Imago Essentialis

Perusta 4 | 2021

Jouko N. Martikainen

Kirjoittaja on Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritus-professori. Kirjoitus on esitetty alustuksena KK:n kurssilla ”Syvemmälle messuun” 8.-13.10.2010 Järvenpäässä

Ihminen – Jumalan kuva

”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”, 1. Moos. 1:27. Näin Raamatun alkulehdillä ilmoitetaan: ihminen on Jumalan kuva. Teologian historiassa on paljon pohdintaa siitä, mitä tämä keskeinen luonnehdinta ihmisestä merkitsee. Pitäydymme tässä oman perinteemme piirissä. Augustinuksen tulkinta ihmisestä tuli määrääväksi latinalaisessa lännessä. Hänen mukaansa muisti, mieli tai henki ja tahto ovat ihmisessä Pyhän Kolminaisuuden kuvautumaa. Luther ei tässä kuitenkaan suostu seuraamaan munkkikuntansa oppimestaria. Näin siksi, että Lutherin mukaan Jumalan kuva kadotettiin syntiinlankeemuksessa (… per peccatum amissa WA 42,46,4; Steiger 109). Ennen syntiinlankeemusta tilanne oli toinen. Siitä Luther kirjoittaa: ”Aadamilla oli tämä kuva omassa olemuksessaan. Hän ei ainoastaan tuntenut Jumalaa ja uskonut häntä hyväksi, vaan hän eli suorastaan jumalallista elämää. Hänellä ei ollut kuoleman eikä minkään muun vaaran pelkoa, sillä hän oli tyytyväinen Jumalan armoon” (Koskenniemen käännös, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1–7, 67; WA 42,47). Tällaisen Jumalan kuvan mukaisen elämän siis Aadam ja Eeva menettävät. Luther ei hyväksy sitä skolastiikan käsitystä, että Jumalan kuva eli imago olisi säilynyt ihmisen luontovarustuksessa, sen sijaan kaltaisuus eli similitudo olisi kadotettu. 

Nyt selvitämme sitä ongelmaa, mitä Jumalan kuvan menettäminen ja sen palauttaminen merkitsevät kurssimme aiheen kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Lutherin lähtökohta tässäkin on, että Jumalan kuvan ennallistetaan vanhurskauttamisessa yksin uskosta. Se toteutuu siten, että Herran Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan hyväksemme kasteessa. Jumalan kuvan ennallistamiseksi oli välttämätöntä, että Jumala tuli ihmiseksi ja otti omakseen langenneen ihmisen kaiken kurjuuden. Näin Herrasta Kristuksesta tulee kaksoiskuva. Hän on ennalta olevana Jumalan kuva ja inkarnoiduttuaan – niin jo sitäkin ennen – hän on ihmisen kuva. Tämän käsitteen kaksoiskuva löysin Anselm Steigerin tutkimuksesta (Fuenf Zentralthemen der Theologie Luthers und seiner Erben: communicatio-imago-figura-Maria-exempla. Brill-Leiden 2002). 

Kaksiluonto-oppi on Lutherilla samalla myös oppi Kristuksesta kaksoiskuvana, Jumalan ja ihmisen. Herra Kristus ei ole vain samaa olemusta Jumalan Isän kanssa, vaan samaa olemusta ihmisen eli meidän kanssamme.  

Mitä tästä siis seuraa pohdittavanamme olevan aiheen kannalta: ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”. Aluksi on yleisesti todettava, ettei Luther pidä sanaa, kuvaa ja säveltä toistensa kilpailijoina, vaan jokainen niistä erikseen ja kaikki yhdessä voivat toimia ja myös toimivat evankeliumin sanoman kantajina. Niistä kunkin erityiskyky tässä tehtävässä samoin kuin keskinäiset suhteet ja vuorovaikutus ovat kuitenkin läheisesti sidoksissa Lutherin teologian keskeisiin painotuksiin.

1. Herra Kristus – imago essentialis Dei et imago essentialis hominis 

Lutherin mukaan Kristus on Jumalan täydellinen kuva (imago dei perfecta). Hän käsittelee laajasti kuvaa Isän ja Pojan ykseyden kannalta selittäessään Heprealaiskirjeen 1. luvun 3. jaetta:  

Jumala on puhunut Pojan kautta, ”joka ollen hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva.” Kun muovaillaan jonkun ihmisen kuva, ei tämä kuva ole ihmisen olemuksen eli hänen luontonsa mukainen; kuva ei ole ihminen, vaan se on kiveä tai puuta, ihmisen mukaan muovaillun kivisen tai puisen olion kuva.

Sitten Luther jatkaa, ja toteaa, että Isän ja Pojan suhde ei ole tällainen:

Mutta tässä on Poika sellainen Isän olemuksen kuva, että Isän olemus on juuri tuo kuva – – muodostettu Isän olemuksesta, joten se ei ole ainoastaan Isän mukainen ja näköinen, vaan siihen sisältyy myös Isän koko olemus ja hänen luontonsa täydellisenä. 

Näin ollen voidaan Kristuksesta kuvana sanoa, että myös Kuva on Jumala, samaa olemusta, voimaa ja viisautta kuin Jumala itse. Jumalan Poika on valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta Nikean tunnustuksen sanoin. Herra Kristus on Jumalan olemuksen kuva tai olemuskuva, imago essentialis. Luther viittaa tässä usein Johanneksen 14:9:ään: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Herra Kristus on Jumalan sakramentaalinen kuva, hän on yhtä Isän kanssa (Joh.10:30). Tämä kuva ei vain edusta Kolminaisuuden ensimmäistä persoonaa, vaan tuo Kuvatun siten läsnä olevaksi, että tässä on puhuttava reaalipreesensistä. 

Samaa asiaa voidaan lähestyä myös uuden kielen ja uuden kieliopin kannalta. Lutherin mukaan Herra Kristus luo uuden kielen ja kieliopin. Silloin myös sana ’kuva’ (imago), samoin ’sana’ (verbum) ja ’sävel’ (tonus) saavat kokonaan uuden merkityksen. Tämä käy ilmi erityisellä tavalla siinä, että Hän itse on samalla kertaa Jumalan ja ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis Dei et hominis eli kaksoiskuva. Hän on siis Jumalan olemuksen kuva samoin kuin hän on ihmisen olemuksen kuva. Sama koskee myös säveltä. Herra Kristus luo myös uuden sävelopin. Tässä tosin liikun itselleni oudolla maaperällä enkä pysty sitä dokumentoimaan riittävästi. Viittaan tässä vain Ilmestyskirjan jakeisiin 5:9 ja 14:3, joissa taivaallisessa jumalanpalveluksessa veisataan uutta virttä (canticum novum) Karitsalle.  

2. Herra Kristus – imago essentialis hominis 

Herra Kristus on ihmisen olemuksen kuva. Mutta mikä on ihmisen olemus? Edellä jo viittasin siihen, ettei teologiassakaan ole siitä yksimielistä opetusta. Jos kysyisimme asiaa psykologeiltamme, luulen, että he pitäisivät ihmisen olemuksena hänen itseyttään, sekä ihmisen omaa käsitystä siitä, kuka ja mikä hän on, että asianomaisen oman koulukunnan käsitystä ihmisen todellisesta olemuksesta tai sen puutteesta. Jos ihminen alkaa lähemmin analysoida, mikä ja kuka oikeastaan on tämä, joka pitää itseään itsenään eli omana minänä, hän pian huomaa, että päätyy pimeyteen. Emme löydäkään minuudellemme kalliopohjaa, vaan outouden, hämäryyden ja koko minuuden häipymisen analyysiimme. Tämä tarkoittaa sitä, että etsiessään minuutensa ydintä ohjautuukin katsomaan sitä tyhjyyttä, josta hänet on luotu. Samasta syystä kuoleman ajatteleminen herättää meissä kauhua. Siinäkin me katselemme sitä tyhjyyttä, josta Jumala on ihmisen luonut. Emme siis löydäkään itsestämme kiinteää sisärakennetta. löydämme vain harhailua pimeydessä eli tyhjyyttä. Tämä kokemus on osa syntiinlankeemuksen vauriota.  

Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi. 

Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty. 

Ongelma on erityisen hankala siitä syystä, että kieli tekee meille tässä tepposia. Käsite ”Jumalan kuva” tuntuu meistä suureelta, jolla on tietty substanssi eli sitä kantava olemispohja. Tästä syystä meitä hirvittää se ajatus, että jos Jumalan kuva olisi kokonaan menetetty, meissä ei olisi enää jäljellä mitään kosketuspintaa Jumalan kanssa. Sen sijaan olisimme vain kosketuksessa Jumalan vastustajan kanssa. Se osoittautuisikin Jumalaa väkevämmäksi. Todellisuus halkeaisi markionilaisittain kahtia. Tämä pelko estää meitä seuraamasta tässä asiassa Lutheria. On kuitenkin kysyttävä, miten Luther itse selviää tästä ongelmasta? Näyttää siltä, ettei ongelma huolestuta häntä laisinkaan. Näin siksi, että Jumala on suvereeni Herra myös sen jälkeen, kun ihmisestä on tullut Saatanan kuva. Tästä huolimatta Hän katsoo ihmistä niin rakastavasti, ettei ihminen voi irtaantua alkuperäisestä luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen kaikin voimin Saatanan talutusnuorassa.

On lisäksi kysyttävä, mikä ihmiskäsitys on realistisempi eli siis paremmin tosiasioiden ja kokemuksemme mukainen, Lutherin vai idealisoiva näkemyksemme ihmisestä? Eikö realismi ole Lutherin puolella, niin hirveää kuin onkin ajatella, että olisin Saatanan enkä Jumalan kuva? Tämä on niin kauhea asia, että Jumala kaikkivaltiudessaan ja suuressa armossaan estää meitä näkemästä orjuuttamme Saatanan alaisuudessa täydessä karmeudessaan. Hän paljastaa sen meille vain Pojassaan, joka otti päällensä meidän orjuutemme Saatanan alla. Siksi Lutherin mukaan Herran Kristuksen tehtävä onkin palauttaa meihin Jumalan kuva. Sen hän tekee olemalla meille imago essentialis hominis eli ihmisen olemuskuva. Autuas vaihtokauppa on kuvan vaihto. Herra Kristus pukeutuu kaikkeen siihen, mikä on meidän omaamme ja antaa vastineeksi kaiken sen, mitä hän itse on Jumalan kuvana: ”Induit formam et figuram nostram et imaginem et similitudienem, ut nos induat imagine, forma, similitudine sua” eli ”hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” kuten hän sanoo joulusaarnassaan vuodelta 1515.

Herra Kristus on uuden ihmisen prototyyppi. Hän pukeutui kaikkiin ihmistä hallitseviin turmiovaltoihin, ja muutti ne vastakohdikseen: synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi, Jumalan vihan hänen rakkaudekseen ja Saatanan orjuuden Jumalan lasten vapaudeksi, ja mikä kaikkein ihmeellisintä – helvetin taivaaksi.

Herra Kristus osoittautuu Jumalan kuvaksi ja Jumalaksi siinä, että hän nämä, hänelle vieraat ja vastakkaiset kuten synnin, kuolemassa ja orjuuden Saatanan alaisuudessa muuttaa olemuksensa mukaisiksi, siis vanhurskaudeksi, elämäksi ja vapaudeksi. Kuuliaisena ensimmäiselle käskylle hän suostuu vapaasta tahdostaan tulemaan synniksi, kuolemaksi ja Saatanan orjaksi. Hänestä tulee suurin syntinen, joka ottaa kantaakseen siitä aiheutuvan rangaistuksen eli helvetin tulen. Näin toimiessaan Herra Kristus on uusi ihminen ja oikean ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis hominis. Tällä tavalla hän on kaksoiskuva, sekä Jumalan kuva että ihmisen. Nämä kaksi kuvaa ovat yhdistyneinä erottamattomasti hänen persoonassaan myös ihmisen osalta. Kalkedonin kirkolliskokouksen dogma määrittelee hänen kaksi luontoaan Pyhän Kolminaisuuden toisena persoonana. Luther siis käyttää tätä dogmaa opissaan Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana.  

On vielä erikseen korostettava sitä, ettei maan päällä syntiinlankeemuksen jälkeen ole ollut ketään muuta oikeaa ihmistä kuin Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja Marian Poika. Me kaikki muut, meitä ennen eläneet ja jälkeemme tulevat, ovat vain karua materiaalia ihmisyydestä ja ihmisyyttä varten.

Kristuksesta lähtee Lutherin mukaan suunnaton vetovoima. Tämä Jumalan olemuskuva vetää ihmistä puoleensa, pukee hänet uuden ihmisen vanhurskauteen, tekee hänet uudeksi Jumalan kuvaksi eli Kristuksen muotoiseksi sekä saattaa hänet lopulta mystiseen yhtymykseen Herransa kanssa. Vanhurskauttamisen aktissa yksin uskosta tapahtuu Lutherin mukaan reformatio ad meliorem imaginem, paremman kuvan reformoituminen eli uuteen muotoon saattaminen, uskon uudistuminen ja unio Kristuksen kanssa.

3. Kasvatus – Eruditio 

Jumalan kuvan ennallistaminen tarvitsee vielä lopunajallisen täydellistymisen. Tätä prosessia Luther kuvaa latinan termillä eruditio eli raakuudesta (rudis = raaka, karkea, oppimaton) poistamiseksi eli kasvatukseksi, opettamiseksi ja sivistämiseksi. Uskon saamaa kuvaa Luther vertaa taivaaseen ja maahan, jotka ensimmäisenä luomispäivänä olivat vielä autiot ja tyhjät, siis vielä muotoon saattamattomia eli karuuden vallassa. Jumalan kuvan korjaaminen on siksi rinnastettavissa tyhjästä luomiseen, johon ihminen ei voi tuoda mitään omasta voimastaan. Siitä Luther kirjoittaa selityksessään 1. Mooseksen kirjaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 69): 

Tähän tapaan alkaa uuden luomuksen kuva korjautua evankeliumin kautta tässä elämässä, mutta tämän elämän aikana se ei tule täydelliseksi. Mutta sitten kun se tulee täydelliseksi Isän valtakunnassa, on meidän tahtomme todella vapaa ja hyvä, ymmärryksemme valaistu ja muistimme vahva. Silloin tapahtuu myös, että koko muu luomakunta on meille alamainen, enemmän kuin se paratiisissa olikaan. 

Ennen kuin tämä tulee meissä täydelliseksi, emme voi kyllin hyvin tietää, mitä paratiisissa synnin tähden menetetty Jumalan kuva on ollut. Mutta sen, mitä me sanomme, opettaa usko ja Jumalan sana, jotka ikään kuin pitkän matkan takaa osoittavat meille Jumalan kuvan kunnian. Samaan tapaan kuin taivas ja maa alussa olivat tavallaan muotoa vailla ennen kuin valo tuli lisäksi, on hurskaissa Jumalan kuva vailla muotoa itsessään, mutta Jumala tulee sen viimeisenä päivänä tekemään täydelliseksi niissä, jotka ovat uskoneet sanaan.

Miten edellä sanottu sopii yhteen kurssimme aiheen kanssa ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? 

Lähdimme liikkeelle kuvan käsitteestä. Mikä on sitten Sana? Sana on Herra Jeesus Kristus itse. Hän on ennalta ollut Jumalan Sana, luomisen Sana: ”Alussa oli sana, ja sana oli Jumalan tykönä ja sana oli Jumala.” Sana ei siis olekaan vain kirjaimia vaan ihmeellinen pre-eksistentti Olento, Sana, joka sanoo itsestään: ”Jo ennen kuin Aabraham syntyi, minä olin”. Ja edelleen: ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu, alfa ja oomega”. 

Sana, kuva ja myös sävel eivät siis hänessä erotukaan toisistaan. Ne ovat sidoksissa häneen, niin itse asiassa ne ovat hän itse. Minne tässä jää sitten sanan primaatti? Sekin on hän itse. Näin siksi, että hän selittää itse itsensä evankeliumeissa. Ilman tätä hänen omaa sanaansa, omaa tulkintaansa itsestään, emme myöskään voisi puhua hänestä oikein kuvana ja sävelenä. 

Uskossa kasvaminen on siis Jumalan kuvan ennallistamista. Siitä puhuessaan Luther käyttää kasvatuspoliitikkona, pedagogina, saarnaajana ja sielunhoitajana yhä uudelleen kuvia. Hän puhuttelee, ei vain kuulo- vaan myös näköaistia. Kuva toimii silloin yhdessä sanan ja sävelen kanssa evankeliumin julistuksen kantajana, visualisoijana ja soinnillistajana. Vuoden 1527 ruton aikana Luther suositteli, että hautausmaiden ympärysmuurit tulisi varustaa uskoa virittävin kuvin. Niiden avulla vahvistuu rohkeutemme uskoa ylösnousemukseen. Luther pani suuren painon myös sille, että hänen raamatunkäännöksensä samoin kuin katekismuksensakin tuli kuvittaa. Samalla hän oli kiinnostunut siitä, että evankeliumia tulisi havainnollistaa hengellisten näytelmien avulla, samoin kuin evankeliumia täynnä olevin lauluin. Tässä kaikessa Luther ymmärsi olevansa evankeliumien vertauksista nousevan pedagogiikan palveluksessa. Niitä hän piti esikuvinaan. Sanan julistamisen tulee olla Pyhien kirjoitusten sanan mukaista. Tässä tehtävässä tulee käyttää multimediaalisia ilmaisukeinoja, sanaa, kuvaa ja säveltä. 

Luther käyttää kuvan käsitettä esittäessään sitä, miten uskova parhaiten omaksuu evankeliumin ilosanoman. Hän toteaa, että siinä ihminen luo sydämessään sisäisen näyttämön, johon hän sijoittaa esim. jouluevankeliumin sanat. Tässä sana, kuva ja näytteleminen kuuluvat yhteen. Luther onkin vakuuttunut siitä, että Jumala itse esittäytyy ihmiselle evankeliumin välityksellä. Tällöin hän korostaa sitä, että ihminen hyvän peilin tavoin kuvittaa sydämeensä hänelle esittäytyvän Jumalan. 

Ihminen toimii silloin, kun Jumalan sana asettuu häneen ja hän alkaa uskoa, tietyllä tavalla taiteilijan tavoin. Luther kehottaa maalaamaan Jumalan oikein uskossa. Jumalan kuvan ennalleen asettaminen toteutuu siten, että kun Jumala esittäytyy ihmiselle, ja ihminen maalaa Jumalan oikein sydämeensä. 

4. Musiikki ja kuva 

Luther ymmärtää musiikin sanalähtöisenä tapahtumana. Koraalit, liturgia ja hengellinen musiikki ovat hänelle sanan julistamisen kantajia, kuvaannollisia esityksiä (Verbidlichungen ”kuvaannoksia”) ja laajennoksia tai vahvistimia (amplificationes). Seurakunnan veisuu on saarnan sisällön omaksumisen väline ja sydämeen kuvautumisen mediumi. Niinpä Luther katsoo, että esim. katekismusvirret kuljettavat sydämeen kuvia niistä sisällöistä, joita katekismuksissa esitetään. Retoriikka ja musiikki toteuttavat rinta rinnan yhteistä tehtävää sanan julistamisessa ja lohduttamisessa. 

Luther asettaa arvossa musiikin taiteista toiseksi heti teologian jälkeen. Hän kirjoitti 1530: 

Olen suoraan sanoen sitä mieltä enkä epäröi sitä väittää, ettei teologian jälkeen ole mitään muuta taidetta tai tiedettä (nullam artem), joka voidaan asettaa samalla tasolle musiikin kanssa, sillä teologian lisäksi vain musiikki voi saada aikaan sen, minkä muutoin teologia yksin kykenee tekemään, nimittäin luomaan levollisen ja iloisen mielen (Leaver, 65). 

Musiikki opettaa Lutherin mukaan puhumaan, ts. saarnaamaan ja lohduttamaan. Se kuuluu erottamattomana osana uskon kielioppiin, Raamatun kielen retoriikkaan ja uskonopin dialektiikkaan. Tämä merkitsee sitä, että ajateltaessa keski- ja varhaisen uudenajan opetusohjelmia eli triviumia ja qadriviumia, Luther siirtää musiikin jälkimmäisestä edelliseen eli osaksi grammatiikkaa, retoriikkaa ja dialektiikkaa (Quadriviumissa olivat aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria). Musiikki tulee siis teologian rinnalla kaikkia kolmea opetusainetta läpäiseväksi ja kantavaksi yleiselementiksi. Tuskin voimme kuvitella musiikille enää tätä hallitsevampaa tehtävää. Mitä sitten Lutherilta voimme oppia jumalanpalveluksen musiikin kannalta?  

Joudumme tässä ajankäytön syistä sivuuttamaan muut Steigerin tutkimuksessa käsitellyt aiheet. Niitä ovat ennen muuta Maria uskon esikuvana, kasvatuspedagogiikka ja ihmisen mahdollisuus oppia kuuntelemaan muiden luotujen puhetta, samoin kuin Jumalan kuvan restauraation myötä ihmiseen syntyvä kyky puhutella luotuja kuten puita, kiviä, lintuja ja eläimiä siten mahdikkaasti kuin Aadam ja Eeva ennen lankeemustaan. Tässäkin Lutherin ajattelu on valovuosia edellä niitä vihreitä teoreetikkoja, joilla on nyt tuulta purjeissaan.

5. Johtopäätöksiä 

Mitä käytännön johtopäätöksiä esitetystä on aiheemme ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi” kannalta? 

Ensiksi on korostettava sitä, ettei sanaa, kuvaa ja säveltä voida erottaa Herran Kristuksen persoonasta. Jos ne ymmärretään itsenäisiksi, toisistaan riippumattomiksi suureiksi eli abstrahoidaan, joutuvat ne väistämättä käytännössä kilpailutilanteeseen. Kun siis puhutaan sanan kirkosta, ollaan oikeilla jäljillä, kun pidetään kiinni siitä, ettei Sana ole mitään muuta kuin Herra Jeesus itse sellaisena kuin Pyhä Henki tekee hänet meille läsnä olevaksi ja mahdikkaaksi. 

Toiseksi on korostettava sitä, että sekä sana, kuva ja sävel ovat aina konkreettisia. Niinpä esim. symboliset eli viittaavat merkit ja kuva-aiheet kirkkotilassa välittävät vain ohuesti pyhän uskomme salaisuuksia. 

Tässä on syytä lainata Lutherin tekstiä hänen Genesis-kommentaaristaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 378): 

Pitäkäämme kukin kohdastamme huolta siitä, että pitäydymme tunnustuksiin, jotka Jumala itse on meille ilmoittanut: Poikaan, joka on syntynyt Neitsyt Mariasta, makaa seimessä juhtien tallissa, sanassa, kasteessa, ehtoollisessa ja synninpäästössä. Näissä kuvissa me nimittäin näemme Jumalan ja löydämme hänet. Hänet, jota voimme kestää, joka lohduttaa meitä, virittää meissä toivon ja tekee autuaiksi. Muut ajatukset hänen salatusta ja iankaikkisesta tahdostaan tappavat ja tuomitsevat. 

Luther torjuu tässä ”alastonta Jumalaa” (nudus Deus) koskevan pohdiskelun. Yhtä lailla etäännytään Jumalasta, jos ajatellaan, ettei häntä voi kuvata mitenkään muuten kuin vain viittaavin merkein tai ilmaisuin. Kummassakin tapauksessa on pidettävä kiinni siitä konkretiasta, joka meillä on raamatussa ja evankeliumeissa.Kaksiluonto-opin pohjalta Lutherin muotoilematulkinta Kristuksesta kahtenaolemuskuvana synnyttääuskovassakyvynnähdä pintaa syvemmälle. Se että äitinsä rinnoilla lepäävä pienokainen on samalla kertaa tosi Jumala ja tosi ihmistaimi, haastaa meidät testaamaan kykyämmenähdä ja ymmärtää. Tässä koettelemisesta syntyy meihin kyky nähdä todellisuus todemmin ja syvemmälti kuin mihin pystymme lankeemuksemme tilassa. Kaikessa siis korostuu pitäytyminen konkretiaan ja samalla kyky nähdä konkretian läpi Jumalan oma todellisuus ja mahdikkuus.

Kolmanneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana, samalla kertaa Jumalan kuvana ja ihmisen kuvana, murtaa ja transkentoi kaikki tuntemamme ajatus- ja taidekategoriat. Sellaista kuvaa ei ole missään muualla. Se purkaa perustavasti käsityksen siitä, että hänessä olisivat erillisinä kuva ja sen kohde. Se purkaa myös sen tavan tehdä taidetta, jota kutsutaan klassisen modernin abstraktiksi maalaukseksi. Sillähän ei näennäisesti ole kohdetta. Se ymmärretään useimmiten ilmaukseksi taiteilijan pyrkimyksestä, avata todellisuuden perimmäistä olemusta. Myös tämä taidesuuntaus osoittautuu verratessa Herraan Kristukseen kaksoiskuvana riittämättömäksi ja ohueksi todellisuuden ilmentäjäksi.  

Neljänneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana avaa riemastuttavia mahdollisuuksia ottaa käyttöön kaikki taiteen keinot tämän supersalaisuuden avaamiseksi. Ei ole mitään taiteellista tehtävää, joka haasteellisuudessaan ja juovuttavassa innostavuudessaan olisi tähän rinnastettavissa.  

”Katso, uudeksi minä luon kaikki!” (Ilm. 21:5)

Edellä esitetyn mukaan evankeliumissa on ihmeellinen voima luoda uutta. Se synnyttää uudet sanat, uuden kieliopin, uudenlaisen kuvan ja uuden sävelen. On syytä kysyä, mihin tämä perustuu. Luther korostaa usein, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa. Hän muuttaa synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi ja – niin kuin totesin – jopa helvetin taivaaksi. Tätä pohdimme hivenen laajemmin. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava” (Mark. 9:49) 

Uusi käännös noudattaa tässä – muensteriläisen käsikirjoituspurismin mukaisesti – lyhyempää lukutapaa: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella”. Se jättää pois aikaisemmin textus receptuksen mukaisen tekstin jatkon: ”ja jokainen uhri on suolalla suolattava”. 

Tämä sana muodostaa tiivistävän päätöksen Herran Kristuksen ankaralle puheelle siitä, mitä on tehtävä viettelevälle jalalle, silmälle ja kädelle. Ne on parempi hakata pois kuin tulla heitetyksi molemmat jalat, silmät ja kädet tallella helvetin tuleen, jossa ”heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu” (Mark.9:45–48).  

Yhteinen kokemuksemme on, että helvetistä saarnaaminen, samoin kuin muutoinkin tämän aiheen käsittely julkisuudessa, on muuttunut vaikeaksi. Vaikeus ei ole yksin siinä, että julkisuus sitä vierastaa, vaan itse asia on vaikea. Se on vaikea etenkin siitä syystä, että Jumala, joka on pelkkää rakkautta, ei voi tuomita ketään loputtomasti kärsimään helvetin tulta.  

Totta onkin, että tässä veri punnitaan! Punnitseminen on kuitenkin aloitettava ensiksikin siinä, mitä synti eli ensimmäisen käskyn vastainen toiminta on, ja toiseksi siinä, missä määrin tunnemme Raamattua. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava.” Mitä se tarkoittaa? Tämän Herramme sanan takana on kokonainen kudos Raamatun aiheita. Mainitsen niistä tärkeimmät: 

Ensiksikin Jumalan kirouksen vuoksi käärme menetti jalkansa ja joutuu maassa ryömien syömään sen tomua. Se ei kuitenkaan voi syödä suolaa. Siihen se kuolee. Kun Herra Kristus ilmoittaa opetuslastensa olevan maan suola, menettää käärme eli saatana ravintonsa ja kuolee. Jos taas opetuslapset menettävät suolansa, jäävät ne maahan tallattaviksi ja tulevat näin saatanan ruuaksi.  

Toiseksi kaikki uhrit suolattiin. Samalla tavalla Herraan Kristukseen uskovien tulee antaa itsensä – Paavalin sanan mukaisesti – ”eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi” (Room. 12:1). 

Kolmanneksi kaikki liitot Jumalan kanssa vahvistettiin suolalla. Näin siksi, että ”suola on Jumalan liiton merkki” (3.Moos. 2:13). 

Ainakin nämä kolme raamatunkohtaa sähköistyvät Herran Kristuksen ilmoittaessa, että ”jokainen ihminen on tulella suolattava”. Nämä seikat muodostavat sen tulkintahorisontin, joka auttaa meitä ymmärtämään viettelysten vakavuuden ja niiden tuoman rangaistuksen helvetin tulessa. 

Edellä sanotun ymmärrän siten, että helvetin tuli ei ole vain pahan itselleen tuoma lopunajallinen rangaistus. Se on jo nyt ennakoivasti vaikuttamassa kaikessa syntiin kohdistuvassa Jumalan tuomiossa. On tapana sanoa, että vain pyhät tuntevat pahan, ja että kasvava synnin ja armontunto kulkevat käsi kädessä. Perinteemme hyvin tuntema syntikurjuuden valittaminen on siis ennakoituvaa helvetin tulta. Hurskas kokee siis – sanoisinko pieninä annoksina – koko ikänsä helvetin tulta. Hänet siis suolataan tulella Heramme sanan mukaisesti. 

”… mihi fecitis: ”sen te teitte minulle”

Edellisen raamatunkohdan pohdinta on valmistelua helvetin osalta siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa sen uudeksi. Matteuksen 25. luvun kuvauksessa viimeisestä tuomiosta niin siunatut kuin kirotutkin hämmästelevät samaa asiaa: ”Milloin me näimme Sinut nälkäisenä – –janoisena – – outona – – tai alastomana?” 

Kumpikaan osapuoli ei tiedä kohdanneensa kirkkautensa valtaistuimella ja enkelien sotajoukon ympäröimää Ihmisen Poikaa. Tämän koko Raamatun ehkä valtaisimman tekstin voi ymmärtää oikein vain lähtien Jumalan ykseydestä. Yleensä sen tulkitsemme ankaraksi haasteeksi lähimmäisemme rakastamiseen. Vaikka tätä ei voikaan sivuuttaa tekstin tulkinnassa, sen painopiste on kuitenkin Jumalan ykseydessä. 

Tekstin sisään on nimittäin kirjoitettu asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat luettavissa kuvatusta tilanteesta. Kysymys on ennen muuta siitä kaikki mitat ylittävästä – sanoisimmeko – skenaariosta, kokonaistilanteesta ja sen valtavuudesta, jossa kokoontuneena ovat kaikki kansat, sukupolvet Aadamista ja Eevasta alkaen. Kaiken paljastavan kirkkauden keskellä istuu tuomari, Ihmisen Poika, taivaallisen sotajoukkonsa ympäröimänä. Tämän havainnollistamiseksi lainaan tähän Afrahat persialaista Viisasta, joka kuvaa lain antamista Siinailla seuraavasti: 

Kun he olivat pyhittyneet näiden kolmen päivän aikana, silloin Pyhä ilmestyi kolmantena päivänä valtaisassa loisteessa, suuressa kirkkaudessa, väkevän äänen, pelästyttävän ukkosenjyrinän, voimakasäänisen pasuunan, nopeasti välkehtivien valojen ja valaisevien salamoiden saattamana (2.Moos.20:18). Vuoret vavahtivat, kukkulat horjuivat, aurinko ja kuu siirtyivät pois radoiltaan. Mooses nousi Siinain vuorelle pilveen ja otti vastaan käskyn. Mooses katsoi ylistettävää loistoa, pelästyi ja vapisi, pelko valtasi hänet, kun hän näki Korkeimman läsnäolon, joka viipyi vuorella, Jumalan valtaistuimen suuren voiman, jota kymmenet tuhannet ja tuhannen tuhannet palvelivat peittäen kasvonsa hänen ylistettävältä loistoltaan. Ne kiiruhtivat ja lensivät keveillä siivillään ja huusivat ja pyhittivät ja ylistivät hänen majesteettiaan valvoen ja valmiina. Nopeasti kiitäen, kunnioittavasti ja kauniisti, soveliaasti ja sulokkaasti ne kiiruhtivat ja pyhittivät täydellisesti hänen käskynsä, nousten ja laskeutuen ilmassa kuin nopeat salamat (Uskon monet värit, 290). 

Tällainen näky silmiensä edessä eivät siunatut eivätkä kirotut voi käsittää ollenkaan, kuinka tuo sama Herra ja tuomari olisi voinut olla kaikissa niissä, joita hän kutsuu ”vähimmiksi veljikseen”. Tämä tarkoittaa sitä, että Herra Kristus on ylin ja alin. Hän on korkeampi kuin kukaan muu istuen Isän oikealla puolella ja hän on alempana kuin kukaan muu. Silti hän on sama. Isän oikealla puolella ja tuomarina istuva ja kaikkein alin on sama. 

Luther käsittelee tätä aihetta selittäessään Jaakobin portaita tai tikkaita: 

Tätä on ominaisuuksien yhteisyys (communicatio idomatum). Herra Jumala, kaiken Luoja, joka on kaiken yläpuolella, on korkein ja alin niin, että me joudumme sanomaan: Tuo mies, joka on ruoskittu, kuoleman ja Jumalan vihan alainen, synnin ja kaiken kärsimyksen alainen, suorastaan helvetin oma ja kaikkein alin, hän on korkein Jumala. Mihin tämä perustuu? Siihen, että hän on yksi ja sama persoona. Hänen luontonsa on kahdenlainen, mutta persoona ei ole jaettu. Kumpikin on siis totta: korkein Jumala ja alhaisin luonto, josta on tehty kaikkien ihmisten palvelija, jopa on syösty vieläpä Perkeleen alaiseksi. Toisaalta taas kaikkein alhaisin luotu, ihmisyys eli ihminen, istuu Isän oikealla puolella kaikkein korkeimmalle korotettuna. Hän alistaa allensa enkelit, ei ihmisluontonsa tähden, vaan ihmeellisen yhdistymisen ja ykseyden ansiosta, joka perustuu kahteen vastakkaiseen luontoon. joita on mahdotonta yhdistää, mutta jotka liittyvät toisiinsa samassa persoonassa. (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 25–31; käännös: Heikki Koskenniemi. Suomen Luther-säätiö. Helsinki 2006, 305.)  

Luther korostaa sitä, että enkelitkään eivät pysty tätä käsittämään. Siitä syystä ne kulkevat edes takaisin Jaakobin portaita. Ihmettelevät sitä, että korkein on alin ja alin on korkein. Ei siis ihme, etteivät siunatut sen kummemmin kuin kirotutkaan tätä käsitä. 

Edellä sanotusta seuraa, että vain lähtien Jumalan ykseydestä eli ensimmäisestä käskystä on yleensä mahdollista ymmärtää oikein tuomarin puhuttelu siunatuille ja kirotuille. Samalla se merkitsee sitä, että Herra Kristus astui helvetin tuleen kaikkien niiden puolesta, jotka olisivat sen ansainneet jumalattomuutensa tähden. Kaikki ne, jotka tunnustavat, että minun syntieni tähden Herra Kristus astui alas helvettiin, ovat siunattuja, eli he tunnustavat oikein ensimmäisen käskyn eli Jumalan ykseyden. Näin ja vain näin ihmisestä tulee imago imaginis essentialis Dei, eli olemuksellisen Jumalan kuvana kuva. Kaikki ne, jotka eivät tätä tunnusta, ovat kirottuja ja tulevat suljetuiksi helvetin sammumattomaan tuleen.  

Herra Kristus siis muuttaa helvetin taivaaksi kaikille niille, jotka tunnustavat hänet ylimmäksi ja alimmaksi. 

Lopuksi

Mitä edellä sanotusta seuraa aiheemme kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Se että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa ne vastakohdakseen, sisältää valtaisan jännitteen, suorastaan juovuttavan jännitteen. Siinä määrin kuin yleensä sitä ymmärrämme, havaitsemme, että tämän jännitteen vuoksi kaikki alkaa soida, säihkyä ja puhjeta valtaisaksi ylistyslauluksi. Käyttämämme kieli, kuvat ja sävelet sähköistyvät ja transsendoituvat uuteen hahmoon.  

 

Valtakunnansyyttäjän ideologia

Perusta 4 | 2021

Vapun kynnyksellä valtakunnansyyttäjä tiedotti nostavansa syytteen kansanedustaja Päivi Räsästä ja Lähetyshiippakunnan piispa electus Juhana Pohjolaa vastaan. Syyte koskee ensiksi Päivi Räsäsen kirjoittamaa ja Luther-säätiön vuonna 2004 julkaisemaa pamflettia Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Toiseksi Räsästä syytetään sosiaalisen median päivityksistä, jotka julkaistiin 17.6.2019. Kolmas syyte koskee Räsäsen vierailua Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa saman vuoden joulukuussa. Räsänen on tuonut esille klassisen kristillisen, Raamattuun perustuvan opetuksen ihmisyydestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Siinä yhteydessä hän on todennut homoseksuaalisuudesta, ettei se ole Jumalan luomisteko ja että kyseessä on synti. Valtakunnansyyttäjän mukaan kyseiset kannanotot ovat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä. Räsästä ja Pohjolaa epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. 

Odotettavissa on historiallinen ja pitkä oikeusprosessi, johon kulminoituu Suomea tähän asti ravisuttanut arvo- ja maailmankatsomusmuutos. Yhteiskunnan myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan on siirtynyt neutraalista kielteiseen. Kristinusko on edelleen sallittu, mutta trendiarvojen ehdoilla. Sen sijaan sen klassinen, historiallinen tai perinteinen versio nauttii yhä vähemmän lain suojaa. 

Osa syytteen logiikasta hahmottuu, kun sitä tarkastellaan ajassamme vallitsevaa ihmiskäsitystä vasten. Sen keskeinen lähtökohta on, että ihminen löytää aidon ja todellisen minänsä kääntymällä sisäänpäin. Se on jokaisen rakennettavissa sellaiseksi kuin hän parhaaksi kokee. Perustaltaan se on seksuaalinen. Aitoon ihmisyyteen kuuluu, että se on saatava tuoda julkisesti esille, sen mukaan on elettävä ja sen puolesta on saatava puhua. Ympäristöllä on velvollisuus julkisesti arvostaa yksilön kokemusta identiteetistään ja tukea sen ilmaisua. En voi olla aito ihminen enkä voi saavuttaa onnenkokemuksia tai toteuttaa itseäni, ellen saa muilta jatkuvaa vahvistusta. Vastaavasti tämän kokemuksen arvostelu koetaan loukkaavaksi ja ihmisarvon mitätöimiseksi. Jotta tämä ihminen voi olla uskollinen itsellensä, olla mikä hän on, on ympäristön purettava instituutiot ja normit, jotka kahlitsevat hänen tosi ihmisyytensä, ja rangaistava niitä pahoja ihmisiä, jotka ylläpitävät vanhojen arvojen sortoa. 

Nopeassakin tarkastelussa kyseisen ihmiskäsityksen ongelmat osoittautuvat perustavanlaatuisiksi. Ajatus aidon minän löytämisestä on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi vapaasti muotoilla itsestään mieleisen. Aidon minän tunnistaminen pelkkään kokemukseen perustuen on hyvin subjektiivinen kriteeri, jonka tulokset vaihtelevat mielialan ja kulttuurin mukaan. Se on altis ulkoiselle ohjaukselle, ja onkin helposti muodissa olevien arvojen peilikuva. Aitouden ankkuroiminen kokemukseen perustuu oletukseen, että kokemukset ovat luotettavat. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää ja veisi johdonmukaisesti loppuun vietynä pohjan rikoslailta. Voihan kuka tahansa syytetty silloin oikeuttaa tekemisensä sanomalla ”Koen olevani tällainen.” 

Vaikka kyseessä on ihmiskäsitys, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, sen valta-asema on merkittävä. Siitä käsin pidetään luonnollisena ihmetellä, miksi avioliitto pitäisi sitoa sukupuoleen. Sehän estää itsensä toteuttamisen ja julkisen arvostuksen saamisen. Siitä käsin on hyväksyttävää puhua naisen oikeudesta päättää kehostaan, vaikka sen seurauksena viaton lapsi tuhotaan äitinsä kohtuun. Siitä käsin kuulostaa uskottavalta sanoa, että mies kokee itsensä naiseksi ja että hänen on saatava muokata kehonsa kokemustaan vastaavaksi. Edelleen siitä käsin on ilmeistä, että seksuaalinen vapaus on perustavampaa laatua oleva kuin uskonnon- tai sananvapaus, ja että Suomen lakeja tulee tulkita loukkaantumiskokemuksen ehdoilla. 

Tämä selittää jotain siitä, miksi meille kerrotaan julkisuudessa, että uskonnonvapaus ei suojaa vihapuhetta. Se selittää myös, miksi Päivi Räsäsen ja hänen kaltaistensa ihmisten vihaaminen on sallittua, ja miksi yhä järeämmät keinot otetaan käyttöön siinä tarkoituksessa, että heidät saadaan vaiennettua ja heitä saadaan rankaistua näkemystensä ilmaisemisesta. 

Suunta on vaarallinen. Tällä hetkellä loukkaantumiskokemus on ase, jolla kuritetaan arvokonservatiiveja tai herätyskristittyjä. Sitä on kuitenkin helppo käyttää muita vastaan. Jokaista loukataan, jokainen loukkaa. Silloin jää vallassa olevien päätettäväksi, kenen kokemus loukatuksi tulemisesta kulloisenakin hetkenä on tasa-arvoisempi kuin toisen. Tänään rangaistaan yhdestä loukkaamisesta, huomenna toisesta. Raja on häilyvä ja sattumanvarainen. Siksi jokainen joutuu epävarmuuteen. Myös vallan suosiossa oleva on epäilty. Kyseessä on mekanismi, joka luo pelon ilmapiiriä ja jolla kontrolloidaan kansalaisia sekä rangaistaan ketä tahansa, jonka vallanpitäjät katsovat hankalaksi. Sellainen mielivaltaisuus on tyypillistä totalitaariselle valtiolle. Lisäksi tulemme loukatuksi monella elämän alueella. Mitä enemmän valtiovalta suojelee kansalaisia loukkaamisilta, sitä pidemmälle sen kontrolli ulottuu. Loukkaantumisherkkyyttä kasvattava kulttuuri kasvattaa petovaltiota. 

Valtakunnansyyttäjä ajaa ideologisia rakenteita, joiden jäljet historiassa ovat pelottavat. Kristinusko kyllä selviää niistä. Selviääkö Suomi? 

  • Vesa Ollilainen

Perusta 4 | 2021

200 | Pääkirjoitus

201 | Perustalla

203 | Artikkelit

  • 204 | Pekka Leino: Kirkon oikeudellinen perusta: kaikille on tilaa, mutta kaikki ei ole kirkon opetuksen mukaista
    • Pekka Leino käy läpi kirkollisen vihkimyskäytännön perstuslaillista asemaa.
  • 213 | Martti Vaahtoranta: Johann Sebastian Bachin teologia
    • Martti Vaahtoranta tarkastelee Bachin teologista ajattelua suhteessa hänen aikansa teologiseen kenttään, ja musiikin merkitystä teologiassa.
  • 225 | Jouko N. Martikainen: Imago essentialis (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Jouko Martikainen käsittelee Kristuksen kaksiluonto-opin merkitystä tarkasteltaessa ihmistä Jumalan kuvana.

234 | Tässä ja nyt

  • 235 | Seppo Suokunnas: Aleksis Kiven evankelinen ystävä

237 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 238 | Timo Eskola: ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä
    • Arvostelijana Mikko Sivonen
  • 241 | Antti Luoma: Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 243 | Keener, Craig S: The Mind of the Spirit
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 245 | Pasi Turunen: Kolmiyhteinen Jumala
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä
  • 247 | Jason Lepojärvi: Perjantailahja
    • Arvostelijana Miikka Niiranen

249 | Sananselitystä: Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 12. sunnuntaista helluntaista 15.8. ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 10.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Perusta 5 | 2017

Tässä numerossa

 

258 | Pääkirjoitus

259 | Perustalla

260 | Artikkelit

288 | Tässä ja nyt

  • 289 | Yhteiskunta Turun jälkeen
  • 291 | Keskustelu turvallisuudesta
  • 294 | Valaiseva analyysi messiaanisen juutalaisuuden suuntauksista

298 | Kirjat

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 299 | Jukka & Lauri Thurén: Kristillinen Usko
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 301 | Uuras Saarnivaara: Tässä Seisomme
    • Arvostelijana Markus Korri
  • 304 | Tapio Puolimatka: Seksuaalivallankumous
    • Mika Bergman

304 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa pyhäinpäivästä 4.11. ja päättyy jouluyöhön 24.12..

