Perusta 5 | 2019

Tässä numerossa

 

258 | Pääkirjoitus

259 | Perustalla

261 | Artikkelit

  • 262 | N.T. Wright: Viimeaikaisen Jeesus-tutkimuksen uudet paradigmat – osat II ja III: Sapatti ja Kirjoitukset
    • N.T. Wrightin mukaan Jeesuksen opetus sapatista tulee ymmärrettäväksi Jumalan valtakunnan koittamisena ja Kirjoitusten täyttymisenä hänessä.
  • 274 | Timi Korhonen: Taistelu piirakasta – Pride-liike, kirkko ja The Shape of Water -elokuva (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Sopivatko kirkon ja Pride-liikkeen sanomat yhteen? Timi Korhonen vastaa tähän analyysillään the Shape of Water -elokuvasta.
  • 279 | Emil Anton: Joseph Ratzingerin / Benedictus XVI:n pelastusopillinen inklusivismi
    • Emil Anton analysoi Joseph Ratzingerin pelastusopillista inklusivismia ja nostaa esille katolisen kirkon sisällä käytävää keskustelua aiheesta

285 | Tässä ja nyt

  • 286 | Inklusivismi, pelastus ja uskonvanhurskaus
  • 288 | Mormonikirkkoa esitellään kristillisenä kirkkona
  • 289 | Gender-ideologiasta

292 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 293 | Timo Pöyhönen: Yhteisöjen kirkko
    • Arvostelijana Jari Rankinen
  • 296 | Abdisho Bar Berikha (Ebedjesus): Helmi
    • Arvostelijana Anni Maria Laato
  • 297 | Scott A. Kinnaman: Kaikki mitä olet halunnut tietää luterilaisuudesta
    • Arvostelijana Arno Toivanen
  • 300 | Antti Laato: Vanhan testamentin selitysraamattu II
    • Arvostelijana Juho Sankamo
  • 301 | Matti Väisänen: Saviastia
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 303 | Augustinus: Kristinuskoa vasta-alkajille
    • Arvostelijana Topias Tanskanen

174 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa pyhäinpäivästä 2.11. ja päättyy 2. adventtisunnuntaihin 8.12.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Taistelu piirakasta – Pride-liike, kirkko ja The Shape of the Water -elokuva

Perusta 5 | 2019

Timi Korhonen

Kirjoittaja on pastori ja tohtorikoulutettava. Kirjoittajan blogi löytyy osoitteesta https://tuhkakeskiviikko.blogspot.com

Johdanto

Pride-liike on nostanut kannatustaan ja saanut poliittisia, taloudellisia, yhteiskunnallisia ja jopa valtiollisia tahoja liputtamaan sateenkaaren värejä. Tänä vuonna Suomen ev.lut. kirkko lähti ensimmäistä kertaa tapahtuman tukijaksi. Sopivatko kirkon ja Pride-liikkeen sanomat yhteen?

Luin Helsinki Pride -yhteisön hallituksen puheenjohtajan, Juha Kilpiän, kirjoituksen Ylpeys muuttaa maailmaa. Kilpiän mukaan kristityt sopivat Priden marssirivistöihin. Kilpiä tahtoo rajata sellaista puhetta, joka lisää ihmisten häpeää, sillä kenenkään seksuaalisessa suuntautumisessa, sukupuolessa tai sukupuolen ilmaisussa ei ole mitään sellaista, joka pitäisi piilottaa katseilta. Satuin katsomaan elokuvan The Shape of Water samana iltana, kun luin Kilpiän tekstin. Vastaan esittämääni kysymykseen elokuva-analyysin kautta. Kyseinen elokuva ei ole virallinen Pride-manifesti. Varoitan juonipaljastuksia.

The Shape of Water ja amerikkalainen unelma

Guillermo del Toron ohjaama The Shape of Water on satua ja realismia sekoittava elokuva, joka voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon viime vuoden gaalassa. Elokuva kertoo mykästä naisesta, joka rakastuu vesiolentoon.

The Shape of Water -elokuvan sanoma on käsittääkseni sama kuin Pride-liikkeellä. Kyseessä on elokuva, jonka mukaan omaa seksuaalisuuttaan tai sen toteuttamista ei tarvitse häpeillä – vaikka se ei olisikaan heteroseksuaalisuutta. Elokuvan päähenkilö Elisa on seksuaalisesti avoin nainen, mutta toisin kuin aikaisemmin elokuvan historiassa, ilman tirkistelevää tai muuten seksiin osallistuvaa miestä – jos siis elokuvan katsojia ei lasketa tirkistelijöiksi.

The Shape of Water on postmoderni elokuva. Postmodernismi kumoaa perinteisiä arvoja ja auktoriteetteja sekä kertoo oman tarinansa kääntämällä vanhat tarinat ja maailmanselitykset ylösalaisin. Niinpä elokuvan nainen ei olekaan pelastettava uhri, vaan sankari. Vesiolento ei ole Mustan laguunin hirviö, vaan herkkä kummajainen ja uhri. Mies, Strickland, ei ole sankari, vaan hirviö, vieläpä valkoihoinen ja kristitty hirviö. The Shape of Water kyseenalaistaa amerikkalaisen unelman, missä hyvätuloisella miehellä on siisti auto, kaunis vaimo ja perhe. Stricklandilla on kaikki tämä, mutta koti on pelkkä nukkekoti ja mainos.

Amerikkalaisen unelman perisymboli on ihanan kotivaimon piirakka. Elokuvan sympaattinen sivuhenkilö, Giles, rakastaa piirakoita. Kunnes katsojalle paljastuu, että tortut ovat vain tekosyy tavata piirakkaravintolan nuorta miestarjoilijaa. Tarjoilija kuitenkin torjuu Gilesin. Mukava tarjoilija on äkkiä homofoobikko ja rasisti. Giles vastaa jyrkkyyteen pyyhkimällä piirakan jämät suustaan. Ele on symbolinen, kuten Jeesuksen opetuslapsilla, jotka pudistivat heidät torjuneiden kaupunkien tomut jaloistaan.

The Shape of Water kumoaa koti, uskonto ja isänmaa -iskulauseen. Elisa ja Giles ovat yksin ja ulkopuolisia kovassa maailmassa. Mykkä Elisa elää omissa maailmoissaan, mutta juuri fantasiat auttavat häntä löytämään kaltaisensa. Elokuva samaistaa Elisan ja Raamatun Ruutin, mutta Elisa löytää Israelin kansan, aviomiehen ja Jumalan sijaan sammakkomiehen.

Elokuva vihjaa, että Elisa olisi ihmishahmon saanut vesiolento. Niinpä hänen mykkyytensä ei olekaan puhekyvyn puutetta, vaan vierasta kieltä, eivätkä arvet hänen kaulallaan rumuutta, vaan lupaus korkeimmasta kastista.

The Shape of Water alleviivaa kuilua toisinajattelijoiden välillä. Raamatun Sodoma oli niin paha paikka, ettei sitä voinut parantaa. Hurskaat pakenivat kaupungista, ennen kuin Jumala tuhosi sen. Nyt sankarit ovat queer-väkeä.

Postmodernismi vaikuttaa tiedostetusti tai tiedostamattomasti, The Shape of Water -elokuvan ja Pride-liikkeen taustalla.

Jumaluus, toiseus ja rakkaus

The Shape of Water on outo nimi elokuvalle, sillä vedellä ei ole muotoa. Del Toron mukaan vesi kuitenkin ottaa sen muodon, joka on tarpeen. Elokuvan vesi edustaa rakkautta ja seksuaalisuutta. Vesiolento onkin jumala, joka samaistuu kala-jumala Dagoniin Raamatun Simson kertomuksen kautta. Hän nostaa Elisan syliinsä ja astuu hänen kanssaan veteen kuin sulhanen, joka nostaa morsiamensa kynnyksen yli. Mainosjuliste on romantisoitu näkemys kuolemattomuudesta.

The Shape of Water -elokuvan vesi edustaa yhtä postmodernin filosofian avaintermiä, toiseutta. Toiseus tarkoittaa jotakin erilaista, kummallista ja ulkopuolista. The Shape of Water -elokuvassa toiseus liittyy ihonväriin, kieleen, kansallisuuteen, seksuaalisuuteen ja itse ihmisyyteen. Toiseus on uhka. Stricklandia kiusaa juuri toiseus. Toiseus pitää pakottaa samaksi tai tuhota.

Jotta Pride-liikkeen ja elokuvan toiseutta voisi ymmärtää, täytyy vilkaista länsimaisen filosofian historiaa. Kenties merkittävin käänne tässä historiassa oli filosofi Immanuel Kantin näkemys, jonka mukaan maailma on täysin ihmisymmärryksen tavoittamattomissa. Kantin mielestä kukaan ei siis ole koskaan nähnyt jänistä. Jos joku huomauttaa nähneensä pitkäkorvan pellolla, Kant selittää, ettei hän nähnyt elukkaa itsessään, vaan ainoastaan oman mielensä muodostaman kuvan vemmelsäärestä. Kuva piipusta ei ole piippu.

Kantin jälkeen maailma itsessään on tulkittu käsittämättömäksi toiseudeksi. Sittemmin filosofia onkin kääntynyt maailmasta ihmisymmärrykseen ja ihmisten sanoihin ja tulkintoihin maailmasta. Niinpä kielentutkija Jacques Derrida väitti, että sanamme ovat suljettu järjestelmä, mikä ei koskaan tavoita tosimaailmaa. Derridan mukaan kieli muodostaa kahden vastakkaisten termien pareja, kuten hyvä/paha, mies/nainen tai hetero-/homoseksuaali. Näillä sanoilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ne ovat mustavalkoisia, keinotekoisia ja vieläpä hierarkkisen väkivaltaisia. Derridan kieliteoria on osa postmodernia filosofiaa, jonka tarkoitus on kumota alistavat valtahierarkiat, kuten vaikkapa miesten ylivalta naisiin.

Derrida kuitenkin huomasi postmodernin filosofian sisäisen ristiriidan. Jos valtahierarkia käännetään ylösalaisin, silloin naiset sortavat miehiä. Jos sanon, että on väärin sanoa homoseksuaalisuutta vääräksi, silloin luon itse alistavan valtahierarkian entisen tilalle. Derrida päätyikin sanomaan, ettei hänellä ole mitään sanottavaa. Derridaa ja del Toro yhdistää ateistisinen mystiikka. He kurottautuvat ihmisymmärryksen tuolle puolen, vaikka se onkin mahdotonta.

Derrida ja del Toro yhdistävät toiseuden ja rakkauden. Derridan mukaan rakkaus on juuri sitä, että toiseuden annetaan olla toiseus. Rakkaus on kuitenkin mahdotonta, sillä heti kun toiseus astuu ymmärryksemme piiriin, me vangitsemme sen ymmärryksemme rajoihin, lokeroihin ja sanoihin. Toiseuteen liittyy siis traaginen kohtaamisen mahdottomuus. Päivänsäde ja menninkäinen eivät voi kohdata toisiaan. The Shape of Water -elokuvan vesi kuvaa ihmiselle mahdotonta jumaluutta. Ihminen ei voi elää veden alla ilman kiduksia.

Jumala, risti ja rakkaus

Kristinusko samaistuu postmoderniin filosofiaan siinä, että se pitää Jumalaa ihmisymmärrykselle käsittämättömänä toiseutena. Jumala on kuitenkin ylittänyt toiseuden kuilun ilmoittaessaan itsensä. Kristillinen Jumala on kolmiyhteinen. Hänessä ei ole valtahierarkiaa Isän ja Pojan välillä, sillä Pyhä Henki on rakkaus Heidän välillään.

Jumala on Luoja, jonka vapaa ja moneudessaan rikas luomakunta todistaa hyvästä Jumalasta. Jumala on rakkaus, sillä hän syntyi ihmiseksi ja kärsi ristillä rangaistuksen ihmisten pahuudesta. Jumalan rakkaus yhdistää toisille vieraat toiseudet yhteydeksi, ystävyydeksi ja liitoksi, joka kuitenkin säilyttää osapuolten itsenäisyyden ja erilaisuuden.

Kristinuskon mukaan toiseutta, jumalia tai mitään muutakaan ei tarvitse etsiä hyvän ja pahan tuolta puolen tai sanojen ja ihmisymmärryksen takaa, sillä Jumala on tullut ihmisten kohdattavaksi. Ristin rakkaus kumoaa erottavat muurit, vihollisuuden ja toiseudet ihmisten väliltä.

Juha Kilpiä huomaa, että häpeän vastakohta on kunnia. Toisaalta risti on myös vastakohta kunnialle. Ristiinnaulitseminen oli häpeällinen tapa kuolla. Silti risti ei ole kristityn häpeä, vaan kristityn kunnia. Kristinusko on ristin salaisuutta, missä heikkouteen kätkeytyy Jumalan voima, kärsimykseen siunaus ja katumukseen kukoistus. Tie kunniaan vie ristin kautta. Ilman ristiä kunnia vääristyy häpeilemättömäksi ylpeydeksi ja ylemmyydeksi. Pride-liikkeen ja kristinuskon sanomat yhdistyvät siinä, että molemmat tahtovat vaihtaa ihmisen häpeän kunniaan. Keinot päästä tähän tavoitteeseen ovat kuitenkin täysin päinvastaiset: Kilpiä tahtoo kieltää häpeän sekä puheen, joka lisää sitä. Kristitty ei kiellä häpeää, vaan kantaa sen ristinä.

Sukupuoli, seksuaalisuus ja synti

Seksuaalimoraali tarkoittaa rajojen laittamista oikean ja väärän seksuaalisen toiminnan välille. Pride-liikkeen nykyisen suosion voi katsoa 1960 -luvulla alkaneen seksuaalisen vallankumouksen huipentumaksi. Pride korostaa yksilöiden vapautta toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla. Tukemalla Pride-liikettä, kirkko tukee sen tavoitteiden saavuttamista.

Kristinuskossa Jumalan tahto määrittää oikean ja väärän, ei yksilön vapaus, tahto tai halut. Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sukupuolisuus on siten luonnollista, annettua ja hyvää. Luomiskertomus liittää miehen ja naisen osaksi koko luomakuntaa, jossa vastavuoroiset parit toimivat yhdessä, täydentävät toisiaan ja tulevat yhdeksi. Kahden sukupuolen vastavuoroisuus näkyy myös vertauskuvassa, jossa Kristus on sulhanen ja seurakunta morsian. Taivasta verrataan hääjuhlaan.

Raamatun mukaan homoseksuaalisuus on syntiä ja luonnottomuutta. Homoseksuaalisuus tarkoittaa luonnollisen seksuaalisen halun suuntaamista väärään kohteeseen. Homoseksuaalisessa suhteessa voi olla sitoutumista, ystävyyttä, rakkautta sekä seksuaalista läheisyyttä ja nautintoa. Silti siitä puuttuu seksin luonnonmukainen vastinpari, toinen sukupuoli. Mies ja nainen sopivat biologisesti ja fyysisesti yhteen juuri seksuaalisuuden saralla. Siksi kahden miehen tai kahden naisen harrastama seksi on seksiä vain rajoitetussa mielessä. Vain heteroseksuaalisuus voi olla hedelmällistä, sillä vain mies ja nainen voivat saada yhdessä lapsia.

Seksuaalisuus punoutuu yhteen sukupuolisuuden kanssa. Pride-liike hakee toiseutta juuri sukupuolisuudesta. Sukupuolisuus onkin määritelty biologian sijaan kokemuksena ja ilmoitusasiana. Sukupuolisuuden maljaan on haluttu tehdä tilaa toiseudelle tyhjentämällä se miehuudesta ja naiseudesta. Tämä eetos on lyönyt yhteiskunnassa läpi. Kouluissa sukupuolten merkitystä vähätellään tietoisesti. Samalla ajatus sukupuolten moneudesta ja sukupuolen vaihtamisen mahdollisuudesta tulee iholle. Malja jää kuitenkin ennalleen. Uudet sukupuolet, kuten ”muu”, ”en halua sanoa”, ”en tiedä”, ”sekä mies että nainen”, ”ei mies eikä nainen”, ”tuolla puolen”, ”neutri”, ”ihminen” tai ”salmiakki” eivät viittaa oikein mihinkään – paitsi mieheen ja naiseen sekä sukupuolen poissaoloon.

Nykysuomessa päiväkodit jättävät isänpäiviä pitämättä, jottei kahden äidin lapsi huomaisi, mitä häneltä puuttuu. Viiltelemällä ei synny kiduksia, ainoastaan haavoja ja arpia. Olen kuullut paljon huhuja, joiden mukaan sukupuolesta halutaan tehdä rättisulkeiset, sillä korjaushoidot ovat hyvää bisnestä. Pride-liike marssii sukupuolineutraaliin yhteiskuntaan, mikä ei tarkoita sukupuolista rikkautta tai sukupuolisen moninaisuuden ylistämistä, vaan päinvastoin sukupuolten puuttumista ja kieltämistä.

Kohtaamisen vaikeudesta

The Shape of Water -elokuvan sankarit eivät ole vain pahasta maailmasta pakenevia uhreja. Kun Strickland ahdistelee Elisaa, hän vastaa samalla mitalla takaisin, mutta viittomakielellä. Tanssii susien kanssa vastasi Yhdysvaltain armeijan sotilaiden ymmärtämättömyyteen Sioux-intiaanien kielellä. Jenni Vartiaisen laulussa ”Ihmisten edessä” tuomitsevat ja ymmärtämättömät ihmiset kuuluvat laulun tarinaan siten, että he eivät kuulu siihen. The Shape of Water alleviivaa myös toiseutta, missä viholliset kohtaavat lähinnä molemminpuolisessa inhossa.

Homokiista jakaa paitsi yhteiskuntaa, myös kirkon työntekijöitä ja jäseniä. Emme enää ymmärrä toistemme kieltä, vaikka meillä on yhteinen Raamattu ja tunnustuskirjat. Kun rakkaus ja risti katoavat, astumme valtahierarkioiden maailmaan, missä fariseukset ja syntiset taistelevat olkinukkejaan vastaan. Keskustelualustoilla oikeutetaan vääryys vääryydellä ja vihamielisyys vihamiehisyydellä. Joka ei ole Dagonin puolella, on Dagonia vastaan.

Joskus homoseksuaalisuuden tuomitseminen tuomitaan vetoamalla Jeesukseen, joka kielsi meitä tuomitsemasta. Tuomitsemisen tuomitseminen tuomitsemalla on kuitenkin ristiriitaista. Jeesus ei kumonnut juutalaisten lakia, vaan muistutti, että Tuomarin edessä jokainen meistä on syntinen. Jeesus kehotti ylittämään toiseuden ennen tuomitsemista, nimittäin sen, että minä olen pyhä ja toinen syntinen. Tämä solidaarisuus on rakkautta, missä omasta silmästä lähtee hirsi ja lähimmäisen silmästä roska. Jumalan näkökulma antaa parhaan lähtökohdan erilaisuuden kohtaamiselle. Me olemme kaikki Jumalan luomia ja hänen rakkautensa kohteita.

Erimielisten ihmisten kohtaaminen on mahdollista, ristin kautta. Ihminen ei ole ihmiselle susi, eikä käsittämätön toiseus, vaan lopulta aika samanlainen ihminen, jolla on samanlaiset toiveet ja tarpeet kuin itsellä. Taikurille voi tarjota lettuja, kuten Muumimamma tai kuunnella runoilija Jarkko Jokisen tapaan natsia, joka pitää sopivasti tulisesta intialaisesta ruoasta. Kohtaaminen pelästyttää olkiukkomme. Se karistaa turhat stereotypiat ja metastereotypiat mielen uurnasta. Elokuvassa sammakkojumala siunaa ihmisiä laittamalla kätensä heidän päälleen. Meillä ei ehkä ole räpylöitä, mutta käsissämme, syleissämme ja katseissamme on parantavaa voimaa.

Taistelu piirakasta

Pride-marssit alkoivat Amerikassa vastareaktiona poliisien väkivallalle homoseksuaaleja kohtaan. Fantasiaelokuvat olivat kuulemma alusta asti juonessa mukana, sillä sateenkaarilippu syntyi kunnianosoituksena homoikoni Judy Garlandille, joka esitti laulun Over the Rainbow elokuvassa Wizard of Oz. Ensimmäiset homoaktivistit tahtoivat saada edes murusia amerikkalaisesta piirakasta.

Tänään taistelu piirakasta saa maailmanlaajuisia mittasuhteita ja uusia jakolinjoja. Guillermo del Toron elokuvassa Stricklandin fallinen sähköpamppu edustaa heteronormatiivista valtaa. Eikö homoseksuaaleja ole rääkätty juuri sähköhoidoilla ja raamattusitaateilla? Nykyään Paavalin sanoihin kytketään sähkövastuksia ja evankeliumeja luetaan sammakko-otuksen näkökulmasta. Tänään voi saada potkut, jos väittää, että homoseksuaali voisi vaihtaa seksuaalista suuntautumistaan.

The Shape of the Water -elokuvan vesiolento on myös tuhoava jumala. Elokuvan lopussa Strickland tunnustaa hänet jumalaksi – vähän samoin kuin roomalainen sotilas Jeesuksen kohdalla. Dagon ei armahda vihamiestään, vaan tappaa hänet.

Pride-viikosta on seurannut vihanpurkauksia, turhautuneita postauksia ja uhkauksia erota kirkosta. Nämä ovat pitkälti puolustusreaktioita ja selviytymiskeinoja, kun toiseuden uhka pelottaa. Kristityllä pitäisi kaikkein viimeiseksi olla aihetta huoleen. Jumala on kääntänyt pahan hyväksi.

Amerikkalainen unelma ja piirakka on käsittääkseni sama ilmiökenttä, mitä Raamatussa kutsutaan maailmaksi. Suomen kaupungit ja kunnat eivät välttämättä pääse tuomiopäivänä Sodomaa helpommalla. Ne ovat kuitenkin myös ilosanoman lähetyskenttiä. Kirkon alttarilla jaetaan leipää ja viiniä, Jeesuksen lihaa ja verta. Se joka polvistuu, nostetaan kunniaan, ikuiseen kunniaan ja kuolemattomuuteen, mikä ei ole fantasiaa, vaan Jumalan valtakunta, uusi taivas ja uusi maa, morsiamen ja sulhasen häät.

Ei ole kristillistä olla kristitty

Perusta 5 | 2019

Olemme tulleet tilanteeseen, jossa asioita, jotka aina ovat olleet olennainen osa kristinuskon valtavirtaa, on alettu länsimaisessa kristillisyydessä pitää kristinuskon etiikkaan sopimattomina ja jopa kristinuskon vastaisina. Toisin sanoen esimerkiksi perinteistä kristillistä etiikkaa ei pidetä enää kristillisenä tai hyvänä asiana, vaan sortavana ja alistavana suvaitsemattomuutena. Kristinuskoa vastaan hyökätään yhä enemmän lähimmäisenrakkauden tai ihmisoikeuksien nimissä, vaikka ihmisoikeudet perustuvat nimenomaan kristinuskolle ja mitään kristinuskoa ei ole ilman lähimmäisen rakastamista. Näin kristinuskoa pyritään nollaamaan sisältä päin, ikään kuin sen omista lähtökohdistaan käsin.

Täysin uusi ilmiö tämä ei tietenkään ole. Taustalla kummittelee 1800-luvun liberaaliteologiasta tuttu historian Jeesuksen ja uskon Jeesuksen erotteleminen. Sen mukaan todellinen historiassa elänyt Jeesus oli jotain muuta kuin opetuslapsien kuvittelema uskon Jeesus, josta muutama vuosikymmen myöhemmin kirjoitetut evankeliumit kertovat. Erottelun mukana seurasi lähes yliluonnollinen usko historiallis-kriittisen metodin mahdollisuuksiin kaivaa Raamatun kerrostumien alta esiin todellinen historiallinen Jeesus. Tuo usko ei kuitenkaan ajan myötä vaihtunut näkemiseksi, vaan usein eri tutkijoiden konstruktiot historian Jeesuksesta erosivat radikaalisti toisistaan tai olivat täysin ristiriidassa keskenään. Usein nämä konstruktiot vaikuttivat pikemminkin tutkijoiden oman ajattelun peilaukselta Jeesukseen kuin siltä, että niistä olisi saatu jotakin erityistä uutta historiallista tietoa.

Jeesus-tutkimuksella on tietenkin oma paikkansa enkä halua kiistää sen ansioita ja saavutuksia. Tässä lehdessä sitä harjoittaa N. T. Wright, joka peilaa Jeesusta perinteistä juutalaisuutta vasten ja rakentaa sitä kautta hyvin perinteisen kuvan Jeesuksesta. Jeesusta käsiteltäessä hankaluudeksi kuitenkin usein nousee oman ajattelun projektio Jeesuksesta, jolle tutkijatkaan eivät ole immuuneja. Silloin Jeesuksesta tehdään oman poliittisen ideologian nokkamies. Nykykiistoissa Jeesuksesta tehdään helposti arkkisuvaitsevainen, joka tuli maailmaan antamaan kaikkien kukkien kukkia ja hyväksymään kaiken mitä kuvitella saattaa lähimmäisenrakkauden nimissä. Historiallisesti tällöin ollaan kaukana totuudesta. Jeesus ei oman aikansa juutalaisena ollut mikään seksuaalisen vallankumouksen politrukki, vaan varoitti seuraajiaan siveettömyydestä.

Kirkossa käytävästä homoseksuaalisuutta koskevasta debatista onkin aistittavissa, että liberaalin puolen lopullinen päämäärä ei ole homoseksuaalien voimaantuminen, vaan Raamatun delegitimointi kirkon päätöksenteossa. Nimittäin liberaalin puolen argumentaatiossa ei vastaani ole tullut juurikaan tekstejä, joissa koko Raamatulle annettaisiin positiivinen merkitys tai relevanssi tänä päivänä. Yleensä tässä suhteessa parasta, mihin liberaalilla puolella pystytään, ovat epämääräiset viittaukset lähimmäisenrakkauteen tai Jeesuksen opetuksista rakkauden kaksoiskäskyyn.

Jeesuksen opetus toki kelpaa raamattuargumentaatioksi, eikä meidän missään nimessä tule unohtaa lähimmäisen rakastamista, mutta Raamatussa on paljon muutakin tekstiä kuin evankeliumit tai Jeesuksen opetus. Mikä rooli niille jää? Jeesus ei itse kirjoittanut ainoatakaan opetustaan ylös, vaan kaiken, mitä tiedämme Jeesuksesta, tiedämme apostolien kautta. Siksi on virhe nostaa Jeesuksen opetus apostolien muuta opetusta vastaan. Joko arvostamme apostolien opetusta kokonaisuutena eli koko Uutta testamenttia tai sitten emme arvosta mitään. Jos hylkäämme apostolien opetuksen kirjeteksteissä, hylkäämme lopulta Jeesuksenkin.

