Naisen paikka varhaiskristillisessä jumalanpalveluksessa

Perusta 1 | 2019

Pauliina Pylvänäinen

Kirjoittaja on väitellyt teologin tohtoriksi Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2017 ja työskentelee tätä nykyä työhönvalmentajana Cimson koulutuspalvelussa.

Johdanto

Kun haluat päästä kärpäseksi kattoon seuraamaan varhaiskristillistä jumalanpalvelusta ja erityisesti naisten roolia siinä, etsi käsiisi Apostoliset konstituutiot -niminen kirjoitus (engl. The Apostolic Constitutions, lyh. AC). Tuntematon laatija on koonnut tekstin 300 -luvun lopulla jKr. Antiokiassa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vaikutuspiirissä sitä harvoin tunnetaan edes nimeltä, mutta katolisissa ja ortodoksisissa kirkoissa teksti on yksi merkittävimpiä varhaiskristillisiä dokumentteja, johon keskusteluissa viitataan.

Apostoliset konstituutiot koostuu kahdeksasta kirjasta, joiden sivuilla laatija antaa ohjeita, miten seurakunnan elämä on järjestettävä. Hän esimerkiksi kuvaa yksityiskohtaisesti ihanteellisen jumalanpalveluksen rakenteen. Ohjeluonteensa vuoksi Apostoliset konstituutiot on perinteisesti määritelty kirkkojärjestykseksi. Joseph G. Mueller on kuitenkin hiljattain esittänyt, että dokumentti voidaan ymmärtää myös ensisijaisesti antiikin ajan ekklesiologiseksi eksegeesiksi, koska tekstissä tulkitaan Raamatun jakeita uudelleen senhetkisen seurakuntaelämän valossa. Otankin tässä artikkelissa esille sekä Uudesta että Vanhasta testamentista jakeita, joita Apostolisten konstituutioiden laatija näyttää tulkitsevan omaan kontekstiinsa soveltaen. Ohjeet eivät välttämättä kuvaa jo kirjoittamishetkellä käytössä ollutta toimintatapaa. Pikemminkin ne kertovat, millaisia käytäntöjä tekstin laatija toivoo seurakunnassa noudatettavan.

Väitöskirjassani olen selvittänyt, mitä tehtäviä naisdiakoneille kaiken kaikkiaan osoitetaan Apostolisissa konstituutioissa. Nyt keskityn vain jumalanpalvelusta koskeviin ohjeisiin ja tarkastelen naisdiakonien roolia niissä. Lopuksi kerron, mitä heitä kielletään tekemästä. Kiellot auttavat piirtämään raamit, jotka rajaavat naisen paikan varhaiskristillisessä jumalanpalveluksessa.

Jumalanpalveluksen alkuun sijoittuvat tehtävät

Apostolisten konstituutioiden laatija piirtää lukijalle sanoillaan kuvan kirkkorakennuksesta, johon seurakunta kokoontuu jumalanpalvelukseen (AC II, 57, 3; 57, 10). Hänen mukaansa rakennuksen täytyy olla kuin laiva: muodoltaan pitkä ja itään päin suuntautuva. Sen kaksi sakastia sijaitsevat rakennuksen itäpäädyssä. Piispan istuin on asetettu rakennuksen keskelle. Presbyteerit ovat lähimpänä piispaa istuimen molemmilla sivuilla, miesdiakonit sijoittuvat heidän vierelleen.

Apostolisten konstituutioiden ohjeistus sopii hyvin yhteen kuvassa olevan syyrialaisen kirkon pohjapiirustuksen kanssa. Piirustukseen on numeroin merkitty rakennuksen keskeisimmät osat.

