Pekka Leino

Kirjoittaja on professori, kirkko-oikeuden dosentti ja teologian ja oikeustieteen tohtori.

Kirkkoa koskevan lainsäädännön perustan oikeustieteellinen tutkimus

Kirkko-oikeuden oikeustieteellistä tutkimusta on lähtökohtaisesti määrittänyt voimassa oleva oikeus. Kirkkoa koskevaa oikeustieteellistä tutkimusta on Suomessa ylipäänsä ollut vähän ja sitäkin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Eeva-Kaarina Nurmiranta väitteli Tampereen yliopistossa papin opin, virkatoiminnan ja elämän valvonnasta vuonna 1998. Suomalaista kirkkolakijärjestelmää koskenut oma väitökseni oli vuonna 2002. Tämän jälkeen kirkkoa ja sen asemaa koskevia väitöksiä on ollut useampia.[1]

Vuoden 2002 hallinto-oikeuden alaan kuuluneessa väitöksessäni Helsingin yliopistossa (Kirkkolaki vai laki kirkosta) tarkastelin kirkkolakijärjestelmän perustaa. Tutkimus pyrki selvittämään kirkkolakijärjestelmän käyttökelpoisuutta nykyajassa lainsäädännön kehittyessä yhä monimuotoisemmaksi ja kattavammaksi pyrkien sääntelyllään vaikuttamaan yhteisöjen ja yksilöiden elämään. Miten yhteiskunnan säätämä yleinen lainsäädäntö on vaikuttanut kirkkolakijärjestelmän toimivuuteen? Jo runsaat kaksi vuosikymmentä sitten oli tarpeen selvittää, ovatko uudentyyppiset säädökset ja muut oikeudelliset normit tulleet määrittämään, mitä säädöksiä kirkon hallintoon ja järjestysmuotoon on noudatettava.

Vaikka vuoden 2002 hallinto-oikeuden alaan kuuluneessa väitöskirjassa oli lakijärjestelmätutkimuksesta, oli järjestelmän perustan tarkastelu kirkko-oikeudellinen ja   yhteiskunnallisen lain näkökulmasta. Vasta Åbo Akademin teologisen tiedekunnan väitöskirja syksyllä 2012 mahdollisti kirkko-oikeuden syvemmän teologisen tarkastelun.

Kirkkoa koskevan lainsäädännön viimeaikainen kehityssuunta on antanut enenevässä määrin aihetta kysyä, onko kirkossa kirkkolainsäädäntöön muutoksia tehtäessä ymmärretty kirkkolakijärjestelmän perimmäinen tarkoitus ja merkitys? Kirkkolakijärjestelmää luotaessa pyrittiin luomaan lainsäädännölliset puitteet Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle sen opin ja tunnustuksen tarvitsema elintila ja taata Suomessa luterilaista uskoa tunnustaville uskonnonvapaus harjoittaa luterilaista uskoa valtiollisen autonomian ajasta lähtien suomalaisessa yhteiskunnassa.

Etenkin viime vuosien pyrkimykset kirkkolain tunnustuspykälän poistamiseksi kirkkolaista ovat viitanneet siihen suuntaan, ettei kirkon opin ja tunnustuksen merkitystä yleensä eikä sen tarvetta kirkkolaissa ole edes kirkossa täysin ymmärretty. Kirkkoa koskevassa sääntelyssä kirkon opin ja tunnustuksen sitovan merkityksen tulisi olla kirkolle selviö jopa ilman yhteiskunnan kautta säädettyyn kirkkolakiin sisältyvää tunnustuspykälääkin. Kirkon kannalta on tietysti ollut myönteistä, että kirkon esittämässä ja yhteiskunnan säätämässä kirkkolaissa on tunnistettu ja tunnustettu Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan teologinen perusta. Tunnustuspykälän tärkeä merkitys kirkon omassa laissa on kuitenkin ollut muistuttaa kirkkoa siitä, mistä siinä on kyse. Kirkkolain juridisessa tarkastelussakin säännöksellä on merkitystä. Kirkon hallinnon ja järjestysmuodon on määräydyttävä myös kirkon teologista perustaa kunnioittaen. Sen määrittävät Luterilaiset tunnustuskirjat, joiden oppi on Raamatun oppi. Kirkon julkisyhteisöasemasta ja kansankirkkoa koskevassa keskustelussa helposti unohtuu, ettei Suomen ensimmäisessä kirkkolaissa synnytetty kansalliskirkkoa, vaan luotiin lainsäädännölliset puitteet Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon toiminnalle oman tunnustuksensa mukaan.

On tärkeätä huomata kirkon muista julkisyhteisöistä poikkeava luonne. Luterilainen kirkko ei tunnuspohjansa perusteella voi olla pelkkä sosiologinen yhteisö tai laitos. Se on oltava ennen muuta uskonyhteisö, jolla on oppinsa ja tunnustuksensa. Yli puolitoista vuosisataa Suomessa on evankelis-luterilaisella kirkolla ollut yhteiskunnan takaama, kirkon lainsäädäntöautonomiaa turvaava kirkkolakijärjestelmä. Pitkään onkin ymmärretty, että voidakseen toteuttaa tehtäväänsä suomalaisessa yhteiskunnassa luterilaisen kirkon Suomessa on ollut saatava tunnustuksensa vuoksi sitä koskevaan lainsäädäntöön muusta julkishallintoa koskevasta sääntelystä poikkeavia säännöksiä. Lähtökohtaisesti tämä olisikin kirkon itseymmärryksen kautta kirkkolakijärjestelmän kautta toteutettavissa. On ilmeistä, että kirkkoon syntynyt sisäinen ristiriita aiheutuu kirkon tahtotilan puutteesta oman oppiperustansa tuntemisessa ja toteuttamisessa.

Arvioidessani 2002 kirkkolakijärjestelmän käyttökelpoisuutta totesin myös, että kirkkolain olemukseen ja säätämisen lähtökohtiin on kuulunut myös se, missä määrin yhteiskunta voi sallia kirkon elää omaa elämäänsä. Olennaista kirkkolakijärjestelmän säily(ttä)misen kannalta on, toteuttaako kirkon oikeus ehdottaa kirkkolain säännöksiä kirkon opin ja uskonnonvapauden kannalta tärkeän tavoitteen riittävästä hallinnollisesta, lain turvaamasta itsenäisyydestä.[2] Viittasin tällöin myös kirkkolakijärjestelmän Akilleen kantapääksi nimittämääni käsitteeseen. Siitä tulee todellisuutta, jos (yhä sekulaarimmaksi muuttuvan) valtion suunnalta aletaan tulkita kirkkoa julkisyhteisönä koskeva laki siten, ettei siinä tunnustettaisi kirkon oppiperustan edellyttämää tarvetta saada rajata omaa toimintaansa tämän lain soveltamisalan ulkopuolelle. Jos yhteiskunnallinen kehitys ja sen uusi kaiken kattava sääntely johtaisi siihen, ettei kirkolle käytännössä — suoraan tai välillisesti — jätettäisi mahdollisuutta vaikuttaa kirkkolain kautta toimintaansa ja hallintoaan koskevaan lainsäädäntöön, kirkko voisi ajautua eräänlaiseen lainsäädännölliseen paitsioon. Tällaisessa tapauksessa kirkkolakijärjestelmästä muodostuisi kirkolle kahle.[3] Käytännössä näin näyttäisi olevan tapahtumassa, koska kirkko itse on sokeutunut ja menettämässä kykynsä elää ja uskoa oman tunnuspohjansa mukaisesti.

Kirkko-oikeuden kadoksiin joutunut hengellinen ulottuvuus

Tarve kirkko-oikeuden syvempään teologiseen tarkasteluun on osoittautunut ilmeiseksi. Kirkkohallinto-oikeudellinen kirkkolain säännösten kommentaarit tai oikeusteologinen pohdiskelu eivät tätä vajetta ole korvanneet.  Teologisen tiedekunnan kirkko-oikeudellinen väitöstutkimukseni ”ainoastaan kirkon omista asioista” (2012) sekä Iustitia-sarjassa (2019) julkaisuni Kirkkolakijärjestelmän ongelmat, kirkko-oikeudellinen vierailu kirkon lainsäädäntöautonomian perustuksilla pyrkivät avaamaan kirkkoa koskevan oikeuden ns. perimmäisiä eli kirkon opin ja tunnustuksen merkitystä kirkon oikeudellisille normeille.

Tätä taustaa vasten haluan etenkin mainita Sanansaattaja-lehdessä vuonna 1991 julkaistun Simo Kivirannan esitelmän, jonka merkitys kirkon teologisen itseymmärryksen kannalta on paljon merkittävämpi kuin sen aikanaan saama tila.

Kiviranta tarkasteli kirkon oikeutta ja uskovien oikeutta juuri teologisesta ja hengellisestä näkökulmasta, joka nykyisessä kirkko-oikeudellisessa keskustelussa on lähes unohtunut tai torjuttu. Kun on toiminut kirkon hallinnon eri juristin tehtävissä sekä vuosikymmenen ajan kirkolliskokousedustajana, ei ole voinut välttyä havaitsemasta, miten kirkko-oikeuden käsittäminen on muuttunut yhä hallinto-oikeudellisemmaksi kirkolle välttämättömän uskonyhteisönäkökulman kaventuessa. Kirkko on saanut enenevässä määrin vain sosiologisen yhteisön olemusta tunnustuksen alkaessa muodostua pelkäksi ihanteeksi ilman sisältöä. Kirkollisvaalitkin on alettu ymmärtää tilaisuudeksi muuttaa kirkko äänestäjien mielen mukaiseksi. Tässä innossa kuitenkin unohdetaan, että kirkko on Kristuksen itsensä perustama — ja sen tulisi olla Hänen mielensä mukainen.

Kirkko-oikeuden juridisoitumisesta ja sen ymmärtämisestä enenevässä määrin virkamiesoikeudellisesti osana julkishallintoa

Olen jo oikeustieteellisen tiedekunnan hallinto-oikeuden väitöskirjastani vuodesta 2002 lähtien, kuten myös myöhemmissä kirjoissani, artikkeleissani ja esitelmissäni, tuonut esiin ongelmia, jotka kirkolle syntyvät yhteiskunnallisen normiston soveltamisesta kirkon uskonelämän alueelle. Kirkossa on enenevässä määrin jouduttu tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisten oikeudellisten normien vaatimukset ulotetaan myös kirkkoa koskeviin teologisiin kysymyksiin. Viime vuosikymmeninä kirkko on uusvaltiokirkollistunut, tällä kertaa ei niinkään kirkon hallinnon rakenteissa, vaan kirkkoa koskevan oikeuden harmonisoitumisessa yhteiskunnallisiin säädöksiin ohi ja yli teologisen tunnustuspohjan.

Tähän on pyritty ja osin päästykin mm. pyrkimällä hyväksymään teologisille käsitteille kaksoismerkityksiä.

Jo 1986 kirkolliskokouksessa tässä onnistuttiin Augsburgin tunnustuksen V artiklan sisällön tulkinnalla ja kirkkolain muutoksella hyväksymällä määräenemmistöllä kaksi käsitystä kirkon pappisvirasta. Päätöksen sanamuodon mukaan pappisvirka avattiin myös naisille, mutta samassa yhteydessä kirkolliskokous hyväksyi myös ponnen, jonka tarkoitus oli turvata myös aiemmalle kirkon pitkäaikaisen ymmärryksen mukaiselle käsitykselle oikeutus kirkossa. Selvästi todettiin, ettei kirkon oppi muuttunut, siis myös aikaisempi käsitys, jonka mukaan kirkko on elänyt ja toiminut kahden vuosituhannen ajan, oli ja on kirkon opin mukainen. Myöhemmin taas kirkon järjestykseen vedoten[4] on enenevässä määrin kirkon ja myös herätysliikkeiden toiminnassa vaikeutettu ja käytännössä pyritty estämään seurakuntaelämä kirkon aiemman käsityksen mukaan. Pappisviran avaamisesta on seurannut vastoin kirkolliskokouksenkin intentiota pappisviran sulkeminen henkilön ”vanhentuneen vakaumuksen” vuoksi. Erillisvihkimysten järjestäminen ei tätä taustaa vasten ole naispappien syrjintää, vaan kirkkoon kuuluvien jäsenten Raamattuun ja sen mukaiseen kirkon oppiin sisältyvän omantunnon suojan toteuttamista toimimalla kirkolliskokouksen 1986 päättämän ponnen mukaisesti. Kahden näkemyksen tosiasiallista voimassaoloa kirkossa ei ole kuitenkaan käytännössä haluttu tai voitu toteuttaa ja siten on alettu painostaa kirkkopoliittisin keinoin ja virkamiesoikeudellisin välinein yhteen sallittuun näkemykseen kirkon pappisvirasta vastoin kirkolliskokouksessa sen ponnessa ilmaistua näkemystä.

