Perusta 4 | 2022

Kun muotoilija Frances Lee pakeni kahlitsevana kokemaansa uskonnollista kasvatusta, hän luuli päässeensä eroon moralismista. Heittäydyttyään taisteluun yhteiskunnan sortorakenteita vastaan hän tajusi vain liittyneensä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirkkoon. Aktivistiyhteisö suhtautui asiaansa uskonnollisella kiihkolla, eikä kritiikkiin suhtauduttu suopeasti. Jälkeenpäin Lee totesi: ”Aktivistit, minä mukaan lukien, ovat tuomitsevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Maailmassa on suunnattomasti pahaa, jonka paljastamisen puolesta teemme työtä. Ja samalla näistä piireistä on vaikea löytää armoa ja anteeksiantamusta.” 

Leen havainto anteeksiannon katoamisesta ei ole ainutlaatuinen. Sosiologian professori George Yanceyn mukaan tutkimus viittaa siihen, että uskonnolliset ihmiset ovat ei-uskonnollisia ihmisiä kykenevämpiä anteeksiantoon. Kristinuskon näkökulmasta syy on selvä. Klassisesti kristinusko on opettanut, että jokainen ihminen on langennut ja viallinen. Emme kykene voittamaan turmeltunutta minäämme. Tarvitsemme Jumalan väliintuloa. Tarvitsemme Kristusta. Ei ole realistista odottaa ihmiseltä moraalisesti täydellistä elämää. Jokainen kamppailee epäonnistumisten ja lankeemusten kanssa. Meillä on aihetta antaa toisillemme anteeksi, ellei muuten niin ainakin siksi, että pian tarvitsemme vuorostamme anteeksiantamusta. 

Kontrastina kristilliselle ihmiskäsitykselle Yancey asettaa sekulaarin ymmärryksen ihmisluonnosta. Yliluonnollista apua ei ole odotettavissa. Olemme omillamme. Se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ihminen on kehittynyt eettisesti yhä paremmaksi olennoksi. Meillä on kyky saavuttaa moraalinen täydellisyys tai päästä hyvin lähelle. Siksi olemme velvollisia tavoittelemaan korkeinta moraalia. Anteeksiantamus kuitenkin hankaloittaa moraalin edistyneimmän tason saavuttamista. Se nimittäin tarjoaa ihmiselle tekosyyn paeta vastuutaan tehdä kaikkensa. Lankeava ihminen hankaloittaa unelmayhteiskunnan saavuttamista. Anteeksiannon sijaan häntä pitää rangaista. Hänestä on tehtävä varoittava esimerkki. Se ehkäisisi muita lankeamasta samalla lailla. 

Yanceyn analyysi osoittaa, että maallistuneen ajan usko ihmisen väistämättömään moraaliseen edistykseen hävittää anteeksiantamuksen yhteiskunnasta. Sen Frances Lee sai tuntea nahoissaan hyvin kouriintuntuvalla tavalla, kun hän aktivistiystäviensä kanssa tavoitteli uutta uljasta maailmaa. He uskoivat kykyynsä saavuttaa utopia ja velvollisuuteensa tavoitella sitä. Niin suuren ja tärkeän unelman kyseenalaistaminen on kuolemansynti, johon syyllistyneelle ei armoa osoiteta. Uuden puritanismin aikakaudella vaihtoehtoja on kaksi: joko elät täydellisesti uuden ja jatkuvasti muuttuvan moraalin mukaan, mikä takaa suosion, tai syyllistyt rikkeeseen ja tulet ekskommunikoiduksi. 

Luterilainen kirjallisuustieteilijä Gene Veith puolestaan on huomauttanut, että nykyihminen ei halua anteeksiantamusta. Sen sijaan hän tavoittelee hyväksyntää. Anteeksianto on sen sanomista, että toinen on tehnyt väärin, mutta että hän saa anteeksi. Hyväksyntä taas tarkoittaa, että ihmistä pidetään hyvänä sellaisena kuin hän on. Juuri sitä hyväksyntää nyt vaaditaan niin kristityiltä kuin Jumalaltakin. Vaatimus ilmentää sitä puolta sekulaarista ihmiskäsityksestä, jota kirkkohistorioitsija Carl Trueman kutsuu ekspressiiviseksi individualismiksi. Yksilön ajatellaan löytävän tarkoituksen ja toteuttavan aitoa itseään ilmaisemalla julkisesti tunteitaan ja halujaan. Muiden velvollisuus on suojella häntä siltä, minkä hän kokee vahingoittavaksi ja vastaavasti edistettävä sitä, minkä hän tuntee tukevan aitoa minuuttaan. Hänen arvonsa riippuu siitä, että toiset antavat hänen sisäiselle maailmalleen riittävästi myönteistä julkista hyväksyntää. 

Tällaisessa maailmassa ihmisen on itse sovitettava omat syntinsä. Itse asiassa niin sanotun cancel-kulttuurin logiikan mukaan pahan ryhmän edustajien on sovitettava ryhmän muiden jäsenten synnit. Siksi valkoista saa kohdella rasistisesti hänen ihonvärinsä takia, miestä vihata hänen sukupuolensa takia ja kristittyä syrjiä hänen uskontonsa takia. Vääryyttä vastaan taistellaan uudella vääryydellä, jonka aiempi vääryys vanhurskauttaa. Eihän ole Jumalaa, viimeistä tuomiota tai toivoa lopullisesta oikeudesta. Siksi oikeus — jonka toteutumisen anteeksianto estää — on saatettava voimaan meidän ihmisten toimesta. 

Jälkikristillinen aika torjuu kristillisen etiikan. Samalla se hylkää Jumalan lain, jonka syytös paljastaisi syyllisyyden, häpeän ja synnin orjuuden sekä osoittaisi, että tarvitsemme Jumalan anteeksiantoa. Kieltäessään Jumalan lain aikamme myös kieltää lain täyttäjän ja rikkomusten sovittajan Jeesuksen Kristuksen. Kun Jumalan säätämät velvollisuudet korvataan ihmisten keksimillä velvollisuuksilla, asetetaan ihmisen itsensä kannettavaksi taakka, joka syntyy jumalallisen lain rikkomisesta ja ihmiskäskyistä. Ja kuten todettua, helpotusta ei ole luvassa anteeksiannon muodossa. 

Kuinka kauan ihmiset jaksavat ilman todellista anteeksiantoa? Sitä on vaikea sanoa, mutta aidon evankeliumin tarve näyttäisi kasvavan. Saatamme olla menossa kohti suurta historian ironiaa. Kristusta ja hänen evankeliumiaan vastaan taisteleva aika rikkoo ihmiset niin pahasti ja ajaa heidät niin syvään ahdistukseen, että he ovat valmiita ottamaan vastaan Kristuksen ja evankeliumin sanoman hänen meille ansaitsemasta anteeksiannosta. 

Vesa Ollilainen

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT