Instituutiot murenevat

Perusta 5 | 2021

Olemme siirtyneet kristillisestä yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan. Muutoksen myötä vanhoja kristillisiä arvoja halutaan korvata uusilla arvoilla, jotka eivät enää nouse kristinuskosta. Tämä kehitys saa aikaan arvosodan vanhojen ja uusien arvojen joutuessa törmäyskurssille. Arvojen yhteentörmäys näkyy niin kirkossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Yksi taistelun kentistä on tiede ja yliopistot. Sosiologian professori Jukka Savolainen varoittelikin Kanava-lehdessä (5/2021) tieteiden politisoitumisesta. Hänen mukaansa poliittisilla mieltymyksillä on etenkin yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus. Savolaisen artikkeli herätti jonkinmoisen kohun. Siitä käy ilmi, että tiedeyhteisössä jopa lakattiin tervehtimästä ja juttelemasta sekä leimattiin hulluksi, jos kyseenalaisti vallitsevaa ideologiaa tai esitti jotain sen kanssa ristiriidassa olevaa.

Teologeille tieteen sisäiset taistelut tai puhe ideologisoitumisesta ei ole kovin suuri uutinen. Juuri teologia on tieteenala, jossa lähtökohdat määrittelevät paljon tutkimuksen lopputuloksia. Erilaisia koulukuntien välisiä taisteluita esimerkiksi eksegetiikan alalla on käyty jo pitkään.

Tietyillä tieteenaloilla ideologisoitumisen vaara on suurempi kuin toisilla. Joskus puhutaan ns. epäkohtatutkimuksesta (grievance studies). Tällaisessa tutkimuksessa pyritään korjaamaan yhteiskunnan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Epäkohtatutkimusta harjoitetaan etenkin postkolonialistisen teorian, sukupuolentutkimuksen, kriittisen rotuteorian, queer-teorian ja intersektionaalisen feminismin alueilla.

Nämä suuntaukset ammentavat postmodernista teoriasta. Taustalla on etenkin Michel Foucault’n ajattelu, jonka mukaan totuutta ja valtaa ei voi erottaa toisistaan. Totuusväitteet ovat silloin aina eri asteista vallankäyttöä. Tästä lähtökohdasta seuraa, että totuudella ei ole niin suurta väliä kuin vallalla. Sen myötä tutkimuksessa keskitytään etenkin valtaanalyyseihin ja yhteiskunnasta löytyvään epäoikeudenmukaisuuteen. Totuuden tavoittelu korvautuu aktivismilla, joka puetaan tieteen muotoon. Hyvänä esimerkkinä Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat erilaisia höpöhöpö-artikkeleita feministisiin julkaisuihin ja saivat osan niistä julkaistua. Riittää siis, että kuulostaa hyvältä ja oikeaoppiselta, vaikka substanssia ei olisi ollenkaan.

Humanistisilla aloilla ja myös teologiassa on siis vaara, että totuuden tavoittelu korvautuu ideologialla. Kun ideologisoitunut tiede valtaa alaa, se murentaa uskoa tieteen luotettavuuteen ja tuhoaa niiltä osin yliopistojen asemaa arvostettuina instituutioina. Eikä tässä ole kyse siitä, että joku tieteenala sinänsä olisi paha, vaan siitä, että kristinuskon jälkeen seurannut merkityksettömyys syö lopulta myös tieteen. Nihilismi, jossa mitään merkitystä tai totuutta ei ole, rapauttaa instituutiot. Sille, mikä ei ole mitään, on uhka sellainen, joka on jotakin. Nihilismi pyrkii purkamaan kaiken, koska ei kestä itseään.

Italialainen matemaatikko Carlo Lancelotti kirjoitti Twitterissä, että ongelma ei ole se, että tyhmät ihmiset yrittävät yltiöpäisesti tuhota vanhoja instituutioita, vaan se, että ne ihmiset, jotka ovat vastuussa noista instituutioista, ovat unohtaneet, mitä varten ne ovat olemassa ja siksi eivät pysty puolustamaan niitä. Kristilliseen länteen on siis kristinuskon vaikutuksen alla rakennettu monia instituutioita, mutta jälkikristillisenä aikana ei enää kyetä ymmärtämään perusteita, joille nuo instituutiot rakentuivat, koska taustalla vaikuttava ajattelu ja arvot ovat muuttuneet. Siksi instituutiot ideologisoituvat ja murentavat itse itsensä. Tämä näkyy hyvin edellä kuvaamieni tieteenalojen kohdalla.

Yliopistot eivät ole tietenkään ainoita, jotka ideologisoituvat, vaan samat kysymykset liittyvät esimerkiksi mediaan. Sielläkään tavoitteena ei usein ole enää tehdä puolueetonta ja objektiivista journalismia, vaan eriasteista vaikuttamista ja aktivismia, jossa totuus usein jää ideologioiden jalkoihin.

