Perusta  6 | 2016

Craig P. Jennings, M.A., Ph.D.

(suomentanut Sinikka Mäkelä painamattomasta käsikirjoituksesta vuodelta 1991)

Kirjoittaja on toiminut professorina Free Lutheran Theological Seminary -oppilaitoksessa Minneapolisissa. Nykyään hän on sitä ylläpitävän luterilaisen kirkon Association Free Lutheran Church pappina Bottineaussa Pohjois-Dakotassa lähellä Kanadan rajaa. Hänen äitinsä sukujuuret ovat Suomessa. Artikkeliin liittyvä Luther, rukouksen mies julkaistiin lehtemme edellisessä numerossa. Tekstin runsas viitteistö on tilan puutteen vuoksi karsittu lukuun ottamatta monia suoria lainauksia 55-osaisesta laitoksesta Luther’s Works = LW.

Johdanto

Uskonpuhdistuksen aika toi kristillisen julistamisen kehitykseen historiallisesti terävimmän muutoksen, joka oli hyvin radikaali. Keskiajalla kyllä saarnattiin paljon ja oli monia huomattavia saarnaajia, mutta keskivertokirkossakävijän kuulema sanoma ei juuri keskittynyt Jeesukseen Kristukseen eikä pohjautunut Raamatun tekstiin. Useimmissa saarnoissa oli monimutkainen rakenne ja ne kehittelivät jotakin saarnaajan valitsemaa aihetta: teologista kysymystä, tiettyä hyvettä tai syntiä tai kristityn elämässä esiintyvää ongelmaa.

Vallalla oli hyvin tiukka kaava. Ensiksi tuli johdanto. Sitten ongelma jaettiin moniin osiin ja analysoitiin. Saarnaajat marssittivat esiin filosofisia argumentteja kantansa todistamiseksi. He lainasivat kirkkoisiä auktoriteetteinaan ja luettelivat kohtia ja alakohtia, pää- ja alaopetuksia – kaikki loogisen täsmällisesti ja spekulatiivisen kyvykkäästi esitettynä. Puhujasta riippuen saarnassa saattoi olla Raamattua paljon tai vähän. Pyhimyksillä oli usein näkyvä osa. Saarnaan ei kuitenkaan suhtauduttu kovin vakavasti, koska sakramentti oli tärkeintä.

Sitä vastoin uskonpuhdistuksen saarnat olivat raamatullisia, sisälsivät polemiikkia ja keskittyivät armoon. Niistä tuli myös evankelisen jumalanpalveluksen keskus.

Henkilö, joka sai aikaan tämän suuren vallankumouksen, oli tietenkin Martti Luther. Melanchthon oli tutkija, Calvin oli teologi, Cranmer oli uskonnollinen valtiomies, mutta Luther oli julistaja. On arvioitu, että hän piti elinaikanaan 4000–10000 saarnaa, joista 2300 on säilynyt. Itse asiassa suuri uskonpuhdistaja julisti aina. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Roland Bainton toteaa: ”Hän opetti aina, tapahtuipa se sitten luokkahuoneessa tai saarnatuolissa; ja hän saarnasi aina, tapahtuipa se sitten saarnatuolissa tai luokkahuoneessa.”

Julistamisen tärkeys

Luther aloitti saarnaajanuransa Erfurtin augustinolaisluostarin ruokasalissa: ”Minun oli pakko saarnata. Voi, kuinka pelkäsinkään saarnatuolia!” Jumala oli kuitenkin kutsunut hänet saarnaajaksi. Luther tunsi hänen pakottavan kätensä päällään koko elämänsä ajan.  Kaikkien saarnaajien tavoin hän kadotti julistamisen intonsa ajoittain. Hän kuitenkin ymmärsi, miten ehdottoman tärkeää se oli. Se mikä tekee kirkosta ”kauniin” ja ”puoleensavetävän”, hän kirjoitti kerran, on hyvä saarna ja vilpitön rukous (LW 2, 334).

Vuoden 1530 alussa Luther kuitenkin lopetti saarnaamisen. Muutamaa saarnaa lukuun ottamatta wittenbergiläiset eivät enää kuulleet häntä ennen kuin saman vuoden syksyllä. Hän lopetti – ja aikoi lopettaa loppuiäkseen – koska hänet oli vallannut voimakas masennus, jota lisäsi, että wittenbergiläiset eivät reagoineet hänen sanomaansa.

Luther oli marraskuun kahdeksannen päivän saarnassaan vuonna 1528 varoittanut, että hän saattaisi lakata saarnaamasta wittenbergiläisille. Muistuttaessaan seurakuntaa siitä, että oli menossa kolehtiviikko, hän torui ihmisiä:

Monet teistä eivät halua antaa lanttiakaan. Te kiittämättömät, teidän tulisi hävetä. Kadun, että ollenkaan vapautin teidät tyranneista ja paavinuskoisista. Te kiittämättömät elukat ette ole evankeliumin arvoisia. Ellette tee parannusta, lopetan ennemmin saarnaamisen kuin heitän helmiä sioille.

Kokeilepa tällaista puhetta jonakin pyhäaamuna!

Uudenvuodenpäivänä 1530 Luther sitten lopetti. Tuskin oli saarna sinä aamuna alkanut, kun säikähtänyt Wittenbergin seurakunta kuuli: ”Saarnaisin mieluummin vesikauhuisille koirille, koska ei kannata puhua teille ja se loukkaa minua. Siispä jätän saarnaamisen pastorille ja hänen apulaisilleen. Minä pysyttelen luennoissani.”

Luther ei kuitenkaan pysytellyt luennoissaan. Useita kuukausia myöhemmin hän sanoi seuraavat paljastavat sanat Augsburgiin kokoontuneille papeille:

Ei ole kysymys siitä, että meitä suuresti ilahduttaisi saarnata. Minun korviani ei mikään viesti miellyttäisi enempää kuin se, joka siirtäisi minut pois saarnavirasta. Otaksun olevani hyvin väsynyt siihen ihmisten suuren kiittämättömyyden takia, mutta vielä paljon enemmän niiden sietämättömien vaikeuksien vuoksi, joita Paholainen ja maailma minulle jakavat. Mutta sieluparat eivät anna minun levätä. Sitten on myös mies nimeltä Jeesus Kristus. Hän sanoo: Ei! Häntä minä oikeuden mukaan seuraan kuten sitä, jolle kuulun ansion mukaan enemmän.

Pitkän saarnakokemuksensa ja Jumalan antaman perspektiivin valossa Luther oivalsi, että hän ja

muut hänen aikansa evankeliset saarnaajat puhuivat samanlaisille seurakunnille kuin apostolit

aikanaan – seurakunnille, joissa ihmiset etsivät ”uutta oppia korvasyyhyynsä” ja ovat ”saaneet

kyllänsä terveestä opista”. On suuri tragedia, hän huomautti surullisena, että ”mitä useammin me

saarnaamme ja opetamme, sitä kyllästyneemmiksi ja välinpitämättömämmiksi ihmiset tulevat”.

Kaikesta huolimatta ”meidän tulisi astua esiin importune, opportune (sopivalla ja sopimattomalla

ajalla)”, koska itse kunkin meistä on tehtävä tiliä Jumalalle siitä, miten otamme Sanan vastaan.

Toki ollaksemme saarnaajia kaikkina aikoina meidän tulee ahkerasti tutkia Jumalan sanaa. Vuonna 1542, alle neljä vuotta ennen kuolemaansa, suuri uskonpuhdistaja esitti vetoomuksen:

Jotkut pastorit ja saarnamiehet ovat laiskoja ja kelvottomia. He eivät rukoile. He eivät opiskele. He eivät lue. He eivät tutki kirjoituksia […] ikään kuin ei olisi tarvetta lukea Raamattua tätä tarkoitusta varten. […] He ovat vain papukaijoja ja naakkoja. […] Kutsu kuuluu: valvo, opiskele, lue ahkerasti. Totisesti et voi lukea liikaa Raamattua. Sitä, mitä luet, et voi lukea liian huolellisesti, ja mitä luet huolellisesti, et voi ymmärtää liian hyvin, ja minkä ymmärrät hyvin, sitä et voi opettaa liian hyvin, ja minkä opetat hyvin, sitä et voi elää liian hyvin. Paholainen, maailma ja oma lihamme taistelevat ja raivoavat meitä vastaan. Siksi, rakkaat herrat ja veljet, pastorit ja saarnaajat, rukoilkaa, lukekaa, ahkeroikaa. […] Tämä paha, häpeällinen aika ei ole sopiva hetki laiskotella, nukkua ja kuorsata.

Saarnaaminen on todellakin jalo, tärkeä ja vaativa työ, mutta sitä keskivertoseurakuntalainen ei osaa arvostaa:

Minun olisi kyllä vaikeaa istua satulassa. Haluaisinpa kuitenkin nähdä ratsastajan, joka pystyisi istumaan hiljaa kokonaisen päivän ja tuijottamaan kirjaa huolehtimatta tai uneksimatta tai ajattelematta mitään muuta. Kysykää vaikkapa kirjurilta, saarnaajalta tai puhujalta, kuinka paljon työtä puhuminen ja saarnaaminen vaativat. […] Kynä on kyllä varsin kevyt. […] Mutta tässä työssä ihmisruumiin paras osa (pää), jaloin jäsen (kieli) ja arvokkain työ (puhe) kantavat suurimman osan taakasta ja raatavat kovimmin, kun taas toisenlaisessa työssä joko käsi, jalka, selkä tai muut jäsenet tekevät työtä yksin, niin että ihminen voi iloisesti lauleskella tai laskea vapaasti leikkiä, mitä saarnan kirjoittaja ei voi tehdä. Kolme sormea tekee kaiken (kirjoittamistyön) […] mutta koko ruumiin ja sielun on oltava työssä mukana.

Vuonna 1543 Luther palaa saarnaamisen tärkeyteen. Se on tärkeää ensiksikin, koska Jumala on säätänyt sen ”tekemään kirkon paremmaksi”. Kun Jumalan sana ”asuu rikkaana kirkossa”, tapahtuu muutos. Toiseksi saarnaaminen on ratkaisevan tärkeää viimeisen tuomion valossa. Jos yhtäältä pastorit ovat uskollisesti julistaneet koko Raamattua, kukaan ei voi Jumalan edessä turvautua tekosyihin tuona suurena päivänä. Kukaan ei voi syyttää pastoriaan siitä, että tämä olisi säästellen paljastanut Jumalan totuutta tai ei olisi paljastanut sitä lainkaan. Toisaalta uskollinen sananjulistus myös ”vapauttaa meidät” pastorit, kun seisomme Herran edessä. Kolmanneksi julistaminen on tärkeää, koska sen sisältö on ”Herran sanan kallisarvoinen lahja”. Neljänneksi julistamisen lopullinen tarkoitus on, että se kajahtaa ”Jumalan kunniaksi”.

Jeesuksen Kristuksen kirkko ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman tervettä julistusta. ”Kun julistaminen loppuu, ei myöskään uskoa, rukousta eikä sakramenttien oikeaa käyttöä ei voi esiintyä” (LW 2, 84). Ellei ole ”hurskaita ja oppineita julistajia”, voi seurauksena olla vain hengellinen tuho (LW 3, 78). Luther ei siksi liioittele:

Pahinta maan päällä on väärä julistaja. Hän on pahin ihminen maan päällä. Ketään varasta, murhamiestä tai roistoa ei voi verrata häneen. Nämä eivät ole yhtä pahoja kuin on julistaja, joka hallitsee ihmisiä Jumalan nimissä – ja johtaa heidät helvetin syvyyteen väärällä julistuksellaan.

Saarnaaminen oli Lutherille niin tärkeää, että hän nousi saarnatuoliin usein pelokkain mielin. Toisin kuin monet saarnaajat, joilla on perhosia vatsassa ja joiden polvet tutisevat, koska he arastelevat seistä ihmisten edessä tai pelkäävät, etteivät saarnaa hyvin, Lutheria pelotti julistamistehtävän valtavuus. ”Olen usein ollut pelästynyt ajatellessani, että minun oli puhuttava Jumalan valtasuuruudesta ja jumalallisesta luonnosta hänen edessään” (LW 54, 158). Siksi hän ennen saarnaa rukoili tähän tapaan: ”Rakas Herra Jumala, haluan julistaa sinun kunniaksesi. Haluan puhua sinusta, kirkastaa sinua, ylistää sinun nimeäsi. Vaikken voi itsessäni tehdä sitä hyvin, rukoilen, että sinä tekisit siitä hyvää.” (LW 54, 157–158.)

Julistaminen on kuitenkin enemmän kuin Jumalasta puhumista. Jumala itse puhuu siinä sanassaan ja sen välityksellä. Koska koko Raamattu on Jumalan Hengen synnyttämä ja siksi kokonaan virheetön, pastorin tulisi voida sunnuntaiaamuna lähteä saarnatuolista ja sanoa: ”Tässä puhuu Jumala.” Sen pastorin, joka ”ei voi näin kerskua saarnastaan, pitäisi pysyä erossa saarnaamisesta, sillä totisesti hän kieltää Jumalan ja pilkkaa Jumalaa.”

Minä kyllä kuulen saarnan, mutta kuka puhuu? Pappiko? Ei todellakaan! Ette te pappia kuule. Ääni on tosin hänen; mutta minun Jumalani puhuu sanan, jota pappi saarnaa tai puhuu. Siksi minun pitäisi kunnioittaa Jumalan sanaa, että minusta tulisi Sanan hyvä oppilas.

Lutherin väitteiden valossa on varmasti oikein todeta, että Luther pitäytyi Kristuksen todelliseen läsnäoloon (reaalipreesenssiin) saarnatessaan.

Julistamisen peruspiirteitä

Kunnianarvoisan C. F. W. Waltherin mielestä saarnaajien on oltava erityisen selvillä kahdesta opista. Ensimmäinen ja tärkein on vanhurskauttaminen. ”Heti sen kannoilla” tulee lain ja evankeliumin oikea ymmärtäminen. Lutherilla oli selvä käsitys näistä kahdesta toisiinsa läheisesti liittyvästä opista. Hänelle ne olivat kaiken evankelisen julistamisen tärkein piirre.

Kun Luther toistuvasti korosti lain ja evankeliumin eroa, se ei johtunut hänen rakkaudestaan teologisiin hienouksiin vaan seurasi henkilökohtaisesta kamppailusta ja pastoraalisesta huolenpidosta. Luther taisteli vuosia synnin ja syyllisyyden orjuudessa löytämättä mistään helpotusta tai vapautusta. Vasta kun hän tuli ymmärtämään lain ja evankeliumin ja löysi sen totuuden, että Jumala hyväksyy uskovan syntisen armosta, kun tämä uskoo Jeesukseen Kristukseen, hän löysi elämän ja pelastuksen, vapauden ja ilon. Tunnetun tornikokemuksen jälkeen (vuonna 1518) Luther alkoi huolellisesti erottaa lain ja evankeliumin omissa saarnoissaan. Hän myös ilmoitti, että lain ja evankeliumin tulisi kuulua jokaisen saarnaajan työkalupakkiin:

Julistaja on kuin puuseppä. Hänen työkalunsa on Jumalan sana. Koska materiaalit, joita hän työstää, vaihtelevat, hänen ei pitäisi aina noudattaa samaa menetelmää saarnatessaan. Tuottaakseen vaihtelua kuulijoilleen hänen tulisi joskus lohduttaa, joskus pelästyttää, joskus moittia, joskus rauhoitella. (LW 54, 31.)

Jos julistaja kuitenkin erehtyy puolelle tai toiselle, on parempi erehtyä julistamaan liian paljon evankeliumia kuin liian vähän lakia.

Jos saarnaat uskoa, ihmiset tulevat veltoiksi eivätkä halua tehdä mitään hyvää, palvella tai auttaa ketään. Mutta ellet saarnaa uskoa, ihmiset säikähtyvät sydämessään ja kokevat tulevansa hylätyiksi. […] Tee niin kuin haluat; mikään ei tunnu auttavan. Oli miten oli, uskoa Kristukseen tulisi kuitenkin saarnata, sitä pitää saarnata. Kuulisin paljon mieluummin ihmisten moitetta siitä, että saarnaan liian suloisesti ja saarnani estää ihmisiä tekemästä hyviä töitä (vaikka se ei pidäkään paikkaansa) kuin olisin ollenkaan julistamatta uskosta Kristukseen, sillä silloin ei aroille, pelästyneille omilletunnoille olisi mitään apua. Siksi tahtoisin, ettei sanomaa uskosta Kristukseen unohdettaisi, vaan että se yleisesti tunnettaisiin. Se on hyvin suloinen sanoma, täynnä silkkaa iloa, lohtua ja armoa. Minun on tunnustettava, etten itsekään ole sitä vielä täysin käsittänyt. Meidän on sallittava, että toiset […] kääntävät sanoman väärän turvan julistukseksi; toiset taas […] herjaavat meitä […] ja sanovat, että [saarnaamalla niin paljon Kristusta] teemme ihmisistä laiskoja ja siten estämme heitä saavuttamasta täydellisyyttä.

Saarnan suuri teema on vain ”Jumalan kunnia Jeesuksessa Kristuksessa” – erityisesti hänen sovituskuolemansa meidän edestämme ja hänen ruumiillinen ylösnousemisensa:

Me saarnaamme aina häntä, tosi Jumalaa ja tosi ihmistä, joka kuoli meidän syntiemme tähden ja nousi kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Tämä voi vaikuttaa rajoittuneelta ja yksitoikkoiselta aiheelta ja sellaiselta, joka on pian loppuun kulutettu, mutta emme koskaan pääse sen päähän.

Ellei joku julista Kristuksen evankeliumia, hän ”on eräänlainen rutto kirkolle”, ja hänen saarnansa on ”filosofoivaa, rationalistista ja todella turkkilaista julistusta” (LW 2, 249). Siksi on helppo arvioida julistusta: miten saarnaaja käsittelee Jeesusta Kristusta? Jos Kristus puuttuu sanomasta tai hänet on sysätty taustalle, on sellainen saarna ipso facto huono. Vuoden 1521 palmusunnuntain saarnassaan Luther totesi: ”Kristillisissä seurakunnissa saarnaajaa tulisi arvioida sen mukaan, julistaako hän yksin Kristusta, niin että ihmiset saavat tietää, mihin he voivat luottaa ja mille he voivat perustaa omantuntonsa.” Nykyajan karismaatikot, erityisesti luterilaiset karismaatikot, tarvitsevat muistutusta tästä totuudesta. Heidän tarvitsee kuulla uudestaan Lutherin sanat: ”Pyhä Henki tahtoo saarnata yksin Jeesuksesta Kristuksesta; Pyhä Henki parka ei mistään muusta tiedä.”

Kristus-keskeisen julistuksen tulisi olla käytännöllistä eli aina suuntautua tavallisen seurakuntalaisen tarpeisiin:

Meidän pitäisi aina saarnata asioista, jotka soveltuvat tiettyyn paikkaan ja tiettyihin henkilöihin. Kerran muuan saarnaaja julisti, että naisen on väärin hankkia imettäjä lapselleen, ja omisti koko saarnansa tämän asian käsittelemiseen, vaikka hänellä oli seurakunnassaan vain köyhiä kehrääjänaisia, joihin tämä kehotus ei soveltunut. Samanlainen oli se saarnaaja, joka saarnatessaan sairashuoneella iäkkäille naisille ylisti avioliittoa ja kehotti siihen. (LW 54, 138)

Käytännöllinen saarna merkitsee myös, että saarnaajan tulisi käyttää arkielämän kieltä. Kun teologit kokoontuvat väittelemään teologiasta, he voivat halutessaan käyttää niin oppineita termejä, että itse Jumalakin hämmästyy, mutta kun he seisovat ihmisten edessä julistamassa, heidän pitää puhua sanoilla, joita Hannu ja Kerttu ymmärtävät.

Esimerkiksi helmikuussa 1537 Luther saarnasi Schmalkaldenin liiton kokoontumisessa tekstinään 1. Joh 4. Hän totesi yksinkertaisesti, ”että Kristus asuu meissä uskon ja armon kautta, tekee meissä työtään ja puolustaa meitä ja pelastaa meidät”. Sitten hän sairastui. Andreas Osiander kutsuttiin saarnaamaan. Nähtävästi hänestä tuntui, että Lutherin saarnasta puuttui tarvittava skolastinen tarkkuus. Niinpä Luther sanoi: ”Hän nuhteli minua avoimesti, vaikkei nimeltä, kaikkien oppineiden miesten edessä. Kristus, hän sanoi, asuu meissä essentiaalisesti jne.”  Osiander voi olla kaunopuheinen, noudattaa jäsentelyä ja pitää kiinni kaikista retoriikan säännöistä, Luther sanoi, ”mutta hän ei opeta ihmisiä” (LW 54, 383).

Vaikka Luther ei suurestikaan arvostanut Osianderin saarnaa, hän kehui saarnaa, jonka Joachim Mörlin oli pitänyt Wittenbergissä kesäkuussa 1540. Se oli hyvä, ihmiset saattoivat ”viedä sen kotiin mukanaan”. Mörlinin tavoin Lutherkin näki vaivaa saadakseen saarnasta käytännöllisen. Oikeastaan hän ei ollut niinkään kiinnostunut saarnaamaan kouralliselle oppineita ja professoreita kuin tavalliselle kansalle:

Kristus olisi voinut opettaa syvällisesti, mutta hän halusi puhua sanomansa mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta tavallinen kansa voisi ymmärtää. Hyvä Luoja, kirkossa on 16-vuotiaita tyttöjä, naisia, vanhoja miehiä ja talonpoikia, eivätkä he ymmärrä yleviä asioita! […] Paras saarnaaja on se, joka osaa opettaa koruttomalla, lapsenomaisella, yksinkertaisella ja kansanomaisella tavalla. (LW 54, 383–384.)

Jos kriittiset ja vaativat seurakuntalaiset, joilla on hienostunut maku, eivät pitäneet yksinkertaisesta, maanläheisestä saarnasta, niin ”ovi oli avoinna”.

Pöytäpuheissaan Luther summaa yhdeksän tärkeää ominaisuutta, jotka saarnaaja tarvitsee:

1. Hänen pitäisi pystyä ”opettamaan systemaattisesti”.
2. Hän tarvitsee hyvää huumorintajua.
3. Hänen tulisi osata puhua hyvin.
4. ”Hänellä pitäisi olla hyvä ääni.”
5. Hän tarvitsee hyvää muistia.
6. Hänen pitäisi tietää, milloin lopettaa.
7. Hänen pitäisi olla varma opistaan.
8. Hänen tulisi olla valmis panemaan elämänsä, omaisuutensa ja kunniansa alttiiksi Sanan puolesta.
9. ”Hänen pitäisi sietää sitä, että jokainen ivaa ja pilkkaa häntä itseään.”

Suora ja ehdoton saarnaaminen tosiaan raivostuttaa Paholaisen, joka vuorostaan piinaa saarnaajaa ”vainolla, vihalla, halveksunnalla, antipatialla ja lukemattomilla tuhon töillä” (LW 2, 334). Hän ei nostata vastustusta ja vainoa vain maailmalta yleensä vaan myös ystäviltä ja perheenjäseniltä:

Kukaan ei usko, kuinka vaikeaa on yhden miehen vastustaa kaikkien muiden kirkkojen yhteistä mielipidettä, taistella hyvin hyvien miesten ja hyvin hyvien ystävien näkemyksiä vastaan, tuomita nämä ja opettaa, elää ja tehdä kaikki heitä vastustaen (LW 2, 56).

Kaikesta huolimatta Jumalan kutsuman julistajan on seurattava Nooan esimerkkiä, tuon suuren vanhurskauden saarnaajan, jonka rohkea julistus on ”ikuisena esimerkkinä hänen jälkeläisilleen ja jonka uskoa, kestävyyttä ja uutteruutta saarnatyössä hänen jälkeläisensä voivat ihailla ja jäljitellä” (LW 2, 27).

Julistamisen menetelmä

Valmistautuminen

Kunnolla valmistautunut saarnaaja on sivistynyt saarnaaja. Monet tutkimusalat auttavat saarnaajaa, mutta erityisesti Luther arvosti kreikan ja heprean taitamista. Ellei osaa Raamatun kieliä, se ei ole vain ”synti ja puute” (LW 45, 364), vaan ”ellei hallitse näitä kieliä, ei voi julistaa Jumalan sanaa”:

Vaikka yksinkertaiset julistajat, jotka eivät osaa kieliä, voivatkin julistaa uskoa ja evankeliumia, on sellainen saarna vaisua ja kesyä. Ihmiset lopulta väsyvät ja kyllästyvät siihen, ja se lankeaa maahan. Mutta kun saarnaaja taitaa kielet, hänen julistuksessaan on tuoreutta ja elinvoimaa. Sanaa käsitellään kokonaisuudessaan, ja usko uudistuu jatkuvasti, kun käytetään aina vaihtelevia sanoja ja kielikuvia. (LW 45, 365.)

Kun tämä perusopiskelu on suoritettu, mitä sitten seuraa? Mitä periaatteita tulisi pastorin noudattaa viikoittaisessa saarnan valmistuksessaan hartaan rukouksen lisäksi? Lutherille viikoittainen valmistautuminen merkitsi pääasiassa ahkeraa tutkimista. Jos kuvitellaan, että Raamattu on puu täynnä ihania hedelmiä, saarnaajan tehtävänä on ravistella sitä voidakseen kerätä niitä mahdollisimman paljon. Tämä ei tarkoita, että hänen pitäisi vain ravistaa puuta ylimalkaisesti, vaan hänen täytyy ravistaa jokaista oksaa erikseen, niin ettei hän menetä yhtään hedelmää. Syvällinen Sanan tutkiminen on siis välttämätöntä. Saarnassa vuodelta 1532 Luther huomautti:

Jotkut saarnaajat ovat varsin varakkaita ja ovat keksineet helpon tavan saarnata. He eivät enää tarvitse Raamattua tai opiskelua, sillä kaikissa tapauksissa he voivat kertoa ihmisille: ”Rakkaat seurakuntalaiset, olkaa tyytyväisiä; uskokaa mitä tahansa Kristus tarkoittikin; siinä teille on aivan kylliksi.” Kukapa ei voisi saarnata tällä tavalla? Kukapa ei olisi mielellään oppilas, jos voisimme välttyä saarnaamisen ja opettamisen työstä ja jättää tämän työn Kristukselle ja sanoa: ”Minä uskon, mitä Kristus uskoo” tai vielä paremmin: ”Annan Kristuksen uskoa puolestani ja huolehtia siitä, mitä minun tulee uskoa”? Voi, kuinka hienoja kristittyjä ja loistavia ihmisiä olisimmekaan! Tätähän paavinuskoiset nykyään toistavat: he uskovat, mitä kirkko uskoo. Kerrotaan, että puolalaiset sanovat: ”Minä uskon, mitä kuninkaamme uskoo.” Miksipä ei? Miten voisi olla olemassa parempi usko, sellainen, joka vaatisi vähemmän työtä tai huolta kuin tämä?

Ei ole yllättävää, että pitäessään syvällistä Raamatun opiskelua näin suuressa arvossa Luther oli sitä mieltä, että aika, jonka pastori käyttää itse Raamatun tekstiin valmistellessaan saarnaa, on paljon tärkeämpi kuin aika, jonka hän käyttää kommentaarien tutkimiseen. Pastorin ei tule hylätä kommentaarejaan, mutta Luther pelkäsi, että Raamattu ”hautautuu paljon raamattukirjallisuuden alle ja teksti itse […] laiminlyödään”.  Hänen mielestään kommentaareja voitiin kyllä tutkia, kun ensin oli läpikotaisin tutustuttu tekstiin, mutta hänestä oli paljon parempi panna ne kokonaan pois ”ja taistella itse Raamatun kanssa”. Olihan ”parempi nähdä omilla silmillään kuin toisen” (LW 54, 361).

Esittäminen ja muoto

Lutherin neuvo saarnojen esittämisestä on yksinkertainen ja suora: ”Ensiksi sinun on opittava nousemaan saarnatuoliin. Toiseksi sinun on tiedettävä, että sinun tulee viipyä siellä jonkin aikaa. Kolmanneksi sinun on opittavaa laskeutumaan sieltä.” (LW 54, 393.) Saarnaajan on siis opittava nousemaan, sanomaan sanottavansa ja sulkemaan suunsa! Katsotaanpa, miten hän itse pani tämän yksinkertaisen neuvon käytäntöön.

Lutherin mielestä saarnan johdannon tuli olla lyhyt ja mennä suoraan asiaan. Johdannoissaan hän esitti yksinkertaisesti tekstin pääteeman ja jatkoi siitä saarnaamaan itse tekstistä. Johdanto tekstiin Luuk. 16:19–31 on tyypillinen esimerkki:

Olemme tähän mennessä evankeliumiluennoillamme käsitelleet eri esimerkkejä uskosta ja rakkaudesta. Koska ne kaikki opettavat uskoa ja rakkautta, olette toivoakseni runsaasti ja riittävästi saaneet tietää, ettei kukaan ihmisolento voi olla Jumalalle otollinen, ellei hän usko ja rakasta. Nyt tässä evankeliumitekstissä Herra esittää meille samaan aikaan esimerkin uskosta ja epäuskosta tai jumalattoman tilasta, jotta mekin voimme kauhistella uskon ja rakkauden vastakohtaa ja sitä uutterammin tarrautua uskoon ja rakkauteen. Tässä näemme Jumalan tuomion uskovista ja epäuskoisista. Se on sekä kauhistuttava että lohduttava: kauhistuttava uskottomille ja lohduttava uskoville. Voidaksemme paremmin käsittää tämän tekstin merkityksen meidän on kuviteltava mielessämme sekä rikas mies että Lasarus. Rikkaassa miehessä näemme epäuskon luonteen ja Lasaruksessa uskon luonteen.

Heti noiden lyhyiden kommenttien jälkeen Luther sukelsi suoraan ensimmäiseen käsiteltävään kohtaan. Luther olisi pitänyt opaskirjoja nasevista saarnan aluista tai kuvista itse Paholaisen läsnäolona. Hän ei varmastikaan olisi hyväksynyt pitkitettyjä johdantoja – synti, johon me papit joskus syyllistymme. Laskemme sellaisen perustan saarnalle, joka sopii taivaita hipovalle pilvenpiirtäjälle, mutta saamme aikaan vain kanahäkin sen päälle.

Heti kun pastori on lyhyesti esitellyt tekstinsä, hänen pitäisi alkaa kehitellä sitä mahdollisimman suoraan ja yksinkertaisesti.  Hänen tulisi huolellisesti hioa kieltään, niin ettei mikään hämärrä tekstin päätarkoitusta. Hänen pitäisi tietää, minne hän on menossa ja kuinka hän aikoo päästä sinne.

Kerran kun Lutherin vaimo Katharina valitti Pomeranuksen (Johannes Bugenhagenin) saarnaamisesta, Luther vastasi:

Pomeranus saarnaa samoin kuin te naiset yleensä puhutte. Hän sanoo mitä hyvänsä hänen päähänsä pälkähtää. Jonas-tohtorilla on tapana sanoa: ”Ei pitäisi tervehtiä jokaista sotilasta, jonka kohtaa.” Se on totta. Pomeranus ottaa usein jokaisen tapaamansa mukaansa. Vain houkka ajattelee, että hänen pitäisi sanoa kaikki, mikä juolahtaa hänen mieleensä. Saarnaajan tulisi huolehtia siitä, että hän pysyy aiheessa ja suorittaa tehtävänsä niin, että ihmiset ymmärtävät, mitä hän sanoo. Saarnaajat, jotka yrittävät sanoa kaiken päähän pälkähtävän, muistuttavat palvelustyttöä, joka on matkalla markkinoille. Kun hän kohtaa toisen palvelustytön, hän pysähtyy juttelemaan tämän kanssa hetkeksi. Sitten hän kohtaa taas uuden tytön ja juttelee tämän kanssa. Samoin hän tekee kolmannen ja neljännen kanssa ja etenee hyvin hitaasti markkinapaikalle. Näin toimivat saarnaajat, jotka eksyvät liian kauas aiheestaan. He yrittävät sanoa kaiken yhdellä kertaa, mutta se ei käy. (LW 54, 428.)

Lutherin mielestä tekstin tehtävä on kontrolloida saarnaa: saarnaajan tulee tunnistaa tekstin keskeinen sanoma ja sitten pysyä siinä. Voimme nähdä selvästi, miten Luther pani käytäntöön tämän periaatteen, kun vertaamme toisiinsa hänen eri saarnojaan samasta Raamatun tekstistä. Jokainen puhe on monin tavoin ihmeen erilainen, mutta kussakin niistä hän korostaa samaa pääkohtaa.

Luther tunsi suurta huolta saarnaajista, jotka eivät pystyneet välittämään tekstin sanomaa kuulijoilleen. Kerran hän esimerkiksi arvosteli suurta 300-luvun saarnaajaa Johannes Khrysostomosta. Luther oli valmistellut luentoja Heprealaiskirjeestä ja kääntynyt Khrysostomoksen saarnakokoelman puoleen. Suureksi harmikseen hän huomasi, että tämä ”poikkesi käsillä olevasta tekstistä muihin asioihin”. Havaitsin, että ”hän ei kirjoittanut mitään kirjeen sisällöstä” (LW 54, 305).

Kun Luther oli päättänyt tietyn tekstin teeman ja viettänyt paljon aikaa rukoillen ja tutkien, hän laati konseptin, pohjahahmotelman, jonka hän otti mukaansa saarnatuoliin. Postilloja lukuun ottamatta Lutherilla ei ollut tapana kirjoittaa saarnojaan. Huolellisesti laaditut muistiinpanot olivat hänelle niin tärkeät, että hän näki usein unta, että oli aika saarnata, mutta hänellä ei ollut muistiinpanoja mukanaan (LW 54, 214) – varmasti jokaisen papin painajainen!

Luther hahmotteli saarnansa antaakseen niille rakenteen ja tähtäyspisteen, mutta saadakseen tilaa tarvittavalle vapaudelle hän teki etukäteen vain nämä muistiinpanot.

Raamatun tekstien tuli hallita hyviä saarnoja ja olla myös lyhyitä – ei yli tunnin mittaisia! ”Ei ole mikään taito saarnata pitkään; mutta saarnaaminen ja opettaminen oikein ja hyvin on todellinen työ.”  Kärvisteltyään läpi Bugenhagenin piinaavan pitkän sunnuntaisaarnan Luther huomautti:

Jokaisella ylipapilla pitää olla yksityiset uhrinsa. Niinpä Pomeranus uhraa kuulijansa pitkillä saarnoillaan, sillä hänen uhrinsa olemme me. Tänään hän uhrasi meidät erityisellä tavalla. (LW 54, 179.)

Kaikkiaan Luther uskoi, että hyvä saarna puhuttelee tehokkaasti koko ihmistä. Lähtökohtanaan Room. 12:7 hän väitti, että saarnan tulisi valaista ymmärrystä ja liikuttaa sydäntä: ”dialektiikka” (opetus) ja ”retoriikka” (kehotus) ”muodostavat saarnan metodin”. Kuitenkin painavassa saarnassa on mukana kolmaskin tekijä: ”saarnan kuvittaminen”:

Hän suorittaa sen käyttämällä raamatunkohtia, esimerkkejä, vertauksia ja muita tällaisia puhetaidollisia kaunistuksia. Niiden avulla kuulijat saadaan vedetyksi uskomaan ja tottelemaan sitä sanaa, jota hän saarnaa.

Saarnoissaan Luther käytti lukuisia esimerkkejä ja kuvia korostaakseen tekstin tarkoitusta, mutta jokaisessa tapauksessa hän varmisti, että ne liittyivät kuulijoiden elämänpiiriin. Mallina oli Kristuksen saarnaaminen. Aukaistakseen ymmärryksen ikkunat hän käytti usein lyhyitä kuvia. Seuraavat esimerkit on otettu umpimähkään saarnasta, jonka tekstinä oli Joh. 15:26–16:4.

Kuten jalokiveä ei tule kätkeä vaan pitää näkyvissä, myös uskoaan tulee pitää yllään ja näkösällä.

Joka pakenee vainoa, sen sydämessä ei ole uskoa, on vain kuollut tieto erehtyneestä                            uskomuksesta, ilman elinnestettä ja voimaa, luuta ja ydintä.

Tieto, joka joillakuilla on Jumalasta, […] on vain kielen päällä kuten vaahto veden päällä.

Joskus Luther käytti laajempia kuvia. Seuraavat on otettu saarnasta, jonka tekstinä oli Matt. 5:20–26.

Käyttäkäämme rohkeaa kuvaa, jotta voitte nähdä, miten arvovaltaisen ihmisen tulee käyttäytyä. Otetaan esimerkiksi Saksin vaaliruhtinaan vaakuna. Siinä näkyy kaksi miekkaa mustavalkoisella pohjalla järjestettyinä niin, että kahva on alempana valkealla pohjalla ja terä ylempänä mustalla taustalla. Nämä osoittavat, miten tulee käyttäytyä arvovaltaisessa asemassa. Alhaalla, pitäen miekkaa kahvasta, sinun tulee olla puhdas, valkoinen, hellämielinen ja armelias, parhaaseen pyrkivä. Ylhäällä, velvollisuutta täyttäessäsi, sinulla on terä mustalla pohjalla, toisin sanoen vaaditaan päättäväistä ja ankaraa toimeenpanoa pysäyttämään ulkoisesti hyökkääjät. Miekkojen punainen väri osoittaa, että on vuodatettava verta. Mooses, Daavid ja muut ovat täten kauniisti käsitelleet miekkaa kahvasta pidellen valkoisella pohjalla, olleet raittiita, lempeitä ja helläsydämisiä ja heiluttaneet terää mustalla pohjalla ankarina ja vakaina virantoimituksessaan.

Luther summaa saarnan kuvittamisen filosofiansa Galatalaiskirjeen selityksessä (1535):

Tavallinen kansa tempautuu helpommin mukaan analogioiden ja kuvien avulla kuin vaikeiden ja hienosyisten keskustelujen avulla. Ihmiset katselevat mieluummin hyvin piirrettyä kuvaa kuin hyvin kirjoitettua kirjaa. […] Opettaakseen on hyödyllistä kyetä tuottamaan monia analogioita ja kuvia. Ei vain Paavali vaan myös profeetat ja Kristus käyttivät niitä. (LW 26, 359.)

Luther totesi kuitenkin haikeasti, että monet ovat paljon enemmän kiinnostuneita kuvista kuin saarnan painavasta oppisisällöstä. Saarnavuosiensa aikana hän havaitsi, että ”tavallinen kansa nukkuu ja yskiskelee, kun saarnaamme vanhurskauttamisopista, mutta höristää korviaan tarinoiden kohdalla”.

Summa

Mikä teki Lutherista suuren julistajan? Ehkä se johtui siitä, että älyn lisäksi hänellä oli luonteenlujuutta, energinen luonne ja tahto. Kun ihmiset kuulivat hänen puhuvan, he eivät kuulleet vain totuutta vaan kokivat ihmisen. Ehkä hänen ilmeinen rakkautensa kuulijoihinsa oli avain hänen menestykseensä julistajana. Ehkä hän nimenomaan saarnatavallaan – jumalallisella suorapuheisuudellaan ja raa’alla totuudellisuudellaan – osui hyvin lähelle maalia. Ehkä Melanchthonin arvio on paras: Lutherin tenhoavuus saarnaajana kumpuaa siitä tosiseikasta, että hänen ”sanansa eivät syntyneet huulilla vaan sielussa”.

Epäilemättä kaikki nämä tekijät vaikuttivat Lutherin tenhoavuuteen, mutta hän oli suuri saarnaaja, koska hän ennen kaikkea oli Sanan ja rukouksen mies, koska hänen aiheensa oli ristiinnaulittu ja ylösnoussut Herra Jeesus Kristus, koska hän saarnasi Sanaa horjumatta Jumalan kunniaksi. Me papit emme todellakaan voi tehdä paremmin kuin ”saarnata Jumalan kunniaksi ja olla piittaamatta ihmisten tuomiosta”. •

__________

Lutherin ruusu

Martti Luther kuvaa vaakunaansa (”Lutherin ruusua”) kirjeessään 8.7.1530:

Ensimmäisenä on oltava risti mustana sydämessä,

jonka luonnollinen väri se olisi.

Kun ihminen uskoo koko sydämestään, hän tulee vanhurskaaksi.

Sellaisen sydämen on oltava valkoisen ruusun keskellä osoittamassa,

että usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa.

Ruusun on oltava valkoinen eikä punainen,

koska valkoinen on henkien ja kaikkien enkelien väri.

Sellainen ruusu on taivaanvärisellä pohjalla,

koska sellainen ilo Hengessä ja uskossa on tulevan taivaallisen ilon alku.

Sellaista taustaa tulee reunustaa kultaisen ympyrän,

koska sellainen autuus taivaassa kestää ikuisesti ja loppumatta

ja ylittää arvossa kaiken ilon ja hyvän, niin kuin kulta on arvokkain metalli.

Perusta  5 | 2016

Jari Jolkkonen
Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.

Avajaispuhe kirkon evankelioimistyön konferenssissa 15.4.2016

Teesit

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

2 Evankelioiminen on saastutettu sana ja kaipaa puhdistamista

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja kaiken alistamisen vastakohta

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistusta että keskustelua

7 Evankeliumilla on aivan tietty sisältö, Kristus, ja ilman tätä on kyse muusta evankeliumista

Käsitteen määrittelyä – mistä sana evankeliointi on peräisin?

Olemme kokoontuneet Joensuuhun ja Kuopion hiippakuntaan kirkon evankelioimistyön konferenssiin. Mutta mitä oikein tarkoitamme evankelioimisella? Luulen, että tästä on paljon erilaisia käsityksiä kirkkojen kesken ja myös oman kirkkomme sisällä. Kirkkona emme ole löytäneet tässä asiassa yhteistä työnäkyä tyydyttävällä tavalla. Siksi haluan aluksi selventää käsitteitä ja tarkastella, mistä sana on peräisin. Sen jälkeen esitän muutamia teesejä siitä, kuinka evankelis-luterilainen kirkko ymmärtää evankelioinnin.