Minkäänlaista arvovaltaeroa ei ole sillä, mitä Matteus sanoo Jeesuksesta ja kristinuskosta ja sillä, mitä Paavali sanoo Jeesuksesta ja kristinuskosta, koska molemmat ovat apostolien opetusta. Argumentaatio, joka asettaa Jeesuksen opetuksen apostolien opetusta vastaan, hajottaa näin koko Raamatun ja kristinuskon yhtenäisyyden. Mitä lopulta kristinuskosta jää jäljelle, jos hyväksymme, että apostoleja ei tarvitse kuunnella? Jos apostolit olivat väärässä homoseksuaalisuuden suhteen, miksi he olisivat oikeassa Jeesuksen suhteen?

Kun apostolien opetus hylätään, eikä mitään sisällöltään määriteltyä tai rajattua kristillistä oppia jää jäljelle, voidaan kristinuskon nimissä opettaa mitä tahansa. Tämä ’mitä tahansa’ korvaa sitten uskontunnustusten määrittelemän apostolisen uskon. Autenttinen kristinusko puolestaan esittäytyy tällaiselle hämmennyksen teologialle lähinnä sortavana rakenteena, jota Jeesus ei ainakaan olisi hyväksynyt. Näin kristinusko on määritelty uudelleen siten, että ei ole enää kristillistä olla kristitty.

  • Santeri Marjokorpi

Perusta 4 | 2019

Tässä numerossa

 

194 | Pääkirjoitus

196 | Perustalla

198 | Artikkelit

  • 199 | N.T. Wright: Viimeaikaisen Jeesus-tutkimuksen uudet paradigmat osa I: Temppeli
    • N.T. Wrightin mukaan Jeesuksen opetukset temppelistä avautuvat restauraation eskatologian kautta.
  • 203 | Erkki Koskenniemi: Jordan Petersonin 12 elämänohjetta
    • Erkki Koskenniemen mukaan Jordan Petersonin käsitykset uskonnosta risteävät perinteistä kristillisyyttä, mutta paikoitellen ne ovat jopa vastakkaisia.
  • 209 | Jari Rankinen: Yhteisöseurakunta – hyvä ratkaisu? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Jari Rankinen esittää perustelut sille, kuinka yhteisöseurakunnat voisivat palvella Suomen ev.lut. kirkkoa

215 | Tässä ja nyt

  • 216 | Raskaudenkeskeytys ja vakaumus
  • 217 | Protestiääniä Porvoossa
  • 219 | Voimmeko olla samassa kirkossa? – naisten pappeudesta eri tavalla ajattelevat keskustelevat
  • 221 | Patristiikan symposiumissa pohdittiin varhaisten kristittyjen ja juutalaisten ihmiskuvaa
  • 224 | Eksorkistisen tarpeen lisääntyminen länsimaissa

229 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 230 | Jordan B. Peterson: 12 Rules for Life
    • Arvostelijana psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen
  • 234 | Matti Kankaanniemi: Ilmiö Jordan B. Peterson
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
  • 235 | Simo Heininen: Suomalaisen lähetystyön kriisi
    • Arvostelijana Juhani Koivisto
  • 237 | Markku Ruotsila: Sydänmaiden kapina
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

174 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 10. sunnuntai helluntaista 18.8. ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 27.10.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Yhteisöseurakunta – hyvä ratkaisu?

Perusta 4 | 2019

Jari Rankinen

Kirjoittaja on pastori ja työskentelee pääsihteerinä Suomen teologisessa instituutissa.

Pidin Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla tammikuussa kanavan, jossa puhuttiin messuyhteisöistä ja henkilöseurakunnista. ”Sovimme” tuolloin, ettemme tästä eteenpäin enää puhu henkilöseurakunnista – sana on aika huono ja altis väärinymmärryksille – vaan yhteisöseurakunnista. Tässä artikkelissa tarkastellaan yhteisöseurakuntia – millaisia ne olisivat, miksi niitä tulisi olla, ovatko ne teologisesti perusteltuja ja onko realismia, että niitä on tulevaisuudessa kirkossamme. Viime syksynä julkaistussa Iustitia 35:ssä on artikkelini samasta aiheesta. Iustitia on Suomen teologisen instituutin kirjasarja, jossa julkaistaan kirja kerran – tai kaksi kertaa vuodessa.

Millainen yhteisöseurakunta olisi?

Tarkoitan yhteisöseurakunnalla seuraavaa: Se on Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunta. Tällä hetkellä kirkossamme ei ole tällaisia seurakuntia mutta toivottavasti tulevaisuudessa on. Yhteisöseurakunnalla on jäsenet. Jäseneksi kastetaan tai kastettu liittyy jäseneksi, kun haluaa kuulua tähän seurakuntaan. Yhteisöseurakuntaan voi kuulua riippumatta, missä kaupunginosassa tai millä paikkakunnalla asuu. Kahteen seurakuntaan ei voi kuulua: jos liittyy yhteisöseurakuntaan, ei voi kuulua kirkon paikallisseurakuntaan, jonka jäsenyys määräytyy sen mukaan, missä asuu. Yhteisöseurakunnan voi perustaa sovittu määrä kirkkomme jäseniä. Hyvä vähimmäismäärä voisi olla 150 luterilaista kristittyä.

Yhteisöseurakunnalla on pastori – kokoaikainen tai osa-aikainen. Seurakunnassa tulee olla järjestys ja siksi myös yhteisöseurakunnalla on määrätty hallinto, joka toivottavasti kuitenkaan ei ole raskas ja kankea. Seurakunta kokoontuu ja siksi yhteisöseurakunnalla on tila, jossa se kokoontuu. Tila voi olla kirkon seurakunnan, seurakuntayhtymän tai kristillisen järjestön omistama ja yhteisöseurakunta maksaa siitä vuokran. Yhteisöseurakunta voi palkata muitakin työntekijöitä, jos siihen on varaa ja tarve. Työntekijöitä, joille ei makseta palkkaa – siis vapaaehtoisia – se tarvitsee huomattavan joukon. Ehkä tässä on sen yksi vahvuus – seurakunnan jäsenet tekevät yhdessä ja kaikkia tarvitaan.

Yhteisöseurakunnalla voi olla erityispiirre tai -piirteitä. Sen tulee sitoutua luterilaiseen uskoon, johon kirkko sitoutuu, mutta vaikkapa jumalanpalvelusjärjestys voi olla toisenlainen kuin yleensä. Erityispiirre voi olla karismaattisuus, joka sopii luterilaiseen uskoon. Tai diakonia voi leimata seurakuntaa vielä vahvemmin kuin yleensä ja näkyä miltei kaikessa, mitä seurakunnassa on ja tapahtuu. Minusta olisi hyvä, jos kirkon yhteisöseurakunnalla voisi olla se erityispiirre, että sen pastorit ovat miehiä. Tai mikäli kirkko muuttaa kantaansa ja alkaa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia, yhteisöseurakunnan erityispiirre voisi olla, että siinä vihitään vain eri sukupuolta olevia.

Yhteisöseurakunta on piispan kaitsennassa. Varmaan luontevin ratkaisu olisi, että seurakunta olisi sen piispan kaitsennassa, jonka hiippakunnan alueella se on. Yhteisöseurakunnan talouden tulee olla tasapainossa. Menoja voi olla sen verran, että ne voidaan maksaa omilla tuloilla. Henkilöseurakunnan jäsenet maksavat kirkollisveronsa tai jäsenmaksunsa tälle seurakunnalle.

Kirkkomme piirissä on huomattava joukko messuyhteisöjä, joissa on säännöllisesti, useimmiten joka sunnuntai, messu ja jotka ovat monille niissä mukana oleville tosiasiallisesti seurakunta. Jos kirkko päättää, että siinä voi olla myös yhteisöseurakuntia, luultavasti monista messuyhteisöstä tulisi yhteisöseurakuntia. Yhteisöseurakunnat olisivat siis pitkälti kuten monet messuyhteisöt ovat jo nyt.

Yhteisöseurakunnat eivät merkitsisi, että kirkkomme luopuisi parokiaalisesta rakenteestaan. Edelleen perusrakenne olisi, että kirkon jäsenet kuuluvat seurakuntaan, jonka alueella asuvat, ja tätä perusrakennetta täydennettäisiin mahdollisuudella halutessa kuulua yhteisöseurakuntaan.

Miksi yhteisöseurakuntia?

On niitä, jotka sanovat, että juuri yhteisöissä on kirkon tulevaisuus. Ihminen – ainakin useimmiten – kaipaa yhteisöä, johon kuulua, ja jos kirkossa ei ole näitä, kirkko ei vastaa siihen, mikä on monien toive. Kirkossa voi olla ja on erilaisia yhteisöjä. Monille yhteisö, johon hän haluaa kuulua, on messuyhteisö. Se voi tuntua selvästi yhteisöllisemmältä kuin suuri tai suurehko paikallisseurakunta ja ihminen kokee, että siinä on helpompi toimia ja toteuttaa Kristuksen omilleen antamaa tehtävää. Monilla messuyhteisöissä mukanaolevilla on paljon intoa ja taitoa palvella yhteisöä ja he antavat sille paljon. Joidenkin mielestä messuyhteisöön on helpompi kutsua mukaan heitä, joilla ei ole tai ei juurikaan ole yhteyttä seurakuntaan, enkä tarkoita seurakunnalla nyt vain kirkon paikallisseurakuntaa. Monissa messuyhteisöjen jumalanpalveluksissa on osallistujia enemmän kuin yleensä ja he ovat eri ikäisiä – lapsia, nuoria, perheitä ja vanhempaa väkeä. Tämä on luultavasti seurausta edellä mainituista syistä: mistä kokee saavansa ja mistä on innostunut, sinne menee itse ja kutsuu toisiakin. Missä on niitä, jotka kutsuvat ystäviään mukaan, siellä on enemmän väkeä.

Messuyhteisöjä ja niissä mukana olevia kirkon ei kannata menettää; se menettäisi ihmisiä, mahdollisuuksia ja voimavaroja. Sen sijaan nämä yhteisöt kannattaisi sitoa lujemmin kirkkoon ja tehdä niistä osa kirkon rakennetta. Yhteisöseurakunnat olisivat ratkaisu tähän. Ei pitäisi ajatella, että ne ja paikallisseurakunnat ovat toisiaan vastaan – ne voivat täydentää toisiaan. Yhteisöseurakunnat eivät saisi olla reservaatteja, joihin kootaan lajin viimeiset edustajat. Tällaiset yhteisöt yleensä kuolevat nopeasti. Niiden tulisi olla ulospäin suuntautuneita, avoimia, kutsuvia ja mukaansa ottavia. Niissä evankeliumin, ilosanoman, tulisi olla ydin ja toisista välittämisen näkyä. Ne voisivat olla kirkolle ja sen sanomalle hyviä välineitä.

On vaara, että Suomen evankelisluterilainen kirkko menettää nämä kristityt ja yhteisöt. Niissä on huomattava joukko kirkon jäseniä eivätkä he ole juurikaan mukana sen seurakunnan toiminnassa, jonka jäseniä he ovat. Heistä moni miettii, kannattaako kuulua seurakuntaan ja maksaa joka vuosi muutaman sadan euron jäsenmaksu. Tuskin kukaan miettisi ja eroaisi, jos nämä yhteisöt olisivatkin kirkon seurakuntia. Aika monet kirkkomme jäsenet tuntevat vierautta tai työntöä muualle siinä seurakunnassa, jonka jäseniä he ovat. Hekin kysyvät, miksi kuulua tähän seurakuntaan, johon täytyy kuulua asuinpaikan perusteella, eikä ole ollenkaan mahdotonta, että he eroavat seurakunnasta. Jotkut ovat sen tehneet. Jos he voisivat liittyä jonkin yhteisöseurakunnan jäseneksi, ainakin osa heistä löytäisi kirkon sisäpuolelta seurakunnan, jossa he elävät yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Käskemällä edellä mainitut eivät ala ajatella toisin eivätkä enää harkitse eroa kirkosta. Mitä nuoremmista on kyse, sitä huonommin käskeminen tehoaa.

Saatetaan vähätellä messuyhteisöissä olevien määrää, ja ovathan luvut mitättömiä, jos niitä verrataan kirkon koko jäsenmäärään. Huomattavasti suurempia luvut ovat, jos puhutaankin niistä, jotka osallistuvat sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Paikallisseurakuntien jumalanpalveluksissa tavallisena sunnuntaina osallistujia on noin 30.000. Kirkon piirissä toimivien messuyhteisöjen jumalanpalveluksissa sunnuntaisin lienee osallistujia noin 5.000. Siis noin 15 % sunnuntaina messuun osallistuvista kirkon jäsenistä on messussa jossakin messuyhteisössä. Monissa messuyhteisöissä on mukana perheitä, lapsia ja nuoria ja yhteisöt näyttävät kasvavan. Samanaikaisesti kirkon jäsenmäärän lasku luultavasti jatkuu ja kiihtyy. Ei ole samantekevää, ovatko messuyhteisöt kirkon sisä- vai ulkopuolella.

Uskon, että messuyhteisöille olisi eduksi, jos niistä tulisi yhteisöseurakuntia. Olisi selkeämpää, että ne olisivat seurakuntia, joilla on jäsenet, pastori, järjestys ja hallinto ja joihin sovelletaan sitä, mitä Raamattu ja luterilainen usko sanovat seurakunnasta. Yleensä pienemmän on hyvä kuulua suurempaan kokonaisuuteen. Kirkon yhteisöseurakuntana messuyhteisö olisi kiinteämmin osa suurempaa kokonaisuutta.

Myös lukkiutunut tilanne pappisvihkimysten suhteen voitaisiin ratkaista, jos se haluttaisiin ratkaista. Tarkoitan niitä, jotka eivät saa pappisvihkimystä, koska eivät osallistu vihkimykseen yhdessä pastoreiksi vihittävien naisten kanssa. Kun yhteisöseurakunta tarvitsisi pastorin, hänet voitaisiin vihkiä yhteisöseurakunnan jumalanpalveluksessa, eikä sitten tarvitsisi miettiä, ketkä ovat ja kuka voi olla mukana. Tämä vaatii tietysti, että kirkossa pidetään mahdollisena paitsi ajatella myös toimia sen mukaan, mikä on kirkon perinteen mukainen käsitys pastorin sukupuolesta. Voisiko kirkossamme olla joitakin kirkon jäseniä kohtaan samankaltaista ymmärtämystä, jota on esimerkiksi roomalaiskatolisia tai ortodoksisisaria ja -veljiä kohtaan?

Tuntuu, että kiistely seurakunnissa kuluttaa paljon monien voimia ja nämä voimat ovat pois seurakunnan varsinaisesta tehtävästä. Olisiko parempi, että ne, joiden käsitykset ovat kaukana toisistaan, olisivatkin eri seurakunnissa? Se voi vapauttaa voimia tärkeämpiin asioihin. Tämäkin hyöty yhteisöseurakunnista saattaisi olla.

Entä teologia?

Luterilaisen uskon mukaan kirkko, tai seurakunta, on ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus VII). Kristitty tarvitsee seurakunnan, yhteisön, johon hän kuuluu, jossa hän on yhdessä toisten Jumalan omien kanssa ja jossa julistetaan evankeliumia ja Jumala jakaa armoaan sakramenteilla. Uudelle testamentille vieras ajatus on, että kristitty olisi ilman seurakuntaa. Näkymätön, maailmanlaaja Kristuksen Kirkko, johon sanomme uskovamme lausuessamme uskontunnustuksen, todentuu ja tulee näkyväksi siellä, missä on Jumalan omia, joita Augsburgin tunnustus kutsuu pyhiksi, kuullaan Jumalan sanaa ja evankeliumia, kastetaan, vietetään ehtoollista ja julistetaan synnit anteeksi Jeesuksen sovitustyön perusteella. Tässä näkyvässä kristityn tulee olla mukana. Uusi testamentti tai luterilainen tunnustus ei sano, että seurakunnan rakenteen tulee olla juuri tietynlainen. Se voi olla parokiaalinen – seurakuntaan kuuluvat sen alueella asuvat – tai se voi olla yhteisöseurakunnan kaltainen. Ei ole periaatteellista teologista estettä yhteisöseurakunnalle.

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei esimerkiksi Suomen teologisen instituutin jäsenjärjestöjen messuyhteisöistä saisi tulla kirkon yhteisöseurakuntia – siis jos se olisi mahdollista. Tälle pyritään esittämään teologisia syitä: Jumalan sanasta luopuneeseen ja liberaaliin kirkkoon ei pitäisi olla niin lujassa suhteessa. Mitä ajatella tästä? Kysymys saanee vastauksen vastaamalla toiseen kysymykseen: voiko olla Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen? Jos voi olla jäsen sen paikallisseurakunnassa, miksi ei voisi olla yhteisöseurakuntia ja jäsen jossakin niistä?

Minut on kastettu Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi ja saanut siltä paljon hyvää, muutakin kuin kasteen. Olen saanut elää ja kasvaa siinä. Täytyy olla painavat syyt tämän kirkon jättämiselle. Juuri lähtö pitäisi perustella hyvin, ei niinkään jääminen. Minulle riittävää syy lähteä ei ole, että monet kirkossa tai kirkon johdossa sanovat tai tekevät, mitä ei pitäisi. En löydä Uudesta testamentista tukea sille, että tulisi lähteä tästä syystä. Uudessa testamentissa ei käsittääkseni ole yhtään kehotusta jättää seurakunta. Tilanne silloin oli toisenlainen kuin nyt, silti ei ole merkityksetöntä, ettei näitä kehotuksia ole.

Löydän näitä opetuksia Uudesta testamentista: se on ratkaisevaa, mitä itse teen. Toiminko ja voinko toimia Jumalan tahdon mukaan? Vaaditaanko tai pakotetaanko minut tekemään vastoin, minkä ymmärrän Jumalan tahdoksi? Voinko uskoa niin kuin Jumalan sana opettaa ja voinko kokoontua yhdessä toisten kristittyjen kanssa, viettää ehtoollista ja tehdä nämä sen mukaan, minkä ymmärrämme oikeaksi? Voiko toteuttaa tehtävää, jonka Jeesus antoi omilleen? Kirkossa, jonka jäseneksi minut on kastettu, voin tehdä nämä nyt ja toivottavasti tulevaisuudessakin, ja siksi en pysty tekemään johtopäätöstä, että pitäisi lähteä.

Raamatussa on kehotuksia ja vaatimuksia, jotka saattavat ohjata eri suuntiin: on kehotuksia pysyä oikeassa, Jumalan tahdon mukaisessa uskossa, opissa ja elämässä ja kehotuksia olla yhtä, pysyä yhdessä ja välttää hajaannusta. Sovellan näitä tilanteeseen, jossa olen, siten, että pysyn kirkossa, johon olen kastettu, niin kauan kuin tässä kirkossa on mahdollista uskoa, elää ja kokoontua toisten kristittyjen kanssa sen mukaan, minkä ymmärrän Jumalan tahdoksi.

Onko oikeasti mahdollista?

Yhteisöseurakunnista, tai henkilöseurakunnista, puhutaan nyt toisin kuin vielä joitakin vuosi sitten. Silloin tavallista oli, että niiden sanottiin olevan soveltumattomia meidän kontekstiimme tai niistä ei haluttu puhua ollenkaan. Nyt eri tahoilla mietitään, voisiko niitä sittenkin olla myös Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Kuullaan terveisiä eri maista, joissa on erilaisia yhteisöseurakuntia, myös perinteisten kirkkojen piirissä, ja niistä on hyviä kokemuksia. Myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon tulevaisuuskomitea mietinnössään vuonna 2016 ehdotti harkittavaksi henkilöseurakunnan kokeilemista seurakuntayhtymässä. Millaisia nämä seurakunnat olisivat, sitä mietintö ei tarkasti kerro, eikä sitäkään, voisiko näissä seurakunnissa olla esimerkiksi niitä erityispiirteitä, joita tämän artikkelin alussa mainittiin. Ilmapiirin muuttuminen kertoo siitä, että yhteisöseurakuntia saattaa olla tulevaisuudessa kirkossamme. Ratkaisevaa on, halutaanko yhteisöseurakuntia. Ollaanko sitä mieltä, että kirkko tarvitsee niitä? Jos on riittävästi halua ja haluajia, ratkaisut löytyvät.

Varmasti on myös niitä, jotka vastustavat ylipäänsä yhteisöseurakuntia, ja niitä, jotka vastustavat erityisesti, mikäli niissä olisi mahdollista vaikkapa se, että vain miehet toimivat pastoreina tai – jos kirkko päättää muuttaa kantaansa avioliitosta – vain eri sukupuolta olevia vihitään avioliittoon. Joillekin naisten pappeus on ihmisoikeuskysymys – heidän mielestään ne, jotka eivät hyväksy sitä, rikkovat ihmisoikeuksia – eivätkä he suostu siihen, että kirkossa saisi tehdä ihmisoikeusrikoksia. Ei, vaikka yhteisöseurakunnassa kysymys pastorin sukupuolesta ei olisi keskeinen asia. Mutta ovatko ne, jotka ajattelevat näin, oikeasti ja johdonmukaisesti tätä mieltä? Sanovatko he roomalaiskatoliselle kristitylle, ortodoksille tai näiden kirkkojen johtajille, että he rikkovat ihmisoikeuksia?

Onko kirkossamme tulevaisuudessa yhteisöseurakuntia, riippuu varmaan paljon siitä, minkä verran ja minkä kokoisia messuyhteisöjä kirkon piirissä on. Jos niitä on huomattava joukko ja niissä on huomattava määrä kirkon jäseniä, on paljon todennäköisempää, että messuyhteisöistä voi tulla kirkon yhteisöseurakuntia. Jos niitä messuyhteisöjä, joissa vain miehet toimivat pastoreina, on paljon ja niissä väkeä on paljon, on selvästi enemmän ymmärtämystä sille, että nämäkin voivat olla kirkon seurakuntia. Määrä ratkaisee usein kirkossakin.

Miten kootaan jäsenmaksu?

Kun puhutaan henkilöseurakunnista, joita tässä artikkelissa siis kutsutaan yhteisöseurakunniksi, toisinaan sanotaan, että ylitsepääsemätön este niille on kirkollisveron kokoaminen – niissä se olisi niin vaikeaa tai mahdotonta. Kirkollisvero kootaan valtion verotuksen yhteydessä ja jos samassa kunnassa asuisi kirkon eri seurakuntiin kuuluvia eivätkä nämä seurakunnat muodostaisi seurakuntayhtymää, veron kokoaminen olisi hyvin hankalaa eikä verohallinto suostuisi siihen. Kirkossamme on kuitenkin kaksi seurakuntaa, joiden jäsenet asuvat eri kuntien alueella – Olaus Petrin seurakunta ja Suomen saksalainen evankelisluterilainen seurakunta – ja näiden seurakuntien jäsenten kirkollisvero pystytään kokoamaan. Löytyisikö tapa, jolla kirkollisvero kootaan yhteisöseurakunnissa, tavasta, jolla se kootaan näissä kahdessa seurakunnassa?

Ehkä vielä parempi ratkaisu olisi se, joka on käytössä Tanskassa. Siellä evankelisluterilaisessa kirkossa on yhteisöseurakuntia, joita kutsutaan vaaliseurakunniksi (valgmenighed). Näiden jäsenet eivät maksa kirkollisveroa mutta seurakunnan, johon he kuuluvat, tulee vastata kaikista kuluistaan. Ei siis tarvitse miettiä ja ratkaista verotukseen liittyviä ongelmia. Jäsenmaksu näissä seurakunnissa lienee ainakin se, minkä verran seurakunnan jäsen maksaisi kirkollisveroa parokiaalisessa seurakunnassa.

Kirkolliskokous

Uusi kirkolliskokous valitaan ensi vuoden helmikuussa. Seurakuntien kirkkovaltuustojen, yhteisten kirkkovaltuustojen ja seurakuntaneuvostojen jäsenet valitsevat kirkolliskokouksen maallikkojäsenet. Kunkin äänen painoarvoon vaikuttaa seurakunnan jäsenmäärä. Jos olisi yhteisöseurakuntia, myös niiden valtuustoa ja neuvostoa vastaavien hallintoelinten jäsenillä olisi äänioikeus, mutta koska niiden jäsenmäärä olisi pieni parokiaalisiin seurakuntiin verrattuna, niiden jäsenten mahdollisuus vaikuttaa kirkolliskokouksen valintaan olisi luultavasti selvästi pienempi kuin nyt on niillä, jotka ovat parokiaalisen seurakunnan jäseniä ja luottamushenkilöitä mutta liittyisivät yhteisöseurakuntaan. Moniin asioihin löydetään hyvä ja oikeudenmukainen ratkaisu, jos on halua löytää. Myös tähän asiaan se löytyisi.

Entä eristäisikö yhteisöseurakunta? Eikö olisi parempi toimia suuremmassa seurakunnassa? Vastaus riippuu, millainen yhteisöseurakunta olisi. Varmasti se voisi olla hyvin eristäytynyt. Tai se voisi olla avoin ja tehdä yhteistyötä toisten seurakuntien kanssa asioissa, joissa on viisasta toimia yhdessä.

Mitä pitäisi tehdä?

Mitä pitäisi ja voimme tehdä, jos haluamme, että kirkossamme on tulevaisuudessa myös yhteisöseurakunta? Roomalaisen valtiomiehen Marcus Porcius Cato< vanhemman kerrotaan päättäneen kaikki julkiset puheensa toteamukseen: ”Olen muuten sitä mieltä, että Karthago on tuhottava.” Ei kaikkia puheita tarvitse päättää tai aloittaa kertomalla yhteisöseurakunnista, joita tarvitaan. Mutta jos tahdomme niitä, aika usein niistä tulisi puhua ja muistuttaa.

Jos haluamme yhteisöseurakuntia, messuyhteisöt ovat ratkaisevan tärkeitä. Jos niitä on ja ne ovat merkittävä tekijä kirkossa, todennäköisemmin tulevaisuudessa on myös yhteisöseurakuntia. Uusia messuyhteisöjä kannattaa perustaa ja nykyisistä pitää huolta ja vahvistaa niitä. Kannattaa olla mukana siellä, missä kirkon ja seurakuntien asioista päätetään. Yhteyksien rakentaminen ei ole yleensä huono asia. On muitakin, jotka pitävät yhteisöseurakuntia hyvänä ratkaisuna, ja on heitä, jotka suhtautuvat epäillen mutta voivat muuttaa käsitystään oppiessaan tuntemaan niitä, jotka kannattavat yhteisöseurakuntia, ja heidän perustelujaan. Tarvitaan yhteistyötä. Tarvitaan myös rukousta. Varsinkin sitä tulisi pyytää, että tapahtuu Jumalan tahto ja hän avaa ovet, joista mennä, ja sulkee toiset.

Lopuksi

Joka paikkakunnalle tai kaikkiin kaupunginosiin ei tarvittaisi yhteisöseurakuntaa, paikallisseurakunta riittäisi – sen sisällä voisi olla yhteisöjä, jotka vastaavat siihen, mikä on monien toive. Mutta on myös monia paikkakuntia tai kaupunginosia, joilla yhteisöseurakunta olisi hyvä ratkaisu parokiaalisen seurakunnan rinnalla. En ajattele, että yhteisöseurakunnat olisivat paratiiseja maan päällä. Sellaisia täällä ei ole, koska kaikki ovat syntisiä ihmisiä. Ja juuri siksi tarvitsemme seurakuntaa.

Miksi Kirkkopäivät politisoituvat?

Perusta 4 | 2019

Kirkkopäivät 2019 sai lopulta sitä julkisuutta, jota se on hakenut postmodernilla populismillaan jo vuosia. Kyse oli paneelista, jonka osallistujaluettelosta nostettiin “kunniallisen” lehdistön tukema somekohu. Kohun keskipisteeseen joutui kansanedustaja, jonka ilmeisesti ei haluttaisi edustavan. Hän kun vastustaa jonkinlaista yleistä mielipidettä, jota kaiketi pyritään normalisoimaan yhteiskunnassa.

Halla-ahon kutsuminen Kirkkopäiville on epäilemättä mautonta. Hänen yhteytensä kristilliseen perintöön ei ole ollut yksiselitteisen myönteinen. Mutta yhtä mautonta on se, että toiseen poliittiseen laitaan asemoituvat puheenvuoron käyttäjät Ilkka Huhta ja Mikko Malkavaara protestoivat koko juhlia peruuttamalla oman tulonsa. Työvuoroja ei kirkossa saa järjestellä, mutta näköjään mielipiteen saa ilmaista jaloin. Kunhan eivät vain saisi myöhemmin tuomiota syrjinnästä.

Allekirjoittanutta on kuitenkin ihmetyttänyt se, että erään toisen poliitikon esiintymisestä ei noussut minkään sortin kohua. SKDL:n raunioille perustetun eurokommunistisen Vasemmistoliiton Andersson sai esiintyä Kirkkopäivillä kaikessa rauhassa. Hänkin on kansanedustaja ja sijoittuu poliittisen kentän äärilaitaan – tosin aivan toiseen laitaan kuin tuo edellä kammoksuttu puheenjohtaja. Ettei vain olisi päivillä piipahtanut lisäksi joku Vihreiden kansanedustaja (kuten sinne kutsuttu Touko Aalto; minulla ei ole tietoa kuuluuko kirkkoon)? Takavuosina puolestaan jotkut olisivat peruuttaneet tulonsa jo siksi, että ääneen päästettiin mammonan ylipappi Björn Wahlroos. Mutta ei. Kukaan ei protestoinut enää näitä ristiriitaisia hahmoja.

Itselläni ei ole poliittista kantaa eikä jäsenkirjaa. Minulle on yhdentekevää, kuka milläkin päivillä käy. Yllä olevat esimerkit paljastavat kuitenkin jotain erityisen mielenkiintoista kirkon nykytilasta. Ne osoittavat, että Kirkkopäivät on politisoitunut.

Kirkkopäivistä käyty keskustelu paljastaa myös, että Suomessa rakennetaan tällä hetkellä kovaa vauhtia amerikkalaista polarisaatiota. Sosiaalidemokratiaan samastuva valtakörttiläisyys yrittää luoda kuvaa kristillisestä oikeistosta, joka etenkin herätysliikkeiden kautta haluaa johtaa kirkkomme konservatiiviseen stagnaatioon. Huhta viittasi konservatiivikristittyjen ja oikeistopopulistien lähetymiseen Euroopassa (HS). Liekö tarkoittanut arvoliberaalia Laajasaloa. Helsingin Sanomat on muutenkin osallistunut saman viholliskuvan rakentamiseen. Lukijan näkökulmasta asetelma vaikuttaa kuitenkin huvittavalta. Lehden haastatteluun oli löydetty kaksi helluntaisaarnaajaa, jotka ilmoittivat tavalla tai toisella kannattavansa amerikkalaistyylistä arvokonservatismia. Kaksi neljästä miljoonasta.

Hyvä yritys sinänsä, mutta siihen jää pieni särö. Suomalaiset (kirkon piirissä toimivat) herätysliikkeet ovat maamme lähes ainoita tosiluterilaisia yhteisöjä (SLEY on julkaissut kaikki Lutherin pääteokset sekä myös Tunnustuskirjat; Kansanlähetyksessä myydään Pieperin Dogmatiikkaa; Raamattuopistolla luetaan Waltheria). Regimenttioppi on niiden piirissä kovaa valuuttaa. Uskontoa ja politiikkaa ei sovi sekoittaa. Jopa KD on jo pitkään määritellyt toimintansa kristittyjen toteuttaman politiikan, ei politisoituneen uskonnollisuuden kautta.

Kirkon vasemmisto tarvitsee kuitenkin olkinukkensa. Tarvitaan välineitä, joilla arvokonservatismi saadaan näyttämään pahalta, ja sen yhteys Raamattuun ja kirkon Tunnustuskirjoihin hämärretään. Yhtälö avautuu. Nimeämällä homoliittojen, sosiaalisen abortin ja naispappeuden vastustajat kristillisen oikeiston edustajiksi heidät saadaan samastetuksi “suuren saatanan” eli trumpilaisuuden kanssa. Mikä olisikaan vahvempi ase kirkkopolitiikassa.

Mutta kirkon herätysliikkeet eivät Piepereineen ja Tunnustuskirjoineen sovi tuohon kaavaan – ellei Raamattu itse sitten edusta ja synnytä kristillistä oikeistoa. Aika harva uskaltaisi mennä väitteissään niin pitkälle. Siksi ainoa todellisesti uskontoa ja politiikkaa sekoittava joukko kirkossa on punavihreä arvoliberalismi, joka haluaa kirkon toimivan omien arvojensa ja normiensa mukaan.

Ongelman teologinen syy on pitkään tunnettu. Kulttuuriprotestantismi on itse luopunut regimenttiopista – itse asiassa jo sata vuotta sitten. Kun Saksan luterilaisuus muuttui uuskantilaisuudeksi ja Herrmann nimesi “uskonnon arvoelämykseksi” (lukekaa Eeva Martikaisen loistava analyysi), moraali nousi uskonnon keskiöön. Lundissa tämä liitettiin käsitykseen arjen kutsumuksesta. Niinpä kristillisyys ei monille merkitse muuta kuin “vastuullista” (mitä se milloinkin on) elämää kirkon jäsenenä ilman uskonnon ulkonaisia tuntomerkkejä. Ja tämän ihanteen mukaanhan Kirkkopäivätkin järjestetään: kaikkien jäsenten ja vähän muidenkin yhteiskunnan edustajien “arvovapaa” (heh heh) yhteentulo.

Kirkolla ei tuossa tulkinnassa nähdä enää erityisesti (hengellisen regimentin mukaista) uskoa synnyttävää ja ylläpitävää tehtävää. Sen sijaan arjen uskontoa on maallisen regimentin toteuttaminen vakaumuksista tai uskon sisällöstä välittämättä. Aikamme muusta keskustelusta on havaittu, että sama näkemys on vähitellen muuttamassa sekä KMN:n että Luterilaisen maailmanliiton käsitystä lähetystyöstä (joka siis muuttuu yhteiskunnallisten prosessien synnyttäjäksi). Regimenttioppi katoaa, ja teologisesti sanoen “vanhan lihan” ansiosta nimenomaan lain ja evankeliumin hallitsema hengellinen työ pudotetaan pois.

Jos kirkon eliitti haluaa korjata kuvaa siitä, että kirkon poliittista peliä pelataan vain yhteen päätyyn arvoliberalismin ehdoilla, se voi helposti ottaa käyttöön aikamme uuden iskusanan “turvallisesta tilasta”. Kirkon tunnustukselliselle väelle, joka jostain syystä haluaa vielä pitää kiinni Raamatusta ja luterilaisesta perinteestä (rikkomatta missään olennaisessa kohdassa näitä vastaan), tulee taata turvallinen tila kirkon kentässä. Tämä pitää sallia vähemmistön ehdoilla. Se tulee järjestää siitä huolimatta, että niin kirkossa kuin yhteiskunnassa on paljon niitä, jotka tulevat suuttumaan tuon tilan sallimisesta. Sanomattakin on selvää, että jos kirkon johto ei tällaiseen nöyrry, se on vallan ja alistajan puolella.

  • Timo Eskola

Perusta 3 | 2019

Tässä numerossa

 

130 | Pääkirjoitus

132 | Perustalla

133 | Artikkelit

  • 134 | Timo Junkkaala: Miten ja miksi suhde roomalaiskatolisuuteen on muuttunut? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Timo Junkkaala kysyy artikkelissaan, miten erityisesti viidennen herätysliikkeen suhtautuminen roomalaiskatolisuuteen on muuttunut vuosikymmenten aikana.
  • 143 | Timo Junkkaala: Rooman kirkko ja me
    • Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen vastasi Timo Junkkaalan esittämiin kysymyksiin yhteyspyrkimyksistä luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon välillä.
  • 149 | Juho Sankamo: Miksi liityin katoliseen kirkkoon?
    • Juho Sankamo avaa Perustan lukijoille syitä, jotka johtivat hänet lopulta liittymään roomalaiskatoliseen kirkkoon.

156 | Tässä ja nyt

  • 157 | Tunnustuksen ja lähetystyön maailmanlaaja luterilainen yhteysverkosto (Global Confessional
    and Missional Lutheran Forum)
  • 163 | Vihapuhetta vai halua ymmärtää?
  • 164 | Kuohuvat Karamazovit vievät elämän peruskysymysten ääreen

165 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 166 | Juho Sankamo: Alkukirkon salaisuus
    • Arvostelijana Markus Korri
  • 168 | Joseph Ratzinger: Johdatus kristinuskoon
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
  • 170 | Joseph Ratzinger: Liturgian henki
    • Arvostelijana Markus Korri
  • 173 | Eero Huovinen: Isä meidän
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

174 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa helatorstaista 30.5. ja päättyy 9. sunnuntaihin helluntaista 11.8.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Miten ja miksi suhde roomalaiskatolisuuteen on muuttunut?

Perusta 3 | 2019

Timo Junkkaala

Kirjoittaja on teologian tohtori ja kirkkohistorian dosentti. Alustus on pidetty Tiililä-seurassa 5.4.2019

Johdannoksi

Otsikossa ei mainita kenen tai keiden suhteesta roomalaiskatolisuuteen on kysymys. Tarkastelen aihetta lähinnä viidennen herätysliikkeen näkökulmasta, mutta samalla vähän yleisemminkin Suomen ev.lut. kirkon ja roomalaiskatolisen kirkon suhteen kehitystä ajatellen. Muutamia tunnettuja teologeja on maailmalla ja nyt Suomessakin siirtynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. Aiemmilta ajoilta meillä tunnetaan lähinnä vain dogmatiikan professori Seppo A. Teinosen liittyminen Rooman kirkkoon hänen jäätyään eläkkeelle ja muutettuaan Espanjaan. Uutta on nyt mm. se, että kun aiemmin varsinkin herätysliikkeissä suhtauduttiin hyvin kriittisesti ja torjuvasti roomalaiskatoliseen kirkkoon, nyt niissäkin on tapahtunut muutoksia. On siis syytä kysyä, miten ja miksi suhtautuminen roomalaiskatoliseen kirkkoon on muuttunut ja mitä muutoksesta mahdollisesta voi seurata.

Aiemmin katolinen kirkko nähtiin pääasiassa uhkana

Voimakkaimmin roomalais-katolisesta kirkosta varoitti aikanaan Uuras Saarnivaara (1908─1998). Hänen kirjoissaan Kohti suurta Baabelia (1960), Suuri luopumus (1967) ja Harmageddon (1969) Rooman kirkko ja ekumeeninen liike samaistetaan Ilmestyskirjan luvussa 17 kuvattuun porttoon. ”Viimeisinä aikoina muodostuu täten ‘Baabelportoksi’ nimitetty yleiskirkko”, hän kirjoitti. Saarnivaara oli lestadiolaistaustalta ja Amerikan kautta viidenteen herätysliikkeeseen, lopuksi erityisesti Kansanlähetyksen yhteyteen tullut teologi ja pappi. Saarnivaarasta kaksi väitöskirjaa julkaissut Ari Auranen on todennut, että Saarnivaara oli saanut ratkaisevia vaikutteita amerikkalaisesta fundamentalismista ja antikommunismista. Hän toimi kahteen otteeseen pappisseminaarin opettajana Amerikassa, ensin vuodesta 1939 vuoteen 1954 Suomi-Synodin seminaarin opettajana Hancockissa Michiganissa ja uudelleen 1964─1967 vastaavassa tehtävässä Minnesotassa.

Suomessa hän kiersi 1948 ja 1949 kesäisin etupäässä Rauhan Sanan lestadiolaisuuden tilaisuuksissa, toimi 1954─57 Kansan Raamattuseuran Sana-lehden päätoimittajana, 1957─1964 Suomen Raamattuopiston Sisälähetysopiston johtajana ja vuoden 1967 jälkeen eri tehtävissä Kansanlähetyksessä.

Saarnivaara oli jo 1955 käynnistänyt ekumenian vastaisen kampanjan Vartija-lehden kirjoituksellaan. Vuonna 1960 Saarnivaara julkaisi suomeksi ruotsalaisen David Hedegårdin kirjan, joka oli 1953 ilmestynyt ruotsiksi nimellä Söderblom, påven och det stora avfallet. Saarnivaaran suomentamana se ilmestyi nimellä Kohti suurta baabelia. Tiililän arvostelun mukaan kirja oli käännöksessä sen verran muuttunut, että sitä oli syytä pitää Saarnivaaran kirjana. Tiililä näki kirjassa paljon hyvää, mutta ei hyväksynyt yleistystä, jonka mukaan kirkollisen elämän valtaosa leimattiin liberaaliteologian ja ekumeenisen ajattelun myrkyttämäksi ja kirkon johtajia pidettiin ”saatanallisen maailmankirkon” valmistelijoina.

Hedegårdin kautta vahvistui Saarnivaaran yhteys amerikkalaiseen Carl Intiren perustamaan ja johtamaan liikkeeseen International Council of Christian Churches (ICCC). Markku Ruotsila on tutkimuksissaan osoittanut, että tämä liike on osa sitä Amerikan kristillistä oikeistoa, joka on Donald Trumpin takana.

Saarnivaara julkaisi 1966 englanniksi kirjan Armageddon. Uuden tien kustantamana hän julkaisi uuden ekumeniakriittisen kirjan Suuri luopumus vuonna 1967. Harmageddon ilmestyi suomeksi 1969. Näissä kirjoissa Saarnivaara toisti aiemmin esittämänsä väitteet, joiden mukaan ilmestyskirjan punainen peto on kommunismi ja portto on yhdistynyt luopiokirkko, joka syntyy Kirkkojen Maailmanneuvoston johtamasta ekumeenisesta liikkeestä ja Rooman kirkosta.

”Karitsansarvinen Antikristus-peto toimii punaisen petovallan kannattamana (porttonainen helakanpunaisen pedon selässä) ja käyttää sen valtaa (toimii sen valtuuttamana) taivutellen ihmisiä kumartamaan punaista petoa, tunnustamaan sen Jumalan lähettämäksi ja alistumaan sen valtaan.” ”Kristuksen todellinen seurakunta on ’Karitsan morsian’ ja ’Karitsan vaimo’, joka tahtoo pysyä uskollisena. Kirkko, joka on Kristukselle ja Jumalan sanalle uskoton, on muuttunut ’portoksi’, joka viljelee luvattomia yhteyksiä vieraitten oppien, uskontojen ja ideologioiden ja yleensä maailman kanssa.” ”Ilm. 17. luvussa kuvattu ’suuri portto’ eli ’suuri Baabel’ on -maailmallisuuteen langennut Kristuksen kirkko eli lujaksi kirkkolaitokseksi järjestäytynyt lihallinen valhekristillisyys.” (Suuri luopumus s. 230-231). Kansanlähetyksessä Saarnivaaraa pidetään yhä liikkeen keskeisenä ja tärkeänä opettajana, vaikkei ehkä nimenomaan tämän ekumenia ja Rooma-kritiikin tähden.

Dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904─1972) seurasi 1950-luvulla roomalaiskatolista teologiaa ja samoin roomalaiskatolisen kirkon aktivoitumista Suomessa. Hän varoitti Rooman kirkon propagandasta, muistutti että dominikaanit eivät ole tervetulleita Suomeen ja ihmetteli, miksi katolisilla on Suomessa 22 pappia vaikka seurakuntalaisia on vain 1200.

Toisaalta hän kiinnitti huomiota myös siihen, että Rooman kirkon teologit kirjoittivat silloin myönteisemmin Lutherista ja uskonpuhdistuksesta kuin aiemmin. Hän esitteli joulukuussa 1955 Uusi Suomi -lehdessä Joseph Lortzin kirjan Die Reformation in Deutschland, mikä oli käänteentekevä uudelleen arviointi roomalaiskatolisessa reformaation tulkinnassa.

1960-luvulla Tiililä näkemys muuttui ensin pikkuhiljaa ja lopulta radikaalisti. Hän erosi syksyllä 1962 luterilaisesta kirkosta (Hän syytti kirkon johtoa ja kirkollista lehdistöä pelastussanoman syrjäyttämisestä ja puuhailusta kaikessa muussa.). Pian hänen kiinnostuksensa ja arvostuksensa roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan kasvoi ja 1968 hän tiedusteli mahdollisuutta päästä Rooman kirkon jäseneksi. Tiililä oli lähellä herätysliikkeitä ja häntä arvostettiin niiden piirissä, varsinkin viidennessä herätysliikkeessä suuresti, mutta nimenomaan suhteessa ekumeniaan ja Roomaan hän kulki eri tietä kuin viidennen herätysliikkeen pääuoma.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962-1965) merkitys

Muutokseen vaikuttivat monet tekijät. Yhtenä merkittävimmistä pidetään Vatikaanin II kirkolliskokousta, jonka antia kokouksessa tarkkailijana ollut professori Seppo A. Teinonen teki Suomessa tunnetuksi ja josta Emil Anton on kirjoittanut hyvin informatiivisen ja mielenkiintoisen kirjan.

Joidenkin mielestä Vatikaanin II kirkolliskokous ei ollut vain 1900-luvun merkittävin kirkollinen tapahtuma vaan merkitsi ”konstantinolaisen aikakauden, keskiajan ja vastauskonpuhdistuksen loppua”, uudenlaista kristinuskoa, kirkon syvää hengellistä uudistumista. Toiset taas sanovat, että Rooman kirkko lankesi modernismin ansaan ja hylkäsi menneisyytensä ja perusteensa. Kolmansien mielestä kokous ei oikeastaan muuttanut Rooman kirkossa mitään olennaista.

Kokous oli kummallinen tapahtuma, josta ei puuttunut tragiikkaa eikä komiikkaa. Konservatiivit ja liberaalit kävivät vuosien taiston, jonka aikana paavikin ehti vaihtua. Lähtökohta oli jo lähes mahdoton. Yli 2000 piispaa kävi teologisia keskusteluja kaikista mahdollisista aiheista ja yritti saada aikaan mielekkään tekstin. Tuloksena onkin uskomatonta sumpulointia, asioiden vatkaamista, paavin välistävetoja ja hänen vastustamistaan, loputtomia äänestyksiä ja kompromisseja. Koko hankkeen alullepanija paavi Johannes XXIII olikin tokaissut: ”Kukaan täällä ei osaa pyörittää kirkolliskokousta, ja syy on yksinkertainen – kukaan meistä ei ole koskaan aiemmin ollut kirkolliskokouksessa.”

Oliko kokous siis kirkkohistoriallinen käänne? Itse asiassa juuri kysymys, miten Raamattuun ja traditioonsa sitoutunut kirkko yleensä voi muuttua ja uudistua, kummitteli lähes jokaisen käsiteltävän kysymyksen taustana. Rooman kirkon omaksi vastaukseksi kirjattiin, että ”apostoleilta peritty traditio jatkuu (lat. proficit, edistyy) Pyhän Hengen avulla Kirkossa, … käsittäminen kasvaa… Kirkko pyrkii … jumalallisen totuuden täyteyteen.” Tämänkin asian ilmaiseminen selkeästi ja yksiselitteisesti tuotti suuria vaikeuksia. Erityisesti jälkeenpäin on puhuttu siitä, että kyse oli ja on reformin ja jatkuvuuden hermeneutiikasta (ilmaus, jota erityisesti Benedictus XVI käytti), joka nousee perinteestä, mutta tulkitsee sitä uudessa vaiheessa uudella tavalla.

Mikä siis muuttui? Merkittävimpiin näkyviin muutoksiin on katsottu kuuluneen sen, että kansankieli syrjäytti latinan. Sinänsä tämä on kummallista, sillä kokous nimenomaan päätti säilyttää latinan, vaikka antoikin mahdollisuuden anomuksesta alkaa käyttää kansankieltä. Sama oli tilanne molempien ehtoollisaineiden jakamisen suhteen. Päätökseksi kirjattiin pitäytyminen Trenton päätöksiin eli vanhaan käytäntöön. Paavin määrittelemissä tapauksissa ja piispan luvalla saattoi kuitenkin menetellä toisin. Tässäkin sallitusta poikkeuksesta tuli monin pakoin vallitseva käytäntö.

Muutosten merkityksen arviointi riippuu siitä, mitä pidetään tärkeänä. Opillisia muutoksia Vaticanum II:ssa ei varsinaisesti tapahtunut – oma kysymyksensä on, onko se Rooman kirkon kaltaisessa yhteisössä mahdollistakaan -, mutta asenteellisia ja toiminnallisia kyllä. Seurakuntalaisten osallistumista liturgiaan lisättiin ja siihen rohkaistiin. Ei vain muihin kristittyihin vaan myös muihin uskontoihin otettiin aiempaa myönteisempi kanta. Suuri osa päätöksistä oli kuitenkin sellaisten kompromissien tulosta ja punottiin sellaiseen ilmaisuun, ettei oikein kukaan ihan tarkasti tiedä, mitä päätös merkitsi. Onkin puhuttu enemmän konsiilin hengestä ja sen mukaisesta kehityksestä kuin itse teksteistä ja päätöksistä. Joka tapauksessa Rooman kirkko alkoi puhua muista kristityistä ja muista kristillisistä kirkoista eri tavalla kuin aiemmin, nyt puhuttiin ”erossa olevista veljistä”. Erityisesti tapahtui lähentymistä ortodoksikirkkoon mutta liennytystä myös protestanttisiin kirkkoihin. Tätä samaa liennytystä tapahtui Johannes Paavali II:n aikana, joka vuosituhannen vaihteen riemuvuonna pyysi anteeksi kirkon virheitä ja pyrki rakentamaan ekumeenisia yhteyksiä.

Mutta selvää on, että traditio jäi Vatikaanin II kirkolliskokouksessa Raamatun rinnalle, että kirkolle ja viime kädessä paaville jäi valta tulkita Raamattua, ja että vain Rooman kirkko on edelleen ainoa oikea apostolinen kirkko. Luetteloa voisi jatkaa: paavin erehtymättömyys vahvistettiin, Marian synnittömyys ja taivaaseen ottaminen samoin, aneita ei poistettu, pappien selibaatti jäi voimaan, kiirastuleen ei kajottu jne. Voidaan aiheellisesti kysyä, muuttuuko mikään olennainen, jos oppi ei muutu.

Niinpä ilon aiheet on haettava muualta. Emil Anton löytää ne etenkin paavien puheista ja matkoista. Paavi Paavali VI:n Intian matkaa hän kutsuu hengelliseksi pyhiinvaellukseksi. ”Kuvat hänen säteilevistä ja toisaalta liikuttuneista kasvoistaan levisivät ympäri maailman. Paavali VI seurasi apostoli Paavalin esikuvaa maailmanlaajuisena lähetystyöntekijänä, rauhan, ilon ja rakkauden julistajana.” Nykyisessä paavissa, Franciscuksessa on jotain samanlaista. Kuvaavaa koko tilanteelle ja Vatikaanin kokouksen tulkinnalle on hänen kannanottonsa ekumeniaan: ”Mitä meidän pitää odottaa? Että teologit pääsisivät sopuun? Vakuutan teille, että se päivä ei saavu koskaan… Emme voi odottaa: ykseys on tie, tie, joka täytyy kulkea yhdessä. Tätä on hengellinen ekumenia: rukoilla yhdessä, työskennellä yhdessä… Opettaa yhdessä. Mennä eteenpäin yhdessä.” Näin Rooman kirkko voi suurimpana kutsua muita mukaan. Erimielisyydet ovat kuitenkin viime aikoina vain kasvaneet, kun monet protestanttiset kirkot ovat hyväksyneet naispappeuden ja samaa sukupuolta olevien liitot.

Vaikka Vatikaani II:ssa toteutui jotain siitä, mitä uskonpuhdistajat olivat esittäneet, keskeiset opilliset erot jäivät olemaan. Ja mitä pitemmälle lukee Antonin kirjaa ja kirkolliskokouksen tekstejä, sitä enemmän luterilainen lukija jää kaipaamaan sitä kirkkautta ja johdonmukaisuutta, jonka lain ja evankeliumin erottaminen ja Kristuksessa lahjoitettu pelastus ja vanhurskaus tuovat. Sellaisen kirkolliskokouksen hengen varaan, jota ei kyetty selväsanaisesti ilmaisemaan, ei voi kirkollista uudistusta rakentaa. Dogman ongelmia ei sanahelinällä ja paavin hymyllä voi ohittaa. Suomalaisten kannalta olennaista oli, että Seppo A. Teinonen osallistui Vaticanum II:een tarkkailijana ja välitti Suomeen kokouksen antia. Teinosen oppilaat innostuivat Rooman kirkon teologiasta ja ekumeniasta.

Miksi Osmo Tiililän asenne katolista kirkkoa kohtaan muuttui?

Teinosen vaikutus lienee Tiililäänkin ollut merkittävä. Tiililää viehätti Rooman kirkon pitäytyminen Raamattuun ja ”opillinen kuri”. Tiililä vertasi Vatikaanin kirkolliskokousta Luterilaisen maailmanliiton Helsingissä vuonna 1963 pidettyyn yleiskokoukseen, jossa ei kyetty määrittelemään vanhurskauttamisoppia. 1960-luvun alkuvuosina Tiililä käsitteli luennoillaan useita katolisia teologeja, Möhleriä, Heileria, Lortzia ja antoi yhdelle parhaista oppilaistaan, Tuomo Mannermaalle aiheeksi Rahnerin teologian. Tiililä luki myös Küngin kirjoja ja antoi hänestä aiheita useammallekin. Erityisen voimakkaasti Tiililään vaikutti Mysterium Salutis. Syyskuussa 1967 Tiililä kirjoitti Uuteen Suomeen kolmiosaisen kirjoituksen aiheesta Onko Rooman kirkko muuttunut. Hän käsitteli Vaticanum II:sta ja Küngiä.

