Kristinusko, kirkko ja valta – teesejä henkilökohtaisten kokemusten pohjalta

Perusta  1 | 2017

Päivi Räsänen

Kirjoitus on Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä 4.1.2017 pidetty luento.

Olen toiminut kansanedustajana yhtäjaksoisesti lähes 22 vuotta, siitä puolet puolueen puheenjohtajana ja neljän vuoden ajan, vuosina 2011–2015 valtioneuvoston jäsenenä, jolloin vastuullani olivat sisäministeriö, kirkolliset asiat opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä osan aikaa tulliasiat valtionvarainministeriöstä.

Uskonpuhdistuksen hengessä olen tiivistänyt havaintoni ja kokemukseni kirkon, kristinuskon ja vallan suhteista teeseiksi, väittämiksi, joita ei kuitenkaan kertynyt 95 vaan 20.

Kirkkoministerinä sain pöydälleni esityksen, jonka liitteenä oli toistakymmentä lausuntoa ja päätöstä eri käsittelyvaiheista alkaen kirkkovaltuustosta, kirkkoneuvostosta, kirkkoherralta, tuomiokapitulilta, maanmittaustoimistolta, maakuntamuseolta, museovirastolta, kirkkohallituksen kansliapäälliköltä ja arkkipiispalta. Monen portaan läpi käynyt esitys tuli opetusministeriöön, jossa sitä käsitteli yliarkkitehti ja lopulta kirkkoministeri. Päätös koski Peräseinäjoen sankarihautausmaan nimikilpien tekstin taustan syventämistä muutamalla millimetrillä. Vastaavat pöydälleni päätyneet esitykset koskivat muun muassa kirkon valaistuksen uudistamista ja hautausmaan aidan korjaamista.

Tämä ei ole ehkä edustavin esimerkki kirkon ja valtiovallan yhteistyöstä, mutta toisaalta kertoo hallinnollisen suhteen muodollisesta luonteesta ja kirkon hallinnon kankeudesta. Osaltani olin kannustamassa kirkolliskokousta muuttamaan sääntelyään niin, että tällä hetkellä kirkollisten rakennusten suojelua koskevat säännökset eivät ole enää alisteisia opetus- ja kulttuuriministeriölle. Silti ensimmäinen teesini kuuluu:

1 Kirkon hallinto on edelleen raskasta, monimutkaista ja byrokraattista.

Valtion osallistuminen kirkon päätöksentekoon rajoittuu lähinnä siihen, että hallitus, presidentti ja eduskunta osallistuvat kirkkolain säätämiseen. Itsenäisyyspäivän valtiollisissa jumalanpalveluksissa kirkollisista asioista vastaava ministeri toimii tekstinlukijana. Kirkkoministerinä olin neljän vuoden ajan valtioneuvoston nimittämänä täysivaltaisena kirkolliskokousedustajana. Mahdollisessa äänestystilanteessa olisin voinut äänioikeutta käyttää harkintani mukaan.

2 Kirkon ja valtion virallinen suhde on pitkälti seremoniallinen

Kansalaisille se näyttäytyy esimerkiksi valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksina, minkä pohjalla on ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen v. 1907 eduskunnassa tehty ehdotus täysistuntojen aloittamisesta rukouksella ja Raamatun luvulla.

Evankelis-luterilaisen kirkon oikeudellinen asema perustuu perustuslakiin sekä kirkkolakiin, joka on säätämisjärjestykseltään hyvin poikkeuksellinen. Kirkolla on yksinomainen aloiteoikeus kirkkolain muuttamiseen. Esitys voidaan hallituksessa ja eduskunnassa vain joko hyväksyä sellaisenaan tai hylätä. Valtiolla on siis viime kädessä veto-oikeus kirkkolain muutoksiin, mutta tätä ei ole vuosikymmeniin käytetty.

3 Perustuslaki, kirkkolaki ja uskonnonvapauslaki turvaavat kirkolle vahvan autonomian

Sen sijaan kirkon rahoitusta koskeva sääntely kuuluu hallituksen ja eduskunnan toimivaltaan. Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat muista uskonnollisista yhdyskunnista poikkeavassa asemassa rahoituksen suhteen. Näiden kirkkojen rahoitus toimintaan kerätään jäseniltä verojärjestelmän kautta kirkollisveron muodossa. Muut uskonnolliset yhdyskunnat huolehtivat jäsenmaksujen keräämisestä itse.

Viime kaudella tein aloitteen ja vein läpi toimivaltaani kuuluneen lakiesityksen, jolla aiempi yhteisövero-osuus korvattiin valtionavustuksella. Pidän merkittävänä sitä, että 114 miljoonan euromääräinen summa on hyvin poikkeuksellisella tavalla kirjattu lakipykälään. Se myös sidottiin kuluttajahintaindeksiin, vaikka valitettavasti tältä osin nykyinen hallitus osana säästötoimia purki tämän indeksilupauksen. Euromääräinen valtionavustus on kuitenkin omalta osaltaan turvaamassa kirkolle aiempaa vakaamman ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävämmän korvauksen kirkon yhteiskunnallisten tehtävien hoidosta. Rahoituksen arvioidaan kattavan noin 80 prosenttia sen perusteena olevien lakisääteisten tehtävien, eli hautaustoimen, väestökirjanpidon ja kulttuurihistoriallisten kohteiden vaalimisen kustannuksista.

Niiden lakisääteisten tehtävien lisäksi, jotka ovat valtion rahoituksen perustana, kirkolla on myös monia muita yhteiskunnallisesti merkittäviä toimintamuotoja. Kirkon diakonia- ja lapsi- ja perhetyö nauttivat suomalaisten keskuudessa suurta arvostusta ja täydentävät hyvinvointiyhteiskuntamme puutteita.

Kirkolla on myös tärkeä tehtävä vastata yhteiskuntamme hengellisestä hyvinvoinnista ja henkisestä kriisinkestävyydestä. Synkkien uutisten keskellä on ilo huomata, että suomalaisille on yhä luontevaa kokoontua kirkkoon hakemaan lohdutusta.

4 Kirkoilla ja kristillisillä järjestöillä on paljon suurempi vaikutus yhteiskunnan vakauteen, turvallisuuteen ja talouteen kuin usein osataan ajatella

Raamatusta nousevat, uskonpuhdistuksen historiassa hedelmää kantavat arvot vaikuttavat myös ajallisesti. Sisäministerinä vieraillessani vaikkapa Länsi-Balkanin tai Afrikan maissa ymmärsin, miten kiitollisia saamme olla luotettavista ja rehellisistä viranomaisistamme. Monessa maassa kehitystä ja turvallisuuden rakentamista rajoittaa viranomaisten korruptio kuin syöpä.

Rehellisyys ja työmoraali ovat edellytyksenä sille, että saamme verotuloja, joilla hyvinvointia voidaan ylläpitää. Tasapainoiset perheet, kestävät avioliitot ja vastuullinen vanhemmuus ovat edellytyksiä lasten ja nuorten kehitykselle. Yhden nuoren syrjäytymisen ehkäisy aiheuttaa yli miljoonan euron säästön yhteiskunnalle koituvissa kustannuksissa. Suurissa kristillisissä nuorten tapahtumissa olen monesti miettinyt, miten monen nuoren elämän vaikkapa päihteiltä seurakunnat ja järjestöt pelastavatkaan työllään, tai miten suuri merkitys on vankien tai muiden syrjäytyneiden parissa tehtävällä työllä myös ajallisesti, kun uskoon tulleet kuntoutuvat työelämään. Satoja, jopa tuhansia turvapaikanhakijoita on hakeutunut seurakuntiin ja kastettu kuluneen vuoden aikana – miten monen kohdalla tämä auttaakaan myös kotoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja löytämään seurakuntayhteyden kautta osallisuutta ja ystäviä!

Kristillisellä kirkolla on läpi historian ollut suuri vaikutus yhteiskuntiin. Sain työmatkallani havainnollistavan kokemuksen Roomassa syvällä maan alla katakombeissa, kokoontumistiloissa, jonne varhaiset, vainotut kristityt kokoontuivat ja jonne he myös hautasivat omaisensa. Pitkien pimeiden tunnelikäytävien varrella oli tuhansia kallioon louhittuja hautapaikkoja useissa kerroksissa päällekkäin. Pienten hautojen määrä kosketti. Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua jättämällä vastasyntyneitä lapsia heitteille, mikä koitui etenkin tyttöjen ja säännönmukaisesti vammaisten lasten kohtaloksi. Kristityt keräsivät lapset huostaansa, niin elävät kuin jo kuolleet. He eivät jättäneet edes kuolleiden vauvojen ruumiita lojumaan jokien pientareille kuin eläinten raatoja. Minua pysäytti se, miten tuo uskonnollinen vähemmistö rohkeni vaikeassa tilanteessa toimia arvojensa pohjalta myös käytännössä. Pienen ja heikonkin Jumalan kuvaksi luodun elämän pyhyyttä kunnioitettiin. Samalla näillä arjen teoilla oli historiallisesti merkittävä vaikutus yhteiskuntaan. Lastensuojelu, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioitus samoin kuin muu lainsäädäntömme ja sivistyksemme perusta on nojannut vahvasti kristinuskon mukanaan tuomaan ihmiskuvaan.

5 Vaikka kansankirkkomme on enemmistökirkko, kristillisellä uskolla ei ole enää Suomessa enemmistöasemaa.

Oman eduskuntaurani aikana on tapahtunut dramaattinen romahdus suomalaisten uskossa kristinuskon perusnäkemyksiin. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan vuonna 1999 Jeesuksen ylösnousemukseen uskoi 69 % suomalaisista, vuonna 2011 enää 36 %. Vuonna 1999 77 % suomalaisista uskoi, että Jeesus on Jumalan poika, vuonna 2011 vain 41 %. Väitteen ”Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” allekirjoitti vuonna 1999 60 % suomalaista, vuonna 2011 28 %. Tänään nämä luvut olisivat tuskin parempia.

Vaikka enemmistö suomalaisista kuuluu yhä kristillisiin kirkkoihin tai seurakuntiin, kristillisen uskon perusopetukset eivät enää ole enemmistönäkemyksiä. Paine kristillisen uskon vaikutuspiiristä irrottautumiseen kasvaa, ajatellaanpa sitten elämänsuojelua tai avioliittolainsäädäntöä. Kun antiikin Roomassa ei-toivotut lapset seulottiin kuolemaan syntymän jälkeen, nykyisin seulonta tapahtuu jo raskausaikana lapsivesitutkimusten ja aborttien avulla.

6 Kristinuskon ydinopetukset luomisesta ja Jumalan ihmiseksi tulemisesta velvoittavat kirkkoa puolustamaan kohdussa elävän lapsen oikeutta elämään sekä omantunnon suojaa lääkäreille ja hoitajille

Haluan käsitellä tässä elämän alun etiikkaa hiukan laajemmin, koska omalla kohdallani kristillisestä vakaumuksesta nouseva elämän suojelun näkemys oli alun perin keskeinen syy lähteä ehdolle eduskuntaan.

Abortti on Suomessa vaiettu tabu, Pandoran lipas, jonka avaamisen seurauksia pelätään. On myös merkillistä, millaisen hiljaisuuden aiheen käsittely esimerkiksi eduskunnassa aiheuttaa. Aihe koskettaa kuitenkin paljon laajempaa joukkoa kuin ajattelemme. Raskaudenkeskeytys ei ole marginaalikysymys. Aborttilain säätämisestä, vuodesta 1970 lähtien on tehty yli puoli miljoonaa aborttia. Tällä hetkellä keskeytetään noin 9500 raskautta vuodessa eli yli 25 joka päivä. Keskuudessamme on satoja tuhansia naisia, jotka ovat omassa kehossaan kokeneet abortin, saman verran isiä ja kymmeniä tuhansia abortteihin osallistuneita terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Lääkärit ja hoitajat tietävät, mitä abortissa tapahtuu ja monet suorittavat työtään rikki revityllä omallatunnolla.

Elämän hintaa arvioidaan rahassa, kun sikiöseulontojen kustannuksia verrataan vammaisten ihmisten elinkustannuksiin. Löydettyihin sairauksiin ei ole tarjolla parantavaa hoitoa vaan jo alkaneen elämän lopettaminen. Vaikka sikiödiagnostiikan yhteydessä korostetaan perheen omaa valintaa, seulontaohjelman järjestämisellä viestitään, etteivät vammaiset ole varauksetta tervetulleita keskuuteemme.

Euroopan neuvosto edellytti vuonna 2010, että kaikkien jäsenmaiden tulee turvata hoitohenkilökunnalle omantunnonvapaus kieltäytyä abortin tai eutanasian suorittamisesta. Läntisen Euroopan maista ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa terveydenhuollon henkilöstöllä ei ole lakiin perustuvaa oikeutta kieltäytyä vakaumuksen perusteella suorittamasta abortteja tai laatimasta niihin liittyviä lausuntoja. Gynekologiksi erikoistuminen on Suomessa mahdotonta, jos ei suostu abortteja suorittamaan. Vaikeisiin tilanteisiin saattavat joutua myös mahdollisia keskeytyslausuntoja kirjottavat suomalaiset terveyskeskuslääkärit tai toimenpiteissä avustavat kätilöt ja hoitajat, jotka pitävät aborttia ihmiselämän lopettamisena. Olen tehnyt eduskuntaurani aikana useita lakialoitteita omantunnon vapauden turvaamiseksi ja viime vuonna eduskuntaan eteni myös tätä koskeva kansalaisaloite. Valitettavasti eduskunnan enemmistö on vastustanut tätä oikeutta.

Suomessa vuosittain muutamissa kymmenissä tapauksissa abortoitu sikiö elää jonkun aikaa toimenpiteen jälkeen. Raskaus voidaan keskeyttää vammaisuuden perusteella 24. raskausviikon loppuun, kun terveiden kohdalla ehdoton raja on 20 viikkoa. Keskoshoidon edistyessä ollaan absurdissa tilanteessa, jossa aborttirajaa varmuudella nuorempia sikiöitä voidaan pitää hengissä kehittyneen tekniikan ansiosta.

Raskauden keskeyttäminen on aina eettinen ongelma, sillä siinä lopetetaan jo alkanut ihmiselämä. Myöhäisiin keskeytyksiin liittyy lisäksi yhdenvertaisuus- ja perusoikeusongelmia, sillä niissä vammaiset lapset asetetaan terveiden kanssa eriarvoiseen asemaan.

Sen lisäksi, että aborttien hyväksyntä on seurausta yhteiskunnallisten arvojen murroksesta, aborttikäytäntö myös edelleen muovaa yleistä ihmiskuvaa. Kun on otettu ensimmäinen askel ihmisarvon suhteellistamisessa, on johdonmukaista edetä tällä tiellä. Jos Down-sikiö abortoidaan, miksei vanhemmille suoda valinnan oikeutta jo syntyneen monivammaisen Down-vauvan kohdalla? Kun useiden viikkojen ikäisiä sikiöitä abortoidaan, miksei lääketieteellisiin tutkimuksiin voitaisi hyödyntää muutaman päivän ikäisiä koeputkialkioita? Kun eduskunnan enemmistö muutti lääketieteellistä tutkimusta koskevaa lakia vuosituhannen vaihteessa niin, että koeputkessa synnytettyjen ihmisalkioiden hyötykäyttö ja tuhoaminen sallitaan aina 14 päivän ikään saakka, merkittävin eettinen argumentti oli juuri voimassa oleva aborttilakimme.

Olin tuolloin sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen ja pyysimme valiokuntaan kuultaviksi eri kirkkokuntien edustajia. Sekä katolisen että ortodoksisen kirkon edustajat toivat esiin kristillisestä ihmiskuvasta nousevan ajatuksen, että alkanutta ihmiselämää ei pidä valjastaa välineelliseen hyötykäyttöön. Olin pettynyt oman kirkkoni lausuntoon, jossa ei löydetty perusteita puolustaa ihmisalkioiden elämää.

Olen koko eduskuntaurani ajan toivonut kirkolta kannanottoja näiden puolustuskyvyttömien lasten elämän ja myös omantunnon kysymysten kanssa kamppailevien äitien ja terveydenhuoltohenkilöstön puolesta. Kysymys elämän alkamisesta on kristillisen ihmiskuvan näkökulmasta vakava, koska ihmisen elämän pyhyys perustuu siihen, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jumalan pojan ihmisyys ei alkanut siitä, kun hän syntyi Betlehemin seimeen, vaan siitä, kun hän yhdeksän kuukautta aiemmin sikisi Marian kohtuun. Koska Jumala katsoi pienen ihmisalkion riittävän ihmiseksi tullakseen siihen muotoon, me emme voi kyseenalaistaa syntymättömän lapsen oikeutta elämään.

7 Kirkolta odotetaan viidennen käskyn selitystä aikana, jolloin gallupeissa lähes 80 % suomalaisista on ilmaissut kannattavansa eutanasialakia

Kirkolla on kuolevien kohtaamisessa erityistä asiantuntemusta sairaalasielunhoidon osaamisen ja terveydenhuollon etiikkaan vaikuttaneen kristillisen ihmiskuvan kautta.

