liberalismi

Uusi kirkollinen rakenne tulee

YLE Uutiset käsitteli alkusyksystä Vaasan suomalaisen seurakunnan sisäisiä jännitteitä. Verkkojutusta syntyi mielikuva sorretuista sateenkaariaktivisteista ja yksinvaltiaan elkein käyttäytyvästä, syrjivää vakaumusta kannattavasta kirkkoherrasta. Sen lisäksi, että uutinen muistutti tiettyä ideologista narratiivia sankareista ja konnista, siinä vaiettiin konfliktin perusongelmasta: siitä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa yritetään saattaa valtaan sen uskon ja tunnustuksen vastainen teologia ja käytäntö. 

Uutinen paljastaa kirkon alennustilan jälkikristillisen maailman arvosodassa, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisen koettelemuksen, johon apostolisesta ja raamatullisesta uskosta kiinnipitävät joutuvat kirkkotaistelussa. Heitä vastaan on merkittävä osa seurakuntien työntekijöistä, kirkon jäsenistöstä ja sekulaarista valtamediasta. Ja kuten piispojen keskuudesta nouseva aiempaa omavaltaisempi johtamistyyli osoittaa, heitä vastaan ovat kirkon valtarakenteet ylintä johtoa myöten. Lakien ja asetustenkin tuki on menetetty. Vallan suojassa aktivistien laittomuus on nyt sallittua, jopa suotavaa, kun sillä edistetään sateenkaari-ideologian ylivaltaa ja syrjitään herätyskristittyjä. Väistämättä kirkon henkilöstön ja jäsenistön vaikeneminen ja mukautuminen lisääntyvät. 

Niin sanotussa isossa kuvassa yksittäisen uskollisen kirkkoherran valinta tai enemmistö seurakuntaneuvostossa ei muuta kehityskulkua. Niillä jarrutetaan tulvaporttien väistämätöntä murtumista, jolloin liberaalien vimma hajottaa kirkko pääsee riehumaan estoitta. Viivytystaisteluilla on arvonsa. On syytä iloita kirkon työntekijöistä ja vastuunkantajista, jotka löytävät tilan toimia uskon puolesta. Mutta sellaisten valopilkkujen ei pidä estää näkemästä kokonaistilannetta ja tarvetta rakenteille, joissa uskon aarteet säilyvät. 

Kun rukoilemme Jumalan väliintuloa historiallisen kirkkorakenteen parhaaksi, emme pyydä muutaman johtohenkilön kääntymistä. Pyydämme hiippakuntaneuvostojen, kirkkovaltuustojen, tuomiokapitulien, piispainkokouksen, Kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen läpi leikkaavaa herätystä. Onnistuakseen kääntämään kirkon kohtalon herätyksen on temmattava mukaansa suuri osa päättäjistä ja saatava itselleen valta kirkossa, joka on ollut huono toivottamaan tervetulleeksi aiemmat herätykset ja pikemminkin ajanut ne pois tai yrittänyt sammuttaa ne. Jumalan väliintulo on mahdollinen, mutta meidän on oltava rehellisiä siinä, mitä väliintulosta pitäisi seurata, jotta suunta muuttuisi ratkaisevasti. 

Nykytilanteessa herätysliikejohtajat voisivat alistua piispalliseen saneluun. Sen seurauksena toiminnallinen itsenäisyys lakkaa, teologinen profiili taantuu sanahelinäksi ja liikkeiden papit kytketään tiukasti kirkollisen vallan talutusnuoraan. Näin säilyy näennäinen kirkollinen ykseys liikkeiden olemassaolon ja luterilaisen tunnustuksen kustannuksella. Taipumisesta seuraa järjestöjen hajoaminen, kun niiden ystävät eivät kuitenkaan alistu konventikkeliplakaatien paluuseen, vaan etsivät elintilansa muualta. 

Jos ja kun herätysliikkeissä ollaan hereillä sen kanssa, miten päättäväisesti kirkon johdossa tavoitellaan joko niiden kontrolloimista tai ulosajamista, on luterilaisen uskon ja oman liikkeen selviytymisen takia pakko tehdä ratkaisuja, joilla turvataan toiminnan itsenäisyys. 

Kyse ei kuitenkaan ole vain järjestöjen tulevaisuudesta. Individualistisessa ja sekulaarissa ajassa ihmiset etsivät vakautta ja yhteisöä, jossa heidän rikkinäisyytensä ja pahuutensa kohtaa elävän Jumalan todellisuuden. Tehokasta evankeliointityötä on uusien seurakuntien istuttaminen. Nämä yhteisöt kasvavat ja ovat omiaan kantamaan lähetysvastuuta. Teologisista, toiminnallisista ja missionaarisista syistä on ratkaisevaa, että Suomeen syntyy uusia messuyhteisöjä ja että vanhat jatkavat toimintaansa tilojen ja ehtoollislupien epäämisistä huolimatta. Tärkeää on myös, että järjestöt ottavat vastuulleen teologiensa kouluttamisen ja pappiensa vihkimisen. Rakkaus evankeliumiin, kuuliaisuus kirkon Herralle ja lähetyksen tarpeet edellyttävät näitä ratkaisuja. 

Kehitys on ollut käynnissä pitkään. Jo vuosien ajan on kasvanut uusi kirkollinen rakenne siellä, missä järjestöt ovat vaalineet itsenäisyyttään. Tulevaisuudessa ääriviivat selvenevät ja yksityiskohdat lisääntyvät. Kristuksen kirkko saa paikalliset näkyvät muotonsa, jotka vaihtelevat historian ja kulttuurien muuttuvien olosuhteiden mukana. Kyse ei ole Kristuksen kirkon hajottamisesta vaan sen pelastamisesta, mikä pelastettavissa on, jotta isiemme luterilainen usko säilyisi maassamme myös seuraaville sukupolville kontekstissa, jossa rakenteet taas tukevat tuota uskoa eivätkä taistele sitä vastaan. 

Ehkä uusi rakenne onkin sitä kauan kaivattua ja pitkään rukoiltua Jumalan ihmettä ja väliintuloa, vaikkei se vastaa ajatustamme siitä, miten Jumalan tulisi toimia. Onhan hänen teidensä tapana olla toisenlaisia kuin meidän ihmisten. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT

Se varsinainen kirkkotaistelu

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Näin ylisti taivaallinen sotajoukko, kun evankeliumi syntyneestä Vapahtajasta oli julistettu paimenille. 

Rauha maan päällä ei ehkä tule ensiksi mieleen kulunutta vuotta taaksepäin katsellessa, ajatteli sitten maailman tapahtumia laajemmin tai tilannetta oman maamme kirkollisessa keskustelussa. Kristuksen kautta solmittiin kyllä rauha ja sovinto Jumalan kanssa, mutta ihmisten välisen rauhan suhteen on vielä tekemistä. 

Yksi keino saavuttaa rauha on, että toinen osapuoli lakkaa taistelemasta ja suostuu toisen vaatimuksiin. Valitettavasti kirkkotaistelussa antautuminen johtaisi todelliseen rauhaan yhtä todennäköisesti kuin Ukrainassa. On kyse arvo- ja kulttuurisodasta, joka on levinnyt sekulaarista yhteiskunnasta kirkkoon. On kyse kirkon olemassaolon taistelusta, enkä tarkoita nyt verotusoikeuden tai tietyn jäsenyysprosentin säilyttämistä, vaan taistelua, joka ratkaisee, säilyvätkö Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkon tuntomerkit siinä määrin, että sitä voi yhä pitää kristillisenä kirkkona. Ratkaiseva käänne tapahtui 1986 virkapäätöksessä, jonka hedelmiä nyt korjataan. 

Jos alkuvuosikymmeninä pappisvirkaan vihittyjä naisia yritettiin suojella kritiikiltä ja siitä seuraavalta henkiseltä kuormitukselta näiden hauraan aseman tähden, nyt asetelma on muuttunut. Nyt kirkollista valtaa käyttävät piispaksi vihityt naiset, jotka asemastaan käsin kohdistavat aggressionsa perinteisellä virka- ja avioliittokannalla oleviin herätysliikejärjestöihin. Oikeutuksena vallankäytölle toimivat ehkä menneisyyden henkilökohtaiset muistot huonosti käyttäytyvistä ihmisistä, joilla tuskin on mitään yhteyttä niiden henkilöiden tai tahojen kanssa, joihin vallankäyttö nyt kohdistetaan. 

Perinteisellä virkakannalla toimivat herätysliike- ja lähetysjärjestöt ovat jo pitkään joutuneet elämään tilanteessa, jossa lähes mistä ja milloin tahansa voi syntyä kohu uhkailuineen ja sanktioineen. Nämä järjestöt koostuvat ihmisistä, joiden elämään pitkittynyt kriisitilanne vaikuttaa eri tavoin. 

Maanpuolustuksessa sotilaita valmennetaan selviytymään taistelustressistä. Tiukoissa tilanteissa hermot voivat pettää eri tavoin. On niitä, jotka lamaantuvat pelosta, niitä, jotka pakenevat, ja niitä, jotka kadottavat itsekontrollinsa ja joilla aggressio menee yli. Kirkkotaistelussa mikään näistä reaktioista ei edistä Jumalan valtakunnan etenemistä. 

Jatkuva mediapaine, painostaminen ja mielivaltaiset syytökset voivat johtaa siihen, että etenkin herätysliikejärjestön työntekijällä tai vastuunkantajalla jää ”taistele tai pakene” -moodi päälle. Tällöin voi olla hyvin vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, rakastaa vihamiestään ja olla tarttumatta sellaisiin sanoihin ja keinoihin, joita Herramme Jeesus ei hyväksyisi. 

Kirkkotaistelu ja arvosota on käytävä perääntymättä, mutta samalla on muistettava, etteivät ne ole edes ammattiteologille ne merkittävimmät taistelut. Myös hän on aina ensisijaisesti Jumalan armahdettu lapsi Kristuksen tähden. 

On myös syytä muistaa, että ihmiset, joista paimenen tulee huolehtia, voivat olla juuri nyt keskellä aivan toisenlaista taistelua. Joku käy taistelua lastensa sieluista, joku terveydestään, joku kerää itseään kokoon pettymyksen ja eron jäljiltä, joku taistelee säilyttääkseen luottamuksen ja uskon Kristukseen kaiken keskellä, joku kysyy, voiko enää uskoa, että Jumala armahtaa tämänkin lankeemuksen jälkeen. 

Merkittävin taistelukenttämme tulee aina olemaan omassa sydämessämme sinnittelevää epäuskoa ja syntiä vastaan. Jos antaudumme siellä, häviämämme myös kirkkotaistelun. 

Tähän taisteluun saavat sekä paimenet että lampaat enkelin rohkaisevat sanat: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10–11) 

Jeesus eli liki koko julkisen toimintansa ajan omanlaisensa kirkkotaistelun keskellä. Niin uskonnolliset ja poliittisetkin johtajat kuin satunnaiset vihaiset kansanryhmät yrittivät vaientaa ja estää häntä, mutta silti hänen keskittymisensä ei horjunut siitä, mikä hänen varsinainen tehtävänsä oli: evankeliumin julistaminen tavallisille ihmisille, heidän auttamisensa ja opetuslasten valmentaminen tulevaan. Hän ei lamaantunut, paennut tai menettänyt itsekontrolliaan, vaan kesti ristinkuolemaan asti. Kaikkiin tilanteisiin hän valmistautui rukoillen. 

Jos Herrallemme ei annettu optimaalisia toimintaedellytyksiä ja työrauhaa, miksi meille pitäisi? Jos näiden puute ei estänyt häntä toteuttamasta tehtävää, johon Isä oli hänet lähettänyt, miksi sen pitäisi estää meitä, etenkin, kun hän on lupauksensa mukaan kanssamme joka päivä? 

Hän on se, jonka avaamaa ovea ei kukaan voi sulkea ja jonka sulkemaa ovea ei kukaan voi avata. 

Soili Haverinen, STI:n pääsihteeri, Perustan toimituskunnan jäsen