Evankeliumin puolesta: Johdanto kristilliseen apologetiikkaan

Perusta 1 | 2022

Vesa Ollilainen

Kirjoittaja on teologian tohtori, Kansanlähetysopiston vararehtori, Perustan toinen päätoimittaja ja Suomen teologisen instituutin teologinen asiantuntija

Johdanto

Kristillinen apologetiikka on saamassa tukevan jalansijan Suomessa. 2000-luvun aikana maassamme on julkaistu vaikuttava määrä modernia apologeettista käännöskirjallisuutta.[1] Klassikkoja on käännetty suomeksi,[2] samoin aivan viime vuosina varhaisen kirkon apologeettojen teoksia.[3] Myös suomalaisten kirjoittamia teoksia ilmestyy.[4] Verkossa tapahtuu paljon, ja on mahdotonta olla perillä kaikesta, mutta tässä mainittakoon sivusto apologia.fi, joka tekijöidensä mukaan käsittelee ”kristinuskon totuusväittämiä uskonnon, teologian ja filosofian alueella”.[5] Koulutusrintamalla on tarjolla Kansanlähetysopiston apologiaforum-viikonlopputapahtuma, apologeettiset verkkokurssit ja arkiperiodit sekä lukuvuoden mittainen apologialinja.

Toisaalta sekä käsite että ilmiö ovat kiisteltyjä. Vuoden 2020 lopulla piispa Jari Jolkkonen piti alustuksen ekumeenisen teologian webinaarissa apologetiikasta.[6] Jolkkosen mukaan jotkut kavahtavat koko apologia-sanaa. Heille se samaistuu ”uhkailevaan ja kovasydämiseen fundamentalismiin”. Toisille apologia on herätysliikkeiden kolehtikaitsentaa, kirkon jäsenien säilyttämistä vetoamalla hyötyyn totuuden sijaan tai kristillisen uskon pelkistämistä oikeaksi moraaliksi ja oikeiksi arvoiksi, jolloin evankeliumi katoaa. Jolkkonen toteaa: ”Apologia näyttää siis olevan tärkeä, ajankohtainen ja välttämätön, mutta myös vaikea asia.”

Tämän artikkelin on tarkoituksena olla ensimmäinen osa artikkelisarjassa, joka pyrkii edistämään tärkeää, ajankohtaista ja välttämätöntä asiaa, ja tehdä siitä aavistuksen helpompaa. Tässä ensimmäisessä artikkelissa tarkastelemme apologetiikan uusitestamentillisia juuria ja käsitteen sisältöä sekä tutustumme apologetiikan perustavaa laatua oleviin piirteisiin. Artikkelien tavoitteena on tarjota lintuperspektiivi kristillisen apologetiikan monipuolisuuteen ja -ulotteisuuteen sekä keskusteluun apologetiikan mahdollisuuksista ja rajoista.

Apologetiikka Uudessa testamentissa

Kristillisen apologetiikan perusta on Uudessa testamentissa ja siellä esiintyvissä käsitteissä. Kreikan substantiivi apologia tarkoittaa puolustusta tai puolustuspuhetta ja verbi apologeomai puolustautumista tai puolustuspuheen pitämistä. Luukkaan kaksoisteoksessa apologetiikka viittaa suusanalliseen puolustautumiseen oikeudenkäyntitilanteessa, usein vihamielisessä ympäristössä ja mahdollisesti vainon keskellä. Jeesus kertoi seuraajilleen, että heitä odottavat kuulustelut, oikeudenkäynnit ja vainot. Vaikealta näyttävään tilanteeseen hän osoitti lohdulliset sanat: ”Älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava.” (Luuk. 12:11–12, tässä ja muualla KR-92.) Sellaisessa tilanteessa Jeesukseen uskovat saavat kokea, ”ettei yksikään vastustajanne kykene kiistämään eikä kumoamaan sanojanne” (Luuk. 21:13–15). Luukkaan kaksoisteoksessa teema jatkuu kuvattaessa Paavalin koettelemuksia. Hän piti puolustuspuheen raivoisan kansanjoukon edessä Jerusalemissa (Ap. t. 22:1) ja Rooman viranomaisten käsitellessä juutalaisten häntä vastaan esittämiä syytöksiä (Ap. t. 25:8; 24:10; 25:16; 26:1–2, 24).

Jeesuksen julkinen toiminta päättyi oikeudenkäyntiin, jossa hän ei juuri puolustanut asiaansa. Sen sijaan toimintansa aikana Jeesus joutui (ja hakeutui) tilanteisiin, joissa hänen oli puolustauduttava. Kun fariseukset ja lainopettajat paheksuivat Jeesusta sanoessaan ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan”, Jeesus vastasi heille kertomalla kolme vertausta, jotka haastoivat kuulijat arvioimaan uudelleen tilannetta näkökulmasta, joka oikeutti hänen toimintansa (Luuk. 15:1–32). Kriitikkojen halventavaa väitettä Jeesuksesta ajamassa ulos pahoja henkiä itsensä pääpaholaisen voimin seurasi puolustuspuhe, jossa Jeesus osoitti syytöksen mahdottomat loogiset seuraukset ja selitti, mitä tilanteesta tuli päätellä (Luuk. 11:14–20). Sapattina tehty ihme tai opetuslasten arveluttava käytös viljapellon laidalla kaipasivat selvennystä (Luuk. 6:1–11). Jeesus käytti mielikuvitusta aktivoivia kertomuksia, hallitsi iskulauseet ja käänsi kysymyksillä kriitikkojen kärjen takaisin. Evankelistan kuvaus Jeesuksen taidosta väistää arvostelijoidensa asettamat ansat on paljonpuhuva: ”Jotkut lainopettajista sanoivat tähän: ’Hyvin vastasit, opettaja.’ Silloin ei enää kenelläkään ollut rohkeutta kysyä häneltä mitään.” (Luuk. 20:39–40).

Evankelistan kuvauksessa Jeesuksesta näemme, että apologeettinen toiminta ei rajoitu oikeudenkäyntitilanteeseen. Jeesus puolustautui, kun hän kohtasi kritiikkiä, ja hän puolustautui menestyksekkäästi. Kun hänen vaientamisensa sanoilla epäonnistui, turvautuivat vastustajat nauloihin. Sama kaava toistuu Apostolien teoissa. Ensimmäiset kristityt puolustivat uskoa tehokkaasti, minkä seurauksena vastustajien sanalliset argumentit loppuivat. Niinpä nämä turvautuivat fyysisiin keinoihin. Stefanoksen kätten kautta tapahtui ihmeitä, jotka herättivät kansan kiinnostuksen. Sen takia ”muutamat miehet ryhtyivät väittelemään hänen kanssaan[.] – – Mutta Hengen voimalla hän puhui viisaasti, eivätkä he kyenneet pitämään puoliaan.” (Ap. t. 6:8–10.) Lopulta Stefanoksesta päästiin eroon kivittämällä. Samalla lailla kävi Paavalille hänen kääntymyksensä jälkeen: ”Mutta Saul sai yhä enemmän voimaa. Vääjäämättömin todistein hän osoitti, että Jeesus on Kristus, ja saattoi näin Damaskoksen juutalaiset hämmennyksen valtaan. Jonkin ajan kuluttua juutalaiset päättivät tappaa Saulin.” (Ap. t. 9:22–23; UT 2020 osuvasti ”osoittaessaan aukottomasti”.)

Miten Luukas luonnehtii Paavalin ja tämän työtoverien julistustyötä? Tyypillistä on, että Paavali todistaa tai osoittaa Kirjoitusten pohjalta Jeesuksen olevan Messias ja näin vakuuttaa kuulijansa kristillisen evankeliumin oikeellisuudesta. Esimerkiksi sopii Paavalin toiminta Tessalonikan synagogassa juutalaisten keskuudessa: ”Kolmena sapattina hän keskusteli heidän kanssaan pyhien kirjoitusten pohjalta ja selitti ne heille. Hän osoitti, että Messiaan täytyi kärsiä ja nousta kuolleista, ja sanoi: ’Juuri Jeesus, jota minä teille julistan, on tämä Messias, Kristus.’ Muutamat juutalaiset vakuuttuivat asiasta ja asettuivat kannattamaan Paavalia ja Silasta, samoin suuri joukko jumalaapelkääviä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset.” (Ap. t. 17:2–4; vrt. 14:1–2; 17:10–13, 32–34; 18:4–7; 28:23–24.) Paavali ei aina onnistunut taivuttamaan epäilijöitä uskoon, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä (Ap. t. 18:4; 19:8; 26:28; 28:23–24).

Paavalin merkittävin apologeettinen puhe on kesken jäänyt saarna Ateenan Areiopagilla (Ap. t. 17:22–31). Poikkeuksellinen se on siitä syystä, että meille ei muualla juuri kerrota, miten Paavali lähestyi ei-juutalaista kuulijakuntaa (vertaa kuitenkin Ap. t. 14:14–18). Puheessaan hän osoittaa kreikkalaisen uskonnollisuuden ongelmalliset lähtökohtaolettamukset ja käytännön sovellukset. Niiden tilalle hän tuo Vanhan testamentin luomisteologian, johon perustuu Jumalan asema ihmiskunnan tuomarina. Lopuksi Paavali esittää kääntymyskehotuksen, jonka oikeutuksena on Jeesuksen ylösnousemus. Merkillepantavaa on kirjoitussitaattien puuttuminen. Niitä Paavali käytti juutalaisten kuulijoiden keskuudessa. Yhtä lailla huomionarvoista on Paavalin tuntemus kreikkalaisesta runoudesta ja uskonnollisuudesta. Vanhan testamentin sijaan hän lainaakin runoilijoita. Toisinaan Paavalin puhetta on pidetty epäonnistuneena yrityksenä vakuuttaa pakanat, jota hän myöhemmin katui ja sen sijaan turvautui Korintissa ristikeskeisempään julistukseen. Siksi hän menestyi siellä Ateenaa paremmin (vrt. 1 Kor. 2:1–2). Luukas kuitenkin pitää Paavalin lyhyttä käyntiä Ateenassa onnistuneena. Yksittäiseksi jäänyt puhe herätti vastustusta mutta myös kiinnostusta siinä määrin, että muutamat kuulijat hakeutuivat Paavalin seuraan ja tulivat uskoon (Ap. t. 17:34). Paavali itse ei vaikuta olevan erityisen tyytymätön puheeseensa, koskapa hän Roomalaiskirjeen alkuluvuissa toistaa samansuuntaisia ajatuksia.

Oikeudellinen konteksti nousee esille myös kirjeissä. Evankeliumin levitystyö ja siihen osallistuminen oli Paavalille ilonaihe, ”olenpa vankilassa tai puolustamassa ja vahvistamassa evankeliumia” (Fil. 1:7; UT 2020 ”tai kun puolustan ilosanomaa ja esitän sille perusteita”). Kahlehdittuna olemisella oli mielekäs tarkoitus: ”minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia” (Fil. 1:16; UT 2020 ”ilosanoman puolustaja”). Samalla lailla tulisi kristittyjen nähdä tilanteet, joissa heitä uskonsa tähden parjataan ja he joutuvat kärsimään. Ne soivat mahdollisuuden kristilliselle todistukselle: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus [apologia] jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Piet. 3:15).

Uuden testamentin kirjoittajat pitävät ratkaisevan tärkeänä evankeliumin historiallisuutta. Apostolien teot alkavat toteamalla, että Jeesus ”monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa” (Ap. t. 1:3). Nämä ilmestymiset varustivat apostoleja toimimaan silminnäkijöinä tapahtumalle, jonka todistajia he olivat (Ap. t. 2:33; kts. myös 3:15; 4:10, 20; 5:30–32; 10:40–42; 13:30–31). Historiallisten tapahtumien painavuus näkyy Paavalin tiivistelmässä evankeliumista hänen vedotessaan elossa oleviin silminnäkijöihin (1. Kor. 15:3–8) ja selittäessään, miten kristillinen usko on vailla pohjaa ilman Kristuksen ylösnousemusta (1. Kor. 15:17). Samaten 1. Johanneksen kirje alkaa viittauksella siihen, mitä apostoli on nähnyt ja kuullut (1:1). Seurakunnalle kerrottiin tositapahtumista, ei ”mielikuvituksen luomuksesta” (Ap. t. 17:29) tai ”ovelasti sepitetyistä taruista” (2. Piet. 1:16.)

Käsite apologetiikka

Apologetiikasta esiintyy lukuisia määritelmiä. Esittelen tässä kolme kategoriaa. Ensimmäistä luonnehdin metodi- tai tapakeskeiseksi. Tällöin käsitystä apologetiikasta ohjaa se, miten sitä tehdään. W. L. Craigin mukaan apologetiikka ”on se kristillisen teologian haara, joka pyrkii tarjoamaan rationaalisen oikeutuksen kristillisen uskon totuusväitteille”.[7] On yleistä, että apologetiikka ymmärretäänkin kristillisen uskon järkiperäiseksi tai järjelliseksi puolustamiseksi.

Toiset määritelmät ovat sisältö- tai asiakeskeisiä. Ne painottavat sitä, mitä puolustetaan ja ovat yleisluontoisia. Sellaisia määritelmiä ovat Stefan Gustavssonin ”kristillisen uskon selittämistä ja puolustamista”[8] tai C. S. Lewisin yksinkertainen ”kristillisen uskon puolustamista”, [9] jolla hän tarkoittaa ”pelkistettyä” kristinuskoa, kristityt yhdistävää kristinuskoa, ei niinkään tunnustuskuntaisuuden värittämää uskontulkintaa.[10]

Kolmanneksi apologetiikka määritellään vaikutuskeskeisesti. Silloin korostetaan sitä, mitä apologetiikalla pyritään saamaan aikaan. J. Chatraw ja M. D. Allen määrittelevät apologetiikan ”käytännöksi vedota kristillisen uskon puolesta ja puolustaa sitä. – – Apologetiikan päämääränä on siivota pois epäilyksen ja skeptisismin roskat, jotta evankeliumi voidaan kuulla.”[11]

Kaikki tässä esitellyt määritelmät tuovat esille apologetiikan keskeisiä piirteitä. Ne myös vihjaavat, että on mahdotonta pelkistää apologetiikkaa yhteen lyhyeen määritelmään. Yleisesti ottaen apologeetat määritelmään katsomatta näkevät apologetiikan edistävän kristillistä evankeliumia. Määritelmä tarvitseekin rinnalleen joukon täsmennyksiä. Seikkaa havainnollistaa se, miten seuraavaksi hahmottelen tämänhetkistä ymmärrystäni apologetiikan luonteesta.

Apologetiikalla tarkoitan kristillisen evankeliumin puolustamista. Apologetiikan tavoite on, että ihminen esteettä kuulisi evankeliumin Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ainutlaatuisesta merkityksestä, ja evankeliumin sanan vaikutuksesta pääsisi osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta. Esteillä tarkoitan mitä tahansa asiaa, joka vähintäänkin vaikeuttaa evankeliumin kuulemista reilusti ja sen sijaan vääristää sen. Esteet voivat olla muun muassa älyllisiä, tunnepitoisia tai kuvitteellisia esteitä.

Apologeetan ei tarvitse joka tilanteessa nostaa käsiteltäväksi uskoa Kristukseen, mutta hänen tulee oppia näkemään, miten yksittäinen tarkastelun alla oleva asia palvelee evankeliumin kuulemista. Hänen tulee etsiä keinoja siirtyä evankeliumin kannalta kehällisistä kysymyksistä keskeisiin. Vaikka apologetiikka ja evankeliumi on teoriatasolla pidettävä erillään, käytännön tasolla niillä on tapana kulkea rinnakkain. Evankeliumin puolustaminen yhdistyy evankeliumin julistamiseen, selittämiseen ja opettamiseen. Tämän päivän evankelista on myös apologeetta ja apologeetta myös evankelista.

Määritelmää ei pidä ymmärtää siten, että se sulkee pois evankeliumin ulkopuolelle jäävien aiheiden tarkastelun, tai että niihin suhtaudutaan vähättelevästi ja ne käsitellään huolimattomasti. Kysymykset uskon ja tieteen suhteesta tai Raamatun luotettavuudesta ovat edelleen luonnollisia apologetiikan aihepiirejä, mutta ne palvelevat itseään suurempaa päämäärää. C. S. Lewis vertasi osuvasti puolustettavaa uskoa Jeesukseen Kristukseen ja puolustamista Johannes Kastajaan.[12] Johannes Kastajan on tehtävä tärkeä työnsä tien valmistajana Kristusta varten, mutta ilman Kristusta hänen työnsä on turhaa. Missä evankeliumi otetaan vastaan yksinkertaisella uskolla, apologetiikkaa ei tarvita. Apologetiikan tarpeellisuus nousee esille vasta, kun kysymykset ja epäilykset horjuttavat evankeliumia. Apologetiikan paikka on siinä kohdassa, jossa ”epäuskon maailma” ja ”uskon maailma” koskettavat toisiaan.

Apologetiikka ei ole vain teoreettinen oppiaine, jota harjoitetaan akateemisessa ympäristössä, ei liioin yksistään julkisissa (yliopisto)debateissa. Apologetiikan tarve ja luonne on läpileikkaava. Apologeettiset aiheet tulevat esille kaikkialla: kodissa, koulussa, työpaikalla, sosiaalisessa mediassa ja politiikassa. Evankeliumia on puolustettava tieteen foorumeilla, yliopiston käytävillä kuin myös populaari- ja korkeakulttuurissa. Epäusko ei riipu iästä, sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta tai älykkyydestä. Kristillinen kirkko tarvitsee apologetiikkaa ja apologeettoja, jotka palvelevat mitä erilaisimpia ryhmiä: lapsia, nuoria, duunareita, älykköjä, ateisteja tai välinpitämättömiä.

Evankeliumi voi yksinkertaisesti tarkoittaa syntien anteeksiantamisen sanaa. Tässä yhteydessä niin kapea määritelmä ei kuitenkaan riitä. Pikemminkin evankeliumin on viitattava ”koko Kristuksen oppiin”[13] tai muuhun vastaavaan laajempaan kokonaisuuteen, johon sisältyvät evankeliumin edellyttämät ja sitä tukevat hengelliset ja historialliset seikat. Sellaisia ovat esimerkiksi Jumalan olemassaolo, evankeliumin historiallinen luonne tai aistien ja mielen käyttökelpoisuus tutustuttaessa evankeliumin luotettavuutta tukevaan aineistoon.

Apologetiikan kolme suuntaa

W. L. Craigin mukaan apologetiikalla on kolme suuntaa.[14] Ensiksi se kohdistuu sisäänpäin eli kristilliseen seurakuntaan ja yksittäisiin kristittyihin. Sisäänpäin tähdätty apologetiikka antaa kristityille vastauksia kulloisellekin ajalle ominaisiin kysymyksiin ja väitteisiin, joilla kristillinen usko kyseenalaistetaan. Kristitty elää epäuskon sävyttämässä ympäristössä sekä löytää epäuskon omasta sydämestään. Siksi jokainen kristitty tarvitsee apologetiikkaa. Apologetiikka tukee kirkkoa edistämällä kristittyjen ankkuroitumista uskon sisältöön ja perusteisiin. Epäilyjä hälventää sen näkeminen ja kokeminen, että kristillinen usko kestää kritiikkiä. Kristityt rohkaistuvat tunnustamaan uskonsa julkisesti ja antautumaan keskusteluihin elämän suurista kysymyksistä sekä yleensäkin kohtaamaan uskaliaasti jälkikristillisen maailman ylenkatseen.

Toiseksi apologetiikka suuntautuu ulospäin. Se pyrkii voittamaan ei-kristittyjä Kristukselle. Apologetiikkaa ei pidä ymmärtää takuuvarmana keinona saattaa kuulijaa uskon tielle. Epäusko pystyy vastustamaan niin uskoa puolustavia perusteluja kuin lain saarnaa. Kuitenkin apologeettiset argumentit myötävaikuttavat kääntymiseen.

Kolmanneksi ulospäin suuntautuva apologetiikka edistää kristinuskon avarakatseista tarkastelua. Jälkikristillistä aikaa leimaavat uskomukset ja ennakkoluulot, joiden valossa klassista, muotivirtauksia vastustavaa kristinuskoa pidetään taantumuksellisena ja vaarallisena. Ei-kristilliset maailmankatsomukset tekevät työtä voittaakseen ihmiset puolelleen. Heidät kasvatetaan omaksumaan stereotypioita kristillisen uskon luonteesta tai suhteesta tieteeseen ja kulttuuriin. Sellaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on helppoa, jopa suositeltavaa, suhtautua vähättelevästi kristinuskoon. Julkinen apologeettinen työskentely tuo nähtäväksi kristittyjä, jotka puolustavat kristillistä uskoa menestyksekkäästi. Debatit, julkaisut ja julkiset puheenvuorot muokkaavat kulttuuriamme sellaiseksi, että kristinuskoa ei voikaan sivuuttaa vähätellen, vaan siitä tulee kuulijalle vakavasti otettava vaihtoehto. Tämä ei vielä johda kääntymiseen mutta myötävaikuttaa kristinuskolle suopeamman ilmapiirin kehittymiseen.

Apologetiikan kolme perusmuotoa

Apologetiikkaa käsittelevässä kirjallisuudessa eritellään perustavaa laatua olevia tapoja harjoittaa sitä.[15] Jaottelut vaihtelevat, mutta seuraava on käyttökelpoinen. Ensimmäinen on selventäminen. Silloin tehtävänä on vastata kysymykseen ”Mitä on kristinusko?” On kerrottava ihmisille, mitä kristillinen usko on ja mitä se ei ole. Kristilliset käsitteet on täytettävä raamatullisella ja klassisen kristinuskon mukaisella sisällöllä. Selventämisen tärkeys korostuu aikamme jälkikristillisessä kontekstissa, jossa ei juuri tunneta kristinuskon sisältöä tai siitä on omaksuttu virheellisiä käsityksiä. Monet epäuskon kysymykset ratkeavat yksinkertaisella katekismusopetuksella.

Toinen tapa on puolustaminen, joka usein ymmärretään apologetiikan olemukseksi. Sen tehtävänä on vastata kysymykseen ”Miksi juuri kristinusko?” Kristitty tarjoaa syitä uskolleen. Se on tarpeen erityisesti jälkikristillisessä ja epäilevässä ajassa. Puolustamisella tarkoitetaan myös yleisemmin kristinuskokriittisiin kysymyksiin vastaamista ja arvostelun oikaisemista.

Kolmas tapa on arvosteleminen. Silloin tehtävänä on vastata kysymykseen ”Miksi ei jokin muu vaihtoehto kuin kristinusko?” Tarkoituksena on tarkastella kriittisesti ei-kristillisiä uskomuksia ja arvoja sekä tuoda julki niiden heikkoudet. Arvostelu voi kohdistua ei-kristillisen uskomuksen sisäiseen epäjohdonmukaisuuteen tai jännitteeseen ei-kristityn ajattelun ja hänen elämänsä välillä.

Arvostelevan tai offensiivisen apologetiikan yhtenä perusajatuksena on, että jokaisella on maailmankatsomuksensa, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Siksi kristityllä on yhtäläinen oikeus omasta maailmankatsomuksestaan käsin tarkastella maailmaa ja arvioida muita maailmankatsomuksia. Edelleen jokaisen on kyettävä perustelemaan käsityksensä. Ei siis riitä, että kristityn on osattava kertoa, miksi hän on kristitty. Myös ateistin on osattava kertoa, miksi hän on ateisti. Näitä perusteluja kristityn kuuluu saada arvioida. Kolmanneksi kristitty lähtee liikkeelle siitä teologisesta perusvakaumuksesta, että hän elää ei-kristityn kanssa samassa Jumalan luomassa todellisuudessa ja operoi samojen moraalisten ja hengellisten lainalaisuuksien maailmassa. Tässä mielessä luotu todellisuus on kristityn liittolainen ja molempien yhteinen maaperä, jolla he voivat kohdata toisensa. Ei-kristitty joutuu varastamaan kristinuskolta voidakseen elää samassa todellisuudessa. Siksi kristityllä on paljon tärkeää kriittistä sanottavaa vaikkapa sekularismista, individualismista tai hedonismista. Sellainen apologetiikka heikentää jälkikristillisen maailman vetovoimaa, kun sen mahdottomuudet tulevat näkyviin.


[1] Seuraavassa valikoima: Stefan Gustavsson, Mihin uskomme perustuu? (suom. Teemu Haataja ja Pekka Nieminen; Helsinki: Uusi Tie, 2007); Timothy Keller, Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua (suom. Marja Sevón; Hämeenlinna: Päivä, 2011); W.L. Craig, Valveilla – Uskon perusteltu puolustaminen (suom. Sini Luoma; Helsinki: Uusi Tie, 2012); John C. Lennox, Tähtäimessä Jumala. Miksi uusateistit osuvat harhaan? (suom. Jasu Markkanen; Helsinki: Uusi Tie, 2014); Paul Copan, Totta sinulle – ei minulle. Viisaita vastauksia uskosta (suom. Susanna Hirvikorpi; Hämeenlinna: Päivä, 2016).

[2] G.K. Chesterton, Oikea oppi (suom. Antti Nylén; Turku: Savukeidas, 2012); C.S. Lewis, Tätä on kristinusko (suom. Marja Liljeqvist; Helsinki: Kirjapaja, 2012).

[3] Serafim Seppälä, Keisarin edessä. Kaksi ateenalaista apologiaa (suom. ja toim. Serafim Seppälä; Helsinki: Gaudeamus, 2017). Yleiskatsauksen toisen vuosisadan kristillisiin apologeettoihin tarjoaa Gunnar af Hällström, Viesti vainotuilta. Toisen vuosisadan apologeettojen puheenvuoro (Kauniainen: Perussanoma, 2021).

[4] Vesa Ollilainen, Mistä on kysymys? Ainutlaatuinen Jeesus (Helsinki: Uusi Tie, 2018); Eero Junkkaala, Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan? (Kauniainen: Perussanoma, 2020); Tomi Karttunen (toim.), Apologeettinen katsomusdialogi seurakuntatyössä – Luterilaisia ja ekumeenisia näkökulmia (Suomen ev.lut. kirkon julkaisuja 105; Helsinki: Kirkkohallitus, 2021). Teos on myös julkaistu sähköisesti osoitteessa https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/4270/viewmode=infoview. Viitattu 30.8.2021.

[5] Osoitteessa https://www.apologia.fi/. Viitattu 30.8.2021.

[6] Jari Jolkkonen, ”Apologia luterilaisuudessa”. Alustus ekumeenisen teologian webinaarissa 17.11.2020. Osoitteessa https://www.piispajarijolkkonen.fi/puheet/apologia-luterilaisuudessa/. Viitattu 30.8.2021.

[7] W.L. Craig, Reasonable Faith: Christian Truth and Apologetics (3. p.; Wheaton: Crossway, 2008), s. 15.

[8] Stefan Gustavsson, Behöver tron försvaras? Manifest för kristen apologetik (Stockholm: CredoAkademin, 2016), s. 52.

[9] C.S. Lewis, ”Christian Apologetics” teoksessa idem, God in the Dock: Essays on Theology and Ethics (toim. Walter Hooper; Grand Rapids: Eerdmans, 1970), s. 89.

[10] Lewis, Tätä on kristinusko, s. 30–31.

[11] J. Chatraw & M.D. Allen, Apologetics at the Cross: An Introduction for Christian Witness (Grand Rapids: Zondervan, 2018), s. 17.

[12] Lewis, ”The Decline of Religion”, teoksessa idem, God in the Dock, s. 221-222.

[13] Ilmaisu on Tunnustuskirjoissa Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmässä ja täydellisessä selityksessä kohdassa 5: laki ja evankeliumi.

[14] Tässä alaluvussa seuraan mukaillen Craig, Reasonable Faith, s. 15–23. Lyhyemmin Craig, Valveilla, s. 24–32.

[15] Esim. J.W. Montgomery, ”Christian Apologetics in the Light of the Lutheran Confessions” teoksessa idem, Christ as Centre and Circumference. Essays Theological, Cultural and Polemic (Christian Philosophy Today 13; Eugene: Wipf & Stock, 2012), s. 149; Craig, Reasonable Faith, s. 23­–24.

Eteenpäin Olavi Rimpiläisen viitoittamalla tiellä

Perusta 1 | 2022

Viime vuonna ilmestyi Perustan entisen päätoimittajan Timo Junkkaalan kirja Olavi Rimpiläinen – viimeinen vanhauskoinen. Kirja on ehdotonta lukemistoa jokaiselle Perustan lukijalle. Junkkaala kuljettaa Olavi Rimpiläisen elämänvaiheiden kautta lukijansa läpi koko viime vuosikymmenien evankelisluterilaisen kirkon lähihistorian. Käsitellyksi tulevat käytännössä lähes kaikki luterilaisen kirkon merkittävimmät tapahtumat tuolta ajalta sekä myös laajalti herätysliikkeiden historiaa. Sikäli kirja on paljon Olavi Rimpiläistä laajempi ja oikeastaan merkittävimpiä lähikirkkohistorian kuvauksia, joita on vähään aikaan kirjoitettu. 

Itselleni kirja oli myös hengellinen kokemus, sillä piispa Olavin persoonasta ei voinut olla vaikuttumatta. Piispa Olavin nöyryys, kylmäpäisyys ja huumori monien paineiden ja ristivetojen keskellä oli suorastaan mykistävää ja esikuvallista. Rimpiläinen on oivallinen esimerkki siitä, että Jumalan armosta yksikin ihminen voi saada erittäin paljon aikaan. Ilman häntä kirkkohistoria olisi Suomessa kulkenut varsin eri suuntaan. Kokonaisuutena hänen toiminnastaan muotoutuu hyvä esikuva siihen, mihin suuntaan mennä tulevaisuudessa kristittyinä. 

Ensimmäiseksi meillä on oltava Rimpiläisen tavoin valmius kärsiä vakaumuksemme vuoksi. Rimpiläinen toimi koko piispakautensa löysässä hirressä, sillä hän sai oikeuskanslerilta varoituksen toiminnastaan ja kuka tahansa naislehtori, joka olisi hakenut pappisvihkimystä Oulusta, olisi saattanut Rimpiläisen vaikeuksiin ja oikeusistuimen eteen. Tällaiselta prosessilta Rimpiläinen kuitenkin välttyi, mutta joutui olemaan varpaillaan koko piispuutensa ajan. Silti hän ei missään vaiheessa laittanut hanskoja tiskiin, vaan seisoi vakaumuksensa takana, tuli mitä tuli. Näemme sen, että jos olemme Kristuksen tavoin valmiita kärsimään uskomme vuoksi, meitä on mahdotonta pysäyttää tai kontrolloida mitenkään. 

Kaikki tuntevat Rimpiläisen hänen vanhauskoisuudestaan. Virkakysymyksessä linja siis pysyi vastustuksesta huolimatta. Hän näki virkakysymyksen keskeisenä kysymyksenä kirkon tulevaisuudelle ja ymmärsi, että kyse on lopulta Raamatun arvovallasta. Jos siinä annetaan periksi, joudutaan pian antamaan periksi kaikessa muussakin. Tämä kalteva pinta näyttää meidän aikanamme käyneen toteen. Virkakysymyksen suhteen voi tietenkin olla menettelytavoissa erilaisia käytännön ratkaisuja, mutta itse asiassa ei saa luovuttaa. 

Rimpiläisessä henkilöityi myös hivenen jännitteinen suhde pietismin ja korkeakirkollisen liturgian välillä. Tämä suhde voi kuitenkin olla parhaimmillaan hyvin hedelmällinen. Pietismin tulisi aina vaikuttaa niin, että julistuksessamme keskeisenä säilyisivät kysymykset sielujen pelastuksesta, synnistä, sovituksesta ja kuoleman voittamisesta. Näitä kysymyksiä pitää kysyä ja niihin tulee antaa vastauksia henkilökohtaisella tasolla. Tästä huolimatta Rimpiläinen ei koskaan alkanut mittailemaan kenenkään uskoa ja säilytti nöyrän asenteen: tuomio on lopulta Jumalan. 

