Perusta 3 | 2018

Tässä numerossa

 

130 | Pääkirjoitus

131 | Perustalla

132 | Artikkelit

  • 133 | Anni Maria Laato: Varhaisen kirkon näkökulmia kirkon ykseyteen(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Dosentti Anni Maria Laato kuvaa niitä piirteitä, joita patristisella ajalla pidettiin luovuttamattomina tekijöinä kirkon ykseyden vaalimisessa.
  • 141 | Olavi Rimpiläinen: Mikä kirkko on ja mitä se on minulle merkinnyt?
    • Emerituspiispa Olavi Rimpiläinen luo katsauksen palveluvirkaansa ja kirkossa tapahtuneisiin muutoksiin vuosien saatossa.
  • 147 | Timo Junkkaala: Pitäisikö erota kirkosta?
    • Päätoimittaja Timo Junkkaala pohtii kirkon olemusta sekä erilaisia ratkaisuja kirkon kriisiin.

158 | Tässä ja nyt

  • 159 | Kysymyksiä lähetyshiippakunnalle
  • 161 | Arkkipiispanvaalit kirkollisen keskustelun peilinä
  • 163 | Vielä luterilaisesta ehtoolliskäsityksestä

164 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 165 | Jussi Koivisto: Ehtoollisaineiden jälkikäsittelyn teologia ja käytännöt
    • Arvostelijana Markus Korri
  • 168 | Antti Laato: Vanhan testamentin selitysraamattu osa I: Laki
    • Arvostelijana Juho Sankamo
  • 171 | Mari Turunen: Kääntyneet. Ex-muslimien painostus Suomessa.
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 173 | Paavo Ahonen: Antisemitismi Suomen ev.lut. kirkossa 1917-1933
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 176 | Timo Eskola: Oikein väärin ymmärretty Raamattu. Pyhien tekstien tulkinnan periaatteista.
    • Arvostelijana Jukka Norvanto
  • 178 | Teuvo Laitila: Jumalat, haltiat ja pyhät. Eletty ortodoksisuus Karjalassa 1000-1900.
    • Arvostelijana Markku Ihonen

181 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta sunnuntaista helluntaista ja päättyy 13. sunnuntaihin helluntaista.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Varhaisen kirkon näkökulmia kirkon ykseyteen

Perusta 3 | 2018

Anni Maria Laato

Kirjoittaja on dogmatiikan dosentti Åbo Akademissa ja patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Esitelmä on pidetty teologipäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla 4.1.2018.

Johdanto

Kirkkoisien ajan eli myöhäisantiikin (200–500 jKr.) jälkeen kirkon käsitys itsestään on muuttunut ja kehittynyt moneen kertaan ja uusissa historiallisissa tilanteissa on noussut uusia kysymyksiä. Perusajatukset ovat kuitenkin samoja ajasta ja ympäröivästä yhteiskunnasta riippumatta. Siksi kannattaa syventyä varhaisen kirkon käsityksiin kirkon ykseydestä.

Jos varhaisen kirkon opettajilta haluaisi oppia yhden asian kirkosta, niin se on se, että kirkko on jotakin tosi hienoa. Silloinkin – ja ehkä erityisesti juuri silloin – kun kirkko oli vielä pieni ja ulkoisesti vaikeassa tilanteessa, kirkon opettajat kirjoittivat siitä iloisesti ja valoisasti sekä katsoen eteenpäin.

Varhaisen kirkon teologeille tärkeintä oli se, että kirkko on Kristuksen ruumis ja rakas morsian, se on ollut olemassa ennen kuuta ja tähtiä ja se on matkalla kotiin, Karitsan häihin. Kirkko on Jumalan perhe ja pyhä kansa. Jumala on tarkoittanut, että ihmiset pelastuvat kirkossa, yhdessä Kristuksen ruumiin jäseninä. Heille oli selvää, että kristityn usko ei ole soolosuoritus, vaan yksittäisen kristityn usko liittyy kirkon yhteiseen uskoon. Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus alkaakin: ”Me uskomme…”. Apostolinen uskontunnustus, joka on kastetunnustus, puolestaan alkaa ”minä uskon”. Sen lausumalla kastettavat ovat liittyneet Kristuksen kirkkoon.

Kirkko ja ympäröivä maailma

Kirkon tilanne ensimmäisillä vuosisadoilla oli monella tavalla erilainen kuin nykyään. Ei ollut pitkää tuhansien vuosien historiaa eikä valtavaa määrää teologioita eri aikakausilta. Ei tiedetty mitään siitä, että kirkko myöhemmin teologisista ja poliittisista syistä jakautuisi niihin lukemattomiin eri kirkkokuntiin, jotka nykyään tunnemme. Toki erilaisia ryhmiä kirkon sisällä ja ympärillä oli alusta asti.

Kirkko oli uusi ja se kasvoi nopeasti. Lännessä se oli vainottu Konstantinuksen käänteeseen asti, ja Rooman valtakunnan rajojen itäpuolella vielä sen jälkeenkin. Vielä 300-luvun lopulla perinteiset uskonnot olivat aktiivisia: oli uskonnollisia kulkueita ja uhritoimituksia ja uskonnot näkyivät arkielämässä monin tavoin. Esimerkiksi urheilukilpailut ja poliittiset kokoukset oli usein omistettu jollekin jumaluudelle. Kristityn ja kirkon piti ottaa kantaa suurempiin ja pienempiin asioihin, esimerkiksi siihen, mihin tilaisuuksiin kristitty voi osallistua, voiko gladiaattori ottaa kasteen tai voiko epäjumalille uhrannut kristitty palata kirkon jäseneksi ja ehtoollisyhteyteen.

300-luvun lopulla kirkon asema yhteiskunnassa muuttui radikaalisti, kun perinteiset uskonnot asteittain kiellettiin ja kirkkoa ruvettiin enenevästi suosimaan. Suuri määrä ihmisiä liittyi keisarin suosimaan kirkkoon ja piispoille annettiin maallisia hallintotehtäviä. Kirkon kasvaessa sen hallintoa piti järjestää. Kirkon ja sen johtajien suhtautuminen valtioon ja ympäröivään kulttuuriin siis muuttui.

Vaikka antiikin ihmisten käsitys siitä, kuinka laaja maailma on ja missä kaikkialla asuu ihmisiä oli erilainen kuin nykyään, tiedettiin kyllä, että kaukana Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella asuu ihmisiä ja heille levitettiin kristillistä sanomaa tietoisesti.

Oli myös paljon samaa kuin nykyään. Aina 300-luvun lopulle – ja monin paikoin paljon pitempäänkin – kirkko oli vähemmistöasemassa. Ympäröivä kulttuuri ei ollut kristillinen, eivätkä monet ihmiset tienneet juuri mitään kristinuskosta. Oli monia eri uskontoja ja niihin liittyviä tapoja. Oli myös erilaisia kristillisiä ryhmiä tai suuntauksia, joissa oli kristillisiä aineksia muiden ajatusten ja tapojen rinnalla. Kirkon piti ottaa kantaa siihen, miten eri uskontoihin tai kristityiksi itseään kutsuviin ryhmiin piti suhtautua. Nykyään, kun kirkoissa keskustellaan paljon uskontoteologiasta, eli siitä, mikä on kristinuskon suhde muihin uskontoihin ja mitä niistä voidaan teologisesti ajatella, on ihan hyvä muistaa, että samantapaisessa tilanteessa ollaan oltu ennenkin.

Kirkon sisäisiä kysymyksiä

Myös kirkon sisältä nousi ykseyteen liittyviä kysymyksiä. Vaikka kirkko uskontunnustuksen mukaan on pyhä, kristityt eivät aina käyttäytyneet niin kuin kuuluisi. Se oli tietysti selvää piispoille. Mainio esimerkki tähän liittyvästä keskustelusta on Augustinuksen vastaus manikealaiselle Faustus-piispalle. Tämä kritisoi katolisia kristittyjä lepsuudesta ja nimitti heitä sen tähden ”semikristityiksi”. Augustinus totesi hänelle, että näin onkin, kristityt eivät olekaan täydellisiä, mutta he ovatkin sellaisia, joissa on jo paljon hyvää, mutta jotka vielä ovat matkalla. Kirkko onkin tekeillä oleva rakennus eikä vielä valmis!

Suurempi ongelma kuin erehtyvät kristityt oli kuitenkin se, etteivät kaikki opettajat ja ryhmät, jotka pitivät itseään kristittyinä, opettaneet tai eläneet niin kuin kirkossa tulee opettaa ja elää. Heräsi kysymys siitä, ketkä kuuluvat siihen yhteen kirkkoon, josta Jeesus ja apostolit opettavat.

Alusta asti on siis ollut niin, että kirkon näkyvä todellisuus ei ole ihan sama kuin todellinen kirkko. Kirkko, joka on Kristuksen ruumis, on uskon kohde, niin kuin Nicaenumissa tunnustamme: ”Me uskomme yhden, pyhän, yhteisen/katolisen ja apostolisen kirkon”. Se on Jumalan lahjoittama todellisuus.

On kuitenkin niin, että nämä kaksi kirkkoa, näkyvä ja hengellinen, kuuluvat yhteen, eikä kumpaakaan saa unohtaa. Jos keskitytään pelkästään siihen kirkkoon, jonka näemme täällä maailmassa, menetetään näkyvistä kirkon syvin olemus. Toisaalta silloinkin erehdytään, jos ajatellaan, ettei näkyvällä kirkolla ja sen rakenteilla ole mitään väliä, ja että tärkeää on ainoastaan se, mitä omassa päässä tapahtuu. Koska me olemme luotuja ruumiillisia olentoja, tarvitsemme ihan konkreettisia asioita, kastetta, ehtoollista ja kristittyjen yhteyttä. Tarvitsemme oman seurakunnan, jossa voimme osallistua ehtoolliselle.

Yksi kirkko

Ulkoapäin tarkasteltuna kristityt muodostivat ensimmäisten vuosisatojen aikana pieniä, siellä täällä kokoontuvia ryhmiä, joilla saattoi olla erilaisia jumalanpalvelustapoja ja korostuksia. Nykyään tutkimuksessa usein halutaan korostaa tätä moninaisuutta, ja nähdä erilaiset enemmän tai vähemmän kristilliset ryhmät samalta viivalta antamatta erityisasemaa millekään suuntaukselle.

On kuitenkin selvää, että apostolien ajoista asti on ollut olemassa kirkko, jolla on jatkumo nykyaikaan. Varhaisen kirkon ajalta on säilynyt paljon tekstejä, joissa puhutaan siitä, että kirkko on yksi, ja puhutaan yhteydestä eri puolilla asuvien kristittyjen välillä, sekä teoriassa että käytännön tasolla. Itseymmärryksensä mukaan kristityt erilaisista tavoistaan huolimatta kuuluivat yhteen ja muodostivat yhden kokonaisuuden.

Nyt tarkastelemme sitä, miten nämä ensimmäisten vuosisatojen kristityt ymmärsivät sen, mikä on se joukko, johon he kuuluvat, mutta monet muut eivät kuulu. Mikä näitä erilaisia seurakuntia yhdistää? Miten nämä varhaiset kristityt selittivät sekä itselleen että ulkopuolisille mikä heidän yhteisönsä oikein on?

Jeesuksen, apostolien ja VT:n opetus

Monet Uuden testamentin kielikuvat ilmaisevat sitä, että kirkko on yksi: on vain yksi Jumalan kansa, yksi Jumalan perhe, yksi Kristuksen ruumis tai morsian, tytär Siion, temppeli tai rakennus. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo saman asian suoraan: “Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä” (Joh. 17:11,20–23) ja Efesolaiskirjeessä sanotaan näin: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa. Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa” (Ef. 4: 4-7).

Myös Vanhassa testamentissa on selvää, että on olemassa yksi Jumalan kansa. Kristityt ajattelivat olevansa tämän Jumalan yhden kansan jatkoa. Varhaisen kirkon opettajat toinen toisensa jälkeen opettavat samaa. Se että on olemassa vain yksi kirkko, oli itsestään selvää, mutta siitä huolimatta sitä varta vasten opetettiin erilaisten kuvien avulla. Esimerkiksi Cyprianus puhuu auringosta ja sen säteistä, ja talosta, ja Nooan arkista, jotka kaikki kuvaavat sitä, että se kirkko, jossa pelastutaan, on yksi, ja siihen kuuluvat kaikki kristityt eri puolilta.

Kirkko on ollut olemassa aina, ja se koostuu kahdesta osasta

Me olemme tottuneet puhumaan helluntaista kirkon syntymäpäivänä. Patristisissa teksteissä asia ei ole ollenkaan aina niin. Helluntai on vain yksi ajankohdista, jolloin kirkon sanotaan syntyneen; muita ovat mm. kirkon syntyminen Jeesuksen kylkihaavoista tai jopa inkarnaation hetki.

Vielä yleisempää oli kuitenkin ajatella, että kirkko on ollut aina. Erityisesti Augustinus kehitti tätä ajatusta. Opetettiin, että Jumalalla on aina ollut kansa. Vanhan testamentin pyhät ihmiset ovat jo kuuluneet kirkkoon, koska he luottivat Jumalan lupauksiin. Hanna ja Simeon temppelissä ovat vanhan ja uuden rajalla.

Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa puhutaan siitä, että kirkko olemassa maailman luomisesta alkaen. Saman kirjeen toisessa luvussa jatketaan, että kirkkoon kuuluu ihmisiä kahdesta kansasta, ympärileikattujen kansasta eli juutalaisista, ja ympärileikkaamattomista eli pakanasyntyisistä. Kristus yhdistää nämä kaksi yhdeksi kansaksi. Loppiaissaarnoissaan Augustinus selittää näitä Efesolaiskirjeen kohtia niin, että vastasyntynyttä Jeesuslasta jouluna palvomaan tulleitten paimenten edustivat juutalaisia ja loppiaisena saapuneet tietäjät pakanakansoja. Hän kirjoittaa:

Äskettäin juhlimme sitä päivää, jona Herra syntyi juutalaisten keskuudessa (ex Iudaeis), tänään juhlimme sitä päivää, jona pakanakansat palvoivat häntä. Sillä ”pelastus on juutalaisista” (Joh. 4:22), mutta tämä ”pelastus ulottuu maan ääriin saakka” (Jes. 49:6). Tuona päivänä häntä nimittäin palvoivat paimenet, tänään tietäjät. Paimenille hänestä kertoivat enkelit, tietäjille tähti. Kummatkin saivat tiedon taivaasta: he näkivät taivaan kuninkaan maan päällä, jotta ”Jumalan olisi kunnia korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa” (Luuk. 2:14). ”Sillä hän itse on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi yhdeksi” (Ef. 2:14). Jo vastasyntyneenä, siitä hetkestä, kun hänestä kerrottiin, hän osoittautui tuoksi kulmakiveksi; se näkyi jo hänen syntymässään. Heti hän alkoi yhdistää itseensä kahta muuria, jotka tulevat eri suunnilta — hän johti luokseen paimenet Juudeasta ja tietäjät idästä, jotta ”hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin tekisi rauhan; rauhan niille, jotka ovat kaukana, ja rauhan niille, jotka ovat lähellä (Ef. 2:15.17). Niinpä ne, jotka tulivat hänen luokseen läheltä hänen syntymänsä päivänä, ja ne, jotka tänään tulivat kaukaa, osoittivat, että tulevien sukupolvien tulee juhlia kahtena päivänä. Silti nuo kummatkin näkivät yhden ja saman Maailman Valon.

