Koraanin tekstipohja Raamatun, tutkimuksen ja kirkkohistorian valossa

Perusta 6 | 2018

Jouko N. Martikainen

Kirjoittaja on Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritusprofessori. Esitys Raamattuopistolla teologikurssi -58:n tapaamisessa 22.9.2018 (osittain muokattu).

Johdannoksi

Vuosina 2017 ja 2018 ilmestyi esitykseni aihepiiristä kaksi merkittävää kirjaa suomalaisten tutkijain toimesta. Ilmari Hiidenlehto (Profeetta Muhammedin haamu, Books on Demand, Helsinki 2018), esittää katsauksen kansainvälisen kriittisen tutkimuksen tuloksista, jotka koskevat profeetta Muhammedia, Koraanin syntyä ja islamin varhaisvaiheita. Hänen luistavasti kirjoitetusta tekstistään saa hyvän kuvan tämän hetkisestä tutkimustilanteesta. Voimatta tässä tarkemmin kommentoida tätä informaatiotäyteistä kirjaa, totean vain, etten voi yhtyä siihen Hiidenlehdon esittelemään käsitykseen, että Muhammedin rooli Koraanin ja islamin syntyvaiheessa ”katoaisi näkyvistä” – niin kuin kirjan takakannessa todetaan. Muhammed on Koraanin ja islamin perustajahahmo, mutta se miten hän sitä on ja missä määrin, on Koraania koskevan nykytutkimuksen ehkä suurin haaste.

Mohammed Lamsiah, käsikirjoituspaleontologi, analysoi tutkimuksessaan Maxṭuṭat-al-Qur`an (”Koraanin käsikirjoitukset”) [Al-Hajat TV 2017] varhaisimpia Koraanin käsikirjoituksia tieteellisen tarkasti ja käyttää siinä havainnollisia kaavioita ja tekee sen taitavasti. Niiden avulla hän selvittää Koraanin arabiankielisen tekstipohjan tutkimiseen liittyviä mutkikkaita ongelmia. Lamsiahin tutkimus ansaitsisi tulla laajemmin esitellyksi kuin tässä on mahdollista. Lähestyn esitykseni aihetta Raamatun tutkimuksen ja orientaalisen kirkkohistorian valossa. Mitä valoa saamme niistä Koraanin tekstin ja sen historian muotoutumiseen sekä niihin vaikuttaneista lähteistä?

Raamatun tutkimuksen lähtökohdat: Novum ja Biblia Hebraica

Teologikurssit ovat toinen toisensa jälkeen hikoilleet Novumin ja Biblia Hebraican kanssa. Nämä kaksi teologeillemme tuiki tuttua teosta ovat Raamattumme tekstipohjan ja tutkimuksen perusdokumentit. Opiskelun aikana vuodatettu hiki – ja usein myös kauhu – tenttien edellä ovat voineet laimentaa sitä intoa ja pyhää hartautta, joita näiden kahden kirjan tulisi meissä herättää. Näin siksi, että niissä meillä on alkukielellä Jumalan oma Sana ja myös siksi, että kummankin tekstikriittisen laitoksen luominen on vaatinut vuosisatojen jättimäisen tutkimuspanoksen.

Erasmus Rotterdamilaisen UT:n kreikkalaisesta tekstilaitoksesta vuodelta 1516 Nestle-Alandin Novumin 28. painokseen vuodelta 2012 on nyt kulunut 496 vuotta. Sitä ja sen edeltäjiä ja rinnakkaislaitoksia varten on tutkittu ja kollationoitu liki 6000 käsikirjoitusta. Kaikki variantit on merkitty tarkoin muistiin, ryhmitelty käsikirjoitusperheiden mukaisesti ja merkitty tekstilaitoksen kriittiseen apparaattiin. Siihen tarvittua vuosisataista työpanosta meidän on syytä arvostaa ja ihailla.

Vanhan testamentin kriittisen tekstilaitoksen syntyminen on Novumia paljon lyhyempi. Rabbi Jakob ben Hayyimin Venetsiassa Bombergin kirjapainossa painattama VT vuosina 1524–25 oli aina vuoteen 1906 VT:n käännösten pohjana. Silloin ilmestyi Rudolf Kittelin toimittaman Biblia Hebraican ensimmäinen painos. Tätä esitystä varten hankkimani Biblia Hebraican Quintan tarkistettu laitos on painettu 1997, eli 91 vuotta on tehty VT:n tekstin kriittistä toimitustyötä. Se tulee jatkumaan varmaan vielä useita vuosikymmeniä, ennen kuin kaikki Qumranin käsikirjoitusten variantit ja tekstiperinne yleensäkin on saatu tutkituksi ja siirretyksi Biblia Hebraican apparaattiin.

Usein ajatellaan, että Raamatun käsikirjoitusten väliset erot eli variantit tuovat epävarmuutta Jumalan Sanan luotettavuuteen. Tässä on paikallaan muistuttaa siitä, että erilaisia lukutapoja eli variantteja syntyi antiikissa osana tekstien valmistusprosessia. Sama pätenee myös Raamatun tekstien syntyyn, niin kuin voimme lukea Jeremian kirjasta (vrt. Jer. 36). Voimme suorastaan sanoa, että variantit usein auttavat meitä ymmärtämään tekstiä paremmin ja osoittavat, että pyhän uskomme aarreaitta on paljon suurempi kuin ymmärrämmekään. Jos variantteja ei olisi, olisi aihetta huoleen. Se olisi varma merkki siitä, että jostain syystä joku tai jotkut olisivat yhdenmukaistaneet tekstit omien mieltymystensä mukaisesti.

Tällaisista pyrkimyksistä meillä on esimerkkinä Vanhan testamentin masoreettinen teksti. Masoreettien työ valmistui 8−10. vuosisadoilla. Kilpailevista tekstitraditioista vallitsevaksi tuli 10. vuosisadalla Ben Asher -suvun järjestelmä. Muita tekstejä ei enää kopioitu ja ne jäivät unhoon. Tällainen oli tilanne yli tuhat vuotta, kunnes vuonna 1947 tulivat päivänvaloon Qumranin käsikirjoituslöydöt. Niiden suhdetta masoreettiseen tekstiin selvitetään vielä. Tähänastisten tulosten pohjalta on käynyt ilmi, että masoreettinen tekstitraditio oli olemassa jo Qumranin tekstien syntyvaiheessa ja se tunnettiin myös siellä, mutta qumranilaisille olivat tärkeämpiä LXX:n edustama, samoin samarialaista Pentateukkia lähelle tuleva, tekstimuoto. Raamattumme tekstihistoria on monimuotoinen ja äärimmäisen kiinnostava sen sanoman kannalta. Juuri sellaisena se puhuu meille väkevää kieltä Raamattumme luotettavuudesta ja sen historiallisen muotoutumisen aitoudesta.

Koraani ja sen käsikirjoitusperinne

Edellä sanotun valossa tuntuisi luonnolliselta, että myös Koraanista olisi olemassa kriittinen tekstilaitos ja käsikirjoitusluetteloita ja että sen tekstihistoriaa olisi tutkittu perusteellisesti. Yllättävää kyllä, ei ole olemassa mitään kriittistä Koraanin tekstilaitosta, ei ole edes käsikirjoitusluetteloita. On kyllä Kairon koraanieditio vuodelta 1924. Sitä ei voi kuitenkaan pitää Novumiin tai Biblia Hebraicaan verrattavana tekstilaitoksena.

Berliinissä aloitettiin 1930-luvulla tutkimussuunnitelma nimeltä Corpus Coranicum. Se ei päässyt silloisissa oloissa alkua pidemmälle. Se käynnistettiin uudelleen 2007 ja on suunniteltu siten, että niin käsikirjoitukset kuin itse tekstikin ovat digitaalisesti kaikkien käytettävissä. Alustavia tuloksia on luettavissa sen nettisivuilta.

Arabiankielen aakkosten levinneisyys

Kun etsimme syitä siihen, miksi Koraanista ei ole kriittistä tekstilaitosta eikä käsikirjoitusluetteloita, on ensin tiedettävä jotakin arabiankielen aakkosten syntymisympäristöstä. Robert M. Kerr, Saarlandin yliopiston tutkija Saksasta, piti Helsingissä syyskuussa 2013 Koraanin varhaishistoriaa käsitelleessä kansainvälisessä symposiumissa esityksen tästä aiheesta (The Language of the Koran). Hän esitti kaavion roomalaisten käyttämästä Arabian niemimaan kolmesta alueesta. Ne ovat Arabia Petraea, Arabia Deserta ja Arabia Felix.

Näistä kolmesta alueesta arabiankielen aakkosten käyttö rajoittui Arabia Petraeaan eli Kallioiseen Arabiaan. Se käsittää − Välimeren rannikkoa lukuun ottamatta − koko Palestiinan, Petran kalliokaupungin, nykyisen Syyrian ja Kaksoisvirtainmaan. Tämän alueen arabia ja siinä käytetyt kirjaimistot ovat klassisen arabiankielen edeltäjiä.

Sen edeltäjiä eivät ole Arabia Desertan eli Autiomaa-Arabian, siis nykyisen Saudi-Arabian, eikä myöskään Arabia Felixin eli Onnellisen Arabian, siis nykyisen Jemenin, kielet eivätkä kirjaimistot. Niissä käytettiin eri kieliä ja kirjaimistoja. Tämä Kerrin havainto merkitsee sitä, että Koraani on syntynyt Arabia Petraean alueella. Sen ulkopuolelle jäävät Mekka ja Medina, joita perinteisesti pidetään niin arabiankielen kuin Koraanin syntysijoina.

Onnellisessa Arabiassa, siis Arabian niemimaan eteläosassa, puhuttiin useita eri seemiläisiä kieliä, joista merkittävin on ollut saaba. Sitä käytti epäilemättä Saaban kuningatar, joka tuli kuulemaan Salomon viisautta (1. Kun. 10:1). Arabian niemimaan kaakkoiskulmalla syrjäisillä seuduilla ja saarilla käytetään dominoivan arabian lisäksi vielä kuutta vanhaa eteläarabialaista kieltä.

Autiomaa-Arabian alueen nomadiheimot puhuivat arabian eri murteita, joista nykyään käytetään nimitystä muinainen pohjoisarabia. Nämä murteet eivät kuitenkaan ole suoria klassisen arabian edeltäjiä. Piirtokirjotuksia näillä kielillä on löydetty kuudennelta esikristilliseltä vuosisadalta kuudennelle kristilliselle vuosisadalle. Niissä on käytetty Etelä-Arabian aakkostoja.

Miten Koraanin katsotaan syntyneen?