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Käänne on tapahtumassa

Perusta 5 | 2017

Hengellinen herätys kosketti monia Lempäälässä 1960-luvun alussa. Sen seurauksena monet nuoret hakeutuvat kirkon töihin, tuli useita pappeja, nuorisotyönohjaajia ja lähetystyöntekijöitä, jokunen diakoni ja kanttorikin. Toisista tuli maallikkosaarnaajia ja seurakunnan luottamushenkilöitä. Monet pitivät pyhäkoulua vuosikymmenten ajan. Seurakunnan nuorisotyö on sen jälkeen kukoistanut läpi vuosikymmenten.

Herätysliikkeet ovat Suomessa olennainen osa kirkkoa, mutta aina on ollut jännitteitäkin. Kalajoen käräjillä maallinen ja kirkollinen esivalta päättivät yhdessä sakottaa seurojen pitämisestä ja rahan keräämisestä lähetystyölle. Niin hulluina kuin noita käräjiä nyt pidetäänkin, sama meininki tuntuu jatkuvan. Viime aikoina on kiistelty siitä, saako herätysliikkeiden lähetystyötä tukea ja saavatko perinteisellä virkakannalla olevat toimia kirkossa vakaumuksensa mukaan. Kirkko kärsii, kun joukolle aktiivisinta väkeä ei haluta tai osata antaa tilaa seurakunnissa.

Herätykset ovat suuremmas käres. Mutta herätysliikkeiden ja kirkon välit on tulehdutettu ihan ihmisvoimin. Nyt on kuitenkin näkyvissä merkkejä muutoksesta. Piispainkokous suosittelee, että seurakunnat tekisivät sopimuksia niiden alueella toimivien herätysliikkeiden ja järjestöjen kanssa jumalanpalveluksista. Enää ei puhuta kilpailevasta toiminnasta, vaan kyse on osasta seurakunnan omaa toimintaa. Suositus on linjassa aiemmin solmitun ns. Tahdonilmauksen kanssa, jolla pyrittiin varmistamaan, että myös perinteisellä virkakannalla olevilla olisi yhä tilaa kirkossa.

Suosituksen mukaan on olennaista, ”että ketään ei syrjitä sukupuolen, vakaumuksen tai virkanäkemyksen vuoksi”. Jos tämä tarkoittaa sitä, että myös vanhalla virkakannalla olevat järjestöt ja sillä pohjalla toimivat jumalanpalvelusyhteisöt voivat tehdä sopimuksen seurakunnan kanssa niin, että niiden vakaumusta kunnioitetaan eikä niitä enää syrjitä, suositus on merkittävä askel eteenpäin pitkään jatkuneessa epäkohdassa.

Jos tuota kohtaa taas tulkitaan niin, ettei sopimuksia tehdä perinteisen virkakäsityksen messuja järjestävien kanssa, koko suositus on oikeastaan turha. Ongelmahan on syntynyt siksi, että herätysliikejärjestöjen on ollut pakko järjestää perinteisen kannan messuja, koska niille ei ole ollut tilaa seurakunnissa. Toivottavasti nyt tehty suositus avaa tämän pattitilanteen ja vahvistaa herätysliikejärjestöjen ja seurakuntien yhteistyötä.

Merkkejä muutoksesta on ollut nähtävissä myös piispanvaaleissa. Avioliittokäsitykseen muutosta ajanut Wille Riekkinen vaihtui Jari Jolkkoseen, Mikko Heikka, jonka nimeen liittyi virkakysymyksen onneton päätös, vaihtui Tapio Luomaan. Ja nyt Irja Askolan seuraajaksi valittiin Teemu Laajasalo, joka on puhunut tilan antamisesta herätysliikkeille. Samaan tapaan on jo aiemmin puhunut myös ainakin Seppo Häkkinen. Kun on syytä olettaa, että vaihdos arkkipiispan vaalissa vie samaan suuntaan, edellytykset uusille ratkaisuille lisääntyvät.

Herätysliikkeillä on yhä suuri merkitys kirkon lähetystyössä, evankelioimisessa, raamattuopetuksessa ja nuoriso- ja opiskelijatyössä. Pian olisi kuitenkin päästävä suosituksen mahdollistaviin uudistuksiin, sillä väkeä valuu koko ajan kirkon ulkopuolelle.

Erityisen tärkeä olisi löytää uudet mallit myös lasten ja nuorten kristilliselle kasvatukselle. Kirkon tulevaisuus ratkaistaan siellä, missä lapset ja nuoret saavat elämänsä eväät. Kirkon ykkösasia ei ole vain rippikoulu ja isoskoulutus, vaan kodeissa annettava kristillinen kasvatus ja se, kyetäänkö luomaan jotain samanlaista kuin pyhäkoulut ja kerhot olivat ennen. Tässä olisi suuri yhteinen haaste, jonka toteuttamista auttaisi hyvän ratkaisun löytäminen herätysliikejärjestöjen asemaan kirkossa.

Keväällä 1994 televisioidussa Suuressa raamattuvisan finaalissa, joka televisioitiin keväällä 1994, hämmästytti se, että Paltamon koululaiset voittivat kahdessa ikäluokassa. Keskeisin syy lienee ollut seurakunnan nuorisotyössä. Heikki ja Rauha Viston raamattuleirit olivat niin suosittuja, että niitä piti järjestää joka ikäluokalle erikseen. Voisiko kirkossa nyt tapahtumassa oleva käänne auttaa löytämään jotain samanlaista? Ja jotta tämän kirjoituksen loppu liittyisi jotenkin alkuun, niin todettakoon, että Vistot tulivat Paltamoon Lempäälästä, vaikka olivatkin saaneet ratkaisevat vaikutteensa jo aiemmin muualta.

  • Timo Junkkaala

Tässä numerossa käsitellään herätysliikkeitä kolmesta näkökulmasta. Jonas Laguksen teologian esittely johtaa kysymään, olemmeko hukanneet sen sanoman, jolla ihmisiä voidaan auttaa uskoon. Toisessa artikkelissa avataan esikoislestadiolaisuuden ajankohtaista kriisiä ja kolmannessa selvitetään viidennen herätysliikkeen teologiaa ja sanomaa uutta laulukirjaa, Viisikielistä analysoimalla.

Esikoislestadiolaisuuden sakramenttiseparatismi ja jakautuminen

Perusta 5 | 2017

Teologian maisteri Ville Kettunen esittelee esikoislestadiolaisuutta ja liikkeen viimeaikaisia vaiheita, joissa sakramenttien toimittamisen ottaminen liikkeen omiin käsiin on koetellut liikkeen yhtenäisyyttä.

Johdanto

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa on ravistellut vuonna 2016 Esikoislestadiolaiset ry:n toteuttama ns. sakramenttiseparatismi. Liike on ottanut sakramenttien toimittamisen omiin käsiinsä, niin että sen rukoushuoneissa kasteen ja ehtoollisen toimittavat liikkeen omat seurapuhujat[1] ilman kirkon lupaa. Jokaisella paikkakunnalla on omat saarnaajat, jotka hoitavat hengellisiä tehtäviä oman ansiotyönsä ohella. Eri paikkakunnilla järjestetään valtakunnallisia tapahtumia, suuria seuroja, joissa puhujantehtävissä palvelevat ns. lähetysmiehet. Lähetysmiehet ovat johtavia saarnaajia, jotka kiertävät muilla paikkakunnilla pitämässä suuria seuroja. Hengellinen johto keskittyy epäviralliseen organisaatioon kuuluvalle saarnaajainkokoukselle ja lähetysmiesten kokoukselle. Näiden palvelutehtävien lisäksi on ollut esillä ns. Ruotsin Lapin vanhimmat. On keskusteltu siitä, missä määrin he ovat ajaneet Ruotsin Lapista käsin sakramenttiseparatismin toteuttamista Suomessa.

Keitä ovat ”Lapin vanhimmat”?

Esikoislestadiolaisuuden selvimmin erottuva piirre on liikkeen syntysijoilla Ruotsin Lapissa sijaitseva ”äitiseurakunta” ja sen johtavat saarnaajat eli ns. Lapin vanhimmat ja heidän asemansa kokonaisorganisaatiossa. Tämä organisaatio on samanaikaisesti täysin epävirallinen ja toisaalta kiinteäksi kehittynyt. Yleisen käsityksen mukaan kunakin aikana ylin johtajuus on keskittynyt yhdelle saarnaajalle, mutta todellisuudessa johto on kollektiivinen. ”Lapin vanhimmilta” on kysytty neuvoa mm. äänestyskäyttäytymisessä ja lähetystoimen suhteen. Tämä organisaatio toimii Ruotsin Lapin säännöllisten kokousten ja niiden yhteydessä päätettä- vien lähetysmatkojen välityksellä. Näistä tärkein kokous on Jellivaaran jouluseurat, joihin osallistuu sekä valittuina että yksityisinä saarnaajia, jotka vievät informaatiota molempiin suuntiin. Tämän lisäksi vaihdetaan säännöllisesti kirjetervehdyksiä, joita kutsutaan lähetyskirjeiksi. Ruotsin Lapista ”vanhimmat” tekevät lähetysmatkoja Ruotsin Lapin ulkopuolella. Tätä käytäntöä kutsutaan ”Lapin lähetykseksi”. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoivat lähetysmatkat Amerikkaan ja Itä- ja Länsi-Norjan lähetysmatkat säännöllistyivät.[2]

Esikoislestadiolaisuuden alkuaikojen voimahahmo, Jellivaarassa asunut saarnaaja Joonas Purnu (1829–1902) oli ollut mukana lestadiolaisessa herätysliikkeessä jo alkuvaiheista lähtien. 1900-luvun suuren hajaannuksen jälkeen Purnulla oli itseoikeutettu asema ”länsiläisten” johtajana ja hänellä oli kiistaton auktoriteetti muotoutuneessa esikoislestadiolaisuudessa. Esikoislestadiolaisuudelle sen alkuaikoina oli tärkeä väite, että Raattamaa olisi vuonna 1897 siirtänyt selvin sanoin ja kätten päälle panemisen kautta ”vanhimman” aseman, hallituksen ja huolenpidon kaikista seurakunnista Purnulle. Purnu esitti voimakasta kritiikkiä valtiokirkkoa ja papistoa kohtaan erityisesti 1890-luvulla. Tämän kirkkokritiikkinsä Purnu jätti esikoislestadiolaisuuteen perinnöksi. Purnu arvosteli voimakkaasti ajatusta pappien kouluttamisesta; hänen mukaansa apostolit eivät saaneet teologista koulutusta. Purnun kritiikin kohteeksi joutuivat myös lestadiolaiset papit. Huolimatta Purnun kritiikistä hänen suhteensa valtionkirkkoon ei ollut yksiselitteinen. Hän oli allekirjoittamassa Lannavaaran saarnaajien kokouksen päätöstä, jossa vakuuteltiin halukkuutta pysyä luterilaisen kirkon yhteydessä ja käyttää sen sakramentteja, niin kauan kuin lestadiolaisille jaetaan sanaa ja sakramentteja. Lisäksi vakuuteltiin pitää luterilaista oppia Raamatun mukaisena sekä olla kiitollinen Jumalalle ”kristillisestä esivallasta”, ”ulkoisesta jumalanpalveluksesta” ja puhtaan opin säilyttämisestä.

Amerikan vapaakirkollinen lestadiolaisuus sakramenttiseparatismin mallina

Pohjoismaiden nykyisten esikoislestadiolaisten malli maallikkosaarnaajien johtamista seurakunnista ja omista sakramenteista tulee Pohjois-Amerikasta, jossa lestadiolaisuus on paikallisista olosuhteista ja historiallisista syistä johtuen vapaakirkollista. Amerikassa ei ole valtionkirkkoa, eikä virallista valtion uskontoa. Lestadiolaisuus tuli Amerikkaan 1800-luvulla siirtolaisten mukana. Pohjoismaissa lestadiolaisuus on toiminut valtion- ja kansankirkkojen sisällä. Alkuun Amerikassa lestadiolaiset pyrkivät toimimaan tämän käytännön ja perinteen mukaisesti pohjoismaisten valtiokirkkojen paikallisen ”vastineen” yhteydessä, vaikka Amerikassa tätä mallia ei olisi tarvinnut noudattaa. Paikallinen laki mahdollisti lestadiolaiset vapaaseurakunnat. Yhteentörmäykset paikallisen luterilaisen kirkon kanssa johtivat siihen, että Pohjoismaista tullut herätysliike toimi Amerikassa vapaaseurakuntina jo 1800-luvulla.[3] Lestadiolaisia vapaakirkkoja on Amerikassa useita. Esikoislestadiolaisten sisarkirkko on The Old Apostolic Lutheran Church of America eli Amerikan vanha apostolis-luterilainen kirkko (OALC). Kirkon saarnaajilla ei ole pappiskoulutusta eikä heitä ole vihitty tai siunattu virkaan. Nuoremmille saarnaajille on jonkinlainen perehdytysmenettely. Heidät asetetaan ensin ”lukijoiksi”, jonka jälkeen he harjoittelevat kokeneempien saarnaajien alaisuudessa, kunnes heistä tulee varsinaisia saarnaajia. Yhdessä seurakunnassa on useita saarnaajia ja he hoitavat seurakuntaa palkkatyönsä ja perhe-elämänsä ohessa saamatta palkkaa seurakuntatyöstään. OALC on Pohjois-Amerikan suurin lestadiolainen vapaakirkko, siinä on noin 10 000 jäsentä. Sakramenttiseparatismin myötä Amerikan vapaakirkollinen lestadiolaisuus on tuotu Pohjoismaiden olosuhteisiin, jossa lestadiolainen perinne ja käytäntö on ollut toinen. Ruotsin esikoislestadiolaiset ottivat sakramentit omiin käsiin jouluna 2000. Norjan esikoislestadiolaisten maallikkosaarnaajat toimittavat itse kasteen ja ehtoollisen, ja samoin toimivat monet sisälähetysjärjestöt Norjassa. Suomessa omien ehtoollisten vietto alkoi vuoden 2015 lopussa ja alkuvuonna 2016 useilla paikkakunnilla toteutettiin saarnaajien suorittamat kasteet. Tämän jälkeen Esikoislestadiolaiset ry on ollut epäselvässä suhteessa kirkkoon.

Suomen esikoislestadiolaisuus jakautuu

Elokuussa 2016 perustettiin Esikoiset ry, joka kerää riveihinsä niitä esikoislestadiolaisia, jotka eivät hyväksy Esikoislestadiolaiset ry:n sakramenttiseparatismia. Lahdessa Ahtialan koululla pidettiin 23. heinäkuuta 2016 seurakuntakokous, jossa tiedotteen mukaan oli läsnä 750 henkilöä. Kokouksessa käsiteltiin Suomen ev.lut. kirkon sisäisenä herätysliikkeenä jatkamista. Tiedotteessa mainittiin, että kokouksessa päätettiin seuraavat asiat:

  1. Aloitetaan hengellinen toiminta, jolla rakennetaan yhteyttä niiden kristittyjen kesken, jotka haluavat toimia herätysliikkeenä ev.lut. kirkon sisällä.
  2. Aloitetaan toiminta valtakunnallisella tasolla ja paikkakuntien tasolla seuratoiminnan muodossa.
  3. Huolehditaan ulkomaan lähetystyöstä.
  4. Kutsutaan lähetysmiehet ja saarnaajat työhön.
  5. Valtuutetaan työryhmä käynnistämään ja rakentamaan yhdessä saarnaajien ja muiden seurakuntalaisten kanssa hengellistä toimintaa tukeva organisaatio. Tähän liittyy myös yhdistyksen perustaminen.[4]

Hämeenlinnassa kokoontuivat 13.8.2016 ne esikoislestadiolaiset saarnaajat, jotka eivät hyväksy Esikoislestadiolaiset ry:n toteuttamaa sakramenttiseparatismia. Osa esikoislestadiolaisten Suomen saarnaajista, runsaat 20, siirtyi Esikoislestadiolaiset ry:stä palvelemaan vastaperustetussa Esikoiset ry:ssä. Saarnaajat antoivat kokouksesta tiedotteen, jossa he arvioivat herätysliikkeessä vallinnutta tilannetta. Saarnaajat painottivat, että uudessa yhdistyksessä halutaan toimia evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja vastaanottaa sakramentit kirkon yhteydessä, esikoislestadiolaisen perinteisen linjan mukaisesti. Saarnaajien kokouksen viesti oli, ettei jakautuminen tarkoita esikoislestadiolaisuuden teologisen linjan muuttumista uudenkaan yhdistyksen piirissä. Tiedotteen mukaan he taistelevat kirkon muiden konservatiivien kanssa kirkossa esiintyvää liberalismia ja maallistumista vastaan.[5] Inkerin ev.lut. kirkko lopetti yhteistyön sakramenttiseparatismin toteuttaneen Esikoislestadiolaiset ry:n kanssa. Suomen ev.lut. kirkon sisällä vaikuttava Esikoiset ry on neuvotellut Inkerin kirkon kanssa yhteistyösopimuksen. Työ toteutetaan Suomesta käsin tehtävinä matkoina ja leirityönä, maassa asuvia lähetystyöntekijöitä ei ole.

Piispa Jari Jolkkosen avoin kirje esikoislestadiolaisille

Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen on julkaissut hiippakuntansa verkkosivuilla avoimen kirjeen esikoislestadiolaisille.[6] Piispa Jolkkosen kirjeessä on olennaisia huomioita liittyen sakramenttiseparatismiin. Kokoan tähän joitain kohtia liittyen pappisvirkaan ja sakramenttien toimittamiseen. Jolkkonen käsittelee kirjeessään myös muita aiheita liittyen esikoislestadiolaisten kriisiin.

Jolkkonen tuo esiin sen, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa ”Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja evankelis-luterilaisissa tunnustuskirjoissa” (Kirkkolaki 1:1). Jolkkosen mukaan tämä ensimmäinen ja korkein pykälä antaa kirkollemme identiteetin ja asettaa kirkon kaikkein korkeimmaksi auktoriteetiksi Raamatun. Kirkkojärjestyksen mukaisesti kirkko pitää ”kaikkein korkeimpana ohjeenaan Tunnustuskirjojen periaatetta”, että kirkossa tulee tutkia ja arvioida kaikkea oppia Jumalan pyhän sanan mukaan (Kirkkojärjestys 1:1). Jolkkosen mukaan näistä kohdista käy samalla ilmi, ettei kirkko hyväksy mielivaltaista Raamatun tulkintaa, vaan evankelis-luterilaiset kristityt pitävät apostolisia uskontunnustuksia ja luterilaisia tunnustuskirjoja ”oikeina, luotettavina, puhtaina ja ohjeellisina Jumalan sanan selityksinä.” Jolkkonen kirjoittaa: ”Esikoislestadiolaisen herätysliikkeen tulee sitoutua tähän tunnustusperustaan. Näin he ovat vakuuttaneet. Se on ilahduttavaa. Silloin meillä on yhteinen pohja.”

Sakramenttien hoitaminen kuuluu papille

Jolkkosen mukaan jotkut esikoiset ovat kuitenkin sanoutuneet irti eräistä keskeisistä evankelis-luterilaisen tunnustuksen kohdista. Jolkkonen nostaa esiin yhden kohdan tunnustuskirjoista: ”Kirkollisesta virasta: Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” (Augsburgin tunnustus, V artikla). Jolkkonen kirjoittaa: ”Jotta asiasta ei jäisi mitään epäselvää, Augsburgin tunnustus kieltää papiksi vihkimättömiä henkilöitä toimittamasta sakramentteja.” Hän siteeraa Augsburgin tunnustusta: ”Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.” (Augsburgin tunnustus, XIV artikla). Jolkkonen selittää, että viittaus latinankielisessä tekstissä asianmukaiseen kutsumiseen (rite vocatus) tarkoittaa pappisvirkaan kutsumista ja vihkimistä. Jolkkosen mukaan tämä näkyy selvästi Philipp Melanchtonin omasta selitysteoksesta Augsburgin tunnustukseen.

Jolkkonen toteaa, että Augsburgin tunnustus haluaa säilyttää myös piispan viran (kr. episkopos), ja että tämä seurakuntien kaitsijan eli piispan virka mainitaan useaan kertaan Raamatussa (Fil. 1:1, Apt. 20:28, 1. Tim. 3:2, Tit. 1:7). Jolkkosen mukaan luterilainen käsitys on, että piispan tulee maallisten tehtävien sijaan keskittyä Jumalan sanan opettamiseen, sakramenttien hoitamiseen, syntien päästämiseen ja evankeliumin vastaisten oppien torjumiseen (Augsburgin tunnustus XXVIII artikla). Jolkkosen mukaan kirkon uskonkäsityksen ja tunnustuksen sekä Lutherin opin mukaan Kristuksen asettamien sakramenttien julkinen hoitaminen kuuluu pappisviralle, joka on Jumalan asettama kirkon vihkimysvirka. Jolkkonen toteaa, että Lutherin mukaan pappisvirka eli sanan ja sakramenttien hoitamisen palveluvirka on viides todellisen kirkon tuntomerkki, kasteen, ehtoollisen ja ripin rinnalla. Jolkkonen esittää, että myös Lars Levi Laestadius, joka itsekin oli evankelis-luterilaisen kirkon pappi, sitoutui julistuksessaan ja työssään tähän järjestykseen. Jolkkonen katsoo, että kirkkolainsäädäntö on tämän suhteen johdonmukainen kirkon tunnustuksen ja raamatuntulkinnan kanssa, kun se säätää yksiselitteisesti: ”ehtoollisen jakaa pappi” (KJ 2:12) sekä ”kasteen toimittaa pappi” (KJ 2:13). Kirkkolain mukaan ”evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä” ja piispa ja tuomiokapituli päättävät pappisvirkaan vihittäväksi hyväksymisestä (KL 5:1).

Jolkkonen vetää seuraavan johtopäätöksen: ”Edellä sanotusta käy ilmi, että joidenkin esikoisten maallikkosaarnaajien pyrkimys kumota pappisvirka ja toimittaa kasteita ja ehtoollisia on selvästi ja yksiselitteisesti ristiriidassa kirkkomme tunnustuksen (Augsburgin tunnustus V ja XVI) ja järjestyksen (KJ 2:12–13) kanssa.”

