Matti Kankaanniemi
Kirjoittaja on teologian tohtori, hän toimii Åbo Akademin Historical Jesus Workshop -tutkimusryhmän tutkijana
Johdanto
Vaihtoehtoiset historiat kiehtovat. Salaliittoteorioiksi kutsutuilla ajatuskokonaisuuksilla on usein taipumus kertoa vaihtoehtoisia näkemyksiä yleisesti totena pidetyistä historiakertomuksista. Yksi vaikutusvaltaisimpia lienee tällä hetkellä holokaustin kieltävä denialistinen teoria, joka yhdistetään säännöllisesti teoriaan juutalaisen eliitin maailmanhallintapyrkimyksistä. Toinen sitkeä ja ehkä yllättävänkin paljon huomiota saanut vaihtoehtohistoria on Kristus myytti -teoria eli Jeesus-denialistinen ajatusrakennelma, jonka mukaan Jeesus Nasaretilaista ei ole koskaan ollut olemassa. Teoria ei lymyile vain internetin esoterioissa, vaan jopa vertaisarvioidussa Theology and Science-aikakauslehdessä oli hiljattain suomalaisen teologiryhmän kirjoittama artikkeli, jossa nostettiin Jeesus-denialismi osaksi historian Jeesus-tutkimusta (Nieminen ym. 2020).
Salaliittoteorioiden tutkimuksen filosofiassa on käyty keskustelua erityisesti kahden lähestymistavan välillä. Generalistien mielestä salaliittoteoriat tulisi sensuroida etukäteen eikä antaa niille tilaa tieteellisillä foorumeilla. Partikularistit taas haluavat reilun pelin hengessä avata kaikille teorioille mahdollisuuden tulla kuulluksi ja käsitellyksi (ks. Dentith 2018). Tutkijoiden konsensushan voi luonnollisesti olla väärässä. Alalla on voinut kertyä uutta, käsityksiä muuttavaa tietoa tai tieteen itsekorjaamisjärjestelmä saattaa olla epäkunnossa. On myös selvää, että tieteellinen tutkimus on raadollisen inhimillistä toimintaa, jossa ideologiset, poliittiset ja henkilökohtaiset juonimiset joskus vinouttavat tuloksia. Pelkkä tukeutuminen tieteelliseen, joskus enemmän oletettuun kuin osoitettavaan, konsensukseen voi jopa pysäyttää tieteenalan kehittymisen. Käsittelenkin tässä artikkelissa Jeesus-denialismin argumentointia ja sen suhdetta tieteelliseen Jeesus-tutkimukseen nimenomaan partikularistisesta näkökulmasta (ks. Bermejo Rubio 2018, 66–67). Kysymys Jeesuksen historiallisuudesta ja tämän perustelemisesta on ehdottoman oikeutettu. On myös kohtuullista vaatia, että Jeesus-tutkijat pystyvät kertomaan, miksi he käytännössä yksimielisesti pitävät ristiinnaulittua Jeesus Nasaretilaista historiallisena henkilönä.
Jeesus-tutkimus tieteenä
Tieteellisen Jeesus-tutkimuksen perusajatuksena on tutkia Jeesus Nasaretilaista metodeilla, joilla historian hahmoja ylipäätään tutkitaan. Tutkijat tulevat erilaisista uskonnollisista, ideologisista ja poliittisista taustoista edustaen nykyään yhä laajenevaa maantieteellistä ja etnistä kirjoa. Vaikka tieteelliseen historiantutkimukseen perustuvan Jeesus-tutkimuksen tuottamien rekonstruktioiden kirjoa usein kutsutaan toivottaman sekavaksi, on Jeesus Nasaretilaisen elämän päälinjoista tutkimuksessa varsin vahva konsensus. Kanadalaisen tutkijan E. P. Sandersin (1985, 11) luettelemat ”lähes kiistattomat faktat Jeesuksesta” kuvaavat osuvasti enemmistönäkemystä. Hänen mukaansa Johannes kastoi galilealaisen Jeesuksen, joka sittemmin kiersi saarnaamassa ja parantamassa. Jeesus kutsui opetuslapsia ja puhui kahdestatoista opetuslapsesta. Jeesus rajoitti toimintansa Israeliin, sekaantui kiistaan temppelistä ja roomalaiset vallanpitäjät ristiinnaulitsivat hänet Jerusalemin ulkopuolella. Jeesuksen kuoleman jälkeen hänen seuraajansa jatkoivat tunnistettavana liikkeenä, josta vähintäänkin osaa ainakin jotkut juutalaiset vainosivat. On syytä erottaa nämä tapahtumat tai ilmiöt niiden tulkinnoista. Esimerkiksi valtaosa tutkijoista pitää historiallisesti erittäin todennäköisenä, että Jeesus järjesti temppelissä merkittävän välikohtauksen ja tämä on luonut pohjan evankeliumien vastaavalle kertomukselle. Tulkinnat siitä, mitä Jeesus tarkalleen ottaen ajoi takaa toiminnallaan, vaihtelevatkin sitten melko paljon. Varsinaiselle Jeesuksen historiallisuuden osoittamiselle ei tavallisesti juuri anneta tilaa historian Jeesusta käsittelevissä teoksissa. Esimerkiksi Gerd Theissen ja Annette Merz (2011, 123–124) käsittelevät alan perusteoksiin kuuluvassa Die Historische Jesus: Ein Lehrbuch ainoastaan pari sivun verran Jeesus-denialismia.
Jeesus-denialismin historiaa
Hajanaisia, Jeesuksen historiallisuutta epäileviä ääniä alkoi kuulua jo 1700-luvun lopulla mutta varsinaisesti ensimmäinen asianmukaisen koulutuksen saanut denialisti oli Hegelin oppilas, professori Bruno Bauer. 1800-luvulla denialistinen Jeesus-myyttiteoria nojautui vahvasti antiikin mysteeriuskontojen, mytologioiden ja tarujen analogioihin. Lähestymistavat aiheeseen olivat monelta osin verrattain villejä. Esimerkiksi Hollannissa vaikutti radikaalikoulukunta, joka väitti kaikkia Paavalin nimellä kulkevia kirjeitäkin väärennöksiksi. Amerikkalaisdenialisti J. M. Roberts puolestaan kertoi Filostratoksen ilmestyneen hänelle spiritualistisessa istunnossa ja kertoneen, että Apollonious Nasaretilainen oli todellisuudessa Jeesuksesta ja Paavalista kertovien väärien kristillisten kertomusten taustalla (Casey 2014, 154). Ylipäätään spiritismi ja okkultistiset harrastukset näyttävät korreloivan 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun Jeesus-denialismin kanssa. Esimerkiksi spiritualisti Kersey Graves julkaisi vuonna 1875 sittemmin mainetta keränneen teoksen The World’s Sixteen Crucified Saviours, joka on vaikuttanut monien myöhempien denialistien ajatteluun.
Akateemisesti vakavammin otettava ja dialogiin pyrkivä denialismi huipentui saksalaisen Arthur Drewsin (1909) kirjaan Die Christusmythe ja sen tiimoilta käytyihin julkisiin debatteihin (ks. erit. Williamson 2016). Drewsin teoria herätti siinä määrin huomiota, että itse Albert Schweitzer (1913) käsitteli teoksensa uudessa painoksessa kokonaisen luvun verran Drewsin teoriaa. Vaikka Schweitzerin kritiikki oli monella tapaa musertavaa, sai Drews vahvan kannatuksen hieman yllättävällä suunnalla. Vaikka varhaisemmat marxilaiset uskontokriitikot omaksuivat liberaalisen saksalaistutkijoiden näkemyksiä Jeesuksesta, tuli vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Neuvostoliitossa vallitsevaksi uskontokriitikkojen näkemykseksi, pitkälti Arthur Drewsin vaikutuksesta, denialistinen Jeesus-myyttiteoria. Lenin itse totesi, että ”tarvitsemme tavalla tai toisella Drewsin teoriaa” (Andrejev 2015). Tämä teoria säilyi johtavana neuvostoselityksenä vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeen, kunnes marxilaistutkijat palasivat Jeesuksen historiallisuuden myöntävään mutta varhaiskristillisyyden syntyä luokkateoreettisesti tulkitsevaan selitysmalliin (Thrower 1983, 426).
Saksan kielen professori George A. Wells nosti denialistisen teorian uuteen nousuun 1970-luvulla erityisesti vuonna 1975 ilmestyneellä teoksellaan Did Jesus Exist?. Argumentointi pohjautui paljolti uskontohistoriallisen koulukunnan (Religionsgeschichtliche Schule) teeseihin vastaavuuksista Kristus-hahmon ja antiikin myyttien välillä. Wells kuitenkin omaksui 1990-luvulla ajatuksen Q-yhteisön taustalla olleen viisausopettajan historiallisuudesta ja katsoi tämän sinänsä historiallisen hahmon sekoittuneen myöhemmin Paavalin myyttiseen Kristukseen. Wells ei edelleenkään uskonut esimerkiksi Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemiseen. Kanadalainen Earl Doherty nousi myös denialistisen agendan johtavien asiamiesten joukkoon. Doherty (2005, 143–145). innostui Wellsin tavoin kerroksittaisesta Q-lähdeteoriasta mutta katsoi ”Q-Jeesuksenkin” olleen fiktiivinen hahmo.
Jeesus-denialistien mielenkiintoisimpia vaikuttajia on professori Robert M. Price, joka kääntyi fundamentalistikristitystä pastorista denialistiksi. Price eroaa useimmista muista Jeesus-denialisteista sikäli, että hän on väitellyt tohtoriksi Uuden testamentin tutkimuksesta. Price oli myös mukana Robert Funkin perustamassa, maineikkaassa Jeesus-seminaarissa, joka niitti kuuluisuutta äänestämällä aidoista ja epäaidoista Jeesus-materiaalista evankeliumeissa. Ehkä merkittävimmäksi ääneksi denialistileirissä on kuitenkin noussut Richard Carrier, joka on kiteyttänyt näkemyksensä pitkälti kahteen teokseen. Kirjassaan Proving History (2008) hän esittelee Bayesin teoreeman soveltamista historiantutkimukseen ja nimenomaan kysymykseen Jeesuksesta. Tämän itsenäisessä jatko-osassa On the Historicity of Jesus: Why We Might Have Reason for Doubt (2018) Carrier käy läpi yksityiskohtaisesti kokonaisteoriansa myyttisen Jeesuksen puolesta. Tuoreessa kirjassaan Jesus from the Outer Space (2020) hän puolestaan kiteyttää vielä teoriaansa hieman kansanomaisemmin.
Jeesus-denialismin perusajatus ja argumentointi
Jeesus-denialismin perusajatuksen mukaan Kristus-myytti oli alun alkaen niin sanotusti kosmisissa ulottuvuuksissa, henkimaailmassa tapahtunut kokonaisuus, jolla ei ollut mitään yhtymäkohtaa maanpäälliseen todellisuuteen. Paavalin katsotaan uskoneen nimenomaan tällaiseen toisulotteiseen Kristus-kokonaisuuteen. Carrier edustaa näkemystä, jonka mukaan Markuksen evankeliumin tuntematon kirjoittaja keksi täysin fiktiivisen, Vanhan testamentin profetioita ”toteuttavan” maanpäällisen Jeesuksen ja tästä juontui myöhempi usko historialliseen Jeesus Nasaretilaiseen. Doherty puolestaan katsoo Q-yhteisön vaaliman viisauskäsitteen saaneen personifioidun muodon ja tämä sulautui Kristus-myyttiin muodostaen historian Jeesuksen fiktiivisen prototyypin. Kun denialismin argumentointia tarkastellaan laaja-alaisesti, voidaan siinä havaita erityisesti kaksi pääasiallista argumenttityyppiä. Argumentum ex analogia eli rinnakkaisuuksiin perustuva päättely oli varsinkin Jeesus-denialismin alkuvaiheessa ratkaisevan tärkeää. Perusajatuksen mukaan tarkkoja yhtäläisyyksiä Kristus-tarinan kanssa voidaan nähdä antiikin mytologiassa ja mysteeriuskonnoissa niin paljon, että riippuvuussuhde on mitä ilmeisin. Toinen ja viimeaikaisessa argumentoinnissa paljon sijaa saanut argumenttityyppi on hiljaisuudesta argumentointi, argumentum ex silencio. Huomiota on kiinnitetty siihen, että Jeesuksesta ei mainita sellaisissa aikalaisteoksissa, joissa olisi voinut odottaa olevan jokin maininta galilealaisesta ihmeiden tekijästä ja kansankiihottajasta, jos tällainen todella olisi elänyt. Eräänlainen avaintodistaja denialisteille on apostoli Paavali, jonka kirjoituksissa denialistit eivät näe viitteitä hiljattain eläneeseen Jeesus-ihmiseen vaan ainoastaan hellenistismyyttiseen, kosmiseen pelastajahahmoon, myyttiseen Kristukseen. Paavali on siis samaan aikaan hiljaa Jeesus Nasaretilaisesta ja toisaalta tarjoaa esimerkkejä myyttisistä Kristus-käsitteistä.
Tämän lisäksi argumenteissa toistuu erityisesti kaksi toissijaista argumenttityyppiä. Ensiksi ihmekertomuksiin viitataan lähtökohtaisen mahdottomina ja epäämättöminä todisteina siitä, että evankeliumeissa on kiistatta myyttisiä, ei-historiallisia kertomuksia. Miksi siis koko tarina ei voisi olla fiktiivinen? Toiseksi viitataan esimerkkeihin siitä, miten täysin fiktiivismyyttisistä ideoista on nopeasti, muutamassa vuosikymmenessä syntynyt vakiintunut käsitys idean historiallisesta pohjasta. Näin osoitetaan, että myytin nopea muutos konkretiaa sisältäväksi narratiiviksi ei olisi mitenkään mahdoton tai välttämättä erityisen poikkeuksellinen.
Jeesus-denialistit ovat pyrkineet sitomaan teoriansa osaksi tieteellistä keskustelua. Seuraavaksi nostan esille joitakin keskeisiä yhtymäkohtia denialistien ja valtavirtatutkimuksen välillä.
Denialistit tukeutuvat erittäin skeptiseen muotokritiikkiin ja redaktiokritiikkiin esittäen kysymyksen: ”Jos kerran suurin osa on myöhemmin keksittyä ainesta, miksi ei saman tien voida päätellä, että itse asiassa kaikki on?” Erityisesti saksalaisten (Schmidt, Dibelius, Bultmann) muotohistoriallinen paradigma lähti suorastaan yltiöpäisesti keksimään erilaisia sosiaalipsykologisia tilanteita (Sitzen im Leben) evankeliumikatkelmien luomisen taustalle. Muotokritiikin osakseen saamaa rankkaa kritiikkiä ei denialistien teoksissa kuitenkin juuri käsitellä.
Denialistit valitsevat säännönmukaisesti tutkimuskirjallisuudesta mahdollisimman myöhäisen ajoitusvaihtoehdon evankeliumeille ja Apostolien teoille. Erityisesti suhde Apostolien tekojen johdanto-opillisiin asemointeihin on varsin keskeistä historian Jeesuksen ja varhaiskristillisen historian tutkimuksessa. Tämä johtuu useastakin tekijästä, joista päällimmäisenä voidaan mainita peruskäsityksen muodostaminen varhaiskristillisestä historiasta. Onkin ymmärrettävää, että denialistit yhtyvät innokkaasti niihin tutkijoihin, jotka ajoittavat Apostolien teot toisen vuosisadan jälkipuoliskolle. Näin raivataan ensimmäinen vuosisata ”tyhjäksi” ja siihen voidaan sijoitella vapaammin omia teorioita. Varsinaisiin ajoitusta käsittelevää tutkimusta ja problematiikkaa ei denialistien teoksissa pintaa syvemmältä kaiveta.
Juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen kuuluisia Jeesus-mainintoja käsittelevästä tieteellisestä keskustelusta poimitaan ne tutkijat, joiden mielestä kyse on kokonaan myöhemmistä lisäyksistä. Samoin muut Uuden testamentin ulkopuoliset viittaukset historialliseen Jeesukseen selitetään systemaattisesti ”pois” toteamalla, ettei niillä tarkasti ottaen ole silminnäkijätodistuksen luonnetta ja arvoa. Vaikka monelta osin kritiikki on osuvaa, on esimerkiksi Josefuksen maininta Jaakobista, Jeesuksen veljestä, mitä todennäköisimmin aito ja vaikeasti poisselitettävissä.
