kirkko

Kristillinen avioliitto ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Juhani Forsberg 

Kirjoittaja on pastori ja dosentti. Artikkeli perustuu Tiililä-seurassa 5.11.2024 pidettyyn esitelmään. 

  1. Tähän on tultu 

Avioliiton muuttaminen yhden miehen ja yhden naisen välisestä suhteesta ns. sukupuolineutraaliksi avioliitoksi on tapahtunut valtioiden ja muutamien kirkkojen kohdalla ennennäkemättömän nopeasti. Kun Hollanti ensimmäisenä maana 2001 laillisti samaa sukupuolta olevien avioliiton, vastaava ratkaisu — sisällöltään usein laajennettuna — on tehty tähän mennessä yli 40 maassa ja lisäksi monilla valtiota pienemmillä hallintoalueilla. 

Uskontojen alalla selvä enemmistö on pysynyt perinteisen avioliiton kannalla, näin etenkin islam, mutta myös enemmistö kristillisistä kirkoista. Muutoksen ovat tehneet lähinnä muutamat lännen protestanttiset kirkot, jotka ovat entisiä valtiokirkkoja tai ns. kansankirkkoja, jotka ovat muita enemmän maallistuneet teologisissa kysymyksissä. Niiden jäsenmäärä on myös voimakkaassa laskusuunnassa. Kansainvälisellä ja ekumeenisella tasolla näiden muutoksen puolelle kääntyneiden kirkkojen suhteet omiin kirkkoliittoihinsa ovat vakavasti häiriintyneet ja joidenkin kirkkojen kohdalla täysin katkenneet perinteisellä kannalla pysyneisiin omassa kirkkoihin (Anglican Communion, Luterilainen Maailmanliitto).  

Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa luterilaiset kirkot (paitsi Missouri-synodi) ovat Suomea lukuun ottamatta hyväksyneet muutoksen. Tanskassa päätöksen teki kirkon puolesta maan parlamentti. 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa asiasta on keskusteltu jatkuvasti varsinkin sen jälkeen, kun eduskunta niukalla enemmistöllä hyväksyi uuden avioliittolain. Toistaiseksi mikään uudistusehdotus ei ole saanut taakseen riittävää määräenemmistöä kirkolliskokouksessa. Suomen valtio ei ole millään tavoin painostanut maamme kirkkoja muuttamaan kantaansa. 

Olen osallistunut asiaa koskevaan keskusteluun viime vuosina muutamaan otteeseen mm. lähettämällä kirjeet piispoille ja erikseen arkkipiispalle, seminaariesitelmin sekä lehtikirjoituksin. En aio toistaa seikkaperäisesti niissä esittämiäni argumentteja, mutta otan esiin joitakin niihin liittyviä lisänäkökohtia.  

Koska tässä kirjoituksessa on ensisijaisesti kyse argumenteista, jotka ovat olennaisia kristillisen avioliittokäsityksen kannalta, en lähde enää ruotimaan yksityiskohtaisesti sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puolesta esitettyjä väitteitä. Laajimmin olen käsitellyt niitä Perusta-lehden teologisten päivien kanavassa 4.1.2022. Sen pääasiana olivat sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puoltajien argumentit ja niiden ongelmat. Jaottelin ne seuraaviin alajaksoihin: 

1. Rationaalisuus ja tunteet 

2. Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

3. Muut kirkot ja uskonnot 

4. Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

5. Luther 

Tässä esityksessä keskityn lähinnä kahteen viimeiseen, mutta aluksi esitän vielä joitakin lisähuomioita aikaisemmin esittämistäni näkökohdista.  

  1. Yleisinhimilliset argumentit 

Yleisinhimilliset argumentit ovat niitä, joilla on merkitystä myös teologisissa kysymyksissä, mutta jotka eivät riitä ratkaisemaan asiaa. Sellaisia ovat järki, tunteet, tasa-arvo, ihmisoikeudet. 

2.1 Rationaalisuus ja tunteet

Heteroseksuaalisen avioliiton puolustajat puolustavat kantaansa rationaalisuudella, joka perustuu ihmisen biologiseen kaksijakoon. Ihmiskunta jakaantuu lähes täysin yksilöihin, joilla on feminiiniset tai maskuliiniset fyysiset tuntomerkit. 

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat eivät pidä tätä todellisuutta ratkaisevana, vaan sen sijaan on nostettava yksilön kokemus ja sen määräämä identiteetti sukupuolesta riippumatta siitä, mitkä ovat hänen fyysiset tuntomerkkinsä. Tämä ei ole rationaalinen argumentti, vaan se perustuu tunteeseen ja sen luomaan ideologiaan. 

Eduskunta hyväksyi 1.2.2024 äänin 113–69 ns. translain, joka perustana on em. ideologia. Kirkkohallitus antoi siitä lausuntonsa, joka ilman pienintäkään kritiikkiä hyväksyi lakiehdotuksen sisällön ja samalla sen ideologian. Lausuntoon sisältyvä raamatullinen ja teologinen perustelu on niin heikkoa, että se olisi pitänyt laatia Kirkkohallitusta pätevämmän elimen toimesta ja vasta perusteellisen keskustelun ja arvioinnin jälkeen. 

Myös kysymys siitä, onko muu kuin heteroseksuaalinen identiteetti tai taipumus ”luonnollinen” ominaisuus ansaitsee muutaman huomion. Luonnossa, siis sekä ihmisten että eläinten keskuudessa esiintyy kiintymystä omaan fyysiseen sukupuoleen ja sitä seuraavaan käyttäytymiseen. Kristillisen uskon kannalta on tehtävä ero vaikkapa homoeroottisen taipumuksen ja sen toteuttamisen välillä. Mutta kristillisen uskon peruslähteiden mukaan myös heteroseksuaalinen käyttäytyminen voi saada ilmenemismuotoja, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Niitä on ollut aina olemassa, mutta erityisen paljon nykyajan seksuaalikulttuurissa, joka pitää enimmäkseen rangaistavana vain pakottamista, suostumisen puuttumista ja alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Kristillisen uskon mukaan aviorikos on seksuaalisuuden väärinkäyttöä eli Jumalan tahdon vastaista eli syntiä, kuten käsky lausuu, vaikkei puolison pettäminen olekaan rangaistavaa maallisen oikeuden mukaan. 

Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei ole myöskään ”luonnollista” siinä mielessä, ettei sillä ole mitään tekemistä seksuaalisuuden olennaisimman — vaikkakaan ei ainoan — tarkoituksen, suvunjatkamisen kanssa. Sellaisena se on myös epätarkoituksenmukaista. 

Näyttää siltä, että sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien mielestä sen ainoa edellytys on kahden henkilön eroottinen kiintymys ja molempien vapaaehtoinen suostumus sen toteuttamiseen. Kristillisen käsityksen mukaan avioliiton tarkoitus on perhe, johon kuuluvat suvunjatkamisen seurauksena myös lapset. Tällä on myös itse avioliittoa konstituoiva merkitys siitä huolimatta, ettei kaikissa heteroseksuaalisissa avioliitoissa synny lapsia. 

Norjassa ovat ne kirkot ja kristilliset yhteisöt, jotka eivät hyväksy sukupuolineutraalia avioliittoa yhteisellä kannanotollaan alleviivanneet myös lapsen merkitystä ja asemaa kristillisessä avioliitossa. Pohjoismaiden ”kansankirkkojen” keskusteluissa ja päätöksissä sillä ei ole ollut osaa. 

2.2 Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

    Juuri ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat sukupuolineutraalin avioliiton puolustajien käyttämät varsinaiset perustelut omalle kannalleen. Niitä on sovellettu avioliitosta käytyyn debattiin tavalla, joka heidän mielestään sellaisinaan riittää perinteisen avioliittokäsityksen kumoamiseen. Kuitenkin juuri lapsen oikeuksien pohjalta voidaan esittää sekä yleisinhimillisiä kokemusperäisiä sekä kristillisiä perusteita sille, että heteroseksuaalisen avioliiton ensisijaisuudessa lasten oikeuksien merkitys on olennainen. Lapsi voi saada alkunsa vain naisen tuottaman munasolun ja miehen tuottaman siittiösolun yhdistymisestä. Lapsen ensimmäinen ja tärkein perusoikeus on oikeus biologiseen isään ja äitiin. Kaipuu saada tietää, kuka on minun biologinen äitini tai isäni, on elämänkatsomuksesta riippumatta erittäin vahva monissa niissä, joilta se on pimennossa. 

    Tämä oikeus toteutuu parhaiten heteroseksuaalisessa avioliitossa, jossa lapsi saa syntymästään alkaen kasvaa ja kehittyä. Jonkinlaisena korvikkeena tälle on lapselle aikuistuttuaan annettu oikeus saada tietää, kuka on hänen biologinen äitinsä ja isänsä. Tämä arvojärjestys on periaatteellinen, eikä se takaa sitä, että kaikki heteroseksuaalisissa avioliitoissa kasvavat lapset olisivat onnellisia ja muissa tapauksessa onnettomia. Tilanne voi olla todellisuudessa päinvastainen, mutta se ei muuta lapsen ensisijaisen ihmisoikeuden asemaa. 

    Kristillisessä avioliittokäsityksessä lapsen asemaa ja arvoa vahvistaa Jeesuksen opetus lapsen aseman arvosta, kun hän sanoo, että taivasten valtakunta on lasten kaltaisten ja että lapsen vietteleminen ansaitsisi kuolemantuomion hukuttamalla (Mark. 9, Matt. 18, Luuk. 17). Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei tasa-arvo ole vain matemaattinen periaate, vaan lapsi on sekä perheessä että kirkossa (Jumalan valtakunnassa) tietyllä tavalla arvokkaampi kuin aikuinen. 

    Viime aikoina on tullut esiin hälyttäviä uutisia lapsen arvostuksen heikkenemisestä, kun olemme saaneet kuulla joidenkin naisten harkitsevan, synnyttäisikö lapsen vai ottaisiko lemmikkieläimen. Tässä vaihtoehdossa ei vain rinnasteta ihmislasta eläimeen vaan välineellistetään lapsen arvo mahdollisena aikuisen viihdykkeenä. 

    Sama asenne näkyy toisin siinä, ettei lapsia pidetä periaatteessa lainkaan avioliittoa konstituoivana mahdollisuutena. Syntyvyyden nopea lasku hälyttävälle tasolle on toivottavasti herättänyt poliitikot näkemään asiassa ei vain kansantaloudellisen vaan paljon tärkeämmän periaatteellisen ongelman. 

    2.3 Muut kirkot ja uskonnot 

      Luterilaisista kirkoista vain maallistuneen lännen kuihtuvat kirkot ovat vaihtaneet avioliittokäsityksensä ja perustelleet ratkaisunsa opillisesti varsin puutteellisin tai suorastaan virheellisin tavoin. Kristittyjen valtaosa kuuluu kirkkoihin, jotka ovat pysyneet kannassaan. Venäjän ortodoksinen kirkko on kuitenkin tehnyt perinteisen avioliitokäsityksen hylänneistä kirkoista yhden syyn, jolla se puolustaa maansa häikäilemätöntä hyökkäyssotaa, mitä ei tietenkään voi teologisin eikä poliittisin perustein hyväksyä. 

      Kun tarkastellaan muita uskontoja, ero on vielä suurempi. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi islam luopuisi heteroseksuaalisesta avioliittokäsityksestä. Islam sallii varsin rajoitetuin perustein myös moniavioisuuden muttei suosittele sitä. 

      Taannoin pidetty Vihreiden puoluekokous keskusteli ns. polyamoriasta ilmeisen myönteiseen sävyyn. Aloitteen tehnyt Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto perusteli sitä seuraavasti: ”Avioliitto on sen solmivien henkilöiden keskinäinen, yksilöiden vapaaseen tahtoon perustuva sopimus”. Polyamoria esiintyy modernina moniavioisuuden muotona, joka on perinteistä mallia monimuotoisempi ja väljempi. Kokous ei kuitenkaan antanut ennen asian perusteellista selvittämistä julkista lausuntoa polyamorian laillistamisen puolesta. 

      En ole toistaiseksi havainnut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kannatusta polyamorialle enkä ehdotusta avioliittokäsityksen ”laajentamisesta” siihenkään suuntaan. Jos kannattajia ilmaantuu, he ottanevat riemulla raamatulliseksi ”tuekseen” kuningas Salomonin vaimoineen. 

      2.4 Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

        Raamatun kanta avioliittoon on yksiselitteinen: Se on Jumalan asettama yhden miehen ja yhden naisen elinikäinen instituutio. Kirkon kantana se saa vahvistuksensa siten, että UT ja siinä puhuva ja toimiva Jeesus Kristus apostoleineen antaa selitysperusteen sille, mitä VT:ssa avioliitosta sanotaan ja miten sitä käytännössä sovelletaan. Myös monet akateemisesti pätevöityneet liberaalit eksegeetit myöntävät, ettei samaa sukupuolta olevien liitto mahdu UT:n opetuksen sisään, vaikka he siitä riippumatta saattavat kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa omana aikanamme. Monet sateenkaariliikettä edustavat, jotka tahtovat käydä kristityistä, väittävät, että heillä on asialleen raamatullinen ja teologinen perustelu. Yleisimpiin perusteluihin kuuluu tulkinta ihmisestä Jumalan kuvana: ”Koska olemme kaikki Jumalan kuvia, meillä on yhtäläinen oikeus avioitua vain rakkauden ohjaamina”. Raamattuargumentit sivuutetaan usein pelkällä huomautuksella: ”asia riippuu siitä, miten Raamattua tulkitaan”. 

        Se tietysti pitääkin paikkansa, mutta ongelma on sukupuolineutraalin avioliiton puoltavien tulkintojen selitysperusteissa. Niitä ovat mm. avioliittokäsityksen muuttuminen aikojen saatossa, Jeesuksen kirjaimellisen torjunnan puuttuminen homoseksuaalisesta pariutumisesta, ja kaikkea syleilevä rakkaus avioliitoa viime kädessä ainoana määräävänä tekijänä. Viimeksi mainittu argumentti tuli yleisellä tasolla ilmi arkkipiispa Tapio Luoman suulla lauantain (2.11.2024) radio-ohjelmassa ”Näistä levyistä en luovu” ilmaisussa: ”Siellä missä on rakkaus, on Jumala”. Raamatun todistus on päinvastaisessa järjestyksessä: Siellä missä Jumala on, on rakkaus (kirjaimellisesti UT:ssa ”Jumala on rakkaus”). ”Rakkaus on Jumala” pätee kristillisen uskon pohjalla vain, jos tiedetään ja osataan myös tuoda ilmi, mitä Jumalan rakkaus on ja mitä se ei ole. 

        Vaikka UT sisältää vain muutamissa kohdin homoseksuaalisen pariutumisen kiellon, se oli varhaiskirkon kiistaton kanta. Se voitti varsin lyhyessä ajassa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin ja uskontojen sallimat variaatiot. Varhaisimmat lähteet UT:n ulkopuolella todistavat, miten olennaista varahaiskirkolle olivat aviovuoteen pitäminen puhtaana ja abortin ja lasten heitteille jättämisen torjuminen. 

        1. Ajankohtainen tilanne 

        Tämänhetkistä tilannetta kirkkomme päätöksenteossa ja avioliittokeskustelussa kuvaa etenkin piispainkokouksen esitys ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen: Piispainkokouksen esitys 1/2024 kirkolliskokoukselle: Säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä”. Ensimmäisessä käsittelyssä toukokuussa 2024 se ei tullut hyväksytyksi eikä sitä käsitelty marraskuun 2024 istunnossa, vaan se siirtyy seuraavaan kokoukseen toukokuussa 2025. 

        3.1 Oppi vai järjestys? 

          Jo esityksen otsikko herättää kysymyksiä. Ilmaisu ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen saattaa olla voimassa olevan kirkkolain mukainen, mutta se voi synnyttää mielikuvan siitä, ettei avioliitto oikeastaan koske kirkon oppia (faith) vaan pelkkää järjestystä (order). Otaksun, että tähän liittyvää keskustelua on jo käyty kysymyksestä ”mitä tarkoittaa evankeliumin oppi”. Onneksi tähän kysymykseen on kirkkoamme ohjaavissa tunnustuskirjoissa kristallinkirkkaat vastaukset, joilla on täysi relevanssi tänäänkin. 

          Kysymys ”evankeliumin opin” oikeasta ymmärryksestä oli jo reformaation aikana vilkkaan keskustelun aihe. Lopputulos oli, että käsitteellä on kaksi merkitystä. Ensiksi evankeliumi on yleisessä merkityksessä koko Kristuksen oppi, johon kuuluvat parannuksen ja anteeksiantamuksen saarna, Kristuksen ”vieras työ”, eli synnin tuomitseminen ja Jumalan vihan ilmaiseminen, jota seuraa Kristuksen varsinainen tehtävä, lunastus ja syntien anteeksiantamus. Siis ”evankeliumin oppi” sisältää sekä lain että evankeliumin. Toiseksi ”evankeliumi on sen varsinaisessa merkityksessä armon ja anteeksiantamuksen saarna, joka tarjoaa syntiselle Kristuksen, pelastuksen, sovituksen, ja vanhurskauden lahjaksi. Tässä tapauksessa on kyse lain ja evankeliumin erottamisesta, koska vain evankeliumi tarjoaa ja lahjoittaa pelastuksen. (ks. Tunnustuskirjat suom. 1990, s. 162, 245, 439, 506). 

          Kun siis avioliittoa perustellaan ”evankeliumin opilla” ei tietenkään voi sen varsinainen merkitys tulla kyseeseen, koska avioliitto tai naimattomuus eivät pelasta ketään, vaikka voivat molemmat toimia kristityn kutsumuksen ja kilvoituksen elämänmuotoina. Kristillisen avioliiton raamatullisena ja tunnustuksellisena perustana voi olla ”evankeliumin oppi” vain sen ensimmäisessä eli yleisessä merkityksessä. Se voitaisiin yhtä hyvin nimetä ”Jumalan sanan” mukaiseksi opiksi, joka sisältää myös Jumalan laissaan ilmaiseman tahdon sellaisena kuin Jeesus opetti. Näin ollen kristillinen avioliitto kuuluu olennaisella tavalla kirkon opin eikä ainoastaan sen järjestysmuodon piiriin. Sen pitäisi jokaisen piispan ja papin ymmärtää ja tunnustaa, koska he ovat sitoutuneet valalla kirkkomme tunnustukseen. 

          Esityksen otsikossa ja sen sivuilla puhutaan kahdesta ”rinnakkaisesta” avioliittokäsityksestä. Sillä tarkoitettaneen, että sen toteutuessa kirkossamme olisi yhtä aikaa voimassa kaksi erilaista avioliittokäsitystä. Myöhemmin niistä todetaan, että ne ovat keskenään ”jännitteisiä” tai jopa ”ristiriitaisia”. Siihen olisi hyvin voitu lisätä, että ne ovat vastakkaisia ja toisensa poissulkevia. Niiden samanaikaisesta ”pätevyydestä” voidaan ounastella, että esityksen tekijät pitävät avioliiton sisältöä adiafora-asiana, toisin sanoen ehdonvallan alaisena kantana, josta jokainen kirkon jäsen saa ajatella, mitä haluaa, koska se ei koske ”evankeliumin oppia”. 

          Emeritusarkkipiispa John Vikström puolusti taannoin sukupuolineutraalia avioliittoa puhumalla perinteisen avioliittokäsityksen ”laajentamisesta”, lisäten myös sen kristillisen tulkinnan perusteeksi Ranskan vallankumoussloganin ”Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys”. Piispainkokouksen esityksessä puhutaan myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä lainaten perustevaliokunnan mietintöön jätettyä eriävää mielipidettä: ”avioliittokäsityksen laajentamiseen on vahvat teologiset, pastoraaliset ja sosiaalieettiset perusteet, jotka nousevat kirkon omista lähtökohdista”. Tässä ei sentään sanota, että sillä olisi myös vahvat raamatulliset perusteet. En voi sille mitään, että tällaisesta tulkinnasta tulee mieleen Lutherin kritiikki niitä sananselittäjiä kohtaan, jotka ”venyttävät” Jumalan sanaa niin, että se etääntyy täysin alkuperäismerkityksestään. Sellaiseen ”laajentamiseen” perustuva teologia ei sovi yhteen luterilaisen kirkon tunnustusperustan kanssa. Mietinnössä viitataan myös toiseen eriävään mielipiteeseen väitteenä: ”– – luterilaisen teologian mukaan tarve avioliittoinstituution olemassaololle sekä sen luonne ovat ymmärrettävissä ns. luonnollisen järjen avulla ilman erityistä ilmoitusta”. 

          ”Tarve” ja ”luonne” avioliiton universaalina ilmiönä on totta, mutta se ei riitä kristillisen avioliittokäsityksen tulkinnaksi ja on siksi teologisesti virheellinen eikä yksinkertaisesti sovi yhteen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen kanssa. Jos tuo argumentti Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa joskus hyväksytään, päätösvalta luovutetaan vain ”enemmistön luonnolliselle tunteelle ” ja sen mukana koko yhteiskunnan enemmistön ratkaisulle. Lopulta kyse on eräänlaisesta ”uusvaltiokirkollisesta” ohjelmasta. 

          Suurin periaatteellinen ongelma piispainkokouksen esityksessä on, että se esittelee tähän mennessä tehtyjä perusteluja molemmille avioliittokäsityksille, muttei perusteluja sille, miksi molemmat käsitykset voisivat olla samanaikaisesti voimassa. 

          Tähän kiinnittää huomion piispa Matti Salomäki eriävässä mielipiteessään, jossa hänen mukaansa ennen esityksen päätökseen viemistä olisi ”syytä selvittää ensin, miten nämä kaksi erilaista avioliittokäsitystä suhtautuvat nyt voimassa olevaan kirkkomme opetukseen”. Se onkin vähintä, mitä nyt olisi tehtävä. Salomäki arvostelee esityksessä myös sitä, että vertailuja asiassa tehdään vain pohjoismaisten kirkkojen kanssa. Tässä suhteessa esitys suorastaan ylenkatsoo niitä luterilaisia sisarkirkkoja, jotka pitäytyvät nykyisin voimassa olevaan avioliittokäsitykseen ja seurustelee vain sekularisoituneiden ja kuihtuvien länsimaisten luterilaisten kirkkojen kanssa. Eikö olisi ollut aihetta miettiä, mitä vahinkoa esitys aiheuttaa kirkkomme ja noiden muiden sisarkirkkojen välisille suhteille? 

          Piispainkokouksen esityksen takana oleva suurin teologinen ongelma ei sellaisenaan tule esiin itse esityksessä, mutta esityksen näkyvimpien tukijoiden puheenvuoroissa se on toistunut. Otin asian esiin jo yli kolme vuotta sitten arkkipiispa Tapio Luomalle lähettämässäni kirjeessä (11.3.2021). Välitön syy kirjeeseeni oli arkkipiispan edellisenä päivänä Radio Dein haastattelussa lausumaan henkilökohtaiseen tunnustukseen: ”Vierastan sanontaa ’näin sanoo Raamattu’”. En käy tässä toistamaan kirjeessä esittämiäni näkökohtia, mutta tunnustus on saanut sen jälkeen vielä radikaalimman toiston, jonka mukaan ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. Jos tämä ajatus on laajemminkin piispainkokouksen esityksen takana, se vaatii entistä terävämmän palautteen. 

          Käsitys siitä, että kristityn ja Kristuksen yhteyttä ei saa estää mikään, ei edes Raamattu on ensinnäkin etäistä sukua seppä Högmanin Paavo Ruotsalaiselle lausumaan toteamukseen: ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunteminen”. Heränneiden ja evankelisen liikkeen välisissä mittelöissä saattoivat heränneet lausua, että ”Raamattu on noiden hedbergiläisten kirja” (Jaakko Eleniuksen mukaan). 

          Högmanin sanoma uskostaan hätääntyneelle Paavolle oli sielunhoidollisena kehotuksena ja lohdutuksena paikallaan. Voidaan ajatella, että samoin myös ajatus siitä, ettei mikään, ei edes Raamattu, saa tulla uskovan ja Kristuksen väliin, voi tulla kysyeeseen tilanteessa, jossa Raamattua tutkiva uskossaan epätoivoinen ihminen ei löydä muuta kuin tuomion ja kadotuksen sanoja (vrt. Luther ja Staupitz). Mutta silloin kun on kyse kirkon oppia koskevista ratkaisuista, jotka koskevat myös kristillistä avioliittoa, lause ei kelpaa, koska sen käyttö siihen on yksinkertaisesti virheellinen. 

          Jokaiselle teologille pitäisi ensinnäkin olla selvää, että kaikki, mitä tiedämme Jeesuksesta Kristuksesta, sisältyy varmimmin UT:iin. Jeesuksesta kerrotaan myös jo varhaiskirkon aikana laadituissa heterodoksisissa kirjoituksissa. Niihin vetoaminen ei kaiketi tule tässä kyseeseen. Toinen tulkintamahdollisuus perustuu käsityksen, että Jeesuksen lupaama Lohduttaja, Pyhä Henki, ilmoittaisi jotakin sellaista opillisesti uutta, jota Jeesus eläessään ja Ylösnousseena ei vielä esittänyt. Tätä käsitystä UT ei tue, vaikka sitä monet spiritualistiset liikkeet ovat alusta näihin päiviin asti edustaneet. Kolmas ja vakavin ongelma kätkeytyy tulkintamahdollisuuteen, että uskon kautta sydämessäni asuva Kristus opettaa minulle avioliitostakin toisin kuin Raamatun Jeesus. Tällainen käsitys on myös spiritualistinen, ja vielä vakavampaa, se implikoi (vaikkei eksplisiittisesti tarkoitettaisikaan) Kristuksen täyden ihmisyyden väheksymistä tai jopa suoranaista kiistämistä. 

          Arkkipiispa Luoma on Kirkko & Kaupunki -lehdelle (21.11.2024) antamassaan haastattelussa esittänyt kantansa perusteluksi, että kristillinen oppi avioliitosta ei perustu Raamattuun eikä ole hänelle ”vakaumuksen” asia. Hän ilmaisee kantansa seuraavasti: 

          ”Avioliitto ei ole koskaan ollut minulle mikään raamattukysymys, vaan pohdiskeluni on noussut lähinnä kirkon perinteestä ja avioliiton määritelmästä – – Minulle vakaumus on pysyvä. Mielipiteet voivat muuttua ajan oloon. Kysymys avioliitosta ei minulle ole vakaumuksen asia.” 

          Tästä voi enää tehdä vain yhden johtopäätöksen: Jos kerran avioliitto ei ole ”mikään raamattukysymys” eikä koske lainkaan kirkon oppia, koska se ei ole ”vakaumuksen asia”, ovat portit kirkossamme avoinna kaikille mahdollisille avioliiton muodoille, joille sekulaari maailma ja sen juridiset instituutiot tulevaisuudessa antavat enemmistönä tukensa. 

          Kaiken kaikkiaan piispainkokouksen esityksestä ja arkkipiispan kannanotoista puuttuva teologinen argumentointi sekä sen tulkintaehdotusten ongelmallisuus herättävät kysymyksen, ohjaako piispoja enemmänkin huoli ja ahdistus siitä, miten voisimme pitää kirkkomme edes jollakin tavoin ”kasassa”. Tätä yritystä pidetään kirkon ykseyden puolustamisena, vaikka siinä on kysymys paljon suuremmasta kirkko-opillisesta asiasta. 

          4. Mitä sitten jos…? 

          Lopuksi ennakoin henkilökohtaisesti mahdollisuutta, että minun eläessäni sukupuolineutraali avioliitto tulee voimaan kirkossani. Monet kristillisen avioliittokäsityksen puolustajat ovat omissa ajatuksissaan pohtineet, mikä on heidän ratkaisunsa kirkon jäsenyyden suhteen, jos Suomen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä ja sitä koskevan opetuksensa. Jäädäkö vai erota? Ja jos eroaa, mihin kirkkoon tai yhteisöön liittyä. Jotkut ovat julkisestikin ilmoittaneet eroavansa tai ainakin uhanneet sillä. Ymmärrän heidän ratkaisuansa. Olen omalta kohdaltanikin pohtinut näitä vaihtoehtoja, ja päätynyt ainakin toistaiseksi pysymään isieni ja äitieni kirkossa. En aio siis uhkailla erolla, eikä sillä olisi todennäköisesti mitään vaikutustakaan. En aio erota siitäkään syystä, etten voi sanoa, mihin sen jälkeen siirtyisin. Ei ole olemassa kirkkoa, jossa ei olisi yhtään ”tahraa tai ryppyä”. Kaikissa kirkoissa on myös kristinopin tulkinnassa ongelmia, vajavuuksia ja virheitäkin. Ajattelen pysyväni kirkossani ja seurakunnassani niin kauan kuin siinä luetaan Raamatun sanaa, lausutaan apostolinen tai Nikean uskontunnustus, jaetaan sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan, ja messu toimitetaan niin kuin käsikirjassa seisoo siihen omia lisäämättä. Se riittää, vaikka saarnoissa kuulenkin joskus kristinopin tulkintoja, jotka eivät mielestäni mahdu Raamatun ja kirkkomme tunnustuksen puitteisiin. Perustelen kantaani kirkkoni Tunnustuskirjoilla sekä Lutherin Galatalaiskirjeen laajemmalla selityksellä, joista esitän päätökseksi seuraavat katkelmat. 

           Augsburgin tunnustus VIII: Mitä kirkko on?  

          Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin vääräuskoistenkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja vääräuskoisia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset” jne. Sakramentit ja sana ovat Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehokkaita, vaikka niitä jakaisivat vääräuskoisetkin. 

          Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset*, jotka eivät hyväksyneet sitä, että seurakunnassa saa käyttää hyväksi vääräuskoisten palveluvirkaa ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. 

          *Donatolaiset (400-luvulla) kielsivät pätevyyden sellaisten piispojen suorittamilta kirkollisilta toimituksilta, jotka olivat luopuneet vainojen aikana. ”Samankaltaisilla” tarkoitetaan reformaation ajan spiritualisteja, jotka vaativat puhdasta tosiuskovien seurakuntaa. (Käännös JF). 

          Galatalaiskirjeen selitys § 69–72 

          Sanommehan mekin nykyään Rooman kirkkoa pyhäksi ja sen kaikkia hiippakuntia pyhiksi, vaikka ne ovat luopuneet totuudesta ja niiden viranhoitajat ovat jumalatonta väkeä – – Vaikka kirkko elää kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä, kuten Paavali kirjoittaa filippiläisille (Fil. 2:15) ja vaikka se on susien ja ryöväreiden eli hengellisten hirmuvaltiaiden keskellä, se on yhtäkaikki kirkko. Vaikka Rooman kaupunki on Sodomaa ja Gomorraakin pahempi, siinä on kuitenkin säilynyt kaste, ehtoollinen, evankeliumi luettuna ja kirjoitettuna, Pyhä Raamattu, kirkon virat, Kristuksen nimi ja Jumalan nimi – – Kansaa, jonka keskellä nämä ovat, sanotaan pyhiksi… Kirkko on koko maailmassa, missä ikinä evankeliumi ja sakramentit ovat läsnä (Suom.: Jukka Thurén, 41–42). 

          Kun kirkkotaistelu tekee kyyniseksi

          Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous on saanut käsiteltäväksi piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Käsittely tapahtuu erikoisessa tilanteessa. Muutosta kirkon oppiin ja järjestykseen ajavat tahot, jotka eivät näytä kunnioittavan kumpaakaan. Arkkipiispan suulla piispainkokous on jo antanut siunauksen sateenkaaripapeille, jotka rikkovat kirkon oppia ja järjestystä, koska seuraamuksia ei ole luvassa. Seurakunnissa on päätetty sallia tilojen käyttö samaa sukupuolta olevien vihkimisiin, kielletty työntekijöiltä päätöksen arvostelu ja ryhdytty kiristämään lähetysjärjestöjä, jotka eivät lähde luopumuksen tielle. Kirkon johtotahot syyttävät lähetysjärjestöjä sopimusrikkomuksista, mutta samalla uhittelevat, että muutos viedään läpi kirkolliskokouksesta huolimatta eli tarvittaessa vastoin kirkon oppia, järjestystä ja päätöksiä. Nähtävästi toisten on kunnioitettava päätöksiä, toisten taas on saatava rikkoa niitä. 

          Kun esitystä puolletaan kauniisti kahden näkemyksen rinnakkaiselona, on muistettava, että puolestapuhujien teot liian usein sanovat toista. Hehän heittävät ulos kirkon tiloista herätyskristittyjä kirkon jäseniä ja järjestöjä, epäävät ehtoollislupia ja tiloja tai asettavat ehtoollislupien ehdoksi, että järjestöt muuttavat teologiaansa. He estävät klassisen virkakäsityksen mukaisten pappien saamisen ja rankaisevat lähetysjärjestöjä, jos nämä hetkeksi onnistuvat pyristelemään pakkopaidasta. Yhteistä tahtoa ilmaisevat ja rinnakkaiseloon kannustavat asiakirjat ovat jälkeenpäin osoittautuneet tyhjiksi papereiksi. 

          Vaikka esitystä puolustetaan ykseyden nimissä, on muistettava sekin, miten samat puolestapuhujat ovat hajottaneet kirkkoaan kohtelemalla kaltoin sen uskollisimpia jäseniä. Heiltä riittää kukkaiskieltä ja lämpimiä kädenojennuksia kirkkojen välisissä ekumeenisissa keskusteluissa. Mutta hyvä tahto vaihtuu arvosteluun ja koviin otteisiin, kun näköpiiriin tulevat kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet tai niitä lähellä olevat kasvavat nuoret kirkot. Kun järjestöjä auttavat köyhät kirkot, käy sekin ilmi, että puheet etelän kirkkojen kuuntelemisesta jälkikolonialistisen maailman hengessä tarkoittaakin tiettyjen kirkkojen kuuntelemista. Toiset saavat luvan totutella arvoliberaaliin kulttuuri-imperialismiin. 

          On helppo ennustaa, mitä tapahtuu, jos kirkolliskokous taipuu piispainkokouksen esitykseen. Kohta nuijankopautuksen jälkeen kuulemme, miten sietämätöntä on, että kirkossa sallitaan ”epätasa-arvoinen”, ”syrjivä” ja ”yhdenvertaisuuden vastainen” avioliittokäsitys. Raamatuun ja kirkon tunnustuksen mukaiseen avioliitto-opetukseen pitäytyvät kirkon työntekijät voivat olla varmoja, että jos nyt on ollut hankalaa tuoda esiin käsitystään arvostelun pelossa, käy se tulevaisuudessa yhä vaikeammaksi. On turha odottaa kirkon johdon julkista tukea, jos pappi, nuorisotyöntekijä tai diakoni joutuu somemyrskyyn. 

          Mitä pitää niiden tehdä, joita häiritsevät kirkolliset kaksoisstandardit ja jotka pelästyvät inkvisitiomaisia piirteitä saavaa lähetysjärjestöjen kontrollia? Miten toimia, kun näyttää perustellulta suhtautua kyynisesti kirkon johtoon? 

          Ensiksi kristittyjen, jotka ajattelevat, että eroavat kirkosta, jos kirkolliskokous joskus hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliiton, on aika herätä karuun todellisuuteen. Kirkolliskokous on jo ohitettu. Muutosta viedään läpi työntekijäkaartissa, hiippakunnissa ja seurakunnissa, etenkin etelässä ja kaupungeissa. Valta ja rakenteet ovat vankasti yhdellä puolella. Ilman Jumalan ihmettä, josta meillä ei ole lupausta, päättävät tahot jatkavat valitsemaansa suuntaan. 

          Toiseksi kristittyjen on löydettävä rohkeutensa. Kirkolliskokouksen ei tarvitse suostua laittomuuden kumileimasimeksi. Torjumalla piispainkokouksen esityksen kirkolliskokous osoittaa, ettei se hyväksy painostusta eikä uhkailua. Retoriikka herätyskristityistä hajottamassa kirkkoa ja sen ykseyttä jääköön omaan arvoonsa. Senhän kumoaa rehellinen tutustuminen kirkolliseen todellisuuteen. Herätysliikkeiden ei pidä taipua piispalliseen mielivaltaan. Sen sijaan meidän tulee nöyrästi mutta määrätietoisesti yhdessä tehdä töitä sen eteen, että kirkkokansalla on vielä sukupolvien päästä paimenet ja lampaiden ruokintapaikat, joissa Raamattua pidetään arvossa Jumalan sanana, evankeliumi julistetaan puhtaasti, sakramentit toimitetaan oikein ja kristityt varustetaan niihin tehtäviin ja kutsumuksiin, joita heillä on Kristuksen ruumiissa. Kirkkokansan ei pidä tyytyä kehitykseen, vaan suunnata aikansa, tarmonsa ja varansa niihin yhteisöihin, joissa he kuulevat hyvän paimenen äänen. 

          Maailman hätä on suuri, lähetyskäsky on yhä voimassa. Sen täyttämiseen tarvitaan jokainen kristitty. Uskollisuus Herran käskylle on tärkeämpää kuin uskollisuus itseään upottavalle kirkkolaivalle, joka yhä selvemmin vaikeuttaa Kristuksen tahdon toteuttamista. 

          Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT 

          Se varsinainen kirkkotaistelu

          ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Näin ylisti taivaallinen sotajoukko, kun evankeliumi syntyneestä Vapahtajasta oli julistettu paimenille. 

          Rauha maan päällä ei ehkä tule ensiksi mieleen kulunutta vuotta taaksepäin katsellessa, ajatteli sitten maailman tapahtumia laajemmin tai tilannetta oman maamme kirkollisessa keskustelussa. Kristuksen kautta solmittiin kyllä rauha ja sovinto Jumalan kanssa, mutta ihmisten välisen rauhan suhteen on vielä tekemistä. 

          Yksi keino saavuttaa rauha on, että toinen osapuoli lakkaa taistelemasta ja suostuu toisen vaatimuksiin. Valitettavasti kirkkotaistelussa antautuminen johtaisi todelliseen rauhaan yhtä todennäköisesti kuin Ukrainassa. On kyse arvo- ja kulttuurisodasta, joka on levinnyt sekulaarista yhteiskunnasta kirkkoon. On kyse kirkon olemassaolon taistelusta, enkä tarkoita nyt verotusoikeuden tai tietyn jäsenyysprosentin säilyttämistä, vaan taistelua, joka ratkaisee, säilyvätkö Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkon tuntomerkit siinä määrin, että sitä voi yhä pitää kristillisenä kirkkona. Ratkaiseva käänne tapahtui 1986 virkapäätöksessä, jonka hedelmiä nyt korjataan. 

          Jos alkuvuosikymmeninä pappisvirkaan vihittyjä naisia yritettiin suojella kritiikiltä ja siitä seuraavalta henkiseltä kuormitukselta näiden hauraan aseman tähden, nyt asetelma on muuttunut. Nyt kirkollista valtaa käyttävät piispaksi vihityt naiset, jotka asemastaan käsin kohdistavat aggressionsa perinteisellä virka- ja avioliittokannalla oleviin herätysliikejärjestöihin. Oikeutuksena vallankäytölle toimivat ehkä menneisyyden henkilökohtaiset muistot huonosti käyttäytyvistä ihmisistä, joilla tuskin on mitään yhteyttä niiden henkilöiden tai tahojen kanssa, joihin vallankäyttö nyt kohdistetaan. 

          Perinteisellä virkakannalla toimivat herätysliike- ja lähetysjärjestöt ovat jo pitkään joutuneet elämään tilanteessa, jossa lähes mistä ja milloin tahansa voi syntyä kohu uhkailuineen ja sanktioineen. Nämä järjestöt koostuvat ihmisistä, joiden elämään pitkittynyt kriisitilanne vaikuttaa eri tavoin. 

          Maanpuolustuksessa sotilaita valmennetaan selviytymään taistelustressistä. Tiukoissa tilanteissa hermot voivat pettää eri tavoin. On niitä, jotka lamaantuvat pelosta, niitä, jotka pakenevat, ja niitä, jotka kadottavat itsekontrollinsa ja joilla aggressio menee yli. Kirkkotaistelussa mikään näistä reaktioista ei edistä Jumalan valtakunnan etenemistä. 