Monet muut kirjoittajat jatkoivat Augustinuksen linjoilla. Toisinajattelijoista tunnetuin on Hieronymus, joka muutenkin suhtautui nihkeästi juutalaiskristittyihin. Hän esitti, että kirkon kaksista juurista puhuttaessa tarkoitetaan vain Vanhan liiton aikaisia juutalaisia eikä hänen oman aikansa juutalaisia. Monet muut teologit puhuvat kuitenkin siitä, että kaikkina aikoina kirkkoon liittyy juutalaissyntyisiä ihmisiä. Myös kirkkotaiteessa esitetään joskus nämä kaksi kirkon juurta arvokkaiden rouvien hahmoissa, esimerkkeinä Rooman Santa Sabina- ja Santa Pudenziana -kirkkojen mosaiikit.

Ykseyden perusta

Mihin kirkon ykseys sitten perustuu? Miten kirkon näkyvää ykseyttä voi vaalia? Kirkon ykseys perustuu kolmiyhteisen Jumalan keskinäiseen ykseyteen. Kirkko välittää ihmisille sen pelastuksen, jonka kolmiyhteinen Jumala on valmistanut. Kirkko on Kristuksen ruumis, se on matkalla Isän kotiin, ja sen tekee eläväksi Pyhä Henki. Irenaeus Lyonilainen kirjoittaa: ”Sillä missä kirkko on, siellä on Jumalan Henki, ja missä Jumalan Henki on, siellä on kirkko ja kaikki armo, mutta Henki on totuus. Siksi ne, joilla ei ole osuutta häneen, eivät saa elämän ravintoa äitinsä rinnoilla eivätkä kirkkaasta lähteestä, joka virtaa Kristuksen ruumiista, vaan etsivät itselleen vettä rikkinäisistä ruukuista.” (Iren. Adv. haer. 3.24). Myös Cyprianus opettaa, että ihminen voi pelastua vain tässä yhdessä kirkossa: ”Se, joka ei pysy tässä yhteydestä, se ei pidä Jumalan lakia, ei pysy uskossa Isään ja Poikaan eikä pidä tallessa elämää ja pelastusta” (unit. 23).

Ykseydelle on ennen kaikkea oleellista yksimielisyys uskon sisällöstä eli evankeliumin opista. Irenaeus kuvaa kirkon ykseyttä näin:

Kirkko on vastaanottanut tämän (apostolisen) sanoman ja uskon. Hajaantuneena yli koko maanpiirin se säilyttää sen huolellisesti, ikään kuin se asuisi yhdessä ja samassa talossa. Samoin se uskoo, ikään kuin sillä olisi yksi ainoa henki ja yksi sydän. Se julistaa, opettaa ja välittää tämän uskon yksimielisesti kuin sillä olisi yksi ainoa suu. Sillä vaikka maailmassa on paljon kieliä, on tradition voima yksi ja sama (Adv. haer. 1.10.2).

Mistä sitten tiedettiin, mikä se yhteinen uskon sisältö on ja missä sen rajat kulkevat? Jo Uudessa testamentissa on lyhyitä kristillisen sanoman tiivistelmiä (1. Kor. 15). Hiukan myöhäisemmältä ajalta tunnetaan laajempia suullisia tai kirjallisia tiivistelmiä, joista Irenaeus ja Tertullianus käyttivät termejä ”uskon sääntö” (regula fidei) tai ”totuuden sääntö” (regula veritatis). Ajatuksena on, että uskon sääntö on kuin mittanauha, jolla oppia voi mitata. Tertullianus sanoikin, että se, mikä on ristiriidassa uskon säännön kanssa, on harhaoppia. Säännön sanallinen muoto ja pituus saattoivat vaihdella, mutta sisältö oli Tertullianuksen sanoin immutabilis ja irreformabilis, eli muuttumaton ja sellainen, jota ei voi reformoida! Varhaiset kastetunnustukset olivat saman sisältöisiä kuin uskon sääntö. Ne ilmaisevat sen, mikä on oleellisinta kristillisessä uskossa. Näistä kastetunnustuksista kehittyivät uskontunnustukset, joita edelleen käytetään. Ne ovat kuin aita, jonka sisäpuolella kristillinen usko on. Pohjoisafrikkalainen maallikkoteologi Tertullianus toteaakin, että kunhan uskon säännöstä pidetään kiinni, voi muuten kysellä ja pohtia niin paljon kuin haluaa ja päästää tiedonhalunsa koko intohimon irti (Praescr. 13–14).

Koska kirkko on Kristuksen oma, sen pitää kuunnella Kristuksen ääntä ja olla se yhteisö, jossa ja jonka kautta kaikki saavat kuunnella hänen ääntään. Jälkimmäisestä asiasta muistuttaa hauska kuva varhaisen kirkon ajalta: evankeliumin kertomusta siitä, miten Jeesus opetti Gennesaretin järvellä veneestä, joka oli vähän matkan päässä rannasta, selitettiin niin, että Pietarin vene on kirkko, ja siksi kannattaa kuunnella Jeesuksen ääntä, joka kuuluu kirkosta! Siksi kirkko ei voi muuttaa opetustaan miten vain, vaan sen täytyy uskollisesti opettaa niin kuin Kristus ja apostolit ovat opettaneet.

Varhaisen kirkon linjanvedoissa ei siis ollut kysymys dogmaattisesta nipottamisesta, vaan siitä, että kun opetetaan oikein, ihmiset saavat kuulla Kristuksen sanoja. Harhaopit ovat sellaisia, jotka tavalla tai toisella vaarantavat pelastuksen. Paras esimerkki tästä on varhaisen kirkon suuri tarkkuus siinä, mitä Kristuksesta opetetaan. Pelastuksen tähden oli niin tärkeää esimerkiksi pitää kiinni siitä, että Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Vaikka Areios olisi opettanut kuinka tyylikkäästi ja loogisesti, hänen opettamansa Kristus, luotu olento, ei voi pelastaa ihmisiä.

Toinen yhdistävä tekijä oli apostolinen sukkessio, jolla tarkoitetaan sitä, että kirkossa on apostolien ajoista meidän päiviimme asti katkeamaton ketju samaa, apostoleilta asti tullutta opetusta ja myös kätten päälle panemisella virkaan vihittyjä pappeja ja piispoja. Varhaisessa kirkossa ajateltiinkin, että erilaisten ryhmien oppeja voidaan arvioida sen perusteella, ovatko ne uutuuksia vai voidaanko niiden alku johtaa apostoleihin. Gnostilaisia vastaan kirjoittanut Irenaeus kirjoittaakin: ”Ei ole tarpeen etsiä totuutta muualta, kun sen helposti löytää kirkosta. Sillä apostolit ovat tallettaneet sen samalla tavalla kuin rikas mies laittaa rahaa pankkiin” (Adv. haer. 3.4.1).

Kolmas yhdistävä asia on yksi kaste. Siksi että kaste muodostaa yhteyden Kristukseen, se luo myös yhteyden kaikkiin muihin kastettuihin. Kaste vastaanotetaan vain kerran, eikä sitä voi uusia. Erityisesti kolmannella vuosisadalla keskusteltiin paljon siitä, millainen ja kenen toimittama kaste on pätevä. Aika varhain jo muotoiltiin ne periaatteet, joita kirkossa on sittemmin yleensä noudatettu. Kaste on pätevä, jos siinä on käytetty vettä, se on toimitettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja tarkoituksena on ollut kastaa. Niinpä esimerkiksi novatiolaisten tai donatolaisten piiristä katoliseen kirkkoon tulevia ei kastettu (tästä Cyprianus oli aikanaan eri mieltä, mutta hänen kannastaan ei tullut kirkon yhteistä kantaa).

Neljäs yhdistävä tekijä on ehtoollinen. Siinä realisoituu yhteys Kristukseen ja kaikkiin muihin kristittyihin, elivätpä he missä tahansa ja milloin tahansa. Silti ehtoollisyhteyteen suhtauduttiin harkiten. Ei kukaan voinut noin vain mennä vieraalla paikkakunnalla ehtoolliselle ilman että siitä oli keskusteltu – eiväthän toispaikkakuntalaiset papit voineet tietää, kuka on kastettu ja kuka ei. Joskus piispat kirjoittivat suosituskirjeitä, joilla matkailijat voivat osoittaa olevansa kastettuja kristittyjä. Ehtoollisyhteyden perustana oli siis yhteinen oppi, josta vastasi piispa. Varhaisen kirkon aikana myös saatettiin sulkea joku ehtoollisyhteyden ulkopuolelle (jos oli esimerkiksi luopunut vainoissa) ja takaisinottamisessa oli selvät systeemit, joista oli sovittu 200-luvulla.

Yksi kirkko on kaikkialla maailmassa

Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa ilmaistaan myös jo paljon varhaisemmissa teksteissä oleva ajatus, että tämä yksi kirkko on sama kaikkialla maailmassa.

Jo ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevassa Didakhessa rukoillaan Jumalaa kokoamaan kirkko kaikista ilmansuunnista (Did. 9.4; 10.5). Toisen vuosisadan alussa vanha Polykarpos-piispa rukoilee marttyyrikuolemansa edellä koko katolisen (eli yleisen) kirkon puolesta kaikkialla maailmassa (Mart. Polyk. 8.1). Samoihin aikoihin Ignatios kirjoittaa, että yhteen kirkkoon kuuluvat kaikki uskovat, ja että katolinen kirkko on kaikkialla siellä, missä Jeesus Kristus on (Smyrn. 1; 8.2). Alun perin kirkon katolisuudella tarkoitettiinkin erityisesti sitä, että yksi ja sama kirkko toimii kaikkialla.

Ykseys ei varhaisen kirkon aikanakaan tarkoittanut sitä, että joka puolella olisi ollut samanlaista. Kirkko toimii monin eri tavoin ja monilla kielillä.

Miten tätä ykseyttä sitten pitää tavoitella?

Lyhyesti voisi sanoa, että ei ainakaan niin kuin Augustinus. Pohtiessaan suhtautumistaan kotikulmillaan vaikuttaneeseen donatolaisuuteen Augustinus lähti liikkeelle ihan oikeasta ajatuksesta – siitä, että Afrikassa pitäisi olla näkyvästikin yksi kirkko, eikä pitäisi olla niin, että kadun toisella puolella kokoonnutaan donatolaisten jumalanpalvelukseen ja toisella hänen oman kirkkonsa jumalanpalvelukseen.

Hän oli oikeassa siinäkin, että jaon oikeiden ja väärien kristittyjen välillä tekee vasta viimeisenä päivänä se tuomari, joka ei voi erehtyä, ja että täällä maailmassa kirkkoon kuuluu pyhiä ja pahoja, ja taivaallinen nuotta kokoaa erilaisia kaloja, jotka jaotellaan vasta viimeisenä päivänä.

Mutta siinä hän oli väärässä, että väsyttyään tuloksettomiin keskusteluihin donatolaisten kanssa hän päätti liittoutua roomalaisten viranomaisten kanssa ja turvautua uskonnolliseen pakottamiseen. Hän varmaankin vilpittömästi uskoi, että on donatolaisille hyväksi, että heidät pakotetaan liittymään yhteen kirkkoon. Tunnetusti hän käytti perustelunaan evankeliumin vertausta juhlapidoista ja suuren Kutsujan lausetta ”pakottakaa heitä tulemaan sisään”. Niinpä roomalaisten viranomaisten avustuksella donatolaisten kokoontumiset kiellettiin, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja kirkkorakennukset otettiin heiltä pois. Pakottaminen ja riidat heikensivät Pohjois-Afrikan kirkkoa.

Paljon oikeammassa oli samoilla seuduilla sata vuotta aiemmin elänyt marttyyri Crispina, joka sanoi terävästi, että pakotettu palvominen ei ole palvomista ollenkaan. Uskoon kuuluu vapaus. Yhteyteen voi pyrkiä yhteisten keskustelujen, Raamatun tutkimisen ja rukouksen tietä, ja tekemällä korjausliikkeitä palaamalla Jeesuksen ja apostolien opetuksiin. Siihen varmaankin menee aikaa, mutta se on tärkeää.

Eläviä jäseniä

Vielä yksi näkökulma kirkon ykseyteen. Ykseyteen kuuluu moninaisuus. Tavat ja kielet voivat olla erilaisia, ja erilaisia ovat myös kristittyjen tehtävät. Vanhassa ja Uudessa testamentissa käytetyt kuvat Jumalan kansasta ja sen jäsenten tehtävistä ovat dynaamisia. Kristityt ovat eläviä kiviä rakennuksessa, ruumiin jäseniä, joilla on erilaisia tehtäviä, perheen jäseniä ja taivaan kansalaisia. Kristityt on kutsuttu toimimaan aktiivisesti, palvelemaan toisiaan ja koko maailmaa, pitämään huolta luomakunnasta, kasvattamaan lapsia, syventymään Raamatun sanomaan, kertomaan evankeliumia eteenpäin jne.

Mitä tavallisten kristittyjen aktiivinen toiminta sitten oli varhaisen kirkon aikana? Jumalanpalveluksen toimittivat aina virkaan kutsutut ihmiset, piispat tai hänen delegoiminaan presbyteerit ja diakonit; jälkimmäisten tehtävät vähän vaihtelivat. Uudesta testamentista näemme, että tavalliset kristityt osallistuivat esimerkiksi. rukouksin tai lauluin. Varhaisen kirkon aikana jumalanpalveluksissa oli myös diakonissoja, laulajia, lukijoita ja profeettoja. Ennen kuin kirkkorakennuksia oli, kokoontumisia järjestettiin ihmisten kodeissa. Seurakuntalaiset toivat ehtoollisaineita ja ruokaa yhteisille aterioille. 300-luvulta tiedämme, että kristityt kokoontuivat myös pienpiireihin opiskelemaan Raamattua, jopa jossain määrin alkukielellä niin kuin Marcellan raamattupiirissä Rooman Aventinuksella. Köyhistä ja nälkäisistä huolehdittiin. Oltiin vieraanvaraisia. On vaikeaa tehdä listaa kaikesta siitä, mitä maallikot tekivät; vaikuttaa siltä, että he tarttuivat tehtäviin, joita tuli eteen. Ennen kaikkea kaikilta odotettiin elämää kristittyinä, Jumalan tahdon mukaan. Esimerkiksi Khrysostomoksen ja Augustinuksen saarnoissa on paljon ohjeita kristityille, miten kristityn kuuluu elää ja toimia.

Augustinus saarnaa helluntaisaarnassaan (267.4) siitä, että Pyhä Henki vaikuttaa eri ihmisissä eri asioita ja antaa heille erilaisia tehtäviä:

Kenenkään ei siis pidä sanoa: ’Olen saanut Pyhän Hengen, miksi en kuitenkaan puhu kaikkien kansojen kielillä?’ Veljet ja sisaret, jos tahdotte saada Pyhän Hengen, ottakaa huomioon tämä: sitä henkeä meissä, joka tekee jokaisesta ihmisestä elävän, kutsutaan sieluksi, ja te ymmärrätte, mitä sielu tekee ruumiissa. Se tekee jokaisen jäsenen eläväksi, se näkee silmien kautta, kuulee korvien kautta, haistaa nenän kautta, puhuu käyttäen kieltä, toimii käyttäen käsiä, kävelee käyttäen jalkoja. Se on yhtaikaa kaikissa jäsenissä ja tekee ne eläviksi. Se antaa kaikille elämän, mutta jokaiselle oman tehtävän. Silmä ei kuule, korva ei näe, kieli ei näe, korva ja silmä eivät puhu, mutta ne kaikki elävät. Korva elää ja niin kielikin. Niiden tehtävät ovat erilaiset, mutta elämä yhteinen. Sellainen on myös Jumalan kirkko. Joissakin pyhissä Pyhä Henki saa aikaan ihmeitä, toisten kautta se julistaa totuutta, jotkut se kutsuu neitseelliseen elämään ja toiset puhtaaseen avioliittoon, yksissä se vaikuttaa yhtä, toisissa toista. Jokainen toteuttaa omaa osaansa, mutta he elävät samaa elämää yhdessä. Mitä sielu on ruumiille, sitä Pyhä Henki on Kristuksen ruumiille, joka on kirkko. Pyhä Henki vaikuttaa koko kirkossa samaa, mitä sielu vaikuttaa yhden ruumiin kaikissa jäsenissä. … Jos tahdotte elää Pyhässä Hengessä, pitäkää kiinni rakkaudesta, rakastakaa totuutta, kaivatkaa ykseyttä, niin pääsette ikuiseen elämään.

Maallikoilla ja kirkon virkaan kutsutuilla on erilaiset tehtävät. Joillekin ihmisille julistaminen, sakramenttien toimittaminen ja seurakunnan johtaminen on annettu erityistehtäväksi. Uudessa testamentissa kerrotaan, että Jeesus valitsi ja valtuutti tähän tehtävään apostolit, joiden opetusta seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti. Piispan, papin ja diakonin viran lisäksi kirkossa on tarpeen mukaan ollut erilaisia virallisia tai vähemmän virallisia tehtäviä.

Lopuksi

Jokainen kristitty kuuluu siihen yhteen ja ainoaan, maailmanlaajaan ja aina olevaan kirkkoon. Tämä yksi kirkko ei ole vain teologinen idea, vaan se realisoituu erityisesti ehtoollisella. Alusta asti kristityt ovat kokoontuneet yhteen omilla paikkakunnillaan ehtoolliselle ja ajatelleet kuuluvansa yhteen muiden samalla tavalla muilla paikkakunnilla ja eri aikoina ehtoolliselle kokoontuvien kanssa. Kristityn ei tarvitse olla yksin. Kirkon yhteinen usko kantaa. Kristityt auttavat toisiaan eri tavoin ja yhdessä koko maailmaa.

Se, miten kirkko toimii kunakin aikana ja eri puolilla maailmaa, voi muuttua kovinkin paljon ja saa muuttuakin. On hienoa, että on ihmisiä, jotka osaavat puhua ja toimia niin, että tämän ajan ihmiset ymmärtävät.

Varhaisen kirkon näkökulmasta kaikkein tärkeintä kirkossa on se, että se on Kristuksen oma. Siihen kuuluvat ne ihmiset, jotka on kastettu Kristukseen, jotka elävät yhteydessä Kristukseen ja jotka ovat yhdessä matkalla taivaaseen. Tälle kirkolleen Kristus on antanut tehtäväksi kutsua kaikki ihmiset yhteyteensä kastamalla ja opettamalla heitä.

Kirkon nimittäminen Kristuksen ruumiiksi ilmaisee syvää yhteyttä Kristuksen ja kirkon välillä, yhteyttä, joka on jo nyt totta ja joka jatkuu ikuisesti. Varhaisessa kirkossa tämän kuvan avulla opetettiin kolmea asiaa. Ensinnäkin, Kristus on kirkon alkuperä ja hän huolehtii kirkostaan. Toiseksi, koska kristityt kuuluvat samaan ruumiiseen, he kuuluvat yhteen ja palvelevat toisiaan ja koko maailmaa erilaisilla lahjoillaan. Kolmanneksi, oli tavallista puhua pelastuksesta käyttämällä jo Paavalilta tuttua kuvaa siitä, että Kristuksen ruumiin jäseninä kristityt osallistuvat hänen elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa (Room. 6:3–5): kun kerran pää on jo noussut ylös, muu osa ruumiista seuraa perässä. Siksi ehtoollistakin sanottiin kuolemattomuuden lääkkeeksi: nauttimalla Kristuksen ruumiin ja veren tulemme osallisiksi hänen kuolemattomuudestaan. Hän, joka on itse elämä, antaa meillekin elämän.

Herätys tuli sittenkin

Perusta 3 | 2018

”Olen 30 vuotta ollut pappina enkä ole koskaan nähnyt sellaista herätystä kuin nyt.” Lausahdus ei ole suurten herätysten ajoilta 1800-luvulta eikä tämän päivän Nigeriasta. Sen lausui suomalainen pappi muutama viikko sitten. Puhuttiin Suomeen tulleista maahanmuuttajista ja heidän kääntymisistään kristityiksi. Keskustelu käytiin Tiililä-seuran kokouksessa, jossa aiheesta alusti asiaan hyvin perehtynyt Timo Keskitalo.

Monet ovat rukoilleet hengellistä herätystä Suomeen, mutta harva lienee uskonut, että sellainen olisi enää mahdollinen. Jälkikristillinen Eurooppa tuntuu kääntyneen lopullisesti markkinaliberalistiseen ateismiin. Viimeksi kuluneena kahtena vuonna on kuitenkin tapahtunut kummia. Vuoden 2015 muuttoaallon jälkeen satoja Suomeen tulleita muslimeita on kastettu kristityiksi.

Samalla on syntynyt kymmeniä pieniä maahanmuuttajien kristillisiä jumalanpalvelusyhteisöjä. Nyt arvellaan, että tällaisiin osallistuvien määrä olisi jo 3000. Kun sitä vertaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksiin osallistuvien määrään, joka tavallisena sunnuntaina lienee noin 30 000, käy ilmi, miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys. Erityisen merkittävää tai merkillistä on se, että suurin osa maahanmuuttajista ja kristityiksi kääntyneistä on tullut sellaisista maista, joissa lähetystyön tekeminen on ollut erittäin vaikeaa ja hyvin vähän tuloksia tuottavaa. Nämä lähetyskentät tulivat luoksemme.

Maahanmuuttajat voisivat tuoda raikkaan tuulahduksen kirkkoomme. He pitäytyvät Raamattuun ja julistavat evankeliumia innokkaasti. Suuri kysymys on, miten seurakunnat ja kirkko kykenevät ottamaan heidät vastaan. Ei ole kysymys vain sellaisista käytännön kysymyksistä kuin tulkkien löytämisestä vaan ennen muuta asenteista. Onko niitä, jotka avaavat kotinsa, seurakuntansa ja sydämensä?

Merkittävä kysymys on myös se, joustaako kirkon rakenne niin, että maahanmuuttajien yhteisöistä voisi tulla osa kirkkoamme. Olisiko tässä vihdoin se vaihe, jolloin alueseurakuntien rinnalle voitaisiin luoda toisenlaisen seurakunnan malli?

Iso haaste on myös siinä, mistä saadaan koulutus ja työntekijät maahanmuuttajien seurakuntiin. Jo nyt kotimaahan palanneet ja monissa tapauksissa jo eläkkeellä olevat lähetystyöntekijät tekevät tässä suuren työn. Mutta pian pitäisi pystyä kouluttamaan maahanmuuttajien joukosta työntekijöitä. Tätä varten toimii jo raamattukouluja useissa kansanopistoissa. Sitä koulutusta tulisi kirkon ja uskovan kansan voimakkaasti tukea. Samalla tulisi harkita lähetysmäärärahojen uudelleen kohdistamista. Maahanmuuttajien parissa tehtävä työ on lähetystyötä.

Jo pitkään puhuttu lähetyksen suunnanmuutos on nyt tosiasia. Kenialainen pastori toimii jo suomalaisen lähetysjärjestön palveluksessa Helsingissä ja on viime vuosien aikana suorittanut pääkaupunkiseudulla kymmeniä kasteita.

Timo Keskitalon mukaan tämän tilanteen synnyttämät kysymykset on syytä ottaa vakavasti siitäkin syystä, että maahanmuutto todennäköisesti jatkuu pitkään, joidenkin arvioiden mukaan 40 seuraavaa vuotta. Väestön väheneminen Euroopassa ja lisääntyminen erityisesti Afrikassa ja Lähi-Idässä merkitsee mitä todennäköisimmin sitä, että se, mitä nyt on koettu, on vasta suuren kansainvaelluksen alku. Sillä miten onnistumme tässä ensimmäisessä harjoituksessa, on suuri merkitys seuraavina vuosina.

Maahanmuuttovirasto ei näytä olevan ainoa, joka on ihmeissään kristityksi kääntyneiden kanssa. Jotkut seurakunnat ja niiden työntekijät tuntuvat pelkäävän, että heitä aletaan kutsua käännyttäjiksi. Ehkä on hyvä muistaa, minkä tehtävän Paavali sai Jeesukselta: ”Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo.”

  • Timo Junkkaala

Perusta 2 | 2018

Tässä numerossa

 

66 | Pääkirjoitus

67 | Perustalla

70 | Artikkelit

  • 71 | Saara Kinnunen: Sukupuolineutraalius tulee – miten käy tyttöjen ja poikien? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Saara Kinnunen rohkaisee puolustamaan kristillistä avioliittokäsitystä, vaikka se ajettaisiin marginaaliin yhteiskunnassamme.
  • 78 | Markus Korri: Laulujen laulu – aviorakkaus kirkon pyhittäjänä ja Kristus-ruumiin rakentajana
    • Onko avioliitto armonväline? Mitä seuraamuksia avioliiton alistamisesta maalliselle järjestykselle on ollut? Markus Korri käsittelee näitä kysymyksiä Laulujen laulun äärellä
  • 86 | Tapio Puolimatka: Seksuaalivallankumous seksualisoi lapsia
    • Tapio Puolimatkan mukaan seksuaalivallankumouksen tueksi esitetyt tutkimustulokset perustuvat moniin epäeettisiin kokeiluihin.
  • 93 | Erkki Koskenniemi: Raamatun ja Hollywoodin välissä
    • Erkki Koskenniemi kuvaa varhaisten kristittyjen elämää sellaisen yhteiskunnan keskellä, jonka arvot poikkesivat suuresti Raamatun viitoittamasta tiestä. Miten nykykristityt ovat onnistuneet tästä? Artikkeli luettavissa myös Koskenniemen kotisivuilta.

100 | Tässä ja nyt

  • 101 | Varoituksen sana
  • 101 | Marcus Borg: Kristinuskon sydän – liberaalin uskonnon ohjekirja

107 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 108 | Juha Hurme: Niemi
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 110 | Rolf Sons: Sielunhoidon sydämessä. Luther ja vapauttava usko.
    • Arvostelijana Jouko Heikkinen
  • 112 | Jouko Jääskeläinen: Uutta yhteisöä etsimässä. Seitsemän näköalaa politiikasta, uskonnosta ja arvoista.
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

114 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 1. pääsiäisen jälkeisestä sunnuntaista 8.4. ja päättyy Pyhän Kolminaisuuden päivään 27.5.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Sukupuolineutraalisuus tulee – miten käy tyttöjen ja poikien?

Perusta 2 | 2018

Saara Kinnunen

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti

Valtakuntaan on syntynyt poikalapsi. Uutisen muotoilussa on huomattava ero verrattuna Ruotsin kuninkaallisen viimeisen lapsen syntymän uutisointiin. Media kertoi kahden päivän ajan, että Carl Philip ja Sofia ovat saaneet lapsen. Ehdin jo miettiä, antaako moderni perhe lapsen itse valita aikanaan sukupuolensa. Tasavallan presidenttimme ei näytä lukeutuvan sukupuolineutraalisuuden puolestapuhujiin.

Keskustelu sukupuolineutraalisuudesta nostaa päätään aika ajoin ja laantuu taas oman ristiriitaisuutensa vuoksi kytemään pinnan alla, ja ryöpsähtää taas sopivien virikkeiden ilmaantuessa uudelleen esille. Oman aikuisen muistini aikaan keskustelu on aaltoillut:

1970-luvulla vauvoilla oli neutraalin väriset vaatteet, stereotyyppistä punaista ja sinistä vältettiin. Omanikin puin vihreään ja ruskeaan. Päivähoidossa lapsia kutsuttiin lapsiksi. Pyssyleikit ja muut aggressiiviset (poikamaiset) leikit olivat paheksuttuja.

1980-luvulla Jari Sinkkosen kirja Pienistä pojista kunnon miehiä sai feministit reagoimaan. Sinkkonen on kertonut siitä asti jatkuneesta aiheeseen liittyvästä negatiivisesta kommentoinnista. Sinkkosen huoli pojista nousi havainnosta, että 4/5 lastenpsykiatrian asiakkaista oli poikia – väärinymmärrettyjä poikia – hän kuvaa.

1980-luvulla ryöpsähti kirkollisessa mediassa hyökkäys Helsingin NMKY:n avioliittotyötä vastaan. Siellä opetettiin miehen ja naisen välisistä eroavaisuuksista ja miehen ja vaimon erilaisista rooleista.

2001 rekisteröidyn parisuhteen lakivalmistelujen yhteydessä olin kuultavana eduskunnassa lakia valmistelevassa valiokunnassa. Vuoroani odotellessani juttelin sateenkaariperheitten edustajan kanssa. Hän oli varma, että laki rekisteröidystä parisuhteesta saadaan läpi. Minä puskassa kasvaneena maalaisena hämmästelin vilpittömästi: ”Sittenhän kaikki oppikirjatkin pitää uusia!”, ”Totta kai, kohta ei erotella tyttöjä eikä poikia, naisia tai miehiä. Sukupuolineutraalisuus on tulevaisuuden tavoite.” Silloin pidin ajatusta utopistisena.

2015 Opetushallituksen ohjeistus Tasa-arvo on taitolaji herätti laajamittaisen keskustelun, oikein keskustelumyrskyn. Silloin perinteisellä tavalla ajattelevat heräsivät ihmettelemään, mitä on tapahtumassa.

2017 vahvistettu sukupuolineutraali avioliittolaki vahvisti keskustelua. Osani sain minäkin tuosta keskustelusta somemyrskyn muodossa kahden viimeisimmän Kotimaan kolumnin jälkeen. Kolumnissa Kasvatuksen hämmennys kuvasin kuvitteellista VaSu-keskustelua, jonka kävisin lapseni päiväkodissa. Varmistin selustani sillä, että YK:n ihmisoikeuksien julistus, uusin Varhaiskasvatuslaki (2015) ja Euroopan Ihmisoikeussopimus takaavat vanhempien oikeudet vakaumuksensa mukaiseen kasvatukseen myös yhteiskunnan ylläpitämissä instituutioissa. Opettaja kysyy, mitä päiväkodin olisi hyvä tietää perheelle tärkeistä arvoista. Minä puolestani vastaan muun muassa näin:

Emme halua lapselle kerrottavan normaalina asiana, että lapsella voi olla kaksi äitiä tai isää, tai että miehet voivat saada lapsia. Lapsemme tietävät, että lapsen maailmaan saattamiseen tarvitaan isä ja äiti.

Toivomme, että lastamme ei hämmennetä monen sukupuolen ideologialla. Käsityksemme on, että on olemassa tyttöjä ja poikia ja sukupuolten kahtiajako on heidän jokaisessa solussaan.

Setan pitämille oppitunneille on kysyttävä vanhempien lupa samalla tavalla kuin uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta kysytään.

Toisen kolumnin otsikoin Pojat on poikia seurakunnassakin ja haastoin seurakuntia ja yhteisöjä tekemään korjausliikettä toimintatavoissaan, koska poikia osallistuu vähemmän toimintaan kuin tyttöjä. Puhuin pojille ominaisista piirteistä ja niiden huomioimisesta ohjelmia suunniteltaessa… Muuta ei tarvittu. Someraivo oli valmis: ”Konservatiivista, aikansa elänyttä, hölmöä, ammattitaidotonta, kuinka kukaan nykyaikana voi enää ajatella noin, uskovankin perheen on puhuttava lapsille sukupuolien moneudesta jne.” Nyt keskustelu on taas laantunut, vaikka se kytenee pinnan alla ja odottaa sopivaa ryöpsähtämishetkeä.

Mistä tässä on kysymys?

Tasa-arvo on taitolaji -opas (2015) teki uusia keskustelunavauksia: Sivulla 67 mainitaan Sukupuolten tasa-arvo otsikon alla: ”Tasa-arvokäsite kattaa myös sukupuolen moninaisuuden eli hyväksyy ajatuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.” Sivulla 68 mainitaan Sukupuolitietoinen opetus -otsikon alla: ”Opetuksessa pidättäydytään sosiaalistamasta oppilasta hänen ulkoiseen sukupuoleensa”. Opas ravistelee totuttuja ajatustapoja:

Ajatteluamme ja toimintaamme ohjaavat usein perinteiset käsitykset sukupuolesta. Oletamme jokaisen ihmisen olevan yksiselitteisesti joko tyttö tai poika, nainen tai mies. Oletamme myös, että ihmisen sukupuoli on muuttumaton ja syntyessä määritetty (s. 12).

Ihmetystä herättää millä valtuutuksella opetushallitus on muuttamassa sukupuolikäsitystä ideologiseksi. Tasa-arvosuunnitelmien tekeminen on tarpeellinen asia, mutta sen laatiminen ei edellytä sukupuolikäsitteen uudelleen määrittelyä. Se on täysin perusteetonta ja tarpeetonta.

Maailmassa tulee olla tilaa kaikenlaisille tytöille ja pojille. Oppaassa ei kuitenkaan tyydytä tähän, vaan annetaan jopa ymmärtää, että tytöt voivat olla poikia ja pojat tyttöjä, jos he itse näin kokevat. Sivun 13 otsikon Jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa alla opastetaan näin:

“Jokaisella tulee olla oikeus itse määritellä, millainen tyttö tai nainen, poika tai mies hän on, vai kokeeko hän olevansa muunsukupuolinen eli jotain naiseuden ja mieheyden ulkopuolella tai sukupuolten välissä.”

Sukupuoli-sanan hämmennys

OPH:n oppaassa sekoitetaan sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet. Käsitteet sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu tarkoittavat aivan eri asioita kuin käsite sukupuoli. Sukupuoli on jokaisen ihmisen jokaisessa solussa eikä siitä voi erehtyä. Ihmettelenkin, kuinka akateemisella tasolla julkaistussa oppaassa sekoitetaan selkeästi määriteltyjä käsitteitä.

Todellisuudessa transhenkilö on mies tai nainen, jonka kokemus itsestään ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta. Transgender on mies tai nainen, joka ei koe kuuluvansa selkeästi joko mies- tai naissukupuoleen. Transvestiitilla on tarve ilmaista pukeutumisellaan tai muulla tavoin eri sukupuolta. Nämä kaikki liittyvät sukupuoli-identiteettiin tai sen ilmaisemiseen. Intersukupuolisen henkilön sukupuoli on epäselvä, mutta tämä on anomalia eli poikkeus, mikä johtuu geenivirheestä tai raskaudenajan häiriöstä. Heitä on erittäin pieni vähemmistö. Vuosittain syntyy 5–8 lasta, joiden sukupuolta ei pystytä määrittelemään. Emme voi antaa pienen vähemmistön hämmentää lastemme ja nuortemme kasvatusta ja aiheuttamaa heidän kasvu- ja kehitysprosessiinsa turhia kysymyksiä ikävaiheessa, jolloin heidän kaikinpuolinen kypsymisensä on kesken.

Ihmiset ovat sukupuoli-identiteetiltään ja sukupuolen ilmaisultaan moninaisia, mutta on harhaanjohtavaa viestiä, että sukupuoli olisi moninainen. Poikatyttö on silti tyttö ja feminiininen poika on poika.

Kysymyksiä, mutta ei vastauksia

Tasa-arvo on taitolaji -oppaan tiimoilta Aito avioliitto ry pyysi asiallisessa kirjeessään Opetushallitusta vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten Opetushallitus määrittelee oppaassa ”Tasa-arvotyö on taitolaji” käytetyn sukupuoli-käsitteen?
2. Mihin tosiasiaan perustuen Opetushallituksen mielestä a) ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi; b) sukupuoli-käsite voi tarkoittaa kaikkia seuraavia: virallisen, henkilötunnuksesta ilmenevän sukupuolen lisäksi esimerkiksi sukupuolirooleja, naiseuden ja mieheyden sosiaalisia merkityksiä, yksilön sukupuoli-identiteettiä tai fyysisiä ominaisuuksia; c) ihmisen sukupuoli määrittyy biologian lisäksi sosialisaatiossa ja oppimisessa; d) jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa; e) oppilaan sukupuoli voi olla jokin muu kuin tyttö tai poika?
3. Millä tyttö -ja poika -sanaan rinnastettavalla sanalla kutsutaan sellaista lasta, joka ei ole sukupuoleltaan tyttö eikä poika?
4. Mitä sukupuolta sellaiset oppilaat edustavat, jotka eivät ole tyttöjä eivätkä poikia?
5. Miten Opetushallitus määrittelee käsitteet tyttö ja poika?
6. Minkälainen on lisääntymiseen liittyvien ominaisuuksien suhteen sellainen henkilö, joka ei edusta miessukupuolta eikä naissukupuolta, vaan kuuluu sukupuoleltaan luokkaan ”muu”?

Kysymyksiin ei saatu vastausta. Oppaan ilmestymisen jälkeen kansanedustaja Mika Raatikainen (ps) on tehnyt 21.4.2016 kirjallisen kysymyksen KK 236/2016 vp Opetushallituksen oppaan väitteestä useammasta kuin kahdesta sukupuolesta. Siinä hän esittää asianomaisen ministerin vastattavaksi kysymykset:

1) Miten ministeri perustelee sen, että Opetushallituksen oppaassa väitetään ihmisen sukupuolia olevan enemmän kuin kaksi, mitä Opetushallitus tarkoittaa oppaassa käytetyllä käsitteellä “sukupuolen moninaisuus”; ja
2) aikooko ministeri ryhtyä toimenpiteisiin, jotta oppaan epäkohdat korjataan?

Hän ei saanut vastausta. Helsingin Sanomien jutussa 25.2.2016 otsikoitiin: ”Asiantuntijat tyrmäävät perussuomalaisten nuorten näkemyksen sukupuolesta: Sukupuoli on moninainen sekä biologisesti että kulttuurisesti”. Jutussa vedotaan Helsingin Yliopiston kehitysbiologian professori Hannu Sariolan näkemyksiin sukupuolten moneudesta. Professori Hannu Sariolaa pyydettiin kahdessa eri viestissä vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1) Oletko sitä mieltä, että ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi?;
2) Jos olet sitä mieltä, että ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi, niin mihin tosiasiaan perustat näkemyksesi? ja
3) Miten määrittelet käsitteen ”sukupuoli”?

Hannu Sariola ei ole vastannut noihin kysymyksiin. Merkille pantavaa on se, että asiallisiin kysymyksiin ei vastata eikä uusia näkemyksiä näin ollen perustella. Vastaamattomuus on kysymyksen vähättelyä, mitätöimistä ja tavoitteena on saattaa kysyjä tuntemaan itsensä hölmöksi ja tällä tavalla vaimentaa kiusalliset kysymykset. Strategia on yksi osa uuden ideologian indoktrinoimista ja vanhan ideologian häivyttämistä.

Sukupuolineutraalisuus tavoitteena

OPH oppaassa ollaan huolissaan siitä, että sukupuolta tuodaan esille useasti koulupäivän aikana.  Puhe tytöistä ja pojista pyritään minimoimaan. Sukupuolen kaksijakoisuus halutaan häivyttää. Tämä palvelee niitä, jotka pyrkivät mullistamaan käsityksen sukupuolesta koko yhteiskunnan tasolla. H&M julkisti äskettäin sukupuolineutraalin lastenvaatemalliston. Se oli huvittava, sillä vaatteet olivat laidastaan perinteisiä poikien vaatteita. Radikaaleinta oli pojan valkea paita, jollaista tuskin kukaan äiti panisi pojalleen arkivaatteeksi.

Sukupuolineutraalisuus on muotisana kaikkialla läntisessä maailmassa. Trendi näyttäisi päässeen valloilleen etenkin viime syksynä. Britanniassa opettajia evästetään lopettamaan oppilaiden kutsuminen “tytöiksi” ja “pojiksi”, koska se muistuttaa heitä heidän sukupuolestaan. Opetettavia kutsutaan “oppilaiksi” ja “opiskelijoiksi”. Britanniasta tiedetään tapauksia, joissa opettajaa on rangaistu, kun hän on innoissaan kiitellyt tehtävässä onnistunutta tyttöporukkaa ”Hyvä tytöt”, kun joukossa oli tyttö, joka haluaisi olla poika.

Sukupuolineutraalista puhetavasta on tulossa ainut oikea tapa ilmaista asioita. Meillä Aamulehti kyseenalaisti puhemiehet ja lehtimiehet. Yleisönosastot täyttyivät kansan luovista lohkaisuista ja keskustelu sai huvittaviakin piirteitä. Vuosituhansien ajan normaaleina pidetyt itsestäänselvyydet näyttäytyvät yhtäkkiä jotenkin epäkorrekteina ja epäkelpoina. Propaganda eteneekin perinteisesti niin, että uuskielestä tulee vallitsevaa kielenkäyttöä. Perinteinen puhe leimataan syrjiväksi vihapuheeksi.

Kolmas sukupuoli?

Euroopan yleisradiounioni EBU kertoo, että ruotsalaisilla poliitikoilla on pian edessään päätös mahdollisen kolmannen sukupuolen lisäämisestä maan virallisiin asiakirjoihin. Lähes kaikki puolueet kannattavat ehdotusta, jonka mukaan transsukupuolisilla pitäisi olla mahdollisuus valita miehen tai naisen lisäksi kolmas, sukupuolineutraali vaihtoehto. Yhteisymmärrystä toimista ei ole kuitenkaan vielä löytynyt. Nyt päättäjät esimerkiksi miettivät, tuleeko passeihin sukupuolesta kertovien “M” tai “K” -kirjaimien rinnalle esimerkiksi “X”, tai poistetaanko henkilötunnuksista sukupuolen paljastava osio.

Suomessakin siellä täällä näkyy jo henkilötietojen yhteydessä kolme vaihtoehtoa; mies, nainen tai muu.

On tosiasia, että on ihmisiä, joilla on syystä tai toisesta vaikeaa olla omassa sukupuolessaan. Esimerkkinä voi mainita uskovan perheen esikoispojan, joka viihtyy vain tyttöjen leikeissä, pukee tyttöjen vaatteita, äidin koruja ja kimaltelevia toppeja. Kun pikkusiso syntyy, nelivuotias poika itkee, että hän haluaa pippelin pois. Hän haluaa olla tyttö. Leikeistä kiinnostavat barbit ja niiden kanssa leikkiminen. Koulussa hän suostuu poikien vaatteisiin, mutta kotona hän pitää tyttöjen vaatteita. Vanhemmat ovat huolissaan ja pahoillaan. Isä vahvistaa suhdetta poikaan ja he tekevät yhdessä poikien juttuja, mutta ne eivät poikaa kiinnosta. Pojan ympäristössä on paljon hyviä miehisiä samaistumiskohteita. Vanhemmat tekevät mitä voivat. He kertovat pojalle, että sinä olet poika, mutta sinä haluaisit olla tyttö ja sinä tykkäät samoista asioista mistä monet tytöt tykkäävät.

Sukupuoli-identiteetin ristiriidasta kärsivät lapset ja nuoret tarvitsevat syliä ja ohjausta, eivät ristiriitansa suurentelemista, vaan sen kohtaamista aikuisen kanssa, rakkaudellisessa ja totuudellisessa ilmapiirissä. He tarvitsevat kuuntelijaa ja viestiä, että he ovat arvokkaita ja hyväksyttyjä kaikkine kokemuksineen ja tuntemuksineen. He tarvitsevat hyväksyntää omana itsenään ja tilaa olla erilainen. Lapsen ympäristöä on opastettava erilaisuuden suvaitsemisessa. Kiusaamista ei voi sallia.

Sukupuoli-identiteetin häiriöiden takia meidän ei kuitenkaan pidä turhentaa Jumalan luomistyötä; sitä että hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Voimme normalisoida identiteettihäiriön toteamalla, että ihmiskunnassa on monenlaista poikkeavuutta eli anomalioita. Emme saa syrjiä, halveksia tai paheksua ihmisen erilaisuutta, vaikka se esiintyisi sukupuolen ilmentämisen alueella. Identiteettihäiriö ei merkitse sitä, että kyseinen ihminen olisi häiriintynyt.

Kirkko on päivittänyt ajatuksiaan sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta Sukupuoli ja seksuaalisuus kirkon kasvatustyössä:

Jokainen ihminen on Jumalan luoma, ainutlaatuinen ja arvokas. Ihmisen ei tarvitse olla virheetön ja muista riippumaton, vaan erilaisuus ja keskinäinen tarvitsevuus ovat osa ihmisyyttä. Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa lahjoitetun armon kautta tulemme hyväksytyksi kokonaisuudessaan: henkenä, sieluna ja ruumiina. Ihmisen arvo ei ole sukupuoleen tai seksuaalisuuteen sidottua tai niistä riippuvaa, vaan se elää meissä kaikissa tasapuolisesti (Sakasti.fi).

Kasvatuskentän haaste

Gender-ideologiaan perustuvan sukupuolikäsityksen vyöryttäminen alaikäisille on epäeettistä ja lapsen identiteetin kehitykselle jopa vahingollista, vaikka se tehtäisiin tasa-arvon nimissä. Tästä esimerkkinä esikoulussa vieraileva kokemusasiantuntija, joka on muuttanut sukupuoltaan. Uskonto- ja seksuaalikasvatus ovat alueita, joissa vanhempien on oikeus olla lapsen ensisijaisia kasvattajia. Siksi vanhempien on syytä olla kiinnostuneita, mitä lapsille opetetaan. Jos uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumiseen pitää kysyä vanhemmilta lupa, sama lupa olisi asiallista kysyä Setan tai muun ulkopuolisen tahon järjestämille seksuaalikasvatustunneille. Keskustelut kotona lasten kanssa ja kotona annettava sukupuolikasvatus nousee entistä tärkeämmäksi.

DocPoint-elokuvatapahtumat ry on julkaissut sarjan “dokumentteja”, joita näytetään peruskoulun neljäsluokkalaisille, eli noin 10–11 vuotiaille lapsille. DocPoint-elokuvatapahtumat ry on pääasiassa julkisilla varoilla ylläpidetty yhdistys. Tukijoita ovat Taiteen edistämiskeskus, Opetus- ja kulttuuriministeriö, Yeesi, Seta, Metka mediakasvatuskeskus, suurimmat kaupungit ja niiden kulttuuripalvelut. Mukana on myös Kone-säätiö, Seppo -opetuspelialustan tuottaja ja Finnkino. Veronmaksajille on helppoa perustella, että verovaroista tuetaan nuorten mediakasvatusta tai työtä nuorten mielenterveyden hyväksi tai muodikasta opetuspelialustaa. Yhden elokuvan esittelyteksti kertoo:

12-vuotias Ky on hieman erilainen kuin kaverinsa, sillä hän kokee olevansa enemmän poika kuin tyttö. Jo ollessaan pieni, Ky ei tuntenut itseään kotoisaksi omassa kehossaan ja poikien leikit tuntuivat paljon tyttöjen leikkejä kiehtovammilta. Pian Ky alkoikin kammata tukkaansa eri tavoin ja halusi pitää poikien vaatteita mekkojen sijasta. Ky kertoi ajatuksistaan vanhemmilleen kirjoittamalla kirjeen, jonka jälkeen hän vihdoin uskaltautui olemaan avoimesti oma itsensä.
Kyn tukena on Sterre, 11-vuotias tyttö, joka on syntynyt pojan kehoon. Elokuvassa seurataan, kuinka Ky ja Sterre käsittelevät sukupuoli-identiteettiään sekä päättävät kertoa koulukavereilleen transsukupuolisuudestaan. Tämä on alku Kyn uuteen elämään Nielsinä.

Tämän tapainen Opetus- ja kulttuuriministeriön suosittama ja koulussa esitettävä elokuva tekee identiteettihäiriöstä normaalin. Moni keskenkasvuinen lapsi on ruvennut pohtimaan, mahtaako hänkin olla syntynyt väärään sukupuoleen. Keskustelut kotona lasten kanssa ja kotona annettava sukupuolikasvatus nousee entistä tärkeämmäksi.

Samaan poliittisen ja ideologisen piilovaikuttamisen jatkumoon kuuluu myös Amnestyn masinoima ja Opetushallituksen suosittama 13–14 vuotiaille tarkoitettu vapaavalintainen äidinkielen tehtävä, jossa oppilaan tulee kirjoittaa Suomen pääministerille kirje translain uudistamisen puolesta. Kirjoitustehtävän ohjeistuksen mukaan pääministerille tulisi kertoa, miksi kirjoittaja on järkyttynyt tavasta, jolla transihmistä kohdellaan sekä siitä, ettei transihmisten oikeuksia kunnioiteta. Kirjoitustehtävässä pyydetään mm. kertomaan pääministerille, kuinka kirjoittaja haluaa Suomen hallituksen uudistavan translakia siten, että ikärajasta luovutaan ja että ”oikeudellinen ja lääketieteellinen sukupuolen korjaus erotetaan toisistaan.”

Tänä päivänä saatetaan vihapuheena pitää ajatusta, jonka mukaan lasten sukupuoli-identiteettiä tulisi rakentaa heidän biologisen sukupuolensa mukaisesti tai että sukupuolieroja tulisi vahvistaa, ei heikentää. Sukupuolineutraalin ideologian vaikutuksesta koko yhteiskunta pyritään rakentamaan uudelleen niin, ettei kysymystä erilaisista sukupuolikäsityksistä ja erilaisten avioliittokäsitysten totuudesta tai arvosta voi edes herättää ilman, että sen katsotaan olevan vihapuhetta. Vaarallisinta tässä on se, että kun mielipiteenvapaus on kerran poistettu tämän keskeisen ihmiselämän ulottuvuuden osalta, sama totalitaristinen vaikutus tulee ulottumaan yhä uusille elämänalueille, kunnes lopulta olemme tätä ideologista konsensusta vartioivien ajatuspoliisien mielivallan alaisia (Puolimatka). Sukupuolineutraalin ajattelun takana on ideologia, jonka pyrkimyksenä on kieltää yksi ihmiselämän keskeisimmistä asioista: lapsi tarvitsee isää ja äitiä. Pyrkimyksenä on avioliiton romuttaminen.

Viihteen nimissä häivytetään perinteistä perheinstituutiota. Ensitreffit alttarilla on kevyt versio uuden maailmalla leviävän tv-formaatin rinnalla. Siinä toisilleen tuntemattomat saattavat maailmaan lapsen ja tekevät vanhemmuussopimuksen lapsen huollosta. Britanniassa sarjaa jo esitetään ja Suomessa se on tekeillä. Se on karua viihdettä ja samalla ihmiskoe. Perhettä ei tarvita – avioliitosta puhumattakaan – ja lapsen oletetaan elävän hyvin ilman päivittäistä yhteyttä isään ja äitiin. Jumalan luomisjärjestys on systemaattisesti mitätöity.

Jokainen kristitty on kutsuttu reagoimaan viisaasti Jumalalta neuvoa kysyen aina kun sopiva tilanne tulee. Joudumme uimaan vastavirtaan, mutta emme voi vaieta, muuten mediassa kuuluva postmodernismin ääni jättää vaikutelman, että kaikki ajattelevat uudella tavalla.

Lähteitä:
Aito Avioliitto ry:n kotisivut
Gender Dysphoria in Children: summary points (2017). American College of Pediatricians.
Liisa jääskeläinen, Johanna Hautakorpi, Hanna Onwen-Huna, Hanna Niittymäki, Anssi Pirttijärvi, Miko Lempinen, Valpuri Kajander, Tasa-arvo on taitolaji (2015). Opetushallitus.
Suomen uutiset 7.2.2018; “Amnesty levittää poliittista propagandaa kouluissa: Valjasti oppilaat vetoamaan pääministeriin translain puolesta.”
Tapio Puolimatkan kotisivujen artikkelit ja kolumnit www.tapiopuolimatka.net

Likainen peli kulkeutuu kirkkopolitiikkaan

Perusta 2 | 2018

Heti kohta sen jälkeen, kun professori Heikki Hiilamo on kritisoinut toimittaja Johanna Korhosta likaisen pelin tuomisesta kirkkopolitiikkaan ja piispanvaaleihin, uudet esimerkit nousevat esille. Asia koskee Turun arkkipiispan vaalia ja sen vaalikeskusteluja.

Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelijat olivat järjestäneet arkkipiispan vaaliin liittyvän vaalipaneelin tammikuussa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Tilaisuus on videoitu ja sitä voi katsoa tiedekuntayhdistyksen TYT:n sivuilla internetissä. Yhdeksi haastattelijaksi oli kutsuttu professori Jaana Hallamaa. Hallamaa on juuri se piispaehdokas, jota Korhonen on Heikki Hiilamon ja Jukka Relanderin mukaan yrittänyt vielä edellisen vaalin jälkeen tukea arveluttavin keinoin.

Kryptan vaalipaneeli sai erikoisia sävyjä. Erityisen outoa oli se, että Hallamaa asettui aggressiivisesti ehdokas Auvista vastaan. Hän esiintyi ikään kuin Auvisen edustama teologinen käsitys (virkakäsitys) olisi kirkossa kriminalisoitu. Naisehdokkaalta hän puolestaan penäsi, miten tämä aikoisi toimia, jotta vanhalla virkakannalla olevat saataisiin kirkossa vaiennetuksi.

Hallamaan toimintatapa on tuttu Setan ja Tulkaa kaikki -liikkeen esiintymisestä. He laativat tavan takaa puheensa ikään kuin jokainen heidän näkemyksensä vastainen käsitys olisi jo kielletty ja suorastaan vahingollinen. Ajatuksena on ilmeisesti se, että kun omaa kantaa toistellaan sokeasti vuodesta toiseen, myös suuri yleisö alkaa kuvitella sen olevan totta. Nyt Hallamaa iski kuitenkin kirveensä kiveen – anteeksi hieman militantti vertaus, mutta niin kiivaana läsnäolijat kokivat tilanteen – sillä hän unohti esiintyvänsä akateemisella foorumilla.

Hallamaan puheenvuoroissa ja jopa asenteessa on tuossa kontekstissa kaksi virhettä. Ensinnäkin hän sivuutti sen yksinkertaisen tosiasian, että vanha virkakanta on kirkossa sallittu. Sitä ei ole todettu harhaopiksi, eikä sen kannattaminen myöskään ole erottamisperuste. Hallamaa itse ei tietenkään sitä hyväksy ja ilmeisesti siksi hän toimii kuten Tulkaa kaikki -liikkeen lobbarit omalla tahollaan: hehän esiintyvät kirkolliskokousta myöten väittämällä, että kirkolla ei ole voimassa olevaa avioliittokäsitystä ja että homoparien vihkimiselle ei ole nytkään mitään estettä.

Toinen professori Hallamaan kontekstiin liittyvistä virheistä on vielä vaikeampi. Hänet on kutsuttu yliopiston opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen nimittäin etiikan professorina. Siksi hänen olisi pitänyt toimia roolinsa mukaan – aivan kuten muut haastattelijat tekivät. Toisin sanoen hänen olisi pitänyt arvioida ehdokkaiden teologista tietämystä ja näkemyksiä.

Jotta lukijat ymmärtäisivät mitä tarkoitan, minun täytyy muistuttaa, että Helsingin yliopistolla ei ole virkakantaa. Sillä ei ole näkemystä naispappeudesta, miespappeudesta sen paremmin kuin uhripappeudestakaan tai druideista – jollainen kuulemma on myös kuulunut jossain vaiheessa opiskelijoiden joukkoon. Yliopiston roolin näkökulmasta on varsin perusteetonta, että Hallamaa ylipäätään esittää normatiivisia ajatuksia luterilaisen kirkon virasta. Mikään hänen viranhoidossaan ei sellaista tue, eikä hänellä itse asiassa ole siihen edes oikeutta. Ajatelkaapa, jos Hallamaa esittäisi yliopiston nimissä saman kaltaisia kysymyksiä ja kantoja ortodoksipastorille. Seurauksena olisi häväistysjuttu.

Näyttää siltä, että paikalla olikin piispaehdokas Hallamaa. Hän jatkoi omaa vaalikampanjaansa vielä senkin jälkeen, kun vaalit ovat ohitse. Tosin Heikki Hiilamo ja Jukka Relander ovat väittäneet hänen kampanjapäällikkönsä Johanna Korhosen jatkaneen omaa kampanjaansa vastaehdokasta vastaan niin ikään vaalin jo kerran ratkettua.

Hiilamo kutsui arveluttavien keinojen käyttöä “likaiseksi peliksi”. Tuollainen toiminta näyttää jatkuvan. Erityistä tässä kokonaisuudessa on se, että likaiseksi koettuja keinoja eivät käytä ilkeät vanhat miehet tai nykytermeillä sanoen patriarkalismin vahvat toteuttajat. Niitä käyttävät yllä olevissa esimerkeissä suurella eettisellä paatoksella esiintyvät postmodernistit, jotka hakevat marginaalin oikeuttamista. He puolustavat – tilanteesta toiseen – feminismiä, queer-teoriaa ja postkolonialismia keinolla millä hyvänsä.

Ehkä ongelmallisinta asetelmassa kuitenkin on se, että kuten kriitikot ovat julkisuudessa jo moneen kertaan todenneet, synnytetyt kohut perustuvat virheelliseen tietoon ja disinformaatioon. Likaista peliä edistetään ylläpitämällä vaihtoehtoista totuutta kirkossa. Siksi luterilainen kirkkommekaan ei ole vapaa informaatioyhteiskuntaamme kalvavasta syövästä, etenkään vaaleissa.

  • Timo Eskola

Perusta 1 | 2018

Tässä numerossa

 

2 | Pääkirjoitus

3 | Perustalla

5 | Artikkelit

  • 6 | Sammeli Juntunen: Kirkkona nykyajassa, mutta miten? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Kirkkoherra Sammeli Juntunen tuo Perustan teologisilla opintopäivillä pitämässään puheessa esille syitä, jotka ovat johtaneet moniäänisen kirkon vaatimuksiin. Juntunen kutsuu seurakuntia haastamaan liberalismin epäonnistuneet lupaukset vapaudesta, joka seuraa annettujen totuuksien hylkäämisestä.
  • 16 | Timo Eskola: Suomen teologinen instituutti 30 vuotta: toteutuiko vaihtoehto kirkon parhaaksi?
    • Timo Eskola tarkastelee Suomen teologisen instituutin perustamista ja 30-vuotista palvelutehtävää tutkimuksen, opetuksen ja julkaisutoiminnan näkökulmasta. Eskolan katsaus osoittaa, kuinka STI:n tavoitteena on ollut vastata aikamme teologisiin ja ideologisiin haasteisiin – ja toimia näin kirkon parhaaksi.

26 | Tässä ja nyt

  • 27 | Kristus leivässä ja viinissä – vai ehtoollisen tapahtumassa
  • 29 | Mäkökulmia kirkon kriisiin
  • 30 | Korhosen neljäs ristiretki
  • 31 | Apokryfien käyttämisestä Ruotsin kirkossa
  • 31 | Selitysraamattu kommentaarilla venäjäksi

32 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 33 | Fredrik Gabriel Hedberg: Ihmeellinen pyhä kaste & Markus Kirla: Kristillinen kaste
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 34 | Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat
    • Arvostelijana Matti Liljeqvist
  • 35 | Liisa Lilja: Äiti, kuulin ukkosen äänen!
    • Arvostelijana Leena Luhtala
  • 37 | Nabeel Qureshi: Totuus Jihadista
    • Arvostelijana Hans Rönnlund
  • 39 | Vesa Ollilainen: Ihmeet ja äärikarismaattisuus
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 41 | Janne Könönen: Punaisen Leijonan maa
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 42 | Matti Väisänen: Pelastuksesta osalliseksi
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 44 | Toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen: Pohjoinen reformaatio
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 45 | Leif Erikson: Jumala on lähellä
    • Arvostelijana Ville Kettunen
  • 46 | Tytti Issakainen – Timo Jakonen – Riikka Kaisti – Erkki Kiiski: Turun tuomiokirkko & Timo Niitemaa: Itämaan muisti
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

48 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 1. paastonajan sunnuntaista 18.2. ja päättyy 2. pääsiäispäivään 2.4..

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kirkkona nykyajassa, mutta miten?

Perusta 1 | 2018

Sammeli Juntunen

Kirjoittaja on ekumeniikan dosentti ja Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra. Esitelmä teologipäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla 3.1.2017

Kirkon olemassaolo – kolme ulottuvuutta

Kirkon olemassaolo – nykyajassa tai milloin tahansa – voidaan hahmottaa kolmen ulottuvuuden tai suunnan kautta. Ne ovat: 1) ylöspäin, 2) sisäänpäin ja 3) ulospäin.

Ylöspäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemassa suhteessa Jumalaan. Jumala on luonut koko maailman kaiken alussa. Sen lisäksi hän on perustanut kirkon Jeesuksen Kristuksen tekemän sovitustyön kautta. Se jatkuu maailmassa yhä, koska Jumalan Pyhä Henki tuo Jeesuksen ihmiskunnalle hankkiman pelastuksen vaikuttavaksi kansassaan, kirkossa. Se tapahtuu kasteen, ehtoollisen, Jumalan sanan opettamisen ja rukouksen kautta. Ne herättävät uskon ja pitävät sen yllä. Näin ihmiset saavat uuden elämän Jumalan yhteydessä.

Sisäänpäin tarkoittaa kirkon ”sisäpiiriä”. Pyhän Hengen työ ei luo ihmisille ainoastaan yhteyttä Jumalaan vaan myös yhteyden toisiin kristityihin. Me olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Kasteen, uskon ja ehtoollisen kautta meistä on tullut erityinen hengellinen yhteisö, ”Kristuksen ruumis”, jolla on ”yksi usko, yksi kaste, yksi Herra”. Me rakastamme siksi toisiamme, vietämme yhdessä aikaa Jumalan sanan parissa, rukoilemme ja ylistämme Jumalaa yhdessä, kokoonnumme yhteiseen ehtoollispöytään ja muutenkin vahvistumme yhteisestä uskostamme. Tämä ei ole pelkkää näkymätöntä hengellistä yhteyttä, sillä kirkko on myös konkreettinen instituutio, joka elää ajassa ja paikassa.

Ulospäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemukseltaan missionaarinen. Pyhä Henki käyttää kirkkoa välineenään tuodakseen yhä uusille ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen ja liittääkseen heidät kirkkoonsa. Tämä tapahtuu siten, että kirkko todistaa Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta pitämällä esillä evankeliumin sanomaa ja avustamalla kärsiviä rakkauden teoin. Niiden kautta Pyhä Henki tuo uusia ihmisiä kasteelle tai herättää uskon jo kastetuissa mutta uskosta vieraantuneissa ihmisissä.