Tämän pietistisen painotuksen rinnalle keskeiseksi nousi jumalanpalveluselämä. Rimpiläinen käytti suuren osan työvuosistaan liturgian parissa työskentelyyn ja oli keskeinen vaikuttaja luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksen takana. Jumalanpalvelus olkoon meillekin keskeistä. Liturgia on uskon elettyä todellisuutta. On tärkeää, että rakennamme jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa kristillinen elämä saa syntyä ja kasvaa. 

Rimpiläinen oli vahva ekumenian mies. Se näky hänen toiminnassaan suhteessa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuteen sekä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Hänen aloittamansa niin kutsuttu Oulun ekumenia sai jopa kansainvälistä huomiota. Meidänkään ei tule nähdä vanhoja kirkkoja vihollisina vaan liittolaisina siinä paineessa, jota postmoderni maallistunut maailma kristinuskoon kohdistaa. Totuudesta tinkimättä on päästävä reformaation vastakkainasetteluista eteenpäin ja suunnattava voimavarat sinne, mikä tällä hetkellä eniten uhkaa kristinuskon tulevaisuutta. Olavi Rimpiläinen näytti myös elämällään sen, että ekumenia tapahtuu ennen kaikkea henkilösuhteiden tasolla.  

Itselleni ehkä yllättävin tieto Rimpiläisestä oli se, kuinka vahva sosiaalieettinen painotus hänellä oli. Piispana ollessaan hän ajoi vahvasti Oulun hiippakunnan ja lappilaisten asemaa sekä lama-aikana ehdotti radikaaleja toimia esimerkiksi ihmisten työllistämiseksi ja velallisten aseman helpottamiseksi. Junkkaala kuvaa kirjassaan myös lukemattomia ihmisiä, jotka saivat sielunhoidollisesti apua piispalta, tai sitten konkreettisessa hädässä piispa järjesteli asiat niin, että avuntarvitsija sai tarvitsemaansa apua. Diakoniaa emme saa unohtaa. Meidät on kutsuttu rakentamaan sitä ympäristöä, jossa elämme. Toimikaamme vahvasti lokaalilla tasolla yhteiseksi hyväksi. Rakkauden tulisi aina jäädä viimeiseksi sanaksi.

Santeri Marjokorpi

Perusta 6 | 2021

Tässä numerossa

328 | Pääkirjoitus

329 | Perustalla

331 | Artikkelit

  • 332 | Markku Ruotsila: Yhdysvaltain aborttitaisto vedenjakajalla
    • Markku Ruotsila esittelee Yhdysvaltain aborttilainsäädännön historiaa sekä arvioi tulevaisuudennäkymiä
  • 338 | Ilkka Kurjenmäki: Toisin silmin – näkökulia seksuaali-identiteettiin ja identiteettipolitiikkaan kirkossa
    • Ilkka Kurjenmäki analysoi seksuaali-identiteetin merkitystä sateenkaariliikkeessä ja kirkossa
  • 350 | Olavi Rimpiläinen: Kristillisen mietiskelyn aakkosia(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Olavi Rimpiläinen esittelee kristillisen mietiskelyn muotoja: Jeesuksen rukousta sekä raamattumeditaatiota.

357 | Tässä ja nyt

  • 358 | Aila Mielikäinen: A. W. Ingmanin raamatunkäännöksistä
  • 360 | Lauri Thurén: UT2020 käännöksestä

361 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 362 | Theodoros Abu Qurra: Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 364 | Kirkkohallitus: Apologeettinen katsomusdialogi seurakuntatyössä
    • Arvostelijana Vesa Ollilainen
  • 366 | Heikki Ylikangas: Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 368 | Satu Lidman: Taivas ja syli
    • Arvostelijana Markus Ihonen

372 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta adventtisunnuntaista 5.12. ja päättyy 3. sunnuntaina ennen paastonaikaa 13.2.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kristillisen mietiskelyn aakkosia

Perusta 6 | 2021

Olavi Rimpiläinen

Olavi Rimpiläinen (1937–2019) toimi Oulun hiippakunnan piispana vuoteen 2000 asti. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1971 kirkkohistoriasta. Teksti on julkaistu alun perin Sley-kirjojen painamassa kirjasessa Kristillisen mietiskelyn aakkosia vuonna 1977.

1. Kirjasen tarkoitus  

Meditaatio on hiljaisuutta ja mietiskelyä — ja kristillinen meditaatio on paljon muutakin. 

Parhaillaan leviää kristikunnassa monia meditaation muotoja, joitten lähtökohtana ovat kaukaisen idän uskonnot. Näiden hyvä menestys ei selity vain pop-ilmiönä. Siihen on muitakin syitä. Nykyisen kiireisen elämänmenon pirstoma ja ahdistama ihminen tarvitsee jonkinlaista itsensä kokoamista. Kristillinen meditaatio on jäänyt heikolle viljelylle. Tähän meditatiiviseen tyhjiöön on idän menetelmien ollut vaivatonta tulla. Se on ollut vastaus ilmeiseen tarpeeseen, kun ei ole ollut helppoa löytää vastausta lähempää. Tämän kirjasen eräänä tarkoituksena on lyhyt rajankäynti tähän suuntaan.  

Kristillinen meditaatio on yhtä vanhaa kuin kristinusko itse. Kirjasen varsinainen tarkoitus ei ole historiallisten tietojen välittäminen. Jotakin on kuitenkin sanottu kirkkojen meditaatioperinteestä eri yhteyksissä. Tämä on tehty sen osoittamiseksi, että kristillinen meditaatio ei ole mikään uutuus. Kysymys on vain vanhan ja tutun asian elvyttämisestä jälleen käyttöön.  

Kirja on todella vain polunpää. Se tarjoaa pari mahdollisuutta (rukousmeditaatio ja raamattumeditaatio), joista voi alkaa, ei muuta. Aiheesta on paljon ulkomaista kirjallisuutta, vähän helposti saatavaa suomalaista. Pitkien kirjalistojen sijasta haluaisin mainita vain yhden teoksen, josta on hyvä jatkaa. Se on Valamon skeemaigumeni Johanneksen kirja Valamon vanhuksen kirjeitä (1976).  

Tämän kirjasen tarjoukset kristillisen meditaation polunpäiksi ovat vain mahdollisuuksia siinäkin mielessä, että ne on tarkoitettu muunnettaviksi kunkin persoonallisen rakenteen ja käsillä olevan elämäntilanteen mukaan. Jostakin on kuitenkin aloitettava, ja siitä juuri on kysymys, että aloittaisimme hiljaisuuden ja mietiskelyn omista kristillisistä perusteistamme käsin.  

2. Rajankäyntiä transsendenttiseen mietiskelyyn  

Transsendenttinen mietiskely (TM) ei toki ole ainoa tulokas idästä, mutta ilmeisesti juuri sen tarjoama vaihtoehto on nyt menestyksekkäin. Sen muodostuminen järjestöksi alkoi, kun Maharishi Mahesh Yogi perusti 1958 Intiassa ”Hengellisen uudistumisen liikkeen”. Seuraavana vuonna hän alkoi luennoida USA:ssa, ja nyt siellä on mitä monipuolisinta toimintaa, jopa oma yliopisto (Maharishi International University), jonka haaraosastoja on ympäri Eurooppaa. TM:llä sanotaan olevan kannattajia miljoonan verran 46 maassa. Tämän vuosikymmenen puolivälissä oli Ruotsin väestöstä 0,3 % ja Norjan väestöstä 0,6 % TM:ään perehtyneitä. Suomessakin puhutaan jo muutamasta tuhannesta vihitystä. Tavoitteenaan TM pitää, että vähintään 1 % jokaisen maan väestöstä sitoutuisi järjestöön.  

TM aloitti selvästi uskonnollisena hindulaisperäisenä liikkeenä, mutta nyt sitä markkinoidaan uskonnollisesti neutraalina psyykkisenä harjoituksena, joka sopii yhtä hyvin mihin uskontoon tai uskonnottomuuteen tahansa. Sen käyttämää sanastoa on länsimaistettu ja liike on jopa ottanut uskonnollisesti neutraalin nimen (”Luovan älyn tiede”). Muodonmuutoksen suuntaisesti on lakattu puhumasta jumaluudesta ja alettu puhua samaa tarkoittaen ”luovasta älystä”. TM ei siis haasta riitaa eri uskontojen kanssa, vaan luottaa sopuisaan yhteiselämään minkä uskonnon kanssa tahansa. Maharishi itse opettaa: ”On aika tuoda TM kirkkoihin, temppeleihin, moskeijoihin ja pagodeihin. Antakaa kaikkien niiden, jotka ovat ylpeitä omasta uskonnostaan, seurata uskontonsa määräyksiä. TM:ssä, sen yksinkertaisessa harjoittamisessa, on kaikkien uskontojen täyttymys.”  

Mainitulla tavalla TM asettaa vastattavaksi kysymyksen, voiko joku samalla kertaa olla kristitty ja harjoittaa TM:ää. Ennen kuin vastaaminen on edes jossain määrin mahdollista, on lyhyesti perehdyttävä TM:n mietiskelytekniikkaan.  

TM:n tekniikka on jokseenkin yksinkertainen selostettuna. Siihen kuuluu päivittäin pari n. 20 minuutin harjoitusta. Kuitenkin korostetaan jatkuvasti, että TM:ää voi menestyksellisesti harjoittaa vain pitämällä jatkuvasti yhteyttä opettajaan, joka ohjaa tekniikkaa ja elämyksiä. Harjoituksen alussa mietiskelijä ottaa mukavan ja vapaan asennon rentoutuen. Tätä seuraavan varsinaisen mietiskelyn tarkoituksena on tietoisuuden rauhoittaminen, sen tyhjentäminen mielikuvista ja ajatuksen liikkeistä. Tämä tapahtuu ”mantran” avulla. Mantra on opettajan antama salainen sana. Opettaja tutustuttuaan oppilaaseen valitsee sen siten, että se on oppilaan persoonallisuudelle ”sopiva”. Mietiskelijä toistelee tätä mantraa muistissaan yhä uudestaan koettaen keskittyä vain siihen. Näin tajunnasta vähitellen katoaa kaikki muu. Mantrakin on kuin pyhiinvaellussauva, joka aikanaan jätetään tien sivuun. Tuossa vaiheessa mielen tyhjentyneisyys pysyy voimassa ilman mantran toistamistakin. Jäljellä on vain tyhjentynyt mieli, joka on samaa olemusta kuin koko universumin sisin, kaiken olemassaolon alkuperusta, luova äly, jumaluus. Tämä ihmisen sisimmän luova äly sulautuu maailmankaikkeuden luovaan älyyn, kun niiden välillä olevat häiritsevät mielenliikkeet ja ajatuskulut on saatu pois. Kokemus oman minän ulkopuolelle siirtymisestä täyttää mietiskelijän onnen ja vapautumisen tunteella. Kokemuksella saattaa olla mielenterveydellisiä, jopa fyysisesti parantavia vaikutuksia. Juuri tämän terapeuttisen vaikutuksen vuoksi TM:n piiriin hakeudutaan yhä uudelleen. Tämä on todella helppo ymmärtää, kun ajattelee miten sidottu, itsestään vierautunut ja paineinen aikamme ihminen on.  

Vaikka siis TM itse tarjoaa sovintoa kristinuskolle ja vaikka sillä ja kristillisellä meditaatiolla on selviä muodollisia yhtäläisyyksiä, niin silti monet kristilliset ajattelijat ovat torjuneet sen mahdollisuuden, että samassa persoonassa voisi yhdistyä kristillinen usko ja TM. Olen seuraavaan kokoillut muutamia esitettyjä huomautuksia, jotka itsestäni näyttävät painavimmilta. Samalla hahmottuu kristillisen meditaation luovuttamattomia tuntomerkkejä.  

a) Kristitty voisi ehkä ajatella, että TM muuttuu kristilliseksi, jos nimetään olemassaolon alkuperusta Jumalaksi ja jos ajatellaan parantavien vaikutuksien tulevan häneltä. Onkin selvää, että kristillisen uskon mukaan yhteys Jumalaan antaa ruumiille ja sielulle lääkitystä. Mutta jos etsimme Jumalan yhteyttä parantavien vaikutusten vuoksi, Jumalasta tulee toiveittemme toteuttamisen välikappale. Mestari Eckhart sanoo tästä näin: ”Me alennamme äärettömän Jumalan ja teemme hänet lypsylehmäksi, jota arvostetaan maidon ja juuston vuoksi.” Kristillisen opetuksen mukaan meidän ei tule ensisijaisesti tavoitella Jumalan lahjoja, vaan Jumalaa. Tämän me osoitamme käytännössä, jos hänen lahjojansa vastaanottaessamme sitoudumme samalla kaikin tavoin häneen. Pyhä Dimitri tiivistää asian sanoiksi näin: ”Jumalan luoman sielun keskus ja lopullinen päämäärä ei näet ole mikään muu kuin Jumala itse.”  

b) TM:n mukaisen olemassaolon alkuperusteen ja mietiskelijän välillä vallitsee samanvertaisuus, samantasoisuus, samanlaisuus. Ihmisen sisin ja maailmankaikkeuden luova äly ovat samaa olemusta. Niitä ei erota synti, vaan mielen hajaannus, ja häiriöt ovat ihmisen omin voimin poistettavissa. Kristillisessä meditaatiossa ei ole kysymys samanlaisten ja samanvertaisten kohtaamisesta, vaan — kuten erakkopiispa Feofan opettaa — ”seisomisesta Jumalan edessä peläten, kunnioittavana ja hartaana”. Välimatka ei ole vain olemuksellista, Luojan ja luodun erilaisuutta. Sitä enentää synnin tosiasia, joka on turmellut ihmisen niin, että hänen voimansa ovat riittämättömät Jumala-yhteyden tavoittamiseen. TM:n samantasoisuuden kuvioon ei luonnollisesti sovi, että tarvittaisiin Kristusta ”Välimiehenä” (tuo Timoteuskirjeen ”Välimies” kuvaa jo sanana hyvin kristillisen uskon mukaista Jumalan ja ihmisen välimatkaa) ja kaikkien niiden esteitten purkajana, joita synti on rakentanut Jumalan ja ihmisen välille.  

c) TM:n mukaan alkuperusteen ja ihmisen välillä ei tarvita välitystä Raamatun ja sakramenttien tai niitä vastaavien muodossa. Ihminen pääsee samanlaisuutensa ja samanvertaisuutensa perusteella välittömään yhteyteen maailmankaikkeuden luovan älyn kanssa. Kaiken hyvän ja toden mittapuu saadaan siinä elämyksessä, kun ihmisen sisin sulautuu luovaan älyyn. Sakramentit ovat ulkonaisia riittejä, joita alhaisemmalla tasolla olevat tarvitsevat tuekseen. Syvällisemmän valaistuksen saanut ihminen voi jättää ne selkänsä taakse. Kristillinen meditaatio taas nousee sanasta ja sakramenteista, jotka välittävät kolmiyhteisen Jumalan läsnäolon ja voiman. Ilman jatkuvaa yhteyttä jumalanpalveluksen voimanlähteisiin, tullessaan omin voimin edistyväksi ja itseriittoiseksi, kristillinen meditaatio näivettyy.  

d) Kun TM:n mietiskelijä palaa elämyksestään arkeen, niin hän palaa mieli koottuna ja rauhoittuneena. Hän on löytänyt syvimmän olemuksensa ja toteuttaa sitä. Kun kristillinen mietiskelijä palaa harjoituksestaan jokapäiväiseen elämään, hän on sitoutunut kuuliaisuuteen sitä Jumalaa kohtaan, joka on hänen yläpuolellaan. Hän tarvittaessa jopa kieltää itsensä, toiveensa, tarpeensa, haaveensa ja järkeilynsä Jumalan usein käsittämättömän ja sellaisena majesteetillisen tahdon edessä. Kuuliaisuuden kohteena ei voi olla mikään muu kuin Jumalan Raamatussa ilmoitettu tahto. Mitään sitä ylempää tai kumoavaa tietoa hän ei ole etsinyt eikä saanut — tai jos on saanut, hän nimittää sitä kiusaukseksi syntiin, olipa se pukeutunut millaisen syvällisyyden hahmoon tahansa.  

