Yleinen

Kristinuskon globaali muutos

Perusta 3 | 2023

Maailmanlaajuisesti kristinuskon kenttä on muutoksessa. Länsimaissa kirkot käyvät selviytymistaistelua, kun maallistuminen etenee, ja väestöt pienenevät ja vanhentuvat. Globaalissa etelässä  kirkot puolestaan kasvavat ja kristinusko menee vauhdilla eteenpäin. Tästä näyttää seuraavan, että kristinuskon painopiste on siirtymässä Euroopasta etelään. Siksi useat tämän numeron tekstit käsittelevät kristinuskon globaalia tilannetta. 

Hyvä esimerkki käynnissä olevaan muutokseen löytyy Yhdysvalloista. Yhdysvaltain suurin luterilainen kirkko on tällä hetkellä Evangelical Lutheran Church in America (ELCA), jolla on noin kolme miljoonaa jäsentä. Kirkko on kokoluokaltaan siis verrattavissa Suomen evankelisluterilaisen kirkkoon. ELCA on paraatiesimerkki siitä, minkälainen tulevaisuus odottaa isoja länsimaisia pääuoman protestanttisia kirkkoja, jotka ovat kadottaneet oman missionsa. 

ELCA:n omien arvioiden mukaan heillä on vuonna 2050 enää noin 67 000 kastettua jäsentä. Arvio on hurja. ELCA tulee siis menettämään 98 prosenttia jäsenistään. Se tarkoittaa, että seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana kirkkokunta käytännössä pyyhkiytyy maailmankartalta pois. Lisäksi heidän arvionsa mukaan vuonna 2041 vain 16 000 ihmistä osallistuu keskimääräisenä sunnuntaina heidän jumalanpalveluksiinsa. Tähän on aikaa alle kaksikymmentä vuotta. ELCA menettää siis merkityksensä suhteellisen nopeasti ja siitä tulee globaalisti verrattain pieni toimija. 

Kun samaan aikaan etelän konservatiiviset kirkot kasvavat, on hyvä kysymys, minkälainen on esimerkiksi luterilainen maailmanliitto 50 vuoden päästä. Kuinka paljon painoarvoa on enää Saksan tai Yhdysvaltojen liberalisoituneilla isoilla luterilaisilla kirkoilla tai pohjoismaisilla luterilaisilla kansankirkoilla? Jos nämä katoavat näyttämöltä, kuka on luterilaisuuden suunnannäyttäjä tulevaisuudessa? Minkälaista oikeastaan koko luterilaisuus on sadan vuoden päästä? 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä vuodelta 2016 Juha Meriläinen kirjoittaa maailman suurimmasta luterilaisesta kirkosta eli Etiopian Mekane Yesus-kirkosta seuraavasti: ”Luterilaisuuden piirissä Mekane Yesus on nousemassa yhdysvaltalaisen Missouri-synodin rinnalle yhdeksi konservatiivisen, ”tunnustuksellisen” luterilaisuuden johtavista voimista.” Meriläinen kertoo, että Mekane Yesus -kirkon tavoitteena on ensin kasvaa muutamia vuosia kotimaassa ja suunnata sen jälkeen nykyistä vahvemmin lähetystyöhön ulkomaille. Samalla kirkko haluaa säilyä ”koskemattomana luterilaisuuden ytimenä koko maailmalle”. Meriläisen mukaan tämä tarkoittaa, ettei Mekane Yesus ole tulevaisuudessakaan valmis tekemään opillisia kompromisseja.  

Tällä tavoin siis maailman suurin luterilainen kirkko pyrkii toimimaan tulevaisuudessa. Vastaavanlaiset kirkot tulevat saamaan painoarvoa yhä enemmän ja niiden vaikutus globaaliin kristinuskoon tulee olemaan suurempi. Väistämättä on selvää, että kirkollinen kenttä muuttuu tämän vallanvaihdoksen myötä toisenlaiseksi kuin liberaalien eurooppalaisten kirkkojen valtakaudella. 

Toinen esimerkki kristinuskon globaalista muutoksesta saatiin anglikaanikirkosta, joka on avioliittokysymyksen vuoksi hajaantumisen partaalla. Helmikuussa globaalin etelän anglikaanikirkkoja edustava The Global South Fellowship of Anglican Churches (GSFA) ilmoitti, että se ei enää pidä Canterburyn arkkipiispaa, eli Englannin anglikaanisen kirkon johtajaa, anglikaanien maailmanlaajuisen yhteisön johtajana. Päätös tehtiin, kun Englannin anglikaanikirkko päätti sallia samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamiset kirkossaan. Päätös on merkittävä, sillä Canterburyn arkkipiispa on ollut koko maailmanlaajuisen anglikaanisen kirkkokunnan symbolinen päämies. 

GSFA edustaa noin 75 prosenttia kaikista maailman anglikaaneista ja siinä on virallisesti mukana 25 jäsenprovinssia pääosin Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Lausunnossaan GSFA sanoi, että Englannin kirkko on sulkenut itsensä ulos sallimalla samaa sukupuolta olevien vihkimykset. GSFA ei pidä enää Englannin kirkkoa ”äitikirkkona”.  

Anglikaanikirkon jakaantuminen näyttää hyvin, että esimerkiksi kysymykset samaa sukupuolta olevien avioliitoista ovat lähinnä länsimaisten terminaalivaiheessa olevien kansankirkkojen puuhastelua. Etelän kasvavat kirkot suhtautuvat niihin kriittisesti ja ovat valmiita tarvittaessa vaikka katkaisemaan yhteytensä tai kiistämään länsimaisten kirkkojen johtajuuden, jos ne tekevät tässä kysymyksessä epäraamatullisia ratkaisuja. 

Myös luterilaisella puolella jo mainittu Etiopian Mekane Yesus -kirkko on katkaissut yhteytensä Ruotsin luterilaiseen kirkkoon samasta syystä. Suomen ev. lut. kirkkoa uhkaa näin ollen vastaava globaali paitsio, jos se ottaa asiassa uusia askelia. Uusien askeleiden sijaan ottakaamme mallia globaalin etelän kirkoilta. 

Santeri Marjokorpi,

päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Kavennettu sanan- ja uskonnonvapaus

Perusta  3 | 2017

Ennen oli vallalla ajatus, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Eikä vain saa, vaan oikeastaan pitää. Kaikki tabut oli syytä rikkoa. Sananvapauden sankareita olivat ne, jotka käyttivät kovinta kieltä. Varoittavana esimerkkinä sananvapauden rajoittamisesta pidettiin Hannu Salaman saamaa tuomiota jumalanpilkasta. Uskonnon pilkkaamista pidettiin erityisenä osoituksena sanan- ja uskonnonvapauden toteuttamisesta.

Mutta nyt ovat sananvapauden rajat tulleet vastaan. Ei vain media, vaan käräjäoikeudetkin tuomitsevat ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.  Helsingin Sanomat kommentoi: ”Jumalaa ei tarvitse enää kunnioittaa, vähemmistöjä kyllä”.

Sananvapauden rajoja on koeteltu maailmallakin. Brexitin puolustajien muunneltu totuus ja Donald Trumpin vallattomat vaalipuheet synnyttivät käsitteen totuuden jälkeinen aika. Juuri kun oli sanottu, ettei postmoderni aika tunnusta objektiivisia totuuksia, on uudelleen alettu kaivata faktoja. Kun oli opittu, että kullakin on oma totuutensa, ja että niitä kaikkia pitää kunnioittaa, epäasialliset ”henkilökohtaiset totuudet” täyttivät sosiaalisen median. Kaiken suvaitseminen törmäsi vihapuheisiin, joita ei voitu suvaita.

Loukkaavaa vihapuhetta ei tietenkään tule sallia. On aivan oikein ja tarpeellista torjua kaikki myös islamiin ja muslimeihin kohdistuva torjunta ja aggressio. Pitäisi olla aivan selvää, että meidän velvollisuutemme on ottaa ystävällisesti vastaan kaikki omasta maastaan lähtemään joutuneet heidän uskonnostaan tai kansallisuudestaan riippumatta.

Tässä numerossa kiinnitetään huomiota sellaisiin sananvapaus- ja uskonnonvapausongelmiin, jotka eivät näytä kiinnostavan mediaa eivätkä poliitikkoja.

Tilanne on erityisen hankala ja epäoikeudenmukainen islamilaista vainoa länteen panneiden kristittyjen kannalta. Vaikka suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on kristittyjä, julkisuus ei ole kiinnostunut heistä ja heidän oikeuksistaan. Keskustelua suurmoskeijasta käydään vilkkaasti, mutta kuka puhuu kristityistä maahantulijoista ja heidän tarpeistaan. He tulivat ns. kristilliseen länteen islamin vainon alta, mutta täällä heidät unohdetaan.

Toisessa tämän lehden kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten opiskelijoiden mielenosoitukset Amerikassa ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. 1960-luvulla osoitettiin mieltä sen puolesta, että sananvapaus kuuluu kaikille, myös ja varsinkin niille, jotka kritisoivat valtaapitäviä. Nyt opiskelija-aktivistit osoittavat mieltä sensuurin puolesta. Yliopistoille ei haluta puhumaan niitä, joiden sanoma poikkeaa vallitsevasta liberaaliksi kutsutusta ajatusmaailmasta. Jos jonkun luennoitsijan mielipide on tarpeeksi väärä, se oikeuttaa mellakoitsijoiden mielestä väkivallan käytön. Jotkut eivät uskalla enää tunnustaa poliittista tai uskonnollista vakaumustaan.

Raamattu haluaa palauttaa meidät totuuden aikaan. Raamatun mukaan Paholainen on valheen isä. ”Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan.” (Joh 8:44) Jokaisen on syytä tarkata omia puheitaan.

Kahdeksas käsky kieltää valheet ja väärät todistukset. Lutherin selityksen mukaan ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jälleen on syytä kysyä niin kuin Luther aikanaan: mitä se on? Se merkitsee sitä, että torjutaan kaikki loukkaava puhe. Mutta muuta sensuuria ei tarvita. Se merkitsee myös sitä, että on puhuttava sorrettujen ja niiden puolesta, joiden on itse vaikea saada ääntään kuuluville. Myös kristillinen vakaumus on saatava ilmaista ilman pelkoa seurauksista.

Sanan- ja uskonnonvapaus ovat kristillisen uskon arvokkaita seurauksia. Parhaiten niistä pidetään huolta, kun noudatetaan totuutta rakkaudessa. Ja puhutaan hänestä, joka on Totuus.

•Timo Junkkaala