Analyysin voi laajentaa myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Näyttää siltä, että kirkon ylimmillä tasoilla asti ei ole jaettua itseymmärrystä siitä, mikä se on ja miksi se on olemassa. On kollektiivisesti unohdettu se, miksi kirkko perustettiin. Tietenkin kirkon itseymmärrys määritellään sen tunnustuksessa, mutta käytännön tasolla siitä ei usein tiedetä mitään. Tunnustuksen sijaan erilaiset ideologiat määrittelevät sitten sen, mitä kirkko opettaa vaikkapa eettisistä kysymyksistä. Siksi myös kirkko instituutiona rapautuu.

Instituutioiden murenemisella on vakavia vaikutuksia. Tässä tilanteessa sinänsä hyviinkin asioihin kohdistetaan epäluuloa. Kun tutkimukset joillakin tieteenaloilla epäilyttävät, voi käydä niin, että ei enää luoteta edes lääketieteellisiin instituutioihin, mikä näkyy esimerkiksi kahtiajakona koronarokotteisiin asennoitumisen suhteen.

C. S. Lewis kirjoitti vuonna 1953 lähettämässään kirjeessä osuvasti siitä, kuinka kristinuskosta luovuttaessa saatamme menettää enemmän kuin uskommekaan:

Minusta todella tuntuu, että hyvin vakavat vaarat riippuvat yllämme. Se johtuu suuresta luopumuksesta kristillisestä uskosta, joka on tapahtunut suuressa osassa Eurooppaa. Sen vuoksi tilanteemme on huonompi kuin ennen sitä kun saimme uskon. Kukaan ei palaa kristinuskosta luopuessaan samaan tilaan kuin jossa oli ennen kristinuskoa, vaan huonompaan tilaan: pakanan ja luopion ero on naimattoman naisen ja avionrikkojan ero. – – Siksi monet aikamme ihmiset eivät ole menettäneet ainoastaan yliluonnollista valoa, vaan myös luonnollisen valon, joka pakanoilla oli.

Santeri Marjokorpi

Perusta 4 | 2021

200 | Pääkirjoitus

201 | Perustalla

203 | Artikkelit

  • 204 | Pekka Leino: Kirkon oikeudellinen perusta: kaikille on tilaa, mutta kaikki ei ole kirkon opetuksen mukaista
    • Pekka Leino käy läpi kirkollisen vihkimyskäytännön perstuslaillista asemaa.
  • 213 | Martti Vaahtoranta: Johann Sebastian Bachin teologia
    • Martti Vaahtoranta tarkastelee Bachin teologista ajattelua suhteessa hänen aikansa teologiseen kenttään, ja musiikin merkitystä teologiassa.
  • 225 | Jouko N. Martikainen: Imago essentialis (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Jouko Martikainen käsittelee Kristuksen kaksiluonto-opin merkitystä tarkasteltaessa ihmistä Jumalan kuvana.

234 | Tässä ja nyt

  • 235 | Seppo Suokunnas: Aleksis Kiven evankelinen ystävä

237 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 238 | Timo Eskola: ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä
    • Arvostelijana Mikko Sivonen
  • 241 | Antti Luoma: Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 243 | Keener, Craig S: The Mind of the Spirit
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 245 | Pasi Turunen: Kolmiyhteinen Jumala
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä
  • 247 | Jason Lepojärvi: Perjantailahja
    • Arvostelijana Miikka Niiranen

249 | Sananselitystä: Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 12. sunnuntaista helluntaista 15.8. ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 10.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kun Jumala menetetään, menetetään myös ihmisyys

Perusta 1 | 2021

Valistuksesta alkaen kristinuskon keskeisiä uskomuksia vastaan on hyökätty. Valistusajattelijat rakensivat myyttiä pimeästä keskiajasta, jonka uskonnollisen pimeyden jälkeen valistuksen mukana vihdoin järjen valo tuli maailmaan. He uskoivat edistykseen ja ihmisen kykyihin pelastaa itse itsensä ja voittaa ihmiskunnan ongelmat yksi kerrallaan järkensä avulla. 

Brittiläisen kirjailija Douglas Murrayn mukaan nimenomaan kristinusko oli se tekijä, joka antoi Euroopalle vuosisatojen ajan energiaa ja luomisvoimaa. Sen vuoksi Euroopasta tuli maailman luovimpia paikkoja ja siellä syntyivät niin valtavat katedraalit kuin Bachin ja Mozartin musiikki kuin myös Botticellin ja Da Vincin maalaukset. 

Murrayn mukaan kuitenkin 1800-luvulla tämä luovuuden lähde koki kolauksen, josta se ei ole koskaan täysin toipunut. Silloin saksalaisissa yliopistoissa syntyi raamattukritiikki, joka vaikuttaa yhä tänäänkin. Eurooppa oli nimenomaan rakennettu kristilliselle tarinalle ja kun tuota tarinaa alettiin haastamaan, se vei pohjan koko eurooppalaiselta sivilisaatiolta. Eurooppa menetti tarinan, jolle se oli rakennettu. Tämän Murray näkee juurisyyksi Euroopan kaikkiin nykyisiin ongelmiin. Murray itse on ateisti ja homoseksuaali eli hänellä ei ole omaa lehmää ojassa tässä arviossaan.