1. Alttari
2. Kuori
3. Pylväikkö
4. Sakasti
5. Bema -koroke
6. Lukupulpetti (”ambo”)
7. Piispanistuin
8. Presbyteerit ja miesdiakonit
9. Ovet (naisten ja miesten)

Apostolisten konstituutioiden mukaan (AC II, 57, 4–12) kirkkorakennukseen ovat tervetulleita sekä miehet että naiset. Heille osoitetaan rakennuksesta omat, erilliset sisäänkäyntinsä. Miehiä ja naisia myös ohjeistetaan asettumaan erillisille paikoille rakennuksen sisällä sukupuolensa mukaan. Naisdiakonit ovat ainoita naisia muun muassa piispan, miesdiakonien ja presbyteerien rinnalla, joille osoitetaan erityinen vastuu jumalanpalveluksen aikana. Heille osoitetaan oma sijoittumispaikka kirkkorakennuksessa. Naisdiakonien on seisottava naisten sisäänkäyntien luona. Miesten sisäänkäyntejä vartioivat puolestaan portinvartijoiksi kutsutut henkilöt.

Portinvartijat seisovat miesten sisäänkäyntien suulla valvoen heitä ja naisdiakonit naisten sisäänkäyntien luona, niin kuin stuertit, sillä telttamajassa tätä tapaa noudatettiin. (AC II, 57, 10)

Kirkkolaivaa vartioivat siis sananmukaisesti merimiehet. Alun perin kreikan kielen sana ”naustologos” (ναυστολόγος) tarkoitti laivan stuerttia, joka osoitti matkustajille heidän paikkansa ja ohjasi heitä. Kristityt ottivat sanan käyttöönsä ja alkoivat käyttää sitä vertauskuvallisesti, kuten myös Apostolisten konstituutioiden laatija tekee.

Naisdiakonien ovensuussa seisominen ei tarkoita passiivista norkoilua oven karmiin nojaten vaan aktiivista kirkon sisälle tulevien naisten valvomista. Oven vartioimisen ohjeistusta perustellaan Apostolisissa konstituutioissa telttamajan käytäntöön viitaten. Ovensuussa seisominen on myös Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneille osoitetuista lukuisista tehtävistä ainoa, joka suorasanaisesti mainitaan heidän ordinaatiorukouksessaan kirkkojärjestyksen kahdeksannessa kirjassa: ”joka valitsit naisia pyhien porttiesi vartijoiksi telttamajaan ja temppeliin” (AC VIII, 19–20). Vanhan testamentin mukaan telttamajan oven suulla todella oli joitakin naisia. Heidät mainitaan 2. Mooseksen kirjassa: ”Hän [Besalel] teki vielä pronssisen vesialtaan jalustoineen niiden naisten pronssipeileistä, jotka suorittivat palvelusta pyhäkköteltan ovella.” (2. Moos. 38:8) Kun seurakunta saapuu kirkkoon, ovensuussa seisovien naisdiakonien on järjestettävä sisään astuville naisille paikka, jos sitä ei muutoin löydy. Vastaavasti miesdiakoni järjestää paikan miehelle. Apostolisten konstituutioiden laatija kirjoittaa:

Mutta jos paikkaa ei löydy, miesdiakoni pyytää nuorempaa antamaan paikkansa keskustellen, ei kiivaasti. On oikein tehdä veljellisesti niin kuin tekisi itselleen. Mutta jos nuorempi kieltäytyy, kehota häntä voimakkaasti ja sijoita kaikkien taakse, niin että muut voivat vuorostaan antaa korkeampiarvoiselle paikkansa. Jos kerjäläinen, alhaissukuinen tai muukalainen tulee vanhemman tai nuoremman luo ja jos paikkaa ei ole saatavilla, miesdiakoni järjestää hänelle sellaisen kaikesta sydämestään – ei katsoen henkilöön, vaan palvellen häntä Jumalan mielen mukaan. Naisdiakoni tekee samoin hänen luokseen tulevalle köyhälle tai rikkaalle naiselle. (AC II, 58, 5–6)

Koska naisdiakonien on seisottava kirkkorakennuksen ovella, heidän on mahdollista tarvittaessa löytää sisään astuvalle naiselle paikka. Ohjeistus heijastelee pitkälti Jaakobin kirjeen toisen luvun alkua, jossa kuvataan yhteiseen kokoontumiseen saapuvien ihmisten kohtelua:

Veljeni, te, jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: ”Istu tähän, tässä on hyvä paikka”? Köyhälle te sen sijaan sanotte: ”Seiso sinä tuossa”, tai: ”Istu tähän lattialle jalkojeni viereen.” Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein? (Jaak. 2: 1–4)

Samoin kuin Jaakobin kirjeessä, Apostolisissa konstituutioissa diakoneille osoitetusta ohjeesta tulee vahvasti esille, ettei ihmisiä saa erotella heidän taustansa tai varallisuutensa perusteella. Tämä on tyypillistä, kun kyse on nimenomaan diakonien tehtävistä. Karitatiivisen diakoniakäsityksen mukaan diakonien tehtävä on auttaa apua tarvitsevia ihmisiä. Vähäosaisten ihmisten auttaminen onkin yksi diakoneille osoitettu tehtävä myös Apostolisissa konstituutioissa. On kuitenkin huomattava, että diakoneille kuuluu dokumentissa myös muita kuin ensisijaisesti karitatiivisiksi määriteltäviä palvelutehtäviä. Esimerkiksi käsittelemässämme jumalanpalveluksen alkua koskevassa ohjeistuksessa pääpaino ei ole varsinaisesti diakonien karitatiivisessa toiminnassa, vaan heidän vastuussaan liturgian yhteydessä.

Viittaamalla vanhan liiton telttamajaan Apostolisten konstituutioiden laatija perustelee naisdiakonien valvomistehtävän tarpeellisuuden ja osoittaa heidän tehtävänsä kulkevan jatkumossa raamatulliseen perinteeseen nähden. Telttamajalla on kirkkojärjestyksessä myös laajempi vertauskuvallinen merkitys: Laatijan mukaan se on kirkon esikuva (kr. ”typos”, τύπος). Tähän perustuen hän hahmottelee monia vastaavuuksia telttamajan ja oman seurakuntansa jumalanpalvelusten välille. Myös naisdiakonit saavat typologiassa oman vanhatestamentillisen vastinkappaleensa:

Sillä piispat ovat teidän ylipappinne, presbyteerit pappinne ja miesdiakonit, lukijat, laulajat, ovenvartijat, naisdiakonit, lesket, neitsyet ja orvot ovat teidän leeviläisenne. (AC II, 26, 3)

Typologiassa jokaiselle jumalanpalveluksessa tehtävää suorittavalle henkilölle osoitetaan esikuva vanhan liiton jumalanpalveluksesta. Laatija vertaa jumalanpalvelusta johtavaa piispaa ylipappiin ja piispaa avustavia presbyteerejä papistoon. Heillä, joita Vanhassa testamentissa kutsutaan leeviläisiksi, on useita vastaavia toimijoita kirkon jumalanpalveluksessa. Naisdiakonit kuuluvat tähän joukkoon.

Vanhassa testamentissa leeviläiset ovat patriarkka Leevin jälkeläisiä. Heidän tehtävänsä on kuvattu neljännessä Mooseksen kirjassa. Jumala asettaa suvun palvelemaan telttamajassa ja myöhemmin temppelissä. Heidän on muun muassa huolehdittava liitonarkun ja telttamajan kuljetuksesta sekä palveltava pappeina ylipappi Aaronia avustaen (4. Moos. 1:50–53, 3:5–39; 5. Moos. 30:30). Apostolisten konstituutioiden laatijan esittämä yhteys leeviläisten ja naisdiakonien välillä perustuu näkemykseni mukaan varsinkin 4. Mooseksen kirjan lukuun 18. Siinä kuvataan leeviläisten roolia jumalanpalveluksessa:

Leeviläisten tulee auttaa sinua teltassa suoritettavissa toimissa. Pyhien esineiden ja alttarin lähelle he eivät kuitenkaan saa tulla, sillä jos he sen tekevät, he kuolevat ja te kuolette heidän kanssaan. Heidän tulee sinun alaisinasi avustaa pyhäkköteltassa suoritettavissa toimissa, mutta kukaan ulkopuolinen ei saa tulla teidän lähellenne, kun te hoidatte tehtäviänne pyhäkössä tai alttarin ääressä. Kun näin teette, minun vihani ei enää kohtaa israelilaisia. (4. Moos. 18:3–5)

Typologia osoittaa, että Apostolisten konstituutioiden laatija näkee vastaavuuden leeviläisten ja naisdiakonien tehtävien välillä. Laatijan mukaan naisdiakoneilla on tehtäviä seurakunnan jumalanpalveluksessa samoin kuin leeviläisillä oli telttamajassa. Laatija myös käyttää Vanhaa testamenttia oikeuttamaan kirkkojärjestyksessä esittämänsä naisdiakonin tehtävät. Typologian avulla hän perustelee, että ne ovat Jumalan tahdon mukaisia.

Apostolisten konstituutioiden typologia paljastaa, että leeviläisiä pidetään naisdiakonien vertauskuvana myös toisesta näkökulmasta tarkastellen. Typologiassa mainitaan lesket, neitsyet ja orvot, vaikka heillä ei ole erityistä roolia Apostolisten konstituutioiden jumalanpalveluksessa. Sen sijaan he ovat kirkkojärjestyksessä oikeutettuja elämään seurakunnalta saatujen avustusten turvin. Myös vanhan liiton leeviläiset saivat elantonsa kansalta kerätyistä kymmenyksistä (4. Moos. 18: 8–32). Ajattelenkin, että typologian perimmäinen merkitys ei ole kuvata yksityiskohtaisesti naisdiakonien tehtäviä seurakunnassa, vaan se on tulkittava kymmenysten näkökulmasta käsin: leeviläisten esikuviensa tavoin myös naisdiakonit saavat elää seurakunnan avustusten varassa.

Tehtävät ehtoollisen aikana

Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneille osoitettu naisten valvomistehtävä kirkkorakennuksen oven suulla jatkuu myös ehtoollisen aikana.

Alidiakonit seisovat miesten ja naisdiakonit naisten ovilla, jotta kukaan, vaikka hän olisi uskova, ei menisi ulos ja avaisi ovea anaforan aikana. (AC VIII, 11, 11)

Ennen kuin ehtoollisen asetussanat lausutaan, miesdiakoneja pyydetään kertomaan katekumeeneille ja riivaajien vaivaamille kristityille, että heidän täytyy mennä ulos. Ehtoollisuhrin valmistelemisen yhteydessä, anaforan aikana, naisdiakoneja ohjeistetaan vartioimaan oven suulla. Tämän jälkeen poistumiskehotus annetaan uudelleen, nyt vääräuskoisille ja jälleen katekumeeneille. Toisin kuin muissa jumalanpalvelusliturgian osissa, ehtoollisen aikana paikalla saavat siten olla vain kastetut kristityt. Tämä oli varhaiskristillisenä aikana yleinen käytäntö.

Naisdiakonien tehtävä on katsoa, että vain ehtoolliselle osallistumiskelpoiset naiset ovat paikalla, kun ehtoollista vietetään. Katekumeenit, riivatut tai vääräuskoiset eivät pääse ehtoolliselle. Naisdiakonien tehtävä onkin valvoa, että rajoitus toteutuu naisten keskuudessa.