Syys-lokakuussa Tiililä osallistui Roomassa tutkijain kokoukseen. Heti matkan jälkeen hän ryhtyi selvittämään mahdollisuutta liittyä roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi. Hän salasi tämän hankkeensa julkisuudelta ja lähes kaikilta, mutta kävi keskustelemassa Suomessa toimineen dominikaani-isän Andre Bonduellen kanssa ja laati noita keskusteluja varten tekstejä, joissa esitti kysymyksiä ja ehtoja liittymiselleen.

17.11.1967 Tiililä kirjoitti piispa Paul Verschurenille luottamuksellisen kirjeen, jossa hän pyysi tulla otetuksi roomalais-katolisen kirkon jäseneksi. Verschuren vastasi ystävällisesti mutta torjui pyynnön, koska Tiililän ehdot osoittivat hänen haluavan toisaalta pitää kiinni luterilaisuudesta. Tiililän reaktio oli: ”Ajatella: kirkkoon pääsemiseksi eivät riitä ekumeeniset tunnustukset ja persoonallinen usko! Kirkko keksii ehtoja niiden lisäksi.”

Yksi syy siihen, että on syntynyt kiinnostus Rooman kirkkoon, on ollut luterilaisen ja yleensä protestanttisten kirkkojen hajaannukset ja teologinen epämääräisyys, horjuminen suhteessa Raamattuun. Rooma tuntuu kestävän ulkoisen ja sisäisen paineen paremmin kuin yleisen mielipiteen tuulen mukana kääntyilevä protestanttisuus.

Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen toinen merkittävä käänne ekumeenisissa suhteissa tapahtui, kun Rooman kirkko ja Luterilainen maailmaliitto pääsivät yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisopista ja allekirjoittivat sitä koskevan yhteisen julistuksen syksyllä 2000.

Yksimielisyyden löytäminen siinä kysymyksessä, joka oli ollut keskeisin erimielisyyden kohde, oli merkittävä askel, vaikka tuon yhteyden syvyys on kyseenalaistettu. Monien mielestä asiakirjan ilmaus, että on saavutettu yhteys vanhurskauttamisen perusteista, vaikka vielä on eroja ilmaisuissa, pitäisi ilmaista päinvastoin. Yhteisymmärrys syntyi tietyistä ilmaisuista, mutta niiden takana on edelleen perustavanlaatuisia eroja, esim. syntikäsityksessä ja siinä, mitä armolla tarkoitetaan.

Benedictus XVI:n kirjat

Roomalaiskatoliseen kirkkoon ja teologiaan on viidennessä herätysliikkeessä kiinnitetty pitkään vain vähän huomiota. Kansainvälisesti liike on ollut lähellä muiden pohjoismaitten herätysliikkeitä ja Lausannen liikettä. Uutta ja monia yllättänyttä vaihetta merkitsi se, että Raamattuopiston kustannusliike Perussanoma julkaisi Benedictus XVI:n kirjat Jeesuksen viimeiset päivät 2013 ja Syntyi neitsyt Mariasta 2014.
Benedictuksen kirja Jeesus Nasaretilainen, jonka Edita julkaisi vuonna 2008, herätti kiinnostuksen ja kun kävi ilmi, ettei Edita julkaise sarjan muita osia, tehtiin Perussanomassa päätös kirjojen julkaisemisesta. Samassa yhteydessä julkaistiin myös kirja Evangelium benedictum, Siunattu evankeliumi, jossa käsiteltiin sekä Benedictuksen kirjaa että luterilaisen ja katolisen teologian kysymyksiä.

Palautetta Benedictuksen kirjasta tuli aika paljon ja monenlaista. Kaikki eivät pitäneet siitä, että Raamattuopisto julkaisi paavin kirjoja. Suurin osa palautteesta oli kuitenkin myönteistä, tähän tapaan:

”Kiitos ’Jeesuksen viimeiset päivät’ kirjan vinkistäsi. Ostin sen silloin sieltä ja pian olen sen lukenut. Se on todella hyvä kirja. Jokaiselta sivultaan. Käsittämätöntä, miten samanlainen opetus hänellä on, kuin mitä me olemme luterilaisessa kirkossa saaneet…sitä on niin ilahduttavaa lukea. Kaikesta huomaa, että hänellä on Jeesuksen tuntemisen lisäksi myös erittäin syvä ihmisen tuntemus.”

Niille, jotka kritisoivat sitä, että Raamattuopiston kustannusliike julkaisi paavin kirjan, sanoimme, että lukekaa ensin kirja ja palataan sitten asiaan. Sanoimme myös, että harmi, ettei kukaan meidän kirkkomme piispoista ole julkaissut yhtä hyvää kirjaa Jeesuksesta. On mielenkiintoista, että samalla kun osa viidettä herätysliikettä on antanut tunnustusta Rooman kirkolle sen pitäytymisestä Raamattuun monissa eettisissä ja dogmaattisissakin kysymyksissä, juuri tässä liikkeessä on voimakkaasti esitetty, ettei vanhurskauttamisopissa ole saavutettu sitä yksimielisyyttä, jonka Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista väittää saavutetun.

Miksi suhtautuminen Rooman kirkkoon on siis muuttunut?

1. Roomalaiskatolisuus on kestänyt sekä kommunismin että maallistumisen paineet osaksi paremmin kuin protestanttiset kirkot (esim. Puola)
2. Roomalaiskatolinen kirkko on pitänyt paremmin kuin monet suuret protestanttiset kirkot kiinni Raamatusta ja kristillisestä perinteestä eettisissä ja osaksi myös dogmaattisissa kysymyksissä. Konkreettisesti se näkyy esimerkiksi aborttia, avioliittoa ja kirkon virkaa koskevissa kannanotoissa.
3. Roomalaiskatolinen kirkko on muuttunut Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen mm. avoimemmaksi muita kirkkoja kohtaan.
4. Suomalaiset piispat vierailevat Roomassa vuosittain ja viettävät Pyhän Henrikin messun Santa Maria sopra Minervassa.
5. Kansainvälisten yhteyksien lisääntyessä on kohdattu entistä enemmän yli kirkkokuntarajojen ja huomattu, että meillä on paljon yhteistä.
6. Teologinen työskentely molemmilla puolilla on vaikuttanut. On pitkä yhteinen historia ja sekä uskonpuhdistus että katolinen teologia on alettu nähdä uudella tavalla. Monet katoliset teologit arvostavat Lutheria (esim. Peter Manns) ja monet suomalaisetkin teologit ovat merkittävästi vaikuttaneet ekumeenisen asenteen vahvistumiseen (Teinonen, Mannermaa, Huovinen)
7. Paavi Johannes Paavali II:n toimet, jotka vaikuttivat mm. rautaesiripun ja kommunismin tuhoutumiseen, ja vierailu Suomessa ja muissa Pohjoismaissa 1989.
8. Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista osoitti halukkuutta yhteisymmärrykseen ja samalla etteivät erot ole niin suuria kuin on aiemmin luultu. Suomessa on jatkettu ekumeenista työskentelyä ja julkaistu Vanhurskauttamisoppi kirkon elämässä (Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti) vuonna 2010 ja Kirkkoa, ehtoollista ja virkaa koskeva suomalainen raportti vuonna 2017.
9. Ratzinger-Benedictus XVI on kirjoillaan vakuuttanut lukijansa siitä, että on olemassa erittäin tasokasta ja raamatullista roomalaiskatolista teologiaa.
10. Kristinuskosta vieraantuminen panee etsimään kristittyjen yhteyttä ja voimien kokoamista.
11. Reformaation juhlavuotta vietettiin 2017 yhdessä ekumeenisessa hengessä.
12. On korostettu sitä, että Suomen ja Ruotsin luterilaisilla kirkoilla on eräässä mielessä erityisasema suhteessa Rooman kirkkoon: täällä historiallinen piispuus ei katkennut.
13. Suomessa on nuoria teologeja, jotka ovat ystävystyneet yli kirkkokuntarajojen.
14. Suomen ev.lut. kirkon uusi virkakäsitys ja epäselvä suhtautuminen uuteen avioliittokäsitykseen on ajanut etsimään yhteyttä Rooman kirkkoon.

Tavoitteena ei ”paluu Roomaan” vaan ehtoollisyhteys

Seppo A. Teinonen ennusti, että kirkkojen yhtyminen tapahtuu jo 1980-luvulla. Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista ja muissakin yhteyksissä puhutaan näkyvästä ykseydestä. Mitä sillä tarkoitetaan? Arkkipiispa John Vikström käsitteli ekumeenisia kysymyksiä vuonna 1993 Upsalan kokouksen 400-vuotisjuhlassa. Hän totesi, että vaikka silloin puhuttiin hänen mukaansa ekumenian takatalvesta, Ruotsin ja Suomen luterilaiset kirkot ja Roomalaiskatolinen kirkko ovat yhdessä ottaneet tärkeitä askeleita ykseyden tiellä. Vikström lainasi paavi Johannes Paavali II:n sanoja: ”ehkä te siellä pohjoismaissa löydätte uuden ekumeenisen tien eteenpäin”.

Samassa tilaisuudessa Rooman kirkon Ykseyden komission johtaja kardinaali Cassidy viittasi paavin vierailuun kaikissa pohjoismaissa 1989 ja Ruotsin ja Suomen arkkipiispojen viettämään kirkkohistorialliseen vesperiin Pyhän Pietarin basilikassa 5.10.1991. Seuraavana päivänä (Vikström jatkoi): “vaihdoimme rauhantervehdyksen ja paavi siunasi meidät konsekroidut ehtoollisaineet käsissään. Olimme tuolloin vain lyhyen askeleen päässä yhteisestä eukaristian vietosta”. Vikström mainitsi myös vuosittain toistuvan Pyhän Henrikin messun Santa Maria sopra Minervassa. Vikström:

“Kun Rooman piispa tällaisessa kontekstissa sanoo – kuten Cassidy alustuksessaan siteerasi – The search for unity does need concrete steps forward… hän haastaa meitä astumaan rohkeasti eteenpäin kohti näkyvää ykseyttä, joka häämöttää edessämme jo aivan lähellä. … Ruotsin ja Suomen luterilaisilla kirkoilla on omassa perinteessään, esimeriksi toimivassa ja kunniassa säilytetyssä historiallisessa piispuudessa, sellainen ekumeeninen potentiaali, jota samassa määrin ei ole kaikilla luterilaisilla kirkoilla. Me voimme ja haluamme käyttää niitä ekumeenisia mahdollisuuksia, joita meillä on eräänlaisena etujoukkona luterilaisten kirkkojen suuressa yhteisössä. Ajatus siitä, että roomalaiskatolinen kirkko tutkii mahdollisuuksia tunnustaa meidät sisarkirkoiksi on meille mieluinen.

Vikström ei tarkoittanut näkyvällä ykseydellä kirkkojen yhtymistä. Hän jatkoi:

Oma käsityksemme kirkkojemme opillisesta, liturgisesta ja pastoraalisesta statuksesta ei kuitenkaan määräydy siitä, mitä muut kirkot meistä ajattelevat. Me katsomme olevamme Herran Jeesuksen Kristuksen yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon perinnön edustajia ja työn jatkajia omassa maassamme ja maailmassa. Me tahdomme pitää reformaation perinnön ja kirkon uudistusvaatimuksen kunniassa ja juuri siksi me tahdomme rakentaa yhteyttä muiden saman apostolisen uskon ja todistuksen omaavien kirkkojen kanssa. Me emme voi emmekä halua ’palata Roomaan’, mutta Kristuksen kirkon ’ykseyden palauttaminen’ (unitatis redintegratio) on myös meitä velvoittava ja innoittava haaste.

Suurimpina ongelmina paavius ja naispappeus

Uusin vaihe suhteessa Rooman kirkkoon koettiin pari kuukautta sitten, kun Kuopion piispa Jari Jolkkonen Roomassa vieraillessaan ehdotti paaville tammikuussa 2019, että vanhurskauttamisjulistuksen jälkeen aloitettaisiin neuvottelut kirkosta, virasta ja ehtoollisesta. Jolkkosen mukaan ehdotus sai myönteisen vastaanoton. Juuri noita kolmea asiaa koskeva ekumeeninen suomalainen dokumentti julkaistiin toissa syksynä. Dokumentin julkaisutilaisuudessa Eero Huovinen esitti kysymyksen: Olisiko virkaa koskevassa kohdassa päästy parempaan tulokseen, jos naispappeus ja paavius olisi rajattu ulkopuolelle? Kysymys paljasti, mistä kenkä puristaa. Ehtoollisyhteyden suurimmat esteet tulivat siinä mainituiksi. Kun piispa Jari Jolkkoselta kysyttiin, kuinka lähellä ehtoollisyhteyttä ollaan, hän vertasi tilannetta maratonin juoksemiseen ja sanoi, että ollaan 39,5 kohdalla. Mutta jokainen tietää, että viimeiset kilometrit ovat raskaimmat.

Uhka vai mahdollisuus?

Olisiko siis mahdollista ja syytä etsiä yhdessä sellaista evankelista katolisuutta, sitä yhteistä kristillistä uskoa, joka juontaa juurensa apostoleista ja kirkkoisistä ja jota myös Luther puolusti ja edusti? Onko Roomalais-katolinen kirkko meille uhka vai mahdollisuus? Ehkä voisi vastata niin, että se on uhka lain ja evankeliumin erottamisen ja vanhurskauttamisopin kannalta, mutta mahdollisuus maailmaan mukautumista vastaan ja erityisesti eettisten kysymysten kannalta.

Torjumme sen tulkinnan, jota reformaation juhlavuonna markkinoitiin, että kirkkojen jakautuminen 1500-luvulla kuuluisi kirkkohistorian mustiin sivuihin. Kirkkojen jakautumista voi pitää valitettavana, mutta kirkkohistorian musta vaihe olisi jatkunut ilman uskonpuhdistusta. Meidän on syytä entistäkin varmemmin ja rohkeammin pitäisi sanoa, että Lutherin torjuminen 1500-luvulla oli Rooman kirkolta suuri virhe.

Uskonpuhdistuksen aarteet ovat meille luovuttamattomia. Lain ja evankeliumin erottaminen, vanhurskauttamisoppi (jumalattoman vanhurskauttaminen, samalla kertaa syntinen ja vanhurskas) ja Raamattu opin ja elämän perustana ovat ne kalliit aarteet, joista iloitsemme ja pidämme kiinni. Joka tapauksessa on selvää, ettemme voi emmekä saa elää kuin katolista kirkkoa ei olisi. Me voimme ja meidän tulee oppia siltä. Onhan kuitenkin enemmän sitä, mikä meitä yhdistää kuin sitä, mikä meidät erottaa. Meillä on ainakin periaatteessa yhteinen näkemys komiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksen pelastusteosta ja Raamatusta Jumalan ilmoituksena.

Mikä siis voisi olla ekumeenisentyön tulos? Kirkkojen näkyvä yhdistyminen ei tunnu realistiselta eikä mielekkäältä. Sen sijaan Porvoon julistuksen kaltainen toinen toisensa ehtoollisen hyväksyminen voisi olla tavoitteena. Meidän luterilaisten erityinen historiallinen tehtävämme on yhä pitää huolta omasta perinnöstämme, Lutherin löydöistä. Suurempi uhka kuin katolisen kirkon vaikutus on oman uskonperintömme kadottaminen. Ateismi, kaiken uskonnollisen ja erityisesti kristinuskon vastustaminen ja siitä luopuminen on suurin uhkamme. Siinä taistelussa olemme samassa rintamassa katolisen kirkon kanssa ja tarvitsemme toisiamme.

Kirkkojen sisällä käydään suurin taistelu Raamatusta. Siinä taistelussa Raamatulle uskolliset luterilaiset ovat pitkälti samassa rintamassa niiden roomalaiskatolilaisten kanssa, joilla on sama huoli ja päämäärä. Benedictuksen Jeesus-kirjat ovat tästä erinomainen esimerkki.

Vanhurskauttamisopissa ja lain ja evankeliumin välisen eron tekemisessä meillä on omat aarteemme, joista meidän tulee ehdottomasti pitää kiinni, jotta voimme tuoda kristikunnan yhteiseen pöytään uskonpuhdistuksen verrattomat aarteet.

Kirjallisuus

Anton, Emil: Vatikaanin vallankumous? Johdatus Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) historiaan, teksteihin ja tulkintaan.
Benedictus XVI (Joseph Ratzinger): Jeesus Nasaretilainen. Keuruu 2008.
Benedictus XVI (Joseph Ratzinger): Jeesuksen viimeiset päivät. Porvoo 2013.
Benedictus XVI (Joseph Ratzinger): Syntyi Neitsyt Mariasta. Porvoo 2014.
Hedegård, David: Söderblom, påven och det stora avfallet
Junkkaala, Timo: Osmo Tiililä, protestantti. Hämeenlinna 2004.
Junkkaala, Timo (toim.): Euangelium benedictum. Siunattu evankeliumi. Katolisuus ja luterilaisuus Jeesuksen sanoman jäljillä. Vantaa 2013.
Lortz Joseph: Die Reformation in Deutschland.
Manns, Peter & Loose, Helmuth Nils: Martti Luther. Freiburg 1982.
Saarnivaara, Uuras: Kohti suurta Baabelia. Liberaaliteologia, ekumenia ja Raamattu. Lappeenranta 1960.
Saarnivaara, Uuras: Armageddon – Before and After. Biblical End-Time Prophetics and Their Fullfilment in Our Time. Minneapolis. 1966.
Saarnavaara, Uuras: Suuri luopumus. Modernismi, ekumenia, Raamattu ja luterilainen tunnustus. Suolahti 1967.
Saarnivaara, Uuras: Harmageddon – ennen ja jälkeen. Raamatun lopunaikoja koskevat profetiat ja niiden toteutuminen nykyaikana ja lähitulevaisuudessa. Suolahti 1969.
Teinonen, Seppo A.: Suuntana ykseys. Valikoima ekumeenisia asiakirjoja 1910-1966. Helsinki 1967.

Ekumeeninen käymistila

Perusta 3 | 2019

Länsimaisia protestanttisia kirkkoja vaivaavalla liberalisoitumiskehityksellä on merkittävä vaikutus kirkkojen ykseyspyrkimyksiin. Sen myötä perinteiset kirkkokuntarajat ovat muuttuneet yhä häilyvämmiksi ja menettäneet merkitystään. Suuret kristikuntaa jakavat linjat eivät ole entiseen malliin enää kirkkokuntien välillä vaan kirkkokuntien sisällä. Ennen kirkkoja erottivat kysymykset erilaisista raamatuntulkinnoista, mutta nykyään kirkkojen sisällä keskustellaan siitä, tuleeko Raamattua ylipäätään ottaa enää tosissaan. Erimielisyydet kirkkokuntien sisällä ovat näin monesti suuremmat kuin kirkkokuntien välillä.

Tässä tilanteessa kirkkojen sisälle syntyy uusia jakolinjoja ja kirkkojen välille uusia yhteyslinjoja. Lähes kaikissa länsimaisissa kirkoissa on tapahtunut jako liberaaleihin ja konservatiiveihin tai klassiseen kristinuskoon pitäytyviin ja sitä muokkaamaan pyrkiviin tahoihin. Konservatiivit ovat usein lähempänä toisen kirkkokunnan konservatiiveja kuin oman kirkkokuntansa liberaaleja. Sen vuoksi kirkolliset yhteyskysymykset menevät uusiksi. Alttariyhteyttä ei välttämättä ole oman kirkon sisällä, vaikka samaan aikaan se voi olla oman kirkon ulkopuolisten kanssa. Joskus saattaisi olla mahdollista edetä ekumeniassa kahden eri kirkkokunnan konservatiivisten ryhmittymien välillä, mutta ei koko kirkkojen kanssa.

Kirkkojen ekumeenisissa pyrkimyksissä on törmätty lasikattoon, eikä nopeaa ekumenian etenemistä ole näköpiirissä, vaikka uusia avauksia yritetäänkin tehdä. Syynä on todennäköisesti se, että liberalisoitumiskehitys tekee monista kirkoista ekumeenisesti epäluotettavia keskustelukumppaneita. Evankelisluterilainen kirkko menee liberalisoituessaan koko ajan kauemmaksi ekumeenisista kumppaneistaan. Kun yhdestä kysymyksestä päästään sopuun, on seuraavassa asiassa otettu jo uusi kanta, joka muodostuu ekumeeniseksi ongelmaksi. On vaikea rakentaa siltoja, jos vastaranta siirtyy koko ajan kauemmaksi.

On syntynyt uusia ekumeenisia ongelmia, joita ei viitisenkymmentä vuotta sitten tunnettu ollenkaan. Naispappeudesta on tullut uusi kynnyskysymys, josta esimerkiksi Kuopion piispa Jari Jolkkosen mukaan ei pidä ekumenian vuoksi luopua. Samoin tulee käymään samaa sukupuolta olevien avioliittojen kanssa, mikäli sellaiset joskus hyväksytään. Vastapuoleen on mahdotonta luottaa keskusteluissa, jos tiedetään, että se edustaa kahdenkymmenen vuoden päästä todennäköisesti täysin toista kantaa, kuin mitä se nyt edustaa.

Toisaalta liberalisoituminen aiheuttaa myös jo solmittujen yhteyksien hajoamisen. Samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksyminen sai maailman suurimman luterilaisen kirkon, Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon katkaisemaan suhteensa Ruotsin luterilaiseen kirkkoon ja Yhdysvaltain suurimpaan luterilaiseen kirkkoon, ELCA:an. Mekane Yesus ei anna ehtoollista Ruotsin luterilaisen kirkon tai ELCA:n jäsenille eikä päästä heitä opettamaan tilaisuuksissaan. Katkos on siis totaalinen ja muistuttaa, että kyseessä on hengellisesti vakava asia.

Aavisteltavissa on, että sama yhteyden katkos on edessä myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon suhteen, mikäli se hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliitot. Yhteyden katkos etelän kirkkoihin tulee olemaan kova haaste pohjoisille kansankirkoille. Jos pitäisi valita ollako ehtoollisyhteydessä homoavioliitot hyväksyneen jäseniään menettävän pohjoisen kansankirkon kanssa vai maailman suurimman kasvavan luterilaisen kirkon kanssa, monen valinta ei ehkä osuisi omaan kirkkoonsa. Varsinkin Etiopiassa työskenteleville lähetysjärjestöille tämä tulee olemaan vaikea pala. Joka tapauksessa hyväksymällä samaa sukupuolta olevien liitot kirkko ajaa itsensä täydelliseen ekumeeniseen marginaaliin.

Hieman yksinkertaistaen voisi esittää, että on muodostumassa kaksi erilaisista lähtökohdista nousevaa tapaa tehdä ekumeniaa. Ensimmäinen ekumenian tekemisen tapa lähtee postmodernin relativismin lähtökohdista. Oma hengellinen perintö on tällöin jo lähes hylätty eikä opillisella kysymyksenasettelulla ole kovinkaan suurta väliä. Siksi halutaan vallan ja merkityksen vuoksi saada omalle toiminnalle isompien kirkkokuntien tuki. Voidaan siis hakea yhdistymistä, koska sillä ei nähdä olevan opillisesti suurta merkitystä.

Toinen ekumenian muoto on oman perinteen ja tunnustuksen tosissaan ottava ekumenia. Sen lähtökohta on siinä, että etsitään yhteyttä, koska siihen Raamattu ja oma perinne kehottaa. Vain jälkimmäinen ekumenian muoto voi olla hedelmällistä. Ekumenia on lopulta mahdollista vain sellaisten kirkkokuntien välillä, jotka pitävät kiinni omasta tunnustuksestaan ja perinteestään. Vain silloin voidaan aidosti etsiä yhteyttä.

Ylätason rakenteiden lisäksi ruohonjuuritasolla ollaan käymistilassa. Nuori sukupolvi ylittää herätysliikerajat ja jopa kirkkokuntarajat. Uudenlaisia yhteyksiä syntyy koko ajan esimerkiksi lestadiolaisen liikkeen ja muiden herätysliikkeiden välille. Myös ylätasolla syntyy ennakoimattomia kirkollisia yhteistyökuvioita, jotka eivät ole sidottuja vanhoihin malleihin. Tässä lehdessä esitellään Bishoftun kirje kirkoille, joka on mielenkiintoinen yhteistyökuvio lähetystyön suhteen. Ekumeenisessa käymistilassa Raamattuopistokin on intoutunut kääntämään paavin kirjoja suomeksi.

Merkittävä ekumeeninen ilmiö on myös nuorten teologien valuminen vanhoihin kirkkokuntiin. Tässä lehdessä saamme yhden esimerkin siitä. Entinen Perusta-lehden toimituksen jäsen sekä Suomen Raamattuopiston työntekijä Juho Sankamo vaihtoi luterilaisesta katoliseen kirkkoon viime vuonna. Päätimme kysyä, mikä tähän oli syynä. Hänen kirjoituksensa äärellä voimme kysyä, mitä meidän luterilaisina pitäisi tehdä paremmin. Lukija tehköön itse johtopäätökset.

  • Santeri Marjokorpi

Perusta 2 | 2019

Tässä numerossa

 

66 | Pääkirjoitus

67 | Perustalla

68 | Artikkelit

  • 69 | Nicholas Thomas Wright: Jeesus, jota emme aiemmin tunteneet (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Jeesus on enemmän kuin mielikuvamme hänestä. N.T. Wrightin mukaan todellinen Jeesus yllättää meidät, kun lähestymme häntä juutalaisen toivon täyttymyksenä.
  • 81 | Antti Laato: Miksi historialla on niin keskeinen asema Vanhassa testamentissa?
    • Jumala on johdattanut kansaansa historian eri vaiheissa. Antti Laaton mukaan Jumalan teot määrittävät myös sen, kenestä Jumalasta Vanhassa testamentissa puhutaan.
  • 88 | Timo Eskola: Hankalan sukupuolen filosofia: Sari Roman-Lagerspetzin analyysi Judith Butlerista
    • Sari Roman-Lagerspetz sivuuttaa Derridan ja Foucaultin vaikutukset Judith Butlerin ajattelussa, sekä ylikorostaa Hegelin merkitystä kohtalokkain seurauksin, kirjoittaa Timo Eskola artikkelissaan.

99 | Tässä ja nyt

  • 100 | Valeuutisia ja ideologista narratiivia
  • 102 | Uudet raamatunkäännökset ja alkukielten hallinnan tärkeys

107 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 108 | Maria Pakkala: “Take Not Jews and Christians as Intimates!”
    • Arvostelijana Jouko N. Martikainen
  • 110 | Seppo Häkkinen: Rohkeasti kristitty
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 111 | John Wyatt (suom. Marjut Mäntyjärvi): Elämän ja kuoleman kysymyksiä
    • Arvostelijana Karoliina Rauhio-Pokka
  • 113 | Anu Heikkinen, Anni Maria Laato, Pekka Lindqvist (toim.): Kristitty ja pyhä maa
    • Arvostelijana Eero Junkkaala
  • 114 | Jouko Mv. Heikkinen: Kesytetty kuolema
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

116 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa pääsiäispäivästä 21.4. ja päättyy 5. sunnuntaihin pääsiäisestä 26.5.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