Perusta 2 | 2026

Käsillä oleva Perustan numero juhlistaa emeritusprofessori Jouko N. Martikaisen mittavaa elämäntyötä akatemian ja kirkon parhaaksi hänen täyttäessään kunnioitettavat 90 vuotta. Osoitamme arvostusta henkilölle, jonka pitkä ja laaja tutkimusura on kohdistunut mm. syyrialaisiin kirkkoisiin (n. 300–700 jKr.). Perusta onnittelee merkkihenkilöä lämmöllä ja siunaten.

Ajatus, että korkeaan ikään ehtineillä tai edesmenneillä olisi viisautta jaettavaksi nykyihmiselle, on räikeässä ristiriidassa ajassamme vaikuttavan edistysmyytin kanssa. Sen mukaan ihmiskunta kehittyy koko ajan viisaudessa, hyvyydessä ja rakkaudessa. Myytti ihmisen jatkuvasta ja väistämättömästä edistymisestä hakee tukea teknologian kehityksestä. Kaksi maailmansotaa tai viime vuosikymmenten ympäristökriisit eivät ole pysyvästi romahduttaneet uskoa ihmisen kykyyn luoda entistä uudempaa ja uljaampaa maailmaa.

Etenkin maallistunut ja arvoliberaali ihminen katsoo olevansa edistyksen agentti ja airut. Hänen viimeisimmät näkemyksensä ja arvonsa — vaikka ne ovat alati muuttuvia — ovat hänen mielestään vakaasti ”historian oikealla puolella” ja edustavat ihmiskunnan kehityksen edistyneintä vaihetta. Muut näkemykset ovat paitsi uhka länsimaiselle demokratialle, myös taantumusta ja takapajuisuutta, suoranaista paluuta pimeään keskiaikaan. Hän katsoo olevansa itsestäänselvästi oikeassa, minkä osoittamiseen riittää vilkaisu kalenteriin. Siksi hän puuskahtaa kristityille: ”En voi uskoa, että joku ajattelee noin vielä vuonna 2026!”

Edistysmyyttiin uskovan mielestä mennyt ja taakse jäänyt on nykyisyyttä vähäarvoisempaa. Historiasta ei hänen mukaansa voi ammentaa viisautta, joka antaisi syvällisiä vastauksia nykyihmisen kysymyksiin. Historiaan tutustuminen tarjoaa lähinnä aihetta kauhistella aiempien — ja hänen silmissään tyhmempien — sukupolvien virheitä, mutta samalla se vahvistaa käsitystä kehityksen vääjäämättömästä kulusta kohti huippua, jolle progressiivi kykenee johtamaan ihmiskunnan.

Kristillinen kirkko ei ole immuuni edistysmyytille. Sen lupaus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä ja piilevistä kyvyistä kohota suureen kukoistukseen houkuttelee. Kirkossa elää ajatus, että sen olemassaolon oikeuttaa ja merkityksettömäksi joutumiselta pelastaa jatkuva alistuminen kulloinkin vallalla oleviin muotiarvoihin. Saman myytin voivat omaksua nekin, jotka pitävät itseään tosikristillisyyden edustajina. Tämä tulee ilmi luulossa, että järjestö tai seurakunta menestyy, jos siinä otetaan käyttöön viimeisin evankeliointimetodi, tuorein johtajuusoppi tai uusin teknologinen innovaatio.

Raamattunsa tunteva kristitty kuitenkin tietää, ettei yhteiskunnan jumalisuutta mitata kehityksellä ja vauraudella. Aikakaudet ja kulttuurit vaihtuvat, mutta ihminen pysyy lopulta samanlaisena. Hän on Jumalan luoma ja arvokas, ja hän kukoistaa eläessään Luojansa yhteydessä. Hän on myös langennut kapinallinen, jonka sydämen synti turmelee. Syntiä seuraavat syyllisyys, häpeä ja orjuus. Siksi jokainen ihminen tarvitsee samaa evankeliumia ja pääsee osalliseksi samasta pelastuksesta samalla tavoin: uskomalla Kristukseen.

Ihmisen muuttumattomuudesta seuraa, että varsin monet hengelliset ongelmat ja teologiset kysymykset ovat ajattomia. Kristityt ovat kautta aikojen pohtineet samoja asioita, kuten kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa tai pelastuksen ja pyhityksen suhdetta. Ei ole niin sanotusti tarvetta keksiä pyörää uudelleen. Saamme kääntyä aikaisempien sukupolvien puoleen löytääksemme heiltä apua ja neuvoa tilanteisiimme.

C. S. Lewis oli vahvasti sitä mieltä, että ihmisten tulisi lukea enemmän vanhoja kirjoja: Platonia, Paavalia, Augustinusta, Lutheria. Yksi syy on se, että vanhat kirjat antavat meille perspektiiviä, jota tarvitaan kriittiseen itsearvioon. Lewisin mukaan kukin aikakausi näkee hyvin tiettyjä totuuksia ja sortuu erityisen helposti tiettyihin virheisiin. Ihminen on sokea juuri oman aikansa epäkohdille, ja siksi hän tarvitsee toisen ajan ihmisiltä apua nähdäkseen ne. Modernit kirjat ovat lopulta liian sidoksissa oman aikansa aatteisiin, jotta ne toisivat kyllin kriittistä etäisyyttä nykyhetkeen. Tätä etäisyyttä saamme lukemalla vanhoja kirjoja.

Vanhat kirjat voivat myös asettaa aikamme teologiset kysymykset uuteen valoon. Lewisin kokemus vanhojen kristillisten klassikoiden lukemisesta oli, että hän näki, miten paljon ykseyttä pintapuolisesti hajanaisessa kristikunnassa on. Lewis myös huomasi, että kristillisessä uskossa on todellakin olemassa syvä uoma, joka kulkee läpi vuosituhansien. Sana ”kristinusko” ei merkitse mitä vain, eikä se saa sisältöään siitä, mitä nykyhetkessä kuvitellaan kristinuskoksi.

Kyse ei ollut modernien kirjojen vastustamisesta. Luulen, että Lewis olisi ollut hyvillään, jos hengellistä elämäämme rikastuttaisi sellaisten teosten lukeminen, joissa onnistutaan vangitsemaan ikiaikaista viisautta, jota kristityt kautta aikain ovat kiteyttäneet kirjoituksiinsa. Saamme olla kiitollisia niistä, jotka näkevät vaivaa löytääkseen nuo aarteet ja tuodakseen ne ulottuvillemme.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija