YLE Uutiset käsitteli alkusyksystä Vaasan suomalaisen seurakunnan sisäisiä jännitteitä. Verkkojutusta syntyi mielikuva sorretuista sateenkaariaktivisteista ja yksinvaltiaan elkein käyttäytyvästä, syrjivää vakaumusta kannattavasta kirkkoherrasta. Sen lisäksi, että uutinen muistutti tiettyä ideologista narratiivia sankareista ja konnista, siinä vaiettiin konfliktin perusongelmasta: siitä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa yritetään saattaa valtaan sen uskon ja tunnustuksen vastainen teologia ja käytäntö. 

Uutinen paljastaa kirkon alennustilan jälkikristillisen maailman arvosodassa, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisen koettelemuksen, johon apostolisesta ja raamatullisesta uskosta kiinnipitävät joutuvat kirkkotaistelussa. Heitä vastaan on merkittävä osa seurakuntien työntekijöistä, kirkon jäsenistöstä ja sekulaarista valtamediasta. Ja kuten piispojen keskuudesta nouseva aiempaa omavaltaisempi johtamistyyli osoittaa, heitä vastaan ovat kirkon valtarakenteet ylintä johtoa myöten. Lakien ja asetustenkin tuki on menetetty. Vallan suojassa aktivistien laittomuus on nyt sallittua, jopa suotavaa, kun sillä edistetään sateenkaari-ideologian ylivaltaa ja syrjitään herätyskristittyjä. Väistämättä kirkon henkilöstön ja jäsenistön vaikeneminen ja mukautuminen lisääntyvät. 

Niin sanotussa isossa kuvassa yksittäisen uskollisen kirkkoherran valinta tai enemmistö seurakuntaneuvostossa ei muuta kehityskulkua. Niillä jarrutetaan tulvaporttien väistämätöntä murtumista, jolloin liberaalien vimma hajottaa kirkko pääsee riehumaan estoitta. Viivytystaisteluilla on arvonsa. On syytä iloita kirkon työntekijöistä ja vastuunkantajista, jotka löytävät tilan toimia uskon puolesta. Mutta sellaisten valopilkkujen ei pidä estää näkemästä kokonaistilannetta ja tarvetta rakenteille, joissa uskon aarteet säilyvät. 

Kun rukoilemme Jumalan väliintuloa historiallisen kirkkorakenteen parhaaksi, emme pyydä muutaman johtohenkilön kääntymistä. Pyydämme hiippakuntaneuvostojen, kirkkovaltuustojen, tuomiokapitulien, piispainkokouksen, Kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen läpi leikkaavaa herätystä. Onnistuakseen kääntämään kirkon kohtalon herätyksen on temmattava mukaansa suuri osa päättäjistä ja saatava itselleen valta kirkossa, joka on ollut huono toivottamaan tervetulleeksi aiemmat herätykset ja pikemminkin ajanut ne pois tai yrittänyt sammuttaa ne. Jumalan väliintulo on mahdollinen, mutta meidän on oltava rehellisiä siinä, mitä väliintulosta pitäisi seurata, jotta suunta muuttuisi ratkaisevasti. 

Nykytilanteessa herätysliikejohtajat voisivat alistua piispalliseen saneluun. Sen seurauksena toiminnallinen itsenäisyys lakkaa, teologinen profiili taantuu sanahelinäksi ja liikkeiden papit kytketään tiukasti kirkollisen vallan talutusnuoraan. Näin säilyy näennäinen kirkollinen ykseys liikkeiden olemassaolon ja luterilaisen tunnustuksen kustannuksella. Taipumisesta seuraa järjestöjen hajoaminen, kun niiden ystävät eivät kuitenkaan alistu konventikkeliplakaatien paluuseen, vaan etsivät elintilansa muualta. 

Jos ja kun herätysliikkeissä ollaan hereillä sen kanssa, miten päättäväisesti kirkon johdossa tavoitellaan joko niiden kontrolloimista tai ulosajamista, on luterilaisen uskon ja oman liikkeen selviytymisen takia pakko tehdä ratkaisuja, joilla turvataan toiminnan itsenäisyys. 

Kyse ei kuitenkaan ole vain järjestöjen tulevaisuudesta. Individualistisessa ja sekulaarissa ajassa ihmiset etsivät vakautta ja yhteisöä, jossa heidän rikkinäisyytensä ja pahuutensa kohtaa elävän Jumalan todellisuuden. Tehokasta evankeliointityötä on uusien seurakuntien istuttaminen. Nämä yhteisöt kasvavat ja ovat omiaan kantamaan lähetysvastuuta. Teologisista, toiminnallisista ja missionaarisista syistä on ratkaisevaa, että Suomeen syntyy uusia messuyhteisöjä ja että vanhat jatkavat toimintaansa tilojen ja ehtoollislupien epäämisistä huolimatta. Tärkeää on myös, että järjestöt ottavat vastuulleen teologiensa kouluttamisen ja pappiensa vihkimisen. Rakkaus evankeliumiin, kuuliaisuus kirkon Herralle ja lähetyksen tarpeet edellyttävät näitä ratkaisuja. 

Kehitys on ollut käynnissä pitkään. Jo vuosien ajan on kasvanut uusi kirkollinen rakenne siellä, missä järjestöt ovat vaalineet itsenäisyyttään. Tulevaisuudessa ääriviivat selvenevät ja yksityiskohdat lisääntyvät. Kristuksen kirkko saa paikalliset näkyvät muotonsa, jotka vaihtelevat historian ja kulttuurien muuttuvien olosuhteiden mukana. Kyse ei ole Kristuksen kirkon hajottamisesta vaan sen pelastamisesta, mikä pelastettavissa on, jotta isiemme luterilainen usko säilyisi maassamme myös seuraaville sukupolville kontekstissa, jossa rakenteet taas tukevat tuota uskoa eivätkä taistele sitä vastaan. 

Ehkä uusi rakenne onkin sitä kauan kaivattua ja pitkään rukoiltua Jumalan ihmettä ja väliintuloa, vaikkei se vastaa ajatustamme siitä, miten Jumalan tulisi toimia. Onhan hänen teidensä tapana olla toisenlaisia kuin meidän ihmisten. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT