Imago Essentialis

Perusta 4 | 2021

Jouko N. Martikainen

Kirjoittaja on Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritus-professori. Kirjoitus on esitetty alustuksena KK:n kurssilla ”Syvemmälle messuun” 8.-13.10.2010 Järvenpäässä

Ihminen – Jumalan kuva

”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”, 1. Moos. 1:27. Näin Raamatun alkulehdillä ilmoitetaan: ihminen on Jumalan kuva. Teologian historiassa on paljon pohdintaa siitä, mitä tämä keskeinen luonnehdinta ihmisestä merkitsee. Pitäydymme tässä oman perinteemme piirissä. Augustinuksen tulkinta ihmisestä tuli määrääväksi latinalaisessa lännessä. Hänen mukaansa muisti, mieli tai henki ja tahto ovat ihmisessä Pyhän Kolminaisuuden kuvautumaa. Luther ei tässä kuitenkaan suostu seuraamaan munkkikuntansa oppimestaria. Näin siksi, että Lutherin mukaan Jumalan kuva kadotettiin syntiinlankeemuksessa (… per peccatum amissa WA 42,46,4; Steiger 109). Ennen syntiinlankeemusta tilanne oli toinen. Siitä Luther kirjoittaa: ”Aadamilla oli tämä kuva omassa olemuksessaan. Hän ei ainoastaan tuntenut Jumalaa ja uskonut häntä hyväksi, vaan hän eli suorastaan jumalallista elämää. Hänellä ei ollut kuoleman eikä minkään muun vaaran pelkoa, sillä hän oli tyytyväinen Jumalan armoon” (Koskenniemen käännös, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1–7, 67; WA 42,47). Tällaisen Jumalan kuvan mukaisen elämän siis Aadam ja Eeva menettävät. Luther ei hyväksy sitä skolastiikan käsitystä, että Jumalan kuva eli imago olisi säilynyt ihmisen luontovarustuksessa, sen sijaan kaltaisuus eli similitudo olisi kadotettu. 

Nyt selvitämme sitä ongelmaa, mitä Jumalan kuvan menettäminen ja sen palauttaminen merkitsevät kurssimme aiheen kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Lutherin lähtökohta tässäkin on, että Jumalan kuvan ennallistetaan vanhurskauttamisessa yksin uskosta. Se toteutuu siten, että Herran Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan hyväksemme kasteessa. Jumalan kuvan ennallistamiseksi oli välttämätöntä, että Jumala tuli ihmiseksi ja otti omakseen langenneen ihmisen kaiken kurjuuden. Näin Herrasta Kristuksesta tulee kaksoiskuva. Hän on ennalta olevana Jumalan kuva ja inkarnoiduttuaan – niin jo sitäkin ennen – hän on ihmisen kuva. Tämän käsitteen kaksoiskuva löysin Anselm Steigerin tutkimuksesta (Fuenf Zentralthemen der Theologie Luthers und seiner Erben: communicatio-imago-figura-Maria-exempla. Brill-Leiden 2002). 

Kaksiluonto-oppi on Lutherilla samalla myös oppi Kristuksesta kaksoiskuvana, Jumalan ja ihmisen. Herra Kristus ei ole vain samaa olemusta Jumalan Isän kanssa, vaan samaa olemusta ihmisen eli meidän kanssamme.  

Mitä tästä siis seuraa pohdittavanamme olevan aiheen kannalta: ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”. Aluksi on yleisesti todettava, ettei Luther pidä sanaa, kuvaa ja säveltä toistensa kilpailijoina, vaan jokainen niistä erikseen ja kaikki yhdessä voivat toimia ja myös toimivat evankeliumin sanoman kantajina. Niistä kunkin erityiskyky tässä tehtävässä samoin kuin keskinäiset suhteet ja vuorovaikutus ovat kuitenkin läheisesti sidoksissa Lutherin teologian keskeisiin painotuksiin.

1. Herra Kristus – imago essentialis Dei et imago essentialis hominis 

Lutherin mukaan Kristus on Jumalan täydellinen kuva (imago dei perfecta). Hän käsittelee laajasti kuvaa Isän ja Pojan ykseyden kannalta selittäessään Heprealaiskirjeen 1. luvun 3. jaetta:  

Jumala on puhunut Pojan kautta, ”joka ollen hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva.” Kun muovaillaan jonkun ihmisen kuva, ei tämä kuva ole ihmisen olemuksen eli hänen luontonsa mukainen; kuva ei ole ihminen, vaan se on kiveä tai puuta, ihmisen mukaan muovaillun kivisen tai puisen olion kuva.

Sitten Luther jatkaa, ja toteaa, että Isän ja Pojan suhde ei ole tällainen:

Mutta tässä on Poika sellainen Isän olemuksen kuva, että Isän olemus on juuri tuo kuva – – muodostettu Isän olemuksesta, joten se ei ole ainoastaan Isän mukainen ja näköinen, vaan siihen sisältyy myös Isän koko olemus ja hänen luontonsa täydellisenä. 

Näin ollen voidaan Kristuksesta kuvana sanoa, että myös Kuva on Jumala, samaa olemusta, voimaa ja viisautta kuin Jumala itse. Jumalan Poika on valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta Nikean tunnustuksen sanoin. Herra Kristus on Jumalan olemuksen kuva tai olemuskuva, imago essentialis. Luther viittaa tässä usein Johanneksen 14:9:ään: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Herra Kristus on Jumalan sakramentaalinen kuva, hän on yhtä Isän kanssa (Joh.10:30). Tämä kuva ei vain edusta Kolminaisuuden ensimmäistä persoonaa, vaan tuo Kuvatun siten läsnä olevaksi, että tässä on puhuttava reaalipreesensistä. 

