ateismi

Uusateismin hautajaiset

Perusta 5 | 2022

Kuka muistaa vielä uusateismin? Viitisentoista vuotta sitten kristillisissä piireissä puhuttiin paljon uusateismista ja sen vaikutuksesta. Tämä ateismia julistanut liikehdintä syntyi 9/11 -iskujen jälkimainingeissa ja saavutti merkittävän aseman länsimaiden mediassa ja kulttuurissa. Se kritisoi kristinuskoa ja ylipäätään uskontoja pitäen niitä järjettömänä taikauskona ja nojautui kritiikissään etenkin luonnontieteisiin. 

Uusateismin tärkeimmät edustajat olivat niin sanotut neljä ratsastajaa: Christopher Hitchens, Richard Dawkins, Daniel Dennet ja Sam Harris. He kirjoittivat kirjoja, jotka päätyivät kirjakauppojen top-listoille ja heitä luettiin ja kuunneltiin laajasti. Esimerkiksi Dawkinsin kirjaa Jumalharha myytiin yli 3 miljoonaa kappaletta. Monet omaksuivat näiden ajattelijoiden kautta ateistisen maailmankatsomuksen. 

Tähän päivään tultaessa uusateistinen liikehdintä on käytännöllisesti katsoen kuollut. En tarkoita sitä, etteikö edelleenkin jostakin kaapista löytyisi parin vuosikymmenen taakse jämähtäneitä ateisteja, vaan sitä, että liikehdinnällä ei ole enää sellaista kulttuurista painoarvoa, mitä sillä joskus oli. Uusateistien nimet eivät vilahtelee enää uutisotsikoissa eikä heitä siteerata päivälehtien kolumneissa.  

Viimeisten vuosien aikana he ovat ajautuneet marginaaliin eivätkä liikuta enää suuria massoja. Nuoret aikuiset eivät enää juurikaan lue heidän kirjojaan tai katsele heidän videoitaan, vaan kiinnostus kohdistuu lähempänä uskontoa oleviin henkilöihin kuten Jordan Petersoniin, jonka raamattuluentoja miljoonat kuuntelevat. Ylipäätään viimeisen kymmenen vuoden aikana ei ole julkaistu uusateistien kirjoja, jotka olisivat aiempaan tapaan tulleet suuren yleisön tietoisuuteen. 

Uusateistit ajoivat pamfleteissaan materialistista ja rationalistista maailmankuvaa, joka perustuisi järkeen. Sillä tavoin he liittyivät valistuksen perinteeseen. Valistuksen rationalismi on kohdannut viime vuosina vastareaktion postmodernin filosofian muodossa. Postmodernismi on kiinnostunut järjen sijaan vallasta painottaen subjektiivista kokemusta ja vähemmistöjen asemaa. Tällaisessa kontekstissa uusateismille ei enää yksinkertaisesti ole suotuisaa maaperää. Metafysiikan ja epistemologian, joista uusateismi oli kiinnostunut, ovat korvanneet valta-analyysit ja intersektionaaliset teoriat. 

Raamattukeskustelussa uusateistien kritiikin kohde oli etenkin kreationismi. Arvostelua esitettiin myös ihmeitä tai muuta yliluonnollista kohtaan. Tänä päivänä nämä eivät ole suurelle yleisölle niin ajankohtaisia kysymyksiä. Keskustelu on siirtynyt seksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ihmiset eivät uusateistien tavoin enää niinkään kysy, onko Raamattu totta, vaan sen on yhä enemmän korvannut kysymys, onko Raamattu moraalisesti hyvä kirja. Postmodernina aikana kristinuskon hyväksymisessä on siis usein enemmän kyse moraalista kuin totuudesta. Siksi kristittyjen olisi myös hyvä miettiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin ja käytännössä tehdä hyvää. 

Uusateismin keulakuvat olivat pääosin luonnontieteilijöitä ja he kritisoivat kristinuskoa luonnontieteisiin vedoten. Tänä päivänä kristinuskoa haastetaan enemmänkin humanistisista tieteistä käsin. Kristinuskoa syytetään kolonialismista, patriarkalismista, heteronormatiivisuudesta ja muista vastaavista pahoina pidetyistä asioista, joiden ideologinen tausta on humanistisissa tieteissä. Näiltäkin osin siis uusateistinen kritiikki on väistynyt toisenlaisen kritiikin tieltä. 