Suomen kielessä ja luterilaisessa perinteessä on puhuttu perinteisesti ”evankeliumin julistamisesta ja opettamisesta”. Se on yhä ihan kelpo termi. Vuosisatojen ajan sillä on tarkoitettu jo kastettujen kristittyjen kasvattamista ja heidän uskonsa vahvistamista. Valistus, sekularismi, kaupungistuminen ja teollinen vallankumous muuttivat kuitenkin yhteiskuntaa 1800-luvun alusta: Euroopassa alkoi olla yhä enemmän ihmisiä, jotka olivat kyllä kastettuja, mutta tietämättömiä kristillisen uskon sisällöstä ja vieraantuneita kirkon hengellisestä elämästä. Syntyi niin sanottu sisälähetys, vieraantuneille kirkkojen jäsenille ja uskonnollisesti välinpitämättömille suunnattu evankeliumin julistus.

Verbi “evankelioida” tuli suomen kieleen kristillisen ylioppilasliikkeen kautta 1900-luvun alussa. Tuolloin liikkeessä korostui lähetysinnokkuus ja palo julistaa evankeliumia. Kansainvälisen kattojärjestön World Student Christian Federationin julkilausuttuna tavoitteena oli “the evangelisation of the world in this generation”, maailman evankelioiminen tämän sukupolven aikana.

Katolisessa kirkossa puhutaan ”ensimmäisestä evankelioimisesta”, kun kirkko lähettää lähetystyöntekijöitä julistamaan evankeliumia ja perustamaan paikalliskirkkoja niiden kansojen keskelle, jotka eivät vielä ole kuulleet Kristuksesta. ”Uudesta evankelioinnista” puhutaan, kun kirkko pyrkii tavoittamaan omia vieraantuneita jäseniään. Tätä varten Vatikaanin hallintoa muuten kovakouraisesti karsinut paavi Benedictus XVI perusti 2010 uuden paavillisen neuvoston (Pontificium Consilium de Nova Evangelizatione Promovenda), jossa olen saanut itse vierailla. Kiinnostavaa oli huomata, että paavin neuvostolleen antama tehtävä oli lähes sanasta sanaan sama kuin Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen työnäky ”evankelioida kansat evankelioimaan kansoja”. Ehkäpä Mika Tuovinen on käynyt opastamassa paavia. Erottelu ensimmäisen ja uuden evankelioinnin välillä vastaa hyvin pitkälle meikäläistä jakoa ulko- ja sisälähetykseen.

Englannin kielen sana evangelism tarkoittaa evankeliumin julistamista. Tästä on johdettu verbi evangelize, evankelioida. Näiden englannin sanojen taustalla ovat Uudesta testamentista löytyvät alkukieliset kreikan substantiivi euaggelion, eli evankeliumi, hyvä sanoma, ja verbi euaggelizô, julistaa hyvää sanomaa, evankelioida.

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

Evankelioiminen, siis hyvän sanoman julistaminen ja välittäminen, on niin sanottu kirkon ydintoiminto, jos joku on. Oikeastaan se on vielä enemmän: se on itse kristinusko. Evankelista Markuksen mukaan Jeesus avasi julkisen toimintansa tällä julistuksella: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” Alkuteksti voitaisiin kääntää myös: muuttukaa mieleltänne, ottakaa vastaan hyvä sanoma. Nykykielellä voisimme sanoa: ”Tulkaa, ottakaa vastaan Kristus-usko, tulkaa kristityiksi”.

Evankeliumin opettaminen ja julistaminen ”puhtaasti” on luterilaisen tunnustuksen mukaan toinen kirkon välttämättömistä tuntomerkeistä. Augsburgin tunnustuksessa, tunnustuskirjoista tärkeimmässä, sanotaan kirkosta: ”Tosi kirkko on siellä, missä evankeliumia julistetaan puhtaasti ja sakramentteja hoidetaan oikein” Siksi evankeliointi on oikeastaan enemmän kuin mikään “toiminto”. Evankeliumin julistaminen tekee kirkon kirkoksi. Tämä identiteetti näkyy myös nimessä evankelis-luterilainen kirkko. Jos kirkko ei evankelioi, voidaan kysyä, toteutuuko kirkon elämässä kaikki se rikkaus, jonka Jumala on sille lahjoittanut. Tällöinhän kirkkain lamppu pistetään vakan alle, eikä se sieltä juuri loista.

Tässä seminaarissa on helppo puhua myönteisesti evankelioimisesta; olettehan te osallistujat pohtineet keskimääräistä syvällisemmin sen luonnetta. “Evankelioiminen” ei myöskään sanana säikäytä meitä. Mutta monilla tämä sana nostaa esille tukun kysymys- ja huutomerkkejä. Tarvitaan tarkennusta ja ehtolauseita, jotta evankelioimisesta voitaisiin ylipäänsä puhua. Ja senkin jälkeen sana saattaa tuntua jotenkin kiusalliselta. Ymmärrän tämän hyvin.

2 ”Evankelioiminen” on saastutettu sana ja kaipaa puhdistusta

Sana “evankelioida” on ajan saatossa kuormittunut monenlaisilla merkityksillä ja mielleyhtymillä, jotka eivät tee oikeutta tälle tärkeälle raamatulliselle verbille eivätkä sitä kuvaavalle asialle. Siksi asiallinen keskustelu evankelioimisen tarpeesta ja keinoista kirkossa ei aina onnistu parhaalla mahdollisella tavalla.

”Evankelioiminen” merkitsee monien mielikuvissa jonkinlaista aivopesun synonyymiä, Jeesuksen nimissä tehtyä propagandaa, kristinuskon kaupustelua. Vikaa on varmasti maailman kovasydämisyydessä ja penseydessä. Mutta vikaa on myös kristityissä itsessään. Monille termillä ”evankelioida” on imperialistinen sivumaku, joka tuo mieleen uhkaavia traktaatteja, Jeesus tulee -varoituskylttejä tai kiiluvasilmäisiä käännyttäjiä kotiovella.

Hakaniemen torilla nousi kerran ratikkaan muuan ahdistuneen näköinen mies, joka karjaista mylväisi vihaisella äänellä: ”Tehkää parannus!” Hän ehkä onnitteli itseään rohkeasta toiminnasta, mutta synnytti vain ahdistusta ja vastustusta. En voi syyttää matkustajaa, jos hän päättelee, että tullakseen kristityksi täytyy ilmeisesti ahdistua ja tulla hulluksi. Evankeliumin leviämisen kannalta tämä niin sanottu evankelista toimi kontraproduktiivisesti: hän ei edistänyt evankeliumia, vaan pystytti sille esteitä. Suomeksi sanottuna evankeliumin asialle olisi luultavasti ollut parempi, että hän olisi pitänyt suunsa kiinni ja jakanut leipää köyhille Veikko Hurstin vieressä.

Ei siis ole ihme, että tällaisen väärinkäytön ja sen synnyttämien mielikuvien takia monet kristityt ja jopa papit vierastavat evankeliointia sekä terminä että toimintana.

Mutta suostummeko toimimaan tällaisten epäonnistumisten ja väärintulkintojen ehdoilla? Eikö silloin mene lapsi pesuveden mukana? Onko kasteveden tarkoituksena vihkiä ihminen Kristuksen seuraajaksi vai tehdä hänet evankeliumille immuuniksi?

Evankelioiminen on niin arvokas asia, ettei ole hyvä, jos kirkossa käytämme aikamme ja energiamme pitkitettyyn kiistelyyn sanoista ja merkityksistä. Parempi olisi, jos voisimme yhtenä rintamana keskittyä hyvän sanoman kertomiseen.

Miten tällaiseen tilanteeseen voitaisiin päästä? Miten tarpeeton eripura voitaisiin välttää ja paneutua varsinaiseen työhön?

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja siksi kaiken alistamisen vastakohta

Voidaksemme puhdistaa ”evankelioimisen” on mentävä sen juurille. Mistä tällainen sana ylipäänsä tulee? Katsotaan mitä se pitää sisällään. Sen jälkeen pohditaan, mitä evankelioiminen voi olla kirkossa vuonna 2016. Minkälaiseen evankelioimisnäkyyn kaikki kirkossa voisivat yhtyä?

Paljon oppii, kun tutkii alkukielistä tekstiä ja katsoo missä yhteydessä ja kuinka näitä sanoja käytetään. Niinpä aloitamme Uudesta testamentista ja kreikan kielestä.

Uuden testamentin tunnetuin kohta, jossa puhutaan verbinä ”evankelioimisesta”, löytyy tutusta Luukkaan jouluevankeliumista. Alkutekstin mukaan Herran enkeli ”evankelioi paimenille” sanomalla: ”Älkää pelätkö. Minä evankelioin teille (kreik. euaggelizomai hymin) suuren ilon koko kansalle: tänään teille on syntynyt Vapauttaja (sooteer), Kristus, Herra (khristos kyrios) Daavidin kaupungissa” (Luuk. 2:10).

Tässä on kaksi ratkaisevan tärkeää huomiota evankelioimisen oikean ymmärtämisen kannalta.

Ensiksi on otettava huomioon, että meille ”evankeliumi” on hurskas ja umpikristillinen termi, mutta Jeesuksen syntymän aikana se oli maallinen, erityisesti sotilaspoliittinen sana. Keisarin evankeliumi oli hyvä sanoma Rooman keisarin voittamasta valloitussodasta tai hänen verisesti kukistamastaan kapinasta. Nykyaikana sellainen voisi olla Venäjän presidentin Vladimir Putinin julistama ”hyvä sanoma” siitä, että hän on vastannut kaikkien krimiläisten hartaaseen toiveeseen liittämällä Krimin niemimaan Venäjän federaatioon.

Tiedämme, että tällainen Rooman keisarin evankeliumi oli imperialistinen: sen takana oli väkivaltaa, sotaa ja alistamista. Sillä pyrittiin pönkittämään keisarin valtaa kansojen yli. Vallan pönkittämistä vahvisti se, että keisaria palvottiin jumalana ja häntä kutsuttiin jumalallisella arvonimellä kyrios, Herra.

Joulun evankeliumi on äärimmäinen vastakohta imperialistiselle keisarin evankeliumille. Enkeli haluaa ”evankelioida” julistamalla, että kyrios, Herra, ei ole väkivaltainen ja omaa valtaa pönkittävä keisari, vaan lempeä ja rakastava Seimen lapsi. Enkeli julistaa, että sooteer, Vapauttaja, ei ole verisiä valloitussotia käyvä keisari, vaan sovituksen tuova Jumalan Poika ja Rauhan ruhtinas.

Kristuksen evankeliumi on kaiken imperialismin vastakohta: se on vapauttava ja iloiseksi tekevä sanoma siitä, että Jumala on Kristuksen sanoissa ja teoissa rakentanut rauhan ja sovinnon ja että hän kutsuu jokaista elämää uutta elämää ”Kristuksessa”, siis rauhassa ja sovinnossa Jumalan kanssa ja ihmisten kesken.

Toiseksi on kiinnitettävä huomio pieneen kielelliseen, mutta tärkeään yksityiskohtaan. Kun enkeli julistaa hyvää sanomaa, evankelioimisen kohteesta eli paimenista puhutaan datiivissa, ei akkusatiivi-muodossa. Enkeli evankelioi ”paimenille” (hymin), ei ”paimenia”. Kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta kuunnelkaa, tässä on pointti.

Kun käytämme suomen kielessä verbiä “evankelioida”, sen objekti eli toiminnan kohde saa usein sijamuodokseen akkusatiivin. Sanomme siis, että evankelioimme jonkun henkilön tai jotakin henkilöä: ”Evankelioin Mikon tai Mikkoa”. Hyvä esimerkki tästä on Kansanlähetyksen perinteinen tunnuslause: “Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”.

Kreikan kielessä asia on toisin. Kun käytetään verbiä euaggelizô, se jolle puhutaan,on melkein aina datiivi, lauseopillisesti epäsuora objekti. Niinpä kreikan kielessä evankelioidaan jollekin henkilölle tai joillekin ihmisille, siis Mikolle tai vangeille. Näin on myös jouluevankeliumissa: enkeli evankelioi ”heille” (hymin) eli paimenille ja ”kansalle” (laoo). Hädin tuskin voin pidätellä innostustani sen huomion johdosta, että kyse on datiivista, ei akkusatiivista! Jos siirrämme tämän ilmaisutavan suomen kieleen, Kansanlähetyksen tunnuslause kuuluisi seuraavasti: “Evankelioikaa kansalle, jotta se evankelioisi kansoille.”

Tämä erottelu saattaa kuulostaa saivartelulta, mutta ei välttämättä ole sitä. Jos puhutaan jonkun henkilön tai joidenkin ihmisten evankelioimisesta, ilmaisussa kuullaan helposti kielteisiä sivumerkityksiä: evankelioitavan ihmisen oma persoonallisuus, itsenäisyys ja autonomia uhkaavat hävitä. ”Tukistan, potkaisen, lyön, aivopesen, evankelioin Mikkoa”.

Tällaiset sivumerkitykset ja vivahteet voivat vaikuttaa kahdella tavalla. Yhtäältä evankeliointiin kriittisesti suhtautuvat voivat esittää arvostelua, jonka mukaan evankelioinnissa ihmisestä tulee passiivinen vallankäytön kohde. Toisaalta evankeliointiin innokkaasti suhtautuva voi vaivihkaa alkaa nähdä ihmisiä käännyttämisen kohteina, jolloin aito kohtaaminen kärsii.

Kielellä on todellakin valtaa. Se ei ainoastaan heijasta todellisuutta vaan kykenee myös vaikuttamaan siihen, kuinka asiat näemme ja koemme. Voisimmeko sitten ruveta suomen kielessäkin puhumaan siitä, että evankelioimme ihmisille tai kansalle? Muuttaisiko tämä suhtautumista evankelioimiseen myönteisemmäksi?

Ongelmaksi muodostuisi helposti se, että ilmaisu olisi suomen kielen kannalta keinotekoisen tuntuinen. Meidän Kirkkoraamattumme ei käännä kreikan euaggelizô-verbiä kertaakaan sanalla “evankelioida”. Käännöksessä käytetään yleensä useampaa kuin yhtä sanaa, esimerkiksi: saarnata evankeliumia, julistaa evankeliumia tai kuten jouluevankeliumissa ”ilmoittaa ilosanoma”.

Alkukielisestä Uudesta testamentista opimme näin ollen ainakin kaksi kieleen liittyvää seikkaa. Yhtäältä se antaa tukea sille, että voimme rohkeasti puhua evankelioimisesta. Esiintyyhän tätä sanaa vastaava kreikan verbi euaggelizô Uudessa testamentissa peräti 54 kertaa. Toisaalta alkukieli muistuttaa meitä siitä, mitä tämä evankelioiminen on: se on hyvän sanoman julistamista, kuuluttamista tai kertomista ihmisille. Siihen kuuluu ihmisten kohtaaminen, kunnioittaminen ja palvelu. Alkukielessä ei ole sitä kielteisen sivumerkityksen vaaraa, mikä on suomen kielen sanassa “evankelioiminen”.

Miten voisimme käytännössä ja omilla teoillamme puhdistaa sanan ”evankelioida” sille matkan varrella kerääntyneistä kuormista ja palauttaa termin alkuperäiseen kunniaansa?

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

Vanhan vastakkainasettelun mukaan herätyskristityt julistavat evankeliumia sanallisesti, kun taas sosiaalisesti aktiiviset kristityt haluavat tehdä humanitaarista auttamistyötä. Kirkossamme tämä vastakkainasettelu on osin lientynyt, mutta vielä tarvitaan työtä, että voisimme juuria sen pois pysyvästi.

Koko evankeliumiin kuuluu sekä julistus että palvelu. Evankelioiminen tapahtuu sanoin ja teoin. Vanhan kirkon ja kreikan kielen termein: kristillinen todistus, martyria, on täyttä vain, kun se toteutuu liturgiana ja diakoniana. Täyteen evankelioimiseen kuuluu täysi evankeliumi, siis sekä Jumalan sanan julistus, että kärsivän ihmisen auttaminen. Pitäytyminen vain toiseen merkitsee evankeliumin amputoimista ja kohtalokasta kaventamista.

Jos rajoitumme auttamistyöhön ja häivytämme evankeliumin, teemme kirkosta pelkän Punaisen Ristin. Auttaa voi ilman Kristustakin. Ei siihen kirkkoa tarvita. Pahimmillaan ilosanoma joutuu tekojen vanhurskauden ja ahtaan moralismin vankilaan. Jos taas julistamme ihmiselle evankeliumia, mutta sivuutamme hänen fyysiset leipähuolensa, kuinka hänen sydämensä voisi lämmetä Kristukselle? Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja juuri sen tuntomerkkinä hoiti kehon tarpeista ruokkimalla nälkäisiä ja parantamalla sairauksia.

Tämä julistuksen ja palvelun yhteys tulee hyvin esille kohdasta, jossa Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus esittää ohjelmansa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen.” (Luuk. 4:18) Tässä evankeliumi sisältää sekä julistuksen että auttamisen.

Koko evankeliumi käsittää myös sekä Jumalan käskyt että lupaukset. Amputoidusta evankeliumista on kyse myös silloin, jos se käsitetään yksinomaan vastakohtana Jumalan laille. Laajan määritelmän mukaan ”Kristuksen evankeliumiin” sisältyy sekä Jumalan evankeliumi eli vapaaksi tekevä anteeksiantamuksen sana, joka ei vaadi mitään että Jumalan laki eli käsky pyrkiä elämään hänen tahtonsa mukaan.

Koko evankeliumi, siis lupaukset ja käskyt käsittävä evankeliumi, tulee hyvin ilmi Markuksen evankeliumin alussa, jossa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:14) Tässä evankeliumi käsittää sekä lain että evankeliumin, sekä vapauttavan anteeksiantamisen sanan että kehotukset Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Toisaalta evankeliointi on tehokasta vain silloin, kun se koskettaa koko ihmistä, siis tunnetta ja ymmärrystä. Pelkkä fiilistely johtaa sokeaan uskoon eikä kanna läpi vaikeuksien. Pelkkä pitäytyminen älylliseen todisteluun johtaa kylmään aivouskoon. Siksi on julistettava niin, että sana koskettaa sekä sydäntä että päätä, tunnetta ja ymmärrystä. Siten molemmat saavat voimaa toisistaan. Tunne saa uskon syttymään, ymmärrys tekee siitä sitkeää ystävyyttä. Sydämen usko tekee uskon eläväksi, kirkon usko antaa sille sisällön ja suunnan.

Kun puhutaan evankelioimisen antropologisista ehdoista, pitää ottaa myös huomioon, että evankeliumi on myönteinen sanoma ja leviää tehokkaammin vetoamalla myönteisiin tunteisiin. Ahdistelu ja pelottelu eivät synnytä vapautunutta luottamusta Jumalaan. Synti on kyllä sanottava synniksi ja kadotuksen mahdollisuus on kiistattomasti osa Jeesuksen julistusta. Paavali kyllä edellyttää ”evankeliumiin” myös Jumalan tuomion (Room 1-2). Mutta totisten torvensoittajien ja tuomiopäivän pasunistien sopii muistaa Paavalin kysymys: ”Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen?” (Room. 2:4). Ihminen uskaltaa turvautua Jumalaan vasta silloin, kun hän luopuu ennakkoluuloista ja ymmärtää Jumalan (God) hyväksi (Good).

On myös tärkeää, että usko koskettaa moraalista ja sosiaalista puoltamme. Esimerkiksi uskon löytänyt vapautuva vanki tarvitsee yhteisön, muuten hän jää yksin eikä pääse irti vankilakierteestä. Oikea usko synnyttää hyviä hedelmiä eli hyveitä. Se johtaa kuuliaisuuteen, siis pyrkimykseen seurata Kristusta ja elää Jumalan tahdon mukaisesti.

Miten puhumme ja toimimme niin, että koko evankeliumi voisi koskettaa koko ihmistä?

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

Luterilaisessa teologiassa on erityisen tärkeää voida yhdistää evankeliointi, kaste ja ehtoollinen. Tässä on kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Perinteisesti evankelioinnista ovat innostuneet herätyskristityt, jotka ovat ammentaneet vaikutteita pietismistä ja myöhemmin kansainvälisestä evankelikaalisuudesta. Tässä virtauksessa on ollut vaikeuksia ymmärtää kasteen ja ehtoollisen myönteistä merkitystä yksittäiselle kristitylle ja koko kirkon elämälle. Kasteen lahja on sivuutettu tai jopa varoitettu luottamasta siihen.

Toisaalta kirkossa on myös kasteeseen ja ehtoolliseen vedoten torjuttu kaikenlainen evankelioiminen. Kastetta on voitu pitää jonkinlaisena pelastusautomaattina, joka vapauttaa rukouksesta, kilvoittelusta ja evankelioimisesta. ”Sunnuntaiaamuna talonpoika kuulee kirkon kellojen soiton, kääntää kylkeä ja on autuas”. Tällöin kasteen tehtävä on sivuutettu.

Uudessa testamentissa evankeliumin julistaminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen. Kun Filippos ”evankelioi” eli kertoo Kristuksesta etiopialaiselle hoviherralle (Ap. t. 8:26), tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa kasteeseen. Kun Ylösnoussut Kristus evankelioi eli kertoo Emmauksen tien kulkijoille Jumalan pelastussuunnitelmasta, tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa ehtoolliseen. Emmauksen tien kulkijat tunnistavat Herran läsnäolon siitä, kun hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen oppilaille, siis teki sen, minkä ehtoollista asettaessaan.

Luterilaisina pidämme tappiin asti kiinni siitä Lutherin katekismuksen opista, jonka mukaan kasteessa tullaan kristityksi: ”Kaste vapauttaa synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Se lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, Jumalan armon, Kristuksen ja kaikki hänen tekonsa sekä Pyhän Hengen ja kaikki hänen lahjansa.” (Iso Katekismus) Emme voi edustaa sellaista evankelioimista, jossa ihmisen katsotaan tulevan kristityksi vasta oman ratkaisun tai muiden tekojen perusteella. Tällainen olisi ristiriidassa vahvan vanhurskauttamisoppimme kanssa.

Mutta emme voi myöskään tuudittautua siihen valheelliseen uneen, että kaikki kastetut ovat eläviä kirkon jäseniä, jotka seuraavat Kristusta ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Hengellisesti välinpitämättömiä on heräteltävä lempeästi ja kutsuttava rohkeasti takaisin Kristuksen seuraamisen tielle, kirkon uskon ja lähimmäisen rakkauden tielle.

Evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa. Muuten jokin on pielessä.

Meidän aikanamme tärkeä ja kiireellinen tehtävä on yhdistää elämäniloinen evankelioimisen teologia luterilaisen kirkon vahvaan armo- ja sakramenttioppiin.

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistus että keskustelu

Nykyisin kuulee usein sanottavan, että saarnaaminen tai julistaminen on yksisuuntaista ja ylhäältä päin tulevaa viestintää. Vastakohdaksi asetetaan usein keskustelu ja dialogi, joiden sanotaan olevan vastavuoroisempia, tasa-arvoisempia ja siksi arvostettavampia. Onko julistus ja keskustelu arvotettava ja asetettava vastakkain tällä tavalla?

On totta, että julistus kohdistuu suureen yleisöön ja on siten yksisuuntaista, kun taas keskustelu tapahtuu usein pienessä porukassa, jolloin myös vastavuoroisuus on mahdollista.

Siitä huolimatta muodikas tapa asettaa keskustelu julistusta paremmaksi on virheellinen.

Myös dialogi voi kommunikaation muotona tarjota mahdollisuuden manipuloinnille, alistamiselle ja väärälle vallankäytölle. Näin voi käydä silloin, jos keskustelun toinen osapuoli on ylivertaisen oppinut keskustelukumppaniinsa verrattuna. Minulla on aina levoton olo, kun menen harjoittamaan dialogia autokauppiaan tai autokorjaajan kanssa. Olen oppimattomampi osapuoli ja voin tulla vedätetyksi itse sitä tajuamatta. Karjalassa tunnetaan sanonta: se on niin kova kauppamies, puhuu pyörryksiin vaikka puhelinpylvään. Juuri keskustelu tarjoaa taitavalle, mutta katalalla luonnolla kruunatulle manipulaattorille mahdollisuuden vedättää heikompaa osapuolta.

Julistaminen on julkisempaa ja välimatka kuulijaan säilyy suurempana. Siksi se kunnioittaa kuulijan autonomiaa: mielessään hän voi itse päättää, hyväksyykö vai hylkääkö kuulemansa sanoman.

Tunnettu viestinnän tutkija John Durham Peters on tutkinut vuorovaikutuksen historiaa antiikista nykypäiviin ja hän on jakanut vuorovaikutuksen karkeasti kahteen malliin. Näitä hän kutsuu latinankielisillä nimillä munus, suomeksi “lahja”, ja communio, suomeksi “yhteys”.

Munus-vuorovaikutuksen tyylipuhtain esimerkki on Petersin mukaan Jeesuksen kylväjävertaus: Viesti, joka välitetään, on itsessään täydellinen. Se julistetaan kuulijoille ja annetaan lahjaksi ihmisille. Toiset ottavat sen halukkaasti vastaan, kun taas toiset torjuvat sen. Kylväjävertauksessa siemen itää sen mukaan, millaiseen maahan se on sattunut putoamaan. Munus-vuorovaikutus toteutuu näin ollen saarnassa, julistuksessa, opetuspuheessa tai luennossa. Puhujalla on sanoma, jonka hän haluaa välittää kuulijoilleen. Sanoma otetaan vastaan vaihtelevasti, ja se pääsee tekemään työtä ihmisten sydämissä.

Communio-vuorovaikutuksella Peters tarkoittaa tasavertaisten yksilöiden dialogia tai keskustelua pienessä ryhmässä. Tässä puhuja ei ole niinkään luennoitsija vaan kätilö, joka pyrkii synnyttämään oivalluksia ja uuden löytämistä keskustelukumppaneissaan.

Uudessa testamentissa puhutaan paljon julistamisesta ja saarnaamisesta, siis munus-vuorovaikutuksesta. Tyypillisin esimerkki tästä on Jeesus itse, joka kylvää julistamalla ja opettamalla evankeliumia kansanjoukoille veneessä tai vuoren rinteillä. Mutta siellä kerrotaan myös tilanteista, jossa evankeliumia välitetään pienimuotoisesti ja keskustelun välityksellä, siis communio-mallin mukaisesti. Tällaisia esimerkkejä keskustelun kautta tapahtuvasta evankelioimisesta ovat kertomukset Emmauksen tiestä ja etiopialaisen hoviherran kasteesta.

Emmauksen tien murheellisten kulkijoiden rinnalle astuu tuntematon mies (Luuk. 24:13–35). Hän kulkee kirjaimellisesti rinnalla, eikä tyrkytä tai ylipuhu, vaan kysyy, ”mistä keskustelette”. Sitten hän kuuntelee Kleopaksen murheita hellästi. Vasta kuunneltuaan myötätuntoisesti kulkijoita hän aloittaa keskustelun siitä, miten tapahtuneet liittyvät Raamatun kertomuksiin Jumalan pelastavasta toiminnasta.

Vastaavasti Filippos (Ap. t. 8:26–40) asettuu kävelemään vankkureissa istuvan, Vanhaa testamenttia lukevan etiopialaisen hoviherran rinnalle ja oikeastaan hänen alapuolelleen – vankkureissa istuva on ylempänä kuin maassa kulkeva. ”Ymmärrätkös, mitä luet,” Filippos kysyy ja niin hän saa kutsun etiopialaiselta hoviherralta: Tule viereeni, keskustellaan yhdessä Jumalan pelastusteoista Raamatun tekstien äärellä. Tässä keskustelussa käytetään myös ”evankelioida”-verbiä: ”Filippos rupesi puhumaan, aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja evankelioi (eueeggelisato) Jeesuksesta miehelle (autoo – jälleen datiivi!)”

Molemmissa evankeliumia välitetään keskustelun kautta, mutta sellaisen keskustelun, jossa evankeliumin julistaja asettuu keskustelijan rinnalle, tekee kysymyksiä, kuuntelee toista ja kunnioittaa häntä.

Evankeliumin julistamisessa nykyaikana tarvitaan siis yhä sekä julistusta että keskustelua. Mutta ei mitä tahansa puhetta. Molemmissa pitää olla sisältö sama. Muutoin kyse on jostakin toisesta evankeliumista.

7 Kristuksen evankeliumilla on aivan tietty sisältö, ja ilman sitä on kyse toisesta evankeliumista

Länsimaisessa kulttuurissa monet ovat vieraantuneet kirkon uskosta ja elämästä. Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa kristinusko leviää tehokkaasti, mutta Euroopassa uskonnollinen välinpitämättömyys on tosiasia. Lisäksi evankeliumi herättää myös vastustusta. Erityisesti uusateistien mielestä kristityt ovat väärässä ja pahoja. Uusateistit eroavat merkittävästi uskonnollisesti välinpitämättömistä. Uusateistit ovat antiteistejä: he vastustavat aktiivisesti uskoa Jumalaan ja pyrkivät häätämään kaikki uskonnot pois julkisesta elämästä yksityiskotien ja temppeleiden kätköihin. Usein tätä tehostetaan piirtämällä jumalauskosta karikatyyrejä ja vaatimalla vakaumuksellisesti ”neutraalia” julkista tilaa. Tällainen neutraali tila on kuitenkin käytännöllinen ja looginen mahdottomuus, ja siksi on syystä alettu puhua neutraliteetti-illuusiosta.

Kun kristinusko on menettänyt jalansijaa länsimaissa, esille on noussut erilaisia apologeettisia strategioita. Yksi näistä on sellainen, jota kutsun palosireeni-apologiaksi: pannaan sireeni soimaan ja kerjätään mediahuomiota tekemällä huomiota herättäviä tempauksia tai antamalla shokeeraavia kannanottoja. Yleensä palosireeni-apologian takaa paljastuu nuoruuden into tai narsistinen mieli.

Toisena mallina on eräänlainen tuunaus-apologia, jossa uskon sisältöä pyritään muokkaamaan nykyihmiselle tavalla tai toisella helpommin omaksuttavaksi. Ajatuksena on, että nykyajan ihminen on muuttunut immuuniksi historialliselle kristinuskolle, jonka tunnemme apostolisesta uskontunnustuksesta, ja siksi evankeliumin oppi pitää mukauttaa niin sanotun modernin ihmisen tarpeisiin sopivaksi.

Äärimmäinen esimerkki tällaisesta hajota-ja-tuunaa-apologiasta on eläkkeelle jääneen episkopaalipiispa John Shelby Spongin ns. uusi uskonpuhdistus. Siinä kristinusko desinfioidaan sellaisista elementeistä, jotka eivät Spongin käsityksen mukaan sovi nykyihmiselle. Spongille on tärkeää Uudessa testamentissa Jeesuksen sana: ”Minä olen tullut antamaan teille yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10) Mutta juuri muuta ei tässä paljaaksi hakkuussa Raamatun puutarhasta pystyyn jää. Spong torjuu käsityksen persoonallisesta Jumalasta, joka kuulee rukouksia, syntyy neitsyt Mariasta ja sovittaa itsensä Kristuksessa. Lankeemusta tai syntiä ei ole, eikä sovitukselle ole siten mitään tarvetta. Raamattu on ihmisen subjektiivisia sanoja Jumalasta, ei Jumalan ilmoitusta ihmiselle. Spong on sopiva esimerkki käsiteltäväksi, koska hän on tehnyt ohjelmansa hyvin avoimesti tunnetuksi.

Miksi kutsun tällaista otetta apologeettiseksi? Emmekö tarkoita apologialla yleensä jotain täysin erilaista toimintaa – kristinuskon järkiperäistä puolustamista? On hyvä nähdä, että Spong itse esittää ohjelmansa perusteet siinä valossa, että hän nimenomaan pyrkii pelastamaan kristinuskon, ei tuhoamaan sitä. Häntä on huolestuttanut se, että monet hylkäävät uskon, koska eivät kykene ajattelemaan Jumalan olevan sellainen, millaiseksi Raamattu hänet ilmoittaa.

Millaisia ongelmia Spongin tuunaus-apologiaan liittyy? Ensiksi hän irtoaa historiallisesta kristinuskosta, eikä tämä ole oppituomio, vaan yksinkertainen analyysi. Toiseksi hänen teesinsä ovat sisäisesti ristiriitaisia: miksi rukoilla, jos ei usko, että kukaan kuulee? Mistä hän on oppinut tuntemaan niin tarkasti Jumalan olemuksen ja aivoitukset, jos hän toisaalta torjuu ilmoituksen? Kolmanneksi hänen analyysinsä näyttää olevan väärä: ei ole näyttöä siitä, että niin sanottu moderni ihminen olisi tullut immuuniksi luomisen, sovituksen ja pyhityksen tapaisille historiallisen kristinuskon perusvakaumukselle. Ehkä suurin ongelma on, että Spongin apologia ei näytä toimivan käytännössä: hänen oma kirkkonsa on tyypillinen esimerkki valkoisesta valtavirran protestanttikirkosta, jonka jäsenmäärä on lyhyessä ajassa romahtanut – ja ikävä sanoa, että aikana, jolloin Spong toimi virassa. Spongin hajota-ja-tuunaa-apologia näyttää itsetuhoiselta.

Uudessa testamentissa on neljä evankeliumikirjaa, mutta vain yksi evankeliumi. Paavali kirjoittaa korinttilaisille harjoittavansa kontekstuaalista teologiaa: hän tahtoo olla juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen ja heikoille heikko. On asetuttava toisen rinnalle. On kuunneltava ja kunnioitettava jokaista ihmistä. Evankeliumi pitää aina pyrkiä tekemään ymmärrettäväksi eri ihmisryhmille heidän omalla kielellä.

Mutta toisaalta galatalaisille Paavali iskee nyrkin pöytään: ”Ei ole mitään toista evankeliumia!” (Gal. 1:6). Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä olemme saaneet ja välittäneet teille, ”hän vääristää Kristuksen evankeliumin” (1:7). Tällaiselle evankeliumin vääristelijälle apostoli antaa melko epämiellyttäviä neuvoja: ”Hän olkoon kirottu” ja ”hän kuohitkoon itsensä”.

Huomionarvoista on, että Paavali käyttää määrettä ”Kristuksen evankeliumi”. Sen välittämisessä pitää käyttää eri kieliä, ja se mukautuu eri kulttuureihin. Afrikkalaista puhuttelee Jeesuksen voitto pahoista hengistä, länsimaista ihmistä hänen myötätuntonsa ja lähimmäisenrakkautensa. Mutta Kristuksen evankeliumi ei taivu kaiken suhteellistavaan relativismiin. Sanoman sisältö ei muutu siitä, että se välitetään dialogin kautta. Evankeliumi, hyvä sanoma, pysyy hyvänä ja pyhänä Jumalan lahjana, silloinkin kun se torjutaan ja sitä vastustetaan.

Tämä antaa meille mallin myös nykyajan evankeliointiin. Yhtäältä meidän on hyvä tuntea erilaiset tavat evankeliumin kertomiseen: Uudessa testamentissa esiintyvän opetuksen ja keskustelun lisäksi viestintämahdollisuudet ovat meidän päivinämme moninkertaistuneet. Toisaalta sanoma ei muutu sen mukaan, kenelle ja missä me sen kerromme. Evankeliumi on sama kirkon jäsenelle, ateistille, muslimille ja jopa savolaiselle.

Kirkon eväät vuonna 2016

Mihin päädymme tämän tarkastelun lopuksi? Mistä löytyvät evankelioimisen eväät tälle vuosikymmenelle?

Ensiksi, nähdäkseni evankelioinnin pitäisi tulla yhä enemmän kirkon toiminnan keskiöön. Totesinhan alussa, ettei kyse edes ole mistään erityisestä “toiminnosta”, vaan evankeliumin julistaminen ja kaikella tavalla esillä pitäminen on kirkon tuntomerkki, se joka tekee kirkon kirkoksi.

Evankelioinnista puhuminen on perusteltua, vaikka jotkut ovat sanaa vieroksuneetkin. Olemme kuitenkin hyvässä seurassa. Uuden testamentin verbi euaggelizô, tarkoittaa hyvän sanoman julistamista ja välittämistä, evankeliointia. Siitä sana on tullut moniin muihinkin kieliin, kuten englannin kieleen.  Uuden testamentin tutkiminen alkukielellä kuitenkin muistutti meitä tärkeästä vivahteesta: Raamatussa evankelioidaan jollekin tai joillekin, ei jotakin tai joitakin. Evankeliointi ei ole siten mikään erityinen vallankäytön muoto, jota kohdistetaan ihmisiin. Sen sijaan se on kylväjävertauksen opetuksen mukaista ilosanoman kertomista, jossa kunnioitetaan sanoman vastaanottajia ja heidän itsemääräämisoikeuttaan. Joskus siemen putoaa huonoon maahan eikä se idä, mutta joskus maaperä on otollinen ja sato on satakertainen.

Evankelioinnilla on tietty pysyvä sisältönsä, Jumalan pelastusteot Kristuksessa. Kuitenkin ne tavat, miten evankeliumia välitetään, voivat vaihdella ja niiden pitääkin vaihdella riippuen vastaanottajista. Pitää virittää kaikki luonnonlahjat ja armolahjat palaviksi. Kannattaa olla nokkela ja ovela. Mitkä ovat ne viestintävälineet ja mediat, joiden kautta hyvä sanoma välittyisi nykyään luontevimmin?

Nykyajan haasteet tulee ottaa evankelioinnissa huomioon, mutta historiallisesta kristinuskosta irtaantuviin apologeettisiin tee-se-itse -versioihin ei pidä sortua. Sen sijaan kirkossa pitää olla valmiutta vastata niille, jotka ovat kyselevällä mielellä tieteen ja uskonnon suhteesta. Uskon ja tieteellisen maailmankuvan välillä ei ole ristiriitaa.

Uskon että meidän tehtävämme on rohkeasti mutta samalla lempeästi kutsua ihmisiä. Voimme kutsua ihmisiä elämään kristittyinä, osallistumaan kirkon rikkaaseen hengelliseen elämään. Me emme ole uskon synnyttäjiä ja ylläpitäjiä, vaan tämän voi tehdä vain Pyhä Henki.

Kirkossa on katseltu viime vuodet paljon laskevia käyriä. Mutta niiden mielenmaisemaa synkentävän sanoman vangiksi ei pidä jäädä. Meille on annettu maailman paras sanoma, sydämet vapauttava, uutta elämää luova sanoma. Kirkossa ja kristittyjen yhteydessä Jumala on todellakin kohdattavissa. Ihmiset on luotu Jumalan yhteyteen, ja lopullinen sydämen lepo löytyy vain hänen yhteydestään. Siksi meidän ei pidä hävetä ja piilotella hyvää sanomaa vaan antaa sen kaikua niin kirkoissa kuin kappeleissa, turuilla, toreilla ja aitovierillä.•

Perusta  4 | 2016

Niilo ja Päivi Räsänen
Teologian tohtori Niilo Räsänen on kansanlähetysopiston rehtori. Lääketieteen lisensiaatti Päivi Räsänen on kansanedustaja ja lääkäri.

Puhuuko Raamattu avioliitosta?
”Raamatussa ei puhuta mitään avioliitosta”. Kommentti yllätti televisioväittelyssä. On totta, että suomalainen vanha raamatunkäännös käyttää vain kerran sanaa avioliitto ja uusi käännös muutaman kerran (Hepr. 13:4, vertaa uusi käännös Matt. 19:10). Alkukielissä avioliittoa tarkoittava sana käännetään eri tavoin, kuten sanalla ”häät”. Luomisen yhteydessä sanaa avioliitto ei käytetä, mutta itse asia on siinä keskeinen. Jumala luo miehen ja naisen. Siinä luodaan avioliiton perusta. Avioliitto perustuu miehenä ja naisena olemiseen. Jumala asettaa avioliiton, kun hän toteaa: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa.” (1. Moos. 1:28). Luomistyön yhteydessä Jumala lisäksi sanoo sanat, jotka myöhemmin Raamatussa toistetaan useaan kertaan. Kyseessä on avioliiton perusjae, jonka Jeesus ja apostolit myöhemmin vahvistavat (Matt. 19:5; Mark. 10:7; Ef. 5:31): ”Mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24).

 
Raamatussa avioliitto perustellaan vahvasti. Yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto asetetaan luomisessa ja todetaan hyväksi. Syntiinlankeemuksen jälkeen avioliitto säilyy samalla perustalla. Jeesus ja apostolit vahvistavat sen opetuksissaan vetoamalla luomiseen.

 
Vaikka Raamatussamme käytetään harvoin sanaa avioliitto, siihen viitataan jatkuvasti. Raamatussa puhutaan häistä, aviomiehestä ja -vaimosta. Kirja käsittelee aviorikosta ja -eroa. Nämä edellyttävät avioliiton olemassaoloa. Avioliitto on keskeinen esikuva Vanhassa testamentissa Israelin ja Jumalan välisestä suhteesta ja Uudessa testamentissa seurakunnan ja Kristuksen suhteesta. Seurakunta on morsian, jonka Kristus sulhasena vie Karitsan häihin.

 
Kävisikö moniavioisuus?
Vanhassa testamentissa esiintyy yleisesti moniavioisuutta. Tähän vedoten avioliittonäkemyksen muutosta vaativat ovat pyrkineet osoittamaan, että käsityksemme sekä avioliitosta että perheestä ovat voimakkaasti vaihdelleet historian saatossa.

 
Käsitys perheestä ja käsitys kristillisestä avioliitosta ovat kaksi eri asiaa. Perhekoot ja näkemys perheestä ovat vaihdelleet hyvinkin paljon historian kuluessa. Esimerkiksi Uuden testamentin aikana perhekuntaan saattoi kuulua usea sukupolvi ja palvelijoidenkin perheet. On tarpeetonta pyrkiä määrittelemään perhettä liian yksiselitteisesti.

 
Mitä meidän tulisi ajatella moniavioisuudesta? Ensimmäisenä yksiavioisuuden rikkoneena henkilönä mainitaan Lemek (1. Moos. 4:19–24). Hän otti itselleen kaksi vaimoa. Koska moniavioisuus tuli vasta syntiinlankeemuksen jälkeen, Jumala ei ole koskaan todennut sen olevan ”sangen hyvä”. Lankeemus toi mukanaan moniavioisuusilmiön. Lemek uhitteli vaimoilleen: ”Aada ja Silla, kuulkaa puhettani, te Lemekin emännät, ottakaa sanani korviinne: minä surmaan miehen haavastani ja nuorukaisen mustelmastani. Niin, Kain kostetaan seitsenkertaisesti, mutta Lemek seitsemänkymmentä seitsemän kertaa.”

 
Vanhassa testamentissa moniavioisuus ilmiönä kohosi korkeimmilleen kuningasten aikana. Jumala oli nimenomaan kieltänyt kuninkaita ottamasta itselleen useita vaimoja (5. Moos. 17:17). Kuninkaat eivät kuitenkaan totelleet tätä neuvoa. Moniavioisuus ei ole Jumalan tahto.

 
Avioliiton perusjae
Kristillisen avioliiton ydin on todettu pähkinänkuoressa (1. Moos. 2:24): ”Mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” Luomisen päätteeksi Jumalan lausumat sanat toistetaan myöhemmin Raamatussa eri yhteyksissä. Avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi. Jakeesta nousee esiin kolme pääkohtaa. Avioliitto on luopumista, liittymistä ja yhdeksi lihaksi tulemista.

 
Liittoa edeltää luopuminen. On luovuttava lapsuuden kodista, isästä ja äidistä, jotta uusi voisi syntyä ja saada elintilaa. Voi käydä niin, että jos luopumista ei tapahdu, mies ei tiedä, onko hän ”naimisissa” vaimonsa vai äitinsä kanssa. Kehotus koskee myös lasten vanhempia. Vanhemmasta saattaa tuntua oudolta jättää oma poika vieraan naisen seuraan ja antaa heidän yhdessä muodostaa oma koti.

 
Luopumalla ja liittymällä irrottaudutaan entisestä ja perustetaan uusi yksikkö. Tätä muutosta tulee kaikkien osapuolten ja koko yhteisön tukea. Luopuminen ja liittyminen ovat julkisia, joten avioliitto on lähtökohdiltaan julkinen ja yhteisöllinen, vaikka sisällöltään vain kahden kauppa. Jeesuksen sanojen mukaan ”ne kaksi” tulevat yhdeksi lihaksi (Matt. 19:5).

Verbit ”luopua” ja ”liittyä” ovat voimakkaita ilmaisuja. Liittyminen merkitsee syvän persoonallisen suhteen solmimista. Yhdeksi lihaksi tuleminen puolestaan kuvaa miehen ja vaimon fyysistä, emotionaalista ja sosiaalista suhdetta. Suhde on syvempi kuin lapsen suhde vanhempiinsa. Yhdeksi lihaksi tulemisessa on merkittävää myös seksuaalinen sitoutuminen miehen ja naisen välillä. Vaimo, joka luomiskertomuksen mukaan on tehty miehen kyljestä, liitetään jälleen mieheen ja heistä tulee yksi liha. Lihan irti repiminen tekee kipeää. Minkä Jumala yhdistää, sitä ihminen ei saa erottaa (Matt. 19:6): ”Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”

 
Miksi avioliitto?
Luomistyön jälkeen Jumala totesi kaikesta luomastaan, että jälki oli varsin hyvää. Yksi asia oli kuitenkin huonosti. Jumala katsoi yksinäistä Aadamia ja totesi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Tähän johtopäätökseen meidän jokaisen on helppo yhtyä. Vaikka toisinaan on virkistävää vetäytyä yksinäisyyteen, jatkuva yksinäisyys ei tee kenellekään hyvää.

 
Ihminen on luotu sosiaaliseksi, yhteisöä tarvitsevaksi yksilöksi. Kaipaamme ystäviä ja läheisiä ihmisiä. Jumala tietää tämän kaipuumme – onhan hän meidät luonut. Siksi perhe, ystävät, läheiset ja työtoverit ovat Jumalan lahjoja elämässämme. Ne ovat suuri kiitoksen aihe. Vaikka avioliitto ei ole kaikkien kutsumus, aviopuolison yksi keskeinen tehtävä on lievittää yksinäisyyttämme ja tuoda iloa ja onnellisuutta elämäämme (Sananl. 5:18; 18:22).

 
Avioliiton toinen keskeinen tehtävä on suvun jatkaminen. Luomisen yhteydessä aviopuolisot saivat yhteisen tehtävän sekä viljellä että varjella luomakuntaa. Kun Jumala siunasi Aadamin ja Eevan, siunaus koski erityisesti jälkeläisten saamista (1. Moos. 1:28). Samaa sukupuolta olevat parit eivät voi päästä osalliseksi tästä siunauksesta: ”Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa.’” Tämä mahdollisuus rajautuu pois jo hyvän luomistyön perusteella. Jumala ei siunaa tällaisia liittoja vaan päinvastoin kieltää ne.

 
Elämme synnin maailmassa. Ja mikä vielä järkyttävämpää, me itse olemme syntisiä. Raamatussa asia nähdään realistisesti. Tästä syystä apostoli Paavali määrittelee avioliitolle konkreettisen tehtävän (1. Kor. 7:2): ”Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä.” Apostolin opetus jatkuu hyvin käytännöllisesti ja tasa-arvoisesti (1. Kor. 7:4): ”Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon.”

 
Seksi kuuluu avioliittoon
Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas. Tasavertaisuus ei kuitenkaan merkitse seksuaalisen käyttäytymisen tasavertaisuutta. Erilaiset tavat toteuttaa seksuaalisuutta eivät ole moraalisesti samanarvoisia.

 
Suomalainen avioliittolainsäädäntö on tähän asti perustunut kristillisen ihmiskuvan ja luomisjärjestyksen mukaiseen näkemykseen avioliitosta. Avioliiton perusjae (1. Moos. 2:24) ”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi” on ollut tähän asti liiton perusta. Kristillisen avioliiton perusta ei ole siinä, että ihminen pitää toisesta ihmisestä. Avioliiton perusta on miehenä ja naisena oleminen. Jumala asetti avioliiton, kun hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Jumala myös siunasi asettamansa liiton. Yksi keskeinen siunaus on jälkeläisten saaminen (1. Moos. 1:28).

 
Seksuaalisuuden harjoittaminen kuuluu Raamatun mukaan avioliittoon. Jumala suhtautuu sukupuolisuuden ja avioliiton kieltämiseen varsin ankarasti. 1. Tim. 4 alussa Paavali varoittaa henkilöistä, jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta siitä, minkä Jumala on luonut.

 
Suhtautumisessamme sukupuolisuuteemme on kaksi perusvaaraa. Vaarana on, että kiellämme sukupuolisuuden hyvyyden ja toisaalta, että kiellämme seksuaalisuuden tarkoituksen. Sukupuolisuuden sekä hyvyys että tarkoitus käyvät ilmi luomiskertomuksesta. Seksi on tarkoitettu lisääntymistä varten sekä rakentamaan avioliittoa, ei tuhoamaan sitä. Jos hylkäämme seksin tarkoituksen, rikomme lähimmäistämme tai itseämme vastaan. Kaikki lankeemukset sukupuolielämän alueella loukkaavat jompaakumpaa näistä kahdesta periaatteesta, sukupuolisuuden hyvyyttä tai sen tarkoitusta.

 
Homoseksuaalisuus Raamatussa
Ajankohtainen avioliittokeskustelu painottuu kysymykseen homoseksuaalien avioliitto-oikeudesta. Raamatussa on useita homoseksuaalisuutta käsitteleviä kohtia. Ilmiö ei siis ole uusi tai vain meidän aikaamme koskettava. Syntiinlankeemuksen jälkeen ilmiö on aina ollut olemassa.

 
Samaa sukupuolta olevien avioliittojen puolustajat ovat esittäneet, että Raamatun kohdat käsittelevät vain miesten välistä hyväksikäyttöä ja alistamista, mutta eivät puhu mitään miesten välisestä rakkaudesta. Heidän mukaansa kiellot eivät kerro mitään samaa sukupuolta olevien parisuhteesta. Heidän mukaansa käskyjen tarkoitus olisi ennen muuta suojella sukupuolten mukaan normitettua käyttäytymistä, jossa mies ei saanut alistua naisen asemaan.

 
Mooseksen lain lyhyesti ilmaistut kiellot ovat kuitenkin selkeitä ja yksiselitteisiä. ”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko”. Tämä käsky ei kiellä pelkästään miesten keskinäistä yhdyntää, vaan myös heidän välisen ”rakkaudellisen yhdynnän”. Koska miehen ja naisen välillä saattoi olla ”rakkaudellinen yhdyntä”, kyseiset lait kieltävät tämänkin mahdollisuuden miesten välillä.

 
Homoseksuaalisuuden harjoittaminen kielletään johdonmukaisesti sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Apostoli Paavalin kirjoituksista näemme, että hän tiedosti erilaisia homoseksuaalisia käyttäytymismalleja. Apostoli toteaa, etteivät näin käyttäytyvät henkilöt peri Jumalan valtakuntaa. Hän jopa korostaa, että on ”evankeliumin mukaista” tuomita miesten kanssa makaavat miehet (1. Tim. 1:8–11). Vanhassa suomenkielisessä Raamatun käännöksessä käytetään 1. Kor. 6:9 sanoja ”hekumoitsijat” ja ”miehimykset”. Hekumoitsijoilla tarkoitetaan homoseksuaalisessa kanssakäymisessä passiivisen roolin ottavia miehiä. Kyseessä voi olla miesprostituoituja, yleensä nuoria poikia prostituution palveluksessa. Tässä käytetty kreikan kielen sana ”malakoi” tarkoittaa sananmukaisesti ”pehmeää”. Joskus sillä viitattiin ”naismaisiin” miehiin. Tekstistä käy selvästi ilmi, että sillä viitattiin kahden miehen keskinäiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Miehimys-sanalla tarkoitetaan puolestaan toisen miehen kanssa makaavaa miestä.

 
Uudempi Raamatun käännös jättää kääntämättä nämä kaksi erilaista homoseksuaalisuuden harjoittamismuotoa. Käännöksessä todetaan vain ”miesten kanssa makaavat miehet” eli ensimmäinen Paavalin ajatus miesprostituoiduista jää kääntämättä. Tarkempi käännös voisi olla: ”miehille antautuvat ja miesten kanssa makaavat miehet”.

 
Mistä johtuu, että selkeistä Raamatun sanoista huolimatta monet teologit ovat valmiita hyväksymään homoseksuaalisuuden harjoittamisen? Pääperusteluna on käytetty väitettä, jonka mukaan Raamatun tuomioitten kohteena olisi vain itsekäs, tuhoava ja epäinhimillinen homoseksuaalisuuden harjoittaminen. Tämän mukaan Raamattu ei tuntisi rakkaudellista, toisen huomioon ottavaa homoseksuaalista suhdetta. Lisäksi perusteluissa vedotaan siihen, että nykyajan tiede ymmärtää homoseksuaalisuuden synnyn paljon paremmin kuin Raamatun kirjoittajat. Tästä puolestaan vedetään johtopäätös, jonka mukaan Raamatusta ei pidä lähteä etsimään vastausta tähän eettiseen ongelmaan. Raamatulle esitetään näin liian vaikeita eettisiä kysymyksiä. Väitteiden mukaan vanha kirja ei yksinkertaisesti pysty vastaamaan nykyajan kysymyksiin.

 
Tällaiset näkemykset eivät anna Raamatulle sitä asemaa ja arvovaltaa, mikä sille Jumalan antamana ilmoituksena kuuluu. Koko kristillinen kirkko on ollut alusta alkaen, meidän aikaamme asti, tässä asiassa yksimielinen. Raamattu on ollut kaikkien kristittyjen elämän ja opin ylin auktoriteetti. Lisäksi kyseisessä argumentoinnissa sekoitetaan käsky lähimmäisen rakastamisesta, mikä koskee kaikkia ihmisiä, eroottiseen rakkauteen, joka Raamatun opetuksessa liitetään miehen ja naisen väliseen suhteeseen.

 
Virheelliseen raamatuntulkintaan päädytään myös silloin, kun Jumalan antama käsky rakastaa asetetaan vastakohdaksi muille Jumalan käskyille. Rakkauden kaksoiskäsky, jossa Jumala käskee rakastamaan itseään yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään, on lakia. Jumalan rakastaminen on sitä, että pidämme hänen käskynsä (1. Joh. 5:3). Samoin lähimmäisen rakastaminen on sitä, että emme riko Jumalan käskyjä (Room. 13:8–10). Jumalan käsky on pidättäytyä seksuaalisesta suhteesta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa samoin kuin muista avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista. Jumala itse määrittelee sanassaan, mitä on lähimmäisen rakastaminen.

 
Avioliiton perusta ei ole siinä, että ihminen pitää toisesta. Rakkaus kuuluu kaikkiin ihmissuhteisiin, toki myös avioliittoon. ”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi” -käsky ei erottele seksuaalista suuntautuneisuutta. Jokaiselle annetaan käsky rakastaa toista ihmistä. Rakkauden kaksoiskäsky on meille kaikille ankaraa lakia. Avioliiton luovuttamaton perusta sitä vastoin on miehenä ja naisena olemisessa. Avioliitto asetetaan luomisessa yhden miehen ja yhden naisen väliseksi liitoksi. Tämän näkemyksen Jeesus itse vahvistaa Uudessa testamentissa

Erilaiset tavat toteuttaa seksuaalisuutta eivät siis ole moraalisesti samanarvoisia. Kirkon on sanottava edelleen synti synniksi. On julmaa ja rakkaudetonta, jos homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanota synniksi. Näin toimimalla ihmiseltä kielletään armo ja mahdollisuus syntien anteeksisaamiseen. Silloin poiketaan apostoli Paavalin ”evankeliumin mukaisesta” opetuksesta (1. Tim. 1:9–11).

Seurakunnan tulee olla paikka, jossa ihminen saa kuulla Jumalan sanan opetusta ja jossa hänen puolestaan myös rukoillaan. Meillä ei ole oikeutta pimittää Jumalan tahtoa eikä hänen armoaan. Seurakunnan tulee osoittaa lähimmäisen rakkautta homoseksuaaleille ja erityisesti tukea ja rohkaista niiden homoseksuaalien elämäntapaa, jotka omassa elämässään ojentautuvat apostolien opetuksen mukaisesti.

 
Älä kiellä Jumalan hyvää luomistyötä
”He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi, ja he ovat vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisten ihmisten ja lintujen, nelijalkaisten ja matelijoiden kuviin. Sen vuoksi Jumala on jättänyt heidät mielihalujensa valtaan sellaiseen saastaisuuteen, että he keskinäisissä suhteissaan häpäisevät oman ruumiinsa. He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa — olkoon hän ikuisesti ylistetty, aamen. Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan.” (Room. 1:22–27).

 
Nämä apostoli Paavalin sanat Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta kertovat homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. Jumalasuhteemme vääristyminen vääristää myös suhteemme seksuaalisuuteen. Ihminen kieltää sen hyvän, minkä Jumala luomisessa asetti, kun hän loi miehen ja naisen.

 
Kirkko on kaksituhatta vuotta opettanut selkeästi ja yksimielisesti tästä asiasta. Homoseksuaalisuuden harjoittaminen on syntiä. Tätäkin Raamatun kohtaa on viime aikoina yritetty tulkita niin, että nämä suhteet voitaisiin hyväksyä. On vedottu siihen, ettei tässä tuomita rakkaudellista seksisuhdetta samaa sukupuolta olevien välillä. Kun apostoli puhuu luonnollisesta yhteydestä miehen ja naisen välillä ja samalla tuomitsee luonnonvastaisen seksuaalisen käyttäytymisen, jotkut ovat vedonneet siihen, että heille homoseksuaaleina on hyvin luonnollista toteuttaa näin omaa seksuaalisuuttaan.

 
Apostoli ei kuitenkaan tässä käsittele sitä, mikä itse kustakin yksilöstä tuntuu luontevalta tai luonnonvastaiselta, vaan hän vetoaa nimenomaan luomiseen. Jokainen voi lukea tätä ”luomisen kirjaa”, josta apostoli toteaa: ”…hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua… heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.” (Room. 1:20–21). Homoseksuaalisessa käyttäytymisessä hämärtyy ja lopulta pimentyy viesti, jonka Jumala on luomisen kirjaan kirjoittanut. Samaa sukupuolta olevien seksin harjoittaminen sotii Jumalan luomistyötä vastaan. Siinä kielletään se, minkä Jumala on hyvässä luomistyössään meihin asettanut luodessaan ihmisen mieheksi ja naiseksi.

Avioliitto ei ole tarkoitettu kaikille
Meidän aikanamme avioliitosta on pyritty tekemään tasa-arvokysymys ja kaikkien oikeus. Jeesuksen opetuksen mukaan avioliitto ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikille. Jeesus opettaa (Matt. 19:12): ”Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi.”

 
Jeesuksen mukaan on ainakin kolme ryhmää, joille avioliitto ei ole sopiva elämisen muoto ja jotka eivät ”kelpaa” avioliittoon. Ensimmäisen ryhmän muodostavat ne, joissa syntymästä lähtien on jotakin sellaista, että heidän ei kannata mennä naimisiin. Tässä mahdollisesti tarkoitetaan ihmisiä, jotka eivät koe vetovoimaa vastakkaista sukupuolta kohtaan.

Toinen ryhmä on kokenut kovia. Ihmiset ovat tehneet heistä avioon kelpaamattomia. Tähän joukkoon on laskettu kuuluvaksi muun muassa Lähi-idässä hyvin tunnetut eunukit eli kastroidut.

Kolmannen joukon muodostavat vapaaehtoiset, jotka Jumalan valtakunnan tähden eivät halua mennä naimisiin. Tähän joukkoon kuului muun muassa apostoli Paavali.

Korintin seurakunnasta kysyttiin Paavalilta neuvoja seurakunta- ja avioliittoelämään (1. Kor. 7). Tuossa yhteydessä apostoli opasti kysyjiä ja suositteli naimattomuuden mahdollisuutta. Paavali itse oli naimaton, todennäköisesti leski (1 Kor. 7:7–8). Hän oli poikkeus apostolien joukossa (1. Kor. 9:5). Paavalilla olisi toki ollut oikeus mennä naimisiin, mutta hän koki kutsumuksekseen naimattomuuden. Se oli hänelle armolahja. Vaikka avioliitto on Jumalan luoma järjestys, poikkeusoloihin Paavali saattoi suositella jopa naimattomuutta niille, jotka pystyivät sen itseensä sovittamaan. Toisaalta ne, joilla oli paineita avioitua, saivat mennä naimisiin. Naimattomat selviäisivät kuitenkin helpommalla, koska seurakunnalla oli edessään vaikeat ahdingon ja vainojen ajat.

Avioliiton solmimisessa käytämme omaa harkintaamme. Suurimmalle osalle ihmisiä se on ensisijainen kutsumus. Joku on kuitenkin alavireisesti todennut, että ihmisen on parempi olla yksin yksin kuin kaksin yksin. Jumalan hyvä suunnitelma on, ettei avioliitossa oltaisi yksin, vaan siinä jaettaisiin kaikki elämän kohtalot, surut ja ilot. Ne, jotka päättävät mennä naimisiin, sitoutuvat liittoon eliniäksi, kunnes kuolema heidät erottaa.

 
”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?” Jeesus jatkoi: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”

 
Älkää eksykö!
Ihmiskunnan historiassa avioliitto on lähes poikkeuksetta mielletty kahden sukupuolen eli naisen ja miehen väliseksi. Tähän johtopäätökseen ei tarvita Raamattua. Avoin ”luomisen kirja” on jokaisen luettavissa. Tosin tämä kaikkien nähtävissä oleva itsestäänselvyys voi joskus hämärtyä. Paavali pukee ajatuksen sanoiksi: ”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.” (Room. 1:21). Tämän todettuaan apostoli opettaa, kuinka ymmärryksen pimenemisen yhtenä seurauksena on homoseksuaalisuuden harjoittaminen ja sen hyväksyminen.

 
Myös kristittyinä luemme tätä Luojamme kirjoittamaa kirjaa, mutta sen lisäksi Jumala on antanut sanansa, Raamatun, joka antaa meille lisäymmärrystä. Kirkko on sitoutunut noudattamaan Jumalan sanaa. Luomiskertomuksessa Jumala asettaa avioliiton yhden miehen ja yhden naisen väliseksi. Uudessa testamentissa Jeesus ja apostolit vahvistavat tämän näkemyksen.