          Jatkuva mediapaine, painostaminen ja mielivaltaiset syytökset voivat johtaa siihen, että etenkin herätysliikejärjestön työntekijällä tai vastuunkantajalla jää ”taistele tai pakene” -moodi päälle. Tällöin voi olla hyvin vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, rakastaa vihamiestään ja olla tarttumatta sellaisiin sanoihin ja keinoihin, joita Herramme Jeesus ei hyväksyisi. 

          Kirkkotaistelu ja arvosota on käytävä perääntymättä, mutta samalla on muistettava, etteivät ne ole edes ammattiteologille ne merkittävimmät taistelut. Myös hän on aina ensisijaisesti Jumalan armahdettu lapsi Kristuksen tähden. 

          On myös syytä muistaa, että ihmiset, joista paimenen tulee huolehtia, voivat olla juuri nyt keskellä aivan toisenlaista taistelua. Joku käy taistelua lastensa sieluista, joku terveydestään, joku kerää itseään kokoon pettymyksen ja eron jäljiltä, joku taistelee säilyttääkseen luottamuksen ja uskon Kristukseen kaiken keskellä, joku kysyy, voiko enää uskoa, että Jumala armahtaa tämänkin lankeemuksen jälkeen. 

          Merkittävin taistelukenttämme tulee aina olemaan omassa sydämessämme sinnittelevää epäuskoa ja syntiä vastaan. Jos antaudumme siellä, häviämämme myös kirkkotaistelun. 

          Tähän taisteluun saavat sekä paimenet että lampaat enkelin rohkaisevat sanat: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10–11) 

          Jeesus eli liki koko julkisen toimintansa ajan omanlaisensa kirkkotaistelun keskellä. Niin uskonnolliset ja poliittisetkin johtajat kuin satunnaiset vihaiset kansanryhmät yrittivät vaientaa ja estää häntä, mutta silti hänen keskittymisensä ei horjunut siitä, mikä hänen varsinainen tehtävänsä oli: evankeliumin julistaminen tavallisille ihmisille, heidän auttamisensa ja opetuslasten valmentaminen tulevaan. Hän ei lamaantunut, paennut tai menettänyt itsekontrolliaan, vaan kesti ristinkuolemaan asti. Kaikkiin tilanteisiin hän valmistautui rukoillen. 

          Jos Herrallemme ei annettu optimaalisia toimintaedellytyksiä ja työrauhaa, miksi meille pitäisi? Jos näiden puute ei estänyt häntä toteuttamasta tehtävää, johon Isä oli hänet lähettänyt, miksi sen pitäisi estää meitä, etenkin, kun hän on lupauksensa mukaan kanssamme joka päivä? 

          Hän on se, jonka avaamaa ovea ei kukaan voi sulkea ja jonka sulkemaa ovea ei kukaan voi avata. 

          Soili Haverinen, STI:n pääsihteeri, Perustan toimituskunnan jäsen

          Yhteisöt vastaus kirkon luopumukseen

          Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous teki maaliskuussa kirkolliskokoukselle aloitteen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Heikkotasoista aloitetta on syystä arvosteltu ankarasti. Raamattuteologisesti se on kestämätön, sillä kirkon ylimmällä auktoriteetilla ei voi mitenkään perustella muuta kuin miehen ja naisen avioliittoa — elleivät piispat ole päättäneet alistaa raamattunäkemystä ja teologiaa kunkin ajan muotiarvoille. 

          Tunnustuskirjojen opetus avioliitosta on selvä. Schmalkaldenin opinkohdissa lukee: 

          Yhtä vähän kuin meille tai heille [paavilaisille] on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina. 

          Confessio Augustana viittaa yleisen ilmoituksen todistukseen ja siis järjellä saavutettaviin totuuksiin avioliitosta: 

          Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen. Mutta kun luonnonoikeus on muuttumaton, niin oikeus avioliiton solmimiseen on pysyvää laatua. Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. 

          Piispa Matti Salomäkeä on kiitettävä siitä, että hän jätti eriävän mielipiteen aloitteesta, jolla piispainkokous irtautuu Raamatusta ja tunnustuksesta. Samalla on äärettömän surullista, että kaikki muut piispat asettuivat tukemaan aloitetta. Jälleen joudumme todistamaan, miten piispainkokouksen maltilliset osoittautuvat mukautujiksi, radikaalit määräävät suunnan ja kaunopuheet kirkon ykseydestä tarkoittavat ykseyttä eksytyksen ehdoin. 

          Vakuuttelut kahdesta rinnakkaisesta näkemyksestä jäävät tietysti vain puheeksi. Sisarkirkkojemme kehitys osoittaa, että kun hyväksytään väite kristillisestä avioliittokäsityksestä syrjivänä ja ihmisarvon tai peräti -oikeuksien vastaisena, on seuraava askel väistämätön. Kristillinen opetus avioliitosta häivytetään ja siihen sitoutuneita pappeja rangaistaan. 

          Yhä selvemmäksi käy, että kirkon johdon aktiivista suunnanmuutosta on turha odottaa. Päinvastoin kristillisen uskon mukaisen opetuksen ja elämän elintila kirkossa kapenee. Kristittyjen on tehtävä voitavansa kirkollisissa luottamuselimissä kirkon kristillisyyden säilymiseksi, mutta sen varaan ei pidä panna toivoa. Määrävähemmistöllä ei estetä niitä monia keinoja, joilla kristillistä oppia ja etiikkaa rapautetaan. On seurakuntia, joissa hengellinen elämä on vielä terveellä pohjalla, mutta kokonaiskuva ja suunta ovat yksiselitteisen selvä. Nöyrä omaan paikallisseurakuntaan sitoutuminen voi olla ihailtavaa, mutta ehdoin tahdoin itsensä asettaminen alttiiksi harhalle siellä vaarantaa oman uskon. Seura tekee kaltaisekseen. Terveen opetuksen ja uskonyhteisön luo etsiytyminen on hengellistä itsesuojeluvaistoa. On kiire etsiä vaihtoehtoja, joihin kirkollinen pakkovalta ei yllä. Meidän on huolehdittava, että meidän lisäksemme  seuraavat sukupolvet saavat kuulla evankeliumin puhdasta oppia ja vastaanottaa sakramentit. 

          Maallikoiden on helppo äänestää jaloillaan. Vaikeammassa asemassa ovat seurakuntatyöntekijät, joihin kuuluvat pappien lisäksi mm. kanttorit, diakonit ja nuorisotyöntekijät. Usein he ovat kutsumustietoisia ja palvelualttiita, mutta elanto tulee kirkolta, jonka painostus lisääntyy. 

          Ensiksi jokaisen on huolehdittava, ettei jää yksin. Niiden, jotka murehtivat kirkon luopumusta, on rakennettava keskinäistä yhteyttä. Seurakuntien ja järjestöjen maallikot ja työntekijät tarvitsevat toistensa tukea. Verkostoituminen on välttämätöntä. Toiseksi on etsittävä keinoja, joilla turvataan paikallinen mahdollisuus päästä elävän luterilaisuuden yhteyteen. Tarvittaessa on perustettava uusia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä olemassa olevien rakenteiden kautta tai luotava uusia. Epäilemättä käytännön kysymykset varainhankinnasta, tiloista tai työntekijöiden palkkauksesta ovat haasteellisia mutta toisaalta Suomessa on yhteisöjen rakentamisesta tietotaitoa, joka vain odottaa kokoamista ja käyttöönottoa. 

          Jo nyt maassamme on luterilaisia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa toteutuvat kirkon tuntomerkit. Niihin on helppo liittyä. Ovet ovat avoimet, tilaa on, samoin palvelutehtäviä. Tämän verkoston laajentuminen on parhaita vastauksia kirkon luopumukseen, oman paikan löytämiseen tai lähetyskäskyn toteutumiseen. 

          Vesa Ollilainen, 

          päätoimittaja, pastori, TT, 

          STI:n teologinen asiantuntija 

          Perusta 1 | 2024

          Tässä numerossa

          2 | Pääkirjoitus

          4 | Perustalla

          5 | Artikkelit

          32 | Tässä ja nyt

          • 33 | Juhani Lindgren: Perusta
          • 34 | Pauli Selkee: Paavin hämmennystä aiheuttanut julistus — homoparien siunaus?
          • 36 | Soili Haverinen: Kirkolliskokous vaihtuu — turbulenssi jatkuu

          39 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 40 | Emil Anton & Joona Korteniemi: Lestadiolainen ja katolinen — näkökulmia Pohjolan kristillisyyteen
            • Arvostelijana Jouko Talonen
          • 43 | Miikka Ruokanen: Miten uskoa, kun ei voi uskoa? — Martti Lutherin ja Erasmus Rotterdamilaisen väittely ihmisen vapauden rajoista
            • Arvostelijana Ilmari Karimies
          • 47 | Jukka Korpela: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja Venäjän historia
          • 47 | Heta Hurskainen & Teuvo Laitila: Ukraina on meidän! Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 49 | Pseudo-Makarias: Makarias/Symeon. Sielu on Herran valtaistuin — 50 hengellistä homiliaa
            • Arvostelijana Jussi Seppälä
          • 51 | Kari Kopperi & Risto Saarinen: Läsnäoleva Kristus — Tuomo Mannermaan koulu teologian ja kirkon asialla
            • Arvostelijana Timo Junkkaala

          54 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa tuhkakeskiviikosta 14.2. ja päättyy palmusunnuntaihin 24.3.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

          Kohti kirkon hengellistä kuolemaa 

          Suomen evankelis-luterilainen kirkko on johtajuuskriisissä. Tuorein käänne lähti liikkeelle siitä, kun Inkerin kirkko antoi pappisvihkimyksen Suomen Raamattuopiston, Suomen ev. lut. Kansanlähetyksen ja Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen muutamille työntekijöille. Seurasi pitkään kestänyt arvostelumyrsky, jossa järjestöistä levitettiin erikoisia väitteitä kirkon ylintä johtoa myöten. Ankarat sanakäänteet viittaavat siihen, että kirkossa on kertynyt painetta saada järjestöt kuriin. Vaikka Kansanlähetyksen ja SLEY:n asema kirkon virallisina lähetysjärjestöinä lopulta säilyisi, on järjestöille jo aiheutettu mainehaittaa. Taloudellisen haitan suuruus selviää myöhemmin. (SRO on kirkon raharaipan ulottumattomissa, eikä siksi ole ollut kiinnostava arvostelukohde.) 

          Lähetysjärjestöjen ikävä käsittely ei ole uutta. Suurten kaupunkien seurakuntayhtymät ovat vuosia kiusanneet järjestöjä kyselyillä, joilla arvioidaan mukautumista arvoliberaalin siiven ”šibbolotteihin”. Mittarina on eräänlainen muotiarvojen ja -uskomusten tunnustus, ei Raamattu, ekumeeniset uskontunnustukset tai luterilaiset tunnustuskirjat. Vastauksia kyselyihin on pidetty tärkeämpänä kriteerinä rahalliselle tuelle kuin sopimuksia kirkon kanssa tai pitäytymistä kirkon virallisiin päätöksiin ja viralliseen avioliito-opetukseen. Järjestöt ovat menettäneet satoja tuhansia euroja epämuodikkaiden vastausten vuoksi. 

          Taustalla on muutos yhteiskunnassa. Sitä ajavat postmodernia valta-analyysia ja marxilaista yhteiskuntakritiikkiä viljelevät tahot, jotka tavoittelevat nihilistisen ja hedonistisen yksilönvapauden utopiaa. Kristillinen lähimmäisenrakkaus ja etenkin seksuaalietiikka tulkitaan ekspressiivisen individualismin mukaisesti. Aikamme suuret arvot, kuten sanan- tai uskonnonvapaus, ihmisoikeudet, tasa-arvo tai yhdenvertaisuus määritellään tämän maailmankatsomuksen ehdoilla. Välineitä ovat vallan ja lainsäädännön suomat mahdollisuudet tai niiden estäessä anarkia eli yhteisten sääntöjen rikkominen suuremman hyvän nimissä, sekä kielipeli uusine käsitteineen, jolla luodaan uutta todellisuutta. Pahitteeksi ei ole, jos aateliittolaiset ovat vaikutusvaltaisissa asemissa politiikassa, yhteiskunnassa tai valtamediassa. Silloin on hyvät edellytykset minimoida oman ideologian ja toiminnan kritiikki. Tarvittaessa arvostelijat mitätöidään salaliittoteoreetikkoina, ihmisoikeuksien vastustajina tai vaarana länsimaisille arvoille ja yhteiskuntajärjestykselle. 

          Rakenteita ja niiden ylläpitäjiä vastaan uuspuritaanit käyvät eksistentiaalista taistelua. Klassisen kristinuskon katsotaan ylläpitävän vapaata yksilöä sortavia rakenteita, jotka on purettava. Rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdottomuus, olisihan sellainen syrjittyjen vähemmistöjen kokemusten, oikeuksien ja vapauksien polkemista. Tästä kaikesta seuraa yhteiskunnat, kirkot ja perheet rikkova kulttuurisota sekä totalitarismia muistuttava pyrkimys saattaa niin julkiset laitokset kuin yksityiselämäkin aatteelliseen kontrolliin. 

          Tätä tausta selittävät kirkolliset antipatiat SLEY:tä ja Kansanlähetystä kohtaan. Järjestöt ovat jarruttamassa uuden maailman ja sen kirkon pystyttämistä. Pelkällä olemassaolollaan ne mahdollistavat saavutusten kyseenalaistamisen. On siis virheellistä ajatella, että kirkon ja järjestöjen välinen kiista koskee vain naispappeutta. Se on vain jäävuoren huippu, johon konkretisoituu kaksi vastakkaista todellisuuskäsitystä. Järjestöjä vastassa on ideologia, joka ei suvaitse erilaisuutta. Taipuminen virkakysymyksessä parhaimmillaankin vain ostaa hetken lisäaikaa ennen seuraavaa vääntöä, joka saattaa olla nykyistä rajumpi. 

          Tässä konfliktissa herätyskristityt ovat asettaneet toivonsa kirkon maltillisiin vallankäyttäjiin, etenkin piispoihin, jotka ajattelevat tasapainoilevansa radikaalien ja lähetysjärjestöjen välillä, mielellään vaikuttavat kabineteissa ja ilmaisevat tukensa yksityisesti. Tuloksia on tullut. Herätysväki on myös kiitollisena noteerannut julkiset kannanotot, puuttumiset papiston irtiottoihin kirkon opista ja järjestyksestä tai päätökset, joilla on edistetty lähetysjärjestöjen asiaa. Valonpilkahdukset ovat kuitenkin harvassa, pettymykset sen sijaan lukuisat. Virkasulku, haluttomuus puuttua kirkon viranhaltijoiden tunnustuspykälien vastaiseen opetukseen ja toimintaan, varovainen tapa pitää esillä ajassa epämukavia uskontotuuksia tai kristillistä etiikkaa, alttius yleisen mielipiteen mukaisille ulostuloille ja vastaavasti taipumus pysyä hiljaa etenkin kiistan syttyessä, niiden jättäminen yksin, jotka tuodessaan julki kristillisen uskon mukaisia totuuksia joutuvat vaikeuksiin sekä aktiivinen kirkon hengellisen luopumisen edistäminen ajamalla kirkollisten tilojen avaamista niin sanotuille samaa sukupuolta olevien avioliitoille. Lista on pitkä ja silti vain osittainen. 

          On traagista, että kirkon maltilliset toistuvasti suostuvat radikaalisiiven vaatimuksiin. Jokainen myönnytys siirtää keskustan kauemmas kirkon uskosta. Itse asiassa juuri tämä maltillisuus on hajottanut kirkkoa ja siirtänyt valtaa klassista kristinuskoa vastustaville. Se myös toimii porttina omakohtaiselle radikalisoitumiselle. Kaiken lisäksi vallankumouksilla on ollut tapana tehdä tyhjäksi maltilliset voimansa, kunhan ne ensin ovat auttaneet radikaaleja pääsemään eroon vastustajistaan. 

          Ehkä myönnytyksillä saadaan suosiota, varmistetaan rauhaisa eläköityminen tai pidetään yllä yhtenäisyyskulissia. Kirkon tulevaisuutta ei niin turvata. Kunkin hetken yleistä mielipidettä myötäilevä kirkko on järjestään jäänyt historian väärälle puolelle. Protestanttisissa valtakirkoissa uusmoralistinen uudistusohjelma merkitsee kirkon kuolemaa. 

          Vesa Ollilainen,

          STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT 

          Kirkko vaihtoehto-oikeiston ja radikaalivasemmiston ristipaineessa

          Perusta 2 | 2022

          Jari Jolkkonen 

          Kirjoittaja on teologian tohtori, systemaattisen teologian dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja käytännöllisen teologian dosentti Helsingin yliopistossa sekä Kuopion hiippakunnan piispa.

          Viisi pointtia kirkon ja politiikan suhteesta

          Kristillinen kirkko on joutunut luovimaan poliittisten aatevirtausten ja hallitsijoiden kanssa alusta saakka. Kun kristinusko eli ensimmäisinä vuosisatoina alistetussa asemassa, kristittyjen päätavoitteena oli oman uskonnonvapauden turvaaminen vihamielisten hallitsijoiden puristuksessa. Nykyinen uskonnonvapauteen liittyvä käsitteistö onkin peräisin kirkkoisä Tertullianukselta ja syntynyt vainojen alla.[1] Tämä tilanne on yhä totta kymmenissä maissa ja sadoille miljoonille kristityille erityisesti Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä.

          Myöhemmin, kun kristinuskon oikeudellinen asema vahvistui, kristittyjen piti kehittää myös suhtautumistaan erilaisiin poliittisiin aatteisiin ja järjestelmiin ja lopulta myös osallistua yhteiskunnan kehittämiseen. Tämä ei ollut aivan yksinkertaista, sillä vaikka Jeesuksella ja apostoleilla oli paljon yksilöetiikkaan liittyviä korostuksia, evankeliumi ei — esimerkiksi islamista poiketen — näytä edustavan mitään tiettyä yhteiskuntajärjestelmää ja poliittista uudistusohjelmaa. ”Antakaa keisarille mikä keisarin on” ja ”minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta”, sanoi Jeesus.

          Heti aluksi on syytä todeta viisi periaatetta, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko asemoi itsensä suhteessa politiikkaan ja puolueisiin.

          Ensiksi kirkon opetus, työ ja koko elämä perustuu kirkon tunnustukseen. Se on ilmaistu Raamatussa ja niitä oikein selittävissä ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Jo korkean ikänsä ja käsittelemiensä aihepiirien takia ne eivät anna suoria vastauksia nykyajan eettisiin ja poliittisiin ongelmiin. Tästä huolimatta kirkon tunnustus — ja sen ytimenä Kristuksen kokonaisvaltainen evankeliumi — antaa sävellajin myös kirkon yhteiskunnalliselle osallistumiselle ja sille tavalle, jolla kirkko soveltaa ns. luonnollista moraalilakia. Regimenttiopin mukaan kirkko myöntää mielellään maalliselle regimentille suhteellisen riippumattomuuden kirkon päätösvallasta — tästä on kyllä jaksettu muistuttaa. Mutta maallista regimenttiäkin on hallittava Jumalan tahdon mukaan — ja valitettavasti tämä korostus on luterilaisilta usein unohtunut. Esimerkiksi 1930-luvun Saksassa kehitettiin regimenttiopista tulkinta, jonka mukaan maallinen regimentti on jumalalliseen lakiin nähden täysin autonominen ja ”omalakinen”. Tällaisella Eigengesetzlichkeit-tulkinnalla osa liberaaliprotestanteista vaiensi ja amputoi itse itsensä teologisesti ja moraalisesti kohtalokkaalla tavalla.[2]

          Toiseksi edellisestä seuraa, että kirkko on ja sen tulee olla puoluepoliittisesti sitoutumaton. Kirkon tunnustus ja sen pohjalta lausutut kannanotot ovat itsenäisiä, eivätkä edusta sellaisenaan yhdenkään poliittisen aatteen tai puolueen agendaa. Vain siten kirkolla voi olla itsenäistä annettavaa. Mikäli kirkko omaksuisi vain yhden puoleen agendan, se heikentäisi uskottavuuttaan ja tekisi itsestään poliittisen vastakkainasettelun osapuolen.

          Kolmanneksi edellisestä ei seuraa relativismi tai opportunismi. Kirkolle kaikki maailmankatsomukset, poliittiset aatteet, mielipiteet tai tavoitteet eivät ole yhtä tosia tai yhtä oikeita. Joissakin asiassa läheisyyttä voi olla yhden puolueen tavoitteisiin, toisissa asioissa jonkun toisen puolueen. Ja joskus jokin tavoite on torjuttava. Eutanasialaki tai uskonto-oppiaineen korvaaminen nykyisellä elämänkatsomustiedolla ovat huonoja, esittipä niitä kuka tahansa. Sananvapaus ja uskonnonvapaus ovat tärkeitä, puolustipa niitä kuka tahansa. Kirkolle on tärkeämpää se, millaista politiikkaa tehdään kuin se, kuka tai ketkä sitä tekevät. Siksi identiteettipolitiikkaan on pidettävä reilu pesäero.

          Neljänneksi kirkko arvostaa kaikkia sellaisia puolueita ja poliitikkoja, jotka pyrkivät hyväksyttävin keinoin ja demokraattisin periaattein rakentamaan yhteistä hyvää ja parempaa maailmaa. Kaikissa nykyisissä poliittisissa puolueissa on hyvää etsiviä ihmisiä: evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, toisten kirkkojen kristittyjä ja muita hyvän tahdon ihmisiä. Kirkko toimii politiikassa myös välillisesti — siis vakaumuksellisten jäseniensä kautta.

          Suopeuden hermeneutiikka on parempi lähtökohta kuin jyrkkä vastapuolen demonisointi: erimielisyyksienkin keskellä on luotettava siihen, että jokainen poliitikko tahtoo lähtökohtaisesti jotakin hyvää. Tätä lähtökohtaa edellyttää jo luonnollinen moraalilaki, jonka mukaan lankeemuksesta huolimatta jokaisella ihmisellä on jonkinlainen taju oikeasta ja väärästä. Parhaimmillaan yksilön ”omatunto” voi yhteisessä vuorovaikutuksessa ja kamppailussakin jalostua ”yhteistiedoksi” — mikä on omantunto-sanan alkuperäinen merkitys (kreik. syn-eidesis, lat. con-scientia, ruots. sam-vete, engl. con-science). Tästä ei seuraa, että kansan ääni on automaattisesti Jumalan ääni. Muutenhan Jumalan tahto muuttuisi vastakkaiseksi aina äänestystulosten mukaan: eilen hän vastusti, tänään kannattaa ja huomenna taas vastustaa.[3] Kirkon kannattaa silti puolustaa suopeuden periaatetta muista syistä. Esimerkiksi eri poliittisten puolueiden yhteistoiminta ja kompromissien hakeminen tekee politiikasta todennäköisesti vähemmän haavoittuvaa vääristymille kuin ehdoton yksinvaltius.

          Viidenneksi politiikassa keinojen tulee olla sopusoinnussa päämäärien kanssa. Ei ole oikein edistää oikeaa päämäärää, esimerkiksi ihmisoikeuksia, isänmaanrakkautta tai luonnonsuojelua, moraalisesti kyseenalaisilla tai kontraproduktiivisilla keinoilla. Jälkimmäisillä tarkoitan lopputuloksen kannalta negatiivisia keinoja, esimerkiksi jos jokin ilmastotoimi tai koronarajoitus vahingoittaa kansantaloutta ilman selkeää hyötyä ilmastolle tai sairaanhoidolle tai jos yksien työtaistelutoimilla aiheutetaan vahinkoa kaikille.

          Vahingot voivat kasvaa hyötyjä suuremmiksi myös, kun hyviä arvoja, vaikkapa isänmaanrakkautta, luontoarvoja tai ihmisoikeuksia ajetaan tavalla, joka yhteiskunnan koheesion sijasta lisää polarisaatiota. Oli aika, jolloin IKL turmeli isänmaallisuuden ja taistolaisuus rauhanaatteen. Hieman samaan tapaan sellainen cancel-kulttuuri, joka käyttää keinoina leimaamista, mustamaalausta ja maalittamista, varastaa ihmisoikeuspuheen ja vahingoittaa ihmisoikeuksien puolesta tehtävää työtä.

          Sopivien keinojen etsimisessä on tärkeää myös tiedollinen nöyryys. Esimerkiksi piispoilta vaaditaan kärkkäästi tukea omille poliittisille mieltymyksille, mutta yhä monimutkaisemmin hallittavassa yhteiskunnassa piispoilla tai muilla kirkon työntekijöillä ei ole useinkaan parasta käsitystä oikeista keinoista vaikkapa finanssipolitiikassa, yritysverotuksessa tai pandemioiden hoidossa. Omat rajat tunnustava on viisas, kaikkitietävää esittävä tekee itsensä naurunalaiseksi.

          Kommunismin ja kansallissosialismin raskas perintö

          Vaihtoehto-oikeistolla ja radikaalilla vasemmistolla on kaukaiset aatteelliset isovanhemmat kahdessa 1900-luvun suuressa liikkeissä, marxilaisuudessa ja kansallissosialismissa. Yhteys ei ole suora, siis kirjoitusten ja oppien suoraan soveltamiseen perustuva. Yhteys ei usein ole myöskään organisatorinen, siis länsimaisissa vaikuttaviin natsi- tai kommunistipuolueisiin kanavoituva. Silti samankaltaisuuksia on sen verran, että marxilaisuutta ja kansallissosialismia on perusteltua pitää taustasäteilynä ja esivanhempina nykyiselle laitaoikeistolle ja laitavasemmistolle.

          Kommunismi ja kansallissosialismi olivat 1900-luvun tuhoisimpia ideologioita. Silti on tärkeä yrittää ymmärtää, mistä ne kumpusivat ja mitä ne lopulta tavoittelivat.

          Niillä oli paljon yhteistä. Molemmat olivat autoritaarisia ja hyperkollektivistisia. Yhteisöllisyydessä ei ole mitään pahaa, päinvastoin ihminen tarvitsee yhteisöä. Kommunismi ja kansallissosialismi veivät yhteisöllisyyden kaipuun kuitenkin äärimmäisyyteen edellyttämällä, että yksilö alistuu yhteisölle. Kommunismissa se tarkoitti alistumista proletariaatin diktatuurille, jota edustaa puolue ja sen johtaja. Kansallissosialismissa se tarkoitti alistumista (Saksan) kansalle, jota edustaa puolue ja diktaattori. Molemmat antoivat epäilemättä huumaavan tunteen kuulumisesta itseä suurempaan yhteisöön ja kertomukseen, mutta samalla ne nujersivat yksilön järkyttävin seurauksin.