Samaa asiaa voidaan lähestyä myös uuden kielen ja uuden kieliopin kannalta. Lutherin mukaan Herra Kristus luo uuden kielen ja kieliopin. Silloin myös sana ’kuva’ (imago), samoin ’sana’ (verbum) ja ’sävel’ (tonus) saavat kokonaan uuden merkityksen. Tämä käy ilmi erityisellä tavalla siinä, että Hän itse on samalla kertaa Jumalan ja ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis Dei et hominis eli kaksoiskuva. Hän on siis Jumalan olemuksen kuva samoin kuin hän on ihmisen olemuksen kuva. Sama koskee myös säveltä. Herra Kristus luo myös uuden sävelopin. Tässä tosin liikun itselleni oudolla maaperällä enkä pysty sitä dokumentoimaan riittävästi. Viittaan tässä vain Ilmestyskirjan jakeisiin 5:9 ja 14:3, joissa taivaallisessa jumalanpalveluksessa veisataan uutta virttä (canticum novum) Karitsalle.  

2. Herra Kristus – imago essentialis hominis 

Herra Kristus on ihmisen olemuksen kuva. Mutta mikä on ihmisen olemus? Edellä jo viittasin siihen, ettei teologiassakaan ole siitä yksimielistä opetusta. Jos kysyisimme asiaa psykologeiltamme, luulen, että he pitäisivät ihmisen olemuksena hänen itseyttään, sekä ihmisen omaa käsitystä siitä, kuka ja mikä hän on, että asianomaisen oman koulukunnan käsitystä ihmisen todellisesta olemuksesta tai sen puutteesta. Jos ihminen alkaa lähemmin analysoida, mikä ja kuka oikeastaan on tämä, joka pitää itseään itsenään eli omana minänä, hän pian huomaa, että päätyy pimeyteen. Emme löydäkään minuudellemme kalliopohjaa, vaan outouden, hämäryyden ja koko minuuden häipymisen analyysiimme. Tämä tarkoittaa sitä, että etsiessään minuutensa ydintä ohjautuukin katsomaan sitä tyhjyyttä, josta hänet on luotu. Samasta syystä kuoleman ajatteleminen herättää meissä kauhua. Siinäkin me katselemme sitä tyhjyyttä, josta Jumala on ihmisen luonut. Emme siis löydäkään itsestämme kiinteää sisärakennetta. löydämme vain harhailua pimeydessä eli tyhjyyttä. Tämä kokemus on osa syntiinlankeemuksen vauriota.  

Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi. 

Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty. 

Ongelma on erityisen hankala siitä syystä, että kieli tekee meille tässä tepposia. Käsite ”Jumalan kuva” tuntuu meistä suureelta, jolla on tietty substanssi eli sitä kantava olemispohja. Tästä syystä meitä hirvittää se ajatus, että jos Jumalan kuva olisi kokonaan menetetty, meissä ei olisi enää jäljellä mitään kosketuspintaa Jumalan kanssa. Sen sijaan olisimme vain kosketuksessa Jumalan vastustajan kanssa. Se osoittautuisikin Jumalaa väkevämmäksi. Todellisuus halkeaisi markionilaisittain kahtia. Tämä pelko estää meitä seuraamasta tässä asiassa Lutheria. On kuitenkin kysyttävä, miten Luther itse selviää tästä ongelmasta? Näyttää siltä, ettei ongelma huolestuta häntä laisinkaan. Näin siksi, että Jumala on suvereeni Herra myös sen jälkeen, kun ihmisestä on tullut Saatanan kuva. Tästä huolimatta Hän katsoo ihmistä niin rakastavasti, ettei ihminen voi irtaantua alkuperäisestä luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen kaikin voimin Saatanan talutusnuorassa.

On lisäksi kysyttävä, mikä ihmiskäsitys on realistisempi eli siis paremmin tosiasioiden ja kokemuksemme mukainen, Lutherin vai idealisoiva näkemyksemme ihmisestä? Eikö realismi ole Lutherin puolella, niin hirveää kuin onkin ajatella, että olisin Saatanan enkä Jumalan kuva? Tämä on niin kauhea asia, että Jumala kaikkivaltiudessaan ja suuressa armossaan estää meitä näkemästä orjuuttamme Saatanan alaisuudessa täydessä karmeudessaan. Hän paljastaa sen meille vain Pojassaan, joka otti päällensä meidän orjuutemme Saatanan alla. Siksi Lutherin mukaan Herran Kristuksen tehtävä onkin palauttaa meihin Jumalan kuva. Sen hän tekee olemalla meille imago essentialis hominis eli ihmisen olemuskuva. Autuas vaihtokauppa on kuvan vaihto. Herra Kristus pukeutuu kaikkeen siihen, mikä on meidän omaamme ja antaa vastineeksi kaiken sen, mitä hän itse on Jumalan kuvana: ”Induit formam et figuram nostram et imaginem et similitudienem, ut nos induat imagine, forma, similitudine sua” eli ”hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” kuten hän sanoo joulusaarnassaan vuodelta 1515.

Herra Kristus on uuden ihmisen prototyyppi. Hän pukeutui kaikkiin ihmistä hallitseviin turmiovaltoihin, ja muutti ne vastakohdikseen: synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi, Jumalan vihan hänen rakkaudekseen ja Saatanan orjuuden Jumalan lasten vapaudeksi, ja mikä kaikkein ihmeellisintä – helvetin taivaaksi.

Herra Kristus osoittautuu Jumalan kuvaksi ja Jumalaksi siinä, että hän nämä, hänelle vieraat ja vastakkaiset kuten synnin, kuolemassa ja orjuuden Saatanan alaisuudessa muuttaa olemuksensa mukaisiksi, siis vanhurskaudeksi, elämäksi ja vapaudeksi. Kuuliaisena ensimmäiselle käskylle hän suostuu vapaasta tahdostaan tulemaan synniksi, kuolemaksi ja Saatanan orjaksi. Hänestä tulee suurin syntinen, joka ottaa kantaakseen siitä aiheutuvan rangaistuksen eli helvetin tulen. Näin toimiessaan Herra Kristus on uusi ihminen ja oikean ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis hominis. Tällä tavalla hän on kaksoiskuva, sekä Jumalan kuva että ihmisen. Nämä kaksi kuvaa ovat yhdistyneinä erottamattomasti hänen persoonassaan myös ihmisen osalta. Kalkedonin kirkolliskokouksen dogma määrittelee hänen kaksi luontoaan Pyhän Kolminaisuuden toisena persoonana. Luther siis käyttää tätä dogmaa opissaan Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana.  

On vielä erikseen korostettava sitä, ettei maan päällä syntiinlankeemuksen jälkeen ole ollut ketään muuta oikeaa ihmistä kuin Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja Marian Poika. Me kaikki muut, meitä ennen eläneet ja jälkeemme tulevat, ovat vain karua materiaalia ihmisyydestä ja ihmisyyttä varten.

Kristuksesta lähtee Lutherin mukaan suunnaton vetovoima. Tämä Jumalan olemuskuva vetää ihmistä puoleensa, pukee hänet uuden ihmisen vanhurskauteen, tekee hänet uudeksi Jumalan kuvaksi eli Kristuksen muotoiseksi sekä saattaa hänet lopulta mystiseen yhtymykseen Herransa kanssa. Vanhurskauttamisen aktissa yksin uskosta tapahtuu Lutherin mukaan reformatio ad meliorem imaginem, paremman kuvan reformoituminen eli uuteen muotoon saattaminen, uskon uudistuminen ja unio Kristuksen kanssa.

3. Kasvatus – Eruditio 

Jumalan kuvan ennallistaminen tarvitsee vielä lopunajallisen täydellistymisen. Tätä prosessia Luther kuvaa latinan termillä eruditio eli raakuudesta (rudis = raaka, karkea, oppimaton) poistamiseksi eli kasvatukseksi, opettamiseksi ja sivistämiseksi. Uskon saamaa kuvaa Luther vertaa taivaaseen ja maahan, jotka ensimmäisenä luomispäivänä olivat vielä autiot ja tyhjät, siis vielä muotoon saattamattomia eli karuuden vallassa. Jumalan kuvan korjaaminen on siksi rinnastettavissa tyhjästä luomiseen, johon ihminen ei voi tuoda mitään omasta voimastaan. Siitä Luther kirjoittaa selityksessään 1. Mooseksen kirjaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 69): 

Tähän tapaan alkaa uuden luomuksen kuva korjautua evankeliumin kautta tässä elämässä, mutta tämän elämän aikana se ei tule täydelliseksi. Mutta sitten kun se tulee täydelliseksi Isän valtakunnassa, on meidän tahtomme todella vapaa ja hyvä, ymmärryksemme valaistu ja muistimme vahva. Silloin tapahtuu myös, että koko muu luomakunta on meille alamainen, enemmän kuin se paratiisissa olikaan. 

Ennen kuin tämä tulee meissä täydelliseksi, emme voi kyllin hyvin tietää, mitä paratiisissa synnin tähden menetetty Jumalan kuva on ollut. Mutta sen, mitä me sanomme, opettaa usko ja Jumalan sana, jotka ikään kuin pitkän matkan takaa osoittavat meille Jumalan kuvan kunnian. Samaan tapaan kuin taivas ja maa alussa olivat tavallaan muotoa vailla ennen kuin valo tuli lisäksi, on hurskaissa Jumalan kuva vailla muotoa itsessään, mutta Jumala tulee sen viimeisenä päivänä tekemään täydelliseksi niissä, jotka ovat uskoneet sanaan.

Miten edellä sanottu sopii yhteen kurssimme aiheen kanssa ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? 

Lähdimme liikkeelle kuvan käsitteestä. Mikä on sitten Sana? Sana on Herra Jeesus Kristus itse. Hän on ennalta ollut Jumalan Sana, luomisen Sana: ”Alussa oli sana, ja sana oli Jumalan tykönä ja sana oli Jumala.” Sana ei siis olekaan vain kirjaimia vaan ihmeellinen pre-eksistentti Olento, Sana, joka sanoo itsestään: ”Jo ennen kuin Aabraham syntyi, minä olin”. Ja edelleen: ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu, alfa ja oomega”. 

Sana, kuva ja myös sävel eivät siis hänessä erotukaan toisistaan. Ne ovat sidoksissa häneen, niin itse asiassa ne ovat hän itse. Minne tässä jää sitten sanan primaatti? Sekin on hän itse. Näin siksi, että hän selittää itse itsensä evankeliumeissa. Ilman tätä hänen omaa sanaansa, omaa tulkintaansa itsestään, emme myöskään voisi puhua hänestä oikein kuvana ja sävelenä. 