Islamilaisen perinteen mukaan Koraani on Muhammedin saamia ilmoituksia alusta loppuun. Kuitenkin jo Muhammedin eläessä tuli ilmi erimielisyyttä siitä, että hänen ilmestystensä esilukijat eli resitoijat esittivät toisistaan poikkeavia lukutapoja. Perinnetietojen mukaan Muhammed itse ei puuttunut erimielisyyksiin vaan näyttää hyväksyneen ne sellaisinaan. Tilanne paheni islamin vallan laajentuessa ja uhkasi sen aatteellista yhtenäisyyttä. Tästä syystä – näin islamilainen perinne kertoo – kolmas kalifi Uthman, virassa vuosina 644–656, antoi tehtäväksi luoda ohjeellisen Koraanin laitoksen. Sen pohjaksi valittiin Irakissa Kufan kaupungissa käytössä oleva resitaatio ja sen tekstimuoto. Siitä laadittiin neljä ohjeellista kappaletta ja ne lähetettiin Medinaan, Damaskoon, Kufaan ja Basraan, silloisiin neljään pääkaupunkiin. Ilmeisesti juuri näissä neljässä oli käytetty erilaisia Koraanin tekstimuotoja. Lisäksi Uthman antoi määräyksen, että poikkeavat Koraanin tekstimuodot tulee hävittää. Tästä huolimatta erilaisia lukutapoja jäi elämään. Ne tunnetaan nimellä seitsemän kirjainta. Tämä ilmaisu pohjautuu perinnekirjallisuudessa esiintyvään Muhammedin lausumaan, jonka mukaan Jumalan ilmoitus pohjautuu seitsemään kirjaimeen. Vähitellen asiasta käydyn selvittelyn pohjalta tultiin siihen, edelleen voimassa olevaan ohjeeseen, että lukutapojen tulee pysyä turvallisen aitauksen sisällä, nimittäin niiden tulee ensiksikin olla korrektia arabian kieltä, niiden tulee pohjautua Uthmanin auktorisoimaan Koraanin tekstiin sekä niiden täytyy olla suuren uskovien joukon yhteisesti edustamaa lukutapaa.

Ne tutkimustulokset, joihin tässä nojaudun, hylkäävät edellä esittelemäni selityksen Muhammedista Koraanin tekstin ainoana luojana, samoin kertomuksen ohjeellisen Koraanin laitoksen kokoamisesta kalifi Uthmanin toimesta. Tosiasiassa Koraani näyttää saaneen nykyisen kokoonpanonsa vasta 800-luvun alussa tai 700-luvun lopussa eli siis noin 150 vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen.

Koraani ei ole helppolukuinen kirja. Lähinnä saarnoiksi tai hartaus- ja opetuspuheiksi tai hartauslukemistoksi luokiteltavat pitkät luvut, eli suurat, siirtyvät usein aiheesta toiseen ilman yhtenäistä ajatuksen kehittelyä eli juonta. Toistoja on paljon, varsinkin kehotuksia parannukseen, uskomiseen ja myös uhkauksia sanoman torjumisen tuomasta helvetin tulesta.

Tutkimuksessa on todettu, että Koraanissa on vaikutteita lukuisista ja hyvin erilaisista antiikin lähteistä. Raamatun kanonisten ja deuterokanonisten tekstien lisäksi on siinä havaittu käytetyn mm. Corpus Hermeticumia, kreikkalaista uusplatonikko Porfyriosta, latinaksi kirjoittaneita Tertullianusta ja Laktantiusta, samoin apokryfisiä Aabrahamin ja Mooseksen testamentteja, Jaakobin lapsuusevankeliumia sekä erinäisiä gnostisia motiiveja kuten esim. Juudaan evankeliumin tulkintaa Kristuksen näennäisestä kuolemasta. Lisäksi on löydetty vaikutteita zarathustralaisuudesta ja buddhalaisuudesta.

Näitä tutkimustuloksia ajatellen joutuu tietysti kysymään miten Muhammed, joka tiettävästi oli kirjoitustaidoton kauppias ja kamelinajaja, olisi voinut hankkia tietoa ja jopa tarkkoja lainauksia mainituista antiikin erikielisistä lähteistä? Tämä on se suuri ongelma, jonka Koraanin tekstipohjan tutkiminen meille asettaa.

Arabian ja aramean aakkosten vuorovaikutusongelma

Kun ryhdymme selvittämään Koraanin syntyä, törmäämme hyvin erikoiseen kysymykseen, nimittäin arabian ja aramean aakkosten vuorovaikutusongelmaan. Se on erottamattomasti sidoksissa Koraanin syntyyn ja arabiankielen aakkosten muotoutumiseen. Siinä nojaudun etenkin Hanna Skandarin vielä julkaisemattomaan ranskankieliseen tutkimukseen Koraani ja arabiankieliset monastiset tekstit (Le Coran et les Ecrits Monastiques Arabes viime vuoden 2017 lokakuulta).

Arameassa samoin kuin syyriassa on 22 ja arabiassa 28 kirjainta. Arabiaa kirjoitettiin paljon aramean aakkosilla. Se luontui yhtäältä helposti. Näin siksi, että molempien aakkosten samat kirjaimet liittyvät samalla tavalla sanan alussa seuraavaan tai ovat siitä irrallaan, sitoutuvat sanan sisällä molemmin puolin edeltävään ja seuraavaan tai vain yhdeltä puolelta, samoin sanan lopussa. Näihin kahteen aakkostoon liittyi kuitenkin ongelma: Miten 22 eri kirjainta eli tietyn äänteen merkkiä riitti 28 eri äänteen ilmaisemiseen ja siis kirjoittamiseen?

Arabiaa kirjoitettiin aluksi kuitenkin ilman tunniste- eli diakriittisiä merkkejä, joiden avulla kullakin konsonantilla on vain yksi ääntämistapa. Ilman niitä vain kuusi arabian 28 konsonantista on yksiselitteisiä. Sen sijaan muut 22 olivat vain kontekstin perusteella kohtuullisesti tunnistettavissa. Kun lisäksi otetaan huomioon eräät ortografiaa koskevat seikat ja muut virhelähteet kirjainten identifioimisessa, yksiselitteisten kirjainten suhde vain kontekstin perusteella tunnistettaviin oli vieläkin epäedullisempi kuin 6:n suhde 22:een. Diakriittiset merkit lisättiin Koraanin käsikirjoituksiin vasta vähitellen noin 300 vuoden aikana Muhammedin jälkeen (Skandar, s. 21–40).

Syyrialaiset ja kristillisen arabian lähteet Koraanin taustalla

Koraanissa on toistuvasti viittauksia lukuisiin Raamatun kohtiin. Niiden ohella on yhä enemmän löydetty kertaumia ja lainauksia lukuisista syyriankielisistä ja kristillisen arabian lähteistä. Juuri näihin Skandar keskittyy tutkimuksessaan. Niistä tärkeimmät ovat hänen mukaansa arabiaksi käännetyt evankeliumit, syyriankielinen luostareiden breviarium, tai ehkä paremminkin lektionaari, nimeltään Shimto, Efraim Syyrialaisen ja Makarios/Symeonin tekstit.

Skandar mainitsee, että Mekan Kaaba on ollut alkuaan kristillinen kirkko, ja Mekka oli peräti arkkihiippakunnan piispanistuin. Tekijä esittää vahvat perusteet myös sille, että evankeliumit on käännetty jo ennen Koraania arabiaksi. Skandar asettaa rinnakkain lukuisia kohtia syyrialaisluostareiden lektionaarista ja Koraanista ja pitää niiden pohjalta todennäköisenä, että myös Muhammed on saattanut resitoida syyrialaisen Shimton eli luostareiden hetkipalveluskirjan rukouksia.

Makarios/Symeon Koraanin tutkimuksen avaimena

Makarioksen arabiaksi käännetyistä teksteistä Skandar esittää sen tärkeän teesin, että ne ovat erinomainen avain Koraanin tekstin tutkimiseen ja suorastaan kultakaivos sen tekstin selittämiseen. Kuka sitten tämä Makarios/Symeon oli? Hän on vaikuttanut Pohjois-Mesopotamiassa n. vuosina 350–420 jKr. Häntä voimme pitää Efraim Syyrialaisen (306–373 jKr.) nuorempana aikalaisena. Teologianhistoriallisesti myös kreikaksi kirjoittava Makarios kuuluu varhaissyyrialaisten teologien joukkoon Efraimin, Afrahat Persialaisen Viisaan ja Asteiden kirjan kanssa. Häneltä on meille säilynyt neljä kokoelmaa opetuspuheita eli homilioita ja yksi laaja traktaatti, jota yleisesti kutsutaan suureksi kirjeeksi. Näiden homiliakokoelmien käsikirjoitusperinnettä on selvitetty nyt yli 100 vuoden ajan.

Tutkimuksessa on todettu, että kahdessa eri vaiheessa, luultavasti 800-luvulla ehkä Athoksella ja 1300-luvun alussa Bysantin hesykastisen riidan aikana kerättiin Makarios/Symeonin saarnoja ja puheita kokoelmiksi ja samalla niistä siivottiin sellaiset kohdat pois, jotka eivät tuntuneet oikeaoppisilta. Sensorit poistivat silloin messalianismilta kuulostavat kohdat teksteistä ja ryhmittelivät tekstejä uudelleen. Messalianismi-termi tarkoittaa rukoilevaisuutta ja tässä nimenomaan syyrialaisaskeettien erityistä tapaa keskittyä rukoukseen. Rooman valtakunnan kirkollisten auktoriteettien mielestä messalianismi vesitti sakramenttiopin ja johti irtaantumiseen seurakuntien järjestäytyneestä jumalanpalveluselämästä. Siksi se tuomittiin harhaoppisena. Osin ehkä tästä syystä messalialaisia siirtyi Rooman valtakunnan viranomaisten vaikutuspiirin ulkopuolelle kuten Arabian niemimaalle.

Makarios/Symeonin tekstien oikean opin puolustajien puhdistukselta säästyivät kuitenkin syyriaksi, arabiaksi ja koptiksi tehdyt käännökset ja neljäs kreikankielinen kokoelma. Niiden avulla on voitu rekonstruoida kreikankielisten tekstien sensuroimatonta muotoa.

Aiheemme kannalta on tietysti kysyttävä, onko Muhammed tai hänen ympäristönsä yleensäkään voinut saada tietoa ja lukea Makarios/Symeonin tekstejä? Vanhin meille asti säilynyt syyriaksi käännetty Makarioksen tekstien käsikirjoitus on vuodelta 534 jKr. Siis jo 100 vuotta ennen Muhammedin kuolemaa. Skandar osoittaa, että Koraanissa esiintyy lainauksia VT:stä Makarioksen tekstien mukaisissa muodoissa; niitä ei siis ole otettu suoraan Raamatusta. Näin ollen arabiaksi käännettyjä Makarioksen tekstejä oli olemassa jo 500-luvun lopulta lähtien. Vanhin meille säilynyt arabiankielinen käsikirjoitus on vuodelta 998.

”Muslimi” ja ”islam” – kristillistä sanastoa?

Skandarin tutkimustulosten pohjalta on todennäköistä, että Makarios/Symeonin suosittelemaa askeesin tietä kulkevat kristityt arabimunkit kutsuivat itseään Jumalalle jättäytyneiksi eli muslimeiksi. Tosi mielenkiintoinen on myös se Skandarin tutkimustulos siitä, että Makarioksen kreikankielessä käyttämät termit dedookos ja epididoosi (= perfektin partisiippi ja indikatiivin preesensin 3. persoona) on käännetty arabiaksi termeillä aslama ja dafa´a. Edellinen tarkoittaa tulla muslimiksi ja jälkimmäinen ”heittäytyen antautua (Jumalalle)”.

Tämä kuulostaa meistä äkkipäätä oudolta siitä syystä, että termi muslimi on niin vahvasti sidoksissa vain islamiin uskoviin. Nämä molemmat termit ovat Skandarin mukaan syntyneet Makarios/Symeonin arabiaan käännettyjen tekstien myötä. Makarioksen hengelliseen hurskausihanteeseen sitoutuneet munkit ovat luultavasti käyttäneet itsestään nimitystä muslimi eli Jumalalle omistautunut, Jumalalle itsensä pyhittänyt, Jumalalle jättäytynyt. Sen sisältönä on ollut itsensä täydellinen Jumalalle jättäminen, hänelle ja vain hänelle omistaminen, josta nämä kristityt arabimunkit ovat käyttäneet termiä islam. Muhammed on siis liittynyt tähän perinteeseen ja tunnustanut sen omaksi uskonnolliseksi tiekseen. Näin Skandar (s. 81–85).

Nämä tutkimustulokset vaativat sulattelemista. Näin siksi että mm. perinteinen käsitys Koraanista ensimmäisenä arabiankielisenä kirjana heittää ns. kuperkeikkaa. On siksi aiheellista esitellä lähemmin, mistä käsin Skandar on tullut näihin tuloksiin. Jo edellä mainittujen syyrialaisten lähteiden lisäksi erityisesti Makarioksen arabiaksi käännetty ns. neljäs homiliakokoelma on Skandarin tutkimuksessa avainasemassa.

Garshuuni ja Koraanin syntyminen

Miten Skandar perustelee teesiään siitä, että Makarioksen tekstit ovat Koraanin selittämisen aarreaittta tai kultakaivos? Raamatun varhaisimpien käsikirjoitusten tutkimiseen verrattuna Koraanin tekstin ongelmat ovat vähintäänkin moninkertaiset. Ne johtuvat siitä, että Koraanin tekstejä kirjoitettiin kaikesta päätellen aluksi syyrialaisia aakkosia käyttäen. Kuten edellä jo totesin, arabiassa on 28 konsonanttia, syyriassa vain 22. Miten arabialaisen tekstin kirjoittajat selviytyivät siitä ongelmasta, että puuttui kuusi arabian tarvitsemaa konsonanttia? Siitä saamme todella mielenkiintoisen välähdyksen perinnekokoelmien välittämästä Muhammedin ja hänen sihteerinsä Zaid ben Tabetin keskustelusta:

Muhammed sanoi Zaid ben Tabitille: Saan usein kirjeitä, enkä pidä siitä, että kuka tahansa lukee niitä. Pelkään, että he lisäilevät tai jättävät pois jotakin. Etkö sinä voisi opetella kirjoittamaan syyrialaista kirjoitusta (oik. syyrialaista kirjaa). Zaid vastasi. Kyllä. Hän opetteli sen 15, 16 tai 17 päivässä (Skandar s. 99).

Skandar toteaa tämän johdosta, että tekstin pohjalta on pidettävä todennäköisenä, että Koraanin arabiankielistä tekstiä kirjoitettiin aluksi syyrialaisin kirjaimin eli garshuuniksi. Tämän termin alkuperää ei ole voitu kunnolla selvittää. Yksi ehkä parhaita selityksiä on Mooseksen pojan Geersomin nimi. Mooses antoi tällaisen nimen, koska hän sanoi: ”Minä olen muukalainen vieraalla maalla” (2. Moos. 2:22). Tätä Geersomia pidetään jossakin lähteessä myyttisenä kirjainkirjoituksen keksijänä. Miten arabiaa, jossa on 28 konsonanttia, voitiin kirjoittaa syyrian kirjaimistolla, jossa on vain 22 konsonanttia? Arabiassa on siis kuusi kirjainta, joilla ei ole vastinetta syyrialaisessa aakkostossa. Tästä aiheutuneita vaikeuksia ja arabian kirjainten vaihtumista toiseksi Skandar selvittää lukuisten esimerkkien valossa. Esimerkit hän ottaa sekä Makarioksen arabialaisesta tekstistä, että Koraanista. Kirjainten muuttuminen toisiksi tapahtui erityisen usein niiden kirjainten kohdalla, joilla on eri muoto riippuen siitä, kirjoitetaanko ne yhteen edellisen ja sitä seuraavan kirjaimen kanssa vain yhdeltä puolelta vai myös molemmilta. Kaikki syyrian ja arabian kirjaimet eivät ole itsenäisiä kuten hepreassa, kreikassa, latinassa tai omassa kielessämme. Arabian kieli on ainoa, jonka ortografia on joutunut käymään ainutlaatuisen kriisin siinä, miten sen kirjaimista saadaan yksiselitteisiä.

Skandar esittää kymmenittäin esimerkkejä tällaisista kirjainten vaihtumisista toisiksi. Kirjain on voinut muuttua toiseksi myös siitä syystä, että se tulee äänteellisesti lähelle jotain toista kirjainta. Tekstiä on voitu myös kirjoittaa siten, että kaksoiskonsonantti on kirjoitettu yhtenä, tai että on kirjoitettu aiheettomasti kaksoiskonsonantti, vaikka sanajuuri tuntee sen vain yhtenä. Myös sanojen ryhmittelyssä on tapahtunut virheitä. Konsonantteja on voitu kirjoittaa siten, että jonkin sanan konsonantti onkin siirtynyt toisen sanan konsonantiksi. Esimerkkejä näistä tekijä luettelee kymmenittäin niin Makarioksen kuin Koraaninkin tekstistä.

Sata uutta arabiankielen sanaa Makarioksen teksteissä

Tutkijat on yllättänyt se havainto, että Makarioksen arabiankielisestä käännöksestä on löytynyt noin 100 uutta sanaa, joita ei ole suurimmissakaan arabian sanakirjoissa. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät sanakirjojen tekijät ole laisinkaan rekisteröineet kaikkia arabiaksi kirjoitettuja tekstejä. Tämä puute on ollut kohtalokas Koraanin tekstin oikean tulkitsemisen kannalta. Näiden arabian uusien sanojen kreikkalais-arabialaisen sanakirjan Skandar toimittaa yhteistyössä benediktiinimunkki Vincent Desprezin kanssa Pyhän Martin luostarista Etelä-Ranskassa. Desprez vastaa sen kreikankielisestä osasta, samoin Makarioksen ns. Suuren kirjeen editoinnista.

Makarioksen 4. homiliakokoelma avaimena Koraanin tekstin tutkimisessa

Skandarin tutkimus perustuu Makarioksen 4. kokoelman kreikankieliseen alkutekstiin ja sen kahteentoista arabiaksi käännettyyn käsikirjoitukseen. Niistä kolme on kirjoitettu garshuuniksi uudella ajalla, eli 1600–1800-luvuilla. Käsikirjoituksista yhdeksän on näitä vanhempia, eli 900–1500 -luvuilta. Ne on kirjoitettu arabian aakkostolla, mutta niiden arkkityyppi eli tekstin alkumuoto on ollut garshuuni. Vastaavasti mainittujen kolmen uudelta ajalta peräisin olevan manuskriptin kirjoitusmuoto on alkujaan kirjoitettu arabian aakkostolla, ne on siis muunnettu verrattain myöhään garshuuniksi.

Skandar on jo saanut valmiiksi kriittisen tekstilaitoksen mainituista käsikirjoituksista. Se on parhaillaan painettavana. Kuten edellä on käynyt ilmi, hän on toimitustyössään käyttänyt Raamatun tutkimuksessa vakiintuneita tutkimusmenetelmiä. Hän on kollationut käsikirjoitukset, valinnut niistä parhaan päätekstikseen ja laatinut kriittisen apparaatin. Jokaiselle tällaista tutkimustyötä tehneelle on selvää, että tekijä on joutunut ahertamaan vuosia tekstiensä editointityössä. Lisäksi on mainittava siihen liittyvät puhtaasti tekniset ongelmat kuten neljän erilaisen kirjaimiston, siis ranskan, kreikan, syyrian ja arabian fonttien samanaikainen käyttö. Toimitustyö käsikirjoitusten parissa ja kriittisen edition laatiminen ovat antaneet Skandarille ainutlaatuisen tutkimusvälineistön juuri Koraanin tekstipohjan ja sitä koskevien mutkikkaiden ongelmien selvittämiseen. Se koskee niin garshuunilla kirjoitetun tekstin muuttamista arabialaiseen kirjaimistoon kuin päinvastoin ja niiden vertaamista kreikaksi kirjoitettuun alkutekstiin ja samalla Koraaniin.

Kertaan selvyyden vuoksi: Makarios/Symeon kirjoitti kreikaksi. Hänen tekstinsä käännettiin jo 500-luvun lopulla arabiaksi. Skandarilla on siis ollut käytettävissään ensiksikin verrattain laaja tekstikorpus kreikaksi, sitten uudella ajalla garshuuniksi arabiasta muutettuja käsikirjoituksia ja vielä 9 kpl vanhoja käsikirjoituksia. Toistan vielä tämän tärkeän seikan: Nämä viime mainitut olivat alkuaan kirjoitettu garshuuniksi ja myöhemmin muutettu arabian kirjaimistoon. Se on voinut tapahtua vasta siinä vaiheessa, kun arabian kirjaimisto oli kehittynyt vastaamaan kielen koko äännevarastoa. Näiden käsikirjoitusten siirtokirjoittaminen garshuunista arabian aakkostoon ei siis ole voinut tapahtua ennen 800-lukua.

Käsikirjoituksia vertailemalla Skandar on voinut todeta ja rekisteröidä kaikki usein ja säännöllisesti toistuvat muutokset. Sellaisia ovat virheet, kirjainten vaihtumiset toisiksi, kuten kaksoiskonsonantiksi arabian sanoissa, joissa kuuluu olla vain jokin tietty konsonantti tai kaksoiskonsonantin muuttaminen yhdeksi, sanojen taivutukset, lauserakenteiden muutokset, kopioijien lisäykset eli glossat sekä käsikirjoitusten kirjainmerkkien epäselvyyksien tuomat virheet ja sekaannukset samoin kuin kääntäjien ratkaisut niiden korjaamiseksi.

Tämä kaikki merkitsee sitä, että hänellä on ollut käytettävissään Koraania vanhempaa arabian tekstiä, samoin arabiankielistä kristillistä käsitteistöä juuri siitä uskonnollis-henkisestä miljööstä, jossa Muhammed eli ja toimi. Skandarin tutkimus yhdessä eräiden toisten tutkijoiden ohella tulee ennen pitkää muuttamaan käsityksemme Koraanin synnystä ja sen varhaisesta tekstimuodosta radikaalilla tavalla.

Skandarin analyysi käsittelee ensisijaisesti yksittäisiä sanoja ja niiden kirjoittamisessa tapahtuneita virheitä, muutoksia ja vääriä tulkintoja. Nopeasti laskien niitä on hänen mainitussa tutkimuksessaan noin 400. Ne kaikki tarkentavat, muuttavat tai tuovat kokonaan uuden sisällön Koraanin tekstiin. Seuraavassa esimerkki Skandarin korjauksista. Se koskee suuraa 72, jaetta 19. Perinteisen tulkinnan saamme Hämeen-Anttilan Koraanin suomennoksesta:

”Kun Jumalan palvelija rukoilee Häntä, ihmiset melkein työntyvät hänen päällensä.”

Näin sen kääntää Skandar:

”Jumalan Palvelija, (ts. Kristus) kuolleista nousseena jatkaa rukoustaan Isälleen. Mutta ihmiset ovat hänet jumaloineet.”

Kysymys ei siis ole vähäisistä muutoksista Koraanin tekstiin.

Koraanin syyro-arabialainen alkuteksti (Die syro-aramäishe Urschrift des arabischen Koran)

Miten tästä eteenpäin? Kuinka Koraanin tekstipohjan tutkimusta tullaan jatkamaan? Siihen saamme vastauksen Christoph Luxenbergiltä. Hän on tullut tunnetuksi laajan polemiikin synnyttäneestä kirjastaan Koraanin syyro-arabialainen lukutapa, jonka esittelin 2012 Perustassa.

Luxenberg katsoo, että Koraanin tekstipohja on syyriasta ja arabiasta rakentuvaa sekakieltä. Sen myöhäiset tulkitsijat ovat pitäneet sitä puhtaana arabiankielenä. On hyvä muistaa, että klassisen arabian kieliopin ovat luoneet persialaisoppineet vasta 800-luvulla. Heillä ei ollut enää mitään käsitystä siitä, että Koraanin pohjateksti rakentuu syyriasta ja arabiasta. Tämä Luxenbergin teesi saa vahvistuksen niin Gabriel Sawman kuin Skandarinkin tutkimuksista.

Tätä esitelmää varten olin yhteydessä Christoph Luxenbergiin. Hän kertoi maaliskuussa 2018 pitäneensä Saksassa esitelmän aiheesta ”Koraanin syyro-arabialainen alkuteksti”. Siitä hän on parhaillaan kirjoittamassa laajaa monografiaa.

Tutkimussuunnitelmansa esittelyn aluksi Luxenberg toteaa, että jo saavutetetut tutkimustulokset johtavat perusteellisesti tarkistamaan arabiankielisen Koraanin tähän asti otaksuttua syntyprosessia. Tätä varten tullaan jatkossa erottamaan toisistaan seuraavat viisi kehitysvaihetta:

1. Arabiankielisen Koraanin ensimmäinen, muistiinpanojen kaltainen garshuunilla kirjoitettu muoto, jota pidetään proto-Koraanina.

2. Tämän garshuuni-tekstin ensimmäinen siirtäminen varhaiseen arabiankielen kirjoitusjärjestelmään. Sen yhteydessä syntyi tietyntyyppisiä muuntokirjoitusvirheitä, jotka ovat osoitettavissa ensi sijaisesti filologisiksi, mutta myös graafisiksi, siis kirjaimen muotoa koskeviksi virheellisiksi arabiankielisiksi muuntokirjaimiksi tai syyriankielisen kirjaimen tarkaksi toistoksi. Nämä virheet ovat osoitettavissa syyrialaisella kirjaimistolla kirjoitetusta mallista.

3. Toinen muuntokirjoitus varhaisemmasta arabiankielisestä kirjoituksesta meille asti säilyneiden käsikirjoitusten mukaiseen hidjazi- ja kuufi-tyypin kirjoitusjärjestelmään. Siinä syntyi jälleen tyypillisiä muuntokirjoitusvirheitä, jotka on selitettävissä yksiselitteisesti arabiankielisen pohjatekstin avulla. (Selitykseksi: hidjazi on toinen vanhimmista arabian kirjoitustyypeistä. Siinä kirjainten muodot nousevat verrattain korkeiksi ja kallistuvat oikealle. Toinen on kuufi-kirjoitus. Se on edellistä kulmikkaampaa. Kirjainten muodot ovat vahvasti pitkittäissuuntaisia.)

4. Neljännelle vaiheelle on tunnusomaista diakriittisten merkkien lisääminen arabiankielen kirjoitusjärjestelmään. Ne nimittäin puuttuvat enimmäkseen 2. ja 3. vaiheen kirjoitusmuodoista. Käsikirjoituksista on pääteltävissä, että tämä vaihe on ulottunut 700-luvun puolivälistä aina 900-luvun loppuun saakka. … Tähän asti suoritetun filologisen analyysin pohjalta väärin asetetut diakriittiset merkit muodostavat suurimman virhelähteen meille asti periytyneessä Koraanin tekstissä.

5. Muuntokirjoitus edellä esitellystä käsikirjoitusmateriaalista moderniksi arabiankieliseksi painotuotteeksi muodostaa Koraanin kehitysprosessin viidennen vaiheen. Se on meillä Kairon Koraani-laitoksessa vuodelta 1924. Se on varustettu lukuisin vokaali- ja luentamerkein, jotka noudattavat uudemman klassisen arabian kieliopin sääntöjä. Ne eivät kuitenkaan ole sopusoinnussa perinteisen islamilaisen lukumerkkikirjallisuuden kanssa. Ottamatta kantaa näihin seikkoihin – näin Luxenberg – Kairon koraanilaitos pitää sisällään kaikki kolmen mainitun kehitysvaiheen muuntokirjoitusten kopiointivirheet, jotka ovat historiallisesti erotettavissa toisistaan Koraanin tekstin muotoutumisvaiheissa. Kairon koraanilaitos on lisännyt virheellisiä lukutapoja ja tulkintoja väärin asetettujen vokaalimerkkien muodossa. Sen vuoksi on kestämätön se islamilaisen perinteen päättäväinen viittaaminen Koraanin katkemattomaan suulliseen siirtämiseen, josta on suorastaan tullut luovuttamaton oppi, ja joka ei salli minkäänlaisia muutoksia historiallisesti fiksoituun tekstiin. Näin Luxenberg päättää tutkimusohjelmansa esittelyn.