 
Mooseksen laki kieltää yksiselitteisesti homoseksuaalisuuden harjoittamisen. Samoin rakkauden kaksoiskäsky, joka löytyy sekä Vanhasta (3. Moos 19:18, 34; 5. Moos. 6:5) että Uudesta testamentista (Matt. 22:37–39), torjuu Jumalan tahdon vastaisen käyttäytymisen. Käsky rakastaa sisältää lain kiellot (Room. 13:8–10) ja lisäksi vaatii tekemään lähimmäiselle kaikkea hyvää. Vanhan ja Uuden testamentin laki torjuu homoseksuaalisuuden harjoittamisen (3. Moos. 18:22). Tästä opettaessaan apostoli Paavali vetoaa ensin lakiin, sitten terveeseen kristilliseen oppiin ja lopuksi jopa ”evankeliumiin” (1. Tim. 1:8–11): ”Näin sanoo iäti ylistettävän Jumalan kirkkautta julistava evankeliumi, joka on minulle uskottu.”

 
Vaikka avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi, samoin kuin homoseksuaalisuuden harjoittamisen kielto, on selvää Raamatussa, apostoli vielä varmemmaksi vakuudeksi muistuttaa meitä: ”Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät (miehille antautuvat ja) miesten kanssa makaavat miehet…” (1. Kor. 6:9). Koska meillä on aina vaarana eksyä, varoitus ei ole aiheeton meille eikä kirkoillemme. Jumalan sanasta luopuminen on kohtalokasta.

Apostoli opettaa kristittyjä pidättäytymään haureudesta ja homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. Kristitylle ruumis ei ole sielun vankila vaan Pyhän Hengen temppeli: ”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!” (1. Kor. 6:19–20).

 
Avioliitto kunniaan
”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat.” (Hepr. 13:4).

 
Jumalan silmissä miehen ja naisen välinen liitto on niin arvokas, ettei kukaan kolmas osapuoli saa tulla rikkomaan sitä. Kuudes käsky, samoin kuin rakkauden kaksoiskäsky, on annettu suojaamaan suhdetta.

 
Kristitty ei kuitenkaan elä lain voimasta. Jumalan laki on kyllä hyvä ja pyhä (Room. 7:12). Siihen jokaisen sydän pohjimmiltaan yhtyy. Jumalan käskyt eivät anna voimaa kristittynä elämiseen. Laki paljastaa meidän syntisyytemme ja osoittaa koko maailman syylliseksi Jumalan edessä (Room. 3:19). Laki herättää meissä himot (Room. 7:5), saa aikaan vihaa (Room. 4:15), ja sillä on kuoleman virka (2. Kor. 3:7). Laki eli rakkauden kaksoiskäsky sen sijaan, että se hillitsisi meissä syntiä, onkin synnin voima (1. Kor. 15:56).

 
Syntiinlankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset ovat kadotustuomion alaisia. Synti oirehtii meissä myös seksuaalisina vääristyminä.  Avioliitossa elävienkin on pakko tunnustaa tämä tosiasia. Puolisolta ei voi kätkeytyä eikä salata omaa syntisyyttä.

 
Jos me kiellämme lain eli rakkauden kaksoiskäskyn, emmekä anna sen tuomita meitä, meillä ei ole myöskään evankeliumia. Ilman lain herättävää puhuttelua riistämme evankeliumin lankeavilta lähimmäisiltämme ja myös itseltämme. Seurakunnissamme meidän tulee Raamattuun pitäytyen opettaa, että haureellisuus, avionrikkominen, homoseksuaalisuuden harjoittaminen, samoin kuin muutkin rikkomukset kuten varastaminen, ahnehtiminen ja lähimmäisen sortaminen ovat syntiä. Jokainen meistä on langennut, ainakin johonkin näistä synneistä. Syntinen saa turvautua Kristuksen armoon ja syntien anteeksiantamukseen. On suurta Jumalan armoa, että ihminen tulee lain sanan vaikutuksesta tuntemaan syntinsä ja syntisyytensä.

 
Olisiko jälleen aika nostaa Jumalan kymmenen käskyä siihen asemaan, johon ne kristillisessä opetuksessa kuuluvat? Jumalan laki avaa ihmisten silmät näkemään evankeliumin arvon ja omistamaan ilon, jonka syntien anteeksisaaminen synnyttää. Samoin vain selkeä opetus kristillisestä avioliitosta antaa perheisiimme ja koko yhteiskuntaan Jumalan lupaaman siunauksen.

Kristityn voimana ei ole laki vaan evankeliumi. Evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16) ja sen ydin on sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta: ”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18). Pyhän Jumalan edessä olemme kaikki samalla viivalla armoa tarvitsevina. Jeesuksen Golgatan työn tähden ja siihen turvautuen ihminen saa syntinsä anteeksi.  •

 
Artikkeli sisältää otteita Niilo ja Päivi Räsäsen uudesta kirjasta Avioliitto.

Perusta  3 | 2016

Jouko Talonen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori. Hän on teologian ja filosofian tohtori sekä valtiotieteiden maisteri.

Johdanto

Lestadiolainen herätysliike, erityisesti SRK-vanhoillisuus on ollut 2000-luvulla vilkkaan julkisen mielenkiinnon kohteena. Samanaikaisesti liike on käynyt läpi monia sisäisiä prosesseja, joiden vaikutusta uskonyhteisön tulevaan kehitykseen emme pysty vielä ennakoimaan. Suurelle yleisölle tuntemattomampi esikoislestadiolaisuus on ollut puolestaan melko vähän julkisuudessa aikaisemmin, mutta liikkeen johdon aloittama sakramenttiseparatismi nosti sen kirkolliseen valokeilaan 2015. Rauhan Sanan ryhmä, vanhoillislestadiolaisuuden toinen haara, on kolmanneksi suurin lestadiolaisuuden osaryhmä. Se joutui suuremman julkisuuden kohteeksi 2012 sekä vuoden 2015 eduskuntavaalien yhteydessä. Tämä johtui siitä, että keskustan puheenjohtajan ja nykyisen pääministerin Juha Sipilän hengelliset juuret ovat rauhansanalaisuudessa.

Seuraava artikkeli pohjautuu Perustan Teologisilla opintopäivillä 5.1.2016 pitämääni esitelmään. Käsittelen lestadiolaisen liikkeen kehitystä Suomessa pikapiirroin ja sen jälkeen sukellan muutamiin erityiskysymyksiin, joissa pohjoinen herätysliike on erityisesti 2000-luvulla kohdannut muuttuvan ajan mukanaan tuomia haasteita. Keskityn siis Suomen lestadiolaisuuteen ja pääosin liikkeen kahteen suurimpaan osaryhmään, SRK-vanhoillisuuteen ja esikoislestadiolaisuuteen. Sivuan kuitenkin myös rauhansanalaisuutta ja viittaan uudenheräyksen tilanteeseen.

Yksi herätysliike – monta osaryhmää

Lestadiolaisuus poikkeaa eräiltä osin muista suomalaisista 1800-luvulla syntyneistä uskonnollisista herätysliikkeistä. Liike syntyi alun perin Ruotsissa, Kaaresuvannon seurakunnassa 1845–1846, mutta samalla se on ollut vahvasti juuri suomalais-kansallinen herätysliike. Toisaalta lestadiolaisuus on ylivoimaisesti kansainvälisin maamme herätysliikkeistä, joka kansanliikkeenä on jatkanut leviämistään myös 1900-luvulla. Lestadiolaisten kansainvälinen toiminta on viime vuosikymmeninä ulottunut myös Afrikkaan, Etelä- ja Väli-Amerikkaan sekä Aasiaan. Pohjoiskalottialueella syntynyt lestadiolaisherätys on suurin Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike.  Samanaikaisesti lestadiolaisuus on Suomen uskonnollisista herätysliikkeistä eniten pirstoutunut. Jos itsenäisen lestadiolaisryhmän kannattajakunnaksi lasketaan 1000 henkeä, koko maailmassa on tällä hetkellä seitsemän eri lestadiolaista suuntausta tai ryhmää. Laajempaa merkitystä ja näkyvyyttä on Suomessa kuitenkin vain neljällä ryhmällä, joiden kannatusta ja julkaisutoimintaa esittää seuraava taulu. (Kannattajien määrä Suomessa suluissa).

Lestadiolaisuuden suurimmat ryhmät Suomessa 2016 (klikkaa kuvaa)

Dogmaattinen perintö ja kaksijakoinen suhde kirkkoon

Kuten tiedämme, lestadiolainen liike syntyi Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) ”virkatyön” tuloksena. ”Provastin” kuoltua (1861) liikkeen sisäiseen kehitykseen ja opinmuodostukseen vaikuttivat keskeisesti maallikkosaarnaajat, joista merkittävin oli Juhani Raattamaa (1811–1899). Liikkeen dogmaattisen kehityksen kannalta oli merkittävää juuri uskovien yhteisen pappeuden painotus ja käsitys siitä, että oikeus synninpäästön julistamiseen oli Pyhän Hengen saaneilla uskovilla. Taivasten valtakunnan avaimet otettiin siis sananmukaisesti ”kansan käyttöön”. Tämä loi pohjaa uskovien yhteisönmuodostukselle. Vähitellen tämä pietistinen ekklesiola-periaate alkoi saada myös eksklusiivisia piirteitä.  Opillisen kehitysprosessin rinnalla tapahtui liikkeen raju leviäminen erityisesti 1870- ja 1880-luvulla. 1800-luvun lopussa lestadiolaisuus oli saavuttanut Hammerfestin pohjoisessa, Viron etelässä, Pietarin suuren maailmankaupungin idässä sekä Astorian kaupungin Tyynen meren rannalla. Laaja leviäminen loi omalta osaltaan pohjaa liikkeen hajaannukselle 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Tämän niin sanotun suuren hajaannuksen jälkeen erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa ja esikoislestadiolaisuudessa omaksuttiin eksklusiivinen seurakuntaoppi. Sen sijaan niin sanottu uusiheräys torjui toiset uskovat pois sulkevan seurakuntakäsityksen. Samalla se ryhtyi toiminnalliseen yhteistyöhön Suomen Lähetysseuran kanssa. Eksklusivismin aineksia oli kylläkin jo 1800-luvun lestadiolaisuudessa, mutta eksplisiittisesti vanhoillislestadiolainen seurakuntakäsitys sai vahvan ilmauksensa Kokkolan vuosikokousseuroissa 1911. Tuolloin tultiin ”yksimielisesti” siihen tulokseen, ettei muista uskonsuunnista löytynyt uudestisyntyneitä.

Pohjoiskalottialueella virinneen ekspansiivisen herätyksen suhde evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli alusta saakka varsin jännitteinen. Lestadiolaisuus sai Suomessa kirkollisen hyväksynnän varsin myöhään verrattuna esimerkiksi herännäisyyteen ja evankeliseen liikkeeseen. Vasta 1900-luvun alussa liikettä alettiin pitää ”lahkon” sijasta kirkollisena suuntana.  Maailmansotien välisen ajan ”pietistisessä kansankirkossa” ja toisaalta  porvarillisessa Suomessa lestadiolaisuus lunasti  paikkansa yhtenä niistä kansallisesti merkittävistä liikkeistä, jotka koettiin kirkon ja yhteiskunnan kannalta rakentavina uskonnollis-yhteiskunnallisina tekijöinä. Pohjoisen kristillisyydellä nähtiin olevan itsenäistyneen tasavallan uskonnollista elämää elvyttävä vaikutus. Liikkeen poliittis-yhteiskunnallinen vaikutus erityisesti Pohjois-Suomessa oli varsin merkittävä. Kuvaavaa oli tasavallan presidentti P. E. Svinhufvudin vastaus esikoislestadiolaisten Lahden juhannuskokousten lähetystölle 1931. Kokoomuslainen presidentti vakuutti hyvin tuntevansa lestadiolaiset ja pitävänsä heitä valtakuntansa vakavimpana ja parhaimpana kansanosana.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika, erityisesti vuodet 1945–1961, merkitsivät Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) ympärille ryhmittyneen vanhoillislestadiolaisuuden uutta toiminnallista nousua. Samalla liikkeen asema Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vahvistui, ja se tavoitti muun muassa teologian ylioppilaita. Myös SRK-lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen vaikutus oli mainittuna ajanjaksona merkittävä. Esikoislestadiolaisuudessa tapahtui puolestaan monimuotoista avartumista, johon erityisesti 1960- ja 1970-luvulla vaikuttivat silloiset ”Lapin vanhimmat”, saarnaaja Gunnar Jönssön (1905–1982) etunenässä.

Vanhoillislestadiolaisuus kohtasi tunnetun hajaannuksen 1960–1961, jolloin suurin osa SRK-vanhoillisuuden papistosta joutui kansanliikkeen ulkopuolelle. Kiistassa oli kysymys sakramenteista, suhteesta Suomen Lähetysseuraan sekä lopulta pohjimmiltaan seurakuntaopista. Niin sanottu maallikkolinja nousi nyt entistä vahvemmin SRK-vanhoillisuuden johtoon. Hajaannus sinetöitiin lopullisesti tunnetussa ”tuhannen miehen kokouksessa” joulukuun lopussa Oulussa 1960. Kuvaavaa oli Päivämies-lehden otsikko kokouksen uutisselostuksessa. ”Herran suu on vastannut Siionin nykyistä tilaa koskeviin kysymyksiin. Siunattu ja asiallinen kokous Oulussa” (Päivämies 1/1961).

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kehitykseen 1960– ja 1970– luvulla ei kuitenkaan vaikuttanut vain monien maallikkosaarnaajien biblisismin yhdistyminen vahvaan spiritualismiin. Kysymys oli myös liikkeen paikasta ja roolista maallistuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa ”kuuskymmentälukulaisuuden” ilmapiirissä. On kiintoisaa huomata, miten vahvasti maallikkovetoinen SRK-vanhoillisuus tukeutui juuri 1960-luvun alkupuolen hajaannuksen jälkeen lestadiolaisuuden historiassa vanhastaan tunnettuun Sakarjan kirjan jakeen 6:8 ”pohjoisen maan” raamatunselitykseen. Tämä raamatuntulkinta vahvisti liikkeen omaa itseymmärrystä ainutlaatuisesta uskonnollisesta yhteisöstä. Kuvaavaa oli, että SRK:n johtokunnan puheenjohtaja rakennusmestari Eino Vaherjoki totesi suorasukaisesti  Sana-lehdelle antamassaan lausunnossa  kesällä 1977 ennen heinäkuun alun suviseuroja: ”Tällä etsikonajalla – sanon etsikonajalla, sillä Raamatun mukaan viimeinen etsikonaika on Pohjanmaalla Sakarjan ennustuksen mukaan – olemme ihmeellisellä tavalla saaneet kokea evankeliumin leviämistä omassa maassa ja maamme rajojen ulkopuolellakin.” Ajatus ”viimeisen etsikkoajan” elävän kristillisyyden roolista ”pohjoisessa maassa” vahvisti SRK-vanhoillisuuden itseymmärrystä oman uskonyhteisön ainutlaatuisuudesta ”kukistumattomana” ja ”horjumattomana” Jumalan valtakuntana.

”Henkioppi” ja oppi ”Jumalan huoneen hallituksesta” olivat taustalla siinä kehityksessä, joka 1970-luvulla johti liikkeen piirissä niin sanottuihin hoitokokouksiin. Lapin yliopiston tutkija dosentti Aini Linjakumpu on selvitellyt politiikkatieteen näkökulmasta hoitokokouksia. Hän on samaan aikaan julkaissut sekä aihepiiriä koskevaa politiikkatieteellistä tutkimusta että käyttänyt aihepiiriä käsitteleviä yhteiskunnallisia puheenvuoroja, joissa hän on kytkenyt ongelmakentän myös niin sanottujen ”uskonnon uhrien” problematiikkaan.  Hoitokokousten tarkempi kirkkohistoriallinen ja systemaattisteologinen tutkimus on kuitenkin yhä tutkimusaseman odotusraiteella.

Tämä myöhemmin liikkeessä hyvin traagisena koettu ”seitsenkymmentälukulainen” kehitysvaihe päättyi silloisessa muodossaan 1970–1980 -lukujen taitteessa. Liikkeen suurempaan avautumiseen ja sisäiseen vapautumiseen vaikuttivat monet tekijät. Epäilemättä yksi syy oli myös Oulun piispaksi 1979 valitun Olavi Rimpiläisen kirkkopolitiikka, jolla hän paalutti hiippakunnassaan uudelleen Kiina–Hongkong -mallin vanhoillislestadiolaisuuden ja muun kirkon välisiin suhteisiin. ”Yksi maa – kaksi järjestelmää” toi aika nopeasti pohjoisen hiippakuntaan jopa presidentti Urho Kekkosen toivoman ”kirkkorauhan”. Rimpiläisen linjaus siitä, ettei ketään saa pakottaa mihinkään uskon asioissa, olisi ollut epäilemättä hyvä keino myös kansankirkollisen yhteyden säilymiseksi Suomen evankelis-luterilaisen kehityksessä 2000-luvulla.

Mitä tapahtui SRK-vanhoillisuudessa 1980-luvulla?  

Tulevan kriittisen kirkkohistorian tutkimuksen näkökulmasta olisi tärkeätä selvittää SRK-vanhoillisuuden kehitys ja uskonnollinen dynamiikka niin sanotun hoitokokousvaiheen jälkeen. Liikkeen sisäisen ”liennytyksen” lisäksi on muistettava, että juuri Rimpiläisen kirkkopolitiikan ansiosta herätysliike pääsi pois eräänlaisesta kirkollisesta paitsiosta. Samalla se ei missään vaiheessa purkanut eksklusiivista seurakuntaoppia. SRK-vanhoillisuus otti myös suhteessa kirkossa 1986 hyväksyttyyyn ja 1988 käytännössä voimaan astuneeseen naispappeuteen täysin omalakisen kannan. Liike ei enää tässä vaiheessa halunnut tukea ikään kuin ”ulkojäsenenä” Paavalin synodia ja niitä raamatullis-tunnustuksellisia herätysliikkeitä, jotka torjuivat naispappeuden myös käytännössä.

SRK-vanhoillisuuden linjaksi muodostui se, että liike ei toteuta naispappeutta ”Jumalan valtakunnassa”, toisin sanoen omassa seurayhteisössä, mutta antaa liikkeeseen kuuluville papeille ”vapaat kädet” olla kirkon virkaa hoitaessaan alttari- ja saarnastuoliyhteistyössä naispappien kanssa. Tiettävästi silloinen SRK:n pääsihteeri Voitto Savela olisi linjannut asian varsin pragmaattisesti: SRK:lle riittää, että naispapit eivät saarnaa rauhanyhdistyksellä. Kannanilmaisu voidaan nähdä – näkökulmasta riippuen – joko eksklusiivisen seurakuntakäsityksen loogisena sovellutuksena uudessa kirkollisessa asetelmassa tai kansankirkollisena opportunismina.

Joka tapauksessa tällä päätöksellä oli merkittävät seuraukset vanhoillislestadiolaisen liikkeen kehitykseen, itseymmärrykseen ja kirkolliseen asemaan. Varsin nopeasti aikaisemmin torjutusta ja oudoksutusta herätysliikkeestä tuli eräänlainen kansankirkollinen malliherätysliike, jonka esimerkkiä toivottiin erityisesti evankelisten ja uuspietistien seuraavan. Kuvaavaa onkin esimerkiksi piispa Eero Huovisen kommentti hänen eräänlaisesta muistelma- ja päiväkirjastaan Lähdön aika vuodelta 2011.  Tässä teoksessa piispa Huovinen kirjoitti viimeisen virkavuotensa tapahtumista. Hän tilitti suhdettaan vanhoillislestadiolaisiin ja liikkeeseen kuuluvaan kirkollis-yhteiskunnalliseen vaikuttajaan Johannes Leppäseen 5.11. 2009. Huovinen totesi: ”Jos kuitenkin Johanneksen kanssa veisaamme samoja virsiä ja polvistumme vierekkäin ehtoollispöytään, niin kyllä meillä jotakin yhteistä täytyy näissä Jumala-asioissa olla. Tai kun olen vihkinyt lestadiolaismiehiä – ehkäpä joku joskus vihkii myös naisia – pappisvirkaan, niin aina olen vastaanottanut heiltä samat hengelliset lupaukset kuin muiltakin.” (s. 100–101). Huovisen kirkkopolitiikan yksi erityispiirre olikin nostaa esiin sitä eroa, joka vallitsi SRK-vanhoillisuuden käytännön naispappeusasenteessa suhteessa evankelisiin, rukoilevaisiin ja paljolti myös uuspietisteihin.

Tämä ”maltillinen” kirkkopolitiikka saavutti kulminaatiopisteen syksyn 2010 kirkolliskokouksen niin sanotussa homorukousta koskevassa äänestyksessä, jossa laajojen kirkollisten piirien ällistykseksi SRK-vanhoilliset edustajat äänestivät kyseisen rukouksen puolesta. Kun asiasta nousi liikkeen sisällä kohu, ainakin osa edustajista teki asiasta parannuksen. SRK käänsi kelkkansa, koska sen puhujainkokous, pappien kokous ja johtokunta lopulta katsoivat liikkeen kirkolliskokousedustajien menetelleen asiassa virheellisesti. Tulevan kirkkohistorian tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mitä kaikkea liikkeen sisäistä keskustelua ja toisaalta kirkkopolitiikkaa tähän problematiikkaan liittyi, sikäli kuin se säilyneiden lähteiden valossa on mahdollista.

On syytä huomata, että syksyn 2010 päätös kyseisessä asiassa oli kirkkohistoriallisesti hyvin merkittävä momentum. Jos homoseksualismin harjoittaminen on syksyn 2010 päätöksellä siirretty harmartiologiasta (synti-oppi) lähimmäisenrakkauden harjoittamisen eettiseksi kysymykseksi, silloin mahdolliset myöhemmät päätökset sukupuolineutraalin avioliiton siunaamisesta tai homo- ja lesboparien vihkimisestä ovat periaatteessa kirkon opin kannalta helpommin kohdattavissa. Kysymys olisi enää vain kirkolliskokouksen voimasuhteista, ja itse asia olisi vain järjestelykysymys. SRK-vanhoillisuuden kirkollinen ”yhteistyökyky” ja ”veljien” keskinäinen solidaarisuus hautasi aluksi alleen sen tosiasian, että äänestyksessä oli lopulta kysymys varsin fundamentaalisesta kirkon uskoa ja oppia koskevasta ratkaisusta.

Myöhempi tutkimus voi arvioida myös sitä, oliko liikkeen vuodenvaihteen 2010–2011 sisäinen keskustelu ikään kuin rajapyykki 1980-luvun lopulla valitulle kirkkopolitiikalle. Tämä kirkkopoliittinen ”keskitie” sai uuden haasteen TM, FM Mari Leppäsen otettua pappisvihkimyksen maaliskuussa 2012. Virkakysymys tulvahti nyt  ”Jumalan valtakunnan sisälle”. Viralliseksi linjaksi oli toki jo aikaisemmin paalutettu se, että jos joku liikkeen naisteologi ottaa pappisvihkimyksen, hänen katsotaan tällä aktiollaan irtautuneen liikkeen ”yhteisestä rakkaudesta”.

”Maltillisen” kirkkopolitiikan ohella ja osittain siihen kytkeytyneenä oli liikkeen sisälle 1980-luvun lopusta alkaen muodostunut  liberaali siipi, jonka jälkikaiku tuli sitten näkyviin erityisesti vuoden 2005 jälkeisessä varsin rajussakin mediakeskustelussa. ”Uudistajien” esittämä liikkeen kritikki on sisältänyt  toki unelman liikkeen kansankirkollistumisesta ja liberaalimmasta linjasta ylipäänsä, mutta sen taustalla oli myös liikkeen oma sisäinen prosessointi.  Vaikka uudistajien määrä on ollut varsin pieni, sosiaalisen median sekä kirkollisen ja sekulaarin valtamedian tuella heidän äänellään on ollut ”leipäkivivaikutus”.

Suomen esikoislestadiolaisuus kehittyi taas joiltakin osin toiseen suuntaan 1980-luvulla. Liikkeen kohonnut evankelissävytteinen profiili merkitsi sitä, että esikoisuus alkoi olla aikaisempaa lähempänä vanhoillislestadiolaista perinnettä. Samalla liikkeessä esiintyi kiinnostusta muihin konservatiivisiksi leimattuihin herätysliikkeisiin. Kuvaava esimerkki oli Paavalin Synodin kirkkopäivät Tampereen Viinikan kirkolla palmusunnuntain viikonloppuna 1987. Esikoisten rukoushuone sijaitsi kirkkoa vastapäätä. Tampereen esikoisten rukoushuoneen väki halusi antaa oman panoksensa kirkkopäiviin, ja se tarjosi kaikille tapahtuman osanottajille ilmaisen lounaan. Esikoislestadiolaisia saarnaajia osallistui joskus myöhemminkin myös Paavalin synodin järjestämiin tapahtumiin.

Rauhan Sanan ryhmässä virkakysymys synnytti jonkin verran jakoa. Ruotsinkielinen siipi (LFF) on voimakkaammin ja tiukemmin pitäytynyt kristikunnan perinteiseen käsitykseen. Lestadiolainen uusiheräys on taas lestadiolaisryhmistä selvimmin hyväksynyt kirkon uuden ratkaisun käytännössä,  käsittääkseni myös pitkälle teologisesti. Liikkeessä on kylläkin myös perinteisen kannan uskovia.

2000-luvun muutos

Vanhoillislestadiolaisuutta koskeva julkinen ja samalla yleensä varsin kriittinen keskustelu jää epäilemättä Suomen kirkkohistorian erääksi 2000-luvun alun ajankuvaksi. Erityisen suuri merkitys tässä keskustelussa on ollut niin sanotulla sosiaalisella medialla, jonka rooliin en tässä yhteydessä puutu seikkaperäisemmin. 2000-luvun keskusteluun verrattavia vaiheita lestadiolaisuuden julkisuuskuvasta saa etsiä liikkeen alkuheräyksestä, 1870-luvulta ja sitten taas 1970-luvun jälkipuoliskolta. Lestadiolaisuuden suurin osaryhmä on ollut erityisesti vuoden 2005 jälkeen sekä voimakkaan julkisen debatin että myös akateemisen tutkimuksen kohteena. Monet entiset lestadiolaiset ovat julkisuudessa halunneet esiintyä ”uskonnon uhreina”, joita sekä media että samanniminen järjestö ovat nostaneet julkisuuden valokeilaan.

Kirkollista keskustelua seuraaville sekä sosiaaliseen mediaan juuttuneille lukijoille ovat nämä debatin aihepiirit olleet varsin tuttuja: 1970-luvun hoitokokoukset, pedofilia, naisten asema ja naispappeus sekä eräiden puhujien vapauttamiset saarnatehtävästä (esim. Stiven Naatus, Risto Leppänen, Erkki Hurtig, Tuomas Palola). Huomiota ovat saaneet myös vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä elävät tai liikkeestä irtautuneet homot, jotka ovat tulleet näkyviksi. Kuvaava kertomus on Utain-nettilehdessä loppuvuodesta 2015 esiintynyt opiskelija Aappo Jutilan tarina. Nuori mies kertoi haaveekseen pussailla toista poikaa suviseuroissa. Suureen kansanliikkeeseen mahtuu tulevaisuudessakin ”kaapista ulos tulevia” homoja, ja epäilemättä he haastavat monia perheitä ja liikkeessä vakiintuneita ajatusmalleja.

Vanhoillislestadiolaislähtöinen tutkija ja pastori Meri-Anna Hintsala puolestaan totesi HS-mediassa heinäkuussa 2015 haluavansa, että ”homoseksuaalisuus ymmärrettäisiin uskonnon maailmassa osana ihmisen monimuotoisuutta, kauniina ja hyvänä asiana, jossa ei ole häpeää”. Niin ikään hän itse ilmoitti kannattavansa sukupuolineutraalia avioliittoa ja olevansa pappina valmis vihkimään homopareja, jos evankelis-luterilainen kirkko sen papeilleen sallii. Todennäköisesti Hintsalan kanta edustaa varsin yleisesti SRK-vanhoillisuuden uudistajien linjaa.

Hyvin merkittävänä maamerkkinä viime vuosien SRK-vanhoillisuutta koskevassa keskustelussa on ollut kirjailija Pauliina Rauhalan Taivaslaulu –romaani (2013) ja sen myöhemmät teatteriversiot, jotka ovat nostaneet kuvitellun nuoren lestadiolaisperheen hektisestä arjesta selviytymisen julkisuuden valokeilaan. Naisten asemaan liittyy myös jo mainitsemani naispappeuskysymys, joka nousi vahvasti julkisuuteen jo mainitun Mari Leppäsen pappisvihkimyksen myötä 2012. Häntä kutsuttiin julkisuudessa ensimmäiseksi vanhoillislestadiolaiseksi naispapiksi, vaikka tiukan kriittisen kirkkohistorian tutkimuksen näkökulmasta tätä määrittelyä voidaan problematisoida.

Lestadiolaisuuden naispappeuskeskustelu nosti esiin myös kysymyksen liikkeen historiaan ja traditioon lokalisoitavista naispuolisista saarnaajista. Kysymys ei ole toki uusi lestadiolaisuuteen kohdistuvassa kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi Pekka Raittila käsitteli naisten roolia 1800-luvun lestadiolaisuudessa väitöskirjassaan (1976). Monet 2000-luvun kirjoittajat tai tutkijat eivät näytä olevan täysin selvillä (kirkko)historiallisen tutkimuksen annista tällä tutkimusalueella, koska johtopäätökset ovat aika yksioikoisia. Jotkut tämän alueen tutkijat ammentavat historiallisten alkuperäislähteiden sijasta liian voimakkaasti selitysmalleja 2010-luvun lestadiolaisuutta koskevan julkisen keskustelun tuomista virikkeistä. Meidän on näet hyvä muistaa, etteivät lestadiolaisen alkuheräyksen spontaanit uskonlevittäjät ja Maria Magdaleenat olleet ”saarnaajia” herätysliikkeessä myöhemmin vakiintuneessa merkityksessään eikä heitä voi suoraan verrata vapaakirkollisen mallin mukaisiin julistaja–evankelistoihin. Lestadiolaisen alkuheräyksen naisvaikuttajien aktiivisuuden aste suhteessa lestadiolaisyhteisön myöhempään saarnamiehen tehtävään on kysymys, johon sosiologisperäinen vallan ja vallankäytön diskurssi antaa liian helpon selitysmallin. Herätysliikkeen maallikkoviran (erityisen viran)  ja yleisen pappeuden suhde avautuu mielestäni paremmin uskonnollis-teologisessa kontekstissaan.

Kysymys pedofiliasta uskonnollisissa yhteisöissä ei ole jäänyt vain katolisen kirkon julkisuuskuvan tahraksi. SRK-vanhoillisuudessa ilmenneitä pedofiliatapauksia alkoi purkautua esille talvella 2008–2009, mutta jostakin syystä asia ei noussut tässä vaiheessa julkisuuteen. Kun sitten ruotsinkieliseen rauhansanalaisuuteen kuuluvan Pietarsaaren Skutnäsin rukoushuoneen entisen ja pitkään edesmenneen johtavan saarnaajan harjoittaman pedofilia tuli alkuvuodesta 2010 julkisuuteen, ryöpsähti aihepiiriä koskettava raju keskustelu liikkeelle. Pietarsaaren tapaus oli lähtölaukaus debatille, jota kesti julkisuudessa melkein taukoamatta yli viisi vuotta. Sosiaalitieteiden tutkija Johanna Hurtigin selvitykset osoittivat ilmiön vaikuttaneen myös aivan eri suuruusluokan kokoisena SRK-vanhoillisuudessa. Julkisuudessa nousi esille myös esikoislestadiolaisten piirissä olleita pedofiliatapauksia.

Pedofiliakeskustelun saama julkisuus ja siihen liittyvä keskustelu sai suuren painoarvon sen takia, ettei laadullinen tutkimus juurikaan suhteuttanut näitä ikäviä tapauksia historialliseen aikajanaan tai liikkeen kokoon suomalaisessa yhteiskunnassa. Joka tapauksessa on selviö, että yksikin tällainen tapaus on vakava rikos tapahtui se sitten missä kansalaispiireissä tahansa.

Lestadiolaisuuden 2010-luvun pedofiliakeskustelu ansaitsee myöhemmän kriittisen (kirkko)historiallisen analyysin, jossa kaikki tekijät – myös median rooli – otetaan huomioon. Tiedetoimittaja Jani Kaaro laajensi lestadiolaisuuden pedofiliakeskustelua Rapport-nettilehdessä kesällä 2015. Hän nosti esille myös niin sanottujen valemuistojen merkityksen. Kaaro sai kyllä kirjoitukselleen vastineen, mutta ällistyttävää oli se, että koko keskustelu lestadiolaisten pedofiliaskandaaleista pysähtyi kuin seinään juuri kesällä 2015. Myöhemmälle tutkimukselle tässäkin on kiintoisa tekijä tutkittaessa pedofilian esillä pitämisen motiiveja.

2000-luvun alkupuolen vilkas ja monivivahteinen keskustelu lestadiolaisuudesta on siis syytä jättää tutkimusaseman odotusraiteelle. Analyysin tekeminen sen eri motiiveista ja taustatekijöistä on äärettömän vaikeaa. Myös median motiivien perimmäinen selvittäminen on tärkeä haaste. Mikä on ollut kirkon johdon suhde SRK:n niin sanottuihin uudistajiin, joiden rekrytoiminen kirkon hallinnollisiin tehtäviin on ollut varsin silmiinpistävä ilmiö? Oma lukunsa on myös valtamedian tapa käyttää asiantuntijoita tässä debatissa. Ville Koivuniemi on tutkinut Oulun yliopistossa 2015 valmistuneessa tiedeviestinnän pro gradu -tutkielmassaan Kalevan ja Helsingin Sanomien lestadiolaisuutta koskevaa kirjoittelua vuoden 2010 alusta maaliskuun loppuun 2015. Tuona aikana Kaleva käytti asiantuntijoita 21 kertaa, joista yhdeksän kertaa asiantuntijana oli Johanna Hurtig, kolme kertaa tohtori Tapio Nykänen, kaksi kertaa tohtori Aini Linjakumpu, kaksi kertaa pastori Johannes Alaranta sekä muut asiantuntijat yksi tai kaksi kertaa kukin. Aikaisemman historiatieteellisen ja teologisen asiantuntemuksen sijasta näyttävät politiikka- ja sosiaalitieteen edustajat nousseen keskiöön tässä kommentoinnissa. Lapin yliopiston lestadiolaistutkijoilla on ollut merkittävä rooli. Oma lukunsa on toki niin sanottujen kokemusasiantuntijoiden rooli, jota ei toki tule ilmiönä sinänsä väheksyä.

Keskustelussa on huomion arvoista se, että erityisesti liikkeen kriitikkojen ja uudistajien pohdiskelu ei ole kovin paljon liittynyt niin sanotun klassisen dogmatiikan kysymyksiin. Sosiologissävytteinen pohdinta, vallan diskurssi tai subjektiiviset kokemuspohjaiset elementit ovat vahvasti hallinneet debattia. Esimerkiksi FM Topi Linjaman toimittama Nyt vapaa olen (2014)  -teos koostuu liikkeestä irtautuneiden tai siihen selkeän etäisyyden ottaneiden puheenvuoroista. Teologisen analyysin tekeminen tekstien äärellä on vaikeaa, koska erityisen syvälle eivät monet pohdinnat yllä.

Miten erilainen teos tässä suhteessa oli vuosien 1960–1961 hajaannuksen jälkeen syntynyt pappislinjan puheenvuoro Totuuden kuuliaisuuteen (1962). Tuolloin mentiin syvemmille vesille, dogmatiikan kovaan ytimeen, kysymykseen Sanasta ja sakramenteista. Toki Linjaman toimittaman kirjan puheenvuoroissa yhtenä keskeisenä juonteena kulkee SRK-vanhoillisuuden eksklusiivisen seurakuntakäsityksen ja liikkeen vahvan yhteisöidentiteetin torjunta. Kirjoitusten voimakkaasti subjektiivinen ja tunnepohjainen ote oikeuttaa toisaalta kysymään, näkyykö tässä lestadiolaisuuden historiassa aika ajoin esille tulvaillut spiritualismi? Koska kirjoittajien ilmoitusteologinen pohdinta jää ohueksi, voi kysyä onko teos lopulta vain peilikuva SRK:n kuuliaisuutta vaativasta ekklesiologiasta. Kuvaava kertomus tässä suhteessa on nimimerkin ”Yksin armosta” kuvaus siitä, miten hän liikkeestä irtautumisen kunniaksi teki rokkibiisin (s. 42–43).  ”Mutta olet vapaa, olet vapaa, sä oot vapaa, olet vapaa!”

Tässä vaiheessa on tutkijoiden vaikea arvioida, miten 2000-luvun varsin raju debatti ja vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen mylläkkä on vaikuttanut herätysliikkeen kehitykseen. Vaikutelmaksi jää se, että liikkeeseen kuuluvat ihmiset pystyvät ja monet myös haluavat entistä avoimemmin kohdata ulkopuoliset. Keskustelussa on entistä vähemmän tabuja. Näyttää myös siltä, että niin sanotun uudistajaliikkeen vaikutus on ollut pienempi kuin tätä voisi päätellä heidän saamastaan julkisesta huomiosta. Maakunnissa suuret joukot paikallisissa rauhanyhdistyksissä jatkavat liikkeen perinteisen linjan takana. Pohjoismaissa ei liike tavoita kovin paljoa ulkopuolisia, eikä näytä enää onnistuvan säilyttämään kaikkia niin sanottuja lapsuuden kristittyjä liikkeen vaikutuspiirissä. Sen sijaan SRK-vanhoillisuuden kansainvälinen työ on 2000-luvulla menestynyt muun muassa Afrikassa.

Mia Kauton ja Hanna Rasilaisen toimittamassa kirjassa Löysin Jumalan valtakunnan (2010) liikkeeseen kääntyneet uskovat kertovat omasta uskonnollisesta prosessistaan. Eräiden afrikkalaisten vanhoillislestadiolaisten kokemusta voi verrata lestadiolaiseen alkuheräyksen uskovien kokemuksiin pohjoiskalottialueella 1840- ja 1850-luvulla. Tietty uskon palo, into ”uuden” löytämisestä ja evankelioimisinnoitus tulvahtaa lukijaa vastaan näissä teksteissä.

Esikoislestadiolaisuus, kirkko ja sakramenttiseparatismi

Viittasin edellä siihen, että esikoislestadiolaisuus avartui näkemyksellisesti toisen maailmansodan jälkeen. Liikkeen ”evankelinen” linja tulvaili vahvasti esille saarnoissa ja seurojen mentaalisessa ilmapiirissä erityisesti 1980-luvulla. Muutos alkoi kuitenkin näkyä jo 1990-luvulla, jolloin avaramman ajattelun haastajaksi nousi Lapin vanhinten opetusten siivittämänä liikkeessä perinteisesti elänyt eksklusiivissävytteinen ajattelu. Ruotsin kirkon ja esikoislestadiolaisuuden yhä suurempi eriytyminen johti myös kirkkosuhteen uudelleen arviointiin. Ruotsin Jellivaarassa alkoivat liikeen omat ehtoollisenvietot jouluna 2000 ja  Norjassa seuravaana kesänä. Tämä ”oman” ehtoollisen vietto rukoushuoneissa haluttiin tuoda myös Suomeen, jotta ”Siionin tytär olisi kaikkialla yksi”. Suomen esikoislestadiolaiset vaikuttajat onnistuivat jarruttamaan omaan ehtoollisenviettoon tähtäävää hanketta vuosituhannen taitteesta asti noin 15 vuotta. Esimerkiksi muutosta vastaan kerättiin Suomessa 1600 henkilön allekirjoittama adressi 2004. Asia nousi uudelleen vahvasti ajankohtaiseksi kesän 2014 Lapin vanhinten Suomeen suuntautuneen saarnamatkan yhteydessä. Niin sanottu sakramenttiseparatismi alkoi Mikkelissä loppuvuodesta 2015. Kaikki Suomen esikoisten yhteisöt eivät ole hanketta hyväksyneet, ja liike on todellisuudessa asiassa voimakkaan jakautunut.

Mistä esikoislestadiolaisten sakramenttiseparatismissa on kysymys? Asiaan vaikuttaneella kehityksellä on toki juurensa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja herätysliikkeiden välisissä suhteissa 2000-luvulla. Kirkollisesta keskustelusta ja jopa päätöksenteosta sekä erityisesti mediakirjoittelusta jää vaikutelma, että kirkossa pidetään kaikkia herätysliikkeitä – körttiläisyyttä toki lukuunottamatta – enemmän tai vähemmän ongelmallisina tapauksina. Esikoisuuden ratkaisua en kuitenkin ripustaisi pelkästään tähän naulakkoon. Pikemminkin taustalla on liikkeen sisäinen kehitys ja liikkeen kansainvälisen johdon, siis Lapin vanhinten neuvot, joiden painoarvo liikkeen uskonnollis-mentaalisessa itseymmärryksessä on kautta aikojen ollut suuri. Kysymyksessä on nimenomaan Lapin vanhinten johdolla toteutettu hanke, johon toki kirkon kehitys on antanut lisäarvoa.

On muistettava myös, että esikoisuuden perinteeseen on kuulunut koko liikkeen historian ajan vahva kirkkokritiikki. Esimerkiksi liikkeen ensimmäinen vanhin Joonas Purnu (1829–1902) totesi 1894, ettei Johannes Kastaja ollut omistanut ”kiiltävää ja korkeata silkkihattua”, kuten Purnun ajan Ruotsin kirkon papit ja piispat omistivat. Tässä yhteydessä on syytä muistaa myös liikkeen kastekäsitys sakramenttiseparatismin taustalla. Kun ”kirkon papit” esikoisperheissä vieraillessaan puhuvat luterilaisen tunnustuksen pohjalta kasteen uudestisynnyttävästä vaikutuksesta, ei se ilmeisesti ainakaan kaikkia liikkeen jäseniä ole tyydyttänyt. Vaikka Suomen esikoisuudessa onkin ollut myös kasteen armonvälineluonnetta painottavaa tunnustuksellista opinkäsitystä, liikkeessä elää vahvana Laestadiuksen Hulluinhuonelaisessa ilmaisema käsitys siitä, että taivaan valtakunta kuuluu lapsille jo ennen kastetta. Siksi liikkeessä vastustetaan voimakkaasti tulkintaa siitä, että kastamaton lapsi joutuisi kadotukseen. Tämä asenteellinen torjunta ei tosin osu täysin kohteeseensa, sillä luterilainen tunnustus ei tätä käsitystä eksplisiittisesti opeta. Jos jotkut esikoiset ovat yksittäisten pappien kastepuheista saaneet kyseisen käsityksen, se on sitten toinen asia.