Lutherin käsitys pappisvirasta Jumalan asetuksena

Jolkkosen mukaan esikoisten säännöissä[7] on viittaus ”Lutherin oppiin” arvovaltaisena auktoriteettina, joka ohjaa julistusta ja toimintaa. Jotkut esikoiset ovat hänen mukaansa pyrkineet oikeuttamaan luterilaista tunnustusta vastaan olevan toimintansa Martti Lutherin kirjeellä Böömin veljille (1523). Tämän käsityksen mukaan Luther kirjeessä Böömin veljille kumoaisi pappisviran ja kannattaisi sitä, että kaikki kastetut olisivat oikeutettuja toimittamaan sakramentteja. Jolkkonen kumoaa tämän väärän tulkinnan, ja toteaa että latinankielinen kirje on sopusoinnussa Augsburgin tunnustuksen kanssa. Kirjeessään Luther nimenomaisesti toteaa, että ”ordinaatio” (apostolisen perinteen mukainen papiksi vihkiminen, joka tapahtuu rukouksin ja kätten päälle panemisin), perustuu Raamatun arvovaltaan ja apostolien ohjeisiin ja esimerkkiin, että seurakunta saisi sananpalvelijoita: ”Julkinen sanan palveluvirka, jonka välityksellä Jumalan salaisuudet tehdään tunnetuksi, tulee asettaa pyhän vihkimyksen (ordinatio) kautta kirkon korkeimmaksi ja tärkeimmäksi asiaksi. Sillä ilman sanaa kirkko ei ole mitään ja sanan varassa on kaikki.” (WA 12, 173. 1–6).

Jolkkosen mukaan Luther arvostelee keskiaikaista katolista kirkkoa kohtalokkaasta kaventumisesta: pappisviran hoidossa oli sivuutettu evankeliumin opettaminen eli sanan palvelu ja keskitytty ainoastaan rippiin ja messu-uhriin. Jolkkonen katsoo, ettei Lutherin pyrkimys missään nimessä ollut kumota pappisvirkaa, vaan puolustaa sitä ja pyrkiä palauttamaan pastorin työn ytimeen sanan julistus. Jolkkonen kirjoittaa: ”Hän kehottaa böömiläisiä (WA 12, 194, 1) valitsemaan ja vihkimään piispoja (episcopi) ja pastoreita (pastores) Jumalan sanan palvelijoiksi (minister).”

Jolkkosen mukaan Luther vahvistaa tämän käsityksensä myös kirjassaan Kirkosta ja kirkolliskokouksista, jossa Luther pitää kirkon vihkimysvirkaa todellisen kirkon yhtenä tuntomerkkinä ja että kirkon valinnan ja vihkimisen kautta tullaan tähän virkaan. Jolkkonen kumoaa myös käsityksen, että Lutherin kirjeellä strassburgilaisille voisi perustella sakramenttien omavaltaista toimittamista: ”Myös tämä perustelu on virheellinen, sillä kirje ei liity nyt puheena olevaan kysymykseen.” Jolkkonen toteaa, että sakramenttien omavaltaisen toimittamisen perustelut osoittautuvat lopulta sisäisesti ristiriitaiseksi.

Miten yhteys voisi palata?

Jolkkonen päättää kirjeensä vetoomukseen:

Vetoan, että uskollisina näille kehotuksille esikoislestadiolaiset pysyvät kirkon yhteydessä ja sitoutuvat sen tunnustukseen. Yhteys on yhä mahdollista. Se onnistuu, kun esikoislestadiolaisten perheiden ja paikallisosastojen hengellinen elämä järjestetään siten kuin se on jo vuosikymmenien ajan järjestetty kirkkomme seurakunnissa. Siihen saatte kaiken tukeni ja apuni. Sen ehdoton edellytys on, että esikoisten paikallisyhdistykset pidättyvät sellaisista uusista käytännöistä, jotka ovat yksiselitteisesti kirkon tunnustuksen ja järjestyksen vastaisia. Muut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat tietoisia tästä kirjeestä ja liittyvät tähän vetoomukseen.

Jolkkosen avoimen kirjeen julkaisemisen jälkeen Suomen esikoislestadiolaisuus on jakautunut kahteen yhdistykseen. Jos esikoislestadiolaiset haluavat palauttaa yhteyden Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon sekä liikkeen sisäisen yhteyden, se edellyttäisi sakramenttiseparatismin peruuttamista. Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta se edellyttää sitä, että Raamattuun pitäytyville kristityille annettaisiin aidosti tilaa harjoittaa uskoaan ja toimia kirkossa. Olisi toivottavaa, että pappisvirassa voisivat palvella myös he, jotka eivät voi Raamatun takia hyväksyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ratkaisua avata pappisvirka naisille.•

 

 

Viitteet

  1. Esikoislestadiolaiset kutsuvat seurapuhujiaan ”saarnaajiksi”, vaikka he ovat maallikkopuhujia. Väärinymmärrysten välttämiseksi käytän tästä eteenpäin heidän itse käyttämäänsä termiä ”saarnaaja”.
  2. Lapin ”vanhimmista” löytyy kirkkohistoriallista tutkimusta: Pekka Raittila: Esikoislestadiolaisuus Suomessa, SKHS:n vuosikirja 74, 1984, Helsinki, sekä Jouko Talonen: Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900– 1944, 1993, SKHS, Helsinki.
  3. Amerikan lestadiolaisuudesta on kirkkohistoriallista tutkimusta: Pekka Raittila: Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885, 1982, ja Tuomas Palolan väitöskirja Amerikkalainen vai pohjoismainen? Amerikan apostolis-luterilaisuus 1884–1929, 2014.
  4. http://www.sakramentit.fi/ wordpress/wp-content/uploads/2016/07/20160723_TiedoteLauantainKokouksesta.pdf.
  5. Esikoiset ry:n perustamisesta ja Hämeenlinnassa pidetystä saarnaajien kokouksesta on uutisoinut Kotimaa24 15. elokuuta 2016.
  6. Jari Jolkkosen avoimen kirjeen voi lukea kokonaisuudessaan Kuopion hiippakunnan kotisivuilta osoitteesta http:// www.kuopionhiippakunta. fi/?x20043=2251235.
  7. Jolkkosen avoin kirje on julkaistu ennen Esikoiset ry:n perustamista. Jolkkonen viittaa Esikoislestadiolaiset ry:n sääntöihin.

Perusta 4 | 2017

Tässä numerossa

 

194 | Pääkirjoitus

196 | Perustalla

197 | Artikkelit

  • 198 | Reformaatiossa on kyse Jumalan sanasta (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Sammeli Juntusen mukaan kirkon slogan Armoa 2017! ei riitä.
      On puhuttava siitä, että Jumala on oikeasti olemassa.
  • 207 | Anekauppa ja omientuntojen sitominen palanneet kirkkoon
    • Jussi Rytkönen väittää, että puhe Jumalasta on korvautunut puheella
      oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.
  • 211 | Uskoiko Luther Raamattuun koska hän uskoi Kristukseen – vai päinvastoin
    • Emme tiedä Kristuksesta mitään ilman Raamattua, kirjoittaa Leif Erikson.
      Siksi tulee luottaa Raamattuun voidakseen saada yhteyden Kristukseen.

224 | Tässä ja nyt

  • 225 | Koivisto, kirkko ja usko
  • 227 | Luther julistajana: kaksitoista teesiä
  • 228 | Uskonpuhdistus – kirkkohistorian mustia sivuja?
  • 229 | Rajapyykkien siirtäminen

232 | Kirjat

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 233 | Emil Anton: Katolisempi kuin luulit
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 234 | Augustinus: Jumala syntyi ihmiseksi
    • Arvostelijana Markus Korri
  • 236 | Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 238 | Timo Rämä: Kun Jumala herätti toimimaan
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

241 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 12. sunnuntaista helluntaista ja päättyy 21. sunnuntaihin helluntaista.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Perusta 3 | 2017

Tässä numerossa

 

130 | Pääkirjoitus

131 | Perustalla

132 | Artikkelit

  • 133 | Kristillinen ihmiskuva ja modernit ihmisoikeudet (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Kuopion piispan Jari Jolkkosen mukaan ihmisoikeuksien
      ja kristinuskon ei tarvitse joutua ristiriitaan keskenään.
  • 149 | Suvaitsevaisuuden merkityksestä
    • Yliopistolehtori Olli-Pekka Vainio kysyy, löytyykö
      välinpitämättömän relativismin ja yhdenmukaisuuteen
      pakottamisen väliltä lainkaan aitoa suvaitsevaisuutta.
  • 153 | Voidaanko kristinuskoa ”lisätä”?
    • Kirkkoherra Lasse Marjokorpi etsii ratkaisua kirkon umpikujaan
      yhdistysmuotoisista kirkon sisäisistä yhteisöistä.

160 | Tässä ja nyt

  • 161 | Amerikan yliopistojen sananvapaus uhkaa jäädä poliittisen kuohunnan jalkoihin
  • 163 | Mitä islamista saa sanoa?
  • 166 | Esivalta, lait – ja Jumalan sanaan sidottu omatunto

168 | Kirjat

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 169 | Ville Auvinen – Timo Eskola – Timo Liiri: Ylösnousemus – Juutalaisen teologian tausta, evankeliumien todistus ja korotuskristologian synty
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 171 | Timo Junkkaala: Oikein väärin ymmärretty Luther
    • Timo-Matti Haapiainen
  • 173 | Päivi Räsänen: Eutanasia – Mistä on kysymys?
    • Reino Pöyhiä
  • 174 | Gustav Björkstrand: Elämä on joukkuepeliä – John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana
    • Timo Junkkaala

177 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa juhannuspäivästä pääsiäisestä ja päättyy 11. sunnuntaihin helluntaista.

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Onko luterilaisuus vielä pelastettavissa?

Perusta  4 | 2017

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi on huipentumassa. Vuosi on antanut kaikille luterilaisille mahdollisuuden tarkastella oman perinteensä arvoa ja arvioida luterilaisen uskontulkinnan merkitystä tässä ajassa. Toisaalta luterilaisen teologian perinteinen sisältö on ainutlaatuisen hieno. Toisaalta liberalisoituneet kirkot ovat pitkälti tyhjentyneet tuosta sisällöstä. Onko mitään tehtävissä?

Ehkä kaikkein keskeisin ja arvokkain uskonpuhdistuksen löytö oli vapautuminen ahdistavasta kristinuskosta. Tietyltä osaltaan tämä johtui varmaankin Lutherin omista kokemuksista, kuten niin usein muistutellaan. Täytyy kuitenkin huomata, että varsinainen muutos oli teologinen. Kyse oli äärimmäisen tärkeästä asiasta: katolinen teologia oli vuosisatojen ajan opettanut, että ihminen uudistuu hänen sydämeensä vuodatetun rakkauden avulla. Lutherin aikana tämä oli yhä Erasmuksen, Lutherin kuuluisan kiistakumppanin näkemys. Katoliset opettivat, että uskovan tulee elämässään osoittaa rakkauden merkkejä. Jos niitä ei näy, elämässä on jotain väärin.