Tässä tilanteessa entiset uusateistit ovat osittain jopa liittoutuneet kristinuskon kanssa. Esimerkiksi sukupuolikysymyksissä kovan linjan ateistiset evoluutiobiologit ja konservatiiviset kristityt yllättäen ovatkin samassa rintamassa puolustamassa kahta sukupuolta gender-ideologian aiheuttamilta sekaannuksilta. Ylipäätään sekä useimmat uusateistit että kristityt uskovat siihen, että on olemassa ihmisen ylittävä rationaalisuus tai logos, johon on sitouduttava ja jonka mukaan kaikkea arvioidaan. Postmodernit ajattelijat puolestaan useimmiten hylkäävät tämän. Jopa Richard Dawkins pitää nykyään itseään jonkinlaisena kulttuurianglikaanina tai sekulaarina kristittynä, joka arvostaa tiettyjä kristillisiä tapoja ja traditioita, vaikka ei usko yliluonnolliseen. Kristinusko ei osoittautunutkaan niin pahaksi kuin hän aikaisemmin väitti. 

Uusateismi ei siis syrjäyttänyt kristinuskoa. Sen sijaan se näyttää pikkuhiljaa painuvan historian hämärään. Tänä päivänä kristinuskolle ateismia suuremmaksi haasteeksi ovat nousseet uushenkisyys ja idän uskonnot sekä yleinen merkityksettömyys ja relativismi, joka syö monen elämää sisältä päin. Tämänkään muutoksen suhteen ei kannata vaipua epätoivoon. Eurooppa on nimittäin jo kerran käännytetty pakanuudesta kristinuskoon. Se on siis tehtävissä vielä toisenkin kerran. 

Uusateismin suhteen näyttää käyvän toteen se, että kristinusko ei voita väittelyitä ensisijaisesti argumentoimalla, vaan edustamalla omaa kantaansa niin pitkään, että vastapuolen kantaa ei kukaan enää edusta. Nekin asiat, jotka tänään haastavat kristinuskoa, voivat olla parin vuosikymmenen päästä lähes unohdettuja. 

Santeri Marjokorpi,  

Päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Kun Jumala menetetään, menetetään myös ihmisyys

Perusta 1 | 2021

Valistuksesta alkaen kristinuskon keskeisiä uskomuksia vastaan on hyökätty. Valistusajattelijat rakensivat myyttiä pimeästä keskiajasta, jonka uskonnollisen pimeyden jälkeen valistuksen mukana vihdoin järjen valo tuli maailmaan. He uskoivat edistykseen ja ihmisen kykyihin pelastaa itse itsensä ja voittaa ihmiskunnan ongelmat yksi kerrallaan järkensä avulla. 

Brittiläisen kirjailija Douglas Murrayn mukaan nimenomaan kristinusko oli se tekijä, joka antoi Euroopalle vuosisatojen ajan energiaa ja luomisvoimaa. Sen vuoksi Euroopasta tuli maailman luovimpia paikkoja ja siellä syntyivät niin valtavat katedraalit kuin Bachin ja Mozartin musiikki kuin myös Botticellin ja Da Vincin maalaukset. 

Murrayn mukaan kuitenkin 1800-luvulla tämä luovuuden lähde koki kolauksen, josta se ei ole koskaan täysin toipunut. Silloin saksalaisissa yliopistoissa syntyi raamattukritiikki, joka vaikuttaa yhä tänäänkin. Eurooppa oli nimenomaan rakennettu kristilliselle tarinalle ja kun tuota tarinaa alettiin haastamaan, se vei pohjan koko eurooppalaiselta sivilisaatiolta. Eurooppa menetti tarinan, jolle se oli rakennettu. Tämän Murray näkee juurisyyksi Euroopan kaikkiin nykyisiin ongelmiin. Murray itse on ateisti ja homoseksuaali eli hänellä ei ole omaa lehmää ojassa tässä arviossaan.

Valistuksen jälkeen jumalausko menetti siis Euroopassa yhteiskunnallista merkitystään. Jäljelle on jäänyt tai sen on korvannut usko ihmiseen. Syntyi uusi uskonto, joka asetti toivonsa ihmiseen itseensä ja hänen mahdollisuuksiinsa. Erilaiset poliittiset filosofiat pyrkivät tarjoamaan ratkaisua ihmisen isoihin kysymyksiin. Liberalismi palvoi vapautettua yksilöä, kommunismi kollektiivista ihmisjoukkoa ja kansallissosialismi tiettyä ihmisryhmää, jonka katsottiin olevan rodullisesti tai muuten muiden ihmisten yläpuolella. Kaikissa näissä ajatussuuntauksissa keskeistä oli kuitenkin usko ihmiseen ja hänen ylivertaisuuteensa. Ne olivat sikäli kaikki pohjimmiltaan humanistisia projekteja.

Nämä humanismin suuntaukset ajautuivat pian keskinäisiin valtataisteluihin. Maailmansodissa 1900-luvulla syntyi verenvuodatus, jollaista ei ennen ole nähty. Ihmisyyden ja ihmisjärjen nimissä ihmisiä tapettiin keskitysleireillä ja Gulageissa. Näin valistuksen humanistinen projekti osoittautui mahdottomaksi. Sen avulla saatiin aikaiseksi vain entistä kauheampi maailma. Järki ei vienyt pidemmälle tai parempaan lopputulokseen kuin uskonto, joka sillä oli pyritty korvaamaan. Sen sijaan järki ja rationalismi johtivat järjettömiin ja epärationaalisiin tekoihin. Humanismista tuli vain yksi väline lisää ihmisten alistamiseen ja sortamiseen. Tämän kehityksen seurauksena myöskään uskosta ihmisyyteen ei jäänyt enää paljoa jäljelle.

Kun uskonto ei enää ollut vaikuttamassa, politiikasta yritettiin tehdä suurin arvo ja absoluutti. Siitä tuli epäjumala ja se vaati valtavia uhrauksia. Ehkä juuri siksi 1900-luvun kuolonuhrien määrät ja sotien kauheudet ovat vertaansa vailla historiassa. Mielenkiintoista myös on, että kommunismin romahtaessa se paljasti omat kauhunsa, mutta samalla myös useiden sukupolvien viisaimpien ja älykkäimpien ihmisten sokeuden. Jean Paul Sartresta alkaen monet aikansa älykkäimmät intellektuellit vannoivat mitä kauheimman poliittisen systeemin nimiin. 

Liberalismi näytti jäävän viimeisenä eloon, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sekin on kohdannut ennennäkemättömiä haasteita. Liberalismin levittäminen voimakeinoin kaikkeen maailmaan näyttää epäonnistuneen. Lähi-idässä sen levittämiseksi käydyt sodat johtivat lähinnä arabikevääseen ja Isiksen nousuun. Samalla se on tullut lännessä yhä enemmän haastetuksi.

Näin kristinuskosta luopumisen myötä on lopulta menetetty myös usko ihmiseen. Jäljelle on jäänyt lähinnä postmoderni relativismi, joka tänään hallitsee. Se onkin luonnollinen jatke kuvaamalleni kehitykselle. Douglas Murrayn sanoin: ”Jos on jäljellä mitään suurta ideaa, niin se on se, että ideat ovat ongelma. Jos on mitään yleisesti hyväksyttyä arvokäsitystä, niin se on se, että arvokäsitykset ovat väärin. Jos on jäänyt jotain jäljelle olevaa varmuutta, niin se on se, että ei voi luottaa varmuuteen.” 

Euroopan on vallannut arvotyhjiö ja epätoivo, joka on saanut alkunsa valistuksen uskosta järjen mahdollisuuksiin. Tässä tilanteessa kristittyjen olisi syytä käydä rohkeasti hyökkäykseen. Valistuksen projekti on epäonnistunut ja johtanut paljon suurempiin historiallisiin onnettomuuksiin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Roomalaiskatolinen kardinaali Robert Sarah kirjoittaakin, että niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ne, joilla on arvojärjestelmä. Kristityillä sellainen on tai ainakin pitäisi olla. Pitäkäämme siitä kiinni. 

Meillä on tarjota nihilismin sijaan ihmiselämälle tarkoitusta ja päämäärää. Humanismin ja valistuksen aiheuttaman epätoivon sijaan kristinuskolla on annettavana oikeaa toivoa. Tässä tilanteessa olisi virhe omaksua postmoderni relativismi ja pyrkiä mukauttamaan kristinuskoa siihen. Aikana, jolloin kaikki on epäselvää, kristittyjen julistuksen täytyy olla entistä selvempää.

  • Santeri Marjokorpi