentteja.

Kaikki keinot käyttöön tavoitteiden saavuttamiseksi

Hallitukset, oikeuslaitos ja eturyhmät käyttävät vahvoja, jopa brutaaleja keinoja. Ajatus avioliiton ja perheen perustumisesta kahden sukupuolen väliseen liittoon – mitä viime aikoihin saakka pidettiin sosiaalisen järjestyksen vahvimpana tukipylväänä – on nyt leimattu ”perinteiseksi”. Siihen sisältyy viesti, että tällainen ajattelu unohtuu pian. Erään liberaalin tutkijan mukaan avioliitossa ei enää ole kyse ”lisääntymisestä” (uuden luomisesta), vaan ”ihmissuhteesta”. Muutosta perustellaan ajatuksella, että ”perinteinen” avioliitto oli sortoon perustuva instituutio, täynnä kotiväkivaltaa, vaimojaan ja tyttäriään raiskaavia miehiä ja patriarkaatin nujertamia naisia.

Uuteen ajatusmalliin liittyy tiukka lainsäädäntö. Kaikkien on tunnustettava kahden miehen tai kahden naisen ”avioliitto”. Eri mieltä olevia organisaatioita rangaistaan, toisinajattelijoita ivataan ja mahdollisia vastustajia pelotellaan orwellilaisia spektaakkeleilla. Vastahankaan asettuvilta adoptiotoimistoilta viedään oikeudet, kutsumukselleen uskollisia pappeja uhataan oikeudella ja jopa haastetaan oikeuteen. Suuryritysten tukema propagandakoneisto manipuloi asenteita aloittaen päiväkoti-ikäisistä tai vielä nuoremmista lapsista. Muutoksen kyseenalaistavia laitoksia ja moraalikäsityksiä parjataan. Twitterissä metsästetään kerettiläisiä. Ne harvat, jotka uskaltavat sanoa ”ei”, saattavat menettää työnsä ja joutua herjausten tai jopa fyysisen väkivallan uhreiksi.

Nämä ja vastaavat prosessit horjuttavat ihmisten ajattelua, sillä ne tuhoavat kieltä ja kääntävät peruskäsitteiden merkitykset päinvastaisiksi. Alun perin liberalismi esittäytyi vapauden, moniarvoisuuden, suvaitsevaisuuden, toleranssin ja erilaisuuden puolustajaksi ja syrjinnän, suvaitsemattomuuden ja boikotoinnin viholliseksi. Tämä etymologinen kikka – sana libertas on latinaa ja tarkoittaa ”vapautta” – toimii loistavasti. Tietoteokset, käsikirjat ja poliittiset ja historialliset sopimukset pitävät itsestään selvänä, että liberalismi ja vapaus kulkevat käsi kädessä. Myös arkikielemme kuvastaa tätä. Jos joku sanoo, että joku henkilö suhtautuu asioihin liberaalisti tai että joku laki on liberalisoitu, hänen oletetaan tarkoittavan vapauden lisääntymistä – vaikka todellisuudessa ”liberaali” länsi on yhä homogeenisempi. Sille on ominaista massakulttuurin leimaama ryhmäajattelu, jota hallitsee teknokraattinen eliitti.

Mutta todellisuudella ei ole väliä! Kaikkien liberaaleiksi sanottujen toimien katsotaan automaattisesti edistävän vapautta ja ehkäisevän syrjintää. Niiden väitetään palvelevan vapautta, olivatpa ne miten brutaaleja tahansa ja vaikka ne loukkaavat omaatuntoa, estävät vapaita kysymyksiä ja vapaata keskustelua ja nöyryyttävät ihmisiä.

Jotkut ovat epäilleet liberaalia superteoriaa. Heidät sivuutetaan vakuuttamalla, että pahat asiat eivät tapahdu liberalismin vuoksi, vaan siitä huolimatta. Syytetään progressivismia, postmodernismia ja muita ismejä. Miten nyt liberalismi voisi estää vapautta? Sehän on määritelmällisesti mahdotonta.

