Memento mori – kuoleman ajatteleminen elämän voimana

Perusta 2 | 2020

Jouko M. V. Heikkinen

Kirjoittaja on teologian tohtori ja palvellut pitkään Halsuassa kirkkoherrana.

Johdanto

Pyrin vastaamaan kysymykseen, miten kristillinen kuolemisen taito auttaa elämään. Vanhastaan tämä yhteys on nähty: ars moriendi est ars bene vivendi – kuolemisen taito on hyvän elämisen taitoa. Kirkkoisä Irenaeus osoitti tämän yhteyden sanoilla: Gloria Dei homo vivens – Kun Jumala saa kunnian, ihminen tulee eläväksi. Varhaisessa luostarilaitoksessa kuoleman muistamisella (memento mori) oli tärkeä merkitys pyrittäessä hyvään elämään. Näin kokivat myös autiomaaisät, jotka vetäytyivät 200- ja 300-luvuilla Egyptin erämaahan rukoilemaan. Siellä he oppivat, kuoleman tietoisuus palvelee aitoa elämää

Jäsennykseni:

1. Kristillisen saattohoidon (ars moriendi) puolustus. Kristillisen kuoleman ja hyvän elämän yhteys voi toteutua.
2. Korkein hyvä, Jumala, vapauttaa hyvään elämään. Hän antaa tuomitulle ja tyhjäksi tulleelle itsensä ja elämänsä. Juuri tästä avautuu näkymä hyvään elämään ja kuolemaan.
3. Ihmisen profeetallinen tehtävä nähdä Jumala kaikessa, myös kuolemassa.
4. Hyvän elämän toteutuminen – kuolevan ja saattajien hyvä osa. Totuus ei ole vain teoreettinen. Siihen kuuluu myös sen mukaan eläminen, harjoitukseen paneminen. Kykeneekö kristillinen saatto tuomaan hyvän elämän kuolinvuoteelle ja siten jokaiseen päivään?

Palliatiivinen hoito ja kristillinen saattohoito (ars moriendi)

Nykyajan hengellisyydelle ja henkisyydelle on ominaista tavoitella täysipainoista ajallista elämää. Tämä tavoite on esillä myös nykyajan kuolevien sielunhoidossa.

Nykyajan lähimmäiskeskeinen sielunhoito palvelee hyvää elämää

Saattohoidon juuret ovat hospitseissa eli saattokodeissa, jotka olivat avoimia kaikkien uskontojen jäsenille. Hengellinen hoito tarkoitti niissä suhdetta Jumalaan Luojana. Kun hengellinen hoito siirtyi nykyaikaisen palliatiivisen hoidon osaksi, se muuttui. Hallitsevaksi tekijäksi tuli humanismi, ihmishuolto. Sielunhoidon luonne paljastuu, kun muistamme, että aina 1960-luvulle saakka sielunhoidon oppikirjat opastivat pappia toimimaan ensisijaisesti armonvälineiden hoitajana kuolevan sairasvuoteen äärellä.

Painopisteen muutokselle on luonteva selitys. Kun kuoleville tahdotaan antaa hengellistä tukea, kohdataan haaste. Kaikilla ei ole elämässään “uskonnollista ulottuvuutta”. Miten luodaan toivoa silloin, kun potilas ei näe sen toteutuvan kuoleman jälkeen? Tässä tilanteessa vaanii vaara: ajatellaan, että lopulta kaikki pelastuvat. Tai hengellisestä hoidosta katoaa iankaikkisen elämän ulottuvuus ja jäljelle jää pyrkimys luoda hyvä elämä vain viimeisiin päiviin.

Toinen kuolemiseen valmistautumista koskeva haaste nousee parantumisen odotuksesta. Jotkut uskovat toivovat, että rukous voi tuoda käänteen kuolevan tilaan. He uskovat, että Jumala voi tehdä ihmeen. Kuitenkaan Jumalan sanan lupaus ei näytä toteutuvan toivotulla tavalla. Kun parantumisen odotuksesta pidetään loppuun asti kiinni, tämä estää valmistautumisen kuolemaa varten. Samalla katoaa mahdollisuus nähdä kristillisen uskon siunaus, joka luo valoa viimeisiin päiviin.