Lutherin uudistukseen kuului se, että hän alkoi lukea Raamattua avoimin mielin. Hänen mielestään Raamatun oman tekstin pitäisi antaa ohjata teologian syntyä. Tekstien äärellä hän pian löysi aiheet, joilla oli selvä kosketuskohta hänen omaan elämäänsä. Tuloksena oli sisäinen ristiriita. Se lähimmäisenrakkauden vaatimus, jota hän itsekin piti tärkeänä, ei kyennyt ohjaamaan hänen elämäänsä vapaaseen ja iloiseen uskoon.

Ongelmana oli se, että kultainen sääntö toimi jatkuvasti kahteen suuntaan. Samalla, kun olen täysin vakuuttunut siitä, ettei minun mainettani saa loukata, olen kovin herkästi pilaamassa toisten maineen. Samalla, kun pidän pahana sitä, että joku on vihainen minua kohtaan, olen tästä tiedosta huolimatta vihainen monia kohtaan. Hyvä sääntö ei kykene uudistamaan elämää. Onko tähän ristiriitaan ratkaisua?

Uskonpuhdistajien ratkaisu oli nerokas. He ymmärsivät, että lain vaatimus ja evankeliumin lahja tulee erottaa toisistaan. Laki kyllä riisuu sydämen paljaaksi ja osoittaa huonoimmatkin motiivimme toiminnan takana. Jumalan käsky syyllistää meitä. Ja näin suuria ihanteita etsivä ihminen ajautuu umpikujaan. Evankeliumin yksinkertainen ihme on kuitenkin siinä, että armo lahjoitetaan syntiselle. Jeesus on syntisten ystävä. Anteeksianto on ehdoton ja siksi evankeliumi on pelkkää armoa.

Uskonpuhdistuksen hengelliset aarteet ovat yksi asia. Arjen luterilaisuus on kuitenkin toista. Juhlavuoden synodaalikirjassa Armon horisontit piispa Jari Jolkkonen muistuttaa, että elämme hajoavan luterilaisuuden keskellä. Kuten Jolkkonen toteaa, lännen ja pohjoisen luterilaiset kirkot kutistuvat ja maallistuvat. Vaikka Suomessa kirkkoon kuuluu vielä valtaosa kansalaisista, asetelma on pieni näköharha. Luterilainen identiteetti katoaa, ja Suomessa liitytään kansainväliseen trendiin. Lännen vanhoista kirkoista erotaan tasaiseen tahtiin. Vain Afrikan ja Aasian luterilaiset kirkot kasvavat.

Tilannearvio kirkkomme tilasta on siten hieman synkeä. Kutistuva liberaaliprotestanttinen kirkkomme menettää jäseniään ja on jatkuvasti sisäisten kiistojen repimä. Ongelmia tuottaa kirkosta vieraantuva yhteiskuntamme, joka syöttää kirkolle yhä uusia kiistan aiheita asettamalla perinteisiä kristillisiä näkemyksiä kyseenalaiseksi.

Ovatko luterilaiset siis marginaalissa? Globaalia tilannetta ajatellen ovat. Katolinen kirkko voi hyvin ja ortodokseja on huomattavasti enemmän kuin luterilaisia. Kolmannen maailman evankeliset ja helluntailaiset kirkot kasvavat ja Afrikka taitaa tilastojen kannalta olla yhä maailman kristillisin maanosa. Painopiste on tosin siirtymässä Aasiaan. Yhteistä säilyneille kirkoille näyttää olevan ainakin konservatiivisuus.

Suomalaisessa keskustelussa luterilainen kirkkomme on kuitenkin usein maailman napa. Etenkin liberaalien äänenpainojen esittäjät esiintyvät rohkeasti opin muuttajina, etiikan nykyaikaistajina ja maailmanpoliisina. He vaativat, että vähintäänkin koko luterilaisen kirkkomme, tai ehkä suorastaan koko kristikunnan pitäisi hylätä tunnustukseen sitoutuminen ja isiltä opittu kristillinen moraali.

Kirkkoamme onkin pystytty muuttamaan. En tarkoita vain vähittäistä sopeutumista ja mukautumista etenkin postmodernien vähemmistöryhmien vaatimuksiin. Perhettä ja seksuaalisuutta koskevat aiheet saavat kyllä otsikoita, mutta ne ovat vain jäävuoren huippu. Kirkossamme on samaan aikaan luovuttu evankelisen opetuksen ja julistuksen normeista ja monien teologian ydinkohtien sitovuudesta – alussa kuvattujen aarteiden perinnöstä.

Tapahtuneet muutokset vain korostavat sitä, että kirkkomme on kansainvälisessä keskustelussa marginaalissa. Kirkon painoarvo ei nouse ääntä korottamalla. Sen sijaan moni kansainvälinen keskustelu on jo osoittanut, että niin vanhat ja perinteestä kiinni pitävät kirkot kuin nuoret kirkotkin vieroksuvat opillisesti hajanaista ja postmoderneja tasa-arvovaatimuksia esittävää luterilaisuutta. Tämä jännite kohdataan etenkin lähetyskenttien tilanteessa.

Onko mitään siis tehtävissä? Uskonpuhdistuksen perintö on arvokas, mutta se alkaa olla menetetty. Juhlavuoden tuottaman huumorin kukkasen mukaan menossa on ollut reformaation muistojuhla (mitä nimitystä on myös käytetty). Kevyet mullat. Kuten yllä on todettu, monet suuret kirkkokunnat pitävät luterilaisia kirkkoja enää pieninä radikalisoituneina ryhminä kristinuskon laitamilla. Sellaisen aseman myös oma kirkkomme saa nykytilanteessa.

Mikä sitten on tunnustuksellisen luterilaisuuden asema suomalaisessa kristillisyydessä? Käsityksemme kirkosta ja etenkin luterilaisesta kirkosta on muuttumassa. Käytäntö on jo näyttänyt, että paikallisseurakuntarakenne menettää merkitystään. Yhteisöllisyys toteutuu usein pienempien ryhmien kautta. Kansainvälistä kenttää ajatellen yksittäiset jäsenet puolestaan etsivät yhteyttä ja tukea erilaisista ei-luterilaisista kirkoista ja seurakunnista.

Onko luterilaisuus pelastettavissa? Luulenpa, että paluuta menneeseen ei ole. Vanhat protestanttiset kirkot menettävät jäseniään kaikkialla. Nuori sukupolvi kasvaa erossa kristillisestä perinteestä. Samalla meidän luterilaisen kirkkomme sisäiset kiistat osoittavat, että postmodernille ajalle tyypillinen valtataistelu vie kirkkoamme nopeata vauhtia kohti hajaannusta. Tällaisessa tilanteessa meidän ei varmaankaan pidä keskittyä vanhan luterilaisuuden pelastamiseen. Sen sijaan meidän tulee etsiä uusia ratkaisuja ja keskittyä evankeliumin julistamiseen luterilaisen perinteen parasta antia hyödyntäen.

Timo Eskola

Kavennettu sanan- ja uskonnonvapaus

Perusta  3 | 2017

Ennen oli vallalla ajatus, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Eikä vain saa, vaan oikeastaan pitää. Kaikki tabut oli syytä rikkoa. Sananvapauden sankareita olivat ne, jotka käyttivät kovinta kieltä. Varoittavana esimerkkinä sananvapauden rajoittamisesta pidettiin Hannu Salaman saamaa tuomiota jumalanpilkasta. Uskonnon pilkkaamista pidettiin erityisenä osoituksena sanan- ja uskonnonvapauden toteuttamisesta.

Mutta nyt ovat sananvapauden rajat tulleet vastaan. Ei vain media, vaan käräjäoikeudetkin tuomitsevat ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.  Helsingin Sanomat kommentoi: ”Jumalaa ei tarvitse enää kunnioittaa, vähemmistöjä kyllä”.

Sananvapauden rajoja on koeteltu maailmallakin. Brexitin puolustajien muunneltu totuus ja Donald Trumpin vallattomat vaalipuheet synnyttivät käsitteen totuuden jälkeinen aika. Juuri kun oli sanottu, ettei postmoderni aika tunnusta objektiivisia totuuksia, on uudelleen alettu kaivata faktoja. Kun oli opittu, että kullakin on oma totuutensa, ja että niitä kaikkia pitää kunnioittaa, epäasialliset ”henkilökohtaiset totuudet” täyttivät sosiaalisen median. Kaiken suvaitseminen törmäsi vihapuheisiin, joita ei voitu suvaita.

Loukkaavaa vihapuhetta ei tietenkään tule sallia. On aivan oikein ja tarpeellista torjua kaikki myös islamiin ja muslimeihin kohdistuva torjunta ja aggressio. Pitäisi olla aivan selvää, että meidän velvollisuutemme on ottaa ystävällisesti vastaan kaikki omasta maastaan lähtemään joutuneet heidän uskonnostaan tai kansallisuudestaan riippumatta.

Tässä numerossa kiinnitetään huomiota sellaisiin sananvapaus- ja uskonnonvapausongelmiin, jotka eivät näytä kiinnostavan mediaa eivätkä poliitikkoja.

Tilanne on erityisen hankala ja epäoikeudenmukainen islamilaista vainoa länteen panneiden kristittyjen kannalta. Vaikka suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on kristittyjä, julkisuus ei ole kiinnostunut heistä ja heidän oikeuksistaan. Keskustelua suurmoskeijasta käydään vilkkaasti, mutta kuka puhuu kristityistä maahantulijoista ja heidän tarpeistaan. He tulivat ns. kristilliseen länteen islamin vainon alta, mutta täällä heidät unohdetaan.

Toisessa tämän lehden kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten opiskelijoiden mielenosoitukset Amerikassa ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. 1960-luvulla osoitettiin mieltä sen puolesta, että sananvapaus kuuluu kaikille, myös ja varsinkin niille, jotka kritisoivat valtaapitäviä. Nyt opiskelija-aktivistit osoittavat mieltä sensuurin puolesta. Yliopistoille ei haluta puhumaan niitä, joiden sanoma poikkeaa vallitsevasta liberaaliksi kutsutusta ajatusmaailmasta. Jos jonkun luennoitsijan mielipide on tarpeeksi väärä, se oikeuttaa mellakoitsijoiden mielestä väkivallan käytön. Jotkut eivät uskalla enää tunnustaa poliittista tai uskonnollista vakaumustaan.

Raamattu haluaa palauttaa meidät totuuden aikaan. Raamatun mukaan Paholainen on valheen isä. ”Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan.” (Joh 8:44) Jokaisen on syytä tarkata omia puheitaan.

Kahdeksas käsky kieltää valheet ja väärät todistukset. Lutherin selityksen mukaan ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jälleen on syytä kysyä niin kuin Luther aikanaan: mitä se on? Se merkitsee sitä, että torjutaan kaikki loukkaava puhe. Mutta muuta sensuuria ei tarvita. Se merkitsee myös sitä, että on puhuttava sorrettujen ja niiden puolesta, joiden on itse vaikea saada ääntään kuuluville. Myös kristillinen vakaumus on saatava ilmaista ilman pelkoa seurauksista.

Sanan- ja uskonnonvapaus ovat kristillisen uskon arvokkaita seurauksia. Parhaiten niistä pidetään huolta, kun noudatetaan totuutta rakkaudessa. Ja puhutaan hänestä, joka on Totuus.

Timo Junkkaala