SRK-vanhoillisuus ja esikoislestadiolaisuus vertailussa

Vanhoillislestadiolaisuudella ja esikoisuudella on paljon samaa dogmaattista perintöä, mutta myös joitakin eroja. Esikoisuuden seuraperinteessä on Laestadiuksella yhä tärkeä asemansa. Rovastin saarna luetaan aina seuroissa. Viime vuosina on esikoisuuden kansainvälisen toiminnan laajenemista seurannut myös Laestadiuksen postillojen kääntämistyö useille kielille. Niinpä Laestadiuksen saarnakokoelmia on 1990-luvulta alkaen julkaistu saksaksi, venäjäksi, viroksi ja latviaksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei Laestadiuksella ole ollenkaan samaa asemaa liikkeen traditiossa.

Esikoisten ja SRK-vanhoillisten tervehtimiskäytännöt poikkeavat toisistaan. Kun SRK-lestadiolainen osoittaa perinteiset Jumalan terve ja Jumalan rauhaa -tervehdykset vain toisille vanhoillislestadiolaisille, esikoiset mieltävät tervehtimisen pikemmin toivotuksena ja osoittavat nämä tervehdykset myös ulkopuolisille. Edellä viittasin jo siihen, miten suhteessa naispappeuteen ja siihen liittyneeseen kirkolliseen rintamanmuodostukseen SRK-vanhoilliset ja esikoiset ovat asennoituneet eri tavoin. Esikoisuus on ollut lähes kokonaan maallikkoliike, kun taas SRK-vanhoillisuudessa papeilla on ollut jatkuvasti asemaa myös liikkeen sisäisessä hengellisessä toiminnassa ja luottamustehtävissä. Yksittäisiä pappeja on toki toiminut myös esikoisuuden historiassa herätysliikkeen omina puhujina, mutta yleensä liikkeen perinteestä lähteneet teologit eivät ole maallikkojohtoisessa organisaatiossa löytäneet omaa paikkaansa. On kuitenkin muistettava, että yksittäisiä esikoistaustaisia pappeja – myös naispappeja – toimii nytkin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tai sen kansainvälisessä työssä.

Molemmille lestadiolaisryhmille on tyypillistä, että ne ovat kansanliikkeitä; voisi jopa puhua uskonnollisista joukkoliikkeistä. Vaikka molemmista suunnista on ollut myös vuotoa niin ”maailmaan” kuin muihin uskonnollisiin suuntauksiin, voi kuitenkin molempia pitää kasvavina uskonsuuntina myös 2000-luvulla. SRK-vanhoillisuuden kasvu on näkynyt liikkeen kansainvälisessä työssä ja myös muuttoliikkeestä johtuen esimerkiksi pääkapunkiseudulla. Esikoislestadiolaisuus on kasvanut 2000-luvulla varsin voimakkaasti Yhdysvalloissa, jossa liikkeen yhteisö Vanha apostolis-luterilainen kirkko (Old Apostolic Lutheran church) on suurin lestadiolaislähtöinen vapaakirkko. Kannattajia lienee tällä hetkellä 14 000.

Kiinnittäisin huomion vielä yhteen piirteeseen kummankin liikkeen kehityksessä 2000-luvulla. Molemmissa liikkeissä on ollut jo aikaisemmin mainitsemiani uudistajia ja kriitikkoja, jotka ovat arvostelleet aika voimallisinkin sanakääntein liikkeiden keskusjohtoa ja uskonnollisia erityispiirteitä. Kriitikot näyttävät kuitenkin eroavan aika vahvasti teologisessa positiossaan.

SRK-vanhoillisuuden uudistajien ja kriitikkojen piirissä on agnostikkoja ja ääriliberaaleja. Uudistajaporukassa esiintyy myös maltillisempaa ja kansankirkollisesti orientoitunutta liberaalia puhetta. Esikoisuuden sakramenttiseparatismia koskevassa debatissa Lapin vanhimpia julkisuudessa arvostelleet ovat lähes poikkeuksetta teologisesti konservatiiveja ja samaistuvat selkeästi kirkon muiden raamatullis-tunnustuksellisten herätysliikkeiden puheeseen. Tulevan kirkkohistorian tutkimuksen haasteena on yrittää löytää mitä tekijöitä liikkeiden kehityksessä voi olla tämän silmiinpistävän erilaisen asenneilmaston taustalla? Nostan esille pari esimerkkiä. Vanhoillislestadiolaislähtöinen tiedottaja Rebekka Naatus tuuletti sekä omaa uskonnollista ryhmäänsä että perinteisiä kirkon linjauksia aika railakkaasti toimiessaan Kotimaan kolumnistina 2013 (esim. Kotimaa 4.1. 2013, Lopetetaan lähetystyö). Esikoislestadiolaisuuteen etäisyyttä ottanut Joni Toivonen on tykittänyt voimakkain sanakääntein Lapin vanhimpia ja esikoisten käsityksiä Kotimaa24:ssa 2014–2015. Samaan aikaan hän kuitenkin edustaa vahvasti konservatiivista ja tunnustuksellista teologista linjaa. Toivonen suuntasi kriittisen latauksen myös arkkipiispa Kari Mäkiseen ja ”peukuttajapappeihin”  ”kirkkomme oppia vastaan nousevista kannanotoista” 30.11. 2014 kirjoittamassaan blogissa.

”Poliittinen lestadiolaisuus”

Lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen rooli erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla on ollut yleisesti tunnettu asia, joka on taas aivan viime aikoina tullut esille mediassa. Lapin yliopiston politiikkatieteen tutkijat ovat olleet viime vuosina aihepiirin kimpussa. Heidän käsitejärjestelmässään termi ”poliittinen” nähdään varsin laaja-alaisena konseptina, ei vain perinteisen valtio-opin puoluetutkimuksena ja poliittisen aatehistorian käsitteenä.  Esimerkiksi 2013 ilmestyi tohtori Tapio Nykäsen ja dosentti Mika Luoma-ahon toimittama artikkelikokoelma Poliittinen lestadiolaisuus Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimitusten sarjassa.

Teos on artikkelikokoelma, joka sisältää kahdeksan artikkelia sekä kirjan toimittajien johdattelevan tekstiosuuden. Kirja on tuotos Suomen Akatemian rahoittamasta ja Lapin yliopistossa 2010–2012  toteutetusta tutkimushankkeesta Lestadionismi. Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa.  Lähtökohta eroaa perinteisestä historiallisesta ja teologisesta tutkimusotteesta, jolla monet aikaisemmat liikkeen tutkijat ovat kohdettaan käsitelleet. Toisaalta on muistettava, että lestadiolaisuus on ollut jo 1970- ja 1980-luvulla sosiologisen ja uskontotieteellisen tutkimuksen kohteena. Viittaan tässä yhteydessä Kirsti Suolinnan ja Kaisa Sinikaran tutkimuksiin. Niin ikään Tromssan yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa on uskonto- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehty lestadiolaisuudesta jo 1990-luvulta saakka.

On syytä muistaa, ettei uskonnollisten liikkeiden selitys tyhjenny yhteiskuntatieteen, sosiologian ja filosofian antamiin selitysmalleihin. Kristinuskon sisäinen käsitejärjestelmä, teologien kielellä dogmatiikka, auttaa löytämään selityksiä, jotka avaavat myös jonkin uskonnollisen liikkeen sisäistä dynamiikkaa ja ryhmäkäyttäytymistä.

Lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallista vaikutusta on nähty Pohjois-Pohjanmaan yritystoiminnassa ja kunnallispolitiikassa. Oulun seudun valtaisa teknologinen kehitys 1990-luvulta alkaen on saatettu liittää lestadiolaislähtöiseen työetiikkaan ja verkostoihin. Varsin näkyvästi on media nostanut esille lestadiolaislähtöiset poliitikot, joiden todellista merkitystä on käsittääkseni paisuteltu. Kun europarlamentaarikko Paavo Väyrynen tammikuussa 2016 katsoi poliittista keskustaa johtavan eräänlaisen LLL-yhdistelmän (ei siis Lars Levi Laestadius vaan ”liberaalien ja lestadiolaisten liitto”) hän ei toki tarkoittanut lestadiolaisuutta kansanliikkeenä vaan joidenkin lestadiolaislähtöisten poliitikkojen omia intressejä. Väyrysen analyysissä on pointtinsa, mutta kokonaisuuden näkökulmasta olisin varovainen näkemään tässä yhteydessä vahvaa LLL-yhdistelmää. Mielestäni lestadiolaisuuden poliittista vaikutusta on maalattu julkisuudessa liian suurella pensselillä.

Nykyisen pääministeri Juha Sipilän rauhansanalainen uskonnollinen tausta herätti huomiota hänen tultuaan valituksi keskustan puheenjohtajaksi 2012. Median valokeila suuntautui alueellisesti rajalliseen vanhoillislestadiolaisuuden pienempään haaraan, jota edustavat suomenkielinen Lähetysyhdistys Rauhan Sana (LYRS)  ja Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisjärjestö Laestadianernas fridsföreningars förbund (LFF). Sipilä oli pikemminkin vaivautunut tästä julkisuudesta, eivätkä kaikki hänen selitysyrityksensä asiassa olleet kirkkohistoriallisesta näkökulmasta täsmällisiä. Sitten kesästä 2015 alkanut poliittinen kehitys ja ”kolmen ässän” hallituksen toimet ovat siirtäneet median huomion politiikan arkikysymyksiin ja poliitikkojen uskonvakaumuksen pöyhintä on jäänyt taka-alalle.

Tunnettu journalisti Risto Uimonen selvitti myös Juha Sipilän uskonnollista taustaa kevättalvella 2015 ilmestyneessä elämäkerrassa Juha Sipilä. Keskustajohtajan henkilökuva. Hän sijoitti kohdehenkilönsä rauhansanalaisuuden liberaaliin siipeen (s. 275). Tällaiset määrittelyt ovat toki aina alttiita väärintulkinnoille, mutta kirjoittajalla lienee ollut tekstilleen perustelunsa. Julkisuudessa Sipilä on ilmoittanut hyväksyvänsä naispappeuden. Hän äänesti sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan eduskunnassa marraskuun lopussa 2015, mutta jostain syystä taas tähän liittyvien liitännäislakien puolesta 17.2. 2016. Kokonaisuutena ottaen hänen roolinsa poliitikkona on vahvasti painottunut talous- ja päivänpolitiikkaan. Hän ei ole arvo- ja moraalikysymyksissä profiloitunut julkisuudessa samalla tavalla kuin esimerkiksi kristillisdemokraattien Päivi Räsänen ja perussuomalaisten vahva mies Timo Soini.

Poliitikkona Sipilä on pyrkinyt rajaamaan uskonvakaumuksen tiukasti yksityisyyden piiriin kuuluvaksi asiaksi ja keskittynyt päivänpolitiikkaan. Uskovainen poliitikko on Suomessa taas perinteisesti nähty voimakkaana ”kristillis-siveellisten” arvojen esillä pitäjänä ja kansakunnan arvojohtajana. Tässä suhteessa pääministeri Sipilä ei liene vastannut ainakaan kaikkien kristillisten piirien odotuksia pitäessään hämmästyttävän matalaa profiilia keskustan maakunnissa asuville peruskannattajille tärkeissä arvokysymyksissä. Kun ottaa huomioon keskustan ministeriryhmän kokoonpanon ja pääministerin avustajien liberaalin arvomaailman, ei Sipilän poliittis-yhteiskunnallista profiilia liene syytä ihmetellä. Tähän kontekstiin myös Paavo Väyrysen ”poliittinen teologia” on syytä sijoittaa.

Vuonna 2015 valitussa eduskunnassa on viisi uskonnollisessa merkityksessään lestadiolaistaustaista kansanedustajaa, joista kaksi kuuluu rauhansanalaisuuteen ja kolme SRK-vanhoillisuuteen. Edustajista neljä kuuluu poliittiseen keskustaan ja yksi kristillisdemokraatteihin. Juha Sipilän lisäksi politiikan näkyvissä asemissa ovat viime vuosina olleet Oulun vaalipiiristä valittu Mari Kiviniemen hallituksen ministerinä (2010–2011) vaikuttanut Tapani Tölli sekä kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Rauhan Sanan ruotsinkieliseen siipeen lukeutuva Vaasan vaalipiirin kansanedustaja Peter Östman.

Yksi merkittävä muutos SRK-vanhoillisuuden poliittis-yhteiskunnallisessa roolissa 2000-luvulla on syytä panna merkille. Kun liikkeessä  vielä 1970-luvulla jopa määriteltiin niitä puolueita, joita kristitty ei voi äänestää vaaleissa, on 2000-luvulla haluttu pitää entistä selkeämmin politiikka erillään hengellisen liikkeen varsinaisesta toiminnasta. Puoluevalinnat nähdään selkeämmin yksilön omina valintoina. Tämä on näkynyt liikkeessä paitsi jonkinasteisena perussuomalaisten kannattamisena myös kristillisdemokraattien periaatteellisena hyväksyntänä. Kristillisdemokraateilla oli vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Oulun ja vuoden 2015 vaaleissa taas Helsingin vaalipiirissä SRK-lainen ehdokas. Liikkeen piirissä lienee myös yksittäisiä vihreiden kannattajia. Toisaalta tämä avoimuus eri poliittisten puolueiden suuntaan ei ole kuitenkaan olennaisesti muuttanut sitä tosiasiaa, että lestadiolainen äänestäjä yhteiskunnallisesta luokka-asemastaan riippumatta liikkuu kokoomus–keskusta -akselilla. Niin ikään on totta, että yhä vielä SRK-vanhoillisuudessa jotkut saattavat problematisoida sellaisia uskonystäviä, jotka poliittisessa käyttäytymisessään poikkeavat tästä vakiintuneesta mallista.

Kristillisdemokraatit ovat taas saaneet vahvan otteen Rauhan sanan piiriin sijoittuvasta  Pohjanmaan ruotsinkielisestä lestadiolaisuudesta. Ruotsalaisen kansanpuolueen asema on lestadiolaisten piirissä voimakkaasti heikentynyt. Suomen lestadiolaisin kunta on Larsmo, jossa vähintään puolet asukkaista kuuluu liikkeeseen. Lestadiolaisilla on Larsmon seurakuntahallinnossa poikkeuksellisen vahva edustus. Niin ikään Larsmon kunnanvaltuustossa on kristillisdemokraateilla on yhtä monta valtuutettua (11) kuin Ruotsalaisella kansanpuolueella. Ruotsinkielisen Pohjanmaan (norra svenska Österbotten) vahva lestadiolaisuuden keskittymä oikeuttaa puhumaan alueesta ”raamattuvyöhykkeenä”. Kiinnostava ilmiö on myös se, että pieni osa alueen lestadiolaisia on perinteisesti saattanut äänestää myös sosialidemokraatteja, koska se on mielletty työväen puolueeksi ideologis-aatteellisia lähtökohtia sen enempää problematisoimatta.

Lestadiolaisuuden sekä todellinen että kuviteltu yhteiskunnallinen vaikutusvalta Suomessa on saattanut olla myös yksi syy liikkeen kokemaan rajuun mediakritiikkiin. On selvä, että niin sanotulle punavihreälle sektorille laajoine yhteiskunnallisine ja mediapoliittisine verkkoineen lestadiolaisuus edustaa monilta osin vastenmielistä realiteettia suomalaisessa yhteiskunnassa. Miten paljon tämä asetelma on vaikuttanut julkisen keskustelun sävyyn, ilmiöiden paisuttelemiseen ja lestadiolaiskeskustelun tieteellisten asiantuntijoiden valintaan? Toisaalta on otettava huomioon myös yhä enemmän 2000-luvulla lisääntynyt median muutos. Perinteinen käsitys monipuolisen ja asiapohjaisen tiedon jakamisesta kansalle on vaihtunut laajalti sensaation tai mehevän otsikon tavoitteluun. Totta on myös se, ettei tavanomainen kristillinen julistus ole medialle tärkeä uutinen. Sitäkin herkullisempaa tavaraa sille ovat uskonyhteisön ”kummallisuuksina” nähdyt erityispiirteet ja dramaattisiksi kuvatut muutokset. •

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Internet-lähteet

Abram: Jumalan terve, minä olen homo. http://utain.uta.fi/ilmi%C3%B6t/jumalan-terve-min%C3%A4-olen-homo (Katsottu 9.2. 2016 ja 18.2. 2016).

Jani Kaaro: Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla. www.rapport.fi (2015).

Vanhoillislestadiolainen naispappi puolustaa homoja ja ehkäisyä. http://www.hs.fi/elama/a1436928049135 (Katsottu 9.2. 2016).

Painettuja lähteitä

Eero Huovinen: Lähdön aika. Helsinki 2011.

Mia Kautto & Hanna Rasilainen (toim): Löysin Jumalan valtakunnan. Oulu 2012.

Topi Linjama (toim): Nyt vapaa olen. Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Joensuu 2014.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Helsinki 2013.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Jyväskylä 2014.

Risto Uimonen: Juha Sipilä. Keskustajohtajan henkilökuva. Helsinki 2015.

Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960–61 esiintyneistä erimielisyyksistä.

[Julk. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri]. Pieksämäki 1962.

Kirjallisuutta

Alatalo, Jani: Pohjoinen herätysliike ja modernisaation kipukohdat. Vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuva Suomessa 1961–1985. Diss.[Oulu]. SHS 72. Rovaniemi 2014.

Harjutsalo, Ilpo & Talonen, Jouko (toim.): Lestadiolaisuuden monet kasvot. Iustitia 14 / 2001. Helsinki 2001.

Meri–Anna Hintsala & Mauri Kinnunen (toim.): Tuoreet oksat viinipuussa. Vanhoillislestadiolaisuus peilissä. Helsinki 2013.

Johanna Hurtig: Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere 2013.

Koivuniemi, Ville: Uhreja, vallankäyttöä ja vähän yhteisöllisyyttä. Vanhoillislestadiolaisuus Kalevassa ja Helsingin Sanomissa    Tiedeviestinnän pro gradu–tutkielma Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 2015. http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201505211605.pdf

Linjakumpu, Aini: Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Tampere 2012.

Matti Myllykoski & Mikko Ketola (toim.): Lestadiolaisuus tienhaarassa. Vartija 2013, e-kirjajulkaisu. Helsinki 2013.

Nordberg, Henri & Mikko, Kenneth & Haupt, Ann-Christene (toim): Tornionlaakson vuosikirja 2000. Tornedalens årsbok 2000. Tornio 2000.

Tapio Nykänen: Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Diss. Acta Universitatis Lapponiensis 237. Rovaniemi 2012.

Nykänen, Tapio & Luoma-aho, Mika (toim.): Poliittinen lestadiolaisuus. SKS:n toim. 1359. Helsinki 2015.

Palola, Ari-Pekka: Evankeliumin työ laajenee. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 2 (1945–1961). Oulu 2011.

Pekka Raittila: Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. Diss. Helsinki 1976.

Jouko Talonen: Osmo Tiililä ja lestadiolaisuus. –Kirkkohistorian alueilla. Juhlakirja professori Hannu Mustakallion täyttäessä 60 vuotta. Toim. Ilkka Huhta & Juha Meriläinen. SKHS toim.217. Helsinki 2011.

Jouko Talonen: Oliko 1800-luvun lestadiolaisuudessa naissaarnaajia? Tutkimuksen kriittistä tarkastelua. –Historiska perspektiv på kyrka och väckelse. Festskrift till Ingvar Dahlbacka på 60–årsdagen. Red. Kim Groop & Birgitta Sarelin. FKSH 224. Helsingfors 2013.

Jouko Talonen: ”Pohjoinen maa” (Sak. 6:8) Suomen vanhoillislestadiolaisuuden itseymmärryksen ja eksklusivismin argumenttina 1960–1979. –Historian selkosilla. Jouko Vahtolan juhlakirja. Toim. Matti Enbuske & Matti Mäntylä & Matti Salo & Reija Satokangas. SHS 65. Rovaniemi 2012.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden synty, leviäminen ja hajaannukset. –TA 1 / 2014.

LYHENTEET

Diss.                     (akateeminen) väitöskirja

FKSH                  Finlands kyrkohistoriska samfundets handlingar

HS                       Helsingin Sanomat

LFF                      Laestadianernas fridsföreningars förbund

SHS                     Studia Historica Septentrionalia

SKS                     Suomalaisen kirjallisuuden seura

SKHS                  Suomen kirkkohistoriallinen seura

SRK                     Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys

TA                        Teologinen Aikakauskirja

Kiitän Aleksi Halmetta, Ilpo Harjutsaloa, Tapani Ihalaista, Joona Korteniemeä, Markku Korteniemeä sekä Seppo Leivoa tätä artikkelia koskevasta palautteesta ja hyvistä neuvoista.