TM poikkeaa siis ratkaisevasti siitä, mitä kristillinen kirkko opettaa Jumalasta ja ihmisestä, ja tästä johtuen sen piirissä jää käsittämättömäksi ja käyttöä vaille Kristus, sana, sakramentit ja kristillinen kuuliaisuus. Mainitut asiat ovat kristillisen meditaation luovuttamattomia tuntomerkkejä.  

3. Rukousmeditaatio  

Kristillisen rukousmietiskelyn tunnetuin muoto on ortodoksinen ”Jeesuksen rukous”. Jeesuksen rukous nousee ikivanhasta hesykastisesta traditiosta, hiljaisen rukouksen perinteestä. Jeesuksen rukous tarkoittaa varsinaisesti sanoja ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”. Kuitenkin voidaan käyttää myös muita lyhyitä rukouksia, joiden varaan mietiskely rakentuu. Sellaisia voimme löytää esim. Raamatusta tai jumalanpalveluksen liturgiasta. Usein tuo ”löytäminen” tapahtuu siten, että jokin luettu tai kuultu lause jää soimaan mielessä. Periaate on kuitenkin se, että jotakin rukousta käytetään, vaikka tuollaista elämyksellistä löytämistä ei olisi tapahtunutkaan. Tässä niin kuin kaikessa meditaation harjoituksessa pätee se sääntö, että emme saa sitoa itseämme tunteisiin, jotka tulevat ja menevät, vaikka korjaamme ne kiitollisesti talteen, silloin kun niitä meille annetaan. Itse rukousmeditaatio on sitten tuon rukoushuokauksen toistamista uudelleen ja uudelleen.  

Tämän rukouksen raamatullinen esikuva on sokean Bartimeus-kerjäläisen rukous. Toistuvasti, estelyistä välittämättä hän huusi ohikulkevalle Vapahtajalle: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua.” Ja vaikka seuraavassa havainnollistankin esitystäni suurelta osalta ei-luterilaisella aineistolla, on syytä pitää mielessä, että itse Luther neuvoi kohtaamaan vaihtelevia arkipäivän tilanteita lyhyin rukoushuokauksin ja kuvasi tuon tavan siunauksia tavalla, joka on yleiskristillinen.  

Jeesuksen rukousta voi harjoittaa missä tahansa ja milloin tahansa. Pyhä Dimitri opastaa sen käyttäjiä näin: ”Henkinen kammio kulkee mukanasi minne ikinä menet. Missä ihminen lieneekin, sydän on aina hänen mukanaan, ja niin hän voi ajatukset sydämeen koottuina sulkeutua sinne rukoilemaan salassa Jumalaa, puhuipa hän sitten tai kuunteli, olipa muutaman tai monen seurassa. Ei siinä tarvita huulten tai kirjojen käyttöä, ei kielen liikkumista tai ääntä. Sydämen sisäiseen kammioon ihmisen tulee sulkeutua useammin kuin seinien sisään. Sydämeensä hän kootkoon ajatuksensa, avatkoon siellä mielensä Jumalalle ja rukoilkoon häntä.” Tekemättä pienintäkään vääryyttä mietiskelijäisien opetuksille voidaan sanoa, että Jeesuksen rukousta voi harjoittaa vaikka ruuhka-ajan bussissa.  

Lyhyen rukoushuokauksen toistamisen siunaukset ovat ilmeiset. Sen avulla kanavoimme Jumalalle tiettäväksi päivän mittaan ilomme ja surumme, kiusaukset, lankeemukset ja voitot. Sanoitamme ne heti tuoreeltaan. Rukous pysyy samana, mutta sen läpi kulkee milloin mikin arkisen päivämme asia. Tuo sama rukoushuokaus, joka kuljettaa asioitamme Jumalaan päin, on samalla kanava Jumalasta meihin päin. Sama rukous, joka sanoittaa sisimpämme Jumalalle, viestittää myös Jumalan avun ja vastauksen tilanteeseemme. Pyhä Simeon Tessalonikalainen tiivistää Jeesuksen rukouksen siunaukset seuraavasti: ”Se on paitsi rukous myös uskontunnustus, joka johtaa yllemme Pyhän Hengen ja jumalalliset lahjat, puhdistaa sydämen ja ajaa ulos pahat henget. Se on Jeesuksen Kristuksen läsnäolo sisimmässämme ja hengellisten ja jumalallisten ajatusten lähde. Se on syntien anteeksianto, sielun ja ruumiin parannus ja jumalallisen valistuksen säteily. Se on Jumalan armon lähde, joka ilmoittaa Jumalan salaisuudet ja auttaa osallistumaan niihin.”  

Se, joka lähtee toteuttamaan Jeesuksen rukousta, saa varautua siihen, että hän kokee rukouksensa eri tavoin eri aikoina ja eri tilanteissa. Ortodoksiset mietiskelijäisät kuvaavat usein Jeesuksen rukouksen edistymistä kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa suu tai muisti toistelee rukousta ajatusten harhaillessa muualla. Seuraava vaihe on ymmärryksen rukous, jossa ajatus seuraa rukouksen sanoja ja jossa ihminen lopulta saa jo kokea tunteitakin, ”lämpenemistä”. Perin harvoin on saavutettavissa kolmas vaihe, ns. sydämessä toimiva ymmärryksen rukous. Tuossa vaiheessa rukouksen toistamiseen ei enää tarvita tahdonponnistusta, vaan se kumpuaa vapaasti ja pakottomasti Jumalan läheisyyden tunnosta ja täyttää mielen rauhalla ja voimalla ja rohkeudella. Sydämessä toimivan ymmärryksen rukouksen eräänlainen huipentuma on sanaton haltioituminen. Siinä rukoilija ilman sanoja iloitsee Jumalan läheisyyden kokemuksesta eikä muuta halua eikä pyydä. Aivan samalla tavalla opetti meidän luterilaisten suuresti arvostama Johann Arndt, joka kirjoitti tunnetun postillan ”Totisesta kristillisyydestä”. Arndt sanoo, että kristikunnan suurimpia opettajia on Makarios Suuri ja että hän on opetellut ulkoa tämän 30 saarnaa. Tältä taustalta, yhteydestä ortodoksiseen kirkkoon, on ymmärrettävää se, mitä Arndt sanoo rukouksesta postillassaan: ”On olemassa kolmenlaista rukousta: suun rukous, sisäinen rukous ja yliluonnollinen rukous. Suun rukous on hyvä ulkonainen harjoitus, joka johtaa sisäiseen rukoukseen, kun rukoilija ajattelee hurskaassa uskossa rukouksen sanoja. Tämä sisäinen rukous johtaa yliluonnolliseen rukoukseen, joka, kuten Tauler sanoo, tapahtuu niin, että luotu henkemme vajoaa luomattomaan Jumalan Henkeen ja sulautuu hänen kanssaan. Silloin mielemme täyttyy Jumalan rakkaudesta niin, ettemme voi mitään muuta kuin ajatella Jumalaa.”  

Se, missä näistä vaiheista kulloinkin joudumme rukoustamme harjoittamaan, ei ole meidän määrättävissämme, vaan se on Jumalan vapaa armolahja. Siksi meidän on tyydyttävä olemaan aina saadussa vaiheessa. Meidän ei tarvitse väkinäisesti ja pingottuneesti tavoitella seuraavaa ”ylempää vaihetta”. Kaikkein vähiten meidän tarvitsee tuottaa noita vaiheita keinotekoisesti tai teknisesti. Kristitty mietiskelijä tietää, että Jumala on todellinen silloinkin, kun meillä ei ole elämystä hänestä, ja että hänen apunsa toimii, vaikka välitön kokemus tai havainto uupuu. Jumala saattaa jopa kasvattaa meitä lepäämään koko painollamme hänen varassaan, ei kokemustemme varassa. Siksi saatamme joutua pitkiä aikoja rukoilemaan kuivina ja kylminä. Ehkä vain silloin tällöin saamme elävästi maistaa Jumalan läheisyyttä, ettemme menehtyisi tai joutuisi epäuskoon. Tätä Jumalan tapaa kasvattaa meitä kiinnittymään itseensä, ei elämyksiimme, joka usein on perin tuskallista, kuvaa Ristin Johannes seuraavasti:  

”Kun sielu päättää palvella Jumalaa, Jumala tavallisesti alkaa nostaa sitä ylös ja hoitaa sitä kuin rakastava äiti pientä lasta. Hän lämmittää sitä rinnoillaan, ravitsee sitä makealla maidolla ja hyvältä maistuvalla ruoalla, kantaa sitä käsivarsillaan ja hyväilee sitä. Mutta sitä mukaa kuin lapsi kasvaa, alkaa hän vähentää hyväilyjä, vieroittaa sen rinnoista sivelemällä niitä katkeralla aloella ja panee sen lattialle, että se oppisi kävelemään ja luopumaan lapsellisuuksistaan ja vähitellen kääntymään olennaisempiin asioihin. Kun Jumalan armo, rakastava äiti, on synnyttänyt sielun uuteen elämään ja intoon Jumalan palveluksessa, käsittelee se sitä samalla tavalla.”

Rukousmeditaatio Jeesuksen rukouksen avulla on siis mitä tavoiteltavinta ja tavoitettavinta. Meidän on vaikeaa selvitä arkisesta päivästämme ilman sitä. Syvän masennuksen tilassa lyhyen rukouksen toistaminen on ainoa mahdollisuus, kun voimat eivät riitä enempään. Se on myös hyvä mahdollisuus, se nostaa mielen kadotuksen kuopasta. Ajattelen myös tilannetta, kun riennämme kiireissämme ja hajoamaisillamme päivän katkeamattomassa menossa. Silloin rukoushuokauksen toisto pitää meidät Jumalan voiman yhteydessä ja mielemme koossa. Voimakkaissa synnin kiusauksissa ei ole mitään muuta terää, joka purisi, kuin tämä. Myös tehty synti on kristillisen kokemuksen mukaan verekseltään käsiteltävä, ettemme paatuisi tai joutuisi enenevään kierteeseen. Iloiset asiat ja voitot muuttuvat niinikään helposti ylpeydeksi ja pettäväksi itseluottamukseksi ja itseriittoisuudeksi, ellei niitä muuteta kiitokseksi. Päivän kirjavassa kulussa voi olla toimivaa vain sellainen, mikä on yksinkertaista. Jeesuksen rukous on sitä.  

4. Raamattumeditaatio  

Raamattumeditaatio on se mietiskelyn muoto, joka meidän luterilaisten on ehkä helpointa tuntea omaksemme. Nouseehan se suoraan luterilaisen uskonpuhdistuksen toisesta pääperiaatteesta, raamattuperiaatteesta, jonka mukaan kaiken uskon ja elämän ylin ohje on Jumalan sana. Luther itse on kansanomaisesti sanonut julki, mistä tässä on oikein kysymys, kehottaessaan Raamatun lukijaa kiertelemään ja puistelemaan Raamattua kuin omenapuuta, kunnes sieltä saa kaikki talteen. Raamattumeditaation esikuva Uudessa testamentissa on Neitsyt Marian tapa suhtautua Jumalan ilmoitukseen. Mariastahan kerrotaan, että hän ”kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessään”.  

Raamattumeditaatio ei ole kuitenkaan vain luterilaista mietiskelyperinnettä. Raamattumeditaatio on, kuten Jeesuksen rukouskin, sekä luterilainen että yleiskristillinen. Samat ortodoksisen kirkon mietiskelijäisät, jotka opettivat Jeesuksen rukousta, opettivat myös raamattumeditaatiota. Itse asiassa jo se, että Jeesuksen rukouksen sanamuoto on usein Raamatusta, osoittaa, että näiden kahden mietiskelytavan välille ei voi vetää selvää rajaa. Katolisella kirkolla on aina ollut raamattumeditaation harjoittajia kuten sillä on ollut Jeesuksen rukouksen harjoittajia, ja usein nämä molemmat meditaation muodot ovat yhdistyneet samassa persoonassa. Katolisista raamattumeditaation harjoittajista voisi mainita edellä puheena olleen Ristin Johanneksen lisäksi Avilan Teresan ja Ignatius Loyolan.  

Yksityiskohtiin mentäessä on kovin monta tapaa harjoittaa raamattumeditaatiota. Esimerkiksi näin se voisi tapahtua: Mietiskelijä etsii rauhallisen paikan, rentouttaa ruumistaan, sytyttää ehkä kynttilän ja on hetken aivan hiljaa. Sitten hän rukoilee Jumalan läsnäoloa ja puhutelluksi tulemisen armoa omin sanoin tai Psalttarin tai jonkin rukouskirjan avulla. Itse tekstin lukemisen tulee tapahtua rauhallisesti ja hitaasti, pysähdellen ja mieleen painaen. Luettavaksi tekstiksi voi esimerkiksi valita edellisen sunnuntain evankeliumin. Näin me tunnustaudumme siihen kirkon yhteiseen uskoon, joka saa ilmaisunsa kirkkovuodessa, ja myönnämme yhteisen jumalanpalveluksen hartauselämämme lähtökohdaksi. Samalla saamme mietittäväksi yhtenäisen ja havainnollisen kertomuskokonaisuuden, jonka vaikeasti tajuttaviin kohtiin ehkä olemme jo saaneet selvitystä edellisen pyhän saarnasta. Kun teksti on rauhassa luettu, Raamattu pannaan pois ja yritetään muistella kertomus mahdollisimman yksityiskohtaisesti läpi.  

Seuraavassa vaiheessa tekstin tapahtumat koetetaan aivan kuin tapahtumissa läsnäollen elää. Yleiskristillisen opetuksen mukaan tässä voi mielikuvituksen apuna käyttää viittä aistia. Me ikään kuin yritämme nähdä kertomuksen tapahtumia, kuulla sen ääniä, koskettaa sen henkilöitä ja esineitä, haistaa tapahtuman hajuja (esim. Jeesuksen jalkojen voiteleminen nardus-voiteella huoneen tullessa täyteen hyvänhajuista tuoksua) ja maistaa sen makuja (esim. ateriakertomukset). Kun kertomus näin elää meissä, me lopuksi koetamme ammentaa siitä senhetkiseen elämäntilanteeseemme anteeksiantamusta, nuhdetta, apua, neuvoa, toivoa, Herran tahtoa toteutettavaksi. Olimmepa missä kuvatussa vaiheessa tahansa, me pyrimme muuttamaan tekstistä nousevaa aineistoa lyhyiksi rukoushuokauksiksi ja ennen palaamista arkeen me kokoamme mietiskelytuokion annin, olipa se niukka tai runsas, kiitokseksi ja rukoukseksi. Jos meille on lahjoitettu elävä ja pakoton Jumalan läheisyyden tunto, niin me viivymme hiljaa tuon kokemuksen ääressä.  

