Vesa Ollilainen,

Kirjoittaja on TT, pastori, Perustan päätoimittaja ja STI:n teologinen asiantuntija. 

Johdanto: Lausannesta Kapkaupunkiin 

Vuonna 1974 syntynyt Lausanne-liike on alusta asti koonnut maailman evankelikaaleja keskustelemaan lähetyksestä ja toimimaan sen puolesta yhdessä. Verkkosivujensa mukaan ”Lausanne-liike yhdistää vaikuttajia ja ideoita globaalista lähetyksestä näkyyn evankeliumin viemisestä jokaiselle ihmiselle, opetuslapsia tekevistä seurakunnista joka kansaan ja paikkaan, Kristus-kaltaisista johtajista joka seurakuntaan ja alueelle, ja valtakuntavaikutusta yhteiskunnan kaikilla aloilla.”ⁱ 

Lausanne-liikettä ovat määritelleet sen kolme kansainvälistä maailmanevankelioimisen kongressia ja niiden yhteydessä julkaistut lähetysteologiset asiakirjat. Ensimmäinen kongressi 1974 tuotti Lausannen julkilausuman (Lausanne Covenant). Sitä seurasi 1989 Manilan manifesti (Manila Manifesto) ja 2010 Kapkaupungin sitoumus (Capetown Commitment).ⁱⁱ Lausannen julistus (LJ) on osoittautunut toisen maailmansodan jälkeisen evankelikaalisen kristillisyyden keskeiseksi teologiseksi asiakirjaksi. Tämä näkyy muun muassa siinä, että sadat kristilliset järjestöt, oppilaitokset ja seurakunnat sitoutuvat LJ:n oppiperustanaan. Kyseessä on evankelikaalisuuden teologista identiteettiä ilmaiseva, mutta myös sitä määrittelevä dokumentti. Manilan manifesti (MM) ja Kapkaupungin sitoumus (KS) eivät näytä vaikuttaneen evankelikaaliseen maailmaan yhtä laajasti, vaikka nekin ovat herättäneet vilkasta keskustelua. Kaikki kolme kokousta ja niiden asiakirjat ovat evankelikaalien kontribuutio globaaliin ekumeeniseen liikehdintään. Syyskuussa 2024 Soulissa järjestettävän neljännen kongressin merkitys selviää lähivuosina. 

Evankelikaalisuuden juuret ovat 1700-luvun englanninkielisessä protestanttisuudessa. Nykyään evankelikaalisuus on kansainvälistynyt ja sen määrällinen painopiste on siirtynyt Yhdysvaltain ulkopuolelle. Globalisoitumisen rinnalla kulkee pirstaloituminen. Evankelikaalisuutta voi pitää protestanttisia kirkkokuntia yhdistävänä sosiologisena ja teologisena ilmiönä. Evankelikaalinen teologia on perinteisesti korostanut Raamatun luotettavuutta ja arvovaltaa, kääntymisen ja uskon välttämättömyyttä, Kristuksen ainutlaatuisuutta, lähetystehtävän keskeisyyttä ja Kristuksen paluuta. 

Artikkelissani luon yleiskuvan Lausanne-liikkeen missiologian pääpiirteisiin. Lähteinäni ovat mainitut kolme asiakirjaa. Tuon esille joitakin näille asiakirjoille yhteisiä teemoja. Yhtenäisyyden näkökulmalla en halua vähätellä dokumenttien välisiä eroja, ominaispiirteitä, niissä näkyvää kehityssuuntaa tai niihin liittyviä teologisia kysymyksiä. Joka tapauksessa ne avaavat kansainvälistä keskustelua lähetyksen olemuksesta ja siitä, miten evankelikaalinen missiologia on vastannut yhteiskunnallisiin ja teologisiin haasteisiin. 

Yhteinen tunnustus 

Lausanne-liikkeen lähetysasiakirjoja voi syystä luonnehtia ekumeenisiksi. Niitä hallitsee tahto edistää kristittyjen yhteyttä. Asiakirjat on tarkoitettu kristittyjen yhteiseksi kannanotoksi. Ykseyden tavoittelua perustellaan kahdella syyllä. Ensimmäinen nousee Raamatusta ja Kristuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta (Joh. 17). Jumala tahtoo, että kristityt ovat yhtä. Siihen liittyy Kristuksen seuraajilleen antama käsky rakastaa toisiaan. Yhteyden rakentaminen on teologiselta lähtökohdaltaan myönteinen asia. Toinen syy perustuu lähetyksen todellisuuteen. Kristittyjen todistusta Herrastaan vahvistaa keskinäinen yhteys: 

Erityisen vahvasti vakuuttava merkki evankeliumin totuudesta on, kun kristityt rakkaudessa yhdistyvät maailmaan syvästi juurtuneiden jakolinjojen yli, rodun, värin, sukupuolen, yhteiskuntaluokan, taloudellisen etuoikeuden tai poliittisen suuntautumisen raja-aidat. Harvat asiat tuhoavat todistuksemme tehokkaammin kuin se, että kristityt keskuudessaan heijastavat ja vahvistavat samoja jakaantumisia. (KS I.9a) 

Yhteyden ei tarvitse tarkoittaa rakenteellista yhdistymistä, vaan liittymistä keskinäiseen hengelliseen yhteyteen, työhön ja todistukseen. Kuuliaisuus Kristuksen käskyille, erityisesti lähetyskäskylle, ilmaisee kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Missä ohitetaan kuuliaisuus kaikille käskyille, siellä nimikristillisyys peittää sydämen luopumuksen eikä todellista yhteyttä ole. 

Ykseyden tavoittelu ja yhteinen toiminta lähetyksen puolesta sidotaan yhteiseen tunnustukseen. Asiakirjat edustavat tunnustuksellista kristillisyyttä. Ne linjaavat, mitä yhteinen usko on ja mitä se ei ole. KS on tässä eksplisiittisin. Sen ensimmäinen osa on otsikoitu ”Kapkaupungin uskontunnustus”. MM:n kristologisessa lausumassa puolestaan on selviä yhtymäkohtia vanhan kirkon ekumeenisiin uskontunnustuksiin: 

Meitä yhdistää yhteinen vakaumus siitä, kuka Jeesus Kristus on. Tunnustamme hänet Jumalan ikuiseksi Pojaksi, joka tuli kokonaan ihmiseksi samalla kun hän pysyi kokonaan Jumalana, joka oli meidän sijastamme ristillä, kantaen meidän syntimme ja kuollen meidän kuolemamme ja vaihtaen oman vanhurskautensa meidän epävanhurskauteemme, joka voitti kuoleman ja nousi muuttuneessa ruumiissa ja joka kerran palaa kunniassaan tuomitsemaan maailman. Hän yksin on lihaksi tullut Poika, Vapahtaja, Herra ja Tuomari, ja hän yksin, yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, on arvollinen saamaan kaikkien ihmisten ylistyksen, uskon ja kuuliaisuuden. (MM II.A.3) 

Asiakirjojen uskontunnustukselliset elementit eivät kata kaikkea, minkä kristityt tavanomaisesti kokevat keskeiseksi. Vaikkapa sakramenteista vaietaan, pois lukien KS:n lyhyt viittaus kasteeseen. Yhtä kaikki asiakirjat viestivät, että lähetyskäskyn toteuttamisessa on sitouduttava apostoliseen ja klassiseen kristinuskoon, jonka varaan perustuu keskinäinen yhteys. 

MM-sitaatti viittaa kolminaisuusoppiin. Se on esillä kaikissa asiakirjoissa, joskaan ei korostetusti. Kolminaisuusopillinen painotus sopii yhteen trinitaarisen lähetyksen käsitteen kanssa, josta on tullut (vanhojen valta)kirkkojen yhteisen lähetysteologisen työskentelyn eli ekumeenisen missiologian avainkäsite. Sillä viitataan ajatukseen kolmiyhteisen Jumalan joka persoonan aktiivisesta toimijuudesta lähetyksessä. Kolmiyhteinen Jumala on lähetyksen Jumala. Hänen sydämenasiansa on lähetys, jota hän tekee aktiivisesti. Lähetys ilmaisee Jumalan olemusta ja on osallisuutta Jumalan lähetykseen (missio Dei). 

Oivaltavuudestaan huolimatta trinitaarinen lähetys on osoittautunut ongelmalliseksi käsitteeksi, koska sen varjolla on myös relativisoitu Kristuksen pelastusteko. Tämä on ilmeistä Luterilaisen maailmanliiton lähetysteologisessa asiakirjassa Lähetys kontekstissa: muutos, sovinto, voimaannuttaminen (2004) ja Kirkkojen maailmanneuvoston julkilausumassa Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2013). Ensimmäisessä lähetyksen teologinen perusta ja käytännön ilmenemismuodot pelkistetään ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Luonnonsuojelusta tulee lähetyksen keskeinen työmuoto. Toisessa lähetys määritellään pneumasentrisesti: Pyhän Hengen työ erotetaan Pojan työstä. Henki toimii itsenäisesti, pelastavasti ja salatusti kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Nämä kaksi teologista perusratkaisua tehdään trinitaarisen lähetyksen käsitteen varjolla. Ne vieroksuvat klassista kristologiaa ja siihen perustuvaa soteriologiaa ja oikeuttavat inklusivismin, jonka mukaan Kristuksessa on mahdollisuus pelastukseen kristinuskon ulkopuolella, tai uskontopluralismin eli ajatuksen, että monissa tai kaikissa uskonnoissa on pelastustie, ja viime kädessä kristillisen universalismin, jonka mukaan Kristuksen sovitustyön ansiosta pelastuu koko ihmiskunta. Molemmissa asiakirjoissa on viitteitä näihin kehityssuuntiin. Lausanne-liikkeen lähetysasiakirjat jakavat huolen ympäristötuhosta ja tunnustavat Pyhän Hengen ratkaisevan merkityksen lähetyksessä. Kuitenkin ne torjuvat lähetysteologian uudelleenmäärittelyn. 

Yhteisten uskontotuuksien julkilausumista selittää osaksi 1900-luvun evankelikaalisuuden pirstaloitumisalttius, teologinen pinnallisuus sekä hengellinen juurettomuus, jotka ilmenevät tietämättömyytenä kirkon historiasta ja toiminnallisena pragmatismina. Lausanne-liikkeessä ajatellaan, että evankeliumilla on oltava sisältö, samoin kuin opetuksella, jota uskoon tulleille tulee antaa. Niiden sisällön on noustava raamatullisesta ja apostolisesta kristinuskosta. 

Raamattunäkemys 

Asiakirjat pitävät tärkeänä ilmaista raamattunäkemyksensä ja siitä johdettavan raamattuhermeneutiikan: 

Me vahvistamme kaikkien Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitusten jumalallisen inspiraation, totuuden ja arvovallan ainoana kirjoitettuna Jumalan sanana; se on virheetön kaikessa mitä se opettaa ja ainoa uskon ja käytännön erehtymätön ohje. Me tunnustamme myös Jumalan sanan voiman viedä hänen pelastustarkoituksensa päätökseen. Raamatun sanoma on osoitettu koko ihmiskunnalle. Jumalan ilmoitus Kristuksessa ja Raamatussa on muuttumaton. Raamatun välityksellä Pyhä Henki puhuu vielä nytkin. (LJ § 2) 

LJ:ssa määritelty raamattunäkemys kattaa viisi ulottuvuutta: Raamatun (i) jumalallinen inspiraatio ja (ii) luotettavuus eli totuudellisuus ja erehtymättömyys. Inspiraatioon ja luotettavuuteen perustuu Raamatun (iii) arvovalta. Siispä ”kulttuuria on aina tutkittava ja arvioitava Raamatun valossa” (LJ § 10) eikä päinvastoin. LJ myös mainitsee (iv) Raamatun vaikuttavuuden eli armonvälineluonteen sekä (v) kanonisuuden eli sen, että ”Raamattu on lopullinen kirjoitettu Jumalan sana, jota ei ylitä mikään uusi ilmoitus (revelation) (KS I.6). 

Kristillisten kirkkojen raamattunäkemyksen kyseenalaistaminen alkoi valistuksesta. Nykypäivän arvoliberaalissa ja sekularisoituneessa kontekstissa kuten myös monien uskonnollisten pyhien kirjoitusten maailmassa on tarpeen lausua julki, millaisena kirjana Raamattua pidetään ja miten sitä tulee tulkita ja soveltaa. Epäilemättä taustalla on havainto, että tästä raamattunäkemyksestä irtautuneet protestanttiset valtakirkot liberalisoituvat teologisesti ja eettisesti. Eksklusivistinen ja Kristus-keskeinen soteriologia korreloi ”korkean” raamattunäkemyksen kanssa. Molemmat ovat tunnusomaisia etelän kristillisyydelle ja kasvaville kirkoille. Tätä kirkkojen uskoa ja kasvua varjellaan ohjaamalla evankelikaalit teologiansa edellyttämään raamattunäkemykseen. 

Ainutlaatuinen Kristus 

Lähetysteologiset asiakirjat korostavat Kristuksen pelastustyön yhtäaikaista eksklusiivisuutta ja universaalisuutta. 

Jeesuksen julistaminen ”maailman Vapahtajana” ei merkitse sen väitteen esittämistä, että kaikki ihmiset pelastuvat joko automaattisesti tai loppujen lopuksi; vielä vähemmän se sisältää väitteen, että kaikki uskonnot tarjoavat pelastusta Kristuksessa. Pikemminkin kysymys on Jumalan rakkauden julistamisesta syntiselle maailmalle ja kaikkien ihmisten kutsumisesta vastaamaan hänelle Pelastajana ja Herrana, kokosydämisesti, henkilökohtaisen parannuksen ja uskon perustalta. (LJ § 3) 

Yksin Kristus pelastaa, eivät muut uskonnot tai ihmisen luonnollinen jumalantuntemus, mutta Kristuksessa koko maailman synnit on sovitettu. Vain usko Kristukseen tuo pelastuksen, mutta tämä pelastus on jokaisen saavutettavissa samalla tavoin eli uskon kautta. 

Kristuksen ainutlaatuisuudella ja universaalisuudella on merkitystä uskontoteologisten mallien arvioinnissa: 

Me myönnämme, että kaikilla ihmisillä on jotakin tietoa Jumalasta hänen luonnossa tapahtuvan yleisen ilmoituksensa perusteella. Mutta kiellämme ajatuksen, että tämä voi pelastaa ihmisen, sillä epävanhurskaudellaan ihmiset hylkäävät totuuden. Me hylkäämme Kristusta ja evankeliumia halventavana [alkuteksti voimakkaammin: torjumme anathemana Kristukselle ja evankeliumille] myös kaikenlaisen synkretismin ja sellaisen dialogin, jonka lähtökohtana on ajatus kaikissa uskonnoissa ja ideologioissa yhtä lailla puhuvasta Kristuksesta. (LJ § 3) 

On vain yksi evankeliumi, koska on vain yksi Kristus, joka on kuolemansa ja ylösnousemisensa tähden ainoa tie pelastukseen. Sanoudumme sen tähden irti sekä relativismista, joka pitää kaikkia uskontoja ja hengellisiä liikkeitä yhtä pätevinä teinä Jumalan luo, että synkretismistä, joka yrittää yhdistää (mix) Kristus-uskoon muita uskontoja. (MM II.A.3) 

Meillä on houkutus vaarantaa uskomme Kristuksen ainutlaatuisuuteen uskonnollisen pluralismin painostuksesta. (KS I.2a) 

Asiakirjat edustavat eksklusivistista uskontoteologista mallia ja torjuvat, joskus eksplisiittisesti, muut mallit. 

Ainutlaatuinen usko 

Kristuksen ainutlaatuisuuteen kuuluu ihmisen omiin tekoihin perustuvan pelastuksen torjunta ja uskon välttämättömyys:  

Kun ainoastaan luotamme yksin Kristukseen, meidät liitetään häneen Pyhän Hengen kautta ja luetaan Jumalan edessä vanhurskaiksi Kristuksessa. Uskosta vanhurskautettuina meillä on rauha Jumalan kanssa emmekä enää kohtaa tuomiota. – – Meidän pelastuksemme riippuu viime kädessä Kristuksen työstä ja Jumalan lupauksesta, ei meistä. – – Emme pelastu hyvien tekojemme kautta. (KS I.8c–d) 

MM erittelee yksityiskohtaisesti Jumalan roolin ja merkityksen pelastuksessa ja pyhityksessä. Samalla jakso sanoittaa ymmärryksen siitä, mitä trinitaarisella lähetyksellä voidaan tarkoittaa evankelikaalisessa perspektiivissä: 

Raamattu ilmoittaa, että Jumala itse on pääevankelista. Onhan Jumalan Henki totuuden, rakkauden, pyhityksen ja voiman henki, ja ilman häntä on evankelioiminen mahdotonta. Hän antaa voitelun sanantuojalle, vahvistaa sanan, valmistaa kuulijat, herättää synnintunnon [oik. tuomitsee syntisen], valaisee sokeain silmät, tuo elämän kuolleille, tekee meidät kykeneviksi kääntymään ja uskomaan, yhdistää meidät Kristuksen ruumiiseen, vakuuttaa meidät Jumalan lapseudesta, muuttaa meitä ja toimintaamme Kristuksen näköisemmäksi ja lähettää meidät vuorollamme todistamaan hänestä. (MM II.B.5) 

Kuten kohta näemme, tekojen arvo tulee esille niin moninaisin sanoin, että siitä on helppo päätellä ihmisellä olevan osuutensa pelastuksessa. Siksi on välttämätöntä, että asiakirjat eivät jätä protestanttisuuden kulmakiveä uskonvanhurskaudesta mainitsematta, vaan pyrkivät tuomaan pyhitysteologiaansa tasapainon käsittelemällä pelastuksen objektiivista perustaa yksin Kristuksen sovitustyössä ja subjektiivista vastaanottamista yksin uskomalla Kristukseen.  

Maailmanlähetys 

Asiakirjat läpäisee yhtäaikainen huoli evankeliumin etenemisestä ja tahto haastaa kristityt globaaliin lähetystehtävään. Lausanne-liikkeen ohjelmajulistus toistuu kaikissa asiakirjoissa. Sen klassinen muotoilu on LJ:ssa: ”Maailman evankelioiminen edellyttää, että koko kirkko vie koko evankeliumin koko maailmalle” (LJ § 6). Kaikki kolme asiakirjaa sitoutuvat tähän evankelioimistehtävään: 

Me uskomme, että evankeliumi on Jumalan hyvä sanoma koko maailmalle. Hänen armonsa avulla olemme päättäneet totella Kristuksen käskyä julistaa tuota sanomaa koko ihmiskunnalle ja tehdä jokaisesta kansasta hänen opetuslapsiaan. (LJ Johdanto) 

Uskomme, että Jumala kutsuu koko kirkkoa viemään koko evankeliumin koko maailmaan. Päätämme siksi julistaa evankeliumia uskollisesti, hellittämättömästi ja uhrautuvasti siihen asti, kunnes hän tulee. (MM I.21) 

Uudistamme sitoumuksen, joka on inspiroinut Lausanne-liikettä alusta asti, käyttää kaikkia mahdollisia keinoja tavoittamaan evankeliumilla kaikki ihmiset. (KS I.7b) 

Lausanne-liikkeen lähetysteologiset asiakirjat kutsuvat kaikki kristityt viemään eteenpäin evankeliumia. Lausannessa tämä tapahtui konkreettisesti niin, että monet osallistujat allekirjoittivat LJ:n. Kristityille on häpeäksi, että lähetystehtävä on kesken ja että niin moni ihminen ei ole kuullut evankeliumia. KS mainitsee saavuttamattomat kansat, joiden keskuudessa ei ole kristittyjä tai kirkkoa. Monet näistä kansoista ovat laiminlyötyjä ”siinä mielessä, ettemme tällä hetkellä tiedä kirkkoa tai lähetysjärjestöä, joka edes yrittäisi jakaa evankeliumin heille” (KS II.D.1). Asiakirjat pahoittelevat, miten vähän kirkkojen voimavaroista käytetään saavuttamaan kansoja, jotka eivät koskaan ole kuulleet Kristuksesta. 

Lausanne-liike pitää lähetystä kaikkien kirkkojen ja jokaisen kristityn tehtävänä. Tähän evankeliumin eteenpäinviemiseen Jumala kutsuu jokaisen yksilön ja kaikki seurakunnat. 

Koko evankeliumin julistaminen on koko kirkon tehtävä. Koko Jumalan kansa on saanut kutsun evankelioimistehtävään. – – Vain muutamat hän kutsuu evankelistoiksi, lähetyssaarnaajiksi tai papeiksi, mutta koko kirkkonsa ja sen jokaisen jäsenen hän kutsuu todistajakseen. (MM II.B ingressi ja 6) 

LJ visioi siitä, mitä nykyään kutsutaan monenkeskiseksi lähetykseksi (polycentric mission): ”Lähetystyöntekijöitä pitäisi virrata vapaammin kuin koskaan kaikista kuudesta maanosasta kaikkiin kuuteen maanosaan nöyrän palvelemisen hengessä” (LJ § 9). 

Sosiaalinen vastuu 

Liberaalin protestantismin vaikuttamassa ekumeenisessa missiologiassa kristinuskon sekularisointi ja relativisointi on ilmennyt evankeliuminjulistuksena, jossa enenevässä määrin ohitetaan Jumalan aikaansaama sovitus, lunastus ja vanhurskauttaminen Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta, sekä ihmisen välttämätön vastaus tähän sanomaan katumuksessa ja uskossa. Evankeliumi pelkistyy maailmanparantamisen julistamiseksi, lähetys sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi ja luonnonsuojeluksi. 

Lausanne-liike ei hyväksy sellaista kristillisen uskon ja lähetyksen uusmäärittelyä. Kuitenkin kaikki kolme lähetysasiakirjaa yhtyvät siihen, että kristityillä on vastuu yhteiskunnasta, kulttuurista ja ympäristöstä, sekä hyväksyvät vahvan kytköksen yhtäältä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja toisaalta evankelioimisen ja lähetyksen välillä. 

Evankelioimisen tuloksiin sisältyy kuuliaisuus Kristukselle, hänen seurakuntansa jäseneksi tuleminen ja vastuullinen palvelu maailmassa. – – Pelastuksemme muuttavan vaikutuksen tulisi ulottua kaikille meidän henkilökohtaisille ja sosiaalisille vastuualueillemme. Usko ilman tekoja on kuollut. (LJ §§ 4, 5) 

Evankeliumin omistaminen johtaa edistämään moraalista muutosta yhteiskunnassa ja hengelliseen elämään seurakunnassa. Siihen sisältyy luonnonsuojelu, joka ei ole esillä LJ:ssa mutta vahvasti KS:ssa, jossa viitataan ympäristöön ”koko evankeliumin” kohteena ja ”kokonaisvaltaisen lähetyksen” toiminta-alueena. Maapallon varojen tuhoamisen, haaskaamisen ja saastuttamisen sijaan tarvitaan ”kiireellistä ja profeetallista ekologista vastuullisuutta” (KS I.7a). 

MM luettelee esimerkkejä vääryyksistä, joihin kristittyjen tulee puuttua: 

Meitä surettavaa pahuutta ovat väkivalta, myös rakenteellinen väkivalta, poliittinen turmeltuneisuus, ihmisten ja luonnon kaikenlainen riisto, perheen heikentäminen, vapaa abortti, huumekauppa ja ihmisoikeuksien polkeminen. Kantaessamme huolta köyhistä meitä painaa maailman kahdenkolmanneksen velkataakka. Meitä järkyttävät myös syvästi epäinhimilliset olosuhteet, joissa miljoonat, meidän laillamme Jumalan kuvaksi luodut ihmiset, elävät. (MM II.B.4) 

On tärkeää huomata, mitä mainitaan yhteiskunnallisina vääryyksinä: vapaa abortti, perheen heikentäminen, huumekauppa. Kaksi ensimmäistä ovat arvoliberalismin ydintä. Huumeiden laillistaminen on yksi sekulaarin maailman selkeitä kehityssuuntia. Jos siis Lausanne-liikkeen lähetysteologiset asiakirjat lasketaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujiksi, määrittelevät ne vääryyksiksi sellaista, mitä ei-evankelikaalisessa ajattelussa joskus väitetään oikeudenmukaisuudeksi ja peräti ihmisoikeudeksi. 

Lausumista, jotka puhuvat yhteiskunnallisesta vastuusta ja maailmaa muuttavien tekojen välttämättömyydestä, herää epäilys, että Lausanne-liikkeessä häviää maallisen ja hengellisen regimentin ero. Ehkä tämän vaaran takia missiologiset asiakirjat torjuvat Jumalan valtakunnan samaistamisen ihmisten aikaansaamaan onnelliseen yhteiskuntaan. LJ:n mukaan ”hylkäämme ylpeänä ja itseriittoisena unelmana käsityksen, että ihminen pystyisi joskus rakentamaan maanpäällisen utopian” (LJ § 15). MM käsittelee eniten erottelun tarpeellisuutta: 

Ei uskonto, ei ihmisen oma vanhurskaus, eivät sosiaaliset tai poliittiset ohjelmat pelasta ihmisiä. Kaikenlainen itsensä pelastaminen on mahdotonta. – – Torjumme myös puolievankeliumit, jotka vähättelevät synnin osuutta ja sekoittavat toisiinsa Jumalan armon ja ihmisen omat parannuspyrkimykset. – – Jatkuva sitoutumisemme sosiaaliseen toimintaan ei merkitse, että sekoittaisimme toisiinsa Jumalan valtakunnan ja kristillisyyden hapattaman yhteiskunnan. On paremminkin kysymys sen tiedostamisesta, että raamatunmukaisen evankeliumin toteuttamisella on väistämättömiä sosiaalisia seurauksia. (MM II.B.1 ja 4) 

Evankeliumia ei siis saa pelkistää sosiaaliseen auttamiseen eikä Jumalan valtakuntaa tai lähetystön tavoitetta hyvään yhteiskuntaan, vaikka evankeliumin tulee johtaa toimintaan paremman maailman puolesta, ja evankeliointiin sekä lähetykseen tulee sisältyä sellainen toiminta. 

Koko evankeliumi 

Lausanne-liikkeen motossa on ilmaisu ”koko evankeliumi”. Sen merkitys alkaa aueta tarkastelemalla, mitkä asetetaan sen vastakohdaksi. Asiakirjat ottavat kantaa todellisiin tai mahdollisiin vaaroihin evankelikaalisessa maailmassa. Evankeliumi saattaa irrottua uskonopista niin, että evankeliumin yhteys Raamatun opetuksiin kristityn elämästä katoaa. Evankeliointia ei seuraa opetus Kristuksen seuraamisesta. Usko Jeesukseen on irrallaan hänen omanaan olemisesta. Silloin kristitty elää ”maailmallisesti”. Päinvastainen vaara on eristäytyä yhteiskunnasta ja kulttuurista suhtautuen niihin yksipuolisen kielteisesti. Kolmas ilmiö on, että evankeliointi tai lähetys jää yhdeksi osa-alueeksi kristityn ja seurakunnan elämässä. Vaihtoehtoisesti niissä sanotaan olevan kyse ainoastaan ihmisen iankaikkisten tarpeiden kohtaamisesta. 

MM selventää otsikon ”Koko evankeliumi” alla, mihin kaikkeen koko evankeliumi on vastaus. Synnin takia ihmisen ahdinko on monitahoinen. Se koskettaa hänen suhdettaan Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja luomakuntaan. MM:n mukaan evankeliumi on vastaus tähän moniongelmaisuuteen ja viittaa Jeesuksen ohjelmajulistukseen Nasaretin synagogassa (Luuk. 4). 

Ensimmäisellä sijalla [rakkaudenpalvelussa] on evankelioimistyö, koska kannamme huolta (chief concern) siitä, että kaikki ihmiset saisivat mahdollisuuden ottaa Jeesuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen. Jeesus ei kuitenkaan vain julistanut Jumalan valtakuntaa, vaan hänen voimatekonsa ja laupeudentyönsä myös havainnollistivat sen saapumista. Meidät on nyt kutsuttu samanlaiseen sanojen ja tekojen yhdentämiseen (integration). Meidän on nöyryyden hengessä julistettava ja opetettava sanaa, palveltava sairaita, ruokittava nälkäisiä, huolehdittava vangeista, autettava laitapuolen kulkijoita ja vammaisia ja vapautettava sorrettuja. (MM II.A.4) 

Evankelioimistyössä kristittyjen sanojen ja tekojen on oltava yhteneväisiä siten, että Jeesuksen tuoman pelastuksen julistamista tulee havainnollistaa palvelevin teoin. LJ ja KS käsittelevät samaa asiaa evankeliumin vastaanottajan näkökulmasta: 

Esittäessämme evankeliumin kutsun meillä ei ole lupaa salata opetuslapseuden hintaa. Tänäänkin Jeesus kutsuu kaikkia seuraajiaan kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä ja samaistumaan hänen uuteen yhteisöönsä. Evankelioimisen tuloksiin sisältyy kuuliaisuus Kristukselle, hänen seurakuntansa jäseneksi tuleminen ja vastuullinen palvelu maailmassa. (LJ § 4) 

Ensimmäiset kuuliaisuuden teot, joita evankeliumi vaatii, ovat kääntymys ja usko Jeesukseen Kristukseen. Pyhän Hengen pyhittävän työn kautta evankeliumin aikaansaama usko (gospel faith) mahdollistaa elämäntavan, joka on jatkuvaa kuuliaisuutta Jumalan käskyille. (KS I.8d) 

Koko evankeliumilla tai ”holistisella evankeliumilla” (KS Johdanto), viitataan käytännössä näkyvän uskonelämän tärkeyteen. Evankeliumi vaatii sekä uskoa että tekoja. Todellista evankeliumin uskomista seuraa muuttunut, kristillinen elämä ja kuuliaisuus Kristukselle. Kuuliaisuuteen sisältyy kuuliaisuus kaikelle opetukselle, johon Raamattu sitoo kristityt. Kristillinen elämä ja kuuliaisuus kattavat sosiaalisen vastuun ja vastuun luomakunnasta. LJ:n mukaan evankelikaalit ovat epäonnistuneet tämän kokonaisvaltaisen sanoman ja elämäntavan toteuttamisessa: ”Meillä on paljon kaduttavaa sekä laiminlyöntiemme tähden että myös siksi, että toisinaan olemme pitäneet evankelioimista ja yhteiskunnallista valveutuneisuutta toisensa poissulkevina asioina” (LJ § 5). Vaatimus kaikkeen ulottuvasta kuuliaisuudesta viestii Lausanne-liikkeen tavoittelevan seurakuntien laadullista kasvua, jota määrällisen kasvun tavoittelu ei saa syrjäyttää. 

Kirkon tulee julistaa evankeliumia, joka koskettaa koko elämän kaikkia alueita ja koko todellisuutta: 

Me vaadimme seurakuntien johtajia, pastoreita ja evankelistoja julistamaan ja opettamaan koko raamatullinen evankeliumi niin kuin Paavali, sen kaikessa totuudessa ja kosmisissa ulottuvuuksissa. Meidän on esitettävä evankeliumi ei pelkästään tarjouksena yksilöllisestä pelastuksesta tai parempana ratkaisuna tarpeisiin kuin mitä muut jumalat voivat tarjota, vaan Jumalan suunnitelmana koko maailmankaikkeudelle Kristuksessa. (KS II.A.1b) 

Näkemys koko evankeliumista tuomassa yhteen uskon ja teot koskee lähetystyötä: 

Kaiken lähetystyömme (mission) konteksti on maailma, jossa elämme, synnin, kärsimyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja luomakunnan epäjärjestyksen maailma, johon Jumala lähettää meidät rakastamaan ja palvelemaan Kristuksen tähden. Siksi kaiken lähetystyömme on heijastettava evankelioimisen yhdentymistä (integration) sitoutumiseen toimia maailmassa. Koko Raamatun ilmoitus Jumalan evankeliumista määrää ja ohjaa molempiin. (KS I.10b) 