Edellä käsittelemämme typologia naisdiakonien ja leeviläisten välillä jatkuu luvussa AC II, 26 ja nostaa esiin vielä yhden naisdiakonille osoitetun tehtävän. Nyt laatija vertaa piispaa Isään, joka on Sanan palvelija, johtaja, hallitsija sekä välittäjä Jumalan ja seurakunnan välillä jumalanpalveluksessa. Miesdiakoneja hän puolestaan vertaa Kristukseen, joka palvelee piispaa samoin kuin Kristus palvelee Isää. Tämän jälkeen Apostolisten konstituutioiden laatija vertaa naisdiakoneja Pyhään Henkeen:

Kunnioittakaa naisdiakonia Pyhän Hengen kuvana, ei sanoen ääneen tai tehden mitään ilman miesdiakonia, niin kuin Henki ei tee tai sano mitään itse, vaan antaen kunnian Kristukselle odottaa hänen tahtoaan. Ja niin kuin ei ole uskoa Kristukseen ilman Hengen opetusta, nainen ei saa lähestyä miesdiakonia tai piispaa ilman naisdiakonia— (AC II, 26, 6)

Typologia jatkuu vielä naisdiakonien mainitsemisen jälkeen. Laatija asettaa presbyteerit apostolien paikalle. Leskiä ja orpoja kuvataan polttouhrialttariksi, neitsyitä suitsutukseksi ja suitsutusalttariksi.

Tutkijat ovat pitäneet typologiaa hiearkkisena mallina, jonka avulla kirkkojärjestyksen laatija kuvaa piispan, miesdiakonin ja muiden jäsenten välisiä suhteita seurakunnassa ja asettaa heidät arvojärjestykseen. Tulkitsen typologian merkityksen kuitenkin kapea-alaisemmin. Mielestäni se ohjeistaa, kuinka seurakunnassa säilytetään järjestys jumalanpalveluksen aikana. Typologiaa olisi mielenkiintoista pohdiskella monista näkökulmista käsin, mutta nyt pysähdyn tarkastelemaan vain siitä esille nousevaa naisdiakonien tehtävää.

Jakeen AC II, 26, 6 lopussa kirkkojärjestyksen laatija kiteyttää ohjeen tilanteesta, jossa nainen on lähestymässä piispaa tai miesdiakonia. Ohjeen mukaan nainen ei saa tulla yksin, vaan naisdiakonin kanssa:

– nainen ei tule miesdiakonin tai piispan luokse ilman naisdiakonia. (AC II, 26, 6)

Joidenkin tutkijoiden mukaan tämä lyhyt maininta osoittaa, että naisdiakonien on oltava paikalla, kun naiset haluavat jutella miesdiakonin tai piispan kanssa. Ohje viittaisi siten esimerkiksi luottamukselliseen keskusteluun naisen ja piispan tai miesdiakonin välillä. Tällöin naisdiakonin on toimittava “esiliinan roolissa”. Mielestäni laatija ei kuitenkaan viittaa naisen ja miehen väliseen keskusteluun, vaan kyseinen jae on tulkittava jumalanpalveluskontekstista käsin. Laatijan tavoitteena on edeltävien jakeiden tavoin ohjeistaa, miten sopiva järjestys säilyy jumalanpalveluksen aikana. Jakeessa 6 hän ohjeistaa naisdiakonia myös olemaan täysin hiljaa. Naisten ääniä jumalanpalveluksessa pidettiin yleisesti ongelmallisina tuohon aikaan, joten Apostolisten konstituutioiden sisältämä ohje heijastelee syntyajan yleistä ajattelutapaa. Vastaavasti tarkastelun kohteena oleva naisdiakonin tehtävä ei voi tarkoittaa naisen ja piispan tai miesdiakonin välistä keskustelua.

Sitä vastoin tehtävä viittaa ehtoollisen vastaanottamiseen. Apostolisissa konstituutioissa piispa ja miesdiakoni ovat vastuussa leivän ja viinin jakamisesta (AC VIII, 13, 15). Ehtoolliselle alttarin ääreen tulevien järjestys on kerrottu yksityiskohtaisesti: Ensin tulevat miehet ryhmittäin tietyssä järjestyksessä, sitten naiset. Naisdiakoni saapuu nauttimaan ehtoollista naisista ensimmäisenä. Muut naiset seuraavat häntä (AC VIII, 13, 14). Typologian sisältämä tehtävä viittaa siten käytäntöön, joka on mainittu dokumentissa muuallakin. Nainen, joka tulee nauttimaan Herran ehtoollista, ei saa saapua alttarin ääreen – toisin sanoen piispan ja miesdiakonin luo – ilman naisdiakonia.

Naisdiakoneille osoitetut kiellot

Olemme nyt sijoittaneet naisdiakonit omille paikoilleen kirkkorakennuksessa ja käsitelleet heidän tehtäviään jumalanpalveluksen alkaessa ja sen aikana. Saadaksemme kokonaisvaltaisemman käsityksen meidän on lopuksi tarkasteltava Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneille jumalanpalveluskontekstissa osoitettuja kieltoja. Mitä he siis eivät saa tehdä?

Naisdiakoni ei siunaa eikä tee mitään, mitä presbyteerit ja miesdiakonit, vaan vartioi ovia. (AC VIII, 28, 6)

Luvussa, josta yllä oleva jae on, piispaa ja presbyteeriä ohjeistetaan siunaamaan, mutta mies- ja naisdiakoneja kielletään tekemästä sitä. Kyseisessä luvussa siunaaminen mainitaan omana tekonaan, erillään muun muassa kätten päälle panemisesta, kastamisesta ja uhraamisesta. Tästä huolimatta siunaamista pidetään niihin rinnastettavana toimintana. Siunaamista tarkoittava verbi (kr. ”eulogeoo”, εὐλογέω) esiintyy Apostolisissa konstituutioissa usein. Sen käyttö kuitenkin rajoittuu selkeästi liturgiseen kontekstiin, jossa verbi viittaa erityisesti ehtoollisaineitten konsekrointiin. Naisdiakoneja ei siis kielletä siunaamasta yleisesti, vaan vain liturgisissa yhteyksissä.

Mitä puolestaan ovat yllä lainatussa jakeessa mainitut tehtävät, joita presbyteerit tai miesdiakonit tekevät, mutta naisdiakonit eivät? Apostolisten konstituutioiden laatija viittaa tehtäviin, joita muualla samassa luvussa osoitetaan miesdiakoneille tai presbyteereille. Siten naisdiakonit eivät saa konsekroida, panna käsiä päälle, erottaa ja jakaa uhreja. Näiden sijaan heidän on vartioitava ovia.

Toinen jumalanpalveluskontekstissa huomioitava kielto koskee seurakunnan kaikkia naisia, mukaan lukien naisdiakoneja.

Emme velvoita naisia opettamaan kirkossa, vaan ainoastaan uhraamaan rukouksia ja kuuntelemaan opettajia. (AC III, 6, 1)

Jakeessa Apostolisten konstituutioiden laatija kieltää naisia opettamasta. Kieltoa perustellaan samassa yhteydessä moniin Raamatun kohtiin vedoten. Tulkintani mukaan jae viittaa ensimmäiseen kirjeeseen Korinttilaisille: ”Naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo.” (1. Kor. 14: 34) Apostolisten konstituutioiden laatija näyttää toistaneen Korinttilaiskirjeen käskyn, mutta on hienosäätänyt sitä. Toisin kuin Paavali, hän ei kirjoita ”puhumisesta” vaan ”opettamisesta”. Lisäksi hän on poistanut vaatimuksen kuuliaisuudesta ja korvannut sen rukoilemisella ja opettajien kuuntelemisella. Samassa luvussa laatija perustelee opetuskieltoa viitaten Uuteen testamenttiin laajemminkin. Hän luettelee naisia, joita Jeesus olisi voinut lähettää opettamaan, mikäli se olisi ollut välttämätöntä, mutta ei tehnyt niin. Lisäksi laatija viittaa 1. Korinttilaiskirjeen lukuun 11, jossa todetaan, että mies on naisen pää ja jokaisen miehen pää on Kristus. Jos nainen opettaisi miestä, hän asettuisi miehen pääksi.

Perusteluun sisältyy yleisemminkin varhaiskristillisissä teksteissä kannatettu käsitys opettamisen ja hallitsemisen välisestä läheisestä yhteydestä. Niissä ajatellaan, että opettajan suhde oppilaisiin on ylemmän suhde alempaan. Nainen ei siis voi opettaa, toisin sanoen hallita miestä vahingoittamatta luontaista järjestystä. Käsitys perustuu 1. Mooseksen kirjan alkuun, jossa mies asetetaan hallitsemaan naista.
Opettamiskielto koskee Apostolisissa konstituutioissa opettamista liturgisissa yhteyksissä. Sen sijaan muunlainen opettaminen jää vaille tarkempaa kieltoa tai kehotusta. Kirkkojärjestyksessä ei ole mainintaa, joka paljastaisi, saavatko naiset opettaa toisia naisia muualla kuin jumalanpalveluksessa vai koskeeko kielto sekä naisten että miesten opettamista kaikkialla.

Siunaamis- ja opettamiskiellon kautta varmistuu, ettei Apostolisissa konstituutioissa naisdiakoneilla ajatella olevan sellaisia tehtäviä liturgian yhteydessä, jotka tapahtuisivat alttarilla. Kiellot myös osoittavat, että naisdiakonien roolia jumalanpalveluksen aikana halutaan rajata. Muiden toimittaessa liturgian heidän tehtävänsä on vartioida sisäänkäyntien suulla. Kielloista huolimatta naisdiakonien rooli jumalanpalveluksessa on merkittävä. Seurakuntansa ainoina naisina heidän vastuullaan on, että kirkkosaliin kokoontuneiden naisten jumalanpalvelus soljuu eteenpäin hyvässä järjestyksessä.

Kirjallisuutta

Apostoliset konstituutiot: Les Constitutions Apostoliques. Livres I – VIII. Introduction, texte critique, traduction et notes par Marcel Metzger. Sources Chrétiennes 320, 329, 336. AC

Collins, John N.: Diakonia. Re-interpreting the Ancient Sources. New York: Oxford University Press. 1990.

Elert, Werner: Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa. Transl. by Hannu Lehtonen. Vaasa: Luther Kirjat Oy. 2013.

Gryson, Roger: The Ministry of Women in the Early Church. Collegeville: The Liturgical Press. 1976.

Hällström, Gunnar af, Laato, Anni Maria & Pihkala, Juha: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Helsinki: Kirjapaja. 2005.

Madigan, Kevin & Osiek, Carolyn (ed. & transl.): Ordained Women in the Early Church. A Documentary History. Baltimore: The Johns Hopkins University Press. 2005.

Martimort, Aimé Georges Deaconesses. An Historical Study. Transl. by K. D. Whitehead. San Francisco: Ignatius Press. 1986.

Mueller, Joseph G.: ’The Ancient Church Order Literature: Genre or Tradition?’ – Journal of Early Christian Studies Vol. 15, 337–380, 2007.

Olson, Jeannine E.: Deacons and Deaconesses Through the Centuries. Rev. Ed. Saint Louis: Concordia Publishing House. 2005

Pylvänäinen, Pauliina: ’Vartioi ja tee tilaa. Antoiko Apostoliset Konstituutiot naisdiakoneille liturgisen roolin?’ – Studia Patristica Fennica 6 (2017), 39–53.

Pylvänäinen, Pauliina: Agents in Liturgy, Charity and Communication. The Tasks of Female Deacons in the Apostolic Constitutions. Toistaiseksi julkaisematon väitöskirja. Joensuu. 2017.

Steimer, Bruno: Vertex Traditionis. Die Gattung der altchristlichen Kirchenordnungen. Berlin: Walter de Gruyter. 1992.

Weinrich, William: “It Is Not Given to Women to Teach”. A Lex in Search of a Ratio. – Women Pastors? The Ordination of Women in Biblical Lutheran Perspective. A Collection of Essays. Third Edition. Ed. By Harrison & Pless. Saint Louis: Concordia Publishing House. 461–495. 2012.