Perinteisen kristillisen sielunhoidon puolustus ja paluu

Kristillisen uskon valossa palliatiivista hoitoa on helppo arvostaa. Siinä tulee esille kristillinen kutsumus huolehtia sairaista ja kuolevista. Kuitenkin kristillinen saattohoito on jotakin erityistä, yllättävää ja jopa räjähtävän erilaista. Kun katsomme, mitä Jeesus opetti ja teki, saamme selvyyden, mitä tuo erityisyys on. Samoin varhaisen kirkon laupeudentyö hahmottaa kristillisen kuolevan hoidon erityisyyttä; Ensiksi, emme huolehdi köyhistä, haavoittuneista, sairaista ja sorretuista vain empatian ja ihmisen hyvinvoinnin vuoksi. Sen sijaan kristittyinä tiedämme olevamme tekemisissä itsensä Kristuksen kanssa, kun kohtaamme sairaita ja kuolevia. ”Sen, mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).

Toiseksi, Jeesuksen parantava palvelu on käsikkäin evankeliumin julistuksen kanssa. Isä lähetti Poikansa ruumiin ja sielun lääkäriksi julistamaan hyviä uutisia köyhille ja parantamaan niitä, joilla on murtunut sydän (Luuk. 4:18; Jes. 61:1). Opetuslapsetkin saivat tehtävän, jossa sairaiden parantaminen ja evankeliumin julistaminen kuuluvat yhteen (Matt. 19:7-8; Mark. 6:13; 16:18).

Kolmanneksi, kun lohdutamme ja huolehdimme sairaista, haluamme palauttaa heidät yhteyteen, jonka sairaus on murtanut. Meidät on kutsuttu luomaan sairaan järkkynyt yhteys Jumalaan ja perheeseen sekä omiin yhteisöihinsä. Ennen kaikkea palauttamaan heidät itselleen. Sairaus ja kuolema rikkovat yhteyden, mutta ne johtavat elämään, jonka Jumalan sana synnyttää.

Jos nämä piirteet toteutuvat, kristillisestä saattohoidosta tulee jotakin erilaista, yllättävää ja voimallista. Olennaista on nähdä, miten kristillinen huolenpito ja uusi elämä syntyvät. Kristillisen uskon ydin on rukouksessa, liturgiassa ja Jumalan palvonnassa. Harjoitamme uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, koska meidät on luotu Jumalan yhteyteen. Emme harjoita uskoa ensi sijassa saadaksemme jotakin hyötyä, voidaksemme paremmin ja tullaksemme paremmiksi ihmisiksi – tai kuollaksemme hyvin. Harjoitamme uskoa sen vuoksi, että olemme vakuuttuneita Jumalasta ja ylösnousseesta Kristuksesta, jotka ovat eläviä todellisuuksia. Siksi lähtevälle ei ole mitään tärkeämpää kuin ylistää ja kiittää kolmiyhteistä Jumalaa. Tietenkin toivomme, että usko vaikuttaa myönteisesti kaikkeen, myös lähtevän viime päiviin. Siten meidän tulee kysyä, olemmeko löytäneet yhteyden kolmiyhteiseen Jumalaan? Tämän jälkeen on mahdollista, että usko ja Jumalan palvonta tuottavat myönteisiä vaikutuksia myös kuoleman kohtaamiseen.

Lopuksi

Palliatiivinen hoito ja saattohoito kertovat rakkaudesta, joka kohdistuu sairaisiin ja kuoleviin. Kristillisen uskon näkökulmasta kuunteleminen ja läsnäolo avaavat oven sille, että Jumalan rakkaus voi saavuttaa heidät.

Korkein hyvä, Jumala, vapauttaa hyvään elämään

Voidaksemme ymmärtää, miten kuoleman muistaminen luo hyvää elämää, meidän tulee aloittaa tarkastelu lujasta teologiasta, Jumalasta.

Jumala – korkein hyvä

Jumala on korkein hyvä ja kaikkein rakastettavin yli kaiken muun, sillä hän jakaa itsensä (bonum est diffusivum sui). Jumala on ääretön hyvyys, joka ei koskaan väsy antamaan. Kristuksessa, joka on syntynyt ikuisuudessa Isästä ja joka on samaa olemusta hänen kanssaan, tosi hyvä laajenee Kolminaisuudesta itsensä ulkopuolelle. Jumalan Poika, kolminaisuuden toinen persoona syntyy neitsyt Mariasta.

Jumala jakaa hyvää pahoille ihmisille. Hänen onnensa on kärsiä toisen puolesta, olla vaatimatta mitään toiselta ja tehdä hyvää toisille ilman palkkiota. Jos tunnemme tämän rakkauden, tulemme Jumalan kaltaiseksi. Tällöin mekin elämme lahjan saamisen ja antamisen kehällä. Voimme löytää tämän onnen, hyvän elämän, siinä määrin, kun tunnemme uskossa Jumalan hyvyyden ja rakkauden, jonka Herra Jeesus on ilmoittanut ja lahjoittanut.

Jumalan korkein hyvä ja erontekemättömyys – antautuminen Jumalan suunnitelmaan

Kun Jumala on korkein hyvä ja kun rakastamme häntä yli kaiken, tämä muuttaa suhtautumisen kaikkeen. Uutta suhdetta elämään kuvaa käsite: erontekemättömyys, suostumus, jättäytyminen (Gelassenheit) kaikkeen, myös kärsimykseen ja kuolemaan.

Saksalainen mystiikka, jota Luther arvosti, teki erontekemättömyydestä eli yhdentekevyydestä peruskäsitteen, joka kuvaa antautumista Jumalalle ja siten myös hyvälle elämälle ja kuolemalle. ”… todella rakastava ihminen rakastaa Jumalaa eli iankaikkista hyvää yhtä hyvin yltäkylläisyydessä kuin puutteessa, niin makeana kuin happamanakin aikana” (Saksalainen teologia -kirja). Jo Augustinus tunsi vapauden ja välinpitämättömyyden asenteen: ”Mihin Kristus, Herra saapui…, siellä ihminen alkaa käyttää tätä maailmaa indifferentisti (yhdentekevästi).”

Ristin Johannes opettaa, miten Jumala synnyttää oikean suhteen ajalliseen elämään. Jumala kutsuu hyvän ja kauniin maailman keskellä ihmisen yhteyteensä. Tätä tarkoitusta varten hän irrottaa sielun asioista, jotka ovat tulleet Jumalan korvikkeeksi. Ihminen kokee tämän piinaavana varsinkin silloin, kun kiinnittyminen katoaviin asioihin on voimakasta ja kun ihminen pitää saamiaan Jumalan lahjoja ominaan. Yön tuskassa Jumala ei kuitenkaan pyri eroon sielusta, päinvastoin. Hän tekee taitavan kirurgin tavoin leikkauksen, jotta ihmisen elämä voisi tulla tuoreeksi ja ihmeteltäväksi.

Näemme siis, miten ihmisen mieli vapautuu luoduista ja suuntaa katseen yksin Jumalaan. Ihminen ymmärtää, että kaikki palvelee suurta tarkoitusta: Jumalan luokse tulemista ja syvää yhteyttä hänen kanssaan (unio).

Ihmisen kiinnittyminen ajalliseen elämään on vahvaa, ja tämän ovat tunnustaneet myös filosofit, kuten Erich Fromm, joka julkaisi neljä vuotta ennen kuolemaansa kirjan Haben oder Sein. Hän kirjoittaa: kaikki, myös ihminen itse, voi tulla haluamisen kohteeksi (Haben), samoin päivittäinen elämä, omaisuus, uskonnon harjoitus, hyvät teot, tietäminen ja ajatukset. Nämä eivät ole sinänsä pahoja, mutta kun takerrumme kohteisiin, niistä tulee kahle, joka rajoittaa vapauttamme. Omistamisen halu ja tarpeiden tyydyttäminen eivät ole inhimillinen perusrakenne. Sen sijaan ihmisellä on syvä kaipaus olemiseen (Sein), pyrkimys paeta omistamisen vankilasta. Kristittyinä osaamme kertoa, miten tuo siirtyminen omistamisesta olemiseen, suorituksista Jumalan armon osallisuuteen, tapahtuu.

Aitoon elämään kuuluvat siten vapaus kaikesta luodusta ja riippuvuus Jumalasta. Koko elämä on tämän oppimista ja samalla luopumisen, kieltäymyksen harjoitusta. On tärkeää tajuta elämän väliaikaisuus ja iankaikkisen elämän pysyvyys. Kuoleman muistaminen on harjoitusta, jossa ihminen opettelee luopumaan kaikesta muusta paitsi Jumalasta. Samalla opettelemme ottamaan vastaan Jumalan ajalliset lahjat kuin pieni lapsi.

Itsensä antaminen Jumalalle, siis tyhjentyminen omistamisesta ja köyhäksi tuleminen, johtaa uuteen luomistyöhön. Jättäessään itsensä ja kaiken Isän käsiin kristitty palaa luomisen hetkeen: Jumala loi ihmisen maan tomusta, tyhjästä. Tämä ihme toteutuu jälleen kuolemassa – vieläkin ihmeellisempänä. Kaiken antaminen Isän käsiin on uuden elämän syntymistä, luomisen ihme, joka toteutuu jo ajallisessa elämässä. Tämän ihmeen avaa Katekismuksen ensimmäisen uskonkohdan tarkastelu.

Kuljemme luontevasti eroon Jumalasta, korkeimmasta hyvästä. Tämän tien kulki myös tuhlaajapoika, joka vaati itselleen kuuluvaa omaisuutta. Hän pyysi itselleen elämää, jonka hän halusi pitää aivan omanaan. Hän halusi sanoa Jumalalle: näpit irti, elämä on minun omani.

Tuhlaajapojan pyynnössä ilmenee, kuinka elämän ottaminen omaksi on varsinainen synti. Se tuli elämäämme jo paratiisin puutarhassa, jossa Aadam ja Eeva söivät hyvän ja pahan tiedon puusta. He suostuivat kiusaukseen ja tahtoivat ottaa omakseen elämän ja valloittaa Jumalan paikan. Tämä oli onnettomuus, sillä ennen lankeemusta Jumala ja Aadam kävelivät ystävinä antaen ja saaden. Synti on irrottautumista tästä ystävyydestä; se on halua ottaa elämä ihan omaksi ja luopua kaiken antamisesta Isälle. Kuitenkin aito elämä saadaan ainoastaan lahjana. Ihmisen hyvänä osana on palauttaa saamamme hyvä Jumalalle kiitoslahjana. Tämän kristitty tekee syvimmällä tavalla kuoleman silmien edessä. Kiitosrukouksena ovat silloin Jeesuksen sanat: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni.” Itseni, ruumiini, sieluni – kaikkeni.

Jumalan mielisuosio, armo saa aikaan suostumisen kaikkeen (Luther)

Miten luterilaisuus sijoittuu tuohon perinteeseen, jossa irrottautuminen elämän omistamisesta on hyvän elämän peruskysymys?
Joulusaarnassaan Luther vastaa kysymykseen, mikä saa aikaan sielun yhdentekevyyden. Hän aloittaa vastaamisen enkelien julistuksesta ”Ja maassa rauha ihmisille, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto”. Kreikankielisestä Raamatusta luemme enkelin viestin: rauha ihmisille, joihin Jumala on mielistynyt. Jumalan mielisuosio – tämä on ratkaisevan tärkeää, kun kohtaamme kuoleman ja menetyksen.

Uusi testamentti vastaa toisaalla kysymykseen, keneen Jumala on mielistynyt. Luukas kertoo, kuinka Jeesuksen kasteen hetkellä taivas avautui ja kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt” (3:22). Isä on siten mielistynyt Poikaansa, Jeesukseen. Vain häneen! Tästä seuraa, että ne ihmiset, joihin Jumala mielistyy, elävät Herran Jeesuksen yhteydessä. Jumalan mielisuosio on niillä, jotka uskovat Kristukseen. Tästä ihminen löytää oikean suhteen elämään ja kuolemaan. Jeesus sanoo: ”Minussa on teidän rauhanne, maailmassa teillä on ahdistus” (Joh. 16:33). Usko Jeesukseen auttaa näkemään, että Jumala on hyvä kärsimyksessäkin. Tästä seuraa uusi näkemys ajallisesta elämästä. Kun kristityt saavat Kristukselta rauhan ja kun Jumala mielistyy heihin, he pitävät kaikkea Jumalan johdatuksena. He eivät napise, vaan sopeutuvat Jumalan tahtoon. He tietävät, että kaiken vaikuttaa Jumala, jonka he ovat saaneet uskossa Isäkseen. Heidän omatuntonsa on täynnä iloa, joka heillä on Kristuksessa. Siksi heistä tuntuu elämässä parhaalta kaikki se, mikä heitä kohtaa. Tämä on elämisen vapautta ja aitoa välinpitämättömyyttä.

Lopuksi

Jumala on korkein hyvä, sillä hän antaa tuomitulle ja tyhjäksi tulleelle itsensä ja elämänsä. Juuri tästä avautuu kristityn uusi asenne elämään: erontekemättömyys.

Ihmisen profeetallinen tehtävä nähdä Jumala kaikessa, myös kuolemassa

Päädyin edellisessä jaksossa siihen, että Herran Jeesuksen tulee olla kuolema-puheen keskiössä. Tästä avautuu ihmisen profeetallinen tehtävä nähdä kuolema pelkkänä naamarina, jonka alla on varsinainen todellisuus − siirtymys elämään. Tämän profeetallisen kutsumuksen saamme omaksua.

Jo Aadam oli profeetta, kun hän antoi nimet eläimille ja luetteloi ne. Hän tunnisti sen, minkä Jumala oli luonut Sanallaan. Tämä profeetallinen tehtävä on nyt Jeesukseen uskovilla: he tunnustavat sen, mitä Jumala on asettanut kuolemaan. Aadam tarvitsi tähän profeetallisen tehtävän hoitamiseen avukseen Eevan. Kun hänet oli tuotu, Aadam puhkeaa lausumaan kauniin runon: ”Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu” (1. Moos 2:23). Tästä huomaamme, kuinka Eevalla oli sivistävä vaikutus mieheen. Elämä on muutakin kuin asioiden nimeämistä. Profeetallisen tiedon kasvu on jatkunut Eevan luomisen jälkeen. Raamatun ilmoitus kuoleman kohtaamisesta syveni 1300-luvulla, jolloin Eurooppaa kohtasi kova järkytys.

Ars moriendin synty – rutto 1300-luvulla

Vuosina 1347–1351 mustaan surmaan kuoli 25 miljoonaa ihmistä, noin neljännes maanosamme asukkaista. Kuolemaan liittyivät yllätyksellisyys ja pelko, sillä kuka tahansa saattoi saada tartunnan. Vainajia oli usein niin paljon, että hautapaikat oli käytettävä uudelleen lyhyin väliajoin. Hautoja kaivettaessa tuli esiin suuri määrä pääkalloja ja luita, jotka asetettiin hautausmaiden laidoille luuaittoihin. Siinä ne muistuttivat kuoleman vallasta ja osoittivat, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia kuoleman edessä. Köyhät ja rikkaat saavat saman kohtalon.

Musta surma heijastui aikakauden kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Runojen keskeiseksi aiheeksi tuli yllättävä ja pelottava kuolema. Jean Le Fèvre kirjoitti vuonna 1376 runon, jolle hän antoi nimen La danse macabre (Kammottava kuolema, kuolemantanssi). Runo levisi kaikkialle Eurooppaan ja toi kuoleman kansan tietoisuuteen. Kuolemantanssi-runo lienee kuvitettu ensimmäisen kerran hautausmaan pylväshallin seinään. Pian kuolemantanssia käyttivät aiheenaan monet taiteilijat, muun muassa Albrecht Dürer (1471–1528) ja Hans Holbein nuorempi (1497–1543). Suomessa kuolemantanssi esiintyy vain Inkoon kirkon seinämaalauksessa, joka on 1500-luvun tienoilta.

Kuoleman keskelle syntyi ars moriendi -kirjallisuus, jonka tarkoituksena oli asettaa ihmiset kuolinvuoteen tilanteeseen kristillisen uskon perustalta. Tähän yhteyteen sopi psalmin aloitus: elämän keskellä olemme kuolemassa (media vita in morte sumus). Kuoleman läsnäolo ja vakavuus olivat tuttuja myös Lutherille. Eräs hänen lauluistaan kuului: elämän keskellä olemme kuoleman saartamia (Mitte wir ym leben sund mit dem tod umbfanden). Viime hetki ja viimeisen tuomion läsnäolo tuotiin ihmisten silmien eteen, jotta kansa etsisi pelastusta ja ottaisi tehtäväkseen auttaa toisia siihen.

Kuoleman ja viimeisen tuomion yhteys näkyi jo Benedictus Nursialaisen (s. 400-luvun lopulla) luostarisäännössä, jossa on ohje: ”Pelkää tuomiopäivää, kauhistu ja vapise helvettiä, ikävöi ikuista elämää henkesi kaikella halulla, kiinnitä katseesi kuolemaan joka päivä. Odota, ole päivittäin valmis kuolemaan.”

1300-luvun kauheassa tilanteessa korostui kuoleman vakavuus ja pelko, jota oli kolmenlaista: kuoleman ajankohta ja tapa, epävarmuus omasta armontilasta ja tuomiolle saapuminen. Kristityltä odotettiin oikeaa taitoa arvioida elämäänsä, ei ylpeänä ja itsevarmana mutta ei myöskään epätoivoisena syntien vuoksi. Hänen tuli erota elämästä nöyryydessä ja kaivata tuonpuoleiseen maailmaan. Tässä hän sai avukseen kirkon, joka tarjosi kuolevalle sakramentit.

”Minä lähden Karitsan häihin”

Myöhäiskeskiajan ihmisen elämää leimasi epävarmuus ja pelko tuomiosta. Siksi ei ole ihme, että Raamatun sanomasta nousi toinen kuolemisen taidon viisaus: kuoleman keskellä elämme. Tuomiosta huolimatta kristitty odottaa kuolemaa iloiten, sillä se on muuttunut Kristuksessa autuudeksi. Tämä merkitsi uutta näkemystä kristityn kuolemasta: siihen ajoittuu Kristuksen toinen tulemus. Jo Uusi testamentti todistaa, kuinka varhaiskristittyjen vaellusta elävöitti Kristuksen paluun odotus. Myös Raamatun viimeiset sanat kuvaavat kristityn valoisaa elämänasennetta ja odotusta: ”Tule, Herra Jeesus.” Kristityt ovat adventin kansaa, ja heidän odotuksensa täyttyy kuolemassa.