Edellä yhdentymisellä tarkoitettiin sanojen ja tekojen yhteenkuuluvuutta. Nyt yhdentyminen sanoitetaan hiukan toisin, vaikka lopputulos on sama. Evankelioiminen kuluu yhteen sen kanssa, että kristitty elää maailmassa ja toimii sen parhaaksi. Pelkkä evankeliointi ei riitä. Evankeliumissa on koko vastaus ihmiskunnan kaikkiin ongelmiin ja synnin ilmenemismuotoihin. Evankeliumin vastaus, joka koskettaa syntisen ja Jumalan välistä suhdetta ja muuttaa sen, koskettaa myös syntisen suhdetta toisiin syntisiin ja synnin alle joutuneeseen luomakuntaan. Lähetystyössä kuuluu tarjota ihmisille tämä kokonaisvaltainen vastaus ja elää sitä todeksi. Lähetystyössä kristityn elämän tulee sijoittua Jumalan mielen mukaisesti sekä kirkkoon että yhteiskuntaan ja olla kuuliainen hänen tahdolleen kirkossa ja yhteiskunnassa. 

Kokonaisvaltainen lähetystyö ja missionaalisuus 

Kuten edellä näimme, MM viittasi sanojen ja tekojen integroimiseen eli yhdentämiseen evankelioimistyössä. Sama koskee luonnollisesti lähetystyötä: 

Kokonaisvaltainen lähetystyö (integral mission) on evankeliumin julistamista ja havainnollistamista. Kyse ei ole vain siitä, että evankeliointi ja yhteiskunnallinen osallistuminen (social involvement) ovat rinnakkain. Pikemminkin kokonaisvaltaisessa lähetystyössä julistuksellamme on yhteiskunnallisia seurauksia, kun kutsumme ihmisiä rakkauteen ja kääntymykseen kaikilla elämänalueilla. Yhteiskunnallisella osallistumisellamme on evankelioivia seurauksia, kun todistamme Jeesuksen Kristuksen täysin muuttavasta (transforming) armosta. (KS I.10bⁱⁱⁱ) 

MM ja KS tahtovat sanoa, että evankelioimis- ja lähetystyössä evankeliumin julistaminen ja evankeliumin mukainen kristillisen elämäntapa, vaikka ovatkin kaksi eri kokonaisuutta, on kuitenkin tuotava yhteen niin, että ne liittyvät toisiinsa ehjäksi ja saumattomaksi kokonaisuudeksi. Sellainen lähetystyö on kokonaisvaltaista eli holistista. Mitä sitten on lähetys kaikissa ulottuvuuksissaan? KS vastaa (KS I.5c): ”Evankeliointia, totuudesta todistamista, opetuslapseuttamista, rauhantekoa, sosiaalista aktiivisuutta, eettistä muutosta (transformation), luomakunnasta huolehtimista, pahojen voimien kukistamista, demonisten henkien ulosajamista, sairaiden parantamista, kärsimistä ja kestävyyttä vainoissa.” Siinä missä LJ nosti evankeliumin sanallisen julistamisen rinnalle kristittyjen välttämättömän sosiaalisen vastuun, KS menee pidemmälle laajentamalla lähetyksen koko eletyn todellisuuden kaikkia ulottuvuuksia koskettavaksi ja muuttavaksi kristilliseksi toiminnaksi. Uusi lähetyskäsitys vastaa evankelikaalien ja ekumeenisen missiologian käsitystä Jumalan valtakunnasta, jolla viitataan tähän maailmaan, ja valtakunnan levittämisestä, joka tarkoittaa tämän maailman ja sen ihmisten parantamista. 

Modernissa evankelikaalisessa missiologisessa keskustelussa esiintyvät käsitteet ”missionaarisuus” ja ”missionaalisuus”. Tällöin ”missionaarisella kirkolla” viitataan kirkkoon tai oikeastaan kirkkoinstituutioon, joka keskittyy rajatussa merkityksessä evankelioimiseen ja lähetykseen. Ne ymmärretään yksistään evankeliumin sanoman levittämisenä Jeesuksesta Kristuksesta. Evankelioimisen vastuuta tarkastellaan yksilökeskeisesti. Lähetys käsitetään tekemiseksi, toiminnaksi tai erilliseksi tapahtumaksi, tai ammattilaisten (kuten lähetystyöntekijöiden) tehtäväksi. Vastakohtana on ”missionaalinen” kirkko. Sillä viitataan koko kirkkoon ja sen kaikkiin jäseniin, jotka jokapäiväisessä elämässään vievät evankeliumin sanoina ja tekoina yhteisöihinsä ja yhteiskunnan kaikille sektoreille omalla maantieteellisellä alueellaan mutta myös sen ulkopuolella. He sitoutuvat elämään kaikessa Jeesuksen opetuksen ja esimerkin mukaisesti. Missionaalisuudessa korostetaan lähetystä olemisena ja lähetyksen yhdistämistä elämän ja palvelemisen kaikkiin osa-alueisiin kokonaisvaltaiseksi ja jatkuvaksi elämiseksi. Kirkko-opillinen painotus on (pien)yhteisöllinen, kodeissa kokoontuvassa ja maallikkojohtoisessa seurakunnassa. Tällainen missionaalinen kirkko julistaa koko evankeliumia ja elää todeksi kokonaisvaltaista lähetystyötä. 

Missionaalisuus on KS:n avainkäsitteitä, jolla lähetyskäskyn toteuttaminen laajenee perinteisen lähetystyön ulkopuolelle koskemaan kristityn elämää mitä erilaisimmissa tilanteissa. Silloin ei vain tehdä lähetystyötä, vaan ollaan lähetettyinä, osana lähetystä, lähetyksen yhteydessä elävinä. 

Me tarvitsemme tarmokasta ponnistelua kouluttamaan koko Jumalan kansa koko elämän opetuslapseuteen, mikä tarkoittaa elämistä, ajattelemista, työskentelemistä ja puhumista raamatullisesta maailmankatsomuksesta käsin ja missionaalisella tehokkuudella joka paikassa ja kaikissa olosuhteissa päivittäisessä elämässä ja työssä. (KS II.A.3c) 

KS:n mukaan missionaalisuus on uskon todeksi näyttämistä ei-kristityille todistuksena Kristuksesta koko elämän Herrana. Kristuksen käsky seuraajilleen rakastaa toisiaan ja rukous seuraajiensa puolesta ovat missionaalisia: ”jotta maailma tietäisi” (KS I.9a). Kristittyjen kuuliaisuus Herralleen ja tämän käskyille edesauttaa (ja vastaavasti tottelemattomuus estää) maailman evankelioimista ja Kristuksen tunnustamista. Ihmiset on opetettava elämään, jossa todistetaan Kristuksesta kaikenkattavalla kuuliaisuudella. Tämä kuuliaisuus ei rajaudu vain ulkoisiin tekoihin. Se koskee sisäistä maailmaa, ajattelemista, ja sydämen luonnetta, siis Kristuksen kaltaisena olemista. 

Kirkkojen tarjoaman teologisen koulutuksen on oltava ”tarkoituksellisesti missionaalista, koska sen asema akateemisessa maailmassa ei ole itsetarkoitus, vaan sen tulee palvella kirkon lähetystyötä maailmassa” (KS II.F.4a). Koulutuksen tehtävä on ”varustaa kaikki Jumalan ihmiset missionaaliseen tehtävään ymmärtää Jumalan totuus ja kommunikoida se olennaisena jokaisessa kulttuurissa” (KS II.F.4). Missionaalisina kutsuina mainitaan erikseen toiminta ympäristön puolesta, ihmisten hyvinvoinnista ja tarpeista huolehtiminen sekä teltantekijät eli kristityt, jotka ammattitaitonsa turvin pääsevät paikkoihin, joihin avoimesti kristillistä työtä tekevät, kuten evankelistat tai seurakuntien istuttajat, eivät pääse. KS viittaa myös pakolaisaaltoihin ja maahanmuuttajayhteisöjen syntymiseen missionaalisina mahdollisuuksina, minkä tulee näkyä niiden varustamisena ja kouluttamisena, jotka on kutsuttu työhön sellaisissa ympäristöissä. Siihen sisällytetään kristityt, jotka menevät pakolaisten tai maahanmuuttajien keskelle, ja pakolais- ja maahanmuuttajakristityt, jotka on tahtomattaan ovat temmattu juuriltaan mutta näkevät tilanteessaan Jumalan mahdollisuuden ja kutsun. Missionaalisuutta on sekä toimia vammaisten keskuudessa että vammaisten elämä Kristuksen todistajina kaikenkattavan kuuliaisuuden ja Kristuksen kaltaisena olemisen periaatteiden mukaan. 

Lopuksi: Lausanne-liikkeen tulevaisuus 

Lausanne-liike on syntynsä jälkeen muuttunut lähetysliikkeestä globaalin evankelikaalisuuden yhteiskunnallisen vaikuttamisen inspiraattoriksi. Sillä on potentiaalia evankelikaalisten kirkkojen ääneksi välienselvittelyssä sekä liberaalin teologian että tämän kasvattaman etelän kristillisyyden kanssa, jota pohjoisen valtakirkoissa yleensä tarkoitetaan, kun siellä puhutaan myönteisesti marginaalikirkkojen kuuntelemisesta. 

Liikkeen tulevaisuutta määrittelee pitkälti se, onnistuuko se yhdistämään ekumeenisen missiologian avainkäsitteet, kuten missio Dein, trinitaarisen lähetyksen, missionaalisuuden, holistisen lähetyksen, koko evankeliumin ja transformaation, klassiseen evankelikaaliseen teologiaan ja määrittelemään ne oman teologiansa ehdoilla, vai tuovatko uudet käsitteet mukanaan teologiaa, joka on ristiriidassa evankelikaalisen identiteetin kanssa ja on edistänyt valtauomakirkkojen taantumista. Samassa yhteydessä käy ilmi, mitä tapahtuu klassisen evankelikaalisen teologian kohdatessa helluntailaisuuden ja karismaattisuuden lisääntyvän vaikutuksen myös Lausanne-liikkeessä. 

Lausanne-liikkeen on myös selvitettävä itselleen, mitä tapahtuu lähetystyölle sanan perinteisessä merkityksessä, jos holistisen lähetyksen ideaalin mukaisesti koko elämän ja kaiken kirkon toiminnan tulee olla lähetystä. Ilmeinen vaara on, että kun kaikki on lähetystä, mikään osa ei lopulta tee sitä kallista työtä, joka on ollut lähetyksen kovinta ydintä: lähetystyöntekijöiden kouluttaminen ja lähettäminen asumaan vuosiksi vieraan kielen ja kulttuurin keskelle, joita he opiskelevat voidakseen viedä siellä eläville ihmisille evankeliumia Kristuksesta. Samalla on teologisesti käsiteltävä ympäristönsuojelun sisällyttämistä lähetykseen sen välttämättömänä osana, mikä lisännee luomakunnasta huolehtimisen arvostusta, mutta samalla tuomitsee valtaosan viimeisten vuosisatojen kristillisestä lähetystyöstä.