Uskossa kasvaminen on siis Jumalan kuvan ennallistamista. Siitä puhuessaan Luther käyttää kasvatuspoliitikkona, pedagogina, saarnaajana ja sielunhoitajana yhä uudelleen kuvia. Hän puhuttelee, ei vain kuulo- vaan myös näköaistia. Kuva toimii silloin yhdessä sanan ja sävelen kanssa evankeliumin julistuksen kantajana, visualisoijana ja soinnillistajana. Vuoden 1527 ruton aikana Luther suositteli, että hautausmaiden ympärysmuurit tulisi varustaa uskoa virittävin kuvin. Niiden avulla vahvistuu rohkeutemme uskoa ylösnousemukseen. Luther pani suuren painon myös sille, että hänen raamatunkäännöksensä samoin kuin katekismuksensakin tuli kuvittaa. Samalla hän oli kiinnostunut siitä, että evankeliumia tulisi havainnollistaa hengellisten näytelmien avulla, samoin kuin evankeliumia täynnä olevin lauluin. Tässä kaikessa Luther ymmärsi olevansa evankeliumien vertauksista nousevan pedagogiikan palveluksessa. Niitä hän piti esikuvinaan. Sanan julistamisen tulee olla Pyhien kirjoitusten sanan mukaista. Tässä tehtävässä tulee käyttää multimediaalisia ilmaisukeinoja, sanaa, kuvaa ja säveltä. 

Luther käyttää kuvan käsitettä esittäessään sitä, miten uskova parhaiten omaksuu evankeliumin ilosanoman. Hän toteaa, että siinä ihminen luo sydämessään sisäisen näyttämön, johon hän sijoittaa esim. jouluevankeliumin sanat. Tässä sana, kuva ja näytteleminen kuuluvat yhteen. Luther onkin vakuuttunut siitä, että Jumala itse esittäytyy ihmiselle evankeliumin välityksellä. Tällöin hän korostaa sitä, että ihminen hyvän peilin tavoin kuvittaa sydämeensä hänelle esittäytyvän Jumalan. 

Ihminen toimii silloin, kun Jumalan sana asettuu häneen ja hän alkaa uskoa, tietyllä tavalla taiteilijan tavoin. Luther kehottaa maalaamaan Jumalan oikein uskossa. Jumalan kuvan ennalleen asettaminen toteutuu siten, että kun Jumala esittäytyy ihmiselle, ja ihminen maalaa Jumalan oikein sydämeensä. 

4. Musiikki ja kuva 

Luther ymmärtää musiikin sanalähtöisenä tapahtumana. Koraalit, liturgia ja hengellinen musiikki ovat hänelle sanan julistamisen kantajia, kuvaannollisia esityksiä (Verbidlichungen ”kuvaannoksia”) ja laajennoksia tai vahvistimia (amplificationes). Seurakunnan veisuu on saarnan sisällön omaksumisen väline ja sydämeen kuvautumisen mediumi. Niinpä Luther katsoo, että esim. katekismusvirret kuljettavat sydämeen kuvia niistä sisällöistä, joita katekismuksissa esitetään. Retoriikka ja musiikki toteuttavat rinta rinnan yhteistä tehtävää sanan julistamisessa ja lohduttamisessa. 

Luther asettaa arvossa musiikin taiteista toiseksi heti teologian jälkeen. Hän kirjoitti 1530: 

Olen suoraan sanoen sitä mieltä enkä epäröi sitä väittää, ettei teologian jälkeen ole mitään muuta taidetta tai tiedettä (nullam artem), joka voidaan asettaa samalla tasolle musiikin kanssa, sillä teologian lisäksi vain musiikki voi saada aikaan sen, minkä muutoin teologia yksin kykenee tekemään, nimittäin luomaan levollisen ja iloisen mielen (Leaver, 65). 

Musiikki opettaa Lutherin mukaan puhumaan, ts. saarnaamaan ja lohduttamaan. Se kuuluu erottamattomana osana uskon kielioppiin, Raamatun kielen retoriikkaan ja uskonopin dialektiikkaan. Tämä merkitsee sitä, että ajateltaessa keski- ja varhaisen uudenajan opetusohjelmia eli triviumia ja qadriviumia, Luther siirtää musiikin jälkimmäisestä edelliseen eli osaksi grammatiikkaa, retoriikkaa ja dialektiikkaa (Quadriviumissa olivat aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria). Musiikki tulee siis teologian rinnalla kaikkia kolmea opetusainetta läpäiseväksi ja kantavaksi yleiselementiksi. Tuskin voimme kuvitella musiikille enää tätä hallitsevampaa tehtävää. Mitä sitten Lutherilta voimme oppia jumalanpalveluksen musiikin kannalta?  

Joudumme tässä ajankäytön syistä sivuuttamaan muut Steigerin tutkimuksessa käsitellyt aiheet. Niitä ovat ennen muuta Maria uskon esikuvana, kasvatuspedagogiikka ja ihmisen mahdollisuus oppia kuuntelemaan muiden luotujen puhetta, samoin kuin Jumalan kuvan restauraation myötä ihmiseen syntyvä kyky puhutella luotuja kuten puita, kiviä, lintuja ja eläimiä siten mahdikkaasti kuin Aadam ja Eeva ennen lankeemustaan. Tässäkin Lutherin ajattelu on valovuosia edellä niitä vihreitä teoreetikkoja, joilla on nyt tuulta purjeissaan.

5. Johtopäätöksiä 

Mitä käytännön johtopäätöksiä esitetystä on aiheemme ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi” kannalta? 

Ensiksi on korostettava sitä, ettei sanaa, kuvaa ja säveltä voida erottaa Herran Kristuksen persoonasta. Jos ne ymmärretään itsenäisiksi, toisistaan riippumattomiksi suureiksi eli abstrahoidaan, joutuvat ne väistämättä käytännössä kilpailutilanteeseen. Kun siis puhutaan sanan kirkosta, ollaan oikeilla jäljillä, kun pidetään kiinni siitä, ettei Sana ole mitään muuta kuin Herra Jeesus itse sellaisena kuin Pyhä Henki tekee hänet meille läsnä olevaksi ja mahdikkaaksi. 

Toiseksi on korostettava sitä, että sekä sana, kuva ja sävel ovat aina konkreettisia. Niinpä esim. symboliset eli viittaavat merkit ja kuva-aiheet kirkkotilassa välittävät vain ohuesti pyhän uskomme salaisuuksia. 

Tässä on syytä lainata Lutherin tekstiä hänen Genesis-kommentaaristaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 378): 

Pitäkäämme kukin kohdastamme huolta siitä, että pitäydymme tunnustuksiin, jotka Jumala itse on meille ilmoittanut: Poikaan, joka on syntynyt Neitsyt Mariasta, makaa seimessä juhtien tallissa, sanassa, kasteessa, ehtoollisessa ja synninpäästössä. Näissä kuvissa me nimittäin näemme Jumalan ja löydämme hänet. Hänet, jota voimme kestää, joka lohduttaa meitä, virittää meissä toivon ja tekee autuaiksi. Muut ajatukset hänen salatusta ja iankaikkisesta tahdostaan tappavat ja tuomitsevat. 

Luther torjuu tässä ”alastonta Jumalaa” (nudus Deus) koskevan pohdiskelun. Yhtä lailla etäännytään Jumalasta, jos ajatellaan, ettei häntä voi kuvata mitenkään muuten kuin vain viittaavin merkein tai ilmaisuin. Kummassakin tapauksessa on pidettävä kiinni siitä konkretiasta, joka meillä on raamatussa ja evankeliumeissa.Kaksiluonto-opin pohjalta Lutherin muotoilematulkinta Kristuksesta kahtenaolemuskuvana synnyttääuskovassakyvynnähdä pintaa syvemmälle. Se että äitinsä rinnoilla lepäävä pienokainen on samalla kertaa tosi Jumala ja tosi ihmistaimi, haastaa meidät testaamaan kykyämmenähdä ja ymmärtää. Tässä koettelemisesta syntyy meihin kyky nähdä todellisuus todemmin ja syvemmälti kuin mihin pystymme lankeemuksemme tilassa. Kaikessa siis korostuu pitäytyminen konkretiaan ja samalla kyky nähdä konkretian läpi Jumalan oma todellisuus ja mahdikkuus.

Kolmanneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana, samalla kertaa Jumalan kuvana ja ihmisen kuvana, murtaa ja transkentoi kaikki tuntemamme ajatus- ja taidekategoriat. Sellaista kuvaa ei ole missään muualla. Se purkaa perustavasti käsityksen siitä, että hänessä olisivat erillisinä kuva ja sen kohde. Se purkaa myös sen tavan tehdä taidetta, jota kutsutaan klassisen modernin abstraktiksi maalaukseksi. Sillähän ei näennäisesti ole kohdetta. Se ymmärretään useimmiten ilmaukseksi taiteilijan pyrkimyksestä, avata todellisuuden perimmäistä olemusta. Myös tämä taidesuuntaus osoittautuu verratessa Herraan Kristukseen kaksoiskuvana riittämättömäksi ja ohueksi todellisuuden ilmentäjäksi.  

Neljänneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana avaa riemastuttavia mahdollisuuksia ottaa käyttöön kaikki taiteen keinot tämän supersalaisuuden avaamiseksi. Ei ole mitään taiteellista tehtävää, joka haasteellisuudessaan ja juovuttavassa innostavuudessaan olisi tähän rinnastettavissa.  

”Katso, uudeksi minä luon kaikki!” (Ilm. 21:5)

Edellä esitetyn mukaan evankeliumissa on ihmeellinen voima luoda uutta. Se synnyttää uudet sanat, uuden kieliopin, uudenlaisen kuvan ja uuden sävelen. On syytä kysyä, mihin tämä perustuu. Luther korostaa usein, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa. Hän muuttaa synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi ja – niin kuin totesin – jopa helvetin taivaaksi. Tätä pohdimme hivenen laajemmin. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava” (Mark. 9:49) 

Uusi käännös noudattaa tässä – muensteriläisen käsikirjoituspurismin mukaisesti – lyhyempää lukutapaa: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella”. Se jättää pois aikaisemmin textus receptuksen mukaisen tekstin jatkon: ”ja jokainen uhri on suolalla suolattava”. 

Tämä sana muodostaa tiivistävän päätöksen Herran Kristuksen ankaralle puheelle siitä, mitä on tehtävä viettelevälle jalalle, silmälle ja kädelle. Ne on parempi hakata pois kuin tulla heitetyksi molemmat jalat, silmät ja kädet tallella helvetin tuleen, jossa ”heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu” (Mark.9:45–48).  

Yhteinen kokemuksemme on, että helvetistä saarnaaminen, samoin kuin muutoinkin tämän aiheen käsittely julkisuudessa, on muuttunut vaikeaksi. Vaikeus ei ole yksin siinä, että julkisuus sitä vierastaa, vaan itse asia on vaikea. Se on vaikea etenkin siitä syystä, että Jumala, joka on pelkkää rakkautta, ei voi tuomita ketään loputtomasti kärsimään helvetin tulta.  

Totta onkin, että tässä veri punnitaan! Punnitseminen on kuitenkin aloitettava ensiksikin siinä, mitä synti eli ensimmäisen käskyn vastainen toiminta on, ja toiseksi siinä, missä määrin tunnemme Raamattua. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava.” Mitä se tarkoittaa? Tämän Herramme sanan takana on kokonainen kudos Raamatun aiheita. Mainitsen niistä tärkeimmät: 

Ensiksikin Jumalan kirouksen vuoksi käärme menetti jalkansa ja joutuu maassa ryömien syömään sen tomua. Se ei kuitenkaan voi syödä suolaa. Siihen se kuolee. Kun Herra Kristus ilmoittaa opetuslastensa olevan maan suola, menettää käärme eli saatana ravintonsa ja kuolee. Jos taas opetuslapset menettävät suolansa, jäävät ne maahan tallattaviksi ja tulevat näin saatanan ruuaksi.  

Toiseksi kaikki uhrit suolattiin. Samalla tavalla Herraan Kristukseen uskovien tulee antaa itsensä – Paavalin sanan mukaisesti – ”eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi” (Room. 12:1). 

Kolmanneksi kaikki liitot Jumalan kanssa vahvistettiin suolalla. Näin siksi, että ”suola on Jumalan liiton merkki” (3.Moos. 2:13). 

Ainakin nämä kolme raamatunkohtaa sähköistyvät Herran Kristuksen ilmoittaessa, että ”jokainen ihminen on tulella suolattava”. Nämä seikat muodostavat sen tulkintahorisontin, joka auttaa meitä ymmärtämään viettelysten vakavuuden ja niiden tuoman rangaistuksen helvetin tulessa. 

Edellä sanotun ymmärrän siten, että helvetin tuli ei ole vain pahan itselleen tuoma lopunajallinen rangaistus. Se on jo nyt ennakoivasti vaikuttamassa kaikessa syntiin kohdistuvassa Jumalan tuomiossa. On tapana sanoa, että vain pyhät tuntevat pahan, ja että kasvava synnin ja armontunto kulkevat käsi kädessä. Perinteemme hyvin tuntema syntikurjuuden valittaminen on siis ennakoituvaa helvetin tulta. Hurskas kokee siis – sanoisinko pieninä annoksina – koko ikänsä helvetin tulta. Hänet siis suolataan tulella Heramme sanan mukaisesti. 

”… mihi fecitis: ”sen te teitte minulle”

Edellisen raamatunkohdan pohdinta on valmistelua helvetin osalta siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa sen uudeksi. Matteuksen 25. luvun kuvauksessa viimeisestä tuomiosta niin siunatut kuin kirotutkin hämmästelevät samaa asiaa: ”Milloin me näimme Sinut nälkäisenä – –janoisena – – outona – – tai alastomana?” 

Kumpikaan osapuoli ei tiedä kohdanneensa kirkkautensa valtaistuimella ja enkelien sotajoukon ympäröimää Ihmisen Poikaa. Tämän koko Raamatun ehkä valtaisimman tekstin voi ymmärtää oikein vain lähtien Jumalan ykseydestä. Yleensä sen tulkitsemme ankaraksi haasteeksi lähimmäisemme rakastamiseen. Vaikka tätä ei voikaan sivuuttaa tekstin tulkinnassa, sen painopiste on kuitenkin Jumalan ykseydessä. 

Tekstin sisään on nimittäin kirjoitettu asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat luettavissa kuvatusta tilanteesta. Kysymys on ennen muuta siitä kaikki mitat ylittävästä – sanoisimmeko – skenaariosta, kokonaistilanteesta ja sen valtavuudesta, jossa kokoontuneena ovat kaikki kansat, sukupolvet Aadamista ja Eevasta alkaen. Kaiken paljastavan kirkkauden keskellä istuu tuomari, Ihmisen Poika, taivaallisen sotajoukkonsa ympäröimänä. Tämän havainnollistamiseksi lainaan tähän Afrahat persialaista Viisasta, joka kuvaa lain antamista Siinailla seuraavasti: 

Kun he olivat pyhittyneet näiden kolmen päivän aikana, silloin Pyhä ilmestyi kolmantena päivänä valtaisassa loisteessa, suuressa kirkkaudessa, väkevän äänen, pelästyttävän ukkosenjyrinän, voimakasäänisen pasuunan, nopeasti välkehtivien valojen ja valaisevien salamoiden saattamana (2.Moos.20:18). Vuoret vavahtivat, kukkulat horjuivat, aurinko ja kuu siirtyivät pois radoiltaan. Mooses nousi Siinain vuorelle pilveen ja otti vastaan käskyn. Mooses katsoi ylistettävää loistoa, pelästyi ja vapisi, pelko valtasi hänet, kun hän näki Korkeimman läsnäolon, joka viipyi vuorella, Jumalan valtaistuimen suuren voiman, jota kymmenet tuhannet ja tuhannen tuhannet palvelivat peittäen kasvonsa hänen ylistettävältä loistoltaan. Ne kiiruhtivat ja lensivät keveillä siivillään ja huusivat ja pyhittivät ja ylistivät hänen majesteettiaan valvoen ja valmiina. Nopeasti kiitäen, kunnioittavasti ja kauniisti, soveliaasti ja sulokkaasti ne kiiruhtivat ja pyhittivät täydellisesti hänen käskynsä, nousten ja laskeutuen ilmassa kuin nopeat salamat (Uskon monet värit, 290). 

Tällainen näky silmiensä edessä eivät siunatut eivätkä kirotut voi käsittää ollenkaan, kuinka tuo sama Herra ja tuomari olisi voinut olla kaikissa niissä, joita hän kutsuu ”vähimmiksi veljikseen”. Tämä tarkoittaa sitä, että Herra Kristus on ylin ja alin. Hän on korkeampi kuin kukaan muu istuen Isän oikealla puolella ja hän on alempana kuin kukaan muu. Silti hän on sama. Isän oikealla puolella ja tuomarina istuva ja kaikkein alin on sama. 