Vaikkapa piispainkokouksen pappisvirkaa ja työvuorojärjestelyjä koskeneissa valmisteluissa 2004–2006 ja sitä seuranneessa selonteossa (tiedoksianto 1/2006) tehtiin irtiottoa kirkon omaan teologiseen perustaan, koska kirkon oma selvitystyö perustui teologisiin perusteisiin pohjautuvan tarkastelun sijasta keskeisesti juridisiin virkamiesoikeudellisiin prinsiippeihin. Tämän selonteon myötä omaksuttiin yleisemminkin hallintolainkäyttöön tukeutuen tulkintamalli, jonka mukaan kirkon teologiaan liittyvissä ongelmissa ja ristiriidoissa on ratkaisut haettava ennemmin yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä ja hallintolainkäytön ratkaisuin.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on näin viime vuosina ajauduttu yhä enemmän tarkastelemaan syrjintäkäsitettä yksipuolisesti. Kirkossa on pidetty sallittuna vakaumukselliseen vähemmistöön joutuneiden kirkon jäsenten ja työntekijöiden asettaminen tilanteeseen, jossa he eivät voi toimia kirkon opin ja tunnustuksen mukaan sopusoinnussa olevan vakaumuksensa mukaan. Syrjintänä, välittömänä ja välillisenä, on alettu yksipuolisesti pitää vain sellaista vakaumusta ja sen mukaan toimimista, joka ei ole katsonut voivansa olla kunnioittamatta kirkon Raamatun mukaisesta opista seuraavaa näkemystä, että pappisvirka kuuluu vain miesten hoidettavaksi. Sen sijaan ei ole pidetty minkäänlaisena syrjintänä kirkolliskokouksen päätöksen yhteydessä luvalliseksi ilmoitetun vakaumuksen mukaan ajattelevien ja toimivien kirkon jäsenten ja työntekijöiden asettamista uuden näkemyksen mukaan ajattelevia ja toimivia huonompaan asemaan monin eri tavoin.

Kirkon johdon taholta on viime vuosina myös käynnistetty ”nykyaikaiseen konventikkeliplakaattiin” verrattavaa toimintaa kohdistuen eräisiin kirkon sisällä toimiviin herätysliikkeisiin pyrkimällä estämään niiden kirkon opin ja tunnustuksen mukaisesti toimitettavien messujen järjestämistä. Kirkon johto on kieltänyt sakraalitilojen käyttöä ja vaikeuttanut kirkollisten järjestöjen tarvitsemien uusien pappien vihkimisiä. Saadakseen tarvitsemiaan työntekijöitä niiden on ollut eräissä tapauksissa turvauduttava toisen luterilaisen kirkon apuun pappisvihkimyksissä.

Kirkkopoliittinen painostus on jopa johtanut harkintavallan väärin käyttämiseltä vaikuttaviin toimiin (mielivaltaan) siinä, että kahden kirkollisen herätysliikkeen asema kirkollisina lähetysjärjestöinä on kyseenalaistettu muin kuin lähetystyöhön liittyvin argumentein. Kysymys ei ole ollut näiden järjestöjen lähetystyön puutteista tai virheellisyyksistä, vaan järjestöjen kirkon enemmistön kantaan nähden väärästä vakaumuksesta kirkon pappisvirasta.