Nimekkäät liberaalit eivät kritisoi liberalismia julkisesti

On kuvaavaa, että nimekkäät liberaalit, jotka protestoivat, kun sanotaan, että ankaralla poliittisen korrektiuden järjestelmällä ei ole mitään tekemistä liberalismin kanssa, eivät koskaan tee mitään viimeaikaisten trendien kääntämiseksi. He eivät juuri koskaan kritisoi niitä julkisesti, peläten päätyvänsä ”historian väärälle puolelle”. Todellisuudessa ns. liberaalit yhtyvät poikkeuksetta kuoroon, joka tuomitsee ”inkluusion” vastustajat fanaatikoiksi, taantumuksellisiksi ja fasisteiksi. Tämä kielenkäyttö ei rajoitu yliopistoradikaaleihin, vaan juuri tällä tavoin vakaimmat ja perinteisimmät liberaalit puhuvat nyt poliittisista vastustajistaan.

Olemme tähän retoriikkaan niin tottuneita, ettemme huomaa, miten se vääristää käyttämiemme sanojen merkityksiä. Aiemmin moniarvoisuuteen, erilaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja avoimuuteen vetoaminen oli keino pehmittää ihmisten keskinäisiä suhteita ja lieventää poliittisen ja moraalisen järjestelmämme tiukkuutta. (Poikkeuksia tietenkin oli, kuten Voltairen Treatise on Toleration, joka oli enemmänkin katolisuuden vastainen hyökkäys kuin ”elä ja anna elää” -vetoomus.) Nämä käsitteet tarjosivat suojaa niille, joita toiset hallitsivat. Nyt ne ovat liberaalin sosiaalisen ohjailun keinoja ja ideologisia pamppuja, joilla lyödään vastustajia. Niiden merkitykset on käännetty päinvastaisiksi.

Pluralismi merkitsee monopolia

Pluralismi merkitsee monopolia: monimuotoisuus yhdenmukaisuutta; suvaitsevaisuus sensuuria ja avoimuus ideologista jäykkyyttä. Monimuotoisuutta valvotaan käytännöllisesti katsoen kaikissa instituutioissa, niin yksityisissä kuin julkisissakin, kouluissa ja yrityksissä. Valvontaelimet ovat kammottavia ideologisia laitoksia, jotka levittävät pelkoa ja pakottavat yhdenmukaisuuteen samalla tavoin kuin vähemmän kunniakkaat edeltäjänsä kommunistimaissa. ”Pluralismin” saarnaajat vaativat yhtenäiskulttuuria, jossa kaikkien on oltava ”pluralisteja”. ”Avoin yhteiskunta” merkitsee, että kaikki entinen on hylättävä ja siitä vielä kiinni pitävät on tuomittava moraalisina rikollisina.

Tällä korruptoituneella kielellä pluralismi ei tarkoita mielipiteiden runsautta, vaan liberalismin ylivaltaa. Niinpä pluralismin lopullinen toteutus tulee olemaan liberalismin absoluuttinen voitto, ja liberalismin absoluuttinen voitto yhtä kuin pluralismin lopullinen toteutus. Se on yhteiskunta, jossa jokainen tulee olemaan liberaali ja siten määritelmällisesti pluralisti. Absoluuttinen pluralismi tulee merkitsemään yhden ideologian absoluuttista monopolia. Pluralismille maailma on turvallinen vain silloin, kun kaikki ovat yksimielisiä pluralismista ja kun kaikki muut mielipiteet on vaiennettu.