Marttyyritkin todistivat halustaan siirtyä uuteen elämään. Niinpä Ignatius Antiokialainen kirjoittaa lähestyvästä marttyyrikuolemastaan: ”Minulle on hyvä kuolla Kristuksessa Jeesuksessa. Minä etsin häntä, joka kuoli puolestamme; minä kaipaan häntä, joka nousi kuolleista puolestamme. Minun syntymäni lähestyy. Antakaa minun ottaa vastaan puhdas valo. Kun tulen perille, olen tosi ihminen.” ”Älkää estäkö minua tulemasta uhratuksi Jumalalle, kun alttari on valmiina. Kirjoitan teille elävänä kaivatessani kuolemaa. Minun haluni on ristiinnaulittu eikä minussa ole mitään tulta, jota jokin maallinen ruokkisi. Mutta minussa on elävä ja selvä vesi, joka sanoo minussa: menen Isän luokse.” Ignatius piti siten kuolemaansa syntymäpäivänään.

Kristus on lahjoittanut kuolemassaan elämän. Siksi kristityn kuolemasta tulee tie täyteyteen, ikuiseen elämään. Niinpä häntä kehotetaan juuri tästä syystä tulemaan kuolemaa silmien edessä. Kuolema on nimittäin muuttunut elämäksi.

Miten tämä tietoisuus kuolemasta ja Kristuksen tuomasta ilosta vaikuttaa ajalliseen elämään? Jo varhaisessa luostarilaitoksessa kuoleman tarkastelulla (meditatio mortis) oli tärkeä merkitys pyrittäessä hyvään elämään (ars bene vivendi). Siirtymys hääjuhlaan, elämän täyttymykseen, estää turhentamasta ajallista elämää. Tässä kristillinen usko poikkeaa ajattelusta, jonka mukaan sielu on vangittuna pahaan aineelliseen maailmaan ja vankilaan (platonismi, gnostilaisuus). Jos näin ajatellaan, tästä seuraa elämän arvon katoaminen.

Kristillinen usko tuo turhuuteen muutoksen: kuoleva ihminen ei jää yksin, vaan Ristiinnaulittu jää hänen luokseen. Näin julman viikatemiehen tilalle tulee lempeä kuolon enkeli, joka saattelee sielun pyhien joukkoon. Usein enkelin sijalla oli itse Kristus: “Ah, Jeesus, ole turvani, vie minut maalle sille, johonka tien sun voittosi aukaisi uskoville. Kun päättyy tämä elämä, uskossa suo mun lähteä, taivaassa koti anna” (Virsikirja, 605:7).

Lopuksi

Aadamin tavoin kristityt ovat profeettoja: he tunnistavat sen, mitä Jumala on asettanut kuolemaan. Vakavuuden ja ilon. Hääjuhla ei tarkoita näkymätöntä taivasta, vaan Jumala luo uuden taivaan ja maan – ja uuden ruumiin. Raamatun sanomassa on olennaista, että taivas tulee maan päälle. Ylösnousemus on uskoa kaikkeen siihen, mitä Jumala, Luoja, tekee aikojen lopuksi koko maailmalle, ja tästä uskova pääsee osalliseksi. Tämä uusi luominen on jo nyt läsnä Kristuksessa. Siksi kristityn profeetallisena kutsumuksena on nähdä, kuinka koko luomakunta ja maailma sekä me sen osana olemme muuttumassa kohti uutta taivasta ja maata. Tästä ajallinen elämä saa niin suuren merkityksen, että sen voi tavoittaa vain hetkittäin ja osittain.

Nyt olemme tulossa vaiheeseen, jossa on syytä etsiä kysymykseen, miten Herran Kristuksen saapuminen kuolevan ihmisen luokse vaikuttaa konkreettisesti elämään.

Hyvän elämän toteutuminen – kuolevan ja saattajien hyvä osa

Lopuksi tarkastelen, miten kristillinen saatto tuo hyvän elämän silloin, kun elämme kuoleman silmien edessä. Kykeneekö se tuomaan hyvän elämän kuolinvuoteelle ja siten myös ajalliseen elämään?

Ylösnousemus jo nyt – kuoleman kokemuksesta vapautuminen

Raamatussa on kertomus Jeesuksesta ja opetuslapsista myrskyävällä Galilean merellä (esimerkiksi Mark. 4:35−41). Vesi viittaa luomista edeltäneeseen alkutyhjyyteen. Aivan alussa Herran henki kulki vesien päällä. Tämä kuvaa Jumalan herruutta kaikenlaisia voimia, kuten epäjärjestystä, vaaraa ja kuolemaa vastaan.