Lopuksi

Mitä tästä kaikesta olisi ajateltava? Ensiksi on todettava, että Koraanin tekstipohjan tutkiminen Luxenbergin, Skandarin, Lamsiahin ja muiden kuvaamalla tavalla edellyttää monenlaisia kielellisiä valmiuksia ja syvällistä perehtyneisyyttä antiikin uskontoihin ja etenkin syyrialaiseen kirkkohistoriaan ja teologiaan. Tällaisia oppineita ei kristikunnassakaan ole kovin paljon. Muslimioppineet osaavat kyllä arabiaa, mutteivät syyriaa, puhumattakaan siitä, että he tuntisivat Efraim Syyrialaisen tai Makarios/Symeonin tekstejä, ja voisivat asia-argumentein käydä keskustelua edellä esitellyistä tutkimustuloksista ja ottaa niihin kantaa. Jo nämä seikat hidastavat, jarruttavat elleivät suorastaan estä Skandarin, Luxenbergin Desprezin ja Lamsiahin tulosten nopeaa reseptiota. Siksi on ymmärrettävää, että muslimien suunnalta on lähitulevaisuudessa keskimäärin odotettavissa lähinnä vain torjuvia reaktioita. Sama koskee toistaiseksi, joskin hillitymmin, nämä tulokset vaieten sivuuttavia läntisten yliopistojemme arabisteja ja islamologeja. He kun ovat verrattain kritiikittömästi hyväksyneet islamilaisen perinteen selityksen Koraanin synnyn ja kokoamisen vaiheista ja siitä syystä torjuvat kuvaamani kriittisen tutkimussuunnan tulkinnan Koraanin muotoutumishistoriasta. Ennen pitkää tilanne tulee myös heidän kohdallaan muuttumaan.

Suurin ongelma on islamin uskonnon tuleva kehitys siinä vaiheessa, kun Koraanin tekstin osoitetaan muuttuneen ehkä peräti kolmanneksensa osalta. Tämä on aluksi heidän kannaltaan tietenkin hirmuinen asia ja tulee epäilemättä aiheuttamaan monenlaista kuohuntaa. Samalla on kuitenkin todettava, että kriittisen tutkimuksen myötä Koraanin teksti muuttuu kauttaaltaan paremmaksi. Muutokset tekevät sen epäselvät, vaikeatulkintaiset, myös arabiaa äidinkielenään puhuville käsittämättämät tekstikohdat ymmärrettäviksi. Oma käsitykseni on, että niin Luxenbergin kuin Skandarin ja eräiden muidenkin Koraanin tekstiä koskevat tutkimustulokset parantavat sitä. Minusta ne tuntuvat perustelluilta, teologisesti luontevilta ja hyväksyttäviltä. Silti on mielestäni selvää, että islamin uskonto ja muslimiyhteisöt joutuvat kokemaan jättimäisen murroksen lähimmän sadan vuoden aikana.

Mikä sitten on kuvaamieni tutkimustulosten yleinen suunta ja profiili? Se on edellä jo alustavasti tullut esille. Muhammed näyttää ainakin aluksi ottaneen omakseen sen hurskausmuodon, jonka löydämme Efraim Syyrialaisen ja Makarios/Symeonin tekstistä ja myös muusta varhaissyyrialaisesta teologisesta perinteestä. Tämänhetkisen tutkimustilanteen pohjalta ei ole vielä pääteltävissä, miten ja missä laajuudessa Muhammed on sen resipoinut. Sama koskee myös sitä haasteellista ongelmaa, aiheuttiko Muhammedin uskonnollis-poliittisen vallan vahvistuminen ja laajentuminen siihen muutoksia hänen Medinan kautensa aikana. Sekin selvinnee tutkimustulosten valmistumisen ja tarkentumisen myötä. Jo tähän astisten tulosten pohjalta näyttää verrattain todennäköiseltä, että Muhammed on ainakin varhaisvaiheessaan selvästi kristillisempi kuin häntä myöhempi islam.

Kirjallisuus

Burgmer, Christoph (Hg): Streit um den Koran. Die Luxenberg-Debatte: Standpunkte und Hintergruende.
Verlag Hans Schiler, 3. erweiterte Auflage 2007

Hiidenheimo, Ilmari: Profeetta Muhammedin haamu. BoD. Helsinki 2018

Koraani Arabiankielestä suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Basam Books Oy. Jyväskylä 1995.

Lamsiah, Mohammed: Maxṭuṭat-ul-Quran (”Koraanin käsikirjoitukset. Al-Hajat TV 2017

Luxenberg, Christoph: Die syro-aramäische Lesart des Koran. Ein Beitrag zur Entschluesselung der Koransrprache. Verlag Hans Schiler. 3. Auflage 2007.

Martikainen, Jouko N.: ‘Koraanin eksegeettisen tutkimuksen käännekohta’. Perusta 1/2012, sivut 50-52.

Martikainen, Jouko N.: ‘Ovatko tummasilmäiset Paratiisineidot vain valkoisia rypäleitä?’ Perusta 1/2016, sivut 16-26

Sawma, Gabriel: The Qur`an: Misinterpreted, Mistranslated, And Misread. The Aramaic Language of the Qur`an. ISBN 0-9778606-9-8 (pbk.) Fourth Paperback printing, 2015. Printed in the USA by Adibooks.com

Skandar, Hanna: Le Coran & Les Ecrits Monastiques Arabes. Le Editons EM (Käsikirjoitus päivätty: Le 22/10/2017)