Sukupuolineutraalisuus tulee – miten käy tyttöjen ja poikien?

Perusta 2 | 2018

Saara Kinnunen

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti

Valtakuntaan on syntynyt poikalapsi. Uutisen muotoilussa on huomattava ero verrattuna Ruotsin kuninkaallisen viimeisen lapsen syntymän uutisointiin. Media kertoi kahden päivän ajan, että Carl Philip ja Sofia ovat saaneet lapsen. Ehdin jo miettiä, antaako moderni perhe lapsen itse valita aikanaan sukupuolensa. Tasavallan presidenttimme ei näytä lukeutuvan sukupuolineutraalisuuden puolestapuhujiin.

Keskustelu sukupuolineutraalisuudesta nostaa päätään aika ajoin ja laantuu taas oman ristiriitaisuutensa vuoksi kytemään pinnan alla, ja ryöpsähtää taas sopivien virikkeiden ilmaantuessa uudelleen esille. Oman aikuisen muistini aikaan keskustelu on aaltoillut:

1970-luvulla vauvoilla oli neutraalin väriset vaatteet, stereotyyppistä punaista ja sinistä vältettiin. Omanikin puin vihreään ja ruskeaan. Päivähoidossa lapsia kutsuttiin lapsiksi. Pyssyleikit ja muut aggressiiviset (poikamaiset) leikit olivat paheksuttuja.

1980-luvulla Jari Sinkkosen kirja Pienistä pojista kunnon miehiä sai feministit reagoimaan. Sinkkonen on kertonut siitä asti jatkuneesta aiheeseen liittyvästä negatiivisesta kommentoinnista. Sinkkosen huoli pojista nousi havainnosta, että 4/5 lastenpsykiatrian asiakkaista oli poikia – väärinymmärrettyjä poikia – hän kuvaa.

1980-luvulla ryöpsähti kirkollisessa mediassa hyökkäys Helsingin NMKY:n avioliittotyötä vastaan. Siellä opetettiin miehen ja naisen välisistä eroavaisuuksista ja miehen ja vaimon erilaisista rooleista.

2001 rekisteröidyn parisuhteen lakivalmistelujen yhteydessä olin kuultavana eduskunnassa lakia valmistelevassa valiokunnassa. Vuoroani odotellessani juttelin sateenkaariperheitten edustajan kanssa. Hän oli varma, että laki rekisteröidystä parisuhteesta saadaan läpi. Minä puskassa kasvaneena maalaisena hämmästelin vilpittömästi: ”Sittenhän kaikki oppikirjatkin pitää uusia!”, ”Totta kai, kohta ei erotella tyttöjä eikä poikia, naisia tai miehiä. Sukupuolineutraalisuus on tulevaisuuden tavoite.” Silloin pidin ajatusta utopistisena.

2015 Opetushallituksen ohjeistus Tasa-arvo on taitolaji herätti laajamittaisen keskustelun, oikein keskustelumyrskyn. Silloin perinteisellä tavalla ajattelevat heräsivät ihmettelemään, mitä on tapahtumassa.

2017 vahvistettu sukupuolineutraali avioliittolaki vahvisti keskustelua. Osani sain minäkin tuosta keskustelusta somemyrskyn muodossa kahden viimeisimmän Kotimaan kolumnin jälkeen. Kolumnissa Kasvatuksen hämmennys kuvasin kuvitteellista VaSu-keskustelua, jonka kävisin lapseni päiväkodissa. Varmistin selustani sillä, että YK:n ihmisoikeuksien julistus, uusin Varhaiskasvatuslaki (2015) ja Euroopan Ihmisoikeussopimus takaavat vanhempien oikeudet vakaumuksensa mukaiseen kasvatukseen myös yhteiskunnan ylläpitämissä instituutioissa. Opettaja kysyy, mitä päiväkodin olisi hyvä tietää perheelle tärkeistä arvoista. Minä puolestani vastaan muun muassa näin:

Emme halua lapselle kerrottavan normaalina asiana, että lapsella voi olla kaksi äitiä tai isää, tai että miehet voivat saada lapsia. Lapsemme tietävät, että lapsen maailmaan saattamiseen tarvitaan isä ja äiti.

Toivomme, että lastamme ei hämmennetä monen sukupuolen ideologialla. Käsityksemme on, että on olemassa tyttöjä ja poikia ja sukupuolten kahtiajako on heidän jokaisessa solussaan.

Setan pitämille oppitunneille on kysyttävä vanhempien lupa samalla tavalla kuin uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta kysytään.

Toisen kolumnin otsikoin Pojat on poikia seurakunnassakin ja haastoin seurakuntia ja yhteisöjä tekemään korjausliikettä toimintatavoissaan, koska poikia osallistuu vähemmän toimintaan kuin tyttöjä. Puhuin pojille ominaisista piirteistä ja niiden huomioimisesta ohjelmia suunniteltaessa… Muuta ei tarvittu. Someraivo oli valmis: ”Konservatiivista, aikansa elänyttä, hölmöä, ammattitaidotonta, kuinka kukaan nykyaikana voi enää ajatella noin, uskovankin perheen on puhuttava lapsille sukupuolien moneudesta jne.” Nyt keskustelu on taas laantunut, vaikka se kytenee pinnan alla ja odottaa sopivaa ryöpsähtämishetkeä.

Mistä tässä on kysymys?

Tasa-arvo on taitolaji -opas (2015) teki uusia keskustelunavauksia: Sivulla 67 mainitaan Sukupuolten tasa-arvo otsikon alla: ”Tasa-arvokäsite kattaa myös sukupuolen moninaisuuden eli hyväksyy ajatuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.” Sivulla 68 mainitaan Sukupuolitietoinen opetus -otsikon alla: ”Opetuksessa pidättäydytään sosiaalistamasta oppilasta hänen ulkoiseen sukupuoleensa”. Opas ravistelee totuttuja ajatustapoja:

Ajatteluamme ja toimintaamme ohjaavat usein perinteiset käsitykset sukupuolesta. Oletamme jokaisen ihmisen olevan yksiselitteisesti joko tyttö tai poika, nainen tai mies. Oletamme myös, että ihmisen sukupuoli on muuttumaton ja syntyessä määritetty (s. 12).

Ihmetystä herättää millä valtuutuksella opetushallitus on muuttamassa sukupuolikäsitystä ideologiseksi. Tasa-arvosuunnitelmien tekeminen on tarpeellinen asia, mutta sen laatiminen ei edellytä sukupuolikäsitteen uudelleen määrittelyä. Se on täysin perusteetonta ja tarpeetonta.

Maailmassa tulee olla tilaa kaikenlaisille tytöille ja pojille. Oppaassa ei kuitenkaan tyydytä tähän, vaan annetaan jopa ymmärtää, että tytöt voivat olla poikia ja pojat tyttöjä, jos he itse näin kokevat. Sivun 13 otsikon Jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa alla opastetaan näin:

“Jokaisella tulee olla oikeus itse määritellä, millainen tyttö tai nainen, poika tai mies hän on, vai kokeeko hän olevansa muunsukupuolinen eli jotain naiseuden ja mieheyden ulkopuolella tai sukupuolten välissä.”

Sukupuoli-sanan hämmennys

OPH:n oppaassa sekoitetaan sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet. Käsitteet sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu tarkoittavat aivan eri asioita kuin käsite sukupuoli. Sukupuoli on jokaisen ihmisen jokaisessa solussa eikä siitä voi erehtyä. Ihmettelenkin, kuinka akateemisella tasolla julkaistussa oppaassa sekoitetaan selkeästi määriteltyjä käsitteitä.

Todellisuudessa transhenkilö on mies tai nainen, jonka kokemus itsestään ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta. Transgender on mies tai nainen, joka ei koe kuuluvansa selkeästi joko mies- tai naissukupuoleen. Transvestiitilla on tarve ilmaista pukeutumisellaan tai muulla tavoin eri sukupuolta. Nämä kaikki liittyvät sukupuoli-identiteettiin tai sen ilmaisemiseen. Intersukupuolisen henkilön sukupuoli on epäselvä, mutta tämä on anomalia eli poikkeus, mikä johtuu geenivirheestä tai raskaudenajan häiriöstä. Heitä on erittäin pieni vähemmistö. Vuosittain syntyy 5–8 lasta, joiden sukupuolta ei pystytä määrittelemään. Emme voi antaa pienen vähemmistön hämmentää lastemme ja nuortemme kasvatusta ja aiheuttamaa heidän kasvu- ja kehitysprosessiinsa turhia kysymyksiä ikävaiheessa, jolloin heidän kaikinpuolinen kypsymisensä on kesken.

Ihmiset ovat sukupuoli-identiteetiltään ja sukupuolen ilmaisultaan moninaisia, mutta on harhaanjohtavaa viestiä, että sukupuoli olisi moninainen. Poikatyttö on silti tyttö ja feminiininen poika on poika.

Kysymyksiä, mutta ei vastauksia

Tasa-arvo on taitolaji -oppaan tiimoilta Aito avioliitto ry pyysi asiallisessa kirjeessään Opetushallitusta vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten Opetushallitus määrittelee oppaassa ”Tasa-arvotyö on taitolaji” käytetyn sukupuoli-käsitteen?
2. Mihin tosiasiaan perustuen Opetushallituksen mielestä a) ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi; b) sukupuoli-käsite voi tarkoittaa kaikkia seuraavia: virallisen, henkilötunnuksesta ilmenevän sukupuolen lisäksi esimerkiksi sukupuolirooleja, naiseuden ja mieheyden sosiaalisia merkityksiä, yksilön sukupuoli-identiteettiä tai fyysisiä ominaisuuksia; c) ihmisen sukupuoli määrittyy biologian lisäksi sosialisaatiossa ja oppimisessa; d) jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa; e) oppilaan sukupuoli voi olla jokin muu kuin tyttö tai poika?
3. Millä tyttö -ja poika -sanaan rinnastettavalla sanalla kutsutaan sellaista lasta, joka ei ole sukupuoleltaan tyttö eikä poika?
4. Mitä sukupuolta sellaiset oppilaat edustavat, jotka eivät ole tyttöjä eivätkä poikia?
5. Miten Opetushallitus määrittelee käsitteet tyttö ja poika?
6. Minkälainen on lisääntymiseen liittyvien ominaisuuksien suhteen sellainen henkilö, joka ei edusta miessukupuolta eikä naissukupuolta, vaan kuuluu sukupuoleltaan luokkaan ”muu”?

Kysymyksiin ei saatu vastausta. Oppaan ilmestymisen jälkeen kansanedustaja Mika Raatikainen (ps) on tehnyt 21.4.2016 kirjallisen kysymyksen KK 236/2016 vp Opetushallituksen oppaan väitteestä useammasta kuin kahdesta sukupuolesta. Siinä hän esittää asianomaisen ministerin vastattavaksi kysymykset:

1) Miten ministeri perustelee sen, että Opetushallituksen oppaassa väitetään ihmisen sukupuolia olevan enemmän kuin kaksi, mitä Opetushallitus tarkoittaa oppaassa käytetyllä käsitteellä “sukupuolen moninaisuus”; ja
2) aikooko ministeri ryhtyä toimenpiteisiin, jotta oppaan epäkohdat korjataan?

Hän ei saanut vastausta. Helsingin Sanomien jutussa 25.2.2016 otsikoitiin: ”Asiantuntijat tyrmäävät perussuomalaisten nuorten näkemyksen sukupuolesta: Sukupuoli on moninainen sekä biologisesti että kulttuurisesti”. Jutussa vedotaan Helsingin Yliopiston kehitysbiologian professori Hannu Sariolan näkemyksiin sukupuolten moneudesta. Professori Hannu Sariolaa pyydettiin kahdessa eri viestissä vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1) Oletko sitä mieltä, että ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi?;
2) Jos olet sitä mieltä, että ihmisen sukupuolia on enemmän kuin kaksi, niin mihin tosiasiaan perustat näkemyksesi? ja
3) Miten määrittelet käsitteen ”sukupuoli”?

Hannu Sariola ei ole vastannut noihin kysymyksiin. Merkille pantavaa on se, että asiallisiin kysymyksiin ei vastata eikä uusia näkemyksiä näin ollen perustella. Vastaamattomuus on kysymyksen vähättelyä, mitätöimistä ja tavoitteena on saattaa kysyjä tuntemaan itsensä hölmöksi ja tällä tavalla vaimentaa kiusalliset kysymykset. Strategia on yksi osa uuden ideologian indoktrinoimista ja vanhan ideologian häivyttämistä.

Sukupuolineutraalisuus tavoitteena

OPH oppaassa ollaan huolissaan siitä, että sukupuolta tuodaan esille useasti koulupäivän aikana.  Puhe tytöistä ja pojista pyritään minimoimaan. Sukupuolen kaksijakoisuus halutaan häivyttää. Tämä palvelee niitä, jotka pyrkivät mullistamaan käsityksen sukupuolesta koko yhteiskunnan tasolla. H&M julkisti äskettäin sukupuolineutraalin lastenvaatemalliston. Se oli huvittava, sillä vaatteet olivat laidastaan perinteisiä poikien vaatteita. Radikaaleinta oli pojan valkea paita, jollaista tuskin kukaan äiti panisi pojalleen arkivaatteeksi.

Sukupuolineutraalisuus on muotisana kaikkialla läntisessä maailmassa. Trendi näyttäisi päässeen valloilleen etenkin viime syksynä. Britanniassa opettajia evästetään lopettamaan oppilaiden kutsuminen “tytöiksi” ja “pojiksi”, koska se muistuttaa heitä heidän sukupuolestaan. Opetettavia kutsutaan “oppilaiksi” ja “opiskelijoiksi”. Britanniasta tiedetään tapauksia, joissa opettajaa on rangaistu, kun hän on innoissaan kiitellyt tehtävässä onnistunutta tyttöporukkaa ”Hyvä tytöt”, kun joukossa oli tyttö, joka haluaisi olla poika.

Sukupuolineutraalista puhetavasta on tulossa ainut oikea tapa ilmaista asioita. Meillä Aamulehti kyseenalaisti puhemiehet ja lehtimiehet. Yleisönosastot täyttyivät kansan luovista lohkaisuista ja keskustelu sai huvittaviakin piirteitä. Vuosituhansien ajan normaaleina pidetyt itsestäänselvyydet näyttäytyvät yhtäkkiä jotenkin epäkorrekteina ja epäkelpoina. Propaganda eteneekin perinteisesti niin, että uuskielestä tulee vallitsevaa kielenkäyttöä. Perinteinen puhe leimataan syrjiväksi vihapuheeksi.

Kolmas sukupuoli?

Euroopan yleisradiounioni EBU kertoo, että ruotsalaisilla poliitikoilla on pian edessään päätös mahdollisen kolmannen sukupuolen lisäämisestä maan virallisiin asiakirjoihin. Lähes kaikki puolueet kannattavat ehdotusta, jonka mukaan transsukupuolisilla pitäisi olla mahdollisuus valita miehen tai naisen lisäksi kolmas, sukupuolineutraali vaihtoehto. Yhteisymmärrystä toimista ei ole kuitenkaan vielä löytynyt. Nyt päättäjät esimerkiksi miettivät, tuleeko passeihin sukupuolesta kertovien “M” tai “K” -kirjaimien rinnalle esimerkiksi “X”, tai poistetaanko henkilötunnuksista sukupuolen paljastava osio.

Suomessakin siellä täällä näkyy jo henkilötietojen yhteydessä kolme vaihtoehtoa; mies, nainen tai muu.

On tosiasia, että on ihmisiä, joilla on syystä tai toisesta vaikeaa olla omassa sukupuolessaan. Esimerkkinä voi mainita uskovan perheen esikoispojan, joka viihtyy vain tyttöjen leikeissä, pukee tyttöjen vaatteita, äidin koruja ja kimaltelevia toppeja. Kun pikkusiso syntyy, nelivuotias poika itkee, että hän haluaa pippelin pois. Hän haluaa olla tyttö. Leikeistä kiinnostavat barbit ja niiden kanssa leikkiminen. Koulussa hän suostuu poikien vaatteisiin, mutta kotona hän pitää tyttöjen vaatteita. Vanhemmat ovat huolissaan ja pahoillaan. Isä vahvistaa suhdetta poikaan ja he tekevät yhdessä poikien juttuja, mutta ne eivät poikaa kiinnosta. Pojan ympäristössä on paljon hyviä miehisiä samaistumiskohteita. Vanhemmat tekevät mitä voivat. He kertovat pojalle, että sinä olet poika, mutta sinä haluaisit olla tyttö ja sinä tykkäät samoista asioista mistä monet tytöt tykkäävät.

Sukupuoli-identiteetin ristiriidasta kärsivät lapset ja nuoret tarvitsevat syliä ja ohjausta, eivät ristiriitansa suurentelemista, vaan sen kohtaamista aikuisen kanssa, rakkaudellisessa ja totuudellisessa ilmapiirissä. He tarvitsevat kuuntelijaa ja viestiä, että he ovat arvokkaita ja hyväksyttyjä kaikkine kokemuksineen ja tuntemuksineen. He tarvitsevat hyväksyntää omana itsenään ja tilaa olla erilainen. Lapsen ympäristöä on opastettava erilaisuuden suvaitsemisessa. Kiusaamista ei voi sallia.

Sukupuoli-identiteetin häiriöiden takia meidän ei kuitenkaan pidä turhentaa Jumalan luomistyötä; sitä että hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Voimme normalisoida identiteettihäiriön toteamalla, että ihmiskunnassa on monenlaista poikkeavuutta eli anomalioita. Emme saa syrjiä, halveksia tai paheksua ihmisen erilaisuutta, vaikka se esiintyisi sukupuolen ilmentämisen alueella. Identiteettihäiriö ei merkitse sitä, että kyseinen ihminen olisi häiriintynyt.

Kirkko on päivittänyt ajatuksiaan sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta Sukupuoli ja seksuaalisuus kirkon kasvatustyössä:

Jokainen ihminen on Jumalan luoma, ainutlaatuinen ja arvokas. Ihmisen ei tarvitse olla virheetön ja muista riippumaton, vaan erilaisuus ja keskinäinen tarvitsevuus ovat osa ihmisyyttä. Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa lahjoitetun armon kautta tulemme hyväksytyksi kokonaisuudessaan: henkenä, sieluna ja ruumiina. Ihmisen arvo ei ole sukupuoleen tai seksuaalisuuteen sidottua tai niistä riippuvaa, vaan se elää meissä kaikissa tasapuolisesti (Sakasti.fi).

Kasvatuskentän haaste

Gender-ideologiaan perustuvan sukupuolikäsityksen vyöryttäminen alaikäisille on epäeettistä ja lapsen identiteetin kehitykselle jopa vahingollista, vaikka se tehtäisiin tasa-arvon nimissä. Tästä esimerkkinä esikoulussa vieraileva kokemusasiantuntija, joka on muuttanut sukupuoltaan. Uskonto- ja seksuaalikasvatus ovat alueita, joissa vanhempien on oikeus olla lapsen ensisijaisia kasvattajia. Siksi vanhempien on syytä olla kiinnostuneita, mitä lapsille opetetaan. Jos uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumiseen pitää kysyä vanhemmilta lupa, sama lupa olisi asiallista kysyä Setan tai muun ulkopuolisen tahon järjestämille seksuaalikasvatustunneille. Keskustelut kotona lasten kanssa ja kotona annettava sukupuolikasvatus nousee entistä tärkeämmäksi.

DocPoint-elokuvatapahtumat ry on julkaissut sarjan “dokumentteja”, joita näytetään peruskoulun neljäsluokkalaisille, eli noin 10–11 vuotiaille lapsille. DocPoint-elokuvatapahtumat ry on pääasiassa julkisilla varoilla ylläpidetty yhdistys. Tukijoita ovat Taiteen edistämiskeskus, Opetus- ja kulttuuriministeriö, Yeesi, Seta, Metka mediakasvatuskeskus, suurimmat kaupungit ja niiden kulttuuripalvelut. Mukana on myös Kone-säätiö, Seppo -opetuspelialustan tuottaja ja Finnkino. Veronmaksajille on helppoa perustella, että verovaroista tuetaan nuorten mediakasvatusta tai työtä nuorten mielenterveyden hyväksi tai muodikasta opetuspelialustaa. Yhden elokuvan esittelyteksti kertoo:

12-vuotias Ky on hieman erilainen kuin kaverinsa, sillä hän kokee olevansa enemmän poika kuin tyttö. Jo ollessaan pieni, Ky ei tuntenut itseään kotoisaksi omassa kehossaan ja poikien leikit tuntuivat paljon tyttöjen leikkejä kiehtovammilta. Pian Ky alkoikin kammata tukkaansa eri tavoin ja halusi pitää poikien vaatteita mekkojen sijasta. Ky kertoi ajatuksistaan vanhemmilleen kirjoittamalla kirjeen, jonka jälkeen hän vihdoin uskaltautui olemaan avoimesti oma itsensä.
Kyn tukena on Sterre, 11-vuotias tyttö, joka on syntynyt pojan kehoon. Elokuvassa seurataan, kuinka Ky ja Sterre käsittelevät sukupuoli-identiteettiään sekä päättävät kertoa koulukavereilleen transsukupuolisuudestaan. Tämä on alku Kyn uuteen elämään Nielsinä.

Tämän tapainen Opetus- ja kulttuuriministeriön suosittama ja koulussa esitettävä elokuva tekee identiteettihäiriöstä normaalin. Moni keskenkasvuinen lapsi on ruvennut pohtimaan, mahtaako hänkin olla syntynyt väärään sukupuoleen. Keskustelut kotona lasten kanssa ja kotona annettava sukupuolikasvatus nousee entistä tärkeämmäksi.

Samaan poliittisen ja ideologisen piilovaikuttamisen jatkumoon kuuluu myös Amnestyn masinoima ja Opetushallituksen suosittama 13–14 vuotiaille tarkoitettu vapaavalintainen äidinkielen tehtävä, jossa oppilaan tulee kirjoittaa Suomen pääministerille kirje translain uudistamisen puolesta. Kirjoitustehtävän ohjeistuksen mukaan pääministerille tulisi kertoa, miksi kirjoittaja on järkyttynyt tavasta, jolla transihmistä kohdellaan sekä siitä, ettei transihmisten oikeuksia kunnioiteta. Kirjoitustehtävässä pyydetään mm. kertomaan pääministerille, kuinka kirjoittaja haluaa Suomen hallituksen uudistavan translakia siten, että ikärajasta luovutaan ja että ”oikeudellinen ja lääketieteellinen sukupuolen korjaus erotetaan toisistaan.”

Tänä päivänä saatetaan vihapuheena pitää ajatusta, jonka mukaan lasten sukupuoli-identiteettiä tulisi rakentaa heidän biologisen sukupuolensa mukaisesti tai että sukupuolieroja tulisi vahvistaa, ei heikentää. Sukupuolineutraalin ideologian vaikutuksesta koko yhteiskunta pyritään rakentamaan uudelleen niin, ettei kysymystä erilaisista sukupuolikäsityksistä ja erilaisten avioliittokäsitysten totuudesta tai arvosta voi edes herättää ilman, että sen katsotaan olevan vihapuhetta. Vaarallisinta tässä on se, että kun mielipiteenvapaus on kerran poistettu tämän keskeisen ihmiselämän ulottuvuuden osalta, sama totalitaristinen vaikutus tulee ulottumaan yhä uusille elämänalueille, kunnes lopulta olemme tätä ideologista konsensusta vartioivien ajatuspoliisien mielivallan alaisia (Puolimatka). Sukupuolineutraalin ajattelun takana on ideologia, jonka pyrkimyksenä on kieltää yksi ihmiselämän keskeisimmistä asioista: lapsi tarvitsee isää ja äitiä. Pyrkimyksenä on avioliiton romuttaminen.

Viihteen nimissä häivytetään perinteistä perheinstituutiota. Ensitreffit alttarilla on kevyt versio uuden maailmalla leviävän tv-formaatin rinnalla. Siinä toisilleen tuntemattomat saattavat maailmaan lapsen ja tekevät vanhemmuussopimuksen lapsen huollosta. Britanniassa sarjaa jo esitetään ja Suomessa se on tekeillä. Se on karua viihdettä ja samalla ihmiskoe. Perhettä ei tarvita – avioliitosta puhumattakaan – ja lapsen oletetaan elävän hyvin ilman päivittäistä yhteyttä isään ja äitiin. Jumalan luomisjärjestys on systemaattisesti mitätöity.

Jokainen kristitty on kutsuttu reagoimaan viisaasti Jumalalta neuvoa kysyen aina kun sopiva tilanne tulee. Joudumme uimaan vastavirtaan, mutta emme voi vaieta, muuten mediassa kuuluva postmodernismin ääni jättää vaikutelman, että kaikki ajattelevat uudella tavalla.

Lähteitä:
Aito Avioliitto ry:n kotisivut
Gender Dysphoria in Children: summary points (2017). American College of Pediatricians.
Liisa jääskeläinen, Johanna Hautakorpi, Hanna Onwen-Huna, Hanna Niittymäki, Anssi Pirttijärvi, Miko Lempinen, Valpuri Kajander, Tasa-arvo on taitolaji (2015). Opetushallitus.
Suomen uutiset 7.2.2018; “Amnesty levittää poliittista propagandaa kouluissa: Valjasti oppilaat vetoamaan pääministeriin translain puolesta.”
Tapio Puolimatkan kotisivujen artikkelit ja kolumnit www.tapiopuolimatka.net

Likainen peli kulkeutuu kirkkopolitiikkaan

Perusta 2 | 2018

Heti kohta sen jälkeen, kun professori Heikki Hiilamo on kritisoinut toimittaja Johanna Korhosta likaisen pelin tuomisesta kirkkopolitiikkaan ja piispanvaaleihin, uudet esimerkit nousevat esille. Asia koskee Turun arkkipiispan vaalia ja sen vaalikeskusteluja.

Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelijat olivat järjestäneet arkkipiispan vaaliin liittyvän vaalipaneelin tammikuussa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Tilaisuus on videoitu ja sitä voi katsoa tiedekuntayhdistyksen TYT:n sivuilla internetissä. Yhdeksi haastattelijaksi oli kutsuttu professori Jaana Hallamaa. Hallamaa on juuri se piispaehdokas, jota Korhonen on Heikki Hiilamon ja Jukka Relanderin mukaan yrittänyt vielä edellisen vaalin jälkeen tukea arveluttavin keinoin.

Kryptan vaalipaneeli sai erikoisia sävyjä. Erityisen outoa oli se, että Hallamaa asettui aggressiivisesti ehdokas Auvista vastaan. Hän esiintyi ikään kuin Auvisen edustama teologinen käsitys (virkakäsitys) olisi kirkossa kriminalisoitu. Naisehdokkaalta hän puolestaan penäsi, miten tämä aikoisi toimia, jotta vanhalla virkakannalla olevat saataisiin kirkossa vaiennetuksi.

Hallamaan toimintatapa on tuttu Setan ja Tulkaa kaikki -liikkeen esiintymisestä. He laativat tavan takaa puheensa ikään kuin jokainen heidän näkemyksensä vastainen käsitys olisi jo kielletty ja suorastaan vahingollinen. Ajatuksena on ilmeisesti se, että kun omaa kantaa toistellaan sokeasti vuodesta toiseen, myös suuri yleisö alkaa kuvitella sen olevan totta. Nyt Hallamaa iski kuitenkin kirveensä kiveen – anteeksi hieman militantti vertaus, mutta niin kiivaana läsnäolijat kokivat tilanteen – sillä hän unohti esiintyvänsä akateemisella foorumilla.

Hallamaan puheenvuoroissa ja jopa asenteessa on tuossa kontekstissa kaksi virhettä. Ensinnäkin hän sivuutti sen yksinkertaisen tosiasian, että vanha virkakanta on kirkossa sallittu. Sitä ei ole todettu harhaopiksi, eikä sen kannattaminen myöskään ole erottamisperuste. Hallamaa itse ei tietenkään sitä hyväksy ja ilmeisesti siksi hän toimii kuten Tulkaa kaikki -liikkeen lobbarit omalla tahollaan: hehän esiintyvät kirkolliskokousta myöten väittämällä, että kirkolla ei ole voimassa olevaa avioliittokäsitystä ja että homoparien vihkimiselle ei ole nytkään mitään estettä.

Toinen professori Hallamaan kontekstiin liittyvistä virheistä on vielä vaikeampi. Hänet on kutsuttu yliopiston opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen nimittäin etiikan professorina. Siksi hänen olisi pitänyt toimia roolinsa mukaan – aivan kuten muut haastattelijat tekivät. Toisin sanoen hänen olisi pitänyt arvioida ehdokkaiden teologista tietämystä ja näkemyksiä.

Jotta lukijat ymmärtäisivät mitä tarkoitan, minun täytyy muistuttaa, että Helsingin yliopistolla ei ole virkakantaa. Sillä ei ole näkemystä naispappeudesta, miespappeudesta sen paremmin kuin uhripappeudestakaan tai druideista – jollainen kuulemma on myös kuulunut jossain vaiheessa opiskelijoiden joukkoon. Yliopiston roolin näkökulmasta on varsin perusteetonta, että Hallamaa ylipäätään esittää normatiivisia ajatuksia luterilaisen kirkon virasta. Mikään hänen viranhoidossaan ei sellaista tue, eikä hänellä itse asiassa ole siihen edes oikeutta. Ajatelkaapa, jos Hallamaa esittäisi yliopiston nimissä saman kaltaisia kysymyksiä ja kantoja ortodoksipastorille. Seurauksena olisi häväistysjuttu.

Näyttää siltä, että paikalla olikin piispaehdokas Hallamaa. Hän jatkoi omaa vaalikampanjaansa vielä senkin jälkeen, kun vaalit ovat ohitse. Tosin Heikki Hiilamo ja Jukka Relander ovat väittäneet hänen kampanjapäällikkönsä Johanna Korhosen jatkaneen omaa kampanjaansa vastaehdokasta vastaan niin ikään vaalin jo kerran ratkettua.

Hiilamo kutsui arveluttavien keinojen käyttöä “likaiseksi peliksi”. Tuollainen toiminta näyttää jatkuvan. Erityistä tässä kokonaisuudessa on se, että likaiseksi koettuja keinoja eivät käytä ilkeät vanhat miehet tai nykytermeillä sanoen patriarkalismin vahvat toteuttajat. Niitä käyttävät yllä olevissa esimerkeissä suurella eettisellä paatoksella esiintyvät postmodernistit, jotka hakevat marginaalin oikeuttamista. He puolustavat – tilanteesta toiseen – feminismiä, queer-teoriaa ja postkolonialismia keinolla millä hyvänsä.

Ehkä ongelmallisinta asetelmassa kuitenkin on se, että kuten kriitikot ovat julkisuudessa jo moneen kertaan todenneet, synnytetyt kohut perustuvat virheelliseen tietoon ja disinformaatioon. Likaista peliä edistetään ylläpitämällä vaihtoehtoista totuutta kirkossa. Siksi luterilainen kirkkommekaan ei ole vapaa informaatioyhteiskuntaamme kalvavasta syövästä, etenkään vaaleissa.

  • Timo Eskola

Perusta 1 | 2018

Tässä numerossa

 

2 | Pääkirjoitus

3 | Perustalla

5 | Artikkelit

  • 6 | Sammeli Juntunen: Kirkkona nykyajassa, mutta miten? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Kirkkoherra Sammeli Juntunen tuo Perustan teologisilla opintopäivillä pitämässään puheessa esille syitä, jotka ovat johtaneet moniäänisen kirkon vaatimuksiin. Juntunen kutsuu seurakuntia haastamaan liberalismin epäonnistuneet lupaukset vapaudesta, joka seuraa annettujen totuuksien hylkäämisestä.
  • 16 | Timo Eskola: Suomen teologinen instituutti 30 vuotta: toteutuiko vaihtoehto kirkon parhaaksi?
    • Timo Eskola tarkastelee Suomen teologisen instituutin perustamista ja 30-vuotista palvelutehtävää tutkimuksen, opetuksen ja julkaisutoiminnan näkökulmasta. Eskolan katsaus osoittaa, kuinka STI:n tavoitteena on ollut vastata aikamme teologisiin ja ideologisiin haasteisiin – ja toimia näin kirkon parhaaksi.

26 | Tässä ja nyt

  • 27 | Kristus leivässä ja viinissä – vai ehtoollisen tapahtumassa
  • 29 | Mäkökulmia kirkon kriisiin
  • 30 | Korhosen neljäs ristiretki
  • 31 | Apokryfien käyttämisestä Ruotsin kirkossa
  • 31 | Selitysraamattu kommentaarilla venäjäksi

32 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 33 | Fredrik Gabriel Hedberg: Ihmeellinen pyhä kaste & Markus Kirla: Kristillinen kaste
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 34 | Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat
    • Arvostelijana Matti Liljeqvist
  • 35 | Liisa Lilja: Äiti, kuulin ukkosen äänen!
    • Arvostelijana Leena Luhtala
  • 37 | Nabeel Qureshi: Totuus Jihadista
    • Arvostelijana Hans Rönnlund
  • 39 | Vesa Ollilainen: Ihmeet ja äärikarismaattisuus
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 41 | Janne Könönen: Punaisen Leijonan maa
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 42 | Matti Väisänen: Pelastuksesta osalliseksi
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 44 | Toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen: Pohjoinen reformaatio
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 45 | Leif Erikson: Jumala on lähellä
    • Arvostelijana Ville Kettunen
  • 46 | Tytti Issakainen – Timo Jakonen – Riikka Kaisti – Erkki Kiiski: Turun tuomiokirkko & Timo Niitemaa: Itämaan muisti
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

48 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 1. paastonajan sunnuntaista 18.2. ja päättyy 2. pääsiäispäivään 2.4..

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kirkkona nykyajassa, mutta miten?

Perusta 1 | 2018

Sammeli Juntunen

Kirjoittaja on ekumeniikan dosentti ja Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra. Esitelmä teologipäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla 3.1.2017

Kirkon olemassaolo – kolme ulottuvuutta

Kirkon olemassaolo – nykyajassa tai milloin tahansa – voidaan hahmottaa kolmen ulottuvuuden tai suunnan kautta. Ne ovat: 1) ylöspäin, 2) sisäänpäin ja 3) ulospäin.

Ylöspäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemassa suhteessa Jumalaan. Jumala on luonut koko maailman kaiken alussa. Sen lisäksi hän on perustanut kirkon Jeesuksen Kristuksen tekemän sovitustyön kautta. Se jatkuu maailmassa yhä, koska Jumalan Pyhä Henki tuo Jeesuksen ihmiskunnalle hankkiman pelastuksen vaikuttavaksi kansassaan, kirkossa. Se tapahtuu kasteen, ehtoollisen, Jumalan sanan opettamisen ja rukouksen kautta. Ne herättävät uskon ja pitävät sen yllä. Näin ihmiset saavat uuden elämän Jumalan yhteydessä.

Sisäänpäin tarkoittaa kirkon ”sisäpiiriä”. Pyhän Hengen työ ei luo ihmisille ainoastaan yhteyttä Jumalaan vaan myös yhteyden toisiin kristityihin. Me olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Kasteen, uskon ja ehtoollisen kautta meistä on tullut erityinen hengellinen yhteisö, ”Kristuksen ruumis”, jolla on ”yksi usko, yksi kaste, yksi Herra”. Me rakastamme siksi toisiamme, vietämme yhdessä aikaa Jumalan sanan parissa, rukoilemme ja ylistämme Jumalaa yhdessä, kokoonnumme yhteiseen ehtoollispöytään ja muutenkin vahvistumme yhteisestä uskostamme. Tämä ei ole pelkkää näkymätöntä hengellistä yhteyttä, sillä kirkko on myös konkreettinen instituutio, joka elää ajassa ja paikassa.

Ulospäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemukseltaan missionaarinen. Pyhä Henki käyttää kirkkoa välineenään tuodakseen yhä uusille ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen ja liittääkseen heidät kirkkoonsa. Tämä tapahtuu siten, että kirkko todistaa Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta pitämällä esillä evankeliumin sanomaa ja avustamalla kärsiviä rakkauden teoin. Niiden kautta Pyhä Henki tuo uusia ihmisiä kasteelle tai herättää uskon jo kastetuissa mutta uskosta vieraantuneissa ihmisissä.

Näille kaikille kirkkona olemisen ulottuvuuksille nykyaika tarjoaa mahdollisuuksia mutta myös haasteita. Mahdollisuuksista kertoo esimerkiksi se, miten paljon meillä Suomen ev.lut kirkossa on henkilökuntaa, toimitiloja, rahaa, rakenteita, toimintaa, hallintoa, tiedotusta ja tutkimusta.

Mutta sitten on niitä haasteita. Keskityn tässä niistä lähinnä vain yhteen, nimittäin ajassa vaikuttaviin aatevirtauksiin.

Nykyajan liberalismista

Nykyajassa vaikuttaa eräänä vahvana pohjavirtauksena liberalismi ja siihen läheisesti liittynyt individualismi. Liberalismi juontuu valistusfilosofiasta. Eräs sen keskeisistä ajattelijoista oli Thomas Hobbes. Hän esitti 1600-luvun puolivälissä yhteiskuntateorian, joka on jäänyt vaikuttamaan nykyaikaan asti. Sen perustana on se, että ihminen on yksilö, joka etsii omaa hyvinvointiaan ja etuaan. Vaikeutena tässä on se, että muut ihmiset ovat samanlaisia yksilöitä. Seurauksena on se, että yksilöiden väliset eturistiriidat johtavat ”kaikkien sotaan kaikkia vastaan”.

Se oli Hobbesin mukaan ihmiskunnan alkutila. Sitten ihmiset havaitsivat, että sellainen ei käy, ja tekivät yhteiskuntasopimuksen. He sopivat, että suvereeni valta annetaan valtiolle, jolla yksin on oikeus tarvittaessa käyttää väkivaltaa. Valtiovallan tehtävänä on rajoittaa yksilöiden toimia siten, että heidän yksilönvapautensa sallii samanlaisen yksilönvapauden muille. Se tapahtuu niin, että valtiovalta turvaa lainsäädännöllä ja poliisivoimin jokaisen yksilön ruumiillisen koskemattomuuden ja taloudellisen omistusoikeuden. Näin lopetetaan kaikkien sota kaikkia vastaan ja taataan yhteiskuntarauha. Muuta rajoitetta yksilöiden vapaudelle ei pidä asettaa.

John Millbankin ja Adrian Pabstin kirjan The Politics of Virtue[1] mukaan liberalismi on kehittynyt nykypäivään mennessä siten, että siinä on kaksi haaraa, joita he nimittävät vasemmistolaiseksi liberalismiksi ja oikeistolaiseksi liberalismiksi. Heidän mukaansa ne ovat nykyisin paradoksaalisella tavalla vaikuttamassa samaan suuntaan, vaikkakin vielä joitain vuosikymmeniä sitten ne kuuluivat poliittisen kentän eri laidoille.

Nykyiseen vasemmistolaiseen liberalismiin kuuluu individualismi eli yksilön vapauden puolustaminen kaikkea sitä vastaan, joka rajoittaa sitä: toiset ihmiset, instituutiot, uskonto, kulttuuri, perinteet jne. Mikään yksilön ulkopuolelta tuleva ei saa rajoittaa sitä, kuinka hän toteuttaa identiteettiään; kunhan hänen vapautensa ei vahingoita toisia yksilöitä.

Oikeistolainen liberalismi on taloudellisen vapauden painottamista. Valtiovallan ei tule rajoittaa pääoman vapaata liikkumista, sillä loppujen lopuksi se edistää kaikkien, myös työtätekevien hyvää. Joitain tulonsiirtoja rikkailta köyhille valtiovallan on järkevää tehdä, koska se ylläpitää tavaroiden ja palveluiden kysyntää ja näin mahdollistaa jatkuvan talouskasvun. Mutta pääperiaatteena on se, että talouden vapaus on tärkein tae hyvin toimivalle yhteiskunnalle, jossa yksilöt saavat itse päättää siitä, miten yksilönvapauttaan käyttävät.

Vasemmistolainen liberalismi nostaa yksilön sisäisen vapauden korkeimmaksi arvoksi. Samalla se jättää huomiotta sen, että ihmisen identiteetti rakentuu ajassa ja paikassa. Me emme rakenna identiteettiämme tyhjästä, vaan niistä aineksista, jotka on meille annettu ruumiillisuudessamme, perheessä, suvussa, kotipaikassa, ympäröivässä kulttuurissa, uskonnossa ja koko yhteiskunnassa. Yksilö ei luo mitään näistä, vaan ne ovat olleet ennen häntä, ”annettuna”. Hänen ihmisyytensä toteutuu suhteessa niihin.

Kun yhteisen perinteen ja instituutioiden merkitys asetetaan vasemmistolaisessa liberalismissa kyseenalaiseksi, se avaa tien oikeistolaiselle liberalismille. Yksilö jää aiempaa tehokkaammin markkinavoimien armoille. Ne tarjoavat hänelle houkuttavia keinoja rakentaa omaa identiteettiään, instituutioista riippumatta, ostamalla ja kuluttamalla sellaisia tavaroita ja muita hyödykkeitä kuin haluaa. Yksilö kuvittelee olevansa vapaa, mutta tosiasiassa hänestä on tullut markkinakarjaa, jonka haluja globaalit suuryritykset ohjailevat apunaan tietokoneiden algoritmit.

Näin oikeistolainen ja vasemmistolainen liberalismi toimivat samaan suuntaan, joka näennäisesti lisää yksilön vapautta mutta tosiasiassa kaventaa sitä. Samalla ne vahvistavat valtion valtaa. Kun todellisuudesta on poistettu kaikki syvät arvot (paitsi talous ja yksilön vapaus), ainoaksi käyttäytymistä säätelevien ohjeiden ja sääntöjen lähteeksi tulee valtiovalta. Sen säätämien lakien ja direktiivien määrä paisuu koko ajan.

Liberalismi ei kuitenkaan kykene tuomaan sitä, mitä silmällä pitäen se alun perin kehitettiin: yhteiskuntarauhaa. Yhteiskunta on hajoamassa moniin eri ”kupliin”, joissa samanmieliset lietsovat toistensa oikeamielistä suuttumusta toisissa kuplissa eläviä kohtaan. Ollaan palaamassa siihen ihmiskunnan alkutilaan, jonka korjaamiseksi liberalismi alun perin syntyi: kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Individualismista ja seksuaalisesta vallankumouksesta

Nykyiseen liberalismiin liittyy ääri-individualismi. Sitä voi tarkastella vaikkapa 1960-luvulla alkaneen seksuaalisen vallankumouksen kautta.

Seksuaalisen vallankumouksen ytimessä on luopuminen siitä aiemmin vallinneesta ajatuksesta ja käytännöstä, että seksi on nautintoa avioliiton sisällä, sen tuoman sitoutumisen ja vastuun puitteissa.[2]

Seksuaalisen vallankumouksen myötä yksilön halusta on tullut nykyisin olennaisin seksuaalisuutta ohjaava tekijä; kunhan ei loukata toisen yksilön vapautta toteuttaa omaa haluaan. Siksi kirjallisuudessa ja elokuvissa on aiempaa enemmän seksiä, avoliitto on normi, pornon katselu on lisääntynyt valtavasti ja sellainenkin aiemmin itsestään selvänä pidetty instituuito kuin jako kahteen eri sukupuoleen on muuttunut eettisesti epäilyttäväksi.

Seksuaalisessa vallankumouksessa on ollut paljon hyvää, kuten sukupuolten välisen tasa-arvon lisääntyminen. Yleensäkin sellainen individualismi on tervetullutta, jossa etsitään oikeaa tasapainoa
yksilön oman ajattelun ja perinteen välittämän viisauden välillä. 2000 -luvun individualismi on kuitenkin kehittynyt sellaiseen suuntaan, että siinä halutaan vapautua kaikista auktoriteeteista, kaikesta ns. ”annetusta” (given), joka edeltää yksilön sisäistä valintaa. Nykyisin näihin kuuluu myös sukupuoli. Joidenkin mielestä edes sellainen asia ei enää saa olla ”annettua”, että lapsia voi synnyttää vain nainen, ei mies. Jos todellisuuden jako mies – nainen rajoittaa jonkun yksilön halua synnyttää lapsia, niin silloin vika on todellisuudessa, ei yksilön sisäisessä vapaudessa identifioitua miten haluaa.

Seksuaalinen vallankumous ei yleensä näyttäydy näin raflaavana kapinana, vaan tavallisena ajattelutavan muutoksena. Avioliitto ei enää ole Jumalan antama instituutio. (”Miksei vaan muuteta yhteen? Mitä se papin aamen muka vaikuttaa?”). Avioliiton elinikäistä uskollisuutta tärkeämmäksi ihmiselle tulee ”löytää itsensä”. Kuusitoistavuotiaana nuori ei enää valtiovallan silmissä ole ”sakkolihaa” ja niinpä perinteinen kristillinen opetus, että avioliiton ulkopuolinen seksi on syntiä, näyttäytyy takapajuisena ja jopa Jumalan tahdon vastaisena. Samoin se, että kirkko kieltäytyy vihkimästä tai siunaamasta avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja.

Kuten sanottua, sekä liberalismissa että individualismissa on paljon hyvää, jopa paljon kristillistä. Mutta nykyisin esiintyvässä muodossaan ne molemmat ovat haitallisia sille, miten kirkko voi olla kirkko nykyajassa. Tämä pitää tiedostaa. Raamatussa sanotaan nimittäin näinkin:

Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä (Room. 12:2).

Aatevirtauksia on siis arvioitava. Yritän seuraavassa tehdä sitä.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon Jumala –suhteelle

Tärkein kirkon kirkkona olemista määrittävä dimensio on ylöspäin eli suhde Jumalaan. Kirkon Jumala -suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen omaksi armonvälineiden eli kasteen, ehtoollisen ja Jumalan sanan kautta. Tuo kaikki on kirkon ja sen yksilöiden kannalta ”annettua”. He eivät luo sitä itse toiminnallaan. He eivät löydä sitä sisältään vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt heistä riippumatta ja heidän ulkopuolellaan, luomisessa ja Kristuksessa ja Pyhän Hengen armonvälineissä.

Tällainen ajattelu on vierasta liberalismille ja individualismille, koska ne vastustavat kaikkea ”annettua”. Kirkolle taas Jumalan sana on ”annettuna” Raamatussa, koska siinä Jumalan Henki on inhimillisten kirjoittajien kautta antanut meille luotettavan todistuksen Kristuksesta. Siksi usko taipuu sen käskyjen ja lupausten alle ja ottaa ne vastaan, vaikka ei niitä tunteella tai järjellä täysin pystyisikään ymmärtämään. Tällainen on liberalismin lähtökohdista takapajuista fundamentalismia, koska sen katsotaan rajoittavan pyhistä pyhintä eli yksilön sisäistä vapautta.

Liberalistis-individualistinen ajattelu pyrkii tulkitsemaan kirkon jumalasuhteen uudelleen poistamalla siitä kiusallisen ajatuksen yksilön ulkopuolisesta ”annetusta”. Olen kyllästymiseen asti lainannut seuraavaa Helsingin seurakuntayhtymän Usko, toivo, rakkaus -kampanjan mainosta vuodelta 2007, koska minusta kuvaa tätä aatevirtausta niin hyvin:

”Kristinusko tarjoaa parhaimmillaan sinulle juuri tätä. Keskustelua, jossa jokainen näkemys on yhtä arvokas. – – Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiskelevat ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. – – Seurakunnalla on oikeus päättää, millaisessa kirkossa se haluaa keskusteluaan käydä. Ja siellä, missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan.” (Kirkko ja kaupunki 17.10.2007)

Tällainen ajattelu on kirkon ja yksittäisen ihmisen Jumala -suhteelle kohtalokasta. Jumala-suhdetta ei nimittäin luo elämänarvoja koskeva pohdiskelu. Jumala-suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo Kristuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon kirkossaan vaikuttavaksi Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Se on jumalallisesti ”annettua”, ei keskustellen tuotettua.

Eräs individualismin pirtaan sopiva tapa kiertää kirkon Jumala-suhteeseen perustuva annettu, on se, että Kristuksen ja Jumalan sanan sijaan keskeiseksi käsitteeksi tulee ”uskonto”. Tähän tyyliin: ”Uskonnollisuus ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on muuttanut muotoaan. Elämän ja kuoleman kysymys kirkolle on se, osaako ja uskaltaako se sopeutua tähän muutokseen.” Näin luodaan kuva, että ihmisten sisimmästään löytämä tapa kokea uskonnollisuus on olennaista. Sen tulee saada kertoa kirkolle, millaista uskontoa se ihmisille tarjoilee. Kyse ei enää ole meille annetusta pelastuksesta, jonka Kristus ja hänen sanomansa tuovat, vaan ihmisten vapaudesta toteuttaa yksilöllistä uskonnollisuuttaan.