Media edustaa joissakin Euroopan maissa vain yhtä ideologiaa

Tämä absurdi johtopäätös ei ole vitsi eikä sanaleikki, vaan pian valitettava fakta. Euroopassa on maita, joissa media edustaa vain yhtä ideologiaa. Mutta niin kauan kuin hallitseva ideologia on liberalismi, muiden alustojen puuttuminen ei häiritse Euroopan Unionia, Eurooppa-neuvostoa, eurooppalaisia ja kansallisia oikeuslaitoksia eikä vaikutusvaltaisia kansalaisjärjestöjä. Päin vastoin, ideologisten vaihtoehtojen kaventumista – monismiksi muuttunutta pluralismia – pidetään yleensä luonnollisena ja myönteisenä ilmiönä. Jäljessä tulevien pitää noudattaa esimerkkiä ja vakauttaa lopulta kaikki mielipiteet liberalismiksi. Yhteiskunnat, joissa ei-liberaalit mielipiteet ovat vahvasti esillä ja jopa pääsevät vaikuttamaan julkisiin asioihin, tuomitaan ”illiberaaleiksi”. Minun kotimaassani on onneksi parempi sanan ja lehdistön vapaus kuin missään muussa EU:n jäsenvaltiossa, ja parlamentaarisen demokratian mekanismit toimivat hyvin. Mutta juuri tätä eurooppalaiset instituutiot pitävät kiusallisena. Puolan katsotaan olevan vaarassa liukua tyranniaan, ellei liberalismi saa meilläkin olla vallitseva ideologia joka tasolla.

Laaja mielipiteiden kirjo on ongelma liberalismille

Sitä, että liberalismi ei vielä ole päässyt monopoliasemaan kaikkialla – tai (mikä vielä pahempaa) että se voisi jossakin olla vaarassa, pidetään yleisesti poikkeuksena. Liberaali superteoria on omaksunut brezhneviläisen opin: pienikin uhka liberalismin valta-asemalle missä tahansa uhkaa sitä kaikkialla ja oikeuttaa välittömän, voimakkaan puuttumisen asiaan kaikin tarvittavin keinoin. Tulilinjalla ovat Puolan kaltaiset maat, joissa julkinen sana ei ole yksimielinen ja joissa vallitsee aito, laaja mielipiteiden kirjo poliittisesta vasemmistosta oikeistoon. Hallitsevan liberaalin oikeaoppisuuden mukaan tämä on huonoa pluralismia ja pitää hävittää. Menetetty alue on vallattava takaisin.

Liberaali superteoria ylläpitää monopoliasemaansa tunnistamalla koko ajan uusia vapauden vihollisia. Monopoli ei kestä, ellei se mobilisoi toimijoitaan taisteluun orwellilaisia ajatusrikoksia vastaan. Sellaisia on nykyisin paljon: seksismi, rasismi, islamofobia, binarismi, misogynia, homofobia, eurokeskeisyys ja ikäsyrjintä joitakin mainitakseni. Määrä on vaikuttava! Se on suurempi kuin ajatusrikosten määrä kommunistijärjestelmässä, jonka voisi luulla osoittaneen ylittämätöntä päättäväisyyttä vihollisten löytämiseksi ja tuhoamiseksi. Liberalismi on kuitenkin ohittanut sen.

Tabujen paljous on tehnyt nykyiset olosuhteet hankalaksi ajattelevalle ihmiselle. Pakollisen pluralismin ja välttämättömän osallisuuden maailmassa mieli ei voi vaeltaa ja ideoida vapaasti, puhtaasta uteliaisuudesta. Jordan Petersonia kritisoidaan siitä, että hän vaalii ajatusta miesten ja naisten erilaisuudesta. Tällaisessa ympäristössä järkevin strategia on välttää ideologisia ansoja. Ne ovat kaikki tuhoisia. Se tarkoittaa, ettei sano ääneen, mitä ajattelee, vaan varoo sanomisiaan samalla tavoin kuin totalitaarisessa järjestelmässä piti tehdä.

Miksi liberalismin valheellisuutta ei vastusteta?

Miksi meitä ympäröivä valheellisuus kohtaa niin vähän vastustusta? Liberalismin ylivalta on ensinnäkin kaventanut mielikuvaamme moraalista. Liberalismi opettaa vapauden edellyttävän, että mikään ei estä meitä tulemasta miksi tai keneksi haluamme. Tällä näkemyksellä on luonnollinen seuraus: minimalistinen ihmiskäsitys. Jos haluamme edistää todella liberaalia yhteiskuntaa, on syytä varoa odottamasta liikaa ihmisluonnolta. Luonnolliseen lakiin vetoaminen tulee torjua, sillä se rajoittaa sitä, mitä ja keitä meistä voi tulla. Laajemmin katsoen historialliset, yhteisölliset ja metafyysiset ulottuvuudet tulee jättää omaan arvoonsa tai sivuuttaa. Yksilöllä on oikeus päättää, minkä totuuden hän omaksuu – jos ylipäätään jonkun. Tällä tavoin vapauden liberaali ihannekuva rapauttaa todellisen pohjan moraaliselta ja poliittiselta analyysiltä, jos se toteutetaan läpi koko yhteiskunnan, kuten liberaali superteoria edellyttää.

Isäntä ja orja

Kirjassaan Politiikka Aristoteles tekee eron isännän ja orjan välillä. Hänen mukaansa orja on joku, joka palvelee toisia, koska ei kykene asettamaan itselleen kunnianhimoisia tavoitteita tai valitsemaan oikeita keinoja saavuttaakseen tavoitteensa. Orja ei tottele niinkään siksi, että hänen on pakko totella, vaan koska hänen moraalisesti heikko olemuksensa vaatii, että hän on riippuvainen toisista. Vapaa ihminen taas ei välttämättä ole sellainen, joka hallitsee toisia, vaan joka hallitsee itseään. Hän on hankkinut itsenäiseen toimintaan tarvittavat taidot ja kyvyt, joihin kuuluvat mm. rohkeus, oikeudenmukaisuus, päättäväisyys, lujuus, jalomielisyys ja itsehillintä.

Aristoteleen erottelu on luonteeltaan moraalinen ja antropologinen eikä liity orjuusinstituution hyväksyntään siinä muodossa kuin sitä hänen aikanaan esiintyi. Se että joku omisti orjia, ei tehnyt hänestä aristoteelisessa mielessä vapaata ihmistä, eikä se, että joku oli orja, merkinnyt, ettei hän moraalisesti katsoen olisi voinut olla vapaa ihminen. Paavali edustaa tätä klassista näkemystä vapaudesta, kun hän kehottaa kristittyjä orjia palvelemaan maallisia isäntiään; ei pelkäämään, vaan ennen kaikkea tottelemaan heitä rakkaudesta Herraan. ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:23). Kristillinen ihannekuva kuuliaisuudesta Kristukselle on erilainen kuin Aristoteleen käsitys kunniallisesta ateenalaisesta. Sekä Aristoteles että Paavali katsovat kuitenkin vapauden edellytykseksi, että ihminen pystyy itsekuriin ja että häntä eivät hallitse vaistot, halut, pelot, impulssit ja mielijohteet.

Vapaus ei tarkoita rajoitteiden puuttumista

Oikeuksia omaava yksilö ei ole vapaa ihminen sanan klassisessa merkityksessä. Hän on sen vastakohta, sillä hänen vapautensa tulee olla määrittelemätöntä – vapautta tulla miksi ikinä haluaa. Ongelmana on, että hänessä itsessään ei ole paljoa, ja siksi lupaus edessä olevista rajattomista mahdollisuuksista on merkityksetön. Vaikka oikeuksia omaavan yksilön käsite voi sisältää yhtymäkohtia aikaisempiin käsitteisiin, se ei tarkoita enää mitään konkreettista. Klassisen näkemyksen koko idea on siinä, että vapaus ei tarkoita esteiden puuttumista, vaan sitä, että yksilöllä on ominaisuuksia, joita tarvitaan joko esteiden voittamiseen (Aristoteleen painotus) tai siihen, että ne tehdään merkityksettömiksi ihmisen käsitykselle itsestään tarkoituksensa saavuttaneena persoonana (stoalainen ja jossakin määrin kristillinen näkemys).

Tiivistäen: vapaalla ihmisellä tulee olla ”luonne”. Tämä edellyttää, että hänellä on laajempi kuva itsestään ja häntä ympäröivästä maailmasta – näkemys, joka antaa moraaliset kriteerit objektiivisesti hyvälle elämäntavalle. Tällainen näkemys voi perustua selkeään filosofiaan tai (tavallisemmin) uskonnollisiin ja kulttuurillisiin perinteisiin, jotka vaikuttavat hänen koulutukseensa. Tämä tarkoittaa, että aidosti vapaa ihminen saa vaikutteita poliittisen järjestelmän ulkopuolelta. Häntä ei voi määritellä eikä luokitella pelkästään hallitsevan poliittisen ideologian dogmien ja oletusten mukaan, olipa sitten kysymys monarkiasta, sosialismista, liberalismista tai demokratiasta.

Liberalismi ja sen kehittyminen superteoriaksi vaikeuttavat tällaisen näkökulman omaksumista. Tämä johtuu kahdesta tekijästä. Yhtäältä liberalismi lähestyy ihmisiä yksilöinä. Se kertoo jokaiselle, että hänellä on oikeuksia ja että liberalismin hallitessa hän on vapaa kehittymään keneksi ja miksi haluaa. Toisaalta liberalismi on poliittinen rakenne, joka lupaa turvata yksilöiden oikeudet vain sillä ehdolla, että ihmiset noudattavat sen yhä pitemmälle meneviä säännöksiä ja mikä tärkeintä: omaksuvat kokonaisuudessaan sen ideologian siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä pitää rakastaa ja mitä vihata. Nämä kaksi tekijää sekä liberaalin yhteiskunnan yleinen ajattelemattomuus saavat mielen ansaan: mitä enemmän ihminen näkee itsenäisyytensä liberalismin mukaisesti ja taipuu ideologiseen yhdenmukaisuuteen, ja mitä enemmän hän näkee itsensä herrana, jolla on lukemattomia oikeuksia, sitä enemmän hän muistuttaa Aristoteleen kuvaamaa orjaa.

Liberalismi on epäinhimillinen teoria

Liberalismin ongelma superteoriana ei siis ole vain sen epäjohdonmukaisuus, vaan sen epäinhimillisyys. Kun ei ole lupa etsiä vaihtoehtoisia näkemyksiä sille, mitä tarkoittaa olla vapaa ihminen (”illiberalismin” syntiä on vältettävä), liberaalin yhteiskunnan asukkaalla on hyvin vähän mahdollisuuksia tulla sellaiseksi. Hän on sisäisesti liian heikko, liian riippuvainen ulkoisista tekijöistä, liian hämmentynyt identiteetistään ja liian kiinnittynyt mystifioituun käsitykseen itsestään jo valmiina ihmisenä, joka vain odottaa itsensä ilmaisemista, tunnustamista ja osallistamista. Hän on esimerkillinen kuluttaja, joka omaksuu helposti yleisen mielipiteen. Tässä mielessä liberaalin monokulttuurin muovaamat henkilöt ovat mukautuvia kansalaisia, jotka saattavat olla tyytymättömiä omaan osuuteensa ja katkeria kaikesta siitä, mikä vielä rajoittaa heidän vapauksiaan, mutta tyytyväisiä liberaaliin hallintoon luottaen sen lupauksiin.

Liberaaleilla on vielä yksi argumentti antropologiansa puolustukseksi. He katsovat, että ihmiset, joilla on vahva minuus – nationalistit, moraaliabsolutistit, uskonnolliset uskovat – ovat tinkimättömiä vakaumuksissaan ja siksi pyrkivät pakottamaan uskomuksensa muille. Tämä itsepäisyys, olipa se sitten moraalista, poliittista tai metafyysistä, on – näin liberaalit uskovat – ollut kaiken pahan alku ja juuri orjuudesta keskitysleireihin. Vahvan minuuden nujertaminen on siis edellytys jyrkän asenteellisuuden eliminoimiselle sekä suvaitsevaisuuden ja avoimuuden valtakauden tuomiseksi esiin.

Onko vahva minuus vaarallista?

Varoitus vahvasta minuudesta voi olla jossakin määrin aiheellinen. Näkemys hyvästä elämästä, joka antaa voimakkaan oikeutuksen vahvoille vaatimuksille, kannustaa peräänantamattomuuteen noiden vaatimusten puolustamisessa. Tässä mielessä liberalismi ei kuitenkaan ole juuri ”illiberalismia” parempi. Ohuesta minuudesta huolimatta liberaalit ovat itse asiassa näkemyksissään vielä peräänantamattomampia, osoittaen huomattavaa haluttomuutta kompromisseihin ja jäljittäen väsymättä toisinajattelijoita, joita alati syytetään autoritaarisista rikkomuksista. Locke oli paljon dogmaattisempi kuin Burke, vaikka hänen näkemyksensä ihmisestä oli minimalistinen ja Burken ei. Aristoteles esitti vain varovaisen arvion siitä, mikä poliittinen järjestelmä olisi paras myöntäen sen, että muillakin oli hyvät puolensa. On vaikea nimetä 1900- tai 2000-luvulta sellaista tunnettua liberaalia, joka ei pitäisi kiinni siitä, että liberalismi ja vain liberalismi on oikeutettua.

