Perusta 6 | 2017
Timo Eskola
Kirjoittaja on eksegetiikan dosentti ja Suomen teologisen instituutin tutkija.
Miten Raamattua pitäisi tulkita? Pitääkö Raamatun tekstit ymmärtää kirjaimellisesti? Kysymys tuntuu tarttuvan tärkeään kysymykseen. Pätevätkö Raamatusta löytyvät arvot ja ohjeet yhä nykyään? Kysymys tuntuu mielekkäältä, mutta se on hieman väärin asetettu. Kaikki tekstien ymmärtäminen on kirjaimellista. Mitä ihmettä olisi antiikin tekstin tulkinta, jossa sanat eivät merkitsisi ainakin päällisin puolin sitä, mitä sanakirjassa sanotaan? Silloinhan sanojen tilalle voitaisiin yhtä hyvin vaihtaa mitään tarkoittamattomia kirjainyhdistelmiä tai numeroita. Tulkitsijan ensimmäinen tehtävä on selvittää, minkälaisten lauseiden kanssa hän on tekemisissä.
Tulkinnan tehtävä alkaa siitä, että lukijan on selvitettävä, mitä kirjoittaja on lauseillaan tarkoittanut ja miten hän ilmaisee ajatuksensa. Jokaisen tekstin tuottamisen takana on jokin syy ja jokin intentio, tavoite tai päämäärä. Tulkitsija joutuu pohtimaan monelta kannalta ilmaisun keinoja ja kommunikaation kysymyksiä. Tämä tehtävä vie tulkitsijan seikkailulle merkityksen muodostumisen ja ajatusten välittämisen maailmaan. Käytännössä tekstit eivät nimittäin aina pyri siihen, mitä pelkkä sanojen tarkastelu antaisi olettaa. Joskus tyylikeinot ja retoriset välineet saattavat suorastaan kääntää pinnallisen merkityksen päälaelleen – mutta eivät aina.
Kielen jäljillä
Miksi olemme niin kiinnostuneita merkityksistä ja aatteista? Tekeekö kieli meistä ihmisiä? Kieli on avaintekijä, olipa puhe sitten arkielämän kuvaamisesta tai kristinuskon sanomasta. Internetin myötä olemme menossa kohti kulttuuria, jota sanallinen viestintä hallitsee entistä enemmän. Lisäksi elämme aikaa, jolloin lähes kaikki puetaan kertomuksen muotoon. Narratiivisuus on päivän termi. Kertomuksia löydämme niin kielen ammattilaisten kirjoituksista, kuin mainostajien osuvista teksteistäkin. Olennaista tässä uudessa muutoksessa on kulttuurin lukutaito ja uskonnon lukutaito. Meidän pitäisi opetella tulkitsemaan erilaisia tekstejä. Tämä koskee tietysti myös Raamattua. Kun avaamme Raamatun, kertomus seuraa toistaan. Ne kantavat merkitystä ja ovat erinomaisia viestin viejiä. Merkitysten etsijä voi siten hyvin keskittyä kertomuksiin ja kerrontaan.
Kertomuksia ei voi kuitenkaan käsitellä tarkastelematta ensin kieltä ja erityisesti kielen luonnetta. Siksi raamatuntulkinnan ensimmäinen kohde on kieli. Kun lukija ottaa Raamatun käteensä, hänen täytyy saada selkoa lukemastaan tekstistä. Tämä saattaa kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen tärkeätä. Jokainen meistä on oman äidinkielensä mestari, ja lukeminen vaikuttaa itsestään selvältä. Ei ole kuitenkaan selvää, millaista uskonnollinen kieli on luonteeltaan.
Monet tutkijat ovat pitäneet uskonnollista kieltä erityisenä kielenä, joka täytyy opetella erikseen. Toisten mielestä taas Raamatun kieli muodostaa ongelman, koska se on tavallista ihmisten kieltä. Miten maanpäällisen elämän kuvaamiseen tarkoitettu kieli voisi puhua jotain Jumalan todellisuudesta? Filosofit ovat puolestaan vieneet ajatusta pidemmälle. Erään suunnan mukaan kieli on vain yhteisön keksimien sanojen kokoelma. Sanat eivät tämän suuntauksen mukaan tavoita kunnolla edes arkielämän asioita, saati sitten pyhiä totuuksia. Teologit puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että tulkitsija voi tavoittaa Jumalan sanan juuri näiden tekstien avulla.
Mutta mihin tarvitaan teologiaa, tai mihin tarvitaan tulkintaa? Olet varmaankin tavannut ihmisen, joka sanoo yleisellä tasolla uskovansa Jumalaan, mutta ei ole kiinnostunut Raamatusta eikä tarvitse opillisia dogmeja uskonsa tueksi. Hän kokee Jumalan luonnossa ja tuo läsnäolon kokemus vakuuttaa hänet elämää suuremmasta voimasta varmemmin kuin pitkät teologiset selitykset. Tai sitten olet kohdannut uskovan, joka kertoo sisäisestä kokemuksestaan. Vahva tunne siitä, että Jumala vaikuttaa meissä, on hänelle uskon varsinainen keskipiste. Eikö tässä ole kaikki, mitä kristilliseen uskoon tarvitaan? Ovatko opit siis paperinmakuisia sääntöjä, ja onko Raamattu vain kokoelma jäykkiä oppilauseita?
Ihmisyyden merkki
Näkökulma muuttuu, kun pohdimme hetken meidän käyttämäämme kieltä ja sen merkitystä. Moni ajattelija on pyrkinyt selittämään ihmisyyttä ja löytämään meidän elämästämme jonkin kestävän piirteen, joka avaisi tien ihmisyyden ytimeen. Erään vastauksen mukaan ihmisyys löytyy nimenomaan kielellisyydestä. Meidät erottaa kaikesta muusta luomakunnasta se, että me kykenemme kommunikaatioon hyvin monimutkaisella ja abstraktilla tasolla. Tästä näkökulmasta katsottuna ihmisen luotuisuus on kielellisyyttä. Kieli tekee meistä ihmisiä. Siksi lähes kaikki tärkeät asiat meidän elämässämme liittyvät kieleen ja puheeseen. Miksipä ei silloin myös meidän suhteemme Jumalaan?
Vanhassa testamentissa jumalayhteys linkitetään kieleen: “Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.” (Ps. 119:105). Johanneksen evankeliumi aloittaa esityksensä kaikkien tuntemalla tavalla: “Alussa oli Sana” (Joh. 1:1). Ja apostoli Paavali huipentaa Roomalaiskirjeen opetuksen lauseeseen: “Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:17).
Ihmisinä meillä on ensinnäkin kyky ilmaista itseämme. Me pystymme kertomaan toisille syvistäkin elämää koskettavista asioista. Voimme puhua onnesta ja rakkaudesta, yhtä hyvin kuin vaikeuksista ja peloistammekin. Ilmaisuun liittyy vuorovaikutus. Kieli yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Kieli yhdistää meidät verkostoon, jossa meidän lähettämämme viestit kulkevat eteenpäin ja saavat aikaan reaktioita.
Toiseksi me määrittelemme itsemme ja toisemme nimenomaan kielen ja sanojen avulla. Kun jotkut haluavat tietää meistä jotain, kerromme heille elämästämme, saavutuksistamme, koulutuksestamme tai tekemisistämme – aina tilanteen mukaan. Vastaavasti määrittelemme toiset ihmiset esittämällä heistä arvioita, tai esimerkiksi kuvaamalla heidän luonnettaan tai toimintaansa. Määrittelyt ovat sanallisia ja ne ovat ensiarvoisen tärkeitä meidän ihmissuhdeverkostossamme. Itse asiassa me määrittelemme koko maailman kielen avulla. Käsityksemme siitä, mitä olemme ja mihin olemme menossa, on suuri kertomus siitä, mikä on paikkamme maailmassa. Lisäksi elämän huippukohtiin kuuluvat merkittävät puheet ja runot. Martin Luther Kingin sanat tunnetaan vieläkin hänen kuvatessaan mustien oikeuksia sanoen “minulla on unelma” (I have a dream). Kun Bob Dylan julisti aikojen dramaattista vaihtumista laulullaan “The Times They Are A-Changin’”, hänestä tuli kokonaisen sukupolven tulkki. Ja kun Bono lauloi U2:n suunnattoman suosion saaneella levyllä “I still haven’t found what I’m looking for”, hänen laulustaan symboli jokaiselle kristitylle nuorelle, joka Bonon tavoin etsii tietään maailmassa turvaten Häneen, joka “mursi kahleet” (You broke the bonds) ja “kantoi minun häpeäni ristin” (Carried the cross of my shame). Sanoilla on elämä.
Puhuva Jumala
Kolmanneksi päädymme kysymykseen Jumalasta. Jumala ottaa meihin yhteyttä sanallisesti. Hän on puhunut Vanhan testamentin henkilöiden kautta. Hän on puhunut patriarkoille ja hän ilmoittaa sanansa profeetoille. Jumala on Raamatussa aivan erityisellä tavalla Jumala, joka puhuu, kuten Sammeli Juntunen on asiasta todennut. Uudessa testamentissa Jeesus on opettaja, rabbi, joka sekä puhuu suurille kansanjoukoille, että opettaa opetuslapsiaan. Apostolit puolestaan ovat saarnaajia, jotka kulkevat ympäri maita julistamassa evankeliumia Kristuksesta. Tähän liittyy sanan keerygma todellinen merkitys (Room. 16:25). Apostoleilla on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, “se paljastettu salaisuus, joka on ikiajoista saakka ollut kätkettynä”. “Nyt se on saatettu julki,” sanoo Paavali, “ja annettu ikuisen Jumalan käskystä profeetallisissa kirjoituksissa tiedoksi kaikille kansoille” (16:26). Kristuksessa pelastuksen sanoma on tullut julki ja nyt sitä julistetaan kaikkialla maailmassa. Jumala on sanojen Jumala. Hän on kielellisyyden Luoja.
Jumalan tarjoama pelastuksen sanoma ei ole pelkkä sisäinen kokemus, eikä se perustu vain ihmettelyyn luomakunnan ihmeiden äärellä. Sen sijaan evankeliumi on sanoma, kokoelma sanoja ja käsitteitä, oppeja ja tunnustuksia. Sanoma on oppi Jumalasta, aivan kuten sana teologia asian ilmaisee (theos = Jumala; logos = oppi). Jumalan sanoman kielellisyys ei ole paperinmakuista eikä se ole vain kokoelma kaavamaisia opinkäsityksiä. Sen sijaan Jumala haluaa kohdata meidät kielestä elävät ihmiset nimenomaan kielen välityksellä. Hän avaa suurimmat aarteensa meille sanoissa, jotka kertovat Kristuksen työstä ja sen merkityksestä.
Kun Paavali edellä kuvasi pelastuksen evankeliumia, hän sanoi sen sitoutuneen historiassa esille tulleeseen sanomaan. Jeesuksen elämän ja kuoleman avainkohdat selittyvät Vanhan testamentin, “profeetallisten kirjoitusten” avulla. Evankeliumi on tuotu julkisuuteen antamalla tapahtumille tulkinta, jota ohjaa Jumalan aikaisempi puhe historiassa. Näin pelastuksen salaisuus on tullut avoimeksi ja sitä voidaan julistaa kaikille ihmisille ilman mitään esteitä.
Tällä perusteella kirkko on ollut Sanan kirkko. Seurakunta on rakentunut julistukselle, ja sitä myös rakennetaan puheella. Voidaan ajatella, että Jumala luo yhä tänä päivänä sanallaan. Koska Jumala on luonut meidät ennen kaikkea kielellisiksi olennoiksi, hän ottaa meihin yhteyden kielen avulla. Sanat ovat tärkeitä. Ajatukset ovat viestin välittämisessä kaikki kaikessa. Siksi Raamatusta on tullut Kristuksen kirkon peruskivi. Ja samasta syystä Raamatun tekstien tulkinta on seurakunnan käytännön työn avaintehtävä. Jumalan ilmoituksen ja ennen kaikkea Jeesuksen Kristuksen tähden teologian sanoma ei koskaan jää tämän maailman vangiksi, kuten Sammeli Juntunen kirjoittaa:
Jumalasta puhuminen on mahdollista, koska Jumala on Jeesus Nasaretilaisessa ylittänyt luojan ja luodun välisen metafyysisen kuilun ja tullut itse yhdeksi luoduistaan. Jumalasta voi siksi puhua puhumalla Jeesuksesta. Inhimilliset, luomakunnasta otetut sanat ovat hänessä saaneet uuden, luonnollista teologiaa paremman tarttumapinnan Jumalaan. Tämä johtuu siitä, että Jeesus Kristus on samassa persoonassa sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Hänestä puhumalla, siitä kuka ja millainen henkilö hän tekojensa ja sanojensa mukaan on, tavoitetaan myös Jumala. (Juntunen, Jumalasta voi puhua, 210)
Jos ajatellaan Raamatun asemaa kirkossa historian eri vaiheissa, tilanne on hieman kaksijakoinen. Yhtäältä Raamattu on kyllä keskeinen osa liturgiaa, koska jumalanpalveluksessa on aina luettu tekstejä. Ne ovat lisäksi olleet mukana lauluissa ja rukouksissa. Toisaalta Raamattu sai kirkossa keskeisen aseman – uudelleen – vasta uskonpuhdistuksen aikana. Silloin julkaistiin kansankielinen käännös koko Raamatusta, ja ihmisiä kehotettiin itse lukemaan sen tekstejä. Tässä vaiheessa Raamattu laskeutui kansan tasolle ja siitä tuli yhteistä omaisuutta. Raamatuntulkinnan kannalta tällä muutoksella oli varsin mielenkiintoinen seuraus.
Aiemmin tulkinta oli ollut papiston ohjaamaa. Sitä suuntasi myös kirkkojen liturgia. Kun ihmiset uskonpuhdistuksen jälkeen alkoivat itse lukea Raamatun tekstejä, tulkinnan mahdollisuudet avasivat tiet moneen suuntaan. Miten tulkinta pitäisi suorittaa? Kenen tulkinta on oikea? Jos kaksi opetusta on jännitteessä keskenään, miten valita niiden väliltä? Lutherin ajoista lähtien raamatuntulkinta on usein ollut kiivaankin keskustelun kohteena. Tulkinta vaatii niin kielen, kuin tekstienkin tuntemusta. Se on Raamatun lukijan välttämätön tehtävä, mutta myös antoisa jokaiselle, joka haluaa nähdä vaivaa sen eteen.
Kielellisyys on kiehtova asia. Kieli on ihmisyyden merkki. Raamatusta saamme sen käsityksen, että Jumala ottaa meihin yhteyttä nimenomaan sanojen, käsitteiden ja ajatusten avulla. Hän arvostaa meidän kielellisyyttämme loppuun asti. Evankeliumin salaisuus paljastetaan seurakunnan sanomassa, joka jo itsessään on tulkintaa apostolien kokemista tapahtumista. Voidaankin ajatella, että Raamatun lukija liittyy tulkintojen antajien joukkoon, koska hän itsekin yrittää tulkita niitä uskonnollisia “merkkejä”, joiden välityksellä sanoma on välitetty meille. Tulkinta ei ole mielivaltaista, koska sitä ohjaa se sanoma, jonka kirjoittaja on koodannut tekstiinsä. Mutta tulkinta on välttämätöntä, koska tekstit ovat kommunikaation välineitä eikä ymmärrys kasva ilman tulkintaa.
Raamatun kieli: salatietoa vai selkokieltä
Kieli ei kuitenkaan ole pelkästään helppo ja yksinkertainen asia. Voiko kieli ylipäätään ylittää näkyvän maailmamme rajat? Jos sanastomme on vain kokoelma tätä maailmaa koskevia yleiskäsitteitä, kuten vene, kalastaja, pelto, tai kylväjä, miten kukaan voi puhua Jumalan todellisuudesta? Monet tulkintaa koskevat kysymykset koskevat kielen rajoja. Kukapa ei olisi kuullut väitteitä, joiden mukaan sanat olisivat vain todellisuudessa näkyvien asioiden nimiä? Jopa toimittajat ja viihdetaiteilijat toistelevat filosofien iskulausetta: “mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”. Olisiko Raamatun tulkitsijoiden siis oltava hiljaa, koska Raamattu ei filosofien mielestä kuitenkaan pääse irti maasta?
Toinen, hieman nykyaikaisempi väite kuuluu, että sanat eivät pääse irti kielestä. Ne ovat pelkkiä kielijärjestelmän yksiköitä, jotka viittaavat toisiin sanoihin. Väite kuuluu, että emme edes puhu todellisuudesta, vaan kielestä. Pitäisikö Raamatun tulkitsijoiden olettaa, että Raamatun sanat ja lauseet viittailevat vain Raamatun sisällä oleviin asioihin, eivätkä koskaan pääse tekstistä ulos? Uskonnollisella kielellä on varmasti erityislaatunsa, mutta lisäksi on huomattava, että keskustelussa esiintyy paljon virhetulkintoja ja vääriä iskulauseita.
Kun Raamatun lukija saa kuulla tällaisia väitteitä, hänellä voi olla houkutus ajatella, että uskonnollinen kieli olisi jonkinlaista salakieltä. Pitäisikö meidän ajatella, että uskon kieli on erilaista, kuin arkikieli? Puhutaanko uskonnosta vain vertauksin? Jos tämä olisi totta, raamatuntulkinnasta tulisi eräänlaista salatiedettä. Vain asiantuntijat voisivat tulkita Raamatun tekstiä. Tämä tarkoittaisi samalla sitä, että lauseiden todellinen merkitys olisi piilossa käytettyjen sanojen ja avaintermien takana. Vain asiaan vihkiytyneet tulkitsijat saisivat esille oikean merkityksen. Tällainenkin käsitys tulkinnasta on aikanaan esitetty – mutta se on harhaopeille tyypillinen käsitys piilossa olevan merkityksen etsimisestä. Esimerkiksi gnostilaisuudesta löytyy tällainen merkkien tulkitsemisen perinne.
Salatietoa käsittelevän uskonnollisuuden ensimmäinen lähtökohta on siinä, että todellinen tieto korkeammasta todellisuudesta on vain pienen, julkisuutta välttelevän joukon hallussa. Tämä uskonnollinen eliitti paljastaa taivaallista tietoa, gnoosista, valituille noviiseille palan kerrallaan. Yleensä tiedossa edistytään erilaisten riittien ja kehitysvaiheiden kautta. Ei kai Jeesuksen opetuslapsijoukko ole tällainen ryhmä? Jo aluksi voidaan todeta, että johtajien hallitseman mysteeriuskonnon vastakohtana on perinteinen kristinusko, jonka opetus tunnetaan yleisesti ja jonka johtajat julistavat sanomaansa avoimesti.
Toinen salatiedon lähtökohta on siinä, että todellinen jumalallinen tieto paljastuu merkkien ja symbolien tulkitsemisen kautta. Ulkonainen maailmamme yrittää ikään kuin peittää todellisen tiedon näkyvistä. Siksi se on löydettävissä vain pienistä maailmaan jätetyistä vihjeistä. Useissa uskonnoissa, kuten myös edellä mainitussa gnostilaisuudessa, tämä merkitsee samalla materian harhaa. Todellinen hengellisyys on jossain silmille näkyvän, pahan materian takana. Olemassa olevien uskonnollisten kirjoitusten, kuten Raamatun, väitetään tietenkin olevan täysin väärässä. Tätä periaatetta kuvaa mainiosti gnostilainen Filippuksen evankeliumi: “Totuus ei tullut maailmaan sellaisenaan, vaan esimerkkien ja vertauskuvien välityksellä. Muuten maailma ei voisi ottaa sitä vastaan.” (lausuma 67). Taivaallisen viisauden paljastaminen on näiden tekstien mukaan aina asiantuntijoiden tehtävä. Näin siis gnostilaiset.