Näille kaikille kirkkona olemisen ulottuvuuksille nykyaika tarjoaa mahdollisuuksia mutta myös haasteita. Mahdollisuuksista kertoo esimerkiksi se, miten paljon meillä Suomen ev.lut kirkossa on henkilökuntaa, toimitiloja, rahaa, rakenteita, toimintaa, hallintoa, tiedotusta ja tutkimusta.

Mutta sitten on niitä haasteita. Keskityn tässä niistä lähinnä vain yhteen, nimittäin ajassa vaikuttaviin aatevirtauksiin.

Nykyajan liberalismista

Nykyajassa vaikuttaa eräänä vahvana pohjavirtauksena liberalismi ja siihen läheisesti liittynyt individualismi. Liberalismi juontuu valistusfilosofiasta. Eräs sen keskeisistä ajattelijoista oli Thomas Hobbes. Hän esitti 1600-luvun puolivälissä yhteiskuntateorian, joka on jäänyt vaikuttamaan nykyaikaan asti. Sen perustana on se, että ihminen on yksilö, joka etsii omaa hyvinvointiaan ja etuaan. Vaikeutena tässä on se, että muut ihmiset ovat samanlaisia yksilöitä. Seurauksena on se, että yksilöiden väliset eturistiriidat johtavat ”kaikkien sotaan kaikkia vastaan”.

Se oli Hobbesin mukaan ihmiskunnan alkutila. Sitten ihmiset havaitsivat, että sellainen ei käy, ja tekivät yhteiskuntasopimuksen. He sopivat, että suvereeni valta annetaan valtiolle, jolla yksin on oikeus tarvittaessa käyttää väkivaltaa. Valtiovallan tehtävänä on rajoittaa yksilöiden toimia siten, että heidän yksilönvapautensa sallii samanlaisen yksilönvapauden muille. Se tapahtuu niin, että valtiovalta turvaa lainsäädännöllä ja poliisivoimin jokaisen yksilön ruumiillisen koskemattomuuden ja taloudellisen omistusoikeuden. Näin lopetetaan kaikkien sota kaikkia vastaan ja taataan yhteiskuntarauha. Muuta rajoitetta yksilöiden vapaudelle ei pidä asettaa.

John Millbankin ja Adrian Pabstin kirjan The Politics of Virtue[1] mukaan liberalismi on kehittynyt nykypäivään mennessä siten, että siinä on kaksi haaraa, joita he nimittävät vasemmistolaiseksi liberalismiksi ja oikeistolaiseksi liberalismiksi. Heidän mukaansa ne ovat nykyisin paradoksaalisella tavalla vaikuttamassa samaan suuntaan, vaikkakin vielä joitain vuosikymmeniä sitten ne kuuluivat poliittisen kentän eri laidoille.

Nykyiseen vasemmistolaiseen liberalismiin kuuluu individualismi eli yksilön vapauden puolustaminen kaikkea sitä vastaan, joka rajoittaa sitä: toiset ihmiset, instituutiot, uskonto, kulttuuri, perinteet jne. Mikään yksilön ulkopuolelta tuleva ei saa rajoittaa sitä, kuinka hän toteuttaa identiteettiään; kunhan hänen vapautensa ei vahingoita toisia yksilöitä.

Oikeistolainen liberalismi on taloudellisen vapauden painottamista. Valtiovallan ei tule rajoittaa pääoman vapaata liikkumista, sillä loppujen lopuksi se edistää kaikkien, myös työtätekevien hyvää. Joitain tulonsiirtoja rikkailta köyhille valtiovallan on järkevää tehdä, koska se ylläpitää tavaroiden ja palveluiden kysyntää ja näin mahdollistaa jatkuvan talouskasvun. Mutta pääperiaatteena on se, että talouden vapaus on tärkein tae hyvin toimivalle yhteiskunnalle, jossa yksilöt saavat itse päättää siitä, miten yksilönvapauttaan käyttävät.

Vasemmistolainen liberalismi nostaa yksilön sisäisen vapauden korkeimmaksi arvoksi. Samalla se jättää huomiotta sen, että ihmisen identiteetti rakentuu ajassa ja paikassa. Me emme rakenna identiteettiämme tyhjästä, vaan niistä aineksista, jotka on meille annettu ruumiillisuudessamme, perheessä, suvussa, kotipaikassa, ympäröivässä kulttuurissa, uskonnossa ja koko yhteiskunnassa. Yksilö ei luo mitään näistä, vaan ne ovat olleet ennen häntä, ”annettuna”. Hänen ihmisyytensä toteutuu suhteessa niihin.

Kun yhteisen perinteen ja instituutioiden merkitys asetetaan vasemmistolaisessa liberalismissa kyseenalaiseksi, se avaa tien oikeistolaiselle liberalismille. Yksilö jää aiempaa tehokkaammin markkinavoimien armoille. Ne tarjoavat hänelle houkuttavia keinoja rakentaa omaa identiteettiään, instituutioista riippumatta, ostamalla ja kuluttamalla sellaisia tavaroita ja muita hyödykkeitä kuin haluaa. Yksilö kuvittelee olevansa vapaa, mutta tosiasiassa hänestä on tullut markkinakarjaa, jonka haluja globaalit suuryritykset ohjailevat apunaan tietokoneiden algoritmit.

Näin oikeistolainen ja vasemmistolainen liberalismi toimivat samaan suuntaan, joka näennäisesti lisää yksilön vapautta mutta tosiasiassa kaventaa sitä. Samalla ne vahvistavat valtion valtaa. Kun todellisuudesta on poistettu kaikki syvät arvot (paitsi talous ja yksilön vapaus), ainoaksi käyttäytymistä säätelevien ohjeiden ja sääntöjen lähteeksi tulee valtiovalta. Sen säätämien lakien ja direktiivien määrä paisuu koko ajan.

Liberalismi ei kuitenkaan kykene tuomaan sitä, mitä silmällä pitäen se alun perin kehitettiin: yhteiskuntarauhaa. Yhteiskunta on hajoamassa moniin eri ”kupliin”, joissa samanmieliset lietsovat toistensa oikeamielistä suuttumusta toisissa kuplissa eläviä kohtaan. Ollaan palaamassa siihen ihmiskunnan alkutilaan, jonka korjaamiseksi liberalismi alun perin syntyi: kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Individualismista ja seksuaalisesta vallankumouksesta

Nykyiseen liberalismiin liittyy ääri-individualismi. Sitä voi tarkastella vaikkapa 1960-luvulla alkaneen seksuaalisen vallankumouksen kautta.

Seksuaalisen vallankumouksen ytimessä on luopuminen siitä aiemmin vallinneesta ajatuksesta ja käytännöstä, että seksi on nautintoa avioliiton sisällä, sen tuoman sitoutumisen ja vastuun puitteissa.[2]

Seksuaalisen vallankumouksen myötä yksilön halusta on tullut nykyisin olennaisin seksuaalisuutta ohjaava tekijä; kunhan ei loukata toisen yksilön vapautta toteuttaa omaa haluaan. Siksi kirjallisuudessa ja elokuvissa on aiempaa enemmän seksiä, avoliitto on normi, pornon katselu on lisääntynyt valtavasti ja sellainenkin aiemmin itsestään selvänä pidetty instituuito kuin jako kahteen eri sukupuoleen on muuttunut eettisesti epäilyttäväksi.

Seksuaalisessa vallankumouksessa on ollut paljon hyvää, kuten sukupuolten välisen tasa-arvon lisääntyminen. Yleensäkin sellainen individualismi on tervetullutta, jossa etsitään oikeaa tasapainoa
yksilön oman ajattelun ja perinteen välittämän viisauden välillä. 2000 -luvun individualismi on kuitenkin kehittynyt sellaiseen suuntaan, että siinä halutaan vapautua kaikista auktoriteeteista, kaikesta ns. ”annetusta” (given), joka edeltää yksilön sisäistä valintaa. Nykyisin näihin kuuluu myös sukupuoli. Joidenkin mielestä edes sellainen asia ei enää saa olla ”annettua”, että lapsia voi synnyttää vain nainen, ei mies. Jos todellisuuden jako mies – nainen rajoittaa jonkun yksilön halua synnyttää lapsia, niin silloin vika on todellisuudessa, ei yksilön sisäisessä vapaudessa identifioitua miten haluaa.

Seksuaalinen vallankumous ei yleensä näyttäydy näin raflaavana kapinana, vaan tavallisena ajattelutavan muutoksena. Avioliitto ei enää ole Jumalan antama instituutio. (”Miksei vaan muuteta yhteen? Mitä se papin aamen muka vaikuttaa?”). Avioliiton elinikäistä uskollisuutta tärkeämmäksi ihmiselle tulee ”löytää itsensä”. Kuusitoistavuotiaana nuori ei enää valtiovallan silmissä ole ”sakkolihaa” ja niinpä perinteinen kristillinen opetus, että avioliiton ulkopuolinen seksi on syntiä, näyttäytyy takapajuisena ja jopa Jumalan tahdon vastaisena. Samoin se, että kirkko kieltäytyy vihkimästä tai siunaamasta avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja.

Kuten sanottua, sekä liberalismissa että individualismissa on paljon hyvää, jopa paljon kristillistä. Mutta nykyisin esiintyvässä muodossaan ne molemmat ovat haitallisia sille, miten kirkko voi olla kirkko nykyajassa. Tämä pitää tiedostaa. Raamatussa sanotaan nimittäin näinkin:

Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä (Room. 12:2).

Aatevirtauksia on siis arvioitava. Yritän seuraavassa tehdä sitä.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon Jumala –suhteelle

Tärkein kirkon kirkkona olemista määrittävä dimensio on ylöspäin eli suhde Jumalaan. Kirkon Jumala -suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen omaksi armonvälineiden eli kasteen, ehtoollisen ja Jumalan sanan kautta. Tuo kaikki on kirkon ja sen yksilöiden kannalta ”annettua”. He eivät luo sitä itse toiminnallaan. He eivät löydä sitä sisältään vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt heistä riippumatta ja heidän ulkopuolellaan, luomisessa ja Kristuksessa ja Pyhän Hengen armonvälineissä.

Tällainen ajattelu on vierasta liberalismille ja individualismille, koska ne vastustavat kaikkea ”annettua”. Kirkolle taas Jumalan sana on ”annettuna” Raamatussa, koska siinä Jumalan Henki on inhimillisten kirjoittajien kautta antanut meille luotettavan todistuksen Kristuksesta. Siksi usko taipuu sen käskyjen ja lupausten alle ja ottaa ne vastaan, vaikka ei niitä tunteella tai järjellä täysin pystyisikään ymmärtämään. Tällainen on liberalismin lähtökohdista takapajuista fundamentalismia, koska sen katsotaan rajoittavan pyhistä pyhintä eli yksilön sisäistä vapautta.

Liberalistis-individualistinen ajattelu pyrkii tulkitsemaan kirkon jumalasuhteen uudelleen poistamalla siitä kiusallisen ajatuksen yksilön ulkopuolisesta ”annetusta”. Olen kyllästymiseen asti lainannut seuraavaa Helsingin seurakuntayhtymän Usko, toivo, rakkaus -kampanjan mainosta vuodelta 2007, koska minusta kuvaa tätä aatevirtausta niin hyvin:

”Kristinusko tarjoaa parhaimmillaan sinulle juuri tätä. Keskustelua, jossa jokainen näkemys on yhtä arvokas. – – Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiskelevat ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. – – Seurakunnalla on oikeus päättää, millaisessa kirkossa se haluaa keskusteluaan käydä. Ja siellä, missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan.” (Kirkko ja kaupunki 17.10.2007)

Tällainen ajattelu on kirkon ja yksittäisen ihmisen Jumala -suhteelle kohtalokasta. Jumala-suhdetta ei nimittäin luo elämänarvoja koskeva pohdiskelu. Jumala-suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo Kristuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon kirkossaan vaikuttavaksi Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Se on jumalallisesti ”annettua”, ei keskustellen tuotettua.

Eräs individualismin pirtaan sopiva tapa kiertää kirkon Jumala-suhteeseen perustuva annettu, on se, että Kristuksen ja Jumalan sanan sijaan keskeiseksi käsitteeksi tulee ”uskonto”. Tähän tyyliin: ”Uskonnollisuus ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on muuttanut muotoaan. Elämän ja kuoleman kysymys kirkolle on se, osaako ja uskaltaako se sopeutua tähän muutokseen.” Näin luodaan kuva, että ihmisten sisimmästään löytämä tapa kokea uskonnollisuus on olennaista. Sen tulee saada kertoa kirkolle, millaista uskontoa se ihmisille tarjoilee. Kyse ei enää ole meille annetusta pelastuksesta, jonka Kristus ja hänen sanomansa tuovat, vaan ihmisten vapaudesta toteuttaa yksilöllistä uskonnollisuuttaan.

Liberalismista ja individualismista juontuva jumalallisen ”annetun” vieroksuminen näkyy myös luomisteologiassa. Nimittäin siinä, miten kirkon opetusta seksuaalietiikasta yritetään muuttaa. Muutosta perustellaan väittämällä, että avioliitto on luterilaisuuden mukaan maallinen asia. Siksi kirkon tulee avioliitto-opetuksessaan seurata yhteiskuntaa ja muuttaa avioliitto-opetuksensa ja käytäntönsä sukupuolineutraaliksi. Näin vältetään eräs yksilön vapautta rajoittava asia, nimittäin, se että Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi ja asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi, elinikäiseksi instituutioksi. Kun avioliitto on sukupuolineutraali, ihmisen ruumiillisuudessa annettu sukupuoli ei enää rajoita yksilön vapautta avioitua kenen kanssa haluaa.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon sisäiselle identiteetille

Toinen kirkon kirkkona olemisen kannalta olennainen dimensio on sisäänpäin. Nykyisin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisuuskuvassa kuitenkin vierastetaan ”sisäpiiriläisyyttä” ja ”uskovaisuutta”. Niiden sijaan painotetaan sitä, että kirkkomme on oltava ”avoin ja moniääninen kansankirkko”.

Tämä johtuu ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden mukaanhan jokaisella yksilöllä on oikeus ja velvollisuus toteuttaa omaa käsitystään uskonnollisuudesta, riippumatta instituutioista, kuten kirkon opista.

Tällainen ajatusmaailma on nähtävissä esimerkiksi siinä, miten kirkkohallitus on mainostanut seurakuntavaaleja ja yrittänyt nostaa äänestysprosenttia sekä saada kirkkoon ”heikosti sitoutuneita” jäseniä asettumaan ehdolle. Viime vaaleja varten Kirkon tiedotuskeskus toi julkisuuteen mainoksen, jonka sisältö kuului ”Asetu ehdolle ja tee kirkosta näköisesi”. Ensi syksynä pidettävien seurakuntavaalien sloganina on ”Minun kirkkoni”.

Pyrkimys nostaa äänestysprosenttia on hyvä. Silti minua häiritsee se, miten tähän pyritään. Eivät seurakunnan erilaiset yksilöt luo kirkon identiteettiä. Jeesus Kristus on seurakunnan ”pää”, joka antaa sen jäsenille hengellisen elämän, yhteyden toisiinsa ja identiteetin. Siksi kyse ei ole ”Minun kirkostani” tai ”kansan kirkosta” vaan Kristuksen kirkosta.

”Uskovaisuuden” vierastaminen on kirkon identiteetin kannalta haitallista. Tämä johtuu siitä, että kirkko on nimenomaan uskon yhteisö, hengellinen yhteisö. Niin kuin Luther kirjoitti Schmalkaldenin opinkohdissa:

Sillä tietäähän, Jumalan kiitos, seitsenvuotias lapsi, mikä seurakunta on, nimittäin pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä. Näinhän lapset rukoilevat: ‘Minä uskon pyhän, kristillisen seurakunnan.’

Kristus on läsnä seurakuntayhteisössään sanan ja sakramenttien kautta, kun häneen uskotaan, häntä yhdessä rukoillaan ja ylistetään, hänestä lauletaan ja seurakuntalaiset jakavat keskenään sitä, mitä ovat Raamatusta oppineet. Tämä perustuu Pyhän Hengen luomaan hengelliseen elämään. Se eroaa siitä, miten hyvä ihmiselämä mielletään sekulaarissa yhteiskunnassa. Siksi kristittynä eläminen merkitsee sosiaalistumista yhteiskunnasta erilliseen yhteisöön, seurakuntaan.

Kirkon ”sisäpiiriläisyys” on siksi myönteinen ilmiö. Kirkon on uskaltauduttava siihen, että sillä on sille ominainen, ”hengellinen” tapa hahmottaa maailma ja ihmiselämä Jumalan luomana ja lunastamana todellisuutena, jossa hyvän ihmiselämän lainalaisuudet ovat osittain erilaiset kuin miten sekulaari yhteiskunta ne ymmärtävät. Tästä on syytä pitää kiinni myös seurakuntien luottamushenkilöitä valittaessa. Kirkon vaalijärjestyksen mukaan ehdokkaaksi asettuvan on oltava mm.”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu”. Sanavalinta on ehkä vanhanaikainen mutta asia ei. Seurakunnat tarvitsevat edelleen päättäjiä, jotka tajuavat, mistä seurakunnassa on kyse.

Tällainen sisäpiiriläisyys ei saa eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kirkko tai seurakunta on tunnelmaltaan sisäänpäin lämpiävä. Kirkko on olemukseltaan missionäärinen eli ulospäin suuntautunut ja uusia jäseniä osallisuuteensa kutsuva. Tästä huolimatta kirkon usko ja elämä on Jumalasta vieraantuneille ihmisille usein vierasta, jopa loukkaavaa, kuten Raamattu ja kirkkohistoria todistavat.

Kirkolla on kiusauksena päästä eroon tästä ”ristin pahennuksesta” painottamalla julkista identiteettiään moniäänisenä ja avarakatseisena kansankirkollisuutena. Tällainen painotus ei kuitenkaan nouse Raamatusta tai kirkon perinteestä vaan pikemminkin liberalismista ja individualismista. Ne voivat hyväksyä kirkon, jossa ei ole voimakasta sisäistä identiteettiään, vaan jossa jokainen yksilö tekee kirkosta itsensä näköisen.[3]

Tällainen ajattelu vaikuttaa taustalla myös siinä, kuinka yksittäisille papeille vaaditaan oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon tai olla vihkimättä, riippuen siitä, mitä heidän omatuntonsa asiasta sanoo. Ongelmana tässä on se, että avioliittoon vihkiminen on kirkolle jumalanpalvelus, jonka pappi toimittaa ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Hän ei siis toimi oman omatuntonsa varassa, vaan Kolmiyhteisen Jumalan antamin valtuuksin. Näin ollen papin omatunto ei voi olla ratkaisemassa sitä, välittyykö vihkimisessä Jumalan siunaus vaiko ei. Papin omantunnonvapauden vaatimus ei nouse kirkon omasta perinteestä, vaan liberalismista ja individualismista.

Liiallinen liberalismi saa aikaan kirkon hengellisen identiteetin katoamisen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Kirkon sisäinen, Jumalan sanaan perustuva päätöksenteko halutaan joissain kirkollisissa piireissä alistaa maalliselle hallinto-oikeudelle, joka päättäisi siitä, miten kirkossa suhtaudutaan avioliittoon. Tällainen ”uusvaltiokirkollisuus” on mielestäni linjassa sen Millbankin ja Pabstin havainnon kanssa, että liberalismi vahvistaa valtion valtaa ja laajentaa sen sellaisillekin alueille, joille sitä ei aiemmin ole tuotu.

Kirkon hengellisen identiteetin oheneminen on kirkolle turmiollista. Se aiheuttaa sen, että kirkon ”sisäpiiriläiset” eli Lutherin sanoin ”pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä” saattavat hakeutua sellaisiin kirkkokuntiin tai seurakuntiin, jotka mieltävät ”avarakatseisia kansankirkkoja” rohkeammin identiteettinsä Jumalan sanasta ja kirkon perinteestä käsin. Jos näin tapahtuu, siitä syntyy kierre, jossa kirkkomme jää yhä pahemmin liberalismin ja individualismin jalkoihin.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon ”ulospäin” -suhteeseen

Yksi niistä kolmesta dimensiosta, joissa kirkon kirkkona oleminen toteutuu, on kirkon suhde sen ulkopuoliseen maailmaan. Tarkoitan kirkon ulkopuolisella maailmalla niitä ihmisiä, jotka eivät kasteen ja uskon kautta ole osallisia Kristuksen maailmaan tuomasta pelastuksesta.

Raja maailman ja kirkon välillä ei ole selvä. Yhtäältä kaikki Kristuksen omiksi kastetut ihmiset ovat hänen omiaan ja kirkon jäseniä. Toisaalta läheskään kaikki Kristuksen omiksi kastetut eivät usko häneen eivätkä siksi elä Jumalan yhteydessä. Kasteestaan huolimatta he ovat vain nimellisesti kirkon jäseniä.

Inhimillisesti on mahdotonta piirtää selkeää rajaa elävässä uskossa olevien ja uskottomien välille. Tästä huolimatta kirkon on myönnettävä se tosiasia, että useimmat sen kastetuista jäsenistä eivät usko Kristukseen. Kirkon tehtävänä on todistaa heillekin Kristuksesta, jotta he saisivat uskon lahjan.

Tätä tehtävää liberalismi ja individualismi vaikeuttavat. Niiden vaikutuspiirissä kirkon sanoma Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen Kristuksessa tuomastaan pelastuksesta ymmärretään yksilön vapautta rajoittavana dogmaattisuutena, jota median on helppo pilkata. Kaikkein helpoin maali on kirkon perinteinen opetus avioliitosta ja seksuaalisuudesta, sillä se on niin pahasti ristiriidassa seksuaalisen vallankumouksen ydinvakaumusten kanssa.

Liberalismin ja individualismin paineessa kirkolle tulee kiusaus muokata sanomaansa näitä ideologioita vähemmän ärsyttäväksi. Eräs keino tähän on se, että kirkon olemassaolo perustellaan sosiaalieettisesti. Kokonaiskirkko ei julkisuudessa todista Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta, vaan saa julkisen relevanssinsa puolustamalla yhteiskunnan ”kaikkein huonoimmassa asemassa olevia”, joko käymällä ”yhteiskunnallista arvokeskustelua” tai antamalla aineellista apua.[4]

Liberalismi ja individualismi hankaloittavat kirkon missiota myös siten, että niiden vaikutuksesta ”avarakatseiseinen kansankirkko” muuttuu niin moniääniseksi ja riitaiseksi, että sillä ei enää ole ulospäin ymmärrettävää sanomaa. Ei toteudu se, mitä Jeesus rukoili: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21). Kirkko menettää uskottavuutensa, koska liberalismi saa siinä aikaan sen saman kuin yhteiskunnassa: samanmielisten kuplissa elävät sättivät toisiaan.

Mitä vastalääkkeeksi?

Jotta kirkko voisi elää kirkkona nykyajassa, sen on tiedostettava liberalismin ja individualismin sille asettama haaste ja vastattava siihen. Sitä ei pidä tehdä siten, että mukaudumme näiden aatevirtausten mukaan. Meidän on otettava ne huomioon mutta oltava niiden suhteen, niin kuin Herramme sanoi, ”ovelia kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset”.

Liberalismin ja individualismin ytimessä on ”suuri kertomus”, jonka mukaan yksilön vapautuminen perinteistä ja instituutioista tuo mukanaan inhimillistä onnea, vaurautta, vapautta ja hyvinvointia. Monessa suhteessa näin on ollutkin. Poliittinen, sukupuolinen ja taloudellinen tasa-arvoistuminen ovat hienoja saavutuksia. Ilman liberalismia ja individualismia elämä olisi muutenkin paljoin tiukkapipoisempaa kuin mitä se nykyään on.

Tästä huolimatta liberalismin ja individualismin lupaukset eivät ole toteutuneet. Kun todellisuudesta on poistettu syvät merkitykset, yksilö joutuu luomaan oman identiteettinsä vailla sitä ”annettua”, joka tähän asti on ihmisyyteen kuulunut. Siitä ei seuraa pelkästään onnea ja vapautta, vaan myös hämmennystä, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä, syrjäytymistä, turhuuden kokemusta ja medikalisaatiota.

Siksi kirkon olisi nykyaikana osoitettava itselleen ja sitä ympäröivälle maailmalle, että sillä on tarjottavana nykyajalle jotain sellaista, jota se kipeästi tarvitsee. Nimittäin sellaista aitoa ja koeteltua ”annettua”, johon yksilö voi tukeutua: perinteisesti sanoitettuna: luominen, lumastus, pyhitys.

Kristinuskon perinteisen sanoman mukaan yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään kokonaan itse ja markkinavoimien heiteltävänä. Tämä johtuu siitä, että on olemassa Jumala, joka on luonut hänet ja ”puhaltanut hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen” (1. Moos. 2:7). Siksi yksilön aito identiteetti toteutuu siinä, että hänet on luotu ”Jumalan kuvaksi”. Sen lisäksi Jumala on Kristuksessa myös lunastanut hänet. Se merkitsee luomistakin vahvempaa identiteetin lahjaa itseään etsivälle yksilölle. Hän saa ”olla Kristuksessa”. Myös Pyhän Hengen työ tulee ymmärtää aidon identiteetin lahjana. Pyhä Henki ei jätä ihmistä yksin, vaan lahjoittaa hänelle identiteetin osana yhteisöään, seurakuntaa.

Yritän hahmottaa asiaa tarkemmin neljän osa-alueen kautta.

1. Maailma on merkityksellinen, koska se on Jumalan luoma

Kirkon olisi pystyttävä pitämään esillä sitä tosiasiaa, että koko todellisuus on Jumalan luoma. Siksi todellisuudessa itsessään on syvää merkityksellisyyttä. Näin ollen liberalismi ja individualismi vääristävät käsitystämme maailmasta uskotellessaan meille, että taloudellinen vapaus ja yksilön vapaus ovat ainoat todelliset arvot.

Tätä tosiasiaa kirkko voisi mielestäni tuoda esiin harjoittamalla nykyistä enemmän ns. luonnollista teologiaa. Eli sitä, että jo pelkän järjen ja tunteiden käytön avulla on mahdollista havaita, että maailmassa on ihmisestä riippumatonta järjestystä, hyvyyttä, kauneutta, totuutta ja eettisiä arvoja. Ne kertovat Luojasta ja siitä, että yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään ja merkityksen kokemustaan kokonaan itse.

Yli 99 prosentille ihmisistä esimerkiksi sukupuoli on annettuna, luotuna heidän ruumiillisuudessaan. Sitä voidaan elää todeksi monella tapaa (tytötkin voivat soittaa bassoa), mutta sitä ei tarvitse itse konstruoida. Sukupuoli-identiteetin häiriöstä eli gender dysphoriasta[5] kärsiviä voidaan auttaa ja ymmärtää hylkäämättä sitä tosiasiaa, että biologiseen todellisuuteen kuuluva jako kahteen eri sukupuoleen on hyvä, Luojan antama ja Kristuksen vahvistama asia. Jos tämä ihmisyyden perusrakenne hylätään muka keinotekoisena, se voi hetkellisesti ilahduttaa pientä vähemmistöä, mutta tuottaa suurta hämmennystä kaikille muille, varsinkin tämän ideologian uhreiksi joutuville lapsille. Ihmisen ei tarvitse olla Perussuomalaisten nuorisojaoston jäsen, Jari Sinkkonen tai muuten syvällä poterossaan havaitakseen tämän.

2. Jumalan sanan auktoriteetti on hyvä asia

Idea yksilön ulkopuolisesta auktoriteetista ei ole pahasta. Hengellinen elämä ei nimittäin ole lähtöisin siitä, että yksilö löytää sen omasta itsestään (vaikka esim. Tähtien sota -elokuvissa jedi -ritarit toista väittävät). Hengellinen elämä on siinä, että ihminen tuodaan hänet luoneen Jumalan yhteyteen. Hän ei itse siihen pääse, mutta onneksi Jumala on hänen ulkopuolellaan valmistanut ihmiskunnalle pelastuksen Jeesuksessa. Jumalan sana ja sakramentit tuovat tuon pelastuksen yksilölle. Siksi niillä on auktoriteettia. Kyse ei ole siitä, että kirkko yrittäisi ”dogmeilla” tai ”oppilauseilla” ahdistaa yksilöitä ruotuun, vaan siitä, että se yrittää tuoda hengellisen elämän meille, jotka emme itse Jumalan yhteyteen pääse.

Tämän asian käytäntöön tuominen käytäntöön nykyistä paremmin merkitsee ainakin sitä, että pappien saarnataitoon kiinnitetään huomiota. Ei pidä kokonaan paikkaansa, että ”papilla on oltava isot korvat mutta pieni suu.” Pappi on nimittäin ennen kaikkea ”Jumalan sanan palvelija” (minister verbi Dei) ja hänen virkansa on saarnavirka.

Saarnojen on oltava retorisesti hyviä, eli sellaisia, että ne koskettavat ja niitä jaksaa kuunnella. Saarnan on liityttävä kuulijoiden kysymyksiin ja kokemusmaailmaan. Mutta se on vasta lähtökohta. Se, millaiseen vaikutukseen saarnalla pyritään, on otettava saarnatekstin sanomasta ja oikeasta eli ”terveeksi tekevästä opista” (1. Tim. 1:10), koska niiden kautta Pyhä Henki toimii. Tätä tarkoittaa Jumalan sanan auktoriteetti. Se ei tarkoita ylhäältäpäin tulevaa paasaamista. Hyvä saarnaaja puhuu Jumalan sanan totuuden sillä tavalla, että se on niin vakuuttavaa, lohduttavaa, kaunista ja viisasta, että kuulija ottaa sen avosylin vastaan. Mukana tulee Kristus, joka on sitoutunut hänestä kertovaan sanomaan.

3. Entistä parempi kertomus seksuaalisuudesta

Kirkon tulee ottaa seksuaalinen vallankumous todesta ja tunnustaa, että sen perinteeseen on vuosituhansien kuluessa kehittynyt myös väärää häpeäkulttuuria, mitä vastaan seksuaalinen vallankumous on oikeutetusti noussut. Yhtä todesta tulee ottaa myös se, että seksuaalinen vallankumous ei ole lunastanut lupauksiaan. Maailman pornoistuminen ei ole hyvä asia. Avioerojen lisääntyminen on traagista, varsinkin lasten ja jätettyjen osapuolien, mutta myös koko yhteiskunnan kannalta. Sukupuolen irrottaminen biologisesta ruumiillisuudesta purkaa ihmisyyden perusrakenteita ja aiheuttaa hämmennystä. Seksuaalinen vallankumous ei ole lisännyt edes seksin määrää. Kyselytutkimusten mukaan ainakin länsimaissa harrastetaan seksiä vuosi vuodelta yhä vähemmän. Yksilöt ovat joko kyllästymässä maailman ylenpalttiseen seksistymiseen tai kokevat parisuhteen hankalana.