Eutanasia on jyrkässä ristiriidassa perinteisen lääkärin etiikan kanssa. Eutanasia ei tarkoita tarpeettomien hoitojen riisumista vaan potilaan elämän lopettamista esimerkiksi myrkkyruiskeella. Lääkärit ovat saaneet tiedollisen ja asenteellisen koulutuksen suojelemaan elämää, eivät tappamaan potilaitaan. Surmaaminen ei ole vaikeaa eikä vaadi lääketieteellistä osaamista ja onkin kyselty, miksei mikä tahansa ammattikunta voisi ottaa sen hoitaakseen? Miksi juuri lääkäreiden tulisi siihen ryhtyä?

Lääkäriliiton julkaisemassa Lääkärin etiikka -ohjeistossa otetaan yksiselitteisen kielteinen kanta eutanasiaan. Maailman lääkäriliiton mukaan eutanasia on ristiriidassa lääketieteen eettisten periaatteiden kanssa ja lääkärien tulisi pidättyä siitä, vaikka se olisi maan lakien mukaan sallittua. Lääkärin perinteisessä Hippokrateen valassa vakuutetaan: ”En anna kenellekään kuolettavaa myrkkyä, jos minulta sellaista pyydetään, enkä mitään neuvoa sen valmistamiseen.”

Saattohoito on kehittyneempää kuin koskaan historiassamme. Kipua ja ahdistusta voidaan hallita ja kärsivä potilas voidaan tarvittaessa sedatoida, vaivuttaa uneen. Kuolemaa ei voi tarkastella vain yksilön oman valinnan näkökulmasta. Kuolema on mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia. Itsemurha koskettaa kipeästi kymmenien, jopa satojen ihmisten elämää. Sama koskee eutanasiaa, jota puolustetaan sillä perusteella, että ihmisellä tulisi olla oikeus päättää omasta kuolinhetkestään.

Eutanasialailla viestittäisiin vammaisten ja sairaiden elämän arvottomuutta. Hollannissa merkittävin syy eutanasian pyytämiseen ei ole kipu, vaan yksinäisyys ja riippuvuuden pelko muiden avusta. Kuolemantoive sisältää usein kysymyksen: ”Olenko jo tarpeeton?” Kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan välittämisellä ja tasokkaalla saattohoidolla.

8 Kirkon sisällä tarvitaan rohkeutta säilyttää Raamattuun perustuva linja avioliitosta yhden naisen ja yhden miehen liittona, kun sisäinen paine näistä luopumiseen kasvaa

Avioliittoinstituutio on hengellisen ja maallisen vallan leikkauspisteessä. Toisaalta naisen ja miehen välisellä avioliitolla on syvä teologinen merkitys Kristuksen ja seurakunnan suhteen symbolina. Toisaalta se on maallisena instituutiona asetettu suojaamaan yhteiskunnan heikoimmille jäsenille – lapsille – mahdollisimman turvallinen ja vakaa kasvuympäristö. Avioliitto on instituutio, joka on asetettu luomisessa ja jonka Jeesus ja apostolit ovat vahvistaneet.

Kansalaisaloitteen pohjalta virinnyt avioliittolain muutos on konkreettinen esimerkki siitä, että emme enää elä kristillisessä yhtenäiskulttuurissa. Se haastaa kirkon eri tavalla kuin mikään aiempi yhteiskunnallinen muutos. Siitä selvitäkseen kirkon tulee vahvistaa identiteettiään itsenäisenä kristillisenä yhteisönä.

9 Kansalaisaloiteinstrumentilla on ennakoitua suurempi vaikutus yhteiskunnan arvoperustaan ja samalla kirkon toimintaympäristöön

Suomessa otettiin vuona 2012 käyttöön kansalaisaloite, jolla vähintään 50.000 kansalaista voi saada ehdotuksensa eduskunnan käsittelyyn.

Kansalaisaloite vähentää puolueiden ja hallituksen mahdollisuutta linjata niin sanotuissa omantunnon kysymyksissä lainsäädäntöä. Omantunnonvapauden piiriin katsotaan kuuluviksi asiat, jotka koskettavat uskontoa, avioliittoa, elämän syntyä ja kuolemaa sekä alkoholia. Niissä puolueet eivät sido edustajiensa käsiä ryhmäpäätöksin, mikä on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kansalaisaloitteella voidaan kuitenkin tuoda hallitusohjelman ohi eduskunnan käsittelyyn ja salin äänestystilanteeseen tavoitteita, jotka eivät sisälly hallitusohjelmaan.

Vuonna 2011 hallitusneuvotteluissa linjattiin, että hallitus ei tuo esitystä sukupuolineutraalista avioliittolaista, vaikka kuudesta hallituspuolueesta viisi sitä kannatti. Vaikka sukupuolineutraalia avioliittoa ajava kansalaisaloite oli huonosti valmisteltu, eikä lakivaliokunta sitä kannattanut esimerkiksi lapsivaikutusten arvioinnin puutteen vuoksi, eduskunnan täysistunnon äänestyksessä esitys voitti.

Eduskunta saa keväällä kansalaisaloitteen eutanasiasta. Aloite ei ole varsinaisen lakiesityksen muodossa enkä usko sen etenemiseen tällä vaalikaudella, mutta kannan huolta eutanasialain etenemisestä seuraavalla kaudella. On suuri riski, että vaikka eutanasiaa vastustavien puoluejohtajien puolueet muodostaisivat hallituksen, mahdollisen lakiehdotuksen muotoon saatetun kansalaisaloitteen menestymistä eduskunnassa ei pystyttäisi estämään. Omantunnon kysymyksissä nousee ratkaisevaksi jokaisen yksittäisen kansanedustajan näkemys puolueesta riippumatta.

Yhteiskunnan moniarvoistuessa joudumme kiihtyvästi tilanteisiin, joissa samanlaisilta kuulostavat tavoitteet tarkoittavatkin toistensa vastakohtia. Se, mitä joku pitää rakkautena, näyttää toisen mielestä suvaitsemattomuudelta. Jonkun mielestä vapaa aborttioikeus merkitsee naisten ihmisoikeuksien toteutumista, toisen mielestä taas lapsen ihmisoikeuksien riistämistä.

Kristillisiä argumentteja käytetään paljon poliittisessa keskustelussa. Eduskunnan istuntosalin keskusteluissa eniten siteerattu teos on Raamattu. Kirkon kannasta ollaan kiinnostuneita ja sillä on vaikutusta. Mieleeni on jäänyt parisuhdelain lähetekeskustelu eduskunnassa, jossa samaa sukupuolta olevien liittojen kannattajat käyttivät selvästi enemmän raamattuargumentteja kuin vastustajat esimerkiksi lähimmäisen rakkauteen liittyen. Kuitenkin mediassa uutisoitiin, että perinteisen avioliiton kannattajat löivät Raamatulla päähän.

Mikä asema Raamatulla, Jumalan erityisellä ilmoituksella, on muodostettaessa yhteiskunnallisia kannanottoja tai etsittäessä oikean ja väärän rajoja?

Kaikki eettiset valinnat perustuvat joidenkin arvojen ja maailmankatsomusten varaan. Mikään linjavalinta ei ole eettisesti neutraali. Olemme useissa ihmisyyttä ja perhettä koskevissa kysymyksissä tienhaarassa, jossa joudumme valitsemaan joko kristillisen arvoperustan tai sen torjuvan trendin.

Demokratia eli kansanvalta haastaa jokaisen ottamaan kantaa ja kantamaan valtaansa liittyvän vastuun yhteiskunnasta.

10 Kristityllä on täysi perustuslaillinen oikeus ja jopa velvollisuus ottaa kantaa arvojensa pohjalta yhteiskunnan rakentamiseen

Demokratiassa enemmistö vetää yhteiskunnallisen rajauksen oikean ja väärän välille. Moraalia on kuitenkin viime kädessä mahdotonta ratkaista äänestämällä. Suurikin enemmistö voi erehtyä. Päätös Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tehtiin huutoäänestyksellä. Surmaamista puoltavat äänet saivat murskavoiton, mutta syytön mies tuomittiin.

Demokratian kohtuullinen todennäköisyys tuottaa hyviä ratkaisuja perustuu kuitenkin siihen, että ihminen haluaa itselleen hyvää. Demokratia on mahdollista siksi, että ihminen kykenee hyvään, mutta välttämätöntä siksi, että ihminen on paha. Demokratia käyttää hyväksi ihmisen luontaista itsekkyyttä. Kun yhteiskuntaa rakennetaan siihen suuntaan, mikä ihmisestä tuntuu hyvältä häntä itseään ajatellen, saadaan usein koko väestön hyvinvointia lisääviä kehitystä. Demokratia tuottaa eettisesti kestäviä ratkaisuja, jos ihmisen “luonnollinen eettinen ymmärrys” toimii oikeaan suuntaan.

Luonnollinen moraalilaki tarkoittaa kaikille ihmisille yhteistä eettistä ymmärrystä.  Roomalaiskirjeessä apostoli Paavali määritteli sen näin: “Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Room 2:14,15.) Luonnollinen moraalilaki on selkeimmin tunnistettavissa Jeesuksen opettaman kultaisen säännön avulla. “Kaikki, mitä tahdotte toisten tekevän teille, tehkää te samoin heille.” Jos ihminen tekisi muille sen, mitä hän toivoisi itselleenkin tehtävän, hän toteuttaisi luonnollista moraalilakia, vaikka ei tuntisi ensimmäistäkään käskyä kymmenestä. Jumalan Raamatussa ilmoitettu laki ja ihmisten sydämiin kirjoitettu luonnollinen moraalilaki ovat pohjimmiltaan identtiset.

11 Mitä kauemmas yhteiskunta irrottautuu kristillisestä etiikasta, sitä suuremmaksi nousee tarve tarkistaa luonnollisen moraalilain päätelmiä erityisen ilmoituksen, Jumalan sanan valossa

Niin eutanasian kuin abortinkin kohdalla tiedämme, että vääristymätön moraalitaju noudattaa samaa periaatetta kuin viides käsky “älä tapa”. Koska en halua, että minut tapetaan, minunkaan ei tule tappaa toista ihmistä. Mutta kun luonnollinen oikeustaju vääristyy, se sivuuttaa syntymättömien lasten kohdalla kultaisen säännön.

Olen eduskuntatyössä joutunut miettimään, mikä arvo jää sellaiselle mielipiteen ilmaisulle, jossa jää vähemmistöön ja häviää. Lopputulos on sama, onko siis väliä sillä, että vaikkapa samaa sukupuolta olevien avioliittoa on vastustettu? Mielestäni on.  Kovin kauan ei ole siitä ajasta, jolloin elettiin kollektiivista suomettumisen aikaa. Neuvostovallan pelko sokaisi ja vaiensi kritiikin. Silti löytyi niitä, jotka kuljettivat Raamattuja rajan taakse eivätkä ummistaneet silmiään vainoille ja ihmisarvon loukkauksille.

Presidentti Tarja Halonen neuvoi kerran viisaasti, että parempi on saada tunnustusta historian kirjoissa kuin iltapäivälehdissä. Totuus kirkastuu usein vasta aikojen saatossa, mutta sitä eivät aina löydä historian kirjoittajatkaan. Lopulta tulee kuitenkin arvio, joka kestää totuuden ja tämä päihittää inhimillisen historiankirjoituksenkin. Johannes profetoi Ilmestyskirjassa siitä hetkestä, jolloin kuolleet seisovat valtaistuimen edessä ja kirjat avataan.

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ”Osta totuutta, älä myy!” (Sananl 23:23) Tämä kertoo siitä, että totuudella on yleensä hinta. Totuuden seuraamisesta, totuuden tunnustamisesta ja puhumisesta joutuu usein maksamaan. Sen sijaan ihmisellä on kiusaus myydä totuutta, hankkia jotakin etua itselle sillä, että taipuu suosittuun harhaan tai vääristelee totuutta. Mutta Raamattu kehottaa: ”Osta totuutta, älä myy!”

Martti Luther käsitteli aihetta ”Seuraus uskosta” osuvin sanoin: ”Jos uskot, niin puhut. Jos puhut, niin sinun täytyy kärsiä. Sillä usko, tunnustus ja risti kuuluvat yhteen ja ovat oikean kristityn osa.”

12 Kirkkoa kuunnellaan, ja lopulta myös kunnioitetaan, kun se pysyy vahvasti omalla perustallaan

Kirkolliskokous ja Suomen eduskunta ovat muotoilleet kirkon perustan kirkkolain ensimmäiseen pykälään: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”

Kirkon oma, valtiovallan hyväksymä erityistehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa nousee tältä pohjalta, Raamattuun perustuvasta kristillisestä uskosta.

Rooman kristityille apostoli Paavali kirjoitti aikoinaan ajattoman kehotuksen: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room 12:2) Kirkon vahvuus kaikkina aikoina on ollut siinä, että se on seisonut omilla jaloillaan, pitänyt kiinni omasta perustastaan. Tässä on paradoksi. Kirkon vaikutusmahdollisuus yhteiskuntaan vaatii joskus yleisen eetoksen kyseenalaistamista, kun se on oman arvoperustan kanssa ristiriidassa. Valitettavasti kirkkomme on useissa kohdin myötävaikuttanut kielteiseen kehitykseen vaikenemalla, olemalla hiljaa.

13 Enemmistökirkon kovimmat haasteet nousevat kirkon itsensä sisältä

Kirkkolaissa määritelty Raamattuun, uskontunnustukseen ja tunnustuskirjoihin perustuva kristillinen usko kyseenalaistetaan yhä vahvemmin kirkon sisältä. Kristinuskon ydinopetukset laista ja evankeliumista, synnistä ja sovituksesta leimaantuvat kirkkopoliittisesti epäkorrektiksi varsinkin kohdistuessaan aiheisiin, joissa on valtapoliittisia paineita. Siksi kannustan kirkkoamme pysymään lujasti omalla perustallaan, vaikka siihen kohdistuisi paineita sisältä ja ulkoa esimerkiksi avioliittokäsityksen muuttamiseksi.

Turvallisuusasioista vastaavaksi ministeriksi tultuani esirukouksen merkitys esivallan puolesta avautui uudella tavalla. Mieleeni nousi vanhan virsikirjan yleinen esirukous, jossa pyydetään, että Jumala varjelisi meitä ”Perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinasta ja riidoista, rakeista ja rajuilmoista, tulipalosta ja veden vaarasta, pahasta äkillisestä kuolemasta, iankaikkisesta kuolemasta.” Joka sunnuntai seurakunnissa kautta Suomen rukoillaan esivallan puolesta apostoli Paavalin kehotuksen mukaan: “Minä kehotan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.” (1. Tim 2:1,2)

14 Kirkon tärkein tehtävä suhteessa esivaltaan on rukoilla sen puolesta ja valtion tärkein tehtävä kirkon näkökulmasta on turvata uskonvapaus.

Jumala hallitsee maailmaa kahdella kädellä, vasemmalla ja oikealla, maallisen ja hengellisen regimentin, esivallan ja evankeliumin kautta. Paavali kutsuu esivaltaa Jumalan palvelijaksi:

 

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. (Room 13:1–7)

 

Paavali ei sano tässä, että jokainen esivalta toimisi Jumalan tahdon mukaan. Rooman kristityt, samoin kuin Paavali itsekin joutuivat vainotuiksi uskonsa vuoksi. Sen sijaan hän painottaa, että vallankäytön idea on Jumalasta. Jumala on tarkoittanut ihmisten yhteisön toimimaan niin, että siinä on järjestys. Jumala ei ole anarkian tai epäjärjestyksen Jumala. Esivalta voi käyttää väärin asemaansa ja jokainen esivalta, oikeamielisinkin, varmasti tekee virheitä.

Martti Luther selitti huonepostillassa Jeesuksen opetusta siitä, että keisarille tulee antaa se mikä keisarin on ja Jumalalle se, mikä Jumalan on:

 

Keisari ja maallinen esivalta on tosin meidän hallitsijamme, mutta se ei ole ainoa herramme; meillä on toinenkin Herra, joka on suurempi, nimittäin Herra Jumalamme taivaissa. Jos siis jompikumpi näistä herroista on vihoitettava, jos on oltava tottelematon joko Jumalalle taikka keisarille, niin on parempi, että keisari vihastuu tottelemattomuuteemme, kuin että Jumala meihin vihastuu. Keisarilla en tässä tarkoita erikoista henkilöä, vaan yleensä kaikkea esivaltaa.

 

Apostolien teoissa kerrotaan tilanne, jossa viranomaiset kielsivät apostoleja saarnaamasta Jeesuksesta. Apostoli Pietari ja muut apostolit päättivät jatkaa työtään kielloista huolimatta. Esivaltaa saa arvostella ja sen toimintaa arvioida kriittisesti. On rohjettava toimia vastoin yleistä mielipidettä, porukan painetta tai joskus jopa lakia, jos nämä ovat selkeästi Jumalan sanan vastaisia.