Yön pimeimpänä hetkenä, myrskyn keskellä, Jeesus, Herra, tulee kävellen aaltojen päällä opetuslasten luokse, niin kuin Jumalan henki liikkui alussa vesien yllä. Opetuslapset pelästyvät häntä ja hän sanoo heille: ”Miksi te noin pelkäätte? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?” Nuhtelu vaikuttaa: opetuslapset saavat epäuskon tilalle uskon, ja vielä enemmän: osallisuuden hänen jumalallisesta voimastaan. Jeesus sanoo nimittäin Pietarille: ”Tule” ja hän ” astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo” (Matt.14:29).

Pietarin kävely veden päällä osoittaa, kuinka Jeesukseen uskovat elävät jo nyt ylösnousemuselämää myrskyjen ja heikkouden keskellä. He elävät veden, kaaoksen, yläpuolella. Usko ylösnousseeseen Kristukseen vaikuttaa sen, että uskovat elävät iankaikkisessa vanhurskaudessa ja autuudessa (Vähä katekismus, toinen uskonkohta). He kokevat jo nyt sielunsa ylösnousemuksen. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, he todistavat.

Lutherin ystävä Philipp Melanchthon muisti tuon Raamatun kertomuksen, kun hän oli hukkumaisillaan. Hän osallistui Augsburgin valtiopäiville (1530) luterilaisen osapuolen edustajana. Tehtävän vaikeus sai aikaan sen, että Philipp alkoi horjua uskossaan, joutui epätoivoon ja oli vähällä ratketa kyyneliin. Luther ei osallistunut keskusteluihin katolilaisten kanssa, vaan oli pannaan julistettuna Coburgin linnoituksessa. Ulkopuolisuutensa vuoksi hän suuttui ja oli vaiti eikä vastannut työtoverinsa avunpyyntöön. Silloin Melanchthon lähetti Lutherille vetoomuksen: auttoihan Jeesuskin hätään joutuneita opetuslapsia.

Tuo vetoomus kuultiin, ja Luther vastasi ja näki työtoverinsa epätoivon taustalla halun tulla Jumalaksi ja hallita suuria asioita. Tämä sai aikaan hänessä heikkouden. Luther kutsui myös työtovereitaan nuhtelemaan Melanchthonia. Hän pyysi, että nämä taivuttaisivat Philippin luopumaan halustaan tulla maailman hallitsijaksi sen sijaan, että hän luottaa Jumalan kaitselmukseen. Meidän tulee olla ihmisiä eikä pyrkiä Jumalan paikalle.

Luther käytti auttamisessa voimakasta lääkettä. Hädässä ei auttanut hemmottelu, vaan taistelu ja uhma pahan valtoja vastaan. Outo lohdutus tuotti hyvän tuloksen. Lutherin ei tarvinnut enää olla huolissaan Philippistä, joka vertasi kirjeiden vaikutusta kuolleista herättämiseen. Hän todisti, kuinka Luther oli nostanut hänet ylös kuolemasta lohdutuksella ja kunnon moittimisella (ks. 2. Tim. 4:3; Tiit. 1:13).

Herran Kristuksen saapuminen aaltojen päällä ja myrskyn tyynnyttäminen paljastavat hänen herruutensa, jonka hän osoittaa hädässä apua etsivälle. Sen saaminen on varmaa. Onhan kristillinen kaste kuoleman kuolemista mutta myös uutta elämää: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:3−4).

Murheen ja avun jakaminen sairaan luona

Sairaus ja tietoisuus kuolemasta järkyttävät suhdettamme perheen jäseneen, omaiseen ja ystävään. Kuitenkin juuri silloin voi syntyä ja vahvistua syvä yhteys heihin. Myös seurakunnan jäsenyys, kristittyjen yhteys, voi tulla eläväksi ja todelliseksi. Miksi näin tapahtuu?

Kun perheen jäsen sairastuu vakavasti tai kun itse puemme yllemme sairaalan vaatteet, murhe valtaa mielen. Tunnemme häpeääkin, sillä sairaus ja kuoleman läheisyys murtavat onnellisen yhteiselämän unelman. Tähän olemme panneet toivomme. Sairaus särkee sen, ja petymme toisiin, ja jos hyvin käy myös itseemme. Tästä pettymyksestä alkaa tie, joka johtaa todelliseen yhteyteen. Vasta silloin kun suhteemme toisiin saa epämieluisia ja rumia ilmauksia, se voi tulla aidoksi yhteydeksi.