Valistuksen jälkeen jumalausko menetti siis Euroopassa yhteiskunnallista merkitystään. Jäljelle on jäänyt tai sen on korvannut usko ihmiseen. Syntyi uusi uskonto, joka asetti toivonsa ihmiseen itseensä ja hänen mahdollisuuksiinsa. Erilaiset poliittiset filosofiat pyrkivät tarjoamaan ratkaisua ihmisen isoihin kysymyksiin. Liberalismi palvoi vapautettua yksilöä, kommunismi kollektiivista ihmisjoukkoa ja kansallissosialismi tiettyä ihmisryhmää, jonka katsottiin olevan rodullisesti tai muuten muiden ihmisten yläpuolella. Kaikissa näissä ajatussuuntauksissa keskeistä oli kuitenkin usko ihmiseen ja hänen ylivertaisuuteensa. Ne olivat sikäli kaikki pohjimmiltaan humanistisia projekteja.

Nämä humanismin suuntaukset ajautuivat pian keskinäisiin valtataisteluihin. Maailmansodissa 1900-luvulla syntyi verenvuodatus, jollaista ei ennen ole nähty. Ihmisyyden ja ihmisjärjen nimissä ihmisiä tapettiin keskitysleireillä ja Gulageissa. Näin valistuksen humanistinen projekti osoittautui mahdottomaksi. Sen avulla saatiin aikaiseksi vain entistä kauheampi maailma. Järki ei vienyt pidemmälle tai parempaan lopputulokseen kuin uskonto, joka sillä oli pyritty korvaamaan. Sen sijaan järki ja rationalismi johtivat järjettömiin ja epärationaalisiin tekoihin. Humanismista tuli vain yksi väline lisää ihmisten alistamiseen ja sortamiseen. Tämän kehityksen seurauksena myöskään uskosta ihmisyyteen ei jäänyt enää paljoa jäljelle.

Kun uskonto ei enää ollut vaikuttamassa, politiikasta yritettiin tehdä suurin arvo ja absoluutti. Siitä tuli epäjumala ja se vaati valtavia uhrauksia. Ehkä juuri siksi 1900-luvun kuolonuhrien määrät ja sotien kauheudet ovat vertaansa vailla historiassa. Mielenkiintoista myös on, että kommunismin romahtaessa se paljasti omat kauhunsa, mutta samalla myös useiden sukupolvien viisaimpien ja älykkäimpien ihmisten sokeuden. Jean Paul Sartresta alkaen monet aikansa älykkäimmät intellektuellit vannoivat mitä kauheimman poliittisen systeemin nimiin. 

Liberalismi näytti jäävän viimeisenä eloon, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sekin on kohdannut ennennäkemättömiä haasteita. Liberalismin levittäminen voimakeinoin kaikkeen maailmaan näyttää epäonnistuneen. Lähi-idässä sen levittämiseksi käydyt sodat johtivat lähinnä arabikevääseen ja Isiksen nousuun. Samalla se on tullut lännessä yhä enemmän haastetuksi.

Näin kristinuskosta luopumisen myötä on lopulta menetetty myös usko ihmiseen. Jäljelle on jäänyt lähinnä postmoderni relativismi, joka tänään hallitsee. Se onkin luonnollinen jatke kuvaamalleni kehitykselle. Douglas Murrayn sanoin: ”Jos on jäljellä mitään suurta ideaa, niin se on se, että ideat ovat ongelma. Jos on mitään yleisesti hyväksyttyä arvokäsitystä, niin se on se, että arvokäsitykset ovat väärin. Jos on jäänyt jotain jäljelle olevaa varmuutta, niin se on se, että ei voi luottaa varmuuteen.” 

Euroopan on vallannut arvotyhjiö ja epätoivo, joka on saanut alkunsa valistuksen uskosta järjen mahdollisuuksiin. Tässä tilanteessa kristittyjen olisi syytä käydä rohkeasti hyökkäykseen. Valistuksen projekti on epäonnistunut ja johtanut paljon suurempiin historiallisiin onnettomuuksiin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Roomalaiskatolinen kardinaali Robert Sarah kirjoittaakin, että niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ne, joilla on arvojärjestelmä. Kristityillä sellainen on tai ainakin pitäisi olla. Pitäkäämme siitä kiinni. 

Meillä on tarjota nihilismin sijaan ihmiselämälle tarkoitusta ja päämäärää. Humanismin ja valistuksen aiheuttaman epätoivon sijaan kristinuskolla on annettavana oikeaa toivoa. Tässä tilanteessa olisi virhe omaksua postmoderni relativismi ja pyrkiä mukauttamaan kristinuskoa siihen. Aikana, jolloin kaikki on epäselvää, kristittyjen julistuksen täytyy olla entistä selvempää.

  • Santeri Marjokorpi