15 Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmistä

Tämä väite Kankaanpään Kansanlähetyspäivieni puheessa kesällä 2013 käynnisti vyöryn, jonka seurauksena valtion ylimmille laillisuusvalvojille tuli puheestani yli 40 valitusta, muun muassa sillä syytöksellä, että olisin kehottanut ministerinä rikkomaan Suomen lakia. Kirkkomme arkkipiispakin sanoutui julkisesti pikaisesti irti puheestani. Eduskunnan oikeusasiamies vahvisti kuitenkin pitkässä vastauksessaan uskonnon- ja sananvapauden periaatteen, mikä koskee myös valtioneuvoston jäsenenä olevia henkilöitä. Myös Kirkolliskokouksen hyväksymässä kirkkokäsikirjassa sanotaan: ”Maallinen esivalta saattaa kuitenkin irtaantua Jumalasta. Silloin syntyy tilanteita, jolloin se toimii Jumalan tahtoa vastaan loukkaamalla ihmisarvoa tai estämällä evankeliumin vapautta. Tällöin kristittyjen pitää sekä yksilöinä että yhteisönä seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä.”

Yhtenä viime vaalikauden merkittävimpänä mutta melko vähälle huomiolle jääneenä saavutuksena uskonnonvapauden saralla pidän uudistetun yhdenvertaisuuslain soveltamisalan rajausta. Huomattava osa maamme uskonnollisesta toiminnasta on järjestäytynyt yhdistysmuotoisesti. Kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet ja yhteisöt edustavat suomalaista kristillistä kansalaisyhteiskuntaa.

Yhdenvertaisuuslain soveltamisalan ulkopuolelle rajataan nyt myös yhdistyspohjalta sekä kirkon sisällä toimivat uskonnolliset yhdistykset. Aiemmin vakaumuksen suoja ja uskonnon harjoittamisen käsite koskivat vain Suomen evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon sekä muiden rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien tilaisuuksia. Uskonnonharjoittamiseksi katsotaan nyt myös uskonnollisten yhteisöjen ja yhdistysten uskonnonharjoitukseen kiinteästi liittyvä opetus- ja julistustoiminta, esim. rippikoulutyö. Myös avioliittoon vihkiminen kuuluu vakaumuksen suojan piiriin. Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että yhdenvertaisuuslaki ei velvoita näitä yhteisöjä siunaamaan oppiensa ja tulkintojensa vastaisia avioliittoja.

”Maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta lasten yli.” Näin väitti Martti Luther ja selitti: “Sillä isä ja äiti ovat lasten apostoleja, piispoja, kirkkoherroja, julistaessaan heille evankeliumia. Ja lyhyesti sanoen: maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta, sekä hengellinen että maallinen, lasten yli.” Lutherin mukaan maailman suurin valta ei ollut paavin tai valtionpäämiehen valtaa, vaan äidin ja isän maallista ja hengellistä valtaa oman lapsensa suhteen.

Ajattelen, että Luther osuu tässä oikeaan. Olen ollut monissa vastuutehtävissä, joihin sisältyy valtaa eri tavoin: lääkärinä, kansanedustajana, puoluejohtajana ja valtion sisäisestä turvallisuudesta vastaavana ministerinä ja näissä kaikissa tehtävissä on suuri vastuu toisten ihmisten hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja jopa hengestä. Mutta koskaan en ole vastuuta kokenut niin painavana kuin ensimmäisen lapsen synnyttyä. Pienen avuttoman ihmisen perustarpeet, hengissä pysyminen, hänen kasvunsa ja kehityksensä, koko hänen elämänsä suunta oli minun varassani, näin silloin koin. Omat tekemiset nukkumista ja ruokailua myöten taipuvat 24/7-periaatteella lapsen tarpeiden mukaan. Eikä kyseessä ollut muutaman kuukauden tai muutaman vuoden projekti vaan elinikäinen äidin tehtävä.

16 Oikea vallankäyttö merkitsee vastuuta ja palvelemista, toisen tarpeiden asettamista omien edelle

Tämä on vanhemmuuden kohdalla helppo ymmärtää. Jeesus opetti johtajuudesta, että juuri tämä on oikea asenne vallankäyttöön: “Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.” (Luuk 22: 25,26). Tämä Jeesuksen opetus kertoo, että langennut ihminen käyttää vastuuasemaansa väärin, muita alistaen tai käyttäen hyväksi. Sana vallanhimo kuvaa vallan tavoittelua itsekkäistä syistä, ei muiden palvelemiseksi. Siksi sanalla valta on usein kielteinen leima, vaikka se on lähtökohtaisesti hyvä. Valta sanana kuvaa Jumalan toimintatapaa ja se kytkeytyy erottamattomasti vastuuseen. Se on myös Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle tarkoitettu toimintatapa huolehtia muista ihmisistä, lähtien perhesuhteista esivallan toimintaan. Valta toimii kaksisuuntaisesti: Niillä, joista vallankäyttäjä on vastuussa, on puolestaan velvollisuus tukea ja kunnioittaa tämän johtajuutta. “Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden.” (1. Piet 2:13).

Luther puhui maallisesta ja hengellisestä vallasta, jotka molemmat sisältyvät vanhemmuuteen. Vanhemmat merkitsevät lapselleen sekä esivaltaa mutta heillä on myös hengellinen vastuu evankeliumin esillä pitämisestä lapsilleen. Maallisella ja hengellisellä vallalla on omat tehtävänsä.

17 Esivalta voi käskyillä, kannusteilla ja rangaistuksilla ohjata ja pakottaa tekemään hyvää ja karttamaan pahaa.

Sellaista ideaaliyhteiskuntaa ei ole, jossa ilman jonkinlaista rangaistusjärjestelmää ihmiset olisivat luonnostaan toisilleen hyviä. On vaikeaa edes kuvitella millainen yhteiskuntamme olisi, jos syntiä ei olisi ja kaikki rakastaisivat lähimmäistään niin kuin itseään. Poliisi on se instituutio, joka symbolisestikin kantaa tätä esivallan miekan.