          Molempien syntyä selittää, ainakin osittain, katkeruuden ja epäreiluuden kokemus. Kommunismi syntyi työläisten epäinhimillisten olojen synnyttämästä katkeruudesta. Kansallissosialismi oli vastareaktio Versailles’n kohtuuttomien rauhanehtojen synnyttämään katkeruuteen ja köyhyyteen, jota hyperinflaatio ja 1929 puhjennut lama vielä kärjistivät. Silti molempien reaktiot ja ratkaisut ongelmiin olivat niin äärimmäisiä, ettei edes epäreiluuden kokemus niitä koskaan oikeuta.

          Molemmat aatteet olivat vallankumouksellisia. Reformien sijasta tarvitaan revoluutio. Vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää ei voi kehittää tai uudistaa. Se täytyy tuhota. Kansallissosialistit arvostelivat Habsburgien monarkiaa petturuudesta ja Weimarin tasavaltaa heikkoudesta — molemmat piti kumota. Lenin ja Stalin halusivat tuhota Romanov-suvun monarkian ja korvata sen oman puolueensa diktatuurilla.[4] Molemmat ilmoittivat verivihollisikseen porvarillisen säädyn, mitä ne sillä tarkoittivatkaan.[5] Vain tuhoamalla vallitseva järjestys ja niiden edustajat voidaan rakentaa omanlainen yhteiskunta.

          Molemmat aatteet olivat väkivaltaisia. Vastustajien tuhoaminen oikeutetaan deterministisellä historiakäsityksellä. Kommunistisen manifesti alkaa toteamalla, että historian läpi kulkee luokkataistelu, ja teos päättyy kuuluisaan kutsuhuutoon ”kaikkien maiden proletaarit, yhtykää”, millä tarkoitettiin projektia tuhota olemassa oleva yhteiskuntajärjestys ja tappaa omistava luokka.[6] Hitlerin Mein Kampf -teoksessa luokkataistelun korvaa kansojen ja rotujen taistelu.[7] Hänen historiakäsitykseensä on vaikuttanut Darwinin evoluutioteoria: Hitler näkee luonnossa vallitsevan ”logiikan rautaisen lain”, luonnon valinnan, jossa voimakkaampi voittaa heikomman ja siten turvaa oikeutensa elää. Niinpä kansojenkaan välisessä kamppailussa häviäjällä ei ole oikeutta elää.[8] Tällaisen historiakäsityksen seurauksena molemmissa ideologioissa sovittelu ja rauhaan pyrkiminen nähdään petturuutena. Yksilön ainoaksi mahdollisuudeksi jää lopulta vain valita oikea puoli. Molemmat ideologiat tuottivatkin tuhoamisleirejä väärin valinneille ja jopa niille, jotka vain yrittivät pysyä puolueettomana ja elää omaa elämäänsä.[9]

          Molemmat aatteet olivat antikristillisiä, siis kristinuskon vastaisia. Molemmat haaveilivat jumalattomasta maailmasta. Tässä niillä oli kuitenkin ero, jonka 50 vuotta näitä aatteita tutkinut emeritusprofessori Eino Murtorinne kiteyttää oivallisesti: kommunismi pyrki kieltämään kristinuskon, kun taas kansallissosialismi pyrki varastamaan sen.[10] Esimerkiksi käy vaikkapa joulun vietto: Stalinin Venäjällä joulun vietto kiellettiin, kun taas Hitlerin Saksassa joulurauha rajattiin vain Saksan kansalle kuuluvaksi ja joulusta pyrittiin tekemään valkoisia arjalaisia yhdistävä kansallinen juhla. Selvästi joulun alkuperäinen sanoma juutalaisesta messiaasta ja kaikille kuuluvasta rauhasta koettiin häiritseväksi.[11]

          Hitlerin omien kirjoitusten ja hänen elämänkertojensa perusteella siihen kuuluu erityisesti kolme asiaa: suur-saksalaisuus, antimarxilaisuus ja juutalaisvastaisuus. Näillä ei ole näytä olevan mitään sisäistä loogista yhteyttä. Ne vain sattuivat yhdistymään Hitlerin päässä jo varhain Wienin aikana ennen vuotta 1914. Lisäksi hän todisti oluttupavallankumouksen oikeudenkäynnissä, että hänen ”maailmankatsomukseensa” kuuluvat ylipäänsä kielteiset asenteet ja taistelunhalu. Jo tullessaan Saksaan vuonna 1913 hän vihasi ”juutalaisia, sosiaalidemokraatteja, ammattiyhdistyksiä, parlamenttia, demokratiaa, massoja ja ihmisiä ylipäänsä”, kuten elämänkerturi Werner Maser toteaa.[12] Tähän yhdistyi voiman ja suuruuden ihailu sekä nietzscheläinen ajatus vallanhalusta ihmisluonnon jaloimpana piirteenä.[13] Akateemisen tutkinnon puuttumisesta huolimatta Hitler oli poikkeuksellisen ahkera lukija, mutta hän näyttää lukeneen vain sellaista kirjallisuutta, joka vahvisti hänen edellä kuvattuja näkemyksiään.

          Myös kommunismille on tyypillistä yleinen halu purkaa ja tuhota. Puolalainen aatehistorioitsija Leszek Kolakowski, jolla siis on myös henkilökohtaista kokemusta järjestelmästä, kiteyttää 1900-luvun kommunismin neljään korostukseen. Se haluisi kieltää yksityisomaisuuden, kieltää uskonnon, kieltää miehen ja naisen avioliittoon perustuvan perheen (ajatus lapsista valtiolle kuuluvina) ja tuhota vallitsevan järjestyksen. Visio on siis negatiivinen. Kaikki pitää kieltää, kaikki pitää muuttaa, mutta meille ei kerrota, miten ja mitä sen jälkeen tulee. Itse asiassa visio jää epäselväksi jo Marxilla. 1970-luvulla kirjoittaneen Kolakowskin mukaan on hyvin mahdollista, että 1960-luvulla kehittyneessä ”uusvasemmistolaisuudessa” (New Left) ei ole pohjimmiltaan kysymys syvällisestä filosofiasta tai humaanista visiosta, vaan keskiluokkaisten ihmisten narsistisesta vallanhalusta, joka saa käyttövoimansa järjestelmän epäkohdista ja epäonnistumisista ja pukeutuu ylevältä kuulostavien käsitteiden ja hyveiden kaapuun.[14]

          Ei siis ole ihme, että kun nämä aatteet pääsivät valtaan, ne jättivät jälkeensä suuronnettomuusalueen. Ne tuhosivat ihmisarvon, yksilöllisyyden, moraalisen vastuun, talouden ja lopulta myös ympäristön. Sama koskee uskontoa. Tunnettua on, että kansallissosialismi pyrki ”juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun” (Endlösung) ja tuhosi kuusi miljoonaa juutalaista. Vähemmän tunnettua on, että sekä Hitler että kakkosmies, valtakunnanmarsalkka Herman Göring, kaavailivat myös kristillisiä kirkkoja koskevaa ”lopullista ratkaista”, mutta päättivät palata sen yksityiskohtiin sodan jälkeen, kun Saksa olisi valloittanut lisää elintilaa idästä.[15]

          Kansallissosialismin tuhot sekä muille kansoille että saksalaisille olivat musertavia. Määrällisesti laskettuna kommunistimaissa harjoitettu valtioterrori oli vieläkin tuhoisampaa, ja vaati valistuneiden arvioiden mukaan jopa sata miljoonaa kuolonuhria.[16] Osittain eroa selittää kesto. Kun kansallissosialismi oli vallassa Saksassa 12 vuotta, kommunismi vaikutti noin 70 vuotta ja laajemmalla alueella. Terrorin ja kuolonuhrien määrässä Führer Hitlerin synnit ovat musertavan suuret, Generalissmus Stalinin[17] vielä suuremmat ja puhemies Maon ilmeisesti vielä heitäkin suuremmat.[18] Kiinassa kertomus jatkuu. Maan perustuslaissa todetaan sen olevan eräänlainen ”diktatuuri”. Maon ajoista ihmisoikeustilanne on korjaantunut, mutta ei luonnollisesti ole lähelläkään länsimaisia demokratioita.

          Mitä sitten kristityn pitäisi ajatella näistä liikkeistä? On kiistatonta, että ne ovat aiheuttaneet suurta tuhoa ja kärsimystä. Niihin sisään kätketty katkeruus ja viha ja sen synnyttämä väkivalta ovat rikoksia ihmiskuntaa ja syntiä Jumalaa vastaan. Samalla on kaikesta huolimatta yritettävä ymmärtää niiden syntymekanismeja, jotta niistä voitaisiin oppia ja niitä voitaisiin ehkäistä, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

          Vaihtoehto-oikeisto ja radikaalivasemmisto kirkon haasteena

          Olisi liian yksinkertaista väittää, että nykyinen laitaoikeisto ja laitavasemmisto seuraisivat suoraan kansallissosialismin ja kommunismin oppeja. Sitä paitsi molemmat liikkeet ovat hyvin löyhiä niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Mentaliteetissa ja osin tavoitteissakin on kuitenkin samankaltaisuuksia.

          ”Vaihtoehto-oikeistolla” (alt-right, alternative right) tarkoitetaan ennen kaikkea Amerikassa 2008 syntynyttä liikettä. Se on löyhästi järjestäytynyt, sisäisesti monimuotinen ja toimii erityisesti verkossa samanmielisten kanssa, usein trollitilien kautta. Toimivaltaisten johtajien sijasta sillä on keulahahmoja, kuten etnonationalisti Richard Spencer ja Breitbart-sivuston perustaja Steve Bannon.

          Se korostaa valkoista ylivaltaa (white supremacy) tai lievemmässä muodossaan puolustaa anglosaksisen kulttuurin juuria ja länsimaisen sivilisaation saavutuksia. Tästä voi jo päätellä, mitä se vastustaa ja lista onkin pitkä: islamia, globalismia, Yhdysvaltojen monikulttuuristumista ja monikansallistumista, erilaisia feminismin muotoja ja sellaisia uusvasemmiston ajattelu- ja toimintatapoja, joissa yleistä mielipidettä ja yliopistokampuksia pyritään hallitsemaan poliittisesti korrektin kielenkäytön valvonnalla. Toisaalta se suhtautuu pilkallisesti myös republikaanipuolueeseen, poliittiseen ”eliittiin” ja maltillisiin oikeisto-konservatiiveihin, mistä kertoo nimi ”vaihtoehto-oikeisto”. Vaikka joukossa on naisia, se on erityisesti vihaisten nuorten miesten liike.[19]

          Liikettä tutkineen amerikkalaisen George Hawleyn mukaan tyypillinen Alt-Rightin jäsen on nuori tai nuorehko mies, collegessa tai sen käynyt, uskonnoltaan maallistunut tai ateisti. Osa suhtautuu juutalaisiin vihamielisesti, osa neutraalisti tai ystävällisesti. Jotkut edustavat niin sanottuja perinteisiä perhearvoja, toiset taas, ehkä enemmistö, elävät pornokulttuurin mukaisesti.

          Liike on löyhä ja kätkee monenlaisia, usein vastakkaisiakin tavoitteita, eikä sitä ole yksinkertaista määritellä. Selvää on, että liikkeen äärimmäisessä päässä olevat ovat natseja sekä tavoitteiltaan että omalta itseymmärrykseltään. Liikkeen vaarallisuutta Yhdysvalloissa lisää lainsäädännön vapaamielinen aseenkanto-oikeus.

          Euroopassa puhutaan ehkä useammin oikeisto-populismista tai identitaareista. Niiden kannattajat arvostavat eurooppalaisen kulttuurin saavutuksia, haluavat korostaa kansallisvaltioiden merkitystä ja suhtautuvat kriittisesti globalismiin tai Euroopan unioniin. He ovat huolissaan siirtolaisuudesta ja sen myötä islamin merkityksen kasvusta Euroopassa. Monia myös ärsyttää elitismi ja erilaisten vähemmistöjen nousu julkisen keskustelun ytimeen.

          Somessa roihuava kulttuurisota niin sanotun punavihreän ”suvaitsevaiston” ja konservatiivien välillä ei suoranaisesti perustu uskontoon. Monilla kristityillä voi kuitenkin olla samankaltaisia huolenaiheita ja siksi myös kiusaus tuntea sympatiaa ja osoittaa tukea erityyppisille vaihtoehto-oikeiston tai oikeistopopulismin muodoille. Kannattaisi kuitenkin olla varovainen: oikeaoppisen kristinuskon mukaan evankeliumi kuuluu kaikille kansoille ja jokainen ihminen on Jumalan kuva ja siksi arvokas ja pyhä — kansallisuudesta tai ominaisuuksista riippumatta. Tässä on punainen viiva, jota ei voi ylittää ja josta ei ole olemassa välimuotoja. Itse en koe huolta monikulttuuristumisesta, mutta ymmärrän, että monia askarruttaa esimerkiksi laajamittaisen siirtolaisuuden ja islamin nousu Euroopassa. Näitä huolia on kuunneltava ja niistä on voitava asiallisesti keskustella. Rasismi on kuitenkin synti eikä muuksi muutu millään teologisella selittelyllä.

          Radikaalilla vasemmistolla (radical left, far-left, extreme left, ultra-leftism) tarkoitetaan tavallisesti laajaa kirjoa eri poliittisia korostuksia, joissa sovelletaan suoraan tai satutaan osumaan lähelle marxilaisuuden ja kommunismin korostuksia. Suomessa heitä edustivat erityisesti vähemmistökommunistit eli taistolaiset tai stalinistit, jotka ihailivat kritiikittömästi Neuvostoliittoa Prahan miehityksestä ja monista räikeistä ihmisoikeusloukkauksista tietoisina ja niistä huolimatta. Tämän kollektiivisen harhan vaikutus oli hämmästyttävän vahva suomalaisessa kulttuurielämässä, tiedonvälityksessä ja yliopistossa. Tätä pyykkiä käydään yhä.

          Nykyisin somessa esiintyvä woke-kulttuuri yhdistetään tavallisesti laita- tai radikaalivasemmistoon. Sen taustalla on huoli erityisesti erilaisten etnisten ja sukupuolivähemmistöjen ja naisten asemasta. Kun vaikkapa Martin Luther Kingin edustaman toisen aallon antirasismissa tavoiteltiin maailmaa, jossa ihonvärin kaltaisilla synnynnäisillä ominaisuuksilla ei ole yhdenvertaisuuden toteutumisen kannalta merkitystä[20], woke-kulttuurissa ihonvärille, asemalle tai sukupuolelle annetaan erityisen painava merkitys: vähemmistöön kuuluvien tulee puhua ja enemmistöön kuuluvien tulee kuunnella. Woke-kulttuuri ilmenee usein cancel-kulttuurina: henkilöön tai yritykseen, jonka katsotaan syyllistyneen vääriin mielipiteisiin tai syrjiviin asenteisiin, kohdistetaan julkinen paheksumiskampanja, jolla pyritään horjuttamaan luottamusta ja saamaan yritys boikottiin tai henkilö irtisanotuksi.[21]

          Myös radikaalin vähemmistön huolet sorrosta ja epätasa-arvosta ovat oikeita ja aiheellisia. Myös niitä on kuunneltava. Maailmassa on syrjiviä rakenteita ja ihmiset kohtelevat toisinaan toisia epäreilusti. Toisaalta vaikuttaa siltä, että jotkut näkevät sortoa sielläkin, missä sen kohteet eivät itse koe olevansa sorrettuja. Sortoa on pakko nähdä ja pakko löytää sieltäkin, missä sitä ei ole, jotta oma poliittinen agenda olisi mielekäs ja pysyisi hengissä.

          Woke-kulttuurin toimintatavat näyttävätkin jatkuvasti ajautuvan sisäiseen ristiriitaan. Halutaan esiintyä suvaitsevaisina, mutta toimitaan itse suvaitsemattomasti. Halutaan antaa ääni yksille, mutta vaientaa toisella kannalla olevat. Halutaan osallistaa marginaaleja, mutta toisaalta eristää toisella kannalla olevat marginaaliin. Arvostellaan Jehovan todistajia ja lestadiolaisia karttamisesta, mutta itse noudatetaan hyvinkin jyrkkiä karttamiskäytäntöjä. Vaaditaan turvallista tilaa itselle, mikä tarkoittaa käytännössä toisella kannalla olevien puhdistamista tilasta pois. Arvostellaan toisia vallan käytöstä, mutta itse käytetään mielellään valtaa, ei vain mahdollistamistarkoituksessa, vaan myös nitistämistarkoituksessa. ”Valta on aina väärin — paitsi kun se on minun käsissäni”.

          Puhe vasemmisto-liberaalista suvaitsemattomuudesta näyttää saavan tukea tutkimuksesta. Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen autoritaarisuutta on pidetty tyypillisesti laitaoikeiston kannattajien piirteenä, mutta myös laitavasemmistoa kannattavien psykologinen kartta on käytännössä sama. Montanan yliopiston psykologian apulaisprofessori Lucian Gideon Conway toteaa Political Psychology -aikakauskirjassa julkaistun tutkimuksensa perusteella: “Tutkimusdatamme osoittaa, että poliittista vasemmistoa kannattava amerikkalaiset ovat keskimäärin aivan yhtä dogmaattisen autoritaarisia kuin poliittista oikeistoa kannattavat. Ja laitavasemmiston (left wing) autoritaarit voivat olla aivan yhtä ennakkoluuloisia, dogmaattisia ja ekstermistisiä kuin laitaoikeiston (right wing) autoritaarit.”[22]

          Myös esimerkiksi tutkijat Jordan Moss ja Peter O’Connor osoittavat, että äärioikeiston lisäksi myös laitavasemmistoa kannattavien persoonallisuuden rakenteesta löytyy ”synkkä kolminaisuus” (dark triad), siis narsismin, psykopatian ja macciavellismin yhdistelmä.[23] Viimeksi mainittu tarkoittaa tässä omien ideologisten päämäärien edistämistä kaikilla, myös alistavilla keinoilla.

          Myös moraalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimukset näyttävät selittävän, miksi vasemmisto-liberaaliin maailmaan liittyy suvaitsemattomuuden riski. Haidtin Moral Foundation -teorian mukaan ihmisillä näyttä olevan kulttuurista riippumatta kuusi moraalin kulmakiveä tai perusmakua: hoiva (vastakohtana vahingoittaminen), reiluus (vedätys), vapaus (sorto), lojaliteetti (pettäminen), auktoriteetti (horjuttaminen) ja pyhyys (saastaisuus). Haidtiin mukaan liberaalissa keittiössä käytetään moraalin perusmauista vain kolmea (hoiva, reiluus, vapaus), kun taas kolmea muuta kohtaan (lojaliteetti, auktoriteetti, pyhyys) tunnetaan syvää ennakkoluuloa. Konservatiivien keittiössä käytetään kaikkia kuutta moraalin kulmakiveä ja yritetään etsiä tasapainoa näiden makujen välillä.[24] Tästä puolestaan seuraa, että liberaalit suhtautuvat torjuvammin konservatiiveihin kuin toisin päin. Konservatiivien keittiöön sisältyvät myös kaikki liberaalien perusmaut, kun taas liberaalien keittiö tuntee syvää vierautta tai sokeutta osaan konservatiivien arvoista. Siksi liberaaleilla on suurempia vaikeuksia ymmärtää konservatiiveja kuin päinvastoin.

          Tästä puolestaan seuraa, että vasemmisto-liberaalit näyttäytyvät ulos päin helposti moraalisesti ylimielisiltä ja siksi arvostelijat kutsuvatkin heitä ”paremmistoksi”. Tämä näyttää selittävän myös ainakin osittain sen, miksi varsinkin radikaalivasemmistoon kuuluvat syyllistyvät jatkuvasti ns. kaksoisstandardeihin.

          Kun ei ole perisyntioppia eli käsitystä siitä, että kaikki kannamme lankeemuksen haavoja, ajaudutaan helposti harhakuvitelmaan siitä, että hyvän ja pahan välinen raja kulkee ihmisten tai poliittisten puolueiden välillä. Kristinuskon mukaan hyvän ja pahan välisen taistelun perimmäinen paikka on jokaisen ihmisen sydän.

          Kun ei ole lankeemusta, ei myöskään ole käsitystä sovituksen tarpeesta eikä anteeksiannon mahdollisuudesta. Siksi laitavasemmiston ja laitaoikeiston välisessä kulttuurisodassa armoa ei pyydetä eikä armoa anneta.

          Kristityt on kutsuttu pitämään huolta orvoista, leskistä, muukalaisista ja muista heikossa asemassa olevista sekä toimimaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Tämän takia kirkko voi joutua helposti radikaalivasemmiston korostusten ja toimintatapojen saaliiksi. On kuitenkin tehtävä selvä ero Kristuksen kokonaisvaltaisen evankeliumin ja radikaalivasemmiston äärimmäisyysajattelun ja toimintatapojen välillä.

          Monia syitä pettyä Jeesukseen

          Edellisen matkan jälkeen voimme tehdä ajatuskokeen ja kysyä, kumman laidan tai muun modernin poliittisen aatteen puolella Jeesus olisi. Kirkon uskon mukaan Jeesus Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Hänen sanojensa ja tekojensa välityksellä Jumala ilmaisee itsensä ja pelastavan tahtonsa. Kristuksessa heijastuu Jumalan totuus, hyvyys ja rakkaus. Mutta miten evankeliumin yhteiskunnallista sanomaa tulisi soveltaa nykyaikana? Ketä Jeesus äänestäisi?

          Tunnetun sanonnan mukaan Jeesus ratsasti aasilla, ja myöhemmin monet aasit ovat ratsastaneet Jeesuksella. Evankeliumi on valjastettu myöhemmin palvelemaan mitä erilaisimpia, usein vastakkaisiakin poliittisia aatteita. Mutta kannattaisi olla varovainen. Moni nykyajan poliittisia muotivirtauksia kannattava joutuu pettymään Jeesukseen ja loukkaantumaan häneen.

          Vallankumouksellinen vasemmistolainen joutuu pettymään Jeesukseen, sillä tämä kieltäytyi vallankumouksesta, opetti väkivallan sijasta mieluummin luopumaan omien oikeuksien vaatimisesta ja kehotti kärsimään vainoa — minkä opetuksen hän myös lunasti omalla esimerkillään. Kansallismielinen maahanmuuttokriitikko joutuu pettymään Jeesukseen, sillä hän oli lapsena pakolainen ja aikuisena hän suhtautui lempeästi vierasmaalaisiin ja puolusti kaikkien ihmisarvoa. Absolutismia kannattava joutuu pettymään Jeesukseen, joka joi viiniä ja muutti Kaanaan häissä 600 litraa vettä viiniksi — eikä alkutekstin oinos-sana todellakaan tarkoita rypälemehua, kuten kontekstista (Joh. 2:10) käy ilmi. Lihan syömistä ekosyntinä pitävä ympäristöaktivisti joutuu tuomitsemaan Jeesuksen, joka ilmiselvästi söi lihaa ja — mikä vielä pahempaa — kertoi, että taivaassa syödään lihaa: Tuhlaajapojan isä juhlii poikansa paluuta teurastamalla syöttövasikan, ja Kuninkaanpojan häät -vertauksen mukaan taivasten valtakunnan juhla-aterialla meitä odottavat ”härät ja syöttövasikat” (Matt. 22:4). Aikamme puhdasoppisimpien ortorektikkojen tuomioistuimessa syytettyjen penkille joutuu itse Jumala.

          Jeesus teki jotakin sellaista, jolla kännykän välityksellä kotisohvaltaan kantaa ottava woke-aktivisti tai oikeistolainen Twitter-trolli ei koskaan saastuttaisi itseään: hän aterioi syntisinä pidettyjen kanssa ja kutsui itsensä ”canceloitujen” luo kylään. Jeesuksen ydinsanomaan kuuluvat rauhantahtoiset kehotukset ”rakasta vihollistasi”, ”käännä toinen poski” ja ”rukoile vainoojiesi puolesta” sopivat huonosti yhteen nykyaikaisen identiteettipolitiikan kanssa, olipa se punavihreää tai oikeistopopulistista.

          Kiistatonta on, että Jeesus puhui Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta, kehotti vastustamaan Saatanaa ja pelotteli helvetillä. Tämä on nykytermein hengellistä väkivaltaa, ja lisäksi ristiriidassa vasemmistolle tärkeän lopputuloksen tasa-arvon kanssa. Hän ei esittänyt minkäänlaista yhteiskunnallista uudistusohjelmaa, muttei kannattanut myöskään anarkiaa, minkä takia hän näyttäytyi Friedrich Engelsille lähinnä taantumuksellisena porvarina. Jeesus puhui kaikkien syrjittyjen puolesta, mutta myös avioliitosta miehen ja naisen välisenä, ja siksi häneltä on vaikeaa saada tukea sen enempää seksuaalivähemmistöjen syrjinnälle kuin sukupuolineutraalille avioliittokäsitykselle. Hippiliike siteerasi mielellään Jeesuksen puheita pyhästä huolettomuudesta (Matt. 6), mutta vaikeni yhtä mielellään viereisiin jakeisiin sisältyvistä kehotuksista seksuaaliseen puhtauteen: ”Jokainen, joka katsoo naista himoiten, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Jos siis oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois.” (Matt. 5). Eli parempi päästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin joutua kaksisilmäisenä helvettiin. Ei tuota kohtaa oikein muutenkaan voi tulkita.

          Jeesus osoitti poikkeuksellista arvostusta naisia ja lapsia kohtaan, joten hänestä on mahdotonta saada misogynistä naisten vihaajaa. Ylösnousemuksen ensi todistajat olivat naisia ja monissa Raamatun kertomuksissa naiset esiintyvät esikuvina, jopa sankareina. Toisaalta Jeesus valitsi virallisiksi lähettiläikseen kaksitoista apostolia, ja tällaisen all male -paneelin valinta saisi nykyaikana monet raivon valtaan.

          Jeesuksen vertaus rikkaasta nuorukaisesta on myrkkyä rikkaalle kapitalistille: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, tule sitten ja seuraa minua” (Mark. 10:21). Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista rahoista (Matt. 25) taas ei sovi mitenkään yhteen kommunismin tai sosialismin kanssa: vertauksessa Jumalaa kuvaava (sic!) isäntä jakaa ensinnäkin kolmelle palvelijalle talentteja sijoitettavaksi eri määrän, ”kullekin kykyjensä mukaan”, mikä on täysin vastoin egalitaristisesti ymmärrettyä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ja lopulta isäntä palkitsee ne, joiden sijoitusten arvo nousi. Eikä siinä vielä kaikki: hän rankaisee sitä ”kelvotonta”, joka kaivoi talentin maahan eikä yrittänytkään hankkia isännän sijoituksille voittoa. ”Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.”