Liberalismista ja individualismista juontuva jumalallisen ”annetun” vieroksuminen näkyy myös luomisteologiassa. Nimittäin siinä, miten kirkon opetusta seksuaalietiikasta yritetään muuttaa. Muutosta perustellaan väittämällä, että avioliitto on luterilaisuuden mukaan maallinen asia. Siksi kirkon tulee avioliitto-opetuksessaan seurata yhteiskuntaa ja muuttaa avioliitto-opetuksensa ja käytäntönsä sukupuolineutraaliksi. Näin vältetään eräs yksilön vapautta rajoittava asia, nimittäin, se että Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi ja asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi, elinikäiseksi instituutioksi. Kun avioliitto on sukupuolineutraali, ihmisen ruumiillisuudessa annettu sukupuoli ei enää rajoita yksilön vapautta avioitua kenen kanssa haluaa.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon sisäiselle identiteetille

Toinen kirkon kirkkona olemisen kannalta olennainen dimensio on sisäänpäin. Nykyisin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisuuskuvassa kuitenkin vierastetaan ”sisäpiiriläisyyttä” ja ”uskovaisuutta”. Niiden sijaan painotetaan sitä, että kirkkomme on oltava ”avoin ja moniääninen kansankirkko”.

Tämä johtuu ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden mukaanhan jokaisella yksilöllä on oikeus ja velvollisuus toteuttaa omaa käsitystään uskonnollisuudesta, riippumatta instituutioista, kuten kirkon opista.

Tällainen ajatusmaailma on nähtävissä esimerkiksi siinä, miten kirkkohallitus on mainostanut seurakuntavaaleja ja yrittänyt nostaa äänestysprosenttia sekä saada kirkkoon ”heikosti sitoutuneita” jäseniä asettumaan ehdolle. Viime vaaleja varten Kirkon tiedotuskeskus toi julkisuuteen mainoksen, jonka sisältö kuului ”Asetu ehdolle ja tee kirkosta näköisesi”. Ensi syksynä pidettävien seurakuntavaalien sloganina on ”Minun kirkkoni”.

Pyrkimys nostaa äänestysprosenttia on hyvä. Silti minua häiritsee se, miten tähän pyritään. Eivät seurakunnan erilaiset yksilöt luo kirkon identiteettiä. Jeesus Kristus on seurakunnan ”pää”, joka antaa sen jäsenille hengellisen elämän, yhteyden toisiinsa ja identiteetin. Siksi kyse ei ole ”Minun kirkostani” tai ”kansan kirkosta” vaan Kristuksen kirkosta.

”Uskovaisuuden” vierastaminen on kirkon identiteetin kannalta haitallista. Tämä johtuu siitä, että kirkko on nimenomaan uskon yhteisö, hengellinen yhteisö. Niin kuin Luther kirjoitti Schmalkaldenin opinkohdissa:

Sillä tietäähän, Jumalan kiitos, seitsenvuotias lapsi, mikä seurakunta on, nimittäin pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä. Näinhän lapset rukoilevat: ‘Minä uskon pyhän, kristillisen seurakunnan.’

Kristus on läsnä seurakuntayhteisössään sanan ja sakramenttien kautta, kun häneen uskotaan, häntä yhdessä rukoillaan ja ylistetään, hänestä lauletaan ja seurakuntalaiset jakavat keskenään sitä, mitä ovat Raamatusta oppineet. Tämä perustuu Pyhän Hengen luomaan hengelliseen elämään. Se eroaa siitä, miten hyvä ihmiselämä mielletään sekulaarissa yhteiskunnassa. Siksi kristittynä eläminen merkitsee sosiaalistumista yhteiskunnasta erilliseen yhteisöön, seurakuntaan.

Kirkon ”sisäpiiriläisyys” on siksi myönteinen ilmiö. Kirkon on uskaltauduttava siihen, että sillä on sille ominainen, ”hengellinen” tapa hahmottaa maailma ja ihmiselämä Jumalan luomana ja lunastamana todellisuutena, jossa hyvän ihmiselämän lainalaisuudet ovat osittain erilaiset kuin miten sekulaari yhteiskunta ne ymmärtävät. Tästä on syytä pitää kiinni myös seurakuntien luottamushenkilöitä valittaessa. Kirkon vaalijärjestyksen mukaan ehdokkaaksi asettuvan on oltava mm.”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu”. Sanavalinta on ehkä vanhanaikainen mutta asia ei. Seurakunnat tarvitsevat edelleen päättäjiä, jotka tajuavat, mistä seurakunnassa on kyse.

Tällainen sisäpiiriläisyys ei saa eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kirkko tai seurakunta on tunnelmaltaan sisäänpäin lämpiävä. Kirkko on olemukseltaan missionäärinen eli ulospäin suuntautunut ja uusia jäseniä osallisuuteensa kutsuva. Tästä huolimatta kirkon usko ja elämä on Jumalasta vieraantuneille ihmisille usein vierasta, jopa loukkaavaa, kuten Raamattu ja kirkkohistoria todistavat.

Kirkolla on kiusauksena päästä eroon tästä ”ristin pahennuksesta” painottamalla julkista identiteettiään moniäänisenä ja avarakatseisena kansankirkollisuutena. Tällainen painotus ei kuitenkaan nouse Raamatusta tai kirkon perinteestä vaan pikemminkin liberalismista ja individualismista. Ne voivat hyväksyä kirkon, jossa ei ole voimakasta sisäistä identiteettiään, vaan jossa jokainen yksilö tekee kirkosta itsensä näköisen.[3]

Tällainen ajattelu vaikuttaa taustalla myös siinä, kuinka yksittäisille papeille vaaditaan oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon tai olla vihkimättä, riippuen siitä, mitä heidän omatuntonsa asiasta sanoo. Ongelmana tässä on se, että avioliittoon vihkiminen on kirkolle jumalanpalvelus, jonka pappi toimittaa ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Hän ei siis toimi oman omatuntonsa varassa, vaan Kolmiyhteisen Jumalan antamin valtuuksin. Näin ollen papin omatunto ei voi olla ratkaisemassa sitä, välittyykö vihkimisessä Jumalan siunaus vaiko ei. Papin omantunnonvapauden vaatimus ei nouse kirkon omasta perinteestä, vaan liberalismista ja individualismista.

Liiallinen liberalismi saa aikaan kirkon hengellisen identiteetin katoamisen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Kirkon sisäinen, Jumalan sanaan perustuva päätöksenteko halutaan joissain kirkollisissa piireissä alistaa maalliselle hallinto-oikeudelle, joka päättäisi siitä, miten kirkossa suhtaudutaan avioliittoon. Tällainen ”uusvaltiokirkollisuus” on mielestäni linjassa sen Millbankin ja Pabstin havainnon kanssa, että liberalismi vahvistaa valtion valtaa ja laajentaa sen sellaisillekin alueille, joille sitä ei aiemmin ole tuotu.

Kirkon hengellisen identiteetin oheneminen on kirkolle turmiollista. Se aiheuttaa sen, että kirkon ”sisäpiiriläiset” eli Lutherin sanoin ”pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä” saattavat hakeutua sellaisiin kirkkokuntiin tai seurakuntiin, jotka mieltävät ”avarakatseisia kansankirkkoja” rohkeammin identiteettinsä Jumalan sanasta ja kirkon perinteestä käsin. Jos näin tapahtuu, siitä syntyy kierre, jossa kirkkomme jää yhä pahemmin liberalismin ja individualismin jalkoihin.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon ”ulospäin” -suhteeseen

Yksi niistä kolmesta dimensiosta, joissa kirkon kirkkona oleminen toteutuu, on kirkon suhde sen ulkopuoliseen maailmaan. Tarkoitan kirkon ulkopuolisella maailmalla niitä ihmisiä, jotka eivät kasteen ja uskon kautta ole osallisia Kristuksen maailmaan tuomasta pelastuksesta.

Raja maailman ja kirkon välillä ei ole selvä. Yhtäältä kaikki Kristuksen omiksi kastetut ihmiset ovat hänen omiaan ja kirkon jäseniä. Toisaalta läheskään kaikki Kristuksen omiksi kastetut eivät usko häneen eivätkä siksi elä Jumalan yhteydessä. Kasteestaan huolimatta he ovat vain nimellisesti kirkon jäseniä.

Inhimillisesti on mahdotonta piirtää selkeää rajaa elävässä uskossa olevien ja uskottomien välille. Tästä huolimatta kirkon on myönnettävä se tosiasia, että useimmat sen kastetuista jäsenistä eivät usko Kristukseen. Kirkon tehtävänä on todistaa heillekin Kristuksesta, jotta he saisivat uskon lahjan.

Tätä tehtävää liberalismi ja individualismi vaikeuttavat. Niiden vaikutuspiirissä kirkon sanoma Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen Kristuksessa tuomastaan pelastuksesta ymmärretään yksilön vapautta rajoittavana dogmaattisuutena, jota median on helppo pilkata. Kaikkein helpoin maali on kirkon perinteinen opetus avioliitosta ja seksuaalisuudesta, sillä se on niin pahasti ristiriidassa seksuaalisen vallankumouksen ydinvakaumusten kanssa.

Liberalismin ja individualismin paineessa kirkolle tulee kiusaus muokata sanomaansa näitä ideologioita vähemmän ärsyttäväksi. Eräs keino tähän on se, että kirkon olemassaolo perustellaan sosiaalieettisesti. Kokonaiskirkko ei julkisuudessa todista Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta, vaan saa julkisen relevanssinsa puolustamalla yhteiskunnan ”kaikkein huonoimmassa asemassa olevia”, joko käymällä ”yhteiskunnallista arvokeskustelua” tai antamalla aineellista apua.[4]

Liberalismi ja individualismi hankaloittavat kirkon missiota myös siten, että niiden vaikutuksesta ”avarakatseiseinen kansankirkko” muuttuu niin moniääniseksi ja riitaiseksi, että sillä ei enää ole ulospäin ymmärrettävää sanomaa. Ei toteudu se, mitä Jeesus rukoili: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21). Kirkko menettää uskottavuutensa, koska liberalismi saa siinä aikaan sen saman kuin yhteiskunnassa: samanmielisten kuplissa elävät sättivät toisiaan.

Mitä vastalääkkeeksi?

Jotta kirkko voisi elää kirkkona nykyajassa, sen on tiedostettava liberalismin ja individualismin sille asettama haaste ja vastattava siihen. Sitä ei pidä tehdä siten, että mukaudumme näiden aatevirtausten mukaan. Meidän on otettava ne huomioon mutta oltava niiden suhteen, niin kuin Herramme sanoi, ”ovelia kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset”.

Liberalismin ja individualismin ytimessä on ”suuri kertomus”, jonka mukaan yksilön vapautuminen perinteistä ja instituutioista tuo mukanaan inhimillistä onnea, vaurautta, vapautta ja hyvinvointia. Monessa suhteessa näin on ollutkin. Poliittinen, sukupuolinen ja taloudellinen tasa-arvoistuminen ovat hienoja saavutuksia. Ilman liberalismia ja individualismia elämä olisi muutenkin paljoin tiukkapipoisempaa kuin mitä se nykyään on.

Tästä huolimatta liberalismin ja individualismin lupaukset eivät ole toteutuneet. Kun todellisuudesta on poistettu syvät merkitykset, yksilö joutuu luomaan oman identiteettinsä vailla sitä ”annettua”, joka tähän asti on ihmisyyteen kuulunut. Siitä ei seuraa pelkästään onnea ja vapautta, vaan myös hämmennystä, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä, syrjäytymistä, turhuuden kokemusta ja medikalisaatiota.

Siksi kirkon olisi nykyaikana osoitettava itselleen ja sitä ympäröivälle maailmalle, että sillä on tarjottavana nykyajalle jotain sellaista, jota se kipeästi tarvitsee. Nimittäin sellaista aitoa ja koeteltua ”annettua”, johon yksilö voi tukeutua: perinteisesti sanoitettuna: luominen, lumastus, pyhitys.

Kristinuskon perinteisen sanoman mukaan yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään kokonaan itse ja markkinavoimien heiteltävänä. Tämä johtuu siitä, että on olemassa Jumala, joka on luonut hänet ja ”puhaltanut hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen” (1. Moos. 2:7). Siksi yksilön aito identiteetti toteutuu siinä, että hänet on luotu ”Jumalan kuvaksi”. Sen lisäksi Jumala on Kristuksessa myös lunastanut hänet. Se merkitsee luomistakin vahvempaa identiteetin lahjaa itseään etsivälle yksilölle. Hän saa ”olla Kristuksessa”. Myös Pyhän Hengen työ tulee ymmärtää aidon identiteetin lahjana. Pyhä Henki ei jätä ihmistä yksin, vaan lahjoittaa hänelle identiteetin osana yhteisöään, seurakuntaa.

Yritän hahmottaa asiaa tarkemmin neljän osa-alueen kautta.

1. Maailma on merkityksellinen, koska se on Jumalan luoma

Kirkon olisi pystyttävä pitämään esillä sitä tosiasiaa, että koko todellisuus on Jumalan luoma. Siksi todellisuudessa itsessään on syvää merkityksellisyyttä. Näin ollen liberalismi ja individualismi vääristävät käsitystämme maailmasta uskotellessaan meille, että taloudellinen vapaus ja yksilön vapaus ovat ainoat todelliset arvot.

Tätä tosiasiaa kirkko voisi mielestäni tuoda esiin harjoittamalla nykyistä enemmän ns. luonnollista teologiaa. Eli sitä, että jo pelkän järjen ja tunteiden käytön avulla on mahdollista havaita, että maailmassa on ihmisestä riippumatonta järjestystä, hyvyyttä, kauneutta, totuutta ja eettisiä arvoja. Ne kertovat Luojasta ja siitä, että yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään ja merkityksen kokemustaan kokonaan itse.

Yli 99 prosentille ihmisistä esimerkiksi sukupuoli on annettuna, luotuna heidän ruumiillisuudessaan. Sitä voidaan elää todeksi monella tapaa (tytötkin voivat soittaa bassoa), mutta sitä ei tarvitse itse konstruoida. Sukupuoli-identiteetin häiriöstä eli gender dysphoriasta[5] kärsiviä voidaan auttaa ja ymmärtää hylkäämättä sitä tosiasiaa, että biologiseen todellisuuteen kuuluva jako kahteen eri sukupuoleen on hyvä, Luojan antama ja Kristuksen vahvistama asia. Jos tämä ihmisyyden perusrakenne hylätään muka keinotekoisena, se voi hetkellisesti ilahduttaa pientä vähemmistöä, mutta tuottaa suurta hämmennystä kaikille muille, varsinkin tämän ideologian uhreiksi joutuville lapsille. Ihmisen ei tarvitse olla Perussuomalaisten nuorisojaoston jäsen, Jari Sinkkonen tai muuten syvällä poterossaan havaitakseen tämän.

2. Jumalan sanan auktoriteetti on hyvä asia

Idea yksilön ulkopuolisesta auktoriteetista ei ole pahasta. Hengellinen elämä ei nimittäin ole lähtöisin siitä, että yksilö löytää sen omasta itsestään (vaikka esim. Tähtien sota -elokuvissa jedi -ritarit toista väittävät). Hengellinen elämä on siinä, että ihminen tuodaan hänet luoneen Jumalan yhteyteen. Hän ei itse siihen pääse, mutta onneksi Jumala on hänen ulkopuolellaan valmistanut ihmiskunnalle pelastuksen Jeesuksessa. Jumalan sana ja sakramentit tuovat tuon pelastuksen yksilölle. Siksi niillä on auktoriteettia. Kyse ei ole siitä, että kirkko yrittäisi ”dogmeilla” tai ”oppilauseilla” ahdistaa yksilöitä ruotuun, vaan siitä, että se yrittää tuoda hengellisen elämän meille, jotka emme itse Jumalan yhteyteen pääse.

Tämän asian käytäntöön tuominen käytäntöön nykyistä paremmin merkitsee ainakin sitä, että pappien saarnataitoon kiinnitetään huomiota. Ei pidä kokonaan paikkaansa, että ”papilla on oltava isot korvat mutta pieni suu.” Pappi on nimittäin ennen kaikkea ”Jumalan sanan palvelija” (minister verbi Dei) ja hänen virkansa on saarnavirka.

Saarnojen on oltava retorisesti hyviä, eli sellaisia, että ne koskettavat ja niitä jaksaa kuunnella. Saarnan on liityttävä kuulijoiden kysymyksiin ja kokemusmaailmaan. Mutta se on vasta lähtökohta. Se, millaiseen vaikutukseen saarnalla pyritään, on otettava saarnatekstin sanomasta ja oikeasta eli ”terveeksi tekevästä opista” (1. Tim. 1:10), koska niiden kautta Pyhä Henki toimii. Tätä tarkoittaa Jumalan sanan auktoriteetti. Se ei tarkoita ylhäältäpäin tulevaa paasaamista. Hyvä saarnaaja puhuu Jumalan sanan totuuden sillä tavalla, että se on niin vakuuttavaa, lohduttavaa, kaunista ja viisasta, että kuulija ottaa sen avosylin vastaan. Mukana tulee Kristus, joka on sitoutunut hänestä kertovaan sanomaan.

3. Entistä parempi kertomus seksuaalisuudesta

Kirkon tulee ottaa seksuaalinen vallankumous todesta ja tunnustaa, että sen perinteeseen on vuosituhansien kuluessa kehittynyt myös väärää häpeäkulttuuria, mitä vastaan seksuaalinen vallankumous on oikeutetusti noussut. Yhtä todesta tulee ottaa myös se, että seksuaalinen vallankumous ei ole lunastanut lupauksiaan. Maailman pornoistuminen ei ole hyvä asia. Avioerojen lisääntyminen on traagista, varsinkin lasten ja jätettyjen osapuolien, mutta myös koko yhteiskunnan kannalta. Sukupuolen irrottaminen biologisesta ruumiillisuudesta purkaa ihmisyyden perusrakenteita ja aiheuttaa hämmennystä. Seksuaalinen vallankumous ei ole lisännyt edes seksin määrää. Kyselytutkimusten mukaan ainakin länsimaissa harrastetaan seksiä vuosi vuodelta yhä vähemmän. Yksilöt ovat joko kyllästymässä maailman ylenpalttiseen seksistymiseen tai kokevat parisuhteen hankalana.

Tätä taustaa vasten kirkon pitäisi uskaltautua pitämään esillä omaa perinteistä näkemystään avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Ja nimenomaan positiivisella tavalla, eli siten, että kysymys ei ole ahdasmielisyydestä vaan siitä, millaiseksi Luojamme on ihmiselämän tarkoittanut, jotta yksilöt, perheet, seurakunta ja yhteiskunta eläisivät hyvää ihmiselämää.

Brittiläinen psykiatrian emeritusprofessori Glynn Harrison etsii v. 2016 julkaistussa kirjassaan A Better Story. God, Sex & Human Flourishing aineksia tähän. Kirja on monella tapaa inspiroiva. Anglikaanipiispa Keith Sinclair kirjoittaa siitä näin: ”Jos minulla olisi varaa, lähettäisin sen kaikille piispoille, papeille ja kaikille muille kristityille johtajille.”

Eräs Harrisonin ajatuksista, joka puhutteli minua, on se, että Raamatussa ja kirkon traditiossa avioliitto on nähty elävänä vertauskuvana Kristuksen ja kirkon suhteesta (Ef. 5:32). Jo Vanhassa testamentissa Jumalan ja hänen kansansa suhdetta kuvataan sulhasen ja morsiamen suhteena. Harrisonin mukaan vertauskuva tarkoittaa sitä, että miehen ja naisen välinen eros –rakkaus on halua, joka viittaa myös itsensä ulkopuolelle, siihen iloon ja täyttymykseen, joka koetaan uudessa luomisessa eli ”Jumalan Pojan hääjuhlassa”. Näinhän esimerkiksi Laulujen laulua on tulkittu sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Jumalan rakkaus ei ole siis yksin agape-rakkautta, vaan myös eros kuuluu siihen.[6] Miehen ja naisen välinen uskollinen ja sitoutunut seksi on siksi Jumalalle asia, jota hän pitää tavattoman arvokkaana. Sekä aviopuolisoiden että sinkkujen tulisi ymmärtää, että kunnioittamalla omaa avioliittoaan tai avioliittoinstituutiota he todistavat Jumalan luomis- ja lunastustyöstä ja edistävät koko ihmiskunnan hyvinvointia. Katolisen ja ortodoksisen teologian ajatuksessa avioliiton sakramentaalisuudesta on siis paljon sellaista hyvää, mistä me luterilaiset voisimme ottaa oppia, vaikka emme avioliittoa sakramenttina pidäkään. (Myöskään Harrison ei anglikaanina mainitse avioliiton yhteydessä käsitettä sakramentti.)

Luterilainen kirkko ei oman perinteensä valossa voi suhtautua avioliittokäytäntöönsä siten, että kyse on maallisesta asiasta, josta hallinto-oikeudet päättävät kirkon puolesta. Tai asiasta, jossa kirkossa voidaan, papin omastatunnosta riippuen, toimia ja opettaa eri tavoin. Kyse on mitä syvimmin kaikkia kristittyjä velvoittavasta Jumala -suhteen asiasta. Ei siksi, että Jumala haluaisi kiusata ihmisiä käskyillään, vaan siksi, että hän haluaa tuoda yksilöille, perheille, seurakunnalle ja yhteiskunnalle yltäkylläisen elämän. Luther sanoo tästä käskyjen selityksessään näin:

”Jumala uhkaa rangaistuksella kaikkia, jotka rikkovat hänen käskyjään — Jokaiselle näitä käskyjä noudattavalle hän sen sijaan lupaa armoa ja kaikkea hyvää. Siksi meidän on rakastettava häntä ja turvauduttava häneen sekä mielellämme noudatettava hänen käskyjään.”

Harrisonin mukaan nykyajan kirkolle olisi äärimmäisen tärkeää osata kertoa tämä tavalla, joka on innostava, rakastava ja myötätuntoinen. On pystyttävä kertomaan seksuaalisuudesta parempi ja todempi ”suuri kertomus” kuin mitä seksuaalisen vallankumouksen kertomus on (tästä tulee Harrisonin kirjan nimi A Better Story eli Parempi kertomus). Uskoisin, että tämä voisi nykyisin jopa onnistua, jos meillä vain rohkeus riittää. Seksuaalinen vallankumous on nimittäin kohta syönyt omat lapsensa.

4. Uusi seurakunnan sisäpiirin arvostus

Eräs keskeinen asia kirkollemme nykyajassa on, että ryhdymme uudella tavalla arvostamaan kirkon ”sisäpiiriläisyyttä” eli sitä, että me kristityt olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Tämä liittyy siihen, että yksinäisyys on eräs nykyajan suurimpia haasteita (sekin ainakin osoittain liberalismin ja individualismin aikaansaannosta). Seurakuntien olisi oltava sellaisia, että seurakuntalaiset kokevat yhteyttä toisiinsa.

Messu on seurakuntaelämän keskus, koska siinä kokoonnutaan Jumalan armonvälineiden eli sanan ja sakramentin äärelle. Mutta messu ei yksin riitä. On oltava sellaista mielekästä seurakuntaelämää, jossa ihmiset tutustuvat toisiinsa, juttelevat toistensa kanssa ja viettävät aikaa yhdessä. Nuorisotyössä tällaista useimmissa seurakunnissa kai onkin, mutta miten on aikuisten laita?

Pelkkä kahvi ja pulla tai sukulaisten rippi- ja kastejuhlat eivät riitä. ”Sisäpiirin arvostuksella” tarkoitan jotain sellaista, mitä Savonlinnan seurakunnan strategian kohtaan visio on kirjattu:

”Vuosi vuodelta yhä useammat seurakuntalaiset kokevat kristittyjen yhteyttä kristinuskon sanoman, rukouksen ja sakramenttien kautta. Usko Kristukseen on seurakuntamme alueen ihmisille luonteva osa normaalia ihmisyyttä. He osallistuvat seurakunnan toimintaan ja tuovat mukanaan uudenlaisia ihmisiä, koska kokevat, että kristillinen sanoma, sakramentit ja seurakunnan mahdollistama ihmisten kohtaaminen ruokkivat heitä hengellisesti. Usko ja seurakuntayhteys koetaan voimavarana yhä monimuotoisemmassa yhteiskunnassa.”

Visioni ”sisäpiiriläisyydestä” on siis ”avointa sisäpiiriläisyyttä”. Ei sisäänpäin lämpiävyyttä, vaan sitä, että yhä useammat kansankirkon jäsenet uskaltautuisivat identifioitumaan kristityiksi, koska he kokevat rakentuvansa seurakuntayhteisössä hengellisesti. On pystyttävä luomaan yhteistä seurakuntuntakulttuuria, jotain sellaista yhteyden kokemista, kuin mitä herätysliikkeillä joillain paikkakunnilla on. Sen on oltava niin palkitsevaa ja rakastavaa, että yhä uudet ihmiset haluavat tulla mukaan.

Tarkoittamani sisäpiiriläisyys ei tarkoita myöskään sitä, että rajaa uskovien ja ei-uskovien välillä pidetään esillä. Sama Kristus kutsuu ihmisiä yhteyteensä riippumatta siitä, ovatko he jo uskossa vaiko eivät. Jumalan evankeliumi on kaikille sama, samoin kymmenen käskyä.

Nykyisin kaipaamani avoin sisäpiiriläisyys ei johtamassani Savonlinnan seurakunnassa toteudu ainakaan aikuisväestössä kovinkaan hyvin. Asetan toivoni, paitsi Jumalaan, myös uuteen aikuistyön pappiimme. Kyse on luultavasti myös siitä, että tapahtumia on osattava mainostaa oikein. Tapahtuman otsikkoina ”raamattuluento” tai ”Naisten ja miesten päivät” eivät vetoa ihmisiin. Olen kuullut, että Ruotsin kirkossa erilaiset kurssit vetävät hyvin väkeä. Miten olisi ”Kristinuskon peruskurssi ”? Tai ”Rukoilemisen peruskurssi”? Toiveissa on myös se, että internetin vapaaehtoispankin kautta ihmiset löytävät seurakunnastamme mielekästä tekemistä ja yhteisöllisyys lisääntyy. Olemme myös aloittelemassa ns. ”Opetuslapseusryhmiä”. Mutta tietenkin paljon kansankirkollisemmalla nimellä, nimittäin ”Tapakristittyjen ryhmä”.

 

[1] John Milbank and Adrian Pabst, The Politics of Virtue. Post-liberalism and the Human Future. Rowman & Littlefield. London 2016.

[2] Seksuaalisen vallankumouksen lähtökohtana oli sotien jälkeinen taloudellinen ja sosiaalinen muutos, joka johtui mm. naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle. Naiset vapautuivat miesten vallan alta, koska eivät enää tarvinneet miehiä samalla tavalla kuin ennen, nimittäin leivän pöytään tuojina. Avioerolainsäädäntö vapautui. Lapsia saattoi hoitaa uusperheissäkin. Luotettavat ehkäisyvälineet aiheuttivat sen, että seksi ei enää liittynyt lasten tekemiseen. Ihmisten ruumiit olivat heidän omiaan ja he olivat vapaita tekemään niillä mitä halusivat. Ks. Glynn Harrison, A Better Story. God, Sex & Human Flourishing. 2016.

[3] Kyseinen tendenssi näkyy mielestäni myös siinä, miten kirkkomme piispat ovat viime vuosina painottaneet kirkon sisäistä ykseyttä, mutta vaienneet siitä, että kirkon ykseys edellyttää yksimielisyyden kirkon opetuksesta. Tämä näkyy esimerkiksi piispojen v. 2014 julkaisemassa lehtisessä Kutsu yhteyteen. Sen mukaan kirkollisen ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen.” Tämä ei voi pitää ainakaan kokonaan paikkaansa. Kirkon sisäisen yhteyden uhkana voivat olla myös sellaiset erimielisyydet, jotka johtuvat harhaopista. Se, että piispat eivät ota tällaista mahdollisuutta julkisuudessa edes keskusteltavaksi, johtunee ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden vaikutuspiirissä ajatus kirkkoa myös käytännössä sitovasta oikeasta opista vaikuttaa konservatiiviselta ja luutuneelta.

[4] Tämä tendenssi näkyi mielestäni hyvin edellisten seurakuntavaalien mainonnassa, jonka pääslogan oli: ”Usko hyvän tekemiseen” .Toinen kirkossa käytetty yritys kelvata liberalismille on tulkita kirkon missio terapeuttisesti: Kirkko auttaa ihmisiä löytämään aidon itsensä, esimerkiksi edistämällä ihmisten välistä kohtaamista. Kirkon perustehtäväksi tulee ”kriisiapu”, kuten Kirkkohallituksen taannoisessa vihkosessa Kirkon neljä vuodenaikaa.

[5] “Gender dysphoria is a condition where a person experiences discomfort or distress because there’s a mismatch between their biological sex and gender identity.” https://www.nhs.uk/conditions/gender-dysphoria/

[6] Vaikka muuten viisas opettajani Tuomo Mannermaa Lutheriin viitaten toista väitti.

Rohkea kirkko

Perusta 1 | 2018

Olisiko aika siirtyä valittamisesta toimintaan? Seurakuntien aktiivisimmassa väessä on paljon niitä, jotka ovat huolissaan siitä äänestä, joka kirkon johtajilta Turusta, Helsingistä ja Porvoosta on viime aikoina kuulunut. Sitä mukautumista ”tämän maailmanajan mukaan”, josta apostoli Paavali varoitti, on tapahtunut jo pitkään. Viimeistään avioliittolain muutos ja kirkon epäselvä ääni suhteessa siihen, on havahduttanut kirkkokansan. Moni kyselee, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä.

Kirkosta eroaminen ole oikea tie. On sinänsä ymmärrettävää, että jotkut ovat päätyneet niin radikaaliin ratkaisuun. Huoli kirkosta ja sen tulevaisuudesta on ollut niin suuri. Kirkon jättäminen niiden käsiin, joille Jumalan sana ei ole ylin auktoriteetti, ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Sen sijaan nykytilanteen pitäisi havahduttaa rukoilemaan ja toimimaan kirkon uudistamiseksi uskolliseksi Jumalan sanalle.

Tanskassa ja Norjassa klassisen kristinuskon edustajat ovat viime vuosina verkostoituneet. Tanskassa luterilaisen verkoston ohjelma on julkaistu nimellä Odensen julistus. Norjassakin on perustettu vastaava verkosto ja viime syksynä siellä syntyi kirkon uudistukseen tähtäävä Frimodig kirke, Rohkea kirkko. Näiden hankkeiden tarkoitus on koota Jumalan sanalle uskollisia yhteen ja rohkaista Jumalan kansaa pitämään kiinni Raamatusta. Mikä olisi meidän Rohkea kirkkomme? Se olisi Jumalan sanalle uskollisia seurakuntalaisia ja herätysliikkeitä yhdistävä verkosto, joka rohkaisee pysymään Jumalan sanassa ja joka varmistaa, että Jumalan kansalla on lauman ruokkimispaikat luterilaisen kirkon sisällä. Tällainen verkosto voisi luoda uudistusohjelman koko kirkolle.

Tällaista rintamaa tarvitaan jo seurakuntavaaleissa, mutta sillä on pysyvämpikin merkitys. Tarvitaan voimakas ääni sen puolesta, että Jumala puhuu Raamatussa, Kristus on ainoa pelastaja ja Pyhä Henki vaikuttaa armonvälineillä uskoa ja rakkautta. Kirkon sanomaan on palautettava vakava muistutus iankaikkisuudesta ja viimeisestä tuomiosta, mutta vielä voimakkaammin viesti Kristuksen kuolemallaan ja ylösnousemisellaan hankkimasta pelastuksesta, jonka jokainen saa ilmaisena lahjana uskossa omistaa. Tarvitaan myös katekismuksen viitoittama tie kristilliseen elämään ja lasten kristilliseen kasvatukseen.

Ajankohtaisessa avioliittoasiassa tällainen rintama luonnollisesti tukee kirkon pysymistä sillä Raamatun kannalla, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. On syytä sanoa selvästi, ettei vaihtoehtoiselle ratkaisulle ole mitään perusteita Raamatussa, luterilaisessa tunnustuksessa eikä kirkon historiassa. Virkakysymyksessä, joka tähän asti on eniten koetellut kirkon yhtenäisyyttä, rintaman ohjelmana on ajaa kirkossa tilaa myös niille, jotka pitäytyvät perinteiseen virkanäkemykseen. Kirkko ei ole rohkea, jos se myötäilee sen omille perusteille vieraita virtauksia. Niin voidaan saavuttaa ihmisten enemmistön kannatus, mutta menetetään tärkein: Jumalan siunaus. Kirkko on rohkea, jos se pitää kiinni omasta sanomastaan silloinkin, kun se joutuu kulkemaan vastavirtaan.

  • Timo Junkkaala

Perusta 6 | 2017

Tässä numerossa

 

322 | Pääkirjoitus

323 | Perustalla

326 | Artikkelit

354 | Tässä ja nyt

  • 355 | Kuolleenmeren kääröistä uusi hieno laitos
  • 357 | Keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta Viron kirkossa
  • 358 | Outoa seksuaalivalistusta koulussa

359 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 360 | Toim. Petri Luomanen, Niko Huttunen ja Kalevi Virtanen: Sisäänkäyntejä Raamattuun – Tulkitsijan kirja
    • Arvostelijana Jari Rankinen
  • 365 | Lauri Thurén: Kameli neulansilmästä – Jeesuksen vertaukset puhtaalta pöydältä
    • Arvostelijana Timo Eskola
  • 367 | Suom. & toim. Tapani Harviainen ja Aarre Huhtala: Baalin palatsi ja kuninkaiden suku – Ugaritin jumaltarut
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 369 | Heikki Aittokoski: Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 371 | Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla – Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

373 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa joulupäivästä 25.12. ja päättyy laskiaissunnuntaihin 11.2..

 

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Tässäkö seison? – Raamattu ja aikamme haasteet

Perusta 6 | 2017

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi on muistellut Lutherin teesejä. Niiden intention tiivistää hyvin internetissä kiertävä pilapiirros Wittenbergin kirkon ovelta, jonka edestä nuori Luther on tavoitettu vasara kädessään: “Ei, ovi ei kaivannut korjausta. Tulin korjaamaan teidän teologiaanne.”

Reformaation ydin ja pysyvä arvo on siinä, että Raamattu nostettiin takaisin kristillisen kirkon uskon ja elämän ytimeen. Tätä on vaikea muistaa, ellei pidä mielessä, että munkki ja papiksi jo vihitty (!) Luther itse ei ollut pitänyt Raamattua edes kädessään ennen kuin täytti 20 vuotta. Hän tunsi evankeliumia vain latinankielisen käsikirjan kautta. Yhtäältä Raamatun kääntäminen kansan kielelle ja toisaalta sen asettaminen teologian perusteeksi mullistivat maailman. Siksi kysymys Raamatusta on ensiarvoisen tärkeä myös tänään.

Teeseissä asia sanottiin jo hyvin selvästi. “Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62). Siksi “Jumalan sanalle tapahtuu vääryys, kun samassa saarnassa käytetään yhtä paljon tai vielä enemmänkin aikaa aneeseen kuin itse Sanaan.” (54). Samasta kiistasta oli kyse Wormsissa (1521), missä katoliset teologit tarkastivat Lutherin opetuksen oikeaoppisuutta:

“Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omassatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan sanan sitoma. Sillä en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Aamen.”

Olipa tilanteen tarkka sanamuoto mikä vain, itse asia tulee selväksi: “Olen Jumalan sanan sitoma”. Kun Luther asetti Raamatun kirkon opetuksen ainoaksi ohjeeksi – jopa paavia vastaan – hän asetti samalla raamatuntulkinnalle melkoiset haasteet. Uskonpuhdistajat tiedostivat selvästi sen, että Raamatun tekstejä ei voinut lukea miten tahansa. Raamatun sanomalla on yksiselitteinen päämäärä.

Tekstit on kuitenkin liiankin helppo tulkita väärin. Raamattua oli mahdollista käyttää omien lempiajatusten pönkittämiseen tai suorastaan omien radikaalien kuvitelmien perustelemiseen. Tämä kävi selväksi radikaalireformaation kriiseissä ja talonpoikaiskapinan melskeissä. Raamattuperiaatteen tultua kirkon ohjeeksi kysymys oikeasta raamatuntulkinnasta tuli polttavan tärkeäksi – ja sitä se on yhä meidän päivinämme.

Tämän ajan teesien kannalta polttavia aiheita on kaksi. Ensimmäinen koskee Raamatun katoamista. Kun yliopistoeksegeetit julkaisivat kuluneena vuonna raamatuntulkinnasta kirjan Sisäänkäyntejä Raamattuun: Tulkitsijan kirja, professori Petri Luomanen aloittaa teoksen suomalaiseen perinteeseen istuvalla väitteellä. “Totean vain selvyyden vuoksi, että Uuden testamentin ajatusmaailmasta ei voi laatia yhtenäistä systemaattista kokonaisuutta.”

Sama asenne näkyy monien suomalaisten “toisen polven” eksegeettien esityksistä. Kirkon raamattukeskusteluun suunnatussa kokoelmassa Kirkko Raamatun tulkkina Outi Lehtipuu ja Anni Pesonen kirjoittavat: “On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla”. Ei voikaan olla?

Tekijät jatkavat: ”Opillinen epäyhtenäisyys on ensinnäkin oiva vastalääke fundamentalismille ja omalle erehtymättömyydelle – tai ainakin se voisi olla sitä. Ei lainkaan haittaa, jos jo kristinuskon pyhä kirja opettaa, etteivät oppi ja opit ole absoluuttisia totuuksia.” (s. 44).

Tämä näkemys johtaa toiseen polttavaan aiheeseen. Käytännössä kyseinen asenne näkyy tulkinnassa, jossa tekstien “absoluuttisen totuuden” tilalle tuodaan tekstin vastaisia käsityksiä. Kirjassaan Monta rakkautta piispa Vikström hylkää selvin sanoin Raamatun – ja erityisesti Jeesuksen – opetuksen avioliitosta. Kuuluisa kohta “Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa” (Matt. 19:5−6) on eksegeettisesti ollut aiheen tärkein raamattuperuste. Vikström purkaa sen. “Pohjimmiltaan siinä on pikemmin kyse etiologisesta kertomuksesta eli myytistä, joka antaa selityksen seksuaaliselle halulle, kodin perustamiselle ja miehen ja naisen rooleille lisääntymisessä.” (s. 197−198).

Vikströmille kyseessä ei ole Jumalan ilmoitus eikä avioliiton asettaminen. Sen sijaan kertomuksessa on kyseessä myöhemmin historiassa “kehittyneen avioliittoinstituution projisoiminen luomismyyttiin ja sen kuvaaminen siltä pohjalta Jumalan luomaksi luonnonjärjestykseksi” (s. 198). Hän jatkaa: “Niin Jeesus kuin opetuslapset olivat oman patriarkaalisen kulttuurinsa lapsia” (s. 156)

Luther moitti uskonpuhdistuksen alkuvaiheissa kirkkoaan siitä, että siitä oli tullut Aristoteleen kirkko. Nyt kirkosta on tulossa Lyotardin ja Foucaultin kirkko. Totuus on korvautumassa diskursseilla ja merkitykset katoavat – ainakin niiltä osin miltä perinnettä vastaan toimivat teologit haluavat niiden katoavan.

PS. Suomen teologinen instituutti täyttää vuoden lopussa 30 vuotta. Raamatuntutkimus on ollut STI:n ohjelmassa alusta lähtien. Siksi juhlavuoden teemaksi onkin valittu Raamattu.

  • Timo Eskola

Ihmisyyden merkki – näkökulmia kieleen ja Raamatun tulkintaan

Perusta 6 | 2017

Timo Eskola

Kirjoittaja on eksegetiikan dosentti ja Suomen teologisen instituutin tutkija.

Miten Raamattua pitäisi tulkita? Pitääkö Raamatun tekstit ymmärtää kirjaimellisesti? Kysymys tuntuu tarttuvan tärkeään kysymykseen. Pätevätkö Raamatusta löytyvät arvot ja ohjeet yhä nykyään? Kysymys tuntuu mielekkäältä, mutta se on hieman väärin asetettu. Kaikki tekstien ymmärtäminen on kirjaimellista. Mitä ihmettä olisi antiikin tekstin tulkinta, jossa sanat eivät merkitsisi ainakin päällisin puolin sitä, mitä sanakirjassa sanotaan? Silloinhan sanojen tilalle voitaisiin yhtä hyvin vaihtaa mitään tarkoittamattomia kirjainyhdistelmiä tai numeroita. Tulkitsijan ensimmäinen tehtävä on selvittää, minkälaisten lauseiden kanssa hän on tekemisissä.

Tulkinnan tehtävä alkaa siitä, että lukijan on selvitettävä, mitä kirjoittaja on lauseillaan tarkoittanut ja miten hän ilmaisee ajatuksensa. Jokaisen tekstin tuottamisen takana on jokin syy ja jokin intentio, tavoite tai päämäärä. Tulkitsija joutuu pohtimaan monelta kannalta ilmaisun keinoja ja kommunikaation kysymyksiä. Tämä tehtävä vie tulkitsijan seikkailulle merkityksen muodostumisen ja ajatusten välittämisen maailmaan. Käytännössä tekstit eivät nimittäin aina pyri siihen, mitä pelkkä sanojen tarkastelu antaisi olettaa. Joskus tyylikeinot ja retoriset välineet saattavat suorastaan kääntää pinnallisen merkityksen päälaelleen – mutta eivät aina.

Kielen jäljillä

Miksi olemme niin kiinnostuneita merkityksistä ja aatteista? Tekeekö kieli meistä ihmisiä? Kieli on avaintekijä, olipa puhe sitten arkielämän kuvaamisesta tai kristinuskon sanomasta. Internetin myötä olemme menossa kohti kulttuuria, jota sanallinen viestintä hallitsee entistä enemmän. Lisäksi elämme aikaa, jolloin lähes kaikki puetaan kertomuksen muotoon. Narratiivisuus on päivän termi. Kertomuksia löydämme niin kielen ammattilaisten kirjoituksista, kuin mainostajien osuvista teksteistäkin. Olennaista tässä uudessa muutoksessa on kulttuurin lukutaito ja uskonnon lukutaito. Meidän pitäisi opetella tulkitsemaan erilaisia tekstejä. Tämä koskee tietysti myös Raamattua. Kun avaamme Raamatun, kertomus seuraa toistaan. Ne kantavat merkitystä ja ovat erinomaisia viestin viejiä. Merkitysten etsijä voi siten hyvin keskittyä kertomuksiin ja kerrontaan.

Kertomuksia ei voi kuitenkaan käsitellä tarkastelematta ensin kieltä ja erityisesti kielen luonnetta. Siksi raamatuntulkinnan ensimmäinen kohde on kieli. Kun lukija ottaa Raamatun käteensä, hänen täytyy saada selkoa lukemastaan tekstistä. Tämä saattaa kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen tärkeätä. Jokainen meistä on oman äidinkielensä mestari, ja lukeminen vaikuttaa itsestään selvältä. Ei ole kuitenkaan selvää, millaista uskonnollinen kieli on luonteeltaan.

Monet tutkijat ovat pitäneet uskonnollista kieltä erityisenä kielenä, joka täytyy opetella erikseen. Toisten mielestä taas Raamatun kieli muodostaa ongelman, koska se on tavallista ihmisten kieltä. Miten maanpäällisen elämän kuvaamiseen tarkoitettu kieli voisi puhua jotain Jumalan todellisuudesta? Filosofit ovat puolestaan vieneet ajatusta pidemmälle. Erään suunnan mukaan kieli on vain yhteisön keksimien sanojen kokoelma. Sanat eivät tämän suuntauksen mukaan tavoita kunnolla edes arkielämän asioita, saati sitten pyhiä totuuksia. Teologit puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että tulkitsija voi tavoittaa Jumalan sanan juuri näiden tekstien avulla.

Mutta mihin tarvitaan teologiaa, tai mihin tarvitaan tulkintaa? Olet varmaankin tavannut ihmisen, joka sanoo yleisellä tasolla uskovansa Jumalaan, mutta ei ole kiinnostunut Raamatusta eikä tarvitse opillisia dogmeja uskonsa tueksi. Hän kokee Jumalan luonnossa ja tuo läsnäolon kokemus vakuuttaa hänet elämää suuremmasta voimasta varmemmin kuin pitkät teologiset selitykset. Tai sitten olet kohdannut uskovan, joka kertoo sisäisestä kokemuksestaan. Vahva tunne siitä, että Jumala vaikuttaa meissä, on hänelle uskon varsinainen keskipiste. Eikö tässä ole kaikki, mitä kristilliseen uskoon tarvitaan? Ovatko opit siis paperinmakuisia sääntöjä, ja onko Raamattu vain kokoelma jäykkiä oppilauseita?

Ihmisyyden merkki

Näkökulma muuttuu, kun pohdimme hetken meidän käyttämäämme kieltä ja sen merkitystä. Moni ajattelija on pyrkinyt selittämään ihmisyyttä ja löytämään meidän elämästämme jonkin kestävän piirteen, joka avaisi tien ihmisyyden ytimeen. Erään vastauksen mukaan ihmisyys löytyy nimenomaan kielellisyydestä. Meidät erottaa kaikesta muusta luomakunnasta se, että me kykenemme kommunikaatioon hyvin monimutkaisella ja abstraktilla tasolla. Tästä näkökulmasta katsottuna ihmisen luotuisuus on kielellisyyttä. Kieli tekee meistä ihmisiä. Siksi lähes kaikki tärkeät asiat meidän elämässämme liittyvät kieleen ja puheeseen. Miksipä ei silloin myös meidän suhteemme Jumalaan?

Vanhassa testamentissa jumalayhteys linkitetään kieleen: “Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.” (Ps. 119:105). Johanneksen evankeliumi aloittaa esityksensä kaikkien tuntemalla tavalla: “Alussa oli Sana” (Joh. 1:1). Ja apostoli Paavali huipentaa Roomalaiskirjeen opetuksen lauseeseen: “Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:17).

Ihmisinä meillä on ensinnäkin kyky ilmaista itseämme. Me pystymme kertomaan toisille syvistäkin elämää koskettavista asioista. Voimme puhua onnesta ja rakkaudesta, yhtä hyvin kuin vaikeuksista ja peloistammekin. Ilmaisuun liittyy vuorovaikutus. Kieli yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Kieli yhdistää meidät verkostoon, jossa meidän lähettämämme viestit kulkevat eteenpäin ja saavat aikaan reaktioita.

Toiseksi me määrittelemme itsemme ja toisemme nimenomaan kielen ja sanojen avulla. Kun jotkut haluavat tietää meistä jotain, kerromme heille elämästämme, saavutuksistamme, koulutuksestamme tai tekemisistämme – aina tilanteen mukaan. Vastaavasti määrittelemme toiset ihmiset esittämällä heistä arvioita, tai esimerkiksi kuvaamalla heidän luonnettaan tai toimintaansa. Määrittelyt ovat sanallisia ja ne ovat ensiarvoisen tärkeitä meidän ihmissuhdeverkostossamme. Itse asiassa me määrittelemme koko maailman kielen avulla. Käsityksemme siitä, mitä olemme ja mihin olemme menossa, on suuri kertomus siitä, mikä on paikkamme maailmassa. Lisäksi elämän huippukohtiin kuuluvat merkittävät puheet ja runot. Martin Luther Kingin sanat tunnetaan vieläkin hänen kuvatessaan mustien oikeuksia sanoen “minulla on unelma” (I have a dream). Kun Bob Dylan julisti aikojen dramaattista vaihtumista laulullaan “The Times They Are A-Changin’”, hänestä tuli kokonaisen sukupolven tulkki. Ja kun Bono lauloi U2:n suunnattoman suosion saaneella levyllä “I still haven’t found what I’m looking for”, hänen laulustaan symboli jokaiselle kristitylle nuorelle, joka Bonon tavoin etsii tietään maailmassa turvaten Häneen, joka “mursi kahleet” (You broke the bonds) ja “kantoi minun häpeäni ristin” (Carried the cross of my shame). Sanoilla on elämä.

Puhuva Jumala

Kolmanneksi päädymme kysymykseen Jumalasta. Jumala ottaa meihin yhteyttä sanallisesti. Hän on puhunut Vanhan testamentin henkilöiden kautta. Hän on puhunut patriarkoille ja hän ilmoittaa sanansa profeetoille. Jumala on Raamatussa aivan erityisellä tavalla Jumala, joka puhuu, kuten Sammeli Juntunen on asiasta todennut. Uudessa testamentissa Jeesus on opettaja, rabbi, joka sekä puhuu suurille kansanjoukoille, että opettaa opetuslapsiaan. Apostolit puolestaan ovat saarnaajia, jotka kulkevat ympäri maita julistamassa evankeliumia Kristuksesta. Tähän liittyy sanan keerygma todellinen merkitys (Room. 16:25). Apostoleilla on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, “se paljastettu salaisuus, joka on ikiajoista saakka ollut kätkettynä”. “Nyt se on saatettu julki,” sanoo Paavali, “ja annettu ikuisen Jumalan käskystä profeetallisissa kirjoituksissa tiedoksi kaikille kansoille” (16:26). Kristuksessa pelastuksen sanoma on tullut julki ja nyt sitä julistetaan kaikkialla maailmassa. Jumala on sanojen Jumala. Hän on kielellisyyden Luoja.

Jumalan tarjoama pelastuksen sanoma ei ole pelkkä sisäinen kokemus, eikä se perustu vain ihmettelyyn luomakunnan ihmeiden äärellä. Sen sijaan evankeliumi on sanoma, kokoelma sanoja ja käsitteitä, oppeja ja tunnustuksia. Sanoma on oppi Jumalasta, aivan kuten sana teologia asian ilmaisee (theos = Jumala; logos = oppi). Jumalan sanoman kielellisyys ei ole paperinmakuista eikä se ole vain kokoelma kaavamaisia opinkäsityksiä. Sen sijaan Jumala haluaa kohdata meidät kielestä elävät ihmiset nimenomaan kielen välityksellä. Hän avaa suurimmat aarteensa meille sanoissa, jotka kertovat Kristuksen työstä ja sen merkityksestä.

Kun Paavali edellä kuvasi pelastuksen evankeliumia, hän sanoi sen sitoutuneen historiassa esille tulleeseen sanomaan. Jeesuksen elämän ja kuoleman avainkohdat selittyvät Vanhan testamentin, “profeetallisten kirjoitusten” avulla. Evankeliumi on tuotu julkisuuteen antamalla tapahtumille tulkinta, jota ohjaa Jumalan aikaisempi puhe historiassa. Näin pelastuksen salaisuus on tullut avoimeksi ja sitä voidaan julistaa kaikille ihmisille ilman mitään esteitä.

Tällä perusteella kirkko on ollut Sanan kirkko. Seurakunta on rakentunut julistukselle, ja sitä myös rakennetaan puheella. Voidaan ajatella, että Jumala luo yhä tänä päivänä sanallaan. Koska Jumala on luonut meidät ennen kaikkea kielellisiksi olennoiksi, hän ottaa meihin yhteyden kielen avulla. Sanat ovat tärkeitä. Ajatukset ovat viestin välittämisessä kaikki kaikessa. Siksi Raamatusta on tullut Kristuksen kirkon peruskivi. Ja samasta syystä Raamatun tekstien tulkinta on seurakunnan käytännön työn avaintehtävä. Jumalan ilmoituksen ja ennen kaikkea Jeesuksen Kristuksen tähden teologian sanoma ei koskaan jää tämän maailman vangiksi, kuten Sammeli Juntunen kirjoittaa:

Jumalasta puhuminen on mahdollista, koska Jumala on Jeesus Nasaretilaisessa ylittänyt luojan ja luodun välisen metafyysisen kuilun ja tullut itse yhdeksi luoduistaan. Jumalasta voi siksi puhua puhumalla Jeesuksesta. Inhimilliset, luomakunnasta otetut sanat ovat hänessä saaneet uuden, luonnollista teologiaa paremman tarttumapinnan Jumalaan. Tämä johtuu siitä, että Jeesus Kristus on samassa persoonassa sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Hänestä puhumalla, siitä kuka ja millainen henkilö hän tekojensa ja sanojensa mukaan on, tavoitetaan myös Jumala. (Juntunen, Jumalasta voi puhua, 210)

Jos ajatellaan Raamatun asemaa kirkossa historian eri vaiheissa, tilanne on hieman kaksijakoinen. Yhtäältä Raamattu on kyllä keskeinen osa liturgiaa, koska jumalanpalveluksessa on aina luettu tekstejä. Ne ovat lisäksi olleet mukana lauluissa ja rukouksissa. Toisaalta Raamattu sai kirkossa keskeisen aseman – uudelleen – vasta uskonpuhdistuksen aikana. Silloin julkaistiin kansankielinen käännös koko Raamatusta, ja ihmisiä kehotettiin itse lukemaan sen tekstejä. Tässä vaiheessa Raamattu laskeutui kansan tasolle ja siitä tuli yhteistä omaisuutta. Raamatuntulkinnan kannalta tällä muutoksella oli varsin mielenkiintoinen seuraus.

Aiemmin tulkinta oli ollut papiston ohjaamaa. Sitä suuntasi myös kirkkojen liturgia. Kun ihmiset uskonpuhdistuksen jälkeen alkoivat itse lukea Raamatun tekstejä, tulkinnan mahdollisuudet avasivat tiet moneen suuntaan. Miten tulkinta pitäisi suorittaa? Kenen tulkinta on oikea? Jos kaksi opetusta on jännitteessä keskenään, miten valita niiden väliltä? Lutherin ajoista lähtien raamatuntulkinta on usein ollut kiivaankin keskustelun kohteena. Tulkinta vaatii niin kielen, kuin tekstienkin tuntemusta. Se on Raamatun lukijan välttämätön tehtävä, mutta myös antoisa jokaiselle, joka haluaa nähdä vaivaa sen eteen.

Kielellisyys on kiehtova asia. Kieli on ihmisyyden merkki. Raamatusta saamme sen käsityksen, että Jumala ottaa meihin yhteyttä nimenomaan sanojen, käsitteiden ja ajatusten avulla. Hän arvostaa meidän kielellisyyttämme loppuun asti. Evankeliumin salaisuus paljastetaan seurakunnan sanomassa, joka jo itsessään on tulkintaa apostolien kokemista tapahtumista. Voidaankin ajatella, että Raamatun lukija liittyy tulkintojen antajien joukkoon, koska hän itsekin yrittää tulkita niitä uskonnollisia “merkkejä”, joiden välityksellä sanoma on välitetty meille. Tulkinta ei ole mielivaltaista, koska sitä ohjaa se sanoma, jonka kirjoittaja on koodannut tekstiinsä. Mutta tulkinta on välttämätöntä, koska tekstit ovat kommunikaation välineitä eikä ymmärrys kasva ilman tulkintaa.

Raamatun kieli: salatietoa vai selkokieltä

Kieli ei kuitenkaan ole pelkästään helppo ja yksinkertainen asia. Voiko kieli ylipäätään ylittää näkyvän maailmamme rajat? Jos sanastomme on vain kokoelma tätä maailmaa koskevia yleiskäsitteitä, kuten vene, kalastaja, pelto, tai kylväjä, miten kukaan voi puhua Jumalan todellisuudesta? Monet tulkintaa koskevat kysymykset koskevat kielen rajoja. Kukapa ei olisi kuullut väitteitä, joiden mukaan sanat olisivat vain todellisuudessa näkyvien asioiden nimiä? Jopa toimittajat ja viihdetaiteilijat toistelevat filosofien iskulausetta: “mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”. Olisiko Raamatun tulkitsijoiden siis oltava hiljaa, koska Raamattu ei filosofien mielestä kuitenkaan pääse irti maasta?

Toinen, hieman nykyaikaisempi väite kuuluu, että sanat eivät pääse irti kielestä. Ne ovat pelkkiä kielijärjestelmän yksiköitä, jotka viittaavat toisiin sanoihin. Väite kuuluu, että emme edes puhu todellisuudesta, vaan kielestä. Pitäisikö Raamatun tulkitsijoiden olettaa, että Raamatun sanat ja lauseet viittailevat vain Raamatun sisällä oleviin asioihin, eivätkä koskaan pääse tekstistä ulos? Uskonnollisella kielellä on varmasti erityislaatunsa, mutta lisäksi on huomattava, että keskustelussa esiintyy paljon virhetulkintoja ja vääriä iskulauseita.

Kun Raamatun lukija saa kuulla tällaisia väitteitä, hänellä voi olla houkutus ajatella, että uskonnollinen kieli olisi jonkinlaista salakieltä. Pitäisikö meidän ajatella, että uskon kieli on erilaista, kuin arkikieli? Puhutaanko uskonnosta vain vertauksin? Jos tämä olisi totta, raamatuntulkinnasta tulisi eräänlaista salatiedettä. Vain asiantuntijat voisivat tulkita Raamatun tekstiä. Tämä tarkoittaisi samalla sitä, että lauseiden todellinen merkitys olisi piilossa käytettyjen sanojen ja avaintermien takana. Vain asiaan vihkiytyneet tulkitsijat saisivat esille oikean merkityksen. Tällainenkin käsitys tulkinnasta on aikanaan esitetty – mutta se on harhaopeille tyypillinen käsitys piilossa olevan merkityksen etsimisestä. Esimerkiksi gnostilaisuudesta löytyy tällainen merkkien tulkitsemisen perinne.

Salatietoa käsittelevän uskonnollisuuden ensimmäinen lähtökohta on siinä, että todellinen tieto korkeammasta todellisuudesta on vain pienen, julkisuutta välttelevän joukon hallussa. Tämä uskonnollinen eliitti paljastaa taivaallista tietoa, gnoosista, valituille noviiseille palan kerrallaan. Yleensä tiedossa edistytään erilaisten riittien ja kehitysvaiheiden kautta. Ei kai Jeesuksen opetuslapsijoukko ole tällainen ryhmä? Jo aluksi voidaan todeta, että johtajien hallitseman mysteeriuskonnon vastakohtana on perinteinen kristinusko, jonka opetus tunnetaan yleisesti ja jonka johtajat julistavat sanomaansa avoimesti.

Toinen salatiedon lähtökohta on siinä, että todellinen jumalallinen tieto paljastuu merkkien ja symbolien tulkitsemisen kautta. Ulkonainen maailmamme yrittää ikään kuin peittää todellisen tiedon näkyvistä. Siksi se on löydettävissä vain pienistä maailmaan jätetyistä vihjeistä. Useissa uskonnoissa, kuten myös edellä mainitussa gnostilaisuudessa, tämä merkitsee samalla materian harhaa. Todellinen hengellisyys on jossain silmille näkyvän, pahan materian takana. Olemassa olevien uskonnollisten kirjoitusten, kuten Raamatun, väitetään tietenkin olevan täysin väärässä. Tätä periaatetta kuvaa mainiosti gnostilainen Filippuksen evankeliumi: “Totuus ei tullut maailmaan sellaisenaan, vaan esimerkkien ja vertauskuvien välityksellä. Muuten maailma ei voisi ottaa sitä vastaan.” (lausuma 67). Taivaallisen viisauden paljastaminen on näiden tekstien mukaan aina asiantuntijoiden tehtävä. Näin siis gnostilaiset.

Jos lähtökohta on tämä, merkityksiä voi löytyä lähes mistä tahansa. Usein niitä löytyy suuren yleisön mielestä aivan tavallisistakin asioista. Siten esimerkiksi Leonardo da Vincin maalausten yksityiskohtien salaperäinen tulkinta voi kertoa taivaallisesta todellisuudesta enemmän kuin vaikkapa koko Raamattu – ainakin jonkin romaanin tekstin mukaan. Ketkään muut kuin salatiedon asiantuntijat eivät kykene selittämään tällaisia merkkejä. Siksi salaisen viisauden opettaminen merkitsee perehdyttämistä taivaallisten viestien tulkintaan.

Mutta tuliko totuus maailmaan “sellaisenaan”? Raamattu ja kristinusko eroavat salatieteistä täydellisesti. Koko sanoma on alusta lähtien avoimesti kaikkien nähtävänä. Se on avoin pohdinnalle ja koettelulle. Tekstit ovat kaikkien tutkittavissa. Kristinuskossa on ollut läpinäkyvyyden periaate kauan ennen, kuin termi on löytänyt tiensä yhteiskunnan ja talouselämän käyttöön. Totuus on kaikkien katseltavissa.

Sinetit on murrettu

Kysymys siitä onko Raamatun teksti salattu vai helposti ymmärrettävissä oli ajankohtainen myös Lutherin aikaan. Kiistassaan Erasmuksen kanssa hän joutui ottamaan myös kantaa siihen, että jotkin kohdat Raamatussa olivat teologien mielestä hieman hämäriä ja vaikeita ymmärtää. Onko evankeliumi siis piilossa ja jos on, kuka kykenee paljastamaan sen?

Ei kai mikään tärkeä voi olla kätkettynä Raamatussa, sen jälkeen kun sinetit on murrettu ja kivi vieritetty haudan suulta ja kaikkein syvin salaisuus julistetaan, nimittäin että Kristus, Jumalan poika, on tullut ihmiseksi, että Jumala on kolminainen ja kuitenkin yksi ainoa, että Kristus on kärsinyt meidän puolestamme ja että hän hallitsee ikuisesti? Eikö tämä ole tuttu asia ja kaduilla ja teillä julistettu? Jos Kristus otetaan pois Raamatusta, mitä jää jäljelle?” (Sidottu ratkaisuvalta)

Raamatun kieltä koskeva vastakkainasettelu on hieman provosoiva. Inhimillinen kieli ei toki ole sellaisenaan materialismin kahleissa. Kielessä on myös uskonnollinen sanasto. Jumalasta ja hänen maailmastaan puhutaan monin eri käsittein. Itse pohdinta on kuitenkin tärkeä siksi, että tuo sanasto on suurelta osalta varsin tavallista, ihmisen elämää koskevaa sanastoa. Se on vain sovellettu kuvaamaan Jumalaa tai ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta. Anteeksianto, sovitus ja armo kuuluvat ihmissuhteisiin siinä missä jumalasuhteeseenkin. Jotain omintakeista uskonnollisessa kielessä kuitenkin on. Käsityksemme kielestä ja sanojen luonteesta siirtävät kysymyksen tekstien todellisesta merkityksestä kuitenkin hieman toiseen paikkaan. Kaikki eivät ymmärrä Raamatun viestiä kovinkaan hyvin. Onko kyse kielen luonteesta? Sanojen täysi merkitys ei ole itse asiassa kielijärjestelmässä. Onko niin, että aikamme kielitiede jossain määrin vahvistaa ajatuksen siitä, että merkitystä etsittäessä olisi mentävä sanojen taakse? Tulkinnan kannalta tämä on ensiarvoisen tärkeä kysymys.

Kielen erikoisuus on siinä, että se sekä peittää että paljastaa. Kun asian sanoo yhdellä tavalla, monta muuta mahdollisuutta jää käyttämättä. Lisäksi selviltäkin tuntuvien lauseiden sisällä on sanoja, joiden tarkkaa merkitystä emme aina ymmärrä. Jos haluamme ymmärtää kieltä nykytutkimuksen ja ajankohtaisen tiedon näkökulmasta, meidän tulee perehtyä paremmin uusiin näkemyksiin. Vaikka uskonnollinen kieli käyttää paljon salaperäiseltä kuulostavia vertauskuvia ja metaforia, meidän pitäisi löytää vastaus siihen, miksi tulkinta ei ole vain asiantuntijoiden paljastaman salatiedon esiin kaivamista. Kieli on taipuisa ja viestivä, ja ihmisen mieli on herkkä tunnistamaan merkityksiä ja sanoman piirteitä. Mutta miten tämä kaikki tapahtuu?

Voisiko sanomassa siis olla jotain salaista tai piilotettua, jonka tulkitsemiseksi tarvittaisiin erityisen asiantuntijan tai hengellisen oppaan apua? Raamatun teksti on tietenkin avointa ja selkeätä. Evankeliumi on kaikkien luettavissa ja arvioitavissa. Suurempia ongelmia ei pitäisi olla. Toisaalta kuitenkin itse kieli tuottaa lukemiseen pienen kompastuskiven. Jotta voisi ymmärtää vaikkapa Paavalin kirjeitä tai Heprealaiskirjettä, täytyy perehtyä kirjoittajan kokonaisteologiaan. Yksityiskohtien merkitys ei selviä pelkän sanakirjan avulla.

Sen lisäksi on välttämätöntä pohtia tulkintaa ohjaavia tekijöitä, käytettyjä kuvia ja metaforia, sekä lopulta suuria kertomuksia, niin sanottuja metakertomuksia. Saattaapa jopa koko Raamatun teologialla eli kanonisella teologialla ja pakkosiirtolaisuuden vaivan päättymisellä olla vaikutusta sisällön tulkintaan. Näiden aiheiden lisäksi lukijan eteen nousee kuitenkin vielä suurempia esteitä. Paavali nimittäin väittää, että evankeliumi on täyttä hulluutta niille, jotka eivät usko. Vaikka ihmiset ymmärtäisivät sanat ja lauseet ulkonaisesti, he eivät välttämättä ymmärrä sanoman ydintä eivätkä omaksu evankeliumin opetusta. Onko Raamattua siis lopulta mahdoton ymmärtää pohjaan saakka?

Raamattu hulluuden rajamailla

Mitä jos Uuden testamentin ydinsanoma on jollain perimmäisellä tavalla järjelle käsittämätön? Miten tulkinnan pitäisi ottaa tämä huomioon? Tulkitsija voi kyllä käydä läpi Raamatun tärkeimpiä tekstikohtia ja esitellä ne lukijoille. Tämän voi tehdä muodollisesti ja ilman sitoutumista näkemyksiin. Samalla kysymys sanoman “ymmärtämisestä” on kuitenkin sidoksissa uskoon ja epäuskoon. Vaikka teologit eivät ole olleet yhtä mieltä siitä, tarvitaanko erillistä “uskon teologiaa” eli uudestisyntyneiden ihmisten kirjoittamaa teologiaa vai ei, ristin teologian kohdalla itse tulkinnan kokonaisuus joutuu tämän vaikean kysymyksen eteen. Sanoma Jumalan Pojan ruoskimisesta ja teloittamisesta on niin outo, että sitä on vaikea sovittaa ihmisen luonnolliseen uskontokäsitykseen. Antiikin tutkijat kertovat, että kristinuskoa pidettiin Rooman valtakunnassa pitkään halveksuttavana, koska “siinä palvottiin teloitettua rikollista jumalana” (Ari Saastamoinen). Alusta lähtien hermeneuttiset ongelmat ovat siten kietoutuneet ihmisten luontaisiin ajatuksiin jumaluudesta.

Onko siis olemassa joitain rajoja sille, miten evankeliumin ytimiä on mahdollista käsittää ja etenkin hyväksyä? Kuten aiemmat katsaukset tulkinnan historiaan osoittavat, takavuosina monet selittäjät arvioivat tekstejä usein sen mukaan, mitä he itse voivat moderneina ihmisinä hyväksyä ja mitä eivät. Mutta asettaako Raamattu itse vastaavia ehtoja? Ilmaisevatko tekstit aiheita, joita langennut ihminen ei turmeluksensa takia kykene ottamaan vastaan tai käsittelemään? Tällainen todellisuus asettaisi kysymyksen raamatuntulkinnasta aivan uudenlaisen haasteen eteen. Miten puhua siitä, mistä ei voi puhua?

Raamattua lukiessa käy kyllä selväksi, että sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta ei saa helposti suosiota. Siitä puuttuu kaikki filosofinen hienous ja uskontotieteellinen älykkyys, joiden avulla käydään keskustelua Jumala-kuvista. Ihmisten omat pohdinnat Jumalasta ovatkin usein esimerkiksi Paavalin sanoman vastakohtia. Jumalaa pohtiessamme meidän mieleemme nousevat ensimmäiseksi hienot ja suuret asiat. Ajattelemme Jumalaa luonnon kauneuden kautta tai viisauden ja oikeudenmukaisuuden kautta. Jo keskiajan munkit päätyivät pohdinnoissaan tuollaisiin käsityksiin. Jumalan täytyy olla mahtavin kuviteltavissa oleva olento. Hänen täytyy olla suuri ”ensimmäinen liikuttaja”, jonka tahdosta kaikki on lähtenyt liikkeelle. Hänessä täytyy olla täydellisinä kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita ihminen täällä maan päällä arvostaa, kuten hyvyys, jalous, totuudellisuus ja uskollisuus.

Tällaisilla pohdinnoilla on eurooppalaisessa historiassa pitkät perinteet. Ne juontuvat itse asiassa kreikkalaisesta filosofiasta. Palaamme Ateenaan. Länsimainen jumalakuvan pohdinta on tuhansia vuosia vanha. Sen keskeisiä väittämiä löytyy kuuluisilta menneen ajan filosofeilta, kuten Aristoteleelta. Yhtäkkiä olemme kysymyksinemme Paavalin kanssa Kreikan pääkaupungin Areiopagilla, korkealla kukkulalla, jonka pylvässaleissa käytiin loputtomasti keskusteluja filosofiasta ja uskonnosta. ”Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista.” (Ap.t. 17:21).

Löytyisikö todellinen Jumala suuruudesta ja kauneudesta? Paavalin mielestä Jumalan ominaisuuksia ei voi mitata. Siirryttyään Ateenasta naapurikaupunkiin Korinttiin Paavali oli turhautunut siitä, mitä oli kuullut. Kreikkalaiset olivat niin mieltyneitä filosofiaansa, että he eivät kyenneet kuulemaan sanomaa historian keskelle ilmestyneestä Jumalasta. Paavalin yhteenveto oli lyhyt ja ytimekäs.

Juutalaiset vaativat ihmetekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1. Kor. 1:22-24).

Jo koululaiset tietävät, että kreikkalaiset etsivät viisautta. Se on tullut meille renessanssin jälkeen itsestäänselvyydeksi. Kreikkalaiset kuvittelivat löytävänsä Jumalan filosofisen pohdiskelun avulla. Heille Jumala oli aate tai opinkappale. Kreikkalaiset saattoivat hyväksyä vain sellaisen Jumalan, joka sopii heidän toiveisiinsa, heidän käsityksiinsä hyveistä ja elämän päämääristä. Vaikka kreikkalainen jumalten joukko, jumalpantheon, sulki piiriinsä myös hyvin ihmisenkaltaisia ja heikkouksiin lankeavia jumaluuksia, pitivät jumalat kuitenkin kansan mielestä kaikkea elämää yllä. Jumalia piti lepyttää, jotta arki sujuisi moitteettomasti. Sanoma ristinpuuhun ripustetusta Jumalan Pojasta oli tällaisen kulttuurin ja uskonnon keskellä aivan järjetön.

Ristin sanoma oli tosin hylätty myös toisin perustein. Juutalaiset vaativat ihmetekoja. Se oli heidän uskonnolliselle kulttuurilleen tyypillistä. Jo Jeesukselta kysyttiin: minkä merkin näytät meille? Arkipäivän juutalaisuuteen kuului tuohon aikaan läheisesti ajatus siitä, että jumalallinen tai profeetallinen sanoma tuli varmistaa ihmeteoilla. Siksi myös evankeliumin voimaa arvioitiin sen mukaan, millaisissa kehyksissä se tarjoiltiin. Ihmeiden ja merkkien piti näkyä. Varsin ajattoman tuntuinen vaatimus, kun ajattelee eräitä meidän aikamme uskonnollisia suuntauksia. Siksi ei ole ihme, että sanoma rististä oli monille juutalaisille todellinen herjaus, osoitus jumalanpilkasta. Kreikan sana skandalon, jota Paavali käyttää, tarkoittaa uskonnollista harhaa, joka viettelee ihmisen pois aidosta uskosta. Risti oli pahennus, joka ei mahtunut juutalaisen uskonnon piiriin.

Inhimillisten mittapuiden mukainen johtopäätös evankeliumin luonteesta oli siten selvä. Paavalin julistama sanoma on täyttä hulluutta. ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18). Väitteet Messiaan kiinni ottamisesta ja puuhun ripustamisesta olivat niin mielettömiä, että vain Jumala itse on voinut keksiä ne. Hullulla sanomallaan Jumala on tehnyt tämän maailman viisaiden älykkyyden turhaksi ja saattanut heidät häpeään.

Jumalan voima ei löydy Paavalin mukaan niistä hyvistä ominaisuuksista, jotka kertovat hänen äärimmäisestä jaloudestaan tai oikeudenmukaisuudestaan. Jumalan todellinen voima löytyy siitä, että Kristus alistuu kaikkia muita heikommaksi. Hän alistuu kiinniotettavaksi ja teloitettavaksi. ”Jumalan heikkous on ihmisiä voimakkaampi.” (1:25). Inhimillisesti katsoen kreikkalaisten ja juutalaisten reaktio on tietysti ymmärrettävä. Jos hetkeksikään hylkäämme totunnaiset mielikuvamme rististä kauniina koruna ja kirkkojen lähes mitäänsanomattomana symbolina, asetelman järjettömyys käy ilmeiseksi. Risti on teloituspuu, kuten hirsipuukin. Saattaisi olla sävähdyttävämpää, jos jokaisen kirkon kuorissa Jeesus riippuisi hirsipuussa. Kyse on samasta asiasta. Ristillä Messias-kuninkaan ruumis riippuu teloituspuussa naulojen varassa.

Onko sanoma sittenkään hyväksyttävissä?

Tällaiset näkökulmat ristin teologiaan saattavat viedä tarkan lukijan epätoivoon ja saada hänet epäilemään kristillisen sanoman mahdollisuuksia aikamme maailmassa. Yhtäältä itse sanoma on arkijärjen vastaista. Toisaalta ympäröivä kulttuurimme vieroksuu ajatuksia synnistä ja sen sovittamiseen tarvittavasta veriuhrista. Esimerkkien valossa tuntuu siltä, että nykyihmisen on mahdotonta edes hyväksyä, saati sitten omaksua kristillisen evankeliumin ydinsanomaa. Kokemus on oikea. Juuri tällaisen asetelman myös Paavali kohtasi omana aikanaan. Ristin sanomassa on jotain ristiriitaista, paradoksaalista. Se pakottaa ihmisen muuttamaan olennaisesti sekä käsitystä itsestään ja omista mahdollisuuksistaan että Jumalasta ja hänen perimmäisestä olemuksestaan.

Näistä ajatuksista koostuu ongelmavyyhti, jonka selvittelyssä kannattaa muistaa historialliset lähtökohdat. On syytä seurata apostolien sisäistä muutosta heidän kokemiensa lähes käsittämättömien tapahtumien myötä. Ensimmäiset kristityt eivät jääneet toivottomuuteen Jeesuksen teloituksen edessä. He eivät menehtyneet johtajansa mukana, kun Jeesus tapettiin pahantekijäin tavalla. Pääsiäisen ja ylösnousemuksen jälkeen apostolit ymmärsivät Raamatusta, että juuri näin piti Herran Palvelijalle käydäkin. Hän antoi itsensä uhriksi. Hänet teloitettiin rangaistukseksi kansan synneistä. Jeesus on syntiemme sovittaja. Siksi hän voi antaa vapauden ja anteeksiannon jokaiselle syntiselle.

Sekä jumalakäsitystä että Kristuksen työtä koskevan tulkinnan kannalta on hyödyllistä muistaa Lutherin tekemä jako ristin teologian ja kunnian teologian välillä. Kunnian teologialla Luther tarkoittaa sitä, että ihmisillä on taipumus määritellä suhde Jumalaan ihmisen oman rakkauden ja rakastamisen kyvyn avulla. Tämän käsityksen hän oli tunnistanut aikansa katolisesta teologiasta. Siinä pelastuminen määriteltiin ihmisen rakkautena. Jumalan väitettiin herättävän tuon rakkauden syntisessä. Lutherin mukaan ihmisen rakkaus kohdistuu kuitenkin yleensä vain Jumalan oletettuihin mahtaviin ominaisuuksiin. Vielä ongelmallisempaa on, jos käsitys Jumalasta pyritään muotoilemaan näkyvän maailman perusteella. Silloin ei tunnisteta sitä Jumalaa, joka lahjoittaa itsensä syntiselle maailmalle. Ristin teologian mukaan Jumala tunnistetaan oikein vain silloin, kun ymmärretään hänen osoittavan rakkautensa syntiselle alennuksen, ristin ja kuoleman kautta. Silloin osoittautuu, että Jumala rakastaa pahaa ja epäluotettavaa ihmistä.

Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Siksi hän pitää toimintaa ja tekoja parempina kuin kärsimystä ja vaikuttamisen kohteena olemista (passio); kunniaa parempana kuin ristiä; voimaa parempana kuin heikkoutta; viisautta parempana kuin tyhmyyttä ja yleisesti hyvää parempana kuin pahaa.” (Luther, Heidelbergin teesit)

Jumalan todellinen rakkaus paljastuu luontaisen ajattelun vastakohdassa. “Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita.” Lutherin mukaan Jumala suorastaan kätkeytyy vastakohtiinsa. Heidelbergin teeseissä Luther kirjoittaa, että todelliseksi teologiksi “kutsutaan ansaitusti sitä, joka ymmärtää Jumalan näkyvät, selkäpuolen ominaisuudet kärsimysten ja ristin kautta nähtyinä”. Tämä ristin teologian näköala muutti Lutherin käsityksen siitä, miten Jumala kohdataan. Kun Jumala kohdataan vastakohdassaan, elämän vastoinkäymiset muuttuvat rajapinnoiksi, joissa Jumala koskettaa meitä. Ajatusta kuvaa erinomaisesti hänen teksteissään säilynyt rukous:

Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä ihmeellisesti, täynnä ystävyyttä. Sinä korotat meidät silloin, kun alennat meidät. Sinä teet vanhurskaiksi, kun teet meistä syntisiä. Sinä kuljetat meitä kohti taivasta, kun syökset meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun sallit meidän joutua tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun sallit meille murhetta. Sinä teet meistä iloisia, kun annat meidän parkua surusta. Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään. Sinä teet meistä voimakkaita, kun kärsimme. (Luther, Rukouksia, 21)

Ristin teologian perusajatus on lopulta yksinkertainen. Jumala kohdataan tässä maailmassa synnin ja armon leikkauspisteessä. Kohdatessamme Jumalan meidän syntimme paljastuu. Ihmisen uskottomuus on tosiasia, mutta se ei estä ketään tulemasta kääntymykseen ja saamasta anteeksiantamusta. Jumalan kohtaamisesta alkaa prosessi, jossa uskonvanhurskauden hedelmänä on Jumalan pyhittävä työ. Tuo työ on, etenkin Lutherin mielestä, täysin ristin muotoista. Näin hän selittää Isä meidän -rukouksen pyyntöjä.

Kuullessaan kolme ensimmäistä pyyntöämme Jumala pyhittää meissä nimensä, johdattaa meidät valtakuntaansa ja vuodattaa meihin armonsa, joka aloittaa meissä pyhittävän työnsä. Sama armo alkaa pian toteuttaa Jumalan tahtoa meissä […] Kuullessaan huudon Jumala tahtoo tulla rakkaan armonsa avuksi ja avartaa meissä alkamaansa valtakuntaa. Hän nousee vakaasti ja tarmolla vanhaa Aatamia vastustamaan: hän murskaa tämän suunnitelmat, häikäisee ja tuhoaa tämän. Hän tekee sen lähettämällä meille kärsimystä ja vastoinkäymisiä: pahoja puheita, uskottomia ihmisiä, ja jos ihmisissä ei ole kyllin, hän voi lähettää myös itsensä Paholaisen! Tämä kaikki siksi, että oma tahtomme pahoine taipumuksineen nujertuisi ja Jumalan tahto toteutuisi. Armon tulee omistaa Jumalan valtakunta ja Jumalan ylistyksen ja kunnian pitää saada sijansa. (Luther, Yksin armosta)

Ristin sanoma opettaa, että Jumala kaiken järjen ja odotusten vastaisesti rakastaa epäluotettavia ja toisia ihmisiä hyväksi käyttäviä syntisiä ja Jumalan pilkkaajia. Jumala rakastaa niitä, jotka vihaavat häntä. Jumala tietää, että Aadamin jälkeläisten ongelmana on synti. Siksi hän haluaa ratkaista juuri tuon ongelman. Hän antaa pyhyyden ja puhtauden lahjaksi. Hän antaa vääryydet anteeksi ja armahtaa niitä, jotka ovat rikkoneet itse elämää vastaan. Tästä ristin teologiasta tulee tulkinnan periaate monille Uuden testamentin tärkeimmistä teemoista.

Mitä siis sanoa tulkinnasta?

Kieli, ihmisyyden merkki, on välineenä Jumalan ja ihmisen vuorovaikutuksessa. Ristin sanoma asettaa kuitenkin käsitykset langenneen ihmisen ihmisyydestä ja mahdollisuuksista kyseenalaisiksi. Siksi Raamattua tulkitaan yhtäältä niin, että evankeliumi on kaikkien kuultavissa ja ymmärrettävissä, toisaalta kuitenkin samaan aikaan tulkitsija varautuu siihen, että kuulijan on perin vaikea hyväksyä Raamatun jumalakuvaa ja Jumalan esiin astumista Kristuksessa. Kuten Luther sanoo, evankeliumissa meidät kohtaa kärsimyksiin kätketty Jumala.

Tästä seuraa, että aito hermeneutiikka ei ole symbolien purkamista eikä merkkien tulkintaa. Merkitys ei tule lukijalta. Sen sijaan merkitys on kätketty Kristukseen. Hänen ristinsä kautta avautuu pelastuksen mielekkyys. Jumalasta nähdään vain selkäpuoli. Evankeliumin todellinen merkitys paljastuu Kristuksen murheesta ja tuskasta, kun hän synnittömänä antautuu inhimillisen tuskan ja ihmisten silmittömän vihan ja väkivallan noidankehään. Häneen kohdistuu kaikki se viha, jota ihmiskunta osoittaa Luojalleen. Sen kantaen hänestä tulee Lunastaja.

Tämä kaikki ilmaistaan sanoilla. Jumala on jättänyt asiansa semantiikan haltuun. Siksi Sana on seurakunnan suurin aarre. Mutta evankeliumia ei saavuteta pelkällä kuullun ymmärtämisellä. Se kohdataan sydämellä.