Tätä taustaa vasten kirkon pitäisi uskaltautua pitämään esillä omaa perinteistä näkemystään avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Ja nimenomaan positiivisella tavalla, eli siten, että kysymys ei ole ahdasmielisyydestä vaan siitä, millaiseksi Luojamme on ihmiselämän tarkoittanut, jotta yksilöt, perheet, seurakunta ja yhteiskunta eläisivät hyvää ihmiselämää.

Brittiläinen psykiatrian emeritusprofessori Glynn Harrison etsii v. 2016 julkaistussa kirjassaan A Better Story. God, Sex & Human Flourishing aineksia tähän. Kirja on monella tapaa inspiroiva. Anglikaanipiispa Keith Sinclair kirjoittaa siitä näin: ”Jos minulla olisi varaa, lähettäisin sen kaikille piispoille, papeille ja kaikille muille kristityille johtajille.”

Eräs Harrisonin ajatuksista, joka puhutteli minua, on se, että Raamatussa ja kirkon traditiossa avioliitto on nähty elävänä vertauskuvana Kristuksen ja kirkon suhteesta (Ef. 5:32). Jo Vanhassa testamentissa Jumalan ja hänen kansansa suhdetta kuvataan sulhasen ja morsiamen suhteena. Harrisonin mukaan vertauskuva tarkoittaa sitä, että miehen ja naisen välinen eros –rakkaus on halua, joka viittaa myös itsensä ulkopuolelle, siihen iloon ja täyttymykseen, joka koetaan uudessa luomisessa eli ”Jumalan Pojan hääjuhlassa”. Näinhän esimerkiksi Laulujen laulua on tulkittu sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Jumalan rakkaus ei ole siis yksin agape-rakkautta, vaan myös eros kuuluu siihen.[6] Miehen ja naisen välinen uskollinen ja sitoutunut seksi on siksi Jumalalle asia, jota hän pitää tavattoman arvokkaana. Sekä aviopuolisoiden että sinkkujen tulisi ymmärtää, että kunnioittamalla omaa avioliittoaan tai avioliittoinstituutiota he todistavat Jumalan luomis- ja lunastustyöstä ja edistävät koko ihmiskunnan hyvinvointia. Katolisen ja ortodoksisen teologian ajatuksessa avioliiton sakramentaalisuudesta on siis paljon sellaista hyvää, mistä me luterilaiset voisimme ottaa oppia, vaikka emme avioliittoa sakramenttina pidäkään. (Myöskään Harrison ei anglikaanina mainitse avioliiton yhteydessä käsitettä sakramentti.)

Luterilainen kirkko ei oman perinteensä valossa voi suhtautua avioliittokäytäntöönsä siten, että kyse on maallisesta asiasta, josta hallinto-oikeudet päättävät kirkon puolesta. Tai asiasta, jossa kirkossa voidaan, papin omastatunnosta riippuen, toimia ja opettaa eri tavoin. Kyse on mitä syvimmin kaikkia kristittyjä velvoittavasta Jumala -suhteen asiasta. Ei siksi, että Jumala haluaisi kiusata ihmisiä käskyillään, vaan siksi, että hän haluaa tuoda yksilöille, perheille, seurakunnalle ja yhteiskunnalle yltäkylläisen elämän. Luther sanoo tästä käskyjen selityksessään näin:

”Jumala uhkaa rangaistuksella kaikkia, jotka rikkovat hänen käskyjään — Jokaiselle näitä käskyjä noudattavalle hän sen sijaan lupaa armoa ja kaikkea hyvää. Siksi meidän on rakastettava häntä ja turvauduttava häneen sekä mielellämme noudatettava hänen käskyjään.”

Harrisonin mukaan nykyajan kirkolle olisi äärimmäisen tärkeää osata kertoa tämä tavalla, joka on innostava, rakastava ja myötätuntoinen. On pystyttävä kertomaan seksuaalisuudesta parempi ja todempi ”suuri kertomus” kuin mitä seksuaalisen vallankumouksen kertomus on (tästä tulee Harrisonin kirjan nimi A Better Story eli Parempi kertomus). Uskoisin, että tämä voisi nykyisin jopa onnistua, jos meillä vain rohkeus riittää. Seksuaalinen vallankumous on nimittäin kohta syönyt omat lapsensa.

4. Uusi seurakunnan sisäpiirin arvostus

Eräs keskeinen asia kirkollemme nykyajassa on, että ryhdymme uudella tavalla arvostamaan kirkon ”sisäpiiriläisyyttä” eli sitä, että me kristityt olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Tämä liittyy siihen, että yksinäisyys on eräs nykyajan suurimpia haasteita (sekin ainakin osoittain liberalismin ja individualismin aikaansaannosta). Seurakuntien olisi oltava sellaisia, että seurakuntalaiset kokevat yhteyttä toisiinsa.

Messu on seurakuntaelämän keskus, koska siinä kokoonnutaan Jumalan armonvälineiden eli sanan ja sakramentin äärelle. Mutta messu ei yksin riitä. On oltava sellaista mielekästä seurakuntaelämää, jossa ihmiset tutustuvat toisiinsa, juttelevat toistensa kanssa ja viettävät aikaa yhdessä. Nuorisotyössä tällaista useimmissa seurakunnissa kai onkin, mutta miten on aikuisten laita?

Pelkkä kahvi ja pulla tai sukulaisten rippi- ja kastejuhlat eivät riitä. ”Sisäpiirin arvostuksella” tarkoitan jotain sellaista, mitä Savonlinnan seurakunnan strategian kohtaan visio on kirjattu:

”Vuosi vuodelta yhä useammat seurakuntalaiset kokevat kristittyjen yhteyttä kristinuskon sanoman, rukouksen ja sakramenttien kautta. Usko Kristukseen on seurakuntamme alueen ihmisille luonteva osa normaalia ihmisyyttä. He osallistuvat seurakunnan toimintaan ja tuovat mukanaan uudenlaisia ihmisiä, koska kokevat, että kristillinen sanoma, sakramentit ja seurakunnan mahdollistama ihmisten kohtaaminen ruokkivat heitä hengellisesti. Usko ja seurakuntayhteys koetaan voimavarana yhä monimuotoisemmassa yhteiskunnassa.”

Visioni ”sisäpiiriläisyydestä” on siis ”avointa sisäpiiriläisyyttä”. Ei sisäänpäin lämpiävyyttä, vaan sitä, että yhä useammat kansankirkon jäsenet uskaltautuisivat identifioitumaan kristityiksi, koska he kokevat rakentuvansa seurakuntayhteisössä hengellisesti. On pystyttävä luomaan yhteistä seurakuntuntakulttuuria, jotain sellaista yhteyden kokemista, kuin mitä herätysliikkeillä joillain paikkakunnilla on. Sen on oltava niin palkitsevaa ja rakastavaa, että yhä uudet ihmiset haluavat tulla mukaan.

Tarkoittamani sisäpiiriläisyys ei tarkoita myöskään sitä, että rajaa uskovien ja ei-uskovien välillä pidetään esillä. Sama Kristus kutsuu ihmisiä yhteyteensä riippumatta siitä, ovatko he jo uskossa vaiko eivät. Jumalan evankeliumi on kaikille sama, samoin kymmenen käskyä.

Nykyisin kaipaamani avoin sisäpiiriläisyys ei johtamassani Savonlinnan seurakunnassa toteudu ainakaan aikuisväestössä kovinkaan hyvin. Asetan toivoni, paitsi Jumalaan, myös uuteen aikuistyön pappiimme. Kyse on luultavasti myös siitä, että tapahtumia on osattava mainostaa oikein. Tapahtuman otsikkoina ”raamattuluento” tai ”Naisten ja miesten päivät” eivät vetoa ihmisiin. Olen kuullut, että Ruotsin kirkossa erilaiset kurssit vetävät hyvin väkeä. Miten olisi ”Kristinuskon peruskurssi ”? Tai ”Rukoilemisen peruskurssi”? Toiveissa on myös se, että internetin vapaaehtoispankin kautta ihmiset löytävät seurakunnastamme mielekästä tekemistä ja yhteisöllisyys lisääntyy. Olemme myös aloittelemassa ns. ”Opetuslapseusryhmiä”. Mutta tietenkin paljon kansankirkollisemmalla nimellä, nimittäin ”Tapakristittyjen ryhmä”.

 

[1] John Milbank and Adrian Pabst, The Politics of Virtue. Post-liberalism and the Human Future. Rowman & Littlefield. London 2016.

[2] Seksuaalisen vallankumouksen lähtökohtana oli sotien jälkeinen taloudellinen ja sosiaalinen muutos, joka johtui mm. naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle. Naiset vapautuivat miesten vallan alta, koska eivät enää tarvinneet miehiä samalla tavalla kuin ennen, nimittäin leivän pöytään tuojina. Avioerolainsäädäntö vapautui. Lapsia saattoi hoitaa uusperheissäkin. Luotettavat ehkäisyvälineet aiheuttivat sen, että seksi ei enää liittynyt lasten tekemiseen. Ihmisten ruumiit olivat heidän omiaan ja he olivat vapaita tekemään niillä mitä halusivat. Ks. Glynn Harrison, A Better Story. God, Sex & Human Flourishing. 2016.

[3] Kyseinen tendenssi näkyy mielestäni myös siinä, miten kirkkomme piispat ovat viime vuosina painottaneet kirkon sisäistä ykseyttä, mutta vaienneet siitä, että kirkon ykseys edellyttää yksimielisyyden kirkon opetuksesta. Tämä näkyy esimerkiksi piispojen v. 2014 julkaisemassa lehtisessä Kutsu yhteyteen. Sen mukaan kirkollisen ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen.” Tämä ei voi pitää ainakaan kokonaan paikkaansa. Kirkon sisäisen yhteyden uhkana voivat olla myös sellaiset erimielisyydet, jotka johtuvat harhaopista. Se, että piispat eivät ota tällaista mahdollisuutta julkisuudessa edes keskusteltavaksi, johtunee ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden vaikutuspiirissä ajatus kirkkoa myös käytännössä sitovasta oikeasta opista vaikuttaa konservatiiviselta ja luutuneelta.

[4] Tämä tendenssi näkyi mielestäni hyvin edellisten seurakuntavaalien mainonnassa, jonka pääslogan oli: ”Usko hyvän tekemiseen” .Toinen kirkossa käytetty yritys kelvata liberalismille on tulkita kirkon missio terapeuttisesti: Kirkko auttaa ihmisiä löytämään aidon itsensä, esimerkiksi edistämällä ihmisten välistä kohtaamista. Kirkon perustehtäväksi tulee ”kriisiapu”, kuten Kirkkohallituksen taannoisessa vihkosessa Kirkon neljä vuodenaikaa.

[5] “Gender dysphoria is a condition where a person experiences discomfort or distress because there’s a mismatch between their biological sex and gender identity.” https://www.nhs.uk/conditions/gender-dysphoria/

[6] Vaikka muuten viisas opettajani Tuomo Mannermaa Lutheriin viitaten toista väitti.

Rohkea kirkko

Perusta 1 | 2018

Olisiko aika siirtyä valittamisesta toimintaan? Seurakuntien aktiivisimmassa väessä on paljon niitä, jotka ovat huolissaan siitä äänestä, joka kirkon johtajilta Turusta, Helsingistä ja Porvoosta on viime aikoina kuulunut. Sitä mukautumista ”tämän maailmanajan mukaan”, josta apostoli Paavali varoitti, on tapahtunut jo pitkään. Viimeistään avioliittolain muutos ja kirkon epäselvä ääni suhteessa siihen, on havahduttanut kirkkokansan. Moni kyselee, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä.

Kirkosta eroaminen ole oikea tie. On sinänsä ymmärrettävää, että jotkut ovat päätyneet niin radikaaliin ratkaisuun. Huoli kirkosta ja sen tulevaisuudesta on ollut niin suuri. Kirkon jättäminen niiden käsiin, joille Jumalan sana ei ole ylin auktoriteetti, ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Sen sijaan nykytilanteen pitäisi havahduttaa rukoilemaan ja toimimaan kirkon uudistamiseksi uskolliseksi Jumalan sanalle.

Tanskassa ja Norjassa klassisen kristinuskon edustajat ovat viime vuosina verkostoituneet. Tanskassa luterilaisen verkoston ohjelma on julkaistu nimellä Odensen julistus. Norjassakin on perustettu vastaava verkosto ja viime syksynä siellä syntyi kirkon uudistukseen tähtäävä Frimodig kirke, Rohkea kirkko. Näiden hankkeiden tarkoitus on koota Jumalan sanalle uskollisia yhteen ja rohkaista Jumalan kansaa pitämään kiinni Raamatusta. Mikä olisi meidän Rohkea kirkkomme? Se olisi Jumalan sanalle uskollisia seurakuntalaisia ja herätysliikkeitä yhdistävä verkosto, joka rohkaisee pysymään Jumalan sanassa ja joka varmistaa, että Jumalan kansalla on lauman ruokkimispaikat luterilaisen kirkon sisällä. Tällainen verkosto voisi luoda uudistusohjelman koko kirkolle.

Tällaista rintamaa tarvitaan jo seurakuntavaaleissa, mutta sillä on pysyvämpikin merkitys. Tarvitaan voimakas ääni sen puolesta, että Jumala puhuu Raamatussa, Kristus on ainoa pelastaja ja Pyhä Henki vaikuttaa armonvälineillä uskoa ja rakkautta. Kirkon sanomaan on palautettava vakava muistutus iankaikkisuudesta ja viimeisestä tuomiosta, mutta vielä voimakkaammin viesti Kristuksen kuolemallaan ja ylösnousemisellaan hankkimasta pelastuksesta, jonka jokainen saa ilmaisena lahjana uskossa omistaa. Tarvitaan myös katekismuksen viitoittama tie kristilliseen elämään ja lasten kristilliseen kasvatukseen.

Ajankohtaisessa avioliittoasiassa tällainen rintama luonnollisesti tukee kirkon pysymistä sillä Raamatun kannalla, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. On syytä sanoa selvästi, ettei vaihtoehtoiselle ratkaisulle ole mitään perusteita Raamatussa, luterilaisessa tunnustuksessa eikä kirkon historiassa. Virkakysymyksessä, joka tähän asti on eniten koetellut kirkon yhtenäisyyttä, rintaman ohjelmana on ajaa kirkossa tilaa myös niille, jotka pitäytyvät perinteiseen virkanäkemykseen. Kirkko ei ole rohkea, jos se myötäilee sen omille perusteille vieraita virtauksia. Niin voidaan saavuttaa ihmisten enemmistön kannatus, mutta menetetään tärkein: Jumalan siunaus. Kirkko on rohkea, jos se pitää kiinni omasta sanomastaan silloinkin, kun se joutuu kulkemaan vastavirtaan.

  • Timo Junkkaala

Perusta 6 | 2017

Tässä numerossa

 

322 | Pääkirjoitus

323 | Perustalla

326 | Artikkelit

354 | Tässä ja nyt

  • 355 | Kuolleenmeren kääröistä uusi hieno laitos
  • 357 | Keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta Viron kirkossa
  • 358 | Outoa seksuaalivalistusta koulussa

359 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 360 | Toim. Petri Luomanen, Niko Huttunen ja Kalevi Virtanen: Sisäänkäyntejä Raamattuun – Tulkitsijan kirja
    • Arvostelijana Jari Rankinen
  • 365 | Lauri Thurén: Kameli neulansilmästä – Jeesuksen vertaukset puhtaalta pöydältä
    • Arvostelijana Timo Eskola
  • 367 | Suom. & toim. Tapani Harviainen ja Aarre Huhtala: Baalin palatsi ja kuninkaiden suku – Ugaritin jumaltarut
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 369 | Heikki Aittokoski: Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 371 | Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla – Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

373 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa joulupäivästä 25.12. ja päättyy laskiaissunnuntaihin 11.2..

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