          Kiistatonta on, että Jeesuksen julistuksen ytimeen kuului ”Jumalan valtakunnan” ajatus, mutta tutkijat kiistelevät yhä sen täsmällisestä sisällöstä. Tarkoittiko Jeesus sillä kokonaan tuonpuoleista todellisuutta, joka on murtautumassa esiin (eskatologinen tulkinta) vai maanpäällistä oikeaa Israelia, jossa Jumala hallitsee (ei-eskatologinen tulkinta)? Joidenkin tutkijoiden mukaan ”Jumalan valtakunta” tarkoitti Jeesukselle lähellä olevaa historian käännettä, toisille tutkijoille se on puhetta, jossa tyydytään arvostelemaan maailmassa vallitsevia arvostuksia aforismein. Suomessa jotkut poliittisesta aktivismista innostuneet teologit uskovat Jeesuksen tarkoittaneen ”Jumalan valtakunnalla” yhteiskuntaa, jossa vallitsee tasa-arvo ja rajat ylittävä rakkaus. Vaikka tällainen yhteiskunnallinen visio voi meistä tuntua miellyttävältä, historiallinen Jeesus ei tällaista ”kansanomaista” käsitystä valtakunnalla tarkoittanut, kuten Heikki Räisänen argumentoi.[25]

          Jeesusta Kristusta on vaikea palauttaa suoraan mihinkään nykyisen poliittisen liikkeen ohjelmaan. Siksi kaikkiin yrityksiin valjastaa Jeesus vetämään omien poliittisten mieltymysten vankkureita on suhtauduttava äärimmäisen epäilevästi. Tällaiset Jeesus-tulkinnat lankeavat käytännössä aina rusinat pullasta -menetelmään ja joutuvat tekemään väkivaltaa evankeliumien Jeesukselle. Sisäisesti johdonmukaisiksi vaihtoehdoiksi näyttää lopulta jäävän palvonta tai loukkaantuminen: voimme joko nähdä Jeesuksessa elävän Jumalan representaation tai kääntää hänelle selkämme ja kävellä pois.

          *****

          Kristityt elävät maailmassa, mutta eivät maailmasta. Evankeliumi lupaa iankaikkisen pelastuksen, mutta kutsuu myös rakentamaan hyvää elämää jo tässä ajassa. Se ei sisällä yksityiskohtaista yhteiskuntamallia, ja siksi on luonnollista, että kristittyjä toimii sekä maltillista oikeistoa, keskustaa ja maltillista vasemmistoa edustavissa liikkeissä. Evankeliumi asettaa kuitenkin rajat: omaa ylemmyyttä korostavat ajattelutavat ja toisia sortavat toimintatavat eivät kuulu kristityille, tulivatpa ne vasemmalta tai oikealta laidalta.

          Pyhän Birgitan tyyneysrukousta soveltaen rukoilen, että Jumala antaisi meille rohkeutta puolustaa oikeuksia, nöyryyttä luopua niistä sekä viisautta erottaa nämä toisistaan oikealla tavalla.

          [1] Tertullianus luo ensimmäisenä uskonnonvapauden käsitteistön ja ajatuksen uskonnonvapaudesta ihmisoikeutena. Ks. esim. Apologeticum § 24 ja Ad Scapulam § 5. Jälkimmäinen on kirje kristittyjä vainonneelle Scapula-nimiselle roomalaiselle prokuraattorille. Tertullianuksen muotoiluilla on nykyaikaan ulottuva vaikutushistoria. Niihin liittyivät Tuomas Akvinolainen, Martti Luther sekä radikaalireformaattorit Sebastian Castellio, Sebastian Franck ja Caspar Schwenckfeld. USA:n presidentti ja perustuslain arkkitehti Thomas Jefferson käytti niitä muotoillessaan uskonnonvapauden periaatteita, jotka ovat yhä voimassa. Tästä lähemmin, ks. Robert Louis Wilken: Liberty in the Things of God. The Christian Origins of Religious Freedom (New Haven: Yale University Press 2019).

          [2] Tästä lähemmin esim. Ahti Hakamiehen väitöskirja: Der Begriff ”Eigengesetzlichkeit” in der heutigen Theologie und seine historischen Wurzeln. STL 24, 1970. Kätevä verkkojohdatus Saksan kirkkotaisteluun, ks. Antti Räsänen: Kirkot kansallissosialismin aikana – Areiopagi.

          [3] Tällainen kaari tapahtui esimerkiksi Australian eutanasiaa koskevassa lainsäädännössä: kielteinen kanta muuttui myönteiseksi, mutta ilmenneiden ongelmien takia myönteinen kanta myöhemmin peruttiin.

          [4] Neuvostoliiton vallankumoushistoriasta lähemmin, ks. esim. Orlando Figes: Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 (Helsinki: Siltala 2021).

          [5] Hitlerin mukaan ”mikään väestön kerros ei ole poliittisissa asioissa typerämpi kuin tämä ns. porvaristo. Siteerattu Maserin (1971, 162) mukaan. Werner Maser: Adolf Hitler – elämä ja teot (Helsinki: Kirjayhtymä 1974). Marx piti porvaristoa päävihollisenaan, mutta paradoksaalisesti halusi elää ja näyttää porvaristoon kuuluvalta. Hän eli niin kuin opetti: toisten rahoilla. Vaikka hän ei Lontoossa asuessaan ollut minkään työnantajan palveluksessa eikä hänellä ollut minkäänlaisia omia tuloja, hän halusi asua perheineen varakkaasti, pukeutua porvarissäädyn mukaisesti ja pitää palvelijaa (jonka kanssa hän teki au-lapsen), ajoittain myös henkilökohtaista sihteeriä. Ks. Francis Wheen: Karl Marx (HarperCollins 1999).

          [6] Marx & Engels: Kommunistinen manifesti. Suom. Koivisto & Mäki & Uusitupa. (Tallinna: Vastapaino 2016).

          [7] Olen käyttänyt tässä Mein Kampf -teoksesta WSOY:n vuonna 1941 julkaisemaa suomennosta.

          [8] Maser 1971, 168. Sodan lopulla Hitler sovelsi tätä myös Saksan kansaan: jos se häviää, sillä ei ole oikeutta elää.

          [9] Natsi-Saksan keskitysleirit ovat yleisesti tiedossa. Neuvostoliiton vallankumouksen väkivaltaisesta luonteesta, ks. esim. Osmo Jussila: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi (Keuruu: Otava 2012).

          [10] Eino Murtorinne: Luterilainen kirkko kommunismin ja fasismin puristuksessa. Esitelmä 8.11.2020 Luterilaisen Kulttuurin Säätiön kirkkojuhlassa. Luterilaisen Kulttuurin Säätiön tunnustuspalkinto emeritusprofessori Eino Murtorinteelle | Kuopion hiippakunta

          [11] Stalin opiskeli kuusi vuotta ortodoksisessa seminaarissa, mutta tuli erotetuksi. Hänelle Jeesuksesta ja Marxista tuli toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Ks. Oleg V. Hlevnjuk: Stalin – Dikaattorin uusi elämänkerta (Otava: Keuruu 2019). Hitlerin suhde uskontoon oli monimutkaisempi. Hän ei ollut ateisti, vaan uskoi jonkinlaiseen Kaitselmukseen ja piti itseään sen välikappaleena kansojen kohtaloita järjestellessään. Hän arvosti katolisen kirkon arkkitehtuuria, liturgisia menoja ja hallintojärjestelmää. Toisaalta hän ei uskonut kolminaisuusoppiin, kielsi ajatuksen Jeesuksesta Messiaana, väitti kirkon oppeja ”äärimmäisen mielettömiksi”, pilkkasi pappeja ja piti kristinuskon universaalia ja eri kansat yhdistävää etiikkaa suurimpana syypäänä ihailemansa keisarien Rooman tuhoon. Niinpä häntä ei ole syytä pitää myöskään kristittynä. Maser 1971, 182-185.

          [12] Maser 1971, 127.

          [13] Hitlerin yhteys Nietzschen filosofiaan on läheinen ajallisesti, maantieteellisesti ja sisällöllisesti ja siksi on outoa, että monet aatehistorioitsijat yrittävät valkopestä Nietzscheä esittämällä, ettei hänen ajattelullaan olisi mitään osuutta kansallissosialismissa.

          [14] Kolakowski: Main Currents of Marxism: Its Origins, Growth and Dissolution. 1976-1978.

          [15] Tämä käy ilmi esimerkiksi Heinrich Fraenkelin ja Roger Manwellin Göring-elämänkerrasta ”Hermann Göring. Nousu ja tuho.” Suom. Tapio Kokko. (Helsinki: Minerva 2021). Ks. myös Maser 1971, 150-201.

          [16] Eriteltyjä arvioita on esitetty (osittain vasemmistolaisten) tutkijoiden toimittamassa teoksessa Kommusmin musta kirja. Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek, Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. Suom. Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen (Juva: WSOY 2000).

          [17] Uusimman Stalin-elämänkerran mukaan Stalin on vastuussa suoraan 800 000 ihmisen ampumisesta, lisäksi 20 miljoonaa ihmistä tuomittiin työleireille, rangaistussiirtoloihin ja vankiloihin, osa heistä ammuttiin tai näännytettiin, lisäksi 6 miljoonaa ihmistä, pääasiassa ”kulakkeja” ja ”tukahdutettaviin kansoihin” kuuluvia määrättiin pakkosiirtolaisuuteen STNL:n syrjäseuduille, ja Stalinin suoraan aiheuttamiin nälänhätiin 1932-1933 kuoli 5-7 miljoonaa ihmistä. ”Kaiken kaikkiaan stalinilainen diktaruuri alisti vähintään 60 miljoonaa ihmistä jonkinlaiseen kovaan tai pehmeään vainoon ja syrjintään.” Hjlevnjuk 2019, 63.

          [18] Chang & Hallidayn Mao-elämänkerran mukaan Maon valloitettua Kiina vuonna 1949 hän tavoitteli maailmanvalloitusta ja tätä haavetta toteutuessaan aiheutti historian suurimman nälänhädän, jossa kuoli yli 38 miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan Maon vallan alla kuoli yli 70 miljoonaa kiinalaista, osa nälkään, osa valtioterroriin. Chang & Halliday: Mao – the Unknown Story (New York: Knopf 2005).

          [19] George Hawley. The Alt-Right: What Everyone Needs to Know (Oxford: Oxford University Press 2019).

          [20] Tämä korostus käy erinomaisesti ilmi MLK:n 28.8.1963 pitämästä ”minulla on unelma” -puheesta: ” I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin, but by the content of their character” (kurs. JJ).

          [21] Antirasismin teorioista, ks. James Lindsaw & Helen Pluckrose: The Cynical Theories. (Swift 2020). Woke-kulttuurin kriittinen analyysi, ks. John McWhorter: Woke Racism: How a New Religion Has Betrayed Black America. (Penguine Books 2021). Woke-kulttuurin puolustus, ks. Ndéla Faye: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/24/nakokulma-woke-kulttuurissa-on-kyse-tasa-arvosta-loukkaavien-termien.

          [22] Study: Leftists just as likely to be dogmatic authoritarians as those on the right (psypost.org). – Lucian Gideon Conway, Shannon C. Houck, Laura Janelle, Gornick,Meredith & A. Repke: Finding the Loch Ness Monster: Left-Wing Authoritarianism in the United States. Political Psychology 21.12.2017.

          [23] The Dark Triad traits predict authoritarian political correctness and alt-right attitudes (scottbarrykaufman.com). -Jordan Moss & Peter J O’Connor: The Dark Triad traits predict authoritarian political correctness and alt-right attitudes. Heliyon 18.7.2020.

          [24] Jonathan Haidt: The Righteous Mind. Why Good People Are Divided by Politics and Religion (New York: Pantheon 2012).

          [25] Heikki Räisänen. Mitä varhaiset kristityt uskoivat. WSOY: 2011.

          Perusta 5| 2021

          Tässä numerossa

          264 | Pääkirjoitus

          266 | Perustalla

          267 | Artikkelit

          • 268 | Timo Eskola: Jälkikristillisyyden syvetessä arvokonflikti kärjistyy (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Timo Eskola pohtii länsimaalaiseen yhteiskuntaan muodostunutta arvotyhjiötä ja ideologista kilpajuoksua sen täyttämiseen.
          • 277 | Mikko Sihvonen ja Miikka Niiranen: Mitä on klassinen kristillinen koulutus ja miksi sitä tarvitaan?
            • Mikko Sihvonen ja Miikka Nousiainen esittelevät klassista kristillistä koulutusta ja näkökulmia sen soveltamiseen Suomessa
          • 288 | Vesa Ollilainen: Evankeliumi jälkikristillisessä ajassa
            • Vesa Ollilainen käsittelee länsimaita ja Suomea koskevaa aatteellisten ja rakenteellisten megatrendien muutosta, ja niiden vaikutusta evankeliumin julistukseen.

          294 | Tässä ja nyt

          • 295 | Soili Haverinen: Kirkolliskokoukselta vaalean vihreää valoa messuyhteisöille

          297 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 298 | Miikka Ruokanen: Trinitarian Grace In The Bondage Of The Will
            • Arvostelijana Olli-Pekka Vainio
          • 300 | Carl R. Trueman: The Rise And Triumph Of The Modern Self
            • Arvostelijana Vesa Ollilainen
          • 303 | Doughlas Murray: The Madness Of Crowds. Gender, Race And Identity
            • Santeri Marjokorpi
          • 305 | John Bergsma: Uskon Ydin
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 306 | Leevi Launonen (toim.): Selvyyttä seksiin
            • Arvostelijana Karoliina Rauhio-Pokka
          • 308 | Keijo Karvonen: Julistajasta kuuntelijaksi
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 309 | Matti Rautaniemi: Joogan historia 2020
            • Arvostelijana Pekka Huhtinen
          • 312 | Václav Havel: Euroopan toivo
            • Arvostelijana Vesa Ollilainen

          315 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 21. sunnuntaista helluntaista 17.10. ja päättyy 1. adventtisunnuntaihin 28.11 .

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