Liberaalit eivät osoita suvaitsevaisuutta toisia kohtaan

Liberaalit ovat omineet suvaitsevaisuuden ja kohtuullisuuden, osallisuuden ja voimaannuttamisen omiksi arvoikseen, mutta eivät osoita näitä arvoja toisia kohtaan. Liberalismin puolustajat uskovat voivansa armotta pakottaa yhteiskunnan hyväksymään omat arvonsa, koska he ylläpitävät sillä tavoin suvaitsevuutta ja kohtuullisuutta, inkluusiota ja voimaannuttamista. He toistavat Rousseaun ajatusta, että hyvä hallitus pakottaa yksilön oikealla tavoin vapaaksi alistamalla hänet yleiseen tahtoon.

Tässä liberalismin monopoliaseman varmistamisprosessissa ohut minuus toimii aseena vahvoja minuuksia vastaan. Se synnyttää vihaa ”sortajiin”, joista kuulee paljon keskusteltaessa identiteettipolitiikasta. Se mobilisoi kannattajia ja antaa heille ideologisen suunnan – väärän, mutta sellaisen, joka yhdistää heidät maailmanlaajuiseen poliittiseen valloitusstrategiaan. Se tuhoaa todelliset historialliset ja sosiaaliset siteet ihmisten välillä, vulgarisoi heidän kulttuurinsa, vesittää heidän moraalituntonsa ja vie heiltä todellisen pohjan vaihtoehtojen muodostamiselle. Liberalismi ja sen ohut minuus ei pysty antamaan ihmisille järkevästi vakaata käsitystä vapaudesta.

Neuvostoliiton hajoamisesta on nyt lähes kolmekymmentä vuotta. Kommunismin hävitessä poliittiset vapaudet lisääntyivät sortoa kokeneissa maissa, mutta lähes heti sen jälkeen syntyi uusi tabujen ja rajoitusten järjestelmä. Tämä systeemi vahvistuu vahvistumistaan. Surullinen totuus on, että nyt voi sanoa vähemmän kuin ensimmäisinä vuosina vapautumisen jälkeen, ja uudet, luonteeltaan ”liberaalit” lait pikemminkin estävät vapaata keskustelua kuin kannustavat siihen. Ajattelun vapaus on vaarassa. Liberaalin superteorian ylivalta on heikentänyt itsenäiseen selviämiseen kannustavia sosiaalisia malleja. Sukupolvi sen jälkeen, kun komissaarit poistuivat näyttämöltä, on positiivisen vapauden saavuttaminen vaikeutunut, ja länsi on täynnä ihmisiä, joilla on yhä pienemmät mahdollisuudet toimia riippumatta markkinoiden, median ja yleisen mielipiteen banaliteeteista. Ei ole selvää, että instituutiomme pystyvät selviämään ilman vapaita ihmisiä tai ainakin itsenäiseen toimintaan kykenevää enemmistöä. Tulevan vuosikymmenen haasteena on liberalismin ideologisen monopolin murtaminen, jotta vahvat minuudet voivat ohjata tulevien sukupolvien kasvatusta. Ellemme onnistu, meiltä tulee puuttumaan vahvoja ihmisiä, joita tarvitsemme puolustamaan ja uudistamaan vapauden takeena olevia instituutiota länsimaissa.

Korona muuttaa maailmaa ja meitä

Perusta 3 | 2020

Viime vuoden puolella kukaan ei olisi osannut arvata, miten paljon maailma voi lyhyessä ajassa muuttua. Koronavirus on ollut valtava shokki, joka koskettaa koko maailmaa ja jonka vaikutukset tulevat jatkumaan pitkään, jopa ensi vuoden puolelle. Emme osaa vielä edes kuvitella, mitä kaikkea siitä seuraa. Todennäköistä on, että korona tulee muuttamaan elämää perusteellisesti. Voi olla, että jotkut poliittiset ja taloudelliset järjestelmät romahtavat sekä ideologiat sortuvat.

Kuitenkin siellä, missä jotain revitään alas, on mahdollisuus myös uudelle. On syytä opetella taas tärkeitä perusarvoja, jotka olemme unohtaneet: yhteisöllisyyttä, perhekeskeisyyttä, hengellisyyttä, paikallisuutta, omavaraisuutta, nöyryyttä, hiljaisuutta ja lähimmäisen rakastamista. Ehkä tarvittiin juuri korona näyttämään meille, kuinka pinnallisia olemme olleet. Rukoilkaamme, että tämä olisi käännekohta, josta alkaisivat hengellisen uudistuksen ajat, jossa sekä meidät itsemme että myös kirkkomme puhdistettaisiin kaikesta turhasta ja kaikesta jumalattomuudesta.

Lopulta on ihmiselle hengellisesti hyväksi saada tällainen muistutus kuolevaisuudestaan ja pienuudestaan. Kuolema on yhteiskunnassamme siirretty pois näköpiiristä. Sitä on yritetty kesyttää ja laitostaa ikään kuin se ei olisi enää minkäänlainen uhka. Nyt se putkahtaakin meidän eteemme eikä kukaan voi välttyä sen pohtimiselta. Jokaisen on kohdattava oma kuolevaisuutensa. Herättäköön se meissä parannusta ja halua syntiemme tunnustamiseen.

Me otamme liian helposti itsestäänselvyytenä kaiken, mitä meillä on ja unohdamme kaiken antajan. Nyt meiltä viedään paljon pois. Ottakaamme se Jumalan puhutteluna. Tämä virusepidemia muistuttaa meitä siitä, että ihmiskunta ei ole kaikkivoipa. Meillä ei vieläkään ole supervoimia, joiden avulla pelastaisimme itsemme. Meidän on suostuttava siihen, että olemme kaikki synnin ja katoavaisuuden alaisia. Siksi vain Jumala voi meidät pelastaa. Ihmiskunnan yritykset koota Jumalan tasolle ja pelastaa itsensä tulevat vuosisadasta toiseen tuhoutumaan.

Tietenkin kiitämme lääketieteen kehityksestä ja tieteen mahdollisuuksista. Toivomme ja rukoilemme, että lääketiede löytäisi joko lääkkeen tai rokotteen koronaan piakkoin. Tämän kirjoitushetkellä sellaista ei vielä ole tiedossa. On Jumalan suurta lahjaa, että lääketiede pystyy pelastamaan ihmisiä, joita vuosisatoja sitten emme olisi pystyneet auttamaan.

Siitä huolimatta joskus Jumala hyvyydessään sallii, että meiltä riisutaan kaikki sellaiset asiat, joihin olemme turvamme laittaneet. Jäljelle jää vain itse Jumala. Kaikki muu näyttää luhistuvan ympärillämme. Näin hän riisuu meitä epäjumalanpalveluksesta. Hän haluaa, että turvaisimme vain häneen ja rakentaisimme elämäämme hänen varaansa. Siksi Jumalan tuomioissakin näemme aina rakastavan Jumalan. Missä ylimääräinen riisutaan, siellä tärkeä jää jäljelle. Niin kuin virressä sanotaan: “Ei ole täällä mitään pysyvää, vain sinä, Herra, sinä luoksein jää.”

Ajatus Jumalan ajallisesta tuomiosta on monelle nykyihmiselle käsittämätön. Modernin ihmisen jumala ei toimi historiassa. Hän on jonkin eettisen periaatteen takuumies tai jonkinlainen lämmin kokemus, mutta ei missään nimessä ankara tuomari, joka vaikuttaisi elämämme kulkuun.