Se, joka haluaa elää oman haavekuvansa mukaisesti, vaatii Jumalaa ja toisia ihmisiä sitä toteuttamaan. Hän vaatii lähimmäiseltään palveluksia ja arvostelee heitä ja Jumalaakin, elleivät he täytä odotusta. Sairas ihminen tuottaa pettymyksen ja on moite toisille. Tämä epämiellyttävä tila ei kuitenkaan ole umpikuja, vaan se herättää toivon paremmasta, aidosta yhteydestä.

Todellisen ja aidon yhteyden perusta on toisaalla kuin omissa unelmissamme. Jumala laskee sille perustan: hän yhdistää meidät ensin Jeesuksen Kristuksen kanssa. Samalla syntyy aito yhteys lähimmäisiin, ja silloin kriisin kokeneista ihmisistä syntyy pieni seurakunta. Kukin sen jäsenistä saa osakseen Jumalan rakkautta.

Pieni seurakunta alkaa elää uudella tavalla. Kenenkään ei tarvitse vaatia toiselta eikä moittia toista. Sen sijaan Jumala antaa perheen jäsenet ja ystävät toisilleen veljinä ja sisarina: heillä on yhteinen Jumala Isänä ja äitinä kristillinen seurakunta, jonka henkilöitymä on neitsyt Maria. Veljet ja sisaret elävät anteeksiannosta ja Jumalan lupauksista. He eivät kiusaannu, vaikka Jumala ei anna sitä kaunista ja hyvää, mitä toivomme lähimmäisiltämme. Sen sijaan suostumme siihen, että elämme yhdessä synnin ja hädän keskellä Jumalan armosta. Vaikka sairaus ja kuolema, synti ja väärinkäsitykset rasittavat keskinäistä elämäämme, olemme silti veljiä ja sisaria.

Eikö toisen sairaus ja nurjamielisyys anna aiheen kiittää Jumalaa siitä, että itsekin saamme rohkeuden elää Jumalan anteeksiannosta? Eikö veljeni tuottama pettymys koidu minulle terveelliseksi opetuksesi siitä, etten minäkään voi elää suorituksista. Näiden sijasta toivoni on Jumalan sanassa ja teoissa, jotka yhdistävät silloinkin, kun toive kauniista yhteydestä on särkynyt. Siellä missä onnellisen yhteiselämän haavekuva häipyy, sarastaa kristillisen yhteyden päivän tulo (Dietrich Bonhoeffer).

Lopuksi

Näimme, miten usko Kristukseen sisältää osallisuuden hänen herruudestaan ja voitostaan. Siksi umpikujassa avautuu tie uuteen elämään. Usko vaikuttaa myös yhteiselämään, jossa koemme eräänlaisen kuoleman. Toiveemme onnellisesta yhteydestä särkyy, mutta yhteys palautuu uutena ja tuoreena, kun särkyneistä suhteista syntyy pieni seurakunta. Tämän voi elää todeksi jo nyt.

Viimeksi

Kuoleman muistaminen ei ole pelottavaa ja kammottavaa, vaikka joidenkin tapa asettaa keraaminen pääkallo työpöydälle voi siltä vaikuttaa. Väistämättömän ihmisen osan hyväksyminen on terveellistä ja parantavaa, kun se johtaa toivoon ja jopa iloon. Ikuinen elämä, jonka Jeesus Kristus lupaa, on tuo toivomme. Tällainen kuoleman hyväksyminen auttaa elämään läsnäolevasti jo nyt.

Kuoleman muistaminen tulisi siten liittää jokapäiväiseen elämään. Christian Scriver (1629–1693) piti tätä jopa huvituksena. Sen harjoittaminen kuulostaa vaativalta, mutta uskon valossa kuoleman kohtaamisessa on kyse yhteydestä Jumalaan ja sen syvenemisestä. Tämä on kristitylle kaikkein tärkeintä, suuri ilon aihe. On syytäkin, sillä jokahetkinen kuolemisen uhka saa uuden sisällön.

Kuoleman muistaminen, joka tapahtuu toivossa ja ilossa, palvelee elämää – syystä Scriver kirjoittaa huvituksesta. Monet ovat pysähtyneet elämän kiireiden ja paineiden keskellä ja etsineet vastausta kysymykseen, onko tässä nyt kaikki, mitä on. Tällöin he ovat miettineet kuolemista. Loppuuko siinä kaikki? Kuoleman muistaminen on johtanut heidät oivallukseen: kuoleman jälkeen alkaa tosi elämä, ja Herra Jeesus lahjoittaa sen. Tämä löytö korjaa näkemyksen ajallisesta elämästä, erityisesti kärsimyksestä. Synkkyys saa väistyä kaikkialta.

Memento mori! Kun tunnemme kuolemassa Jumalan läsnäolon, voimme löytää aidon elämän. Herra Kristus on muuttanut kuoleman elämäksi!