Hengellinen valta on kovin toisenlaista. Ihmistä ei voi pakottaa uskomaan tai rakastamaan Jumalaa.

18 Hengellinen valta on evankeliumin valtaa, valtaa antaa syntejä anteeksi ja armahtaa

Olen joskus aivan hätkähtänyt sitä valtuutusta, avainten valtaa, joka sisältyy Jeesuksen sanoihin: “Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut” (Joh 20:23). Tuon valtuutuksen käyttäminen on kirkon syvintä valtaa, evankeliumin valtaa antaa syntejä anteeksi.

“Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.”   Näihin sanoihin kirkkolakiin kiteytyy se, miten valtiovalta määrittelee kirkon tehtävän. Lakia koskevassa mietinnössään hallintovaliokunta vuonna 1993 totesi, että kirkon tehtävänä on ennen kaikkea kansalaisten uskonnollisista tarpeista huolehtiminen. Kirkolla on ajaton, ainutlaatuinen, profeetallinen tehtävä yhteiskunnassamme: pitää esillä Raamattuun perustuvaa sanomaa, jonka tavoitteena on ihmisen pelastuminen iankaikkiseen elämään.

Minua on usein vaivannut se, että julkisuudessa kristityt harvoin pääsevät esiin evankeliumin sanomalla. Varsinkin kansanedustaja on usein julkisuudessa erilaisten lakien, kieltojen ja käskyjen kautta. Kristinuskosta vieraantuneelle saattaa julkikristittyjen kautta jäädä vinoutunut kuva Raamatun ydinsanomasta.

Mieleeni on jäänyt keskustelu erään demarikansanedustajan kanssa valtiopäiväjumalanpalveluksen jälkeen. Hän ihmetteli piispan yhteiskunnalliseettistä esitelmää, joka olisi hänen mielestään sopinut paremmin eduskunnan istuntosalin pönttöön kuin saarnastuoliin. ”Piispa puhui kuin Mauri Pekkarinen, mutta Mauri puhuu paremmin.” Edustajatoverini kyseli, miksi piispa ei saarnannut evankeliumia?

19 Uskonpuhdistuksen viesti maallisen ja hengellisen regimentin erottamisesta on tärkeä ja koskee niin maallisen kuin hengellisen vallan käyttäjää

Monella puolueella on kristillisiä arvojuuria, eikä mikään puolue voi omia ”Jumalan puolueen” asemaa. Puolueiden tavoitteena on vaikuttaa ajallisesti yhteiskuntaan ja lähimmäisten parhaaksi. Kirkon tehtävä puolestaan tähtää ikuisuuteen, syntien anteeksi saamiseen ja ihmisten pelastumiseen Jumalan yhteyteen.

Ihmisen omasta sisäisestä kokemuksesta on tullut todellisuuden mittari tänä aikana. Oikean ja väärän rajoja vedetään subjektiivisten kokemusten pohjalta. Ihmisen sisäinen kokemus toimisi mittarina, jos ihmiskuvastamme unohdettaisiin yksi keskeinen tosiasia: syntiinlankeemus.

Kristilliseen ihmiskuvaan kuuluu oleellisesti myös se, että ihminen on perin pohjin langennut. Olemme arvokkaita Jumalan kuvina, mutta myös pahoja ja syntisiä. Tämä on kristillisen ihmiskuvan markkinoinnin suuri haaste. Ihminen ei halua kuulla tai myöntää olevansa syntinen ja langennut.

“Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän teki meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor 5:21) Tässä on uskonpuhdistuksen ydinsanoma. Ristillä tapahtuneessa autuaassa vaihtokaupassa Kristus otti vastuulleen kaikki syntimme ja kaiken pahuutemme sekä niiden rangaistuksen, kuoleman. Samalla hän lahjoitti meille oman synnittömyytensä, pyhyytensä ja vanhurskautensa, jonka palkkana on iankaikkinen elämä.

Sanoma ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta on voima, joka on kantanut kristikansaa halki vuosisatojen, vaikeiden aikojen ja vainojen läpi. Sana rististä on motivoinut ja antanut rohkeutta lähteä kauas, vaikeisiin ja vaarallisiin olosuhteisiin viemään evankeliumia eteenpäin. Sana rististä on ollut niin rakas, että monet ovat olleet valmiit jopa ennemmin kuolemaan sitä tunnustaen kuin sen kieltämään. Yksi pysäyttävimmistä kokemuksista työurallani ministerinä oli, kun valtioneuvoston puolesta olin ottamassa vastaan kahta karua ruumislaatikkoa Helsinki-Vantaan lentokentällä viime vuoden kesänä. Seija Järvenpään ja Kaija Martinin elämäntyön arvo lähetysjärjestön lähettäminä avustustyöntekijöinä tuli traagisella tavalla laajasti tunnetuksi ja tunnustetuksi niin Afganistanissa kuin Suomessa heidän väkivaltaisen kuolemansa jälkeen ja johdosta. Apostoli Paavalin sanoin: “Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

20 Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi (Lutherin teesi 62)

Mitä vuoteni politiikassa ovat opettaneet minulle kirkon, kristinuskon ja vallan suhteista? Vallanpitäjät, niin maalliset kuin kirkolliset vaihtuvat, mutta Jumalan sana ei muutu. Kirkot saattavat kuihtua tai horjua perustaltaan, mutta kaikkina aikoina jossakin sana rististä synnyttää uutta elämää. Todellinen kirkko elää Sanasta. Ajattelen, että Kristus haluaa rohkaista meitä samoin kuin Ilmestyskirjan Tyatiran seurakuntaa: “Pitäkää kiinni siitä mitä teillä on, kunnes minä tulen.” (Ilm 2:25)