Raamattu on kuitenkin täynnä kuvauksia siitä kuinka Jumalan kansaa kohdannut ajallinen katastrofi ymmärretään kollektiiviseksi rangaistukseksi kansan synneistä. Tässä on tietenkin syytä olla varovainen. Profeetat ymmärsivät, että he olivat itse osallisia näistä synneistä. Jokaisen on siis tarkattava itseään ja omia syntejään. Muiden tuomitseminen jätetään Jumalalle. Selvää kuitenkin on, että Jumala on maailmanhistorian ja ihmiskohtaloiden Herra, joka haluaa puhutella meitä erityisesti tällaisina aikoina. Hän käyttää joskus myös kovia keinoja kutsuakseen ihmistä luokseen. Ottakaamme rakastavan Jumalan armona sen, että olemme nyt näin kovassa puhuttelussa. Historiassa on tästä hyviä esimerkkejä. Lissabonissa tapahtui vuonna 1755 maanjäristys, joka oli yksi tuhoisimmista ihmiskunnan historiassa. Se tapahtui pyhäinpäivänä juuri siihen aikaan kun ihmiset olivat kirkoissa. Moni kuoli sortuvien kirkkojen alle ja järistyksessä syttyneissä tulipaloissa. Tuhoa lisäsi järistystä seurannut tsunami. Kuolonuhreja tuli yli 50 000.

Lissabonin tapahtumat muuttivat aatehistoriaa. Monet valistusajattelijat hyökkäsivät sen seurauksena kristinuskoa vastaan. Esimerkiksi Voltaire käytti tätä maanjäristystä lyömäaseena kirkkoa vastaan ja piti mahdottomana, että hyvä Jumala sallisi sellaista. Siitä huolimatta seurasi myös hengellisiä herätyksiä. Kun sana maanjäristyksestä levisi Suomeen asti rukoilevaisuuden perustaja Abraham Achrenius julkaisi tuosta tapahtumasta arkkiveisusikermän, joka kehotti ihmisiä parannukseen ja uskoon. Näin tällä katastrofilla oli selvä vaikutus myös suomalaisten herätysliikkeiden syntyvaiheisiin. Usein pahimmista kriiseistä on seurannut jotain uutta, jota emme osaa kuvitella. Toivotaan, että nytkin meidät johdetaan Jumalan uusien mahdollisuuksien äärelle.

  • Santeri Marjokorpi

Perusta 2 | 2020

Tässä numerossa

 

66 | Pääkirjoitus

67 | Perustalla

68 | Artikkelit

  • 69 | Seikko Eskola: Kristinusko ja länsimainen kulttuuri
    • Kristinuskon merkitystä eurooppalaisen kulttuurin kehittymiseen ei voida sivuuttaa, kirjoittaa professori Seikko Eskola artikkelissaan.
  • 77 | Tuomas Kangasniemi: Jättävätkö viidesläiset kirkon?
    • Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto osoittautuivat varsin samanlaisiksi liikkeiksi arvokysymyksissä, kirjoittaa Tuomas Kangasniemi.
  • 84 | Jouko M. V. Heikkinen: Memento mori – kuoleman ajatteleminen elämän voimana (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Kun tunnemme kuolemassa Jumalan läsnäolon, voimme löytää aidon elämän, kirjoittaa Jouko M. V. Heikkinen.

93 | Tässä ja nyt

  • 94 | Kirkon kuolemansairaus – miksi potilas ei kuole?
  • 99 | Mistä Raamatun homoseksuaalisia tekoja käsittelevät kohdat puhuvat?
  • 101 | Kaikkein uusimpia arkeologisia löytöjä
  • 102 | Kun oot sanonu, oot vappaa – Olavi Rimpiläinen Suomen teologisen instituutin puheenjohtajana

104 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 105 | Eero Junkkaala: Arkeologian aarteita
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 107 | Henrik Wikström: Mitä Jeesus tekisi?
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
  • 108 | Takamitsu Muraoka: A Biblical Hebrew Reader
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 110 | Kadonneet minä etsin – Lähetystyötä Inkerin kirkon yhteydessä
    • Arvostelijana Juhani Koivisto
  • 111 | Eero Huovinen: Äitiä ikävä & Lauri Huovinen: Isän kädestä
    • Arvostelijana Reijo Huuskonen

113 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa Marian ilmestyspäivästä 22.3. ja päättyy 5. sunnuntaihin pääsiäisestä 17.5.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