Edellä kuvattu raamattumietiskelyn muoto saattaa tuntua monimutkaiselta. Onkin syystä korostettava, että kaiken voi tehdä paljon yksinkertaisemmin. Valamon skeemaigumeni Johannes kertoo itsestään, miten hän usein vuoteessa, unta odotellessa, muisteli jotain tuntemaansa evankeliumin kohtaa. Hän kertoo, miten hän tuolloin joskus koki sydämen suurta lämpöä, jopa suorastaan tunsi saaneensa taivaasta vieraan. Jumala voi toki vapaassa armossaan antaa mitä vaatimattomimpiin puitteisiin runsaimmat lahjansa suurena ja odottamattomana yllätyksenä. Raamattumeditaatiossakin voi esiintyä samat kolme vaihetta kuin Jeesuksen rukouksen harjoittamisessa. Joskus jäämme ulkokohtaisiksi lukijoiksi, toisinaan saatamme saada ajatuksen ja tunteen mukaan ja joskus me pakottomasti ja iloisesti saamme sananmukaisesti Jumalan lähellä ”maistaa, että Herra on hyvä”. Nämä asiat ovat kuitenkin niitä, jotka Jumala vapaan päättämänsä mukaan antaa. Me tahdomme kuitenkin pitää lukutottumuksestamme kiinni elämyksistä riippumatta ja uskoa, että Jumala on, vaikka emme häntä näe, ja että hän sanansa kautta vaikuttaa meissä, vaikka emme sitä koe.  

5. Lopuksi  

Näin viimeisillä sivuilla joutuu väkisin pohtimaan sitä, voiko kirjasta — ei vain tästä kirjasesta, vaan kirjasta ylipäänsä — olla jotakin apua sille, joka haluaa saada, ei vain tietoa mietiskelystä, vaan ennen kaikkea taitoa ja kykyä siihen. Vastaus on kielteinen ja myönteinen. Missä tahansa mietiskely on ollut elävää, siellä on tarvittu ohjaajia tai ainakin samanmielisten piiriä, missä on voitu vaihtaa kokemuksia ja yhdessä etsiä tietä. Sekä idän että lännen kristikunnan perinteessä on aina tätä korostettu.  

Toisaalta on kuitenkin niin, että mietiskelijäisien opetuksen mukaan meditaation voi aloittaa yksinkin, kun ohjaajaa ei ole. Historiallinen tosiasia on, että nimenomaan ortodoksisessa kirkossa meditatiivinen perinne on usein elpynyt kirjallisuuden avulla. Haluaisinkin aivan kuin rohkaisten päättää pyhän apostolin välittämään Jumalan lupaukseen: ”Sana on sinua lähellä, se on sinun suussasi ja sydämessäsi.”

Käskyjen vastaisku

Perusta 6 | 2021

Ihminen on paradoksaalinen olento. Hän asuu Jumalan luomassa todellisuudessa, jossa hänen on elettävä tekijänsä asettamien moraalisten ja hengellisten lainalaisuuksien mukaan. Ne ovat elinehto inhimilliselle elämälle. Siksi kymmenen käskyä ohjaavat mitä suurimmassa määrin arkeamme. Käskyjen pätevyys on riippuvaista siitä, että on olemassa lain antaja. Muuten moraali pelkistyy inhimillisiksi makuasioiksi. Ihmisen on elettävä niin kuin Jumala olisi. 

Toisaalta ihminen kapinoi samoja lainalaisuuksia vastaan ja uskottelee löytäneensä onnen Jumalasta vapautetusta elämästä. Tämä itsepetos vaatii ankaria toimia, sillä tietoisuus luonnollisesta moraalilaista ja lainantajasta on kirjoitettu luomakunnan rakenteisiin ja ihmisen sydämeen. Voisimme sanoa J. Budziszewskia mukaillen, ettei ihminen ole tietämätön Jumalasta, vaan hän ei ole tietävinään Jumalasta. Yhtä lailla ihminen ei ole tietämätön käskyistä vaan ei ole tietävinään käskyistä. 

Sama paradoksi näkyy siinä, että ihminen pakenee Jumalan käskyjä ja jopa ajaa ne ovesta ulos. Kymmenen käskyä torjutaan vanhentuneina ja vahingollisina. Toisesta ovesta ne kuitenkin tulevat takaisin. Ihminen tarvitsee käskyjä kukoistaakseen yksilönä ja osana yhteisöä. Hän herää kuvitelmistaan joutuessaan käskyjen hylkäämistä seuranneeseen onnettomuuteen. Hänen on alistettava uudet käskynsä vanhalle todellisuudelle. 

Nykyihminen on julistanut Jumalan alamaisekseen ja ajattelee vapautuneensa uskonnon pakkopaidasta. Ensimmäinen käsky ”Sinulla ei saa olla muita jumalia” osoittaa kuitenkin, että ihminen on parantumattomasti uskonnollinen. Jos hän ei palvo ainoaa Jumalaa, hän palvoo toista. Ei siis ihme, että nykyään politiikassa taistellaan ideologioiden puolesta vimmalla, jonka rinnalla kovinkin fundamentalismi kalpenee. Jumalat ovat vaihtaneet muotoa, mutta palvontaa ja kuuliaisuutta vaaditaan uskonnollisella kiihkolla. 

Hedonistinen aikamme on jo pitkään kapinoinut näyttävästi kuudetta käskyä vastaan. Seksuaalinen vallankumous alkoi myydä myyttiä moraalivapaasta seksistä ja arvosteli ankarasti seksin rajoittamista avioliiton viitekehykseen. Syksyllä 2017 sosiaalisen median ilmiöksi nousi Me Too-kampanja. Se vastustaa seksuaalista häirintää ja antoi julkisuutta nuorten naisten kokemuksille. Kampanja toi esille vapaan seksin ikävät puolet ja sai monet peräänkuuluttamaan seksiä säätelevää moraalia. Jotkut laativat ohjeita siitä, miten suostumus pyydetään ja annetaan. 

Viidennen käskyn ”Älä tapa” todellisuus tulee esille abortin kohdalla. Vuosikymmenten ajan olemme tuhonneet viattomia ihmisiä äitinsä kohtuun. Nyt kuulemme huolestuneita ääniä alhaisesta syntyvyydestä ja hyvinvointivaltion vaaraantumisesta vähäisen väestöpohjan takia. Naisten oikeudeksi väitetty toimenpide kohdistuu ensisijassa naisiin, minkä seurauksena muun muassa Kiina kärsii huomattavasta väestövinoumasta. 

Neljäs käsky ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” perustuu siihen, että on olemassa kaksi sukupuolta ja että isällä ja äidillä on ratkaiseva merkitys lapsen hyvinvoinnille. Käskylle viitataan kintaalla tv-studion keskusteluohjelmassa, jossa vähätellään isän ja äidin merkitystä lapselle sekä puhutaan siitä, että tärkeintä on rakastavat aikuiset. Kuitenkin samaan aikaan toisella kanavalla kamera seuraa juuretonta aikuista, joka etsii puuttunutta isää tai äitiä löytääkseen edes jäänteet siitä, mikä häneltä lapsena riistettiin. 

Myös kolmas käsky ”Muista pyhittää lepopäivä” on tekemässä paluuta. Maallistumisen, kuluttamisen ja välittömän tyydytyksen nimissä olemme luopuneet viikoittaisen lepopäivän viettämisestä. Ihmisillä on oltava oikeus shoppailla sunnuntainakin. Nyt elämäntapavalmentajat muistuttelevat säännöllisen levon tarpeesta ja ympäristöliike valittelee kulutushysteriaa. Kahdeksas käsky ”Älä todista valheellisesti” puolestaan palasi muotiin Donald Trumpin tultua valituksi presidentiksi. 

Jälkikristillisessä ajassa irtaantuminen käskyistä syvenee. Samalla käy yhä selvemmin ilmi, kuinka käskyt ovat hyvän puolella ja miten kallis hinta niiden uhmaamisesta kertyy. Käskyjen jatkuva rikkominen tuottaa meille yhä enemmän kärsimystä ja lisääntyvä kärsimys vaatii meiltä yhä ponnekkaammin huomiota. Lopulta kärsimys on niin suurta, että on pakko tuoda käsky takaisin, edes vaillinaisessa muodossa. 

Kymmenen käskyä nostaa ihmisen tietoisuuteen, että luojansa ja tuomarinsa edessä omatunto todistaa hänet syylliseksi. Totuuden itsestään hän pystyy kohtaamaan rehellisesti yksin evankeliumin lahjoittaman anteeksiannon varassa. Luotu ihminen ei kestä langenneisuuden taakkaa ilman lunastajaa. Mutta jälkikristillisessä ajassa armo katoaa. Siksi ihminen jatkaa niin kuin tähän asti, tosin nyt entistä kiivaammin: hän pakenee syyllisyyttä ja häpeää kesyttämällä tai kieltämällä Jumalan ja hänen käskynsä. 

Taistelu käskyjä vastaan tuskin loppuu kovin pian, ja käskyt iskevät takaisin kahta kovemmin. Kristukselle olisi tarvetta. Näemmekö pian evankeliumin vastaiskun?

Vesa Ollilainen

Perusta 5| 2021

Tässä numerossa

264 | Pääkirjoitus

266 | Perustalla

267 | Artikkelit

  • 268 | Timo Eskola: Jälkikristillisyyden syvetessä arvokonflikti kärjistyy (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Timo Eskola pohtii länsimaalaiseen yhteiskuntaan muodostunutta arvotyhjiötä ja ideologista kilpajuoksua sen täyttämiseen.
  • 277 | Mikko Sihvonen ja Miikka Niiranen: Mitä on klassinen kristillinen koulutus ja miksi sitä tarvitaan?
    • Mikko Sihvonen ja Miikka Nousiainen esittelevät klassista kristillistä koulutusta ja näkökulmia sen soveltamiseen Suomessa
  • 288 | Vesa Ollilainen: Evankeliumi jälkikristillisessä ajassa
    • Vesa Ollilainen käsittelee länsimaita ja Suomea koskevaa aatteellisten ja rakenteellisten megatrendien muutosta, ja niiden vaikutusta evankeliumin julistukseen.

294 | Tässä ja nyt

  • 295 | Soili Haverinen: Kirkolliskokoukselta vaalean vihreää valoa messuyhteisöille

297 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 298 | Miikka Ruokanen: Trinitarian Grace In The Bondage Of The Will
    • Arvostelijana Olli-Pekka Vainio
  • 300 | Carl R. Trueman: The Rise And Triumph Of The Modern Self
    • Arvostelijana Vesa Ollilainen
  • 303 | Doughlas Murray: The Madness Of Crowds. Gender, Race And Identity
    • Santeri Marjokorpi
  • 305 | John Bergsma: Uskon Ydin
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 306 | Leevi Launonen (toim.): Selvyyttä seksiin
    • Arvostelijana Karoliina Rauhio-Pokka
  • 308 | Keijo Karvonen: Julistajasta kuuntelijaksi
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 309 | Matti Rautaniemi: Joogan historia 2020
    • Arvostelijana Pekka Huhtinen
  • 312 | Václav Havel: Euroopan toivo
    • Arvostelijana Vesa Ollilainen

315 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 21. sunnuntaista helluntaista 17.10. ja päättyy 1. adventtisunnuntaihin 28.11 .

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Jälkikristillisyyden syvetessä arvokonflikti kärjistyy

Perusta 5 | 2021

Timo Eskola

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti ja teologian ja filosofian tohtori.

Jälkikristillinen arvotyhjiö

Maailma on muuttunut. Jälkikristillisyys on synnyttänyt länsimaissa suunnattoman arvotyhjiön. Sitä ei täytetä rauhanomaisesti sopuisilla aatteilla, vaikka aikamme iskusanana onkin suvaitsevaisuus. Sen sijaan ideologisen kartan valkoisilla alueilla on alkanut kilpajuoksu, joka ei sääntöjä tunnusta. Kun demokraattinen päätöksenteko ei vienyt asioita riittävästi eteenpäin, avuksi otettiin suora toiminta. Erityisesti eri vähemmistöryhmät rynnivät iskeäkseen valtauslippunsa yhteiskunnan keskiöön – ja niiden kannattajat tekevät kaikkensa estääkseen perinteisten arvojen kannattajia saamasta edes laituripaikkaa alueen reunalta.

Välineet tähän on antanut some, jonka keinot ovat synnyttäneet julkisen tuomioistuimen, missä kuka tahansa voi toimia tuomarina. Halukkaita teloittajia tuntuu riittävän. Tuntuu siltä, että mitä tahansa woke-verkosto keksiikään twiiteissään yhteiskunnalta vaatia, se otetaan vastaan syli avoimena. Syytösten perusteella pyritään eristämään ja erottamaan, tai lopulta saamaan aikaan jopa virallinen oikeusjuttu. Identiteettipolitiikassa suojelun kohteena on entistä enemmän yksilön sisäinen tunne ja kokemus. Silloin tapausten variaatioille ei ole mitään rajaa. Moni kysyy, voidaanko kaikki, mitä Twitterissä keksitään, viedä oikeuteen?

Edes oikeusjärjestelmä ei ole varautunut tällaiseen ideologiseen vyöryyn, vaan käsittelee mitä kummallisimpia vaateita usein niiden täydestä arvosta. Ongelmalle lienee monta syytä. Yksi on arvojen todellinen muutos. Lainsäätäjät, jotka eivät tosin ole vielä täysin woke-ilmiön muokattavissa, ovat kyllä jo laatineet joitain kokemuspohjaisia lakeja. Arvoliberalismi on lisäksi saanut poliittisia muotoja. Osa poliitikoista ja viranhoitajista on itse omaksunut uuden jälkikristillisen arvomaailman ja seisoo näin ollen käsillä olevan arvokonfliktin toisella laidalla.

Forstaterin tapaus Britanniassa

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Yksi erikoisimmista oikeusjutuista gender-ideologian tuottamassa virkojen peruuttelussa ja cancel-kulttuurissa on Britanniassa juuri päättynyt prosessi, jonka ytimessä oli kysymys biologisesta sukupuolesta – toisin sanoen siitä, saako yhteiskunnassa enää olla edes sitä mieltä, että biologia määrää ihmisen sukupuolen.

Kesällä 2021 Britanniassa julkistettiin oikeuden päätös tapauksesta, jossa työntekijä Maya Forstater (47) oli erotettu työpaikastaan biologista sukupuolta koskevan näkemyksen takia. Globaalin kehityksen keskus Center for Global Development (CGD) ei ollut uusinut hänen työsopimustaan vedoten siihen, että hänen käsityksensä biologisen sukupuolen ensisijaisuudesta ei ollut sopiva, vaan se koettiin transihmisiä loukkaavaksi.

Syynä oli jälleen kerran Twitter. Forstater oli kirjoittanut muutaman twiitin, joissa kyseenalaistettiin Britanniassa meneillään olevat suunnitelmat siitä, että ihmiset saisivat itse ilmoittaa virallisille tahoille oman sukupuolensa. Forstaterin vastapuoleksi nousi transväki, joka ilmoitti loukkaantuneensa hänen mielipiteistään. Tilanteesta teki erikoisen se, että kyseessä oli pelkästään julkinen keskustelu käsittelyyn menossa olevasta lakialoitteesta.

Mielipiteistä mentiin kuitenkin oikeuteen – siitä huolimatta, että mainittu lakiesitys ei mennyt Britanniassa läpi. Ensimmäisessä vaiheessa tuomari James Tayler oli päättänyt, että Forstaterin näkökantaa ei voida pitää ”kunnioituksen arvoisena” demokraattisessa yhteiskunnassa. Tuomio oli siten lähellä, koska syytetyn sanottiin jättäneen ottamatta huomioon transihmisten oikeudet.

Asetelma muuttui kuitenkin muutoksenhakutuomioistuimessa. Korkeimman oikeuden tuomari Sir Akhlaq Choudhury, brittiläisen tapakulttuuriin mukaan the Honourable Mr Justice Choudhury, päätyi vapauttavaan tuomioon. Ratkaisua perusteltiin tarkasti. Vaikka oikeusistuimen mukaan syytetyn jotkin sanat voitiin kokea loukkaaviksi, niistä puuttui täydellisesti sellainen väkivaltainen ja alistava asenne, joka on tyypillistä ”natsismille tai totalitarismille”. Työntekijä ei ollut edes moittinut ketään työpaikallaan.

Vapauttava päätös perusteltiin näin ollen sillä, että gender-kriittiset näkemykset olivat tasa-arvolain mukaisia, koska ne eivät yrittäneet tuhota (destroy) transihmisiä. Tämä päätös on meneillään olevaa arvokonfliktia ajatellen tärkeä. Pelkkä sisäisen kokemuksen varjelu ei ole brittiläisen oikeuslaitoksen mukaan vielä keskiössä. Koska tämän tapaiset ristiriidat ja oikeusjutut koskevat arvokiistoja, sisäisen kokemuksen vaatimukset tulee asettaa oikeaan suhteeseen sananvapauden kanssa. Oikeusjärjestelmä tunnistaa kyllä väkivaltaiset hyökkäykset ihmisryhmiä vastaan.

Asenteita tuomioistuimen päätös ei kuitenkaan kyennyt muuttamaan. Maya Forstater oli vapauttavasta tuomiosta luonnollisesti hyvillään, mutta työnantaja CGD:n mukaan päätös oli askel taaksepäin tiellä kaikkien tasa-arvoon. Kiistan kohteena on Britanniassakin nimenomaan identiteetin varjelu. CGD:n johtaja totesi lehdistössä, että loukkaava puhe tuottaa harmia trans-ihmisille. Hän ei kuitenkaan kantanut huolta Forstaterille tuotetusta harmista.

Rowling, Tammi ja biologinen sukupuoli

Nykyiselle asetelmalle on tyypillistä, että nettitaistelijat (keyboard warriors) hakevat näyttäviä someruumiita. Mitä kuuluisamman ihmisen saa maalituksen kohteeksi ja mustamaalatuksi, ja jopa erotetuksi, sitä suurempi juhlinta (celebration). Tällaiseen toimintaan löytyy netistä jopa ohjeita. Somesotilaat ovatkin usein nähneet suunnattomasti vaivaa joidenkin ihmisten menneisyyden kaivelussa – ajatellaanpa vaikka kansanedustaja Päivi Räsäsen vajaan kahdenkymmenen vuoden ikäistä kirjaa, josta tehtiin Suomessa tutkintapyyntö. Menossa on suurriistanmetsästys.

Maalituksen uhreista kuuluisimpia on Potter-kirjailija J. K. Rowling. Hänen ajojahtinsa liittyy läheisesti Forstaterin tapaukseen. Rowling antoi nimittäin tälle twiitillä tukensa menossa olleen oikeusjutun aikana. Se riitti väärän narratiivin metsästäjille. Lisäksi Rowlingin synteihin lisättiin se, että hän oli linkittynyt Magdalen Bernsiin Twitterissä. Berns oli sittemmin syöpään kuollut lesbofeministi, joka kuitenkin julkisesti puolusti Forstaterin tavoin käsitystä, jonka mukaan sukupuoli määräytyy biologisesti.

Rowlingin oma vastine myöhemmin Twitterissä oli kyyninen. Hän oli kohdannut käsittämättömän määrän häpäisyä ja mustamaalaamista. Rowling totesi, että solvaamisilla, raiskauskehoituksilla ja tappouhkauksilla ei näyttänyt lopulta olevan muuta seurausta kuin se, että hänen kirjojensa myynti kasvoi. Sen prosessi tietysti kirjailijan mukaan osoitti, että feministit eivät juuri pidä naisista.

Kiistan laineet iskivät Helsingissä kauppatorin rantaan viime kesänä. Jotkut Pride-viikon järjestäjistä olivat ottaneet kustantamoon yhteyttä, koska se oli juuri tuolla tärkeällä viikolla rohjennut laittaa esille Rowlingin uuden kirjan esitteen. Esitteen? Juuri niin. Kansainvälinen Pride näyttää julistaneen Rowlingin persona-non-grataksi, jonka nimeäkään ei saa mainita julkisuudessa. Kun nyt virallinen Pride Gold -kumppani Tammi nousi näin törkeästi ihmisoikeuksia vastaan, sille oli annettava julkinen näpäytys.

Ja cancel toimi. Tammi vastasi: ”Rowlingin lokakuussa ilmestyvän teoksen kannen kaikille kirjan kansainvälisille kustantajille yhteinen julkistusajankohta osui samalle viikolle Priden kanssa. Ajoituksemme oli tahditon. Olemme pahoillamme ja poistimme julkaisun. Kustantamona irtisanoudumme transfobiasta.”

Kustannusyhtiö Tammi ei ymmärtänyt, että sitä käytettiin hyväksi medianäkyvyyden takaamiseksi. Rowling ei nimittäin ole transfobinen. Hän ei ole erityisen arvokonservatiivi, vaikka kritisoikin gender-ideologian ylilyöntejä ja postmodernin uusiokielen sekasotkua. Transfobiseksi hänet leimaa vain nettiaggressio, jonka mukaan pelkkä biologisesta sukupuolesta puhuminen on transfobista. Ei ole. Tammella kriisiviestinnän alkeet ovat jääneet lukematta ja seurauksena oli soutaminen ja huopaaminen Priden ja Rowlingin välillä. Vaikea oli selittää myös Britanniaan, miksi mainos vedettiin pois sopimuksen vastaisesti.

Ihmiset, jotka sanovat puolustavansa ihmisoikeuksia, ovat karnevalisoineet toimintansa. Se on tyypillinen postmoderni ilmiö, mutta ihmisoikeuksien kanssa sillä ei ole enää oikeastaan mitään tekemistä. Jäljellä on vain aggressiivinen ideologinen taistelu. Se toimii, koska Tammen johdon tavoin liike-elämän ylin porras luulee koko maineensa olevan tästä karnevaalista kiinni. Mielikuvien avulla luodaan itsesensuurin ilmapiiri. Tällä kentällä ”ei saa kirjoittaa narratiivia vastaan”. Rowlingin julkinen kohtelu on yksi esimerkki siitä, miten ostrakismi, pannaan julistaminen, tuottaa lain vastaista maineen turmelemista.

Ja jatkoa seurasi. Kanadassa sairaanhoitaja Amy Hamm yritettiin savustaa ulos virastaan sillä perusteella, että hän puolusti Rowlingia ja totesi esimerkiksi, että naisten oikeuksien korostaminen ei ole transfobiaa. Sielläkin viranomaiset ottivat todesta muutaman Twitterissä esitetyn väitteen, Rowlingia pidettiin valmiiksi rikollisena, ja viestin kuviteltiin olevan ”against the narrative”. Hammia syytettiin esimerkiksi siitä, että hän oli sponsoroinut mainoskylttiä, jossa luki sydämellä varustettuna: ”I love J. K. Rowling”. Kun lukija menee tämän jälkeen lastensa kirjahyllylle ja miettii lauseen sisältöä, jossain vaiheessa alkaa käydä selväksi, miten absurdiksi maailma on mennyt.

Aatehistoriallisia arvioita

Identiteettipolitiikan taistelussa ei ole kyse perinteisestä moraalista tai oikeustajusta. Tietyn ihmisryhmän pilkkaaminen tai johonkin ihmisryhmään kuuluvan jäsenen halventaminen on kielletty laissa jo sata vuotta sitten. Kuten kaikki tietävät, yksilön loukkaamattomuus turvataan myös perustuslaissa. Kuka tahansa voi tarvittaessa nostaa jutun kunnianloukkauksesta. Vastaavasti rasismi ja rasistiset puheet ja toimet on Suomessakin määritelty rikollisiksi. Suomessa rasisteja onkin tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Identiteettipolitiikan toimijalle tämä ei riitä, vaan hän haluaa enemmän. Hän haluaa välitöntä valtaa, vaikka vallan tavoittelu onkin kätketty uusmoralismin taakse.

Olen toisaalla nostanut esille yhdysvaltalaisen historioitsijan Francis Fukuyaman analyysin tästä ilmiöstä. Fukuyama on huomauttanut, että vakiintuneessa demokratiassa kansalaisille ei riitä enää se, että heillä on yhteiskunnassa yhtäläiset valinnanvapaudet. Näistä tulee itsestäänselvyyksiä kaikkialla muualla paitsi diktatuureissa. Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset alkavat kaivata erilaisia ”kätkettyjä mahdollisuuksia” ja omien vapauksiensa suurempaa yhteiskunnallista näkyvyyttä. Siinä vaiheessa he alkavat vastustaa erilaisia sosiaalisia normeja ja instituutioita, jotka rajoittavat heidän täydellistä vapauttaan. Siksi taistelu sisäisen identiteetin julkisesta legitimoimisesta koetaan oikeutetuksi (kirjassa Identiteetti).

Kun tähän arvioon lisätään aatehistoriallinen näkökulma vanhojen kertomusten kaatamisesta, asetelma alkaa olla valmis. Vaikka postmoderni aika pitää sisällään lukemattomia eri virtauksia ja suuntauksia, se on ollut alusta lähtien sukupuolisesti virittäytynyttä. Foucault’sta lähtien eri suunnat ovat pyrkineet nimenomaan seksuaalivähemmistöjen äänen esiin nostamiseen. Vastapooliksi on jo filosofisista syistä noussut kristillinen ”heteronormatiivinen patriarkalismi”, joka on aikamme synneistä suurin. Tuloksena oli kirjo erilaisia ohjelmia aggressiivisesta lesbofeminismistä (näin Judith Butler) Pride-kulkueeseen.

Yksi vaikutusvaltaisista, vaikkakin melko hahmottomista virtauksista on gender-ideologia. Se on ajattelutapa, jonka mukaan ihmisyyttä ei tule hahmottaa binäärisen eli kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän kautta, jossa ihmiset jakaantuvat naisiin ja miehiin. Siksi on väärin puhua sukupuolesta (sex). Tilalle tarjotaan koetun sukupuolen (gender) käsitettä. Esimerkiksi joidenkin Ruotsissa esitettyjen näkemysten mukaan sukupuolia on kuusitoista (näin aiheen kriitikko, feministinen professori Ebba Witt-Brattström). Monet aikamme kiistat näyttävät tällä hetkellä pyörivän nimenomaan genderideologian ympärillä.

Kysymys biologisesta sukupuolesta on nyt keskiössä

Mitä gender-ideologia voisi tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi sitä, onko yhteiskunnassa oikein puhua biologisesta sukupuolesta. Jos asiaa kysytään lääkäriltä tai ammattibiologilta, saati sitten juristilta, vastaus on varsin selvä. Vai onko? Olen laajemmissa analyyseissäni kiinnittänyt huomiota siihen, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on internet-sivustoillaan lähtenyt purkamaan näkemystä biologisesta sukupuolesta:

Sukupuolikromosomit muodostavat ihmisellä yhden 23 kromosomiparista. Henkilö, jonka sukupuolikromosomit ovat XX, määritellään yleensä naiseksi. Henkilö, jonka sukupuolikromosomit ovat XY, määritellään yleensä mieheksi. Kromosomeja tutkitaan kuitenkin harvalta. Eroavuudet sukupuolikromosomeissa ovat verrattain yleisiä (esimerkiksi X, XXY), eikä niitä läheskään aina pysty päättelemään piirteistä, jotka on nähty tyypillisenä eri sukupuolille.

Tällainen esitys ja siihen liittyvä päättely kuulostavat koulunsa käyneen suomalaisen mielestä epätieteellisiltä ja tarkoitushakuisilta. Erot sukupuolikromosomeissa eivät nimittäin ole yleisiä eikä poikkeama XXY ylipäätään muuta sukupuolta. Sen sijaan tekstin kirjoittaja – joka tuskin on THL:n työntekijä – on pyrkinyt harhauttamaan lukijaa kirjoittamalla esille erilaiselta näyttävän kirjainyhdistelmän. Väite on tieteenvastaista valhetietoa, sillä XXY on pojan kromosomiston variantti.

Maapallon noin kahdeksasta miljardista ihmisestä käytännöllisesti katsoen kaikki ovat tilastollisesti joko miehiä tai naisia. Muut vaihtoehdot ovat biologian näkökulmasta täysin satunnaisia ja marginaalisia. Siksi on tärkeä panna merkille, että yllä oleva määritelmä ei tule woke-verkoston aktivistien sivuilta, vaan se löytyy mainitsemani valtion viraston THL:n sanastosta. Teksti määrittelee hakusanan ”Sukupuolikromosomi” aivan uudella tavalla.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sanasto on siten ideologinen ja pyrkii puolustamaan ”koetun sukupuolen” merkitystä. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että samaisessa sivustossa THL esittää: ”Ei ole suositeltavaa käyttää termejä, kuten ’oikea’, ’alkuperäinen’ tai ’biologinen’ sukupuoli, koska ne voivat olla loukkaavia, vääriä tai harhaanjohtavia.” Jännite on Suomessa täysin sama kuin Britanniassa. Valtion laitoksen mukaan ei ole suositeltavaa puhua biologisesta sukupuolesta.

Onko siis ”syntymässä määritelty sukupuoli”, kuten THL jatkaa, ”ihmisen yksityisasia”? Pikemminkin tulisi analyyttisessä mielessä todeta, että sen paremmin tasa-arvolaki kuin muukaan lainsäädäntö eivät katso, että kyseessä olisi yksityisasia. Päinvastoin lainsäädäntö – johon sanastossakin viitataan eri kohdissa – säätää usein rangaistuksia rikoksista, joita tehdään jompaa kumpaa sukupuolta vastaan. Lisäksi jopa THL:n sivusto itse toteaa paradoksaalisesti toisaalla: ”Suomessa sukupuolia on juridisesti kaksi, nainen ja mies.”

Lääketieteelle, neuvolajärjestelmälle, hedelmättömyyshoidoille ja lukemattomille Suomen lain varjelemille ihmisten välisiä suhteita koskeville seikoille biologinen sukupuoli on välttämättömyys. Sen vastainen puhe ei ole ainoastaan ideologista kiihkoilua, vaan asettaa osan järjestäytyneestä yhteiskunnasta kyseenalaiseksi. Siitä huolimatta koetun sukupuolen tunne-elämyksestä voidaan tehdä niin suuri asia, että siihen joutuvat ottamaan kantaa niin lainsäätäjät kuin oikeudenjakajat. Tästä Forstaterin ja sympatisoijiensa kohtelu tarjoaa raadollisen esimerkin.

Koetun sukupuolen aate ei ole myöskään eettisesti pätevä. Jos ajatellaan kansainvälisiä sopimuksia ihmisoikeuksista, ainoa pätevä ja myös filosofiselta kannalta ratkaiseva peruste eriarvoisuuden kieltämiseen löytyy yhteisestä ihmisyydestä. Juuri siksi ihmisiä muutoin erottavat ominaisuudet, kuten ihonväri, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen – ideologisista ja uskonnollisista valinnoista puhumattakaan – eivät saa johtaa kenenkään syrjimiseen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Juuri ihmisyys on suojelemisen arvoista, ei pelkkä sukupuoli tai etninen tausta.

Gender-ideologian ajamassa cancelkulttuurissa ominaisuudet on nostettu ihmisyyden yläpuolelle. Oikeudenmukaisuuden perusteet on käännetty ympäri. Silloin ihmisiä erottavista tekijöistä ja ominaisuuksista on tehty ihmisarvon mittari. Aatteen kannattajat jakavat sosiaalisen median verkostoissa näin ollen anonyymejä tuomioita, joiden perusteet ovat luonteeltaan eksklusiivisia ja rasistisia.

Kyllästymisilmiö on jo alkanut

Kansainvälisessä keskustelussa on monia merkkejä siitä, että suuri yleisö alkaa kyllästyä cancel-kulttuurin ilmiöihin. Uuden muutoksen symboliksi voisi nostaa vaikkapa satiirisesti somemaailmaa tarkkailevan kirjailijan ja koomikon Andrew Doylen (nimimerkki Titania McGrath) kommentti siitä, miksi cancel-kulttuuri on ”parempi” kuin miksi sitä luullaan: ”Kun vaadimme sinua erotettavaksi, pilaamme maineesi, maalitamme sinua netissä, loukkaamme sinua, häpäisemme sinut ja toivotamme sinulle kuolemaa – se on vain tapamme auttaa sinut lempeästi siirtymään tänne historian oikealle puolelle”. Britanniassa toimivan Doylen ironinen viittaus kohdistuu varsin suorasti Rowlingin kohteluun somessa.

Doyle toimii usein journalisti ja kirjailija Douglas Murrayn kanssa. Jälkimmäinen tunnetaan puolestaan teoksestaan The Madness of Crowds, jossa hän arvioi kriittisesti gender-ideologian eri piirteitä. He pitävät sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (social justice) liikettä eli wokea tietynlaisena kulttina. Vaikka sen motiivit ovat hyvät, monet aktivistit pitävät maailmankuvaansa ainoana oikeana. Siksi ihmisten tulee identifioitua oikein ajattelevien joukkoon ja poistaa ”syntiset” keskuudestaan. Lahkon tapaan aktivistit ajattelevat, että ihmiskunnan pelastus on kiinni tästä vastakkainasettelusta. Niinpä Murray ja Doyle päättelevät, että vain tällainen vääristyneen uskonnon kaltainen kiihko saa sen kannattajat kuvittelemaan, että julkisen häpäisyn ja kiusaamisen hirvittävät keinot ovat sallittuja keinoja oikean päämäärän tavoittelemiseen.

Doyle ja Murray ovat siinä mielessä erityisiä woke-kansan kriitikoita, että he ilmoittavat molemmat olevansa suuntaukseltaan homoseksuaaleja. Tästä seuraa gender-ideologian kannattajille looginen ongelma: tuleeko näitä syyttää homofobiasta vai väärästä ideologiasta? Käytännössä ensimmäinen vaihtoehto on tietenkin suljettu pois. Siksi jäljelle jää vain ideologinen vastustus. Silloin syntyy ongelma. Aktivistit joutuvat myöntämään, että aatteen aloittama kulttuurisota koskee ideologiaa, ei homoseksuaalisuutta sinänsä. Ja silloin he myöntävät Doylen ja Murrayn olevan oikeassa.

Koko kiista paljastaa tässä kohdassa, että kysymys ei olekaan suuresta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vaan valtaa hakevasta gender-ideologiasta. Siksi Doyle ja Murray ovat tässä ideologisessa taistelussa vahvoilla. Hehän eivät halua homoseksuaaleina missään nimessä samastua siihen aggressiiviseen vallankumoukseen, jota nettiaktivistit toteuttavat somessa näennäisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Niinpä he surutta luokittelevat vastustamansa väkivaltaisen someaatteen lahkon kaltaiseksi kultiksi, joka yrittää sulkea yhteiskunnan julkisesta tilasta kaikki, jotka eivät allekirjoita uusia dogmeja. Syntiset on ajettava ulos oikeauskoisten seurakunnasta, kuten teksti yllä totesi. Voisi sanoa, että Doylen ja Murrayn esimerkki kuuluu niihin tärkeisiin merkkeihin, jotka kertovat junan kääntymisestä.

Muutos on lisäksi tullut näkyväksi myös Yhdysvalloissa. Vuosi sitten joukko taiteilijoita toi esiin julkilausuman, jonka 153 kirjailijaa, tieteentekijää ja yhteiskunnallista aktivistia toi mediassa esiin kesällä. Julkinen kirje julkaistiin 7. heinäkuuta 2020 yhdysvaltalaisessa Harper’s-lehdessä otsikolla: ”Kirje oikeudesta ja avoimesta keskustelusta”. Kirjoitus haastaa harvinaisella tavalla somepopulismin ja postmodernin uusmoralismin.

Kirjoittajien mukaan kulttuurin kenttä kohtaa nyt sellaisen uhan, että se vastaa pahimman sensuurin aikoja historiassa. Kirjoittajien mukaan nettiaktivistien toiminta on synnyttänyt ”uuden kokoelman moraalisääntöjä ja poliittisia kantoja”, jotka väistämättä ”heikentävät avoimen keskustelun (debate) normeja ja erojen sietämistä (toleration of differences)”. Taiteilijoiden huolena on ”julkinen häpäiseminen ja pannaan julistaminen (ostracism) eli pyrkimys ratkoa monimutkaisia poliittisia asioita sokealla moraalisella varmuudella”, koska se turmelee sananvapauden.

Vaikka niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa jännite on pyritty selittämään pelkäksi Trumpia seuraavan äärioikeiston reaktioksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukseen, kirjeen allekirjoittajat ovat jotain aivan muuta. Heihin kuuluvat filosofi Noam Chomsky, vasemmistolainen historioitsija Mark Lilla (Columbia University) ja feministi Gloria Steinem. Kirjailijoita on paljon, kuten tiukka feministi Margaret Atwood ja yllä mainittu Rowling. Kaikkein kuuluisin heistä, Salman Rushdie, tuskin on äärioikeistolainen, joka voitaisiin heittää ylimielisesti yli laidan.

Kirjeen lauseet ovat kipeitä sanoja uusmoralismin hyödyntäjille ja somevallan väärinkäyttäjille. Voitaisiin suorastaan sanoa, että kirje on tältä osin sodanjulistus. Eräässä mielessä kyse onkin valtataistelusta, jota käydään sosiaalisen median mielipidevallan hallinnasta. Löytynee monia syitä siihen, miksi juuri arvoliberaali uusmoralismi on vallannut kukkulan ensimmäisessä taistossa. Koska kyse on arvotyhjiöstä, vahvojen uusien arvojen julistajilla on ollut etulyöntiasema tilan hankkimisessa. Toisaalta on ilmeistä, että orjamoraalina pidetyn kristillisyyden alasajolla on ollut oma merkityksensä muutoksen vauhdittajana.

Nettiaktivismi törmää kuitenkin sananvapauden suureen periaatteeseen. Gender-ideologia ja monet pienemmät suuntaukset ovat vaatineet yhteiskunnassa ehdotonta valtaa niin rajulla tavalla, että ne ovat pyrkineet kriminalisoimaan oman aatteensa vastaiset näkemykset. Tällaiset vallankumoukset länsimaissa kyllä tunnistetaan. Siksi vastustus kasvaa ja ihmiset hakevat paluuta aitoon moniarvoisuuteen ja todelliseen demokratiaan.

Mitä arvokonfliktista seuraa?

Kun yhtenäiskulttuuri hajoaa, sen tilalle tulee epäyhtenäinen kulttuuri. Kuten edellä on jo jossain määrin käynyt ilmi, woke on hyvin hajanainen ilmiö, epämääräinen verkosto ja keskenään ristiriitaisten tavoitteiden toivomuskaivo. Genderideologian peruslähtökohtana kyllä on hylätä ajatus biologisesta sukupuolesta (sex) ja korvata se koetun sukupuolen (gender) aatteella. Tämä on kuitenkin kovin heiveröinen teesi kantamaan uuden vallankumouksen ohjelmaa tulevaisuuteen. Kyseessä on vain yksi väri suuren spektrin keskellä.

Siirtyminen jälkikristilliseen todellisuuteen tuottaa kirjavan yhteiskunnan. Kun yhteisen identiteetin takaaja katoaa, tilalle astuu heimokulttuuri. Se vain on nykyään erotettu sukulaisuussuhteista. Eri aatteiden kannattajat muodostavat heimon, joka on sidosryhmänä vahvempi kuin kunta tai valtio. Poliittinen vertailukohta auttanee selvittämään asetelmaa. Kun Afganistan putosi Talibanin käsiin juuri kuluvana vuonna, länsimaiset toimittajat olivat kyvyttömiä ymmärtämään muutoksen luonnetta ja sen nopeutta. Heidän oletusarvonaan oli eurooppalainen kansallisvaltio. Afganistan itse sen sijaan on vanha mullahien ja emiirien johtamien vahvojen heimojen löyhä yhteenliittymä. Etelän pashtujen Taliban otti nyt takaisin sen vallan, joka sillä oli ennen Yhdysvaltojen tuloa ollut. Pohjoisen heimot puolestaan tekivät näiden kanssa nopeasti liittoja, jotta niiden tulevaisuus voisi olla turvattu. Arvojärjestyksessä oma heimo ja paikallinen hallinto ovat paljon valtiota tärkeämpiä.

Tähän tapaan toimii myös uusi postmoderni heimokulttuuri. Yhden virtauksen kannattajat, olipa heidän agendanaan sitten transideologia, queer, samaa sukupuolta olevien avioliitto, polyamoria tai perusta vapaan seksin ikärajojen alentaminen, ovat uskollisia ensisijaisesti heimolleen. Valtion lait ja poliisin määräykset ovat heille pelkkiä hidasteita, koska valtio itsessään nähdään osana oikeistolaisen, väkivallalla johdettavan yhteiskunnan patriarkalistista valtaa.

Kun yhtälöön lisätään aikamme väistämätön arvotyhjiö, tilan täyttäjiä ilmaantuu joka suunnalta. Arvokonflikti on siitä huolimatta raju. Vaatimus biologisen sukupuolen hylkäämisestä on siinä mielessä tapauksena äärimmäinen, että yhtään ihmistä ei ole (inkarnaation ohella) syntynyt tähän maailmaan muutoin kuin naisen munasolun ja miehen siittiön yhdistymisen johdosta. Biologinen sukupuoli on täydellinen itsestäänselvyys. Kun koetun sukupuolen ideologia vaatii jopa tämän lähtökohdan vaihtamista sisäisen kokemuksen asiaksi koko yhteiskunnassa – aina biologisen näkemyksen kriminalisoimiseen asti – olemme siirtymässä tunnekokemuksen ohjaamaan yhteiskuntaan. Kiintopiste puuttuu. Kun muutos toteutuu, alkaa taistelu tunteiden välillä ja kaikki on kiinni pelkästä valtapolitiikasta. Tällaiset ohjelmat tukehtuvat kuitenkin omaan mahdottomuuteensa.

Kapinaliikkeiden tapaan postmodernin ajan vastakulttuuri jäsentyy viholliskuvansa kautta. Eri tahot vastustavat rikkaan valkoisen keski-ikäisen miehen heteronormatiivista patriarkalismia. Heimo voidaan nähdä myös laajemmassa merkityksessä, kuten Paul Kingsnorth on todennut. Nykyään vallalla olevan vasemmistolaisen postmodernismin mukaan heimon vihollisena pidetään lännen seksuaalikäsityksiä, rasismia ja kolonialismia. Siksi suurten kertomusten kaataminen merkitsee erityisesti orjamoraalina tuomitun kristillisen narratiivin kaatamista. Mitään yhtenäistä ideologiaa ei kuitenkaan ole tarjota tilalle. Niinpä eri vähemmistöryhmät ja järjestöt ovat alkaneet vähitellen kamppailla elintilasta ja vallasta keskenään. Kirjava aate ei tarjoa kaikille samoja iskulauseita.

Esimerkkejä tästä näemme jo ympärillämme. Koetun sukupuolen aate sopii transväelle, joka on tällä hetkellä saanut yliotteen mediahuomiosta. Aate on kuitenkin hieman vaarallinen perinteiselle homoliikkeelle, jonka identiteetti perustuu siihen, että kiinnostus kohdistuu samaan sukupuoleen. Tulkaa kaikki -liike ei voisi tehokkaasti vaatia samaa sukupuolta olevien kristillistä vihkimistä, mikäli kyseisiä sukupuolia ei kyetä identifioimaan.

Feminismi on puolestaan ajautunut pieneen hajaannukseen jopa Suomessa. Kun Setan kannattajat hakeutuivat valtaan perinteisessä Naisliitto Unionissa, syntyi tunnettu taistelu Unionin lehdestä. Järjestön vanhat kannattajat halusivat sitoutua biologisten naisten aseman parantamiseen yhteiskunnassa. Hieman myöhemmin vanha kaarti jäi järjestössä vähemmistöön ja nykyään Unioni ajaa näkyvästi transihmisten asiaa. Tästä suivaantuneena nuorempi naisten polvi on jokin aika sitten perustanut Naisten rintama ry:n. Se julistaa ensimmäisessä teesissään: ”Näkemyksemme sukupuolesta perustuu biologiaan ja evoluutioteoriaan, jonka mukaan ihmisen sukupuoli on muuttumaton läpi elämän”.

Myös monet yksittäiset tavoitteet jakavat nuoren arvoliberaalin polven mieliä. Setan kannattajat ovat ajaneet Suomessa sadomasokismin parempaa hyväksymistä nyt, kun se on poistettu tautiluokituksesta. Monille taas seksuaalinen väkivalta on niin suuri tabu, että sen kriminalisoinnista ei saa luopua edes vähemmistöjen nimissä. Sama koskee ikärajojen muuttamista. Kansainvälinen liike on jo herättänyt keskustelua seksisuhteiden ikärajojen madaltamisesta. Pedofilia on kuitenkin Suomessa vielä niin herkkä aihe, että melko radikaalitkaan arvoliberaalit eivät valmiita hyväksymään alaikäisten hyväksikäyttöä. Aatteen yhtenäisyydestä ei siten ole tietoakaan, kun oman kokemuksen vaikutusaluetta ruvetaan laajentamaan.

Ostrakismi ja teologia

Edelleen on tärkeä muistaa aatetta koskeva teologinen arvio. Raamatun näkökulmasta gender-ideologian ihmiskuva on väärä. Juuri käsitys Jumalan luomistyöstä muistuttaa siitä, että elämän jatkuminen täällä maapallolla on aina ollut, ja on aina oleva, kiinni kahdesta eri sukupuolesta. Kristillinen käsitys naisen ja miehen ihmisyydestä on luontevin ja turvallisin mahdollinen käsitys sukupuolisuudesta. Siksi kristillinen kirkko pitäytyy opetuksessaan, vaikka ympärillä oleva yhteiskunta muuttuisi voimakkaastikin.

Edelleen Raamatun käsitys on yhdenmukainen etiikan teorian kanssa. Yleiset ja yhtäläiset ihmisoikeudet ovat mahdollisia vain kaikkien hyväksymän ihmisyyden perusteella. Kuten yllä todettiin, ihmisiä erottavat ominaisuudet, kuten ihonväri, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen – ideologisista ja uskonnollisista valinnoista puhumattakaan – eivät saa johtaa kenenkään syrjimiseen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Siksi yhtä ominaisuutta ei voi nostaa yleisten ihmisoikeuksien perusteeksi. Lopulta on niin, että vain käsitys ihmisestä Jumalan kuvana antaa varman perustan oikeuksille. Jumalasta luopuva materialistinen yhteiskunta jää sen sijaan jopa ihmisyyden suhteen epävarmuuteen.

Lisäksi aktivistien ostrakismin on huomautettu olevan varsin armotonta. Cancel ei ole rakkautta. Halventaminen ja peruuttelu eivät johda keskusteluun tai oppimiseen, saati sitten erilaisen mielipiteen kunnioittamiseen. Sen sijaan tavoitteena on – monien ihanteiden kanssa ristiriitaisesti – toisen alistaminen ja syrjäyttäminen. Kristillinen opetus ei toimi näin. Vaikka kirkko pitää kiinni opistaan ja etiikastaan, se ei koskaan pakota ketään ulkonaisin pelottein näkemysten omaksumiseen. Sen sijaan se ohjaa kaikkia elämään rauhassa toistensa kanssa. Sopuisa elämä ei merkitse omista näkemyksistään luopumista.

Lopulta on muistettava, että muutoksen merkkejä näkyy jo ilmassa. Vaikka identiteettipolitiikka löytää tiensä jopa hallitusohjelmaan ja arkkipiispan kirkolliskokouspuheeseen – Luomahan on viimeisessä kokouksessa moittinut niitä, jotka kritisoivat identiteettipolitiikkaa kirkossa – suuri yleisö ei hyväksy edes gender-ideologian perusteita. Suomessakin kansalaisia on vaikea saada loputtomasti kannattamaan esimerkiksi tässä artikkelissa käsiteltyä koetun sukupuolen ideologiaa, koska se vastustaa terveen järjen käsitystä biologisesta sukupuolesta ja sen mukaisesta seksuaalisuudesta. Sukupuoli ei ole konstruktio eikä länsimainen arvoliberaali ihmiskunta kykene häivyttämään biologista sukupuolta minkäänlaisella henkisellä kastraatiolla.

Vaikka kirkon asema nykyajan syytösten edessä on usein vaikea, mikään ei muuta Suomen lain ja erityisesti sananvapauden periaatteita: Raamatusta nouseva kristillinen näkemys on täysin sallittu. Se ei ole ketään vastaan, vaan toimii evankeliumin puolesta. Miehen ja naisen välinen avioliitto on maailman tavallisin ja turvallisin asia. Lisäksi ydinperheen ansiot lapsen tasapainoisen kehityksen takaajana ovat minkä tahansa tutkimuksen mukaan ilmeiset. Raamattu ei ole kielletty kirja eikä kristitty muutu pelkällä syyttelyllä rikolliseksi. Joku aina loukkaantuu Jumalan rakkauden lain ehdottomuuteen ja puhtaan elämän vaatimukseen, mutta kirkon työ ei pääty siihen. Jälkikristillisyyden leviäminen ei estä saarnavirkaa saarnaamasta eikä uskovaa uskomasta.

Instituutiot murenevat

Perusta 5 | 2021

Olemme siirtyneet kristillisestä yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan. Muutoksen myötä vanhoja kristillisiä arvoja halutaan korvata uusilla arvoilla, jotka eivät enää nouse kristinuskosta. Tämä kehitys saa aikaan arvosodan vanhojen ja uusien arvojen joutuessa törmäyskurssille. Arvojen yhteentörmäys näkyy niin kirkossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Yksi taistelun kentistä on tiede ja yliopistot. Sosiologian professori Jukka Savolainen varoittelikin Kanava-lehdessä (5/2021) tieteiden politisoitumisesta. Hänen mukaansa poliittisilla mieltymyksillä on etenkin yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus. Savolaisen artikkeli herätti jonkinmoisen kohun. Siitä käy ilmi, että tiedeyhteisössä jopa lakattiin tervehtimästä ja juttelemasta sekä leimattiin hulluksi, jos kyseenalaisti vallitsevaa ideologiaa tai esitti jotain sen kanssa ristiriidassa olevaa.

Teologeille tieteen sisäiset taistelut tai puhe ideologisoitumisesta ei ole kovin suuri uutinen. Juuri teologia on tieteenala, jossa lähtökohdat määrittelevät paljon tutkimuksen lopputuloksia. Erilaisia koulukuntien välisiä taisteluita esimerkiksi eksegetiikan alalla on käyty jo pitkään.

Tietyillä tieteenaloilla ideologisoitumisen vaara on suurempi kuin toisilla. Joskus puhutaan ns. epäkohtatutkimuksesta (grievance studies). Tällaisessa tutkimuksessa pyritään korjaamaan yhteiskunnan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Epäkohtatutkimusta harjoitetaan etenkin postkolonialistisen teorian, sukupuolentutkimuksen, kriittisen rotuteorian, queer-teorian ja intersektionaalisen feminismin alueilla.

Nämä suuntaukset ammentavat postmodernista teoriasta. Taustalla on etenkin Michel Foucault’n ajattelu, jonka mukaan totuutta ja valtaa ei voi erottaa toisistaan. Totuusväitteet ovat silloin aina eri asteista vallankäyttöä. Tästä lähtökohdasta seuraa, että totuudella ei ole niin suurta väliä kuin vallalla. Sen myötä tutkimuksessa keskitytään etenkin valtaanalyyseihin ja yhteiskunnasta löytyvään epäoikeudenmukaisuuteen. Totuuden tavoittelu korvautuu aktivismilla, joka puetaan tieteen muotoon. Hyvänä esimerkkinä Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat erilaisia höpöhöpö-artikkeleita feministisiin julkaisuihin ja saivat osan niistä julkaistua. Riittää siis, että kuulostaa hyvältä ja oikeaoppiselta, vaikka substanssia ei olisi ollenkaan.

Humanistisilla aloilla ja myös teologiassa on siis vaara, että totuuden tavoittelu korvautuu ideologialla. Kun ideologisoitunut tiede valtaa alaa, se murentaa uskoa tieteen luotettavuuteen ja tuhoaa niiltä osin yliopistojen asemaa arvostettuina instituutioina. Eikä tässä ole kyse siitä, että joku tieteenala sinänsä olisi paha, vaan siitä, että kristinuskon jälkeen seurannut merkityksettömyys syö lopulta myös tieteen. Nihilismi, jossa mitään merkitystä tai totuutta ei ole, rapauttaa instituutiot. Sille, mikä ei ole mitään, on uhka sellainen, joka on jotakin. Nihilismi pyrkii purkamaan kaiken, koska ei kestä itseään.

Italialainen matemaatikko Carlo Lancelotti kirjoitti Twitterissä, että ongelma ei ole se, että tyhmät ihmiset yrittävät yltiöpäisesti tuhota vanhoja instituutioita, vaan se, että ne ihmiset, jotka ovat vastuussa noista instituutioista, ovat unohtaneet, mitä varten ne ovat olemassa ja siksi eivät pysty puolustamaan niitä. Kristilliseen länteen on siis kristinuskon vaikutuksen alla rakennettu monia instituutioita, mutta jälkikristillisenä aikana ei enää kyetä ymmärtämään perusteita, joille nuo instituutiot rakentuivat, koska taustalla vaikuttava ajattelu ja arvot ovat muuttuneet. Siksi instituutiot ideologisoituvat ja murentavat itse itsensä. Tämä näkyy hyvin edellä kuvaamieni tieteenalojen kohdalla.

Yliopistot eivät ole tietenkään ainoita, jotka ideologisoituvat, vaan samat kysymykset liittyvät esimerkiksi mediaan. Sielläkään tavoitteena ei usein ole enää tehdä puolueetonta ja objektiivista journalismia, vaan eriasteista vaikuttamista ja aktivismia, jossa totuus usein jää ideologioiden jalkoihin.

Analyysin voi laajentaa myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Näyttää siltä, että kirkon ylimmillä tasoilla asti ei ole jaettua itseymmärrystä siitä, mikä se on ja miksi se on olemassa. On kollektiivisesti unohdettu se, miksi kirkko perustettiin. Tietenkin kirkon itseymmärrys määritellään sen tunnustuksessa, mutta käytännön tasolla siitä ei usein tiedetä mitään. Tunnustuksen sijaan erilaiset ideologiat määrittelevät sitten sen, mitä kirkko opettaa vaikkapa eettisistä kysymyksistä. Siksi myös kirkko instituutiona rapautuu.

Instituutioiden murenemisella on vakavia vaikutuksia. Tässä tilanteessa sinänsä hyviinkin asioihin kohdistetaan epäluuloa. Kun tutkimukset joillakin tieteenaloilla epäilyttävät, voi käydä niin, että ei enää luoteta edes lääketieteellisiin instituutioihin, mikä näkyy esimerkiksi kahtiajakona koronarokotteisiin asennoitumisen suhteen.

C. S. Lewis kirjoitti vuonna 1953 lähettämässään kirjeessä osuvasti siitä, kuinka kristinuskosta luovuttaessa saatamme menettää enemmän kuin uskommekaan:

Minusta todella tuntuu, että hyvin vakavat vaarat riippuvat yllämme. Se johtuu suuresta luopumuksesta kristillisestä uskosta, joka on tapahtunut suuressa osassa Eurooppaa. Sen vuoksi tilanteemme on huonompi kuin ennen sitä kun saimme uskon. Kukaan ei palaa kristinuskosta luopuessaan samaan tilaan kuin jossa oli ennen kristinuskoa, vaan huonompaan tilaan: pakanan ja luopion ero on naimattoman naisen ja avionrikkojan ero. – – Siksi monet aikamme ihmiset eivät ole menettäneet ainoastaan yliluonnollista valoa, vaan myös luonnollisen valon, joka pakanoilla oli.

Santeri Marjokorpi

Uskonnolliset ristiriidat valtaavat julkisen areenan

Perusta 2 | 2021

Uudenvuoden aattona juhlimme sitä, että karmea vuosi 2020 vihdoin päättyi. Se alkoi koronaviruksen aiheuttamalla globaalilla pandemialla. Kurimus sairaiden, kuolleiden, rajoitusten ja taloudellisten vaikeuksien muodossa jatkuu edelleen. Kesällä George Floyd menehtyi Minnesotan kaupungissa poliisin jalkoihin, minkä seurauksena kautta maailman levisivät rasisminvastaiset mielenosoitukset ja väkivaltaiset mellakat. Syksyllä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kaksi puoluetta vaikutti kilpailevan kelvottomimman ehdokkaan asettamisessa, valtamedia propagoi yhden puolesta kuin yksipuoluevaltiossa konsanaan, ja toisen käytös tappiossa alitti jopa sen, mihin hän siihen asti oli vajonnut. Uusi vuosi ei voi olla huonompi,
eihän?

Hauras toive särkyi muutamien päivien jälkeen. Yhdysvaltain kongressitalo, kansanvallan, laillisuuden ja kansan yhtenäisyyden symboli, joutui hyökkäyksen kohteeksi kesken uuden presidentin valinnan muodollista vahvistamista. Ehdottoman tuomittava teko on tarjonnut valtaeliitille tekosyyn ylimitoitettuihin rankaisuihin, jotka ovat omiaan vain lisäämään jännitteitä. Vääryyden, katkeruuden, koston ja väkivallan kierre näyttäisi jatkuvan.

Yhteiskunnan kuohuessa syyttävät sormet ovat nopeasti osoittamassa vastuullisia. Kritiikkiin ja itsetutkisteluun on aihetta sekä poliittisessa vasemmistossa että oikeistossa. Todennäköistä, vaikkakin valitettavaa on, että utopiansa pauloissa olevat torjuvat arvostelun, oikeuttavat toimensa ja vierittävät vastuun toisaalle. Olemme yhä tiukemmin ideologioiden ja maailmankatsomusten välisessä kamppailussa. Erimielisyydet yksittäisissä kysymyksissä osoittautuvat jäävuoren huipuksi. Niiden taustalla on lähtökohtaoletuksia, uskomuksia ja perusratkaisuja. Elämme eri maailmoissa, katselemme todellisuutta erivärisin lasein ja puhumme eri kieltä.

Tilannetta ei helpota postmodernin ajan tapa ajatella ja toimia. Sen mukaan todellisuus kuuluu taivuttaa oman kokemuksen ja oman totuuden mukaiseksi. Omaa tulkintaa uhkaavat instituutiot on kaadettava. Omalle kannalle kielteiset tosiasiat selitetään pois, verbaali kritiikki rinnastetaan fyysiseen väkivaltaan, johon kuuluu vastata samalla mitalla. Päämäärä oikeuttaa keinot päästä siihen. Tämän ”logiikan” mukaista on väkisin korjata väärä vaalitulos ja väkisin vaientaa väärän ehdokkaan tukijat tai ymmärtäjät.

Kristittyjen erityisenä kutsumuksena on muistuttaa aikaamme siitä, että nykytilanteella on hengellinen ja teologinen ulottuvuus, jonka huomioiminen on välttämätöntä, mikäli haluamme korjata kehitystä. Sen unohtaminen on keskeinen syy lisääntyvään pimeyteen.

Yksi tärkeä teologinen näköala avautuu ensimmäisen käskyn avulla, jota Martti Luther selittää syvällisesti Isossa katekismuksessa. Nostan esille vain kolme puolta.

Ensiksi Luther kysyy, mikä on Jumala? Hän vastaa, että: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Luther osoittaa, että jokainen ihminen uskoo eli luottaa, ja että jokainenihminen uskoo jonkinlaiseen jumalaan. Todellisia ateisteja tai uskonnottomia ei ole. Myös maallistuneessa ajassa on jumalia, joilta odotetaan apua ja lohtua hätään ja onnettomuuteen.

Toiseksi Luther näkee, että ihminen luo itsellensä epäjumalan korottamalla ajallisen ja katoavan hyvän sen antajan rinnalle ja tilalle. Rahaan ja omaisuuteen turvaava – oli hän köyhä tai rikas – unohtaa odottaa tuota hyvää yksin Jumalalta. Tästä seuraa onnettomuutta ja tuhoa. Lääkkeeksi Luther tarjoaa luomisen teologiaa: ihminen on Jumalan luoma ja hänestä kaikessa riippuvainen sekä yksin Luojansa hyvyyden varassa elävä. On siis odotettavissa, että kohtaamme nykyäänkin saman ilmiön: ihmiset tavoittelevat todellista hyvää, joka irrallaan Jumalasta tuottaakin vääryyttä.

Kolmanneksi Luther havainnollistaa, miten usko itse tehtyyn jumalaan muuttuu käytännöksi. Luther kertoo, kuinka pyhiä palvottiin ja huudettiin avuksi hammasta särkiessä tai onnettomuutta pelätessä. Noidilta ja loitsijoilta ostettiin siunaus ja onni. Tätä kaikkea Luther luonnehti vääräksi jumalanpalveluksesi ja epäjumalanpalvelukseksi. Usko epäjumalaan ilmenee siis uskonnollisuutena. Tämä usko tulee julkiseksi eräänlaisessa liturgiassa. Sen ympärille syntyvät arvovaltaiset kirjoitukset ja ilmoituksen selittäjät. Epäuskoisille saarnataan tämän uskon suomaa pelastusta ja langenneille säädetään katumusharjoituksia. Usko ei jää yksityisasiaksi, vaan sen on aina tultava ilmi arjessa ja juhlassa. Siksi väärän uskon tilalle on tultava oikea usko, epäjumalanpalvelus on korvattava oikealla jumalanpalveluksella.

Jälkikristillistä ja maallistunutta yhteiskuntaa värittävät ristiriidat, joita pitää tarkastella uskonnollisina. Erilaiset uskot ja erilaiset jumalat ottavat mittaa toisistaan. Olemme todistamassa perinteisestä poikkeavan mutta yhtä lailla väkevän uskonnollisuuden paluuta julkiselle areenalle. Tämä hengellinen ulottuvuus on nähtävä selvästi. Silloin saatamme paremmin ymmärtää ja osuvammin julistaa, miten kristillinen evankeliumi pelastaa epäjumaliensa orjuuttaman ihmisen.

Vesa Ollilainen

Perusta 2 | 2021

Tässä numerossa

66 | Pääkirjoitus

67 | Perustalla

69 | Artikkelit

  • 70 | Anni Maria Laato: Miten puhua kärsimyksestä? Näkökulmia kirkkoisiltä (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Artikkelissaan Anni Maria Laato käy läpi erityisesti Cyprianuksen ja Augustinuksen ajatuksia siitä, miten kärsimyksestä voidaan puhua ja miten kärsimystä kohdataan.
  • 76 | Rolf Sons: Kristus sairaassa ihmisessä
    • Lutherille suhde Jeesukseen Kristukseen on sairaan pastoraalisen huolenpidon keskuksessa. Artikkelissaan Rolf Sons arvioi Martti Lutherin pastoraalista suhdetta kärsimykseen ja sairauksiin. Artikkeli perustuu Rolf Sonsin pitämään esitelmään Teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistossa 5.1.2021
  • 86 | Vesa Pirttimaa: Kätkeytymisen ja syntymän ihme
    • Vesa Pirttimaa tarkastelee Hannah Arendtin hermeneutiikkaa ja vertaa sitä Karl Marxin käsitykseen toiminnan juonesta.

93 | Tässä ja nyt

  • 94 | Markku Ruotsila: Kristillisiä näkökulmia Yhdysvaltain tilanteeseen
  • 96 | Perustan lukijalta: Teknologiayhtiöiden sensuurista
  • 99 | Aku Visala: Ymmärryksen sairaus ja vapaus kadottaa itse itsensä

102 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 103 | Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 107 | Tuukka Hämäläinen ja Aleksandr Manzos: Pelien äärettömät maailmat
    • Arvostelijana Markus Syrjätie
  • 110 | Maija Nyman, Hannu Nyman ja Tapani Oksanen: Tammelantorilta Toiviomatkoille
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 111 | Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä

114 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa kiirastorstaista 1.4. ja päättyy 6. sunnuntaihin pääsiäisestä 16.5.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