Viimeisin myös puhtaasti kirkkopoliittinen toimi on ollut pyrkimys saada voimaan kirkossa samaa sukupuolta olevien kirkollinen avioliittoon vihkiminen kirkossa välittämättä kirkolliskokouksen useaan kertaan päättämästä kannasta kristillisestä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen välisenä. Muutos olisi toteutettava kirkon kielteisestä päätöksestä riippumatta, tarvittaessa vaikka piispainkokouksen pastoraalisin ohjein. Kirkon opin ja tunnustuksen valvonnassa 1990-luvulla käyttöön tulleelle käsitteelle ”piispallinen kaitsenta” on alettu antaa uusi merkitys ja sisältö. Kristillisessä kirkossa käsitteen on ymmärretty merkitsevän sitä, että piispan tehtävä on valvoa sitä, että toimitaan kirkon opin mukaan, ei sitä vastaan.

Nyt piispainkokouksen enemmistön päätöksen mukaan ”pastoraalisin ohjein” on suositeltu tuomiokapituleille, etteivät ne ryhtyisi rankaisutoimenpiteisiin (”oikeudellisen tilan ollessa muutoksessa”[5]) niitä pappeja vastaan, jotka vastoin kirkolliskokouksen päätöstä vihkivät samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Samanlaista ”laupeutta” ei takavuosina ole osoitettu niitä kirkon pappeja eikä maallikkojakaan kohtaan, joiden käsitykset ovat poikenneet kirkolliskokouksen määräenemmistöllä vuonna 1986 päättämästä uudesta käsityksestä kirkon pappisvirasta.[6]

Ymmärrystä avaavaa luulisi olevan tarkastella, miten kirkolle vieraan avioliittokäsityksen ajamiseen kirkkoon suhtauduttiin ensimmäistä kirkkolakia valmisteltaessa. Kirkossa kyllä tuolloin ymmärrettiin, että paineita muuttaa kirkon opetusta voi syntyä kirkon sisältä vieraannuttaessa kirkon opista. Myös kristillisen avioliiton käsitteen keskeinen merkitys ymmärrettiin ja osattiin varautua sen murtamispyrkimyksiin myös kirkon ulkopuolelta.

Professori F. L. Schaumanin johtama kirkkolakikomitea halusi valmisteltaessa ensimmäistä kirkkolakia ja sen tunnustuspykälää turvata kirkon tunnustuksen mukainen uskonnonvapaus ja kiinnitti komiteamietinnössään huomiota myös kristillisen avioliiton käsitteeseen. Komitea kirjasi mietintöönsä, ettei valtion tule avioliittoa koskevassa lainsäädännössä myötävaikuttaa siihen, että kirkko pakotetaan vastoin kirkon oppia ja Jumalan sanaa hyväksymään sellaista avioliittoa, jota se ei omasta näkemyksestään voi avioliittona pitää – – (”Det måste också medges, att enligt protestantismens grundsatser den egentliga lagstiftningen i äktenskapssaker tillkommer den kristliga staten som sådan, om och, der ett rätt förhållande mellan stat och kyrka eger rum, staten bör åt kyrkan tillerkänna den medwerkan i denna lagstiftning, att lagarna angående tillåtelsen af äktenskaps ingående och upplösande icke komma i strid med den kyrkliga lärans på Guds ord grundade innehåll, eller, derest staten ej tillkänner kyrkan en sådan medwerkan, kyrkan åtminstone ej bör twingas att genom wigseln gifwa sitt erkännande åt ett äktenskap, hwilket hon ur sin synpunkt icke kan som sådant anse, –” Förslag till Kyrkolag 1863-67 (KLF 1863) Motiver, s. 111, tummennus tässä).

Kirkko-oikeus uskovien oikeutena

Kirkko ja perusoikeudet -kirjassa (2005) toin esiin, että näiden kolmen edellä mainitun perusoikeusjärjestelmän lisäksi kirkossa pitäisi ottaa huomioon myös neljäs kirkon sisäinen ”perusoikeusjärjestelmä”. Kirkolla ja kirkossa tulee olla sen uskonyhteisöluonteen vuoksi oikeus, jota nimitin kirkon perustavaa laatua olevaksi oikeudeksi saada olla tunnustuksensa mukainen kirkko, jonka jäsenillä on oikeus saada kuulua, toimia ja elää kirkossa kirkon itselleen hyväksymän tunnustuksen mukaan. Pohjimmiltaan tämä kirkon opin mukainen kirkon oikeus perustuu Raamattuun eli Jumalan Pyhään Sanaan, jonka mukaan kirkolliskokouksen hyväksymässä kirkkojärjestyksessäkin vielä edellytetään kaikkea oppia kirkossa tutkittavan ja arvioitavan. Kirkko-oikeudellisesti ajateltuna kyse ei siten ole vain muodollisesta mahdollisuudesta saada toimia kirkossa, vaan ennen muuta siitä, että kirkossa saa toteutua tunnustuksen mukainen uskomisen vapaus Jumalan Kristuksen lunastustyössä hankkimien ja Hänen kirkkonsa kautta antamiensa lahjojen vastaanottamisena. Tätä osallisuutta Jumalan armoon Simo Kiviranta nimitti uskovien oikeudeksi. Kirkko-oikeus onkin näin syvällisemmin ja hengellisesti käsitettynä paitsi uskovien oikeutta niin myös Hans Domboisin sanoin ilmaisten armon oikeutta. Näin ymmärrettynä kirkko-oikeus kiinnittyy ulottuvuuteen, johon juridiikka eikä pinnallinen teologia yllä. Myös arkkipiispa Martti Simojoki pyrki tavoittamaan kirkko-oikeuden tätä ulottuvuutta ilmaisullaan Kristus-sanomaan kuuluva oikeus (1957).

Kirkkolailla ja sen valtuutuksella hyväksytyillä säädöksillä pyritään toteuttamaan kirkon oikeutta niin, ettei synny ristiriitaa kirkon omaan oppiperustaan nähden. On silti kysyttävä, mitä nykykirkossa kertoo se, että vaikkapa kirkon ja sen seurakuntien sisällä muodostuu kirkon jäsenten toiminnan kautta jumalanpalvelusyhteisöjä? Eikö se ole osoitus, että osa kirkon jäsenistä on kuitenkin kokenut ristiriitaa kirkon järjestyksen ja evankeliumin julistamisen välillä? Tällaisen liikehdinnän oikeutus ei ole pelkkä järjestyskysymys, vaan se saa oikeutuksensa juuri syvällisemmästä kirkko-oikeuden hengellisestä ulottuvuudesta.

Kysymys on ennen muuta kirkon itseymmärryksestä. Sen puutteista ei pidä syyttää yhteiskuntaa, jos se säätää kirkon omasta ehdotuksesta ristiriitaisia lakeja ja joutuisi niiden ristiriitoja sitten tulkitsemaan ja ratkaisemaan. Yhteiskunnassa tarvitaan säädökset ja keisarin on saatava, mitä keisarille kuuluu. Mutta Jumalallekin tulee toki antaa Hänelle kuuluva?

Kirkko-oikeuden hengellisen ulottuvuuden säilyttäminen

Kiviranta muistutti edellä mainitsemassani esitelmässä aiheellisesti tästä kirkon oman oikeuden kiinnittymisestä ja ulottumisesta aina iankaikkisuuteen asti. Tämä hengellinen totuus jää parhaimmaltakin yhteiskunnalliselta säädökseltä tavoittamatta. Samoin kuin mikään inhimillinen sääntely syrjintäkäsitteen suhteen ei voi tavoittaa Raamatun sisältämää syvää käsitystä lähimmäisen huomioon ottamisesta. Kirkon on rakentanut ja rakentaa Kirkon Herra itse. Kirkko elää Jumalan evankeliumista, ei kirkon itselleen säätämästä tai sille säädetyistä ihmisten määrittelemistä käsityksistä siitä, mikä milloinkin on oikein ja kirkossa hyväksyttävää.

Kirkon oikeus olla kirkko perustuu ennen muuta Kristuksen lunastustyöhön. Kirkon perustus on siinä, mitä Jumala on Kristuksessa tehnyt syntiin langenneen ihmiskunnan lunastamiseksi. Näin ollen kirkon oikeudessa on kyse osallisuudesta Kristukseen Jumalan sanan, kasteen, ehtoollisen ja ripin kautta ja sen yhteyden säilyttämisestä. Siksi kirkon ykseyskään ei viime kädessä perustu ihmisten säätämään, järjestyssääntöön tai teologisiin tulkintoihin, vaan Herran armoon. Siksi Jumalan sana, Raamattu, tämän armon ilmaisijana on myös kirkon oikeuden perusta nykyhetkessä ja iankaikkisuudessa. Se on kirkon oikeutta, se on uskovien oikeutta, se on armon oikeutta Jeesuksessa Kristuksessa.

[1] Mm. Arto Seppäsen väitös Lapin yliopistossa tunnustuksesta kirkon oikeutena (2007), Hannu Juntusen väitös Lapin yliopistossa demokratian dilemmasta (2013), jossa Juntunen yleisen oikeusteorian ohessa tarkastelee mm. oikeusteologiaa ja teologista oikeuspositivismia sekä Anne Hartonevan väitös Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa kirkon sisäisen autonomian rajoista (2021). Näiden lisäksi on julkaistu muuta kirkko-oikeutta käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita sekä pidetty esitelmiä.

[2] Leino 2002, 336–340.

[3] Kirkko menettäisi uskonyhteisön luonnettaan ja jos kirkollinen päätöksenteko ajautuisi kirkon omasta tahdosta tiukasti yhteiskunnan ehdoin tapahtuvaksi, merkitsisi se käytännössä Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon muuttumista enenevässä määrin (pelkäksi) sosiologiseksi yhteisöksi. (= ”Kirkon lainsäädännöllisen ghettoutumisen paradoksi”). Leino 2002, 337.

[4] Pappislupauksessa vihittävä lupaa noudattaa kirkon oppia ja järjestystä. Luonnollisesti lupauksen antajan lähtökohta on, että kirkon järjestys on kirkon opin mukainen.

[5] Oikeustila ei silti ole muuttunut, koska kirkon käsitys asiassa on kristillisen kirkon vakiintunut kanta. 

[6] Ns. ”uuspiispallinen kaitsenta” mm. salli 1990-luvulla ilman kurinpitotoimia seurakuntapastorin opettaa ja vastoin kirkon oppia julkaista kirjan, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen. Menettely oli vastoin kirkkolain selviä säännöksiä. Nyt tämä ”kaitsenta” voi näköjään myös olla välittämättä kirkolliskokouksen kirkon opin mukaan päättämästä kannasta, että kristillinen avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen. Vuosituhannen vaihduttua ryhdyttiin myös olemaan puuttumatta papin samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä muistuttaviin ”rukoushetkiin” vaikkei sellaisia ”kirkollisia toimituksia” kirkko ollut hyväksynyt. Miten voisi olla perusteltavissa piispoilla sellainen valta tulkita kirkkoaan niin, että he voisivat ohjata kirkossa pappeja ja kirkon jäseniä olemaan välittämättä kirkon Jumalan Sanan mukaisesta opista tai edes kirkon omista säännöksistä? Ei mitenkään. Vanhat kirkolliskokoukset kokoontuivat selventämään kirkon kantaa sen opetukseen kirkkoon työntyviin harhakäsityksiin. Nykykirkolliskokouksissa näyttäisivät ymmärrys ja sen mukainen olotila olevan muutoksessa.  Muuttunut yhteiskunta suorastaan vaatisi sen mukaan kirkon opin ja lainsäädännön pikaista harmonisoimista.