Markuksen kärsimyskertomusta pidetään Vanhan testamentin profetioiden perustalle rakennettuna täysin fiktiivisenä tarinana. Suurelta osin denialistit pystyvät tukeutumaan esimerkiksi nimekkään Jeesus-tutkija John Dominic Crossanin (1995, 1) esittämään teoriaan. Crossanin mukaan 80 % kärsimyskertomuksesta voidaan pitää fiktiona ja 20 % historiallisena. Historiallista tapahtumaa voidaan kuitenkin jäsentää profetioista nousevin ilmauksin ja kielikuvin, ilman tapahtuman perushistoriallisuuden horjumista. Aiheesta on kirjoitettu perusteellisesti tutkimuskirjallisuudessa, mitä denialistinen tuotanto ei oikein kuitenkaan ota huomioon.
Denialisteille hyvin keskeinen teesi on se, ettei Paavali viittaa lainkaan historialliseen Jeesukseen, joka olisi elänyt hänen kanssaan samanaikaisesti. Vaikka viime vuosikymmeninä tutkijat ovat nähneet melko vahvojakin viittauksia historian Jeesukseen Paavalin kirjeissä, denialistit voivat nojautua esimeriksi Bultmanniin, jonka mukaan 2. Kor 5:16 osoittaa, että Kristus ”lihan mukaan” ei ollut kiinnostava eikä häntä näin varhaiskristittyjen keskuudessa tunnettu. Viimeisen 50 vuoden aikana tutkimus on kuitenkin laajalti hylännyt tämän tulkinnan ja todennut Paavalin sekä tunteneen että epäsuorasti viitanneen melko paljonkin Jeesus Nasaretilaiseen kirjoituksissaan.
Jeesus-denialismin ongelmia
Nostan tässä esille neljä seikkaa, joita pidän erityisen ongelmallisena parhaimpienkin Jeesus-denialistien teorioissa ja argumentoinnissa.
Ensiksi on mainittava laajemminkin Jeesus-tutkimusta ajoittain vaivaava ongelma eli tutkijoiden hatara perehtyminen johdanto-opillisiin kysymyksiin. Osateorioiden valitseminen vain siksi, että ne sopivat omaan hypoteesiin, ei useinkaan vakuuta. Esimerkiksi Apostolien tekojen historiallisuuden tyystin hylkäävä ja teoksen toisen vuosisadan jälkipuoliskolle ajoittavien tutkijoiden tulisi kyetä selittää esimerkiksi Colin Hemerin (1989) esille nostamat tarkat historialliset yksityiskohdat kirjan kehyskertomuksessa. Tämä ei sellaisenaan tarkoita, että kirjan kertomus olisi totta mutta kertoo tekijällä olleen huomattava määrä sellaista tietoa, jota toisen vuosisadan puolivälissä ei kenelläkään oikein voinut olla. Hyvin harvalla denialistilla on asianmukainen koulutus Uuden testamentin tutkimuksesta tai kokemusta varsinaisesta tarkasta eksegeettisestä analysoinnista. Tämä näkyy opportunistisena alaviitteiden metsästyksenä.
Toiseksi Jeesus-denialistien suurena haasteena on selittää, miksi hyvin erilaisista taustoista tulevat tutkijat päätyvät järjestään pitämään Jeesusta historiallisena henkilönä. Salaliittoteoreetikoiden tavoin enemmistönäkemyksen harhaisuus osoitetaan ehdottamalla tutkijoilla olevan kyseenalaisia motiiveja. Tämä puoskaripsykologia on tuttua Uuden testamentin tutkimuksen piirissä tietysti laajemminkin. Ihmisen motiiveja tutkiva psykologia on kuitenkin osoittanut järjestelmän monimutkaiseksi ja hankalasti kiteytettäväksi (ks. Reiss 2008). Ajatus, jonka mukaan tutkija pystyisi ”psykoanalysoimaan” toisella olevan tutkijan motiivimaailman lukemalla tämän kirjan tai artikkelin, ja ehkä vaihtamalla tämän kanssa muutaman ajatuksen kansainvälisen seminaarin kahvitauolla, ei oikein täytä tieteellisen toiminnan kriteerejä.
Kolmas haaste Jeesus-denialisteille on Paavalin viittaus Jaakobiin, Herran veljeen (Gal. 1:19). Miten toisulotteisella, ei-historiallisella pelastajamyytillä olisi voinut olla biologinen veli? Denialistisia vaihtoehtoisselityksiä on tarjottu useita, mutta johtavaksi vaikuttaa muodostuneen ajatus, jonka mukaan ilmaisulla ei tarkoitettu biologista sisarussuhdetta vaan yleistä kristillistä veljeyttä. Paavalin käyttämä ilmaisu on kuitenkin täysin erilainen kuin veli-termin käyttö yleistä kristillistä veljeyttä tarkoittavissa kohdissa. Genetiivi-ilmaisulla τοῦ κυρίου (Herran) erotetaan Jaakob kaikista muista Jaakobeista, kuten lisänimillä universaalisti tehdään. Kristillinen veljeys koski kaikkia varhaiskristillisiä Jaakobeja eikä tällä ilmaisulla olisi mitään järkeä ilman yksilöivää funktiota. Kreikaksi Paavalin tekstiä lukevalle merkitys on selvä ja kiistaton. Tieteellisen historiantutkimuksen on vääjäämättä lähdettävä liikkeelle siitä tosiasiasta, että Jeesus Nasaretilaisen biologinen veli kuului varhaiskristillisen liikkeen johtajiin ja oli kokenut ylösnousemusilmestyksen (1. Kor. 15:7). Tämä myös käytännössä falsifioi eli osoittaa vääräksi koko Jeesus-denialistisen teoriakokonaisuuden. Itse asiassa, kun kysytään, mistä tutkijat tietävät Jeesus Nasaretilaisen olleen historian henkilö, yksinkertaisin vastaus voi olla viittaus siihen, että meillä on hänen biologisen veljensä tunteneen henkilön (Paavalin) itse kirjoittama todistus asiasta.
Neljännen haasteen nostan omasta väitöstutkimuksestani (Kankaanniemi 2010). Yksi Jeesuksen historiallisuuden puolesta puhuva ”vihamielinen todistus” on nimittäin Matteuksen evankeliumin kirjoittajan viittaama juutalainen vaihtoehtoselitys Jeesuksen haudan tyhjenemiselle (Matt. 28:15). Selityksen mukaan opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin. Evankelista antaa ymmärtää, että huhua on levitetty juutalaisten keskuudessa aina evankeliumin kirjoittamishetkeen asti. Ajatus ruumiin varastamisesta haudasta osoittaa luonnollisesti Jeesuksen maanpäällisyyden. Denialistit ovat esittäneet, että Markus olisi keksinyt tyhjä hauta -kertomuksen ja Matteus olisi koristellut tätä kertomusta keksimällä vartijatarinan. Tämä teoria ei kuitenkaan vakuuta. a) Matteus käyttää selvästi aiempaa lähdettä vartijakertomuksessaan, mikä käy ilmi sanavalinnoista ja muista kielellisistä seikoista. b) Matteuksen ilmaisu aina tähän päivään asti viittaa kiistan pitkään historiaan. c) Tiedämme mm. Paavalin omaelämäkerrallisten viittausten perusteella, että juutalaishallinnon ja Kristus-liikkeen välillä oli konfliktiasetelma jo 30-luvun alusta asti. Jonkinlainen juutalaisten johtajien tarjoama vaihtoehtoselitys julistukselle Jeesuksen ylösnousemuksesta oli siis looginen välttämättömyys alusta asti. Olisiko tätä vaihtoehtoselitystä muutettu juutalaispiireissä radikaalisti sen tähden, että pakanataustaisille Kristus-liikeläisille kirjoitettiin fiktiivinen konkretisaatiokertomus (Markuksen evankeliumi) kosmisen pelastajahahmon tarinasta? Eli ensin olisi taisteltu kosmisen, ei-maanpäällisen pelastajahahmon myyttiä vastaan vuosikymmeniä ja sitten kehitettykin yhtäkkiä täysin uusi, Jeesuksen konkreettista maanpäällisyyttä vahvistava selitys. Teoria ei oikein vakuuta, koska siinä lisätään jatkuvasti arvailuja arvailujen päälle.
Lopuksi
Tieteelliseen tutkimukseen kuuluu olennaisesti vapaus esittää teorioita ja hypoteeseja. Osa näistä, kuten teoria Jeesuksen epähistoriallisuudesta, elää sitkeästi sen kuuman salaliittoteoreettisen markkina-arvon vuoksi. Terävimmillään tämä Jeesus-denialismi kommunikoi varsinaisen valtavirtatutkimuksen kanssa ja ansaitsee reilun käsittelyn. Ristinnaulitun galilealaisen olemassaolo on kuitenkin osoittautunut kerta toisensa jälkeen kiistämättömäksi historialliseksi tosiasiaksi, jonka kieltäminen johtaisi koko historiantutkimuksen metodikokonaisuuden epäilemiseen.
Kirjallisuusiitteet
Andrejev, A.B.
2015 Diskussija ob istoritsnosti Isusa Khrista v sovjetskom religovedeniji. Bogoslovie Filosofija Vol. 58. nr. 2, 73-88.
Bermejo Rubio, Fernando
2018 La Invención de Jesus de Nazaret: Historia, ficción, historiografía. Madrid: Siglo XXI España.
Carrier, Richard
2012 Proving History. New York: Prometheus Books.
2017 On the Historicity of Jesus: Why We Might Have Reason for Doubt. Sheffield: Sheffield Phoenix Press.
2020 Jesus from the Outer Space. Durham: Pitchstone Publishing.
Casey, Maurice
2014 Jesus: Evidence and Argument Or Mythicist Myths?. London: T & T Clark.
Crossan, John Dominic
1995 Who Killed Jesus? San Francisco: HarperSanFrancisco.
Dentith, Matthew R. X.
2018 Taking Conspiracy Theories Seriously, toim. Matthew R. X. Dentith. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers
Doherty, Earl
2005 The Jesus Puzzle: Did Christianity begin with a mythical Christ? Ottawa: Age of Reasoning Publications.
Drews, Arthur
1909 Die Christusmythe, Jena: Eugen Diederich.
Hemer, Colin
1989 The Book of Acts in the Setting of Hellenistic History. Tübingen: Mohr.
Graves, Kersey
1875 The World’s Sixteen Crucified Saviours. New York: The Freethought Press Association.
Kankaanniemi, Matti
2010 The Guards of the Tomb (Matt 27:62-66 and 28:11-15): Matthew’s Apologetic Legend Revisited. Åbo: Åbo Akademi University Press.
Nieminen, Petteri, Juuso Loikkanen, Esko Ryökäs & Anne-Mari Mustonen
2020 “Nature of Evidence in Religion and Natural Science.” Theology and Science, 18:3, 448-474,
Price, Robert M.
2011 The Christ-Myth Theory and Its Problems. Cranford: American Atheist Press.
Reiss, Steven
2008 The Normal Personality. New Way Thinking about People. Cambridge: Cambridge University Press.
Sanders Ed. P.
1985 Jesus and Judaism. London: SCM Press.
Schweitzer, Albert
1913 Geschichte der Leben-Jesu-Forschung. 2. Auflage. Tübingen: Mohr Siebeck.
Theissen, Gerd ja Annette Merz
2011 Die Historische Jesus: Ein Lehrbuch. 4. Auflage. Göttingen: Vandenchoeck & Ruprecht.
Thrower, James.
1983 Marxist-Leninist ’Scientific Atheism’ and the Study of Religion and Atheism in the USSR, New York: Moulton,1983.
Wells, George A.
1975 Did Jesus Exist? London: Elek/Pemberton.
Williamson, George S.
2017 “The Christ Myth Debate: Radical Theology and German Public Life 1909-1913.” Church History 86:3, 728-764.