Luther käsittelee tätä aihetta selittäessään Jaakobin portaita tai tikkaita: 

Tätä on ominaisuuksien yhteisyys (communicatio idomatum). Herra Jumala, kaiken Luoja, joka on kaiken yläpuolella, on korkein ja alin niin, että me joudumme sanomaan: Tuo mies, joka on ruoskittu, kuoleman ja Jumalan vihan alainen, synnin ja kaiken kärsimyksen alainen, suorastaan helvetin oma ja kaikkein alin, hän on korkein Jumala. Mihin tämä perustuu? Siihen, että hän on yksi ja sama persoona. Hänen luontonsa on kahdenlainen, mutta persoona ei ole jaettu. Kumpikin on siis totta: korkein Jumala ja alhaisin luonto, josta on tehty kaikkien ihmisten palvelija, jopa on syösty vieläpä Perkeleen alaiseksi. Toisaalta taas kaikkein alhaisin luotu, ihmisyys eli ihminen, istuu Isän oikealla puolella kaikkein korkeimmalle korotettuna. Hän alistaa allensa enkelit, ei ihmisluontonsa tähden, vaan ihmeellisen yhdistymisen ja ykseyden ansiosta, joka perustuu kahteen vastakkaiseen luontoon. joita on mahdotonta yhdistää, mutta jotka liittyvät toisiinsa samassa persoonassa. (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 25–31; käännös: Heikki Koskenniemi. Suomen Luther-säätiö. Helsinki 2006, 305.)  

Luther korostaa sitä, että enkelitkään eivät pysty tätä käsittämään. Siitä syystä ne kulkevat edes takaisin Jaakobin portaita. Ihmettelevät sitä, että korkein on alin ja alin on korkein. Ei siis ihme, etteivät siunatut sen kummemmin kuin kirotutkaan tätä käsitä. 

Edellä sanotusta seuraa, että vain lähtien Jumalan ykseydestä eli ensimmäisestä käskystä on yleensä mahdollista ymmärtää oikein tuomarin puhuttelu siunatuille ja kirotuille. Samalla se merkitsee sitä, että Herra Kristus astui helvetin tuleen kaikkien niiden puolesta, jotka olisivat sen ansainneet jumalattomuutensa tähden. Kaikki ne, jotka tunnustavat, että minun syntieni tähden Herra Kristus astui alas helvettiin, ovat siunattuja, eli he tunnustavat oikein ensimmäisen käskyn eli Jumalan ykseyden. Näin ja vain näin ihmisestä tulee imago imaginis essentialis Dei, eli olemuksellisen Jumalan kuvana kuva. Kaikki ne, jotka eivät tätä tunnusta, ovat kirottuja ja tulevat suljetuiksi helvetin sammumattomaan tuleen.  

Herra Kristus siis muuttaa helvetin taivaaksi kaikille niille, jotka tunnustavat hänet ylimmäksi ja alimmaksi. 

Lopuksi

Mitä edellä sanotusta seuraa aiheemme kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Se että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa ne vastakohdakseen, sisältää valtaisan jännitteen, suorastaan juovuttavan jännitteen. Siinä määrin kuin yleensä sitä ymmärrämme, havaitsemme, että tämän jännitteen vuoksi kaikki alkaa soida, säihkyä ja puhjeta valtaisaksi ylistyslauluksi. Käyttämämme kieli, kuvat ja sävelet sähköistyvät ja transsendoituvat uuteen hahmoon.  

 

Perusta 4 | 2021

200 | Pääkirjoitus

201 | Perustalla

203 | Artikkelit

  • 204 | Pekka Leino: Kirkon oikeudellinen perusta: kaikille on tilaa, mutta kaikki ei ole kirkon opetuksen mukaista
    • Pekka Leino käy läpi kirkollisen vihkimyskäytännön perstuslaillista asemaa.
  • 213 | Martti Vaahtoranta: Johann Sebastian Bachin teologia
    • Martti Vaahtoranta tarkastelee Bachin teologista ajattelua suhteessa hänen aikansa teologiseen kenttään, ja musiikin merkitystä teologiassa.
  • 225 | Jouko N. Martikainen: Imago essentialis (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Jouko Martikainen käsittelee Kristuksen kaksiluonto-opin merkitystä tarkasteltaessa ihmistä Jumalan kuvana.

234 | Tässä ja nyt

  • 235 | Seppo Suokunnas: Aleksis Kiven evankelinen ystävä

237 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 238 | Timo Eskola: ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä
    • Arvostelijana Mikko Sivonen
  • 241 | Antti Luoma: Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 243 | Keener, Craig S: The Mind of the Spirit
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 245 | Pasi Turunen: Kolmiyhteinen Jumala
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä
  • 247 | Jason Lepojärvi: Perjantailahja
    • Arvostelijana Miikka Niiranen

249 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 12. sunnuntaista helluntaista 15.8. ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 10.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kun Jumala menetetään, menetetään myös ihmisyys

Perusta 1 | 2021

Valistuksesta alkaen kristinuskon keskeisiä uskomuksia vastaan on hyökätty. Valistusajattelijat rakensivat myyttiä pimeästä keskiajasta, jonka uskonnollisen pimeyden jälkeen valistuksen mukana vihdoin järjen valo tuli maailmaan. He uskoivat edistykseen ja ihmisen kykyihin pelastaa itse itsensä ja voittaa ihmiskunnan ongelmat yksi kerrallaan järkensä avulla. 

Brittiläisen kirjailija Douglas Murrayn mukaan nimenomaan kristinusko oli se tekijä, joka antoi Euroopalle vuosisatojen ajan energiaa ja luomisvoimaa. Sen vuoksi Euroopasta tuli maailman luovimpia paikkoja ja siellä syntyivät niin valtavat katedraalit kuin Bachin ja Mozartin musiikki kuin myös Botticellin ja Da Vincin maalaukset. 

Murrayn mukaan kuitenkin 1800-luvulla tämä luovuuden lähde koki kolauksen, josta se ei ole koskaan täysin toipunut. Silloin saksalaisissa yliopistoissa syntyi raamattukritiikki, joka vaikuttaa yhä tänäänkin. Eurooppa oli nimenomaan rakennettu kristilliselle tarinalle ja kun tuota tarinaa alettiin haastamaan, se vei pohjan koko eurooppalaiselta sivilisaatiolta. Eurooppa menetti tarinan, jolle se oli rakennettu. Tämän Murray näkee juurisyyksi Euroopan kaikkiin nykyisiin ongelmiin. Murray itse on ateisti ja homoseksuaali eli hänellä ei ole omaa lehmää ojassa tässä arviossaan.

Valistuksen jälkeen jumalausko menetti siis Euroopassa yhteiskunnallista merkitystään. Jäljelle on jäänyt tai sen on korvannut usko ihmiseen. Syntyi uusi uskonto, joka asetti toivonsa ihmiseen itseensä ja hänen mahdollisuuksiinsa. Erilaiset poliittiset filosofiat pyrkivät tarjoamaan ratkaisua ihmisen isoihin kysymyksiin. Liberalismi palvoi vapautettua yksilöä, kommunismi kollektiivista ihmisjoukkoa ja kansallissosialismi tiettyä ihmisryhmää, jonka katsottiin olevan rodullisesti tai muuten muiden ihmisten yläpuolella. Kaikissa näissä ajatussuuntauksissa keskeistä oli kuitenkin usko ihmiseen ja hänen ylivertaisuuteensa. Ne olivat sikäli kaikki pohjimmiltaan humanistisia projekteja.

Nämä humanismin suuntaukset ajautuivat pian keskinäisiin valtataisteluihin. Maailmansodissa 1900-luvulla syntyi verenvuodatus, jollaista ei ennen ole nähty. Ihmisyyden ja ihmisjärjen nimissä ihmisiä tapettiin keskitysleireillä ja Gulageissa. Näin valistuksen humanistinen projekti osoittautui mahdottomaksi. Sen avulla saatiin aikaiseksi vain entistä kauheampi maailma. Järki ei vienyt pidemmälle tai parempaan lopputulokseen kuin uskonto, joka sillä oli pyritty korvaamaan. Sen sijaan järki ja rationalismi johtivat järjettömiin ja epärationaalisiin tekoihin. Humanismista tuli vain yksi väline lisää ihmisten alistamiseen ja sortamiseen. Tämän kehityksen seurauksena myöskään uskosta ihmisyyteen ei jäänyt enää paljoa jäljelle.

Kun uskonto ei enää ollut vaikuttamassa, politiikasta yritettiin tehdä suurin arvo ja absoluutti. Siitä tuli epäjumala ja se vaati valtavia uhrauksia. Ehkä juuri siksi 1900-luvun kuolonuhrien määrät ja sotien kauheudet ovat vertaansa vailla historiassa. Mielenkiintoista myös on, että kommunismin romahtaessa se paljasti omat kauhunsa, mutta samalla myös useiden sukupolvien viisaimpien ja älykkäimpien ihmisten sokeuden. Jean Paul Sartresta alkaen monet aikansa älykkäimmät intellektuellit vannoivat mitä kauheimman poliittisen systeemin nimiin. 

Liberalismi näytti jäävän viimeisenä eloon, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sekin on kohdannut ennennäkemättömiä haasteita. Liberalismin levittäminen voimakeinoin kaikkeen maailmaan näyttää epäonnistuneen. Lähi-idässä sen levittämiseksi käydyt sodat johtivat lähinnä arabikevääseen ja Isiksen nousuun. Samalla se on tullut lännessä yhä enemmän haastetuksi.

Näin kristinuskosta luopumisen myötä on lopulta menetetty myös usko ihmiseen. Jäljelle on jäänyt lähinnä postmoderni relativismi, joka tänään hallitsee. Se onkin luonnollinen jatke kuvaamalleni kehitykselle. Douglas Murrayn sanoin: ”Jos on jäljellä mitään suurta ideaa, niin se on se, että ideat ovat ongelma. Jos on mitään yleisesti hyväksyttyä arvokäsitystä, niin se on se, että arvokäsitykset ovat väärin. Jos on jäänyt jotain jäljelle olevaa varmuutta, niin se on se, että ei voi luottaa varmuuteen.” 

Euroopan on vallannut arvotyhjiö ja epätoivo, joka on saanut alkunsa valistuksen uskosta järjen mahdollisuuksiin. Tässä tilanteessa kristittyjen olisi syytä käydä rohkeasti hyökkäykseen. Valistuksen projekti on epäonnistunut ja johtanut paljon suurempiin historiallisiin onnettomuuksiin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Roomalaiskatolinen kardinaali Robert Sarah kirjoittaakin, että niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ne, joilla on arvojärjestelmä. Kristityillä sellainen on tai ainakin pitäisi olla. Pitäkäämme siitä kiinni. 

Meillä on tarjota nihilismin sijaan ihmiselämälle tarkoitusta ja päämäärää. Humanismin ja valistuksen aiheuttaman epätoivon sijaan kristinuskolla on annettavana oikeaa toivoa. Tässä tilanteessa olisi virhe omaksua postmoderni relativismi ja pyrkiä mukauttamaan kristinuskoa siihen. Aikana, jolloin kaikki on epäselvää, kristittyjen julistuksen täytyy olla entistä selvempää.

  • Santeri Marjokorpi