Jos lähtökohta on tämä, merkityksiä voi löytyä lähes mistä tahansa. Usein niitä löytyy suuren yleisön mielestä aivan tavallisistakin asioista. Siten esimerkiksi Leonardo da Vincin maalausten yksityiskohtien salaperäinen tulkinta voi kertoa taivaallisesta todellisuudesta enemmän kuin vaikkapa koko Raamattu – ainakin jonkin romaanin tekstin mukaan. Ketkään muut kuin salatiedon asiantuntijat eivät kykene selittämään tällaisia merkkejä. Siksi salaisen viisauden opettaminen merkitsee perehdyttämistä taivaallisten viestien tulkintaan.
Mutta tuliko totuus maailmaan “sellaisenaan”? Raamattu ja kristinusko eroavat salatieteistä täydellisesti. Koko sanoma on alusta lähtien avoimesti kaikkien nähtävänä. Se on avoin pohdinnalle ja koettelulle. Tekstit ovat kaikkien tutkittavissa. Kristinuskossa on ollut läpinäkyvyyden periaate kauan ennen, kuin termi on löytänyt tiensä yhteiskunnan ja talouselämän käyttöön. Totuus on kaikkien katseltavissa.
Sinetit on murrettu
Kysymys siitä onko Raamatun teksti salattu vai helposti ymmärrettävissä oli ajankohtainen myös Lutherin aikaan. Kiistassaan Erasmuksen kanssa hän joutui ottamaan myös kantaa siihen, että jotkin kohdat Raamatussa olivat teologien mielestä hieman hämäriä ja vaikeita ymmärtää. Onko evankeliumi siis piilossa ja jos on, kuka kykenee paljastamaan sen?
Ei kai mikään tärkeä voi olla kätkettynä Raamatussa, sen jälkeen kun sinetit on murrettu ja kivi vieritetty haudan suulta ja kaikkein syvin salaisuus julistetaan, nimittäin että Kristus, Jumalan poika, on tullut ihmiseksi, että Jumala on kolminainen ja kuitenkin yksi ainoa, että Kristus on kärsinyt meidän puolestamme ja että hän hallitsee ikuisesti? Eikö tämä ole tuttu asia ja kaduilla ja teillä julistettu? Jos Kristus otetaan pois Raamatusta, mitä jää jäljelle?” (Sidottu ratkaisuvalta)
Raamatun kieltä koskeva vastakkainasettelu on hieman provosoiva. Inhimillinen kieli ei toki ole sellaisenaan materialismin kahleissa. Kielessä on myös uskonnollinen sanasto. Jumalasta ja hänen maailmastaan puhutaan monin eri käsittein. Itse pohdinta on kuitenkin tärkeä siksi, että tuo sanasto on suurelta osalta varsin tavallista, ihmisen elämää koskevaa sanastoa. Se on vain sovellettu kuvaamaan Jumalaa tai ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta. Anteeksianto, sovitus ja armo kuuluvat ihmissuhteisiin siinä missä jumalasuhteeseenkin. Jotain omintakeista uskonnollisessa kielessä kuitenkin on. Käsityksemme kielestä ja sanojen luonteesta siirtävät kysymyksen tekstien todellisesta merkityksestä kuitenkin hieman toiseen paikkaan. Kaikki eivät ymmärrä Raamatun viestiä kovinkaan hyvin. Onko kyse kielen luonteesta? Sanojen täysi merkitys ei ole itse asiassa kielijärjestelmässä. Onko niin, että aikamme kielitiede jossain määrin vahvistaa ajatuksen siitä, että merkitystä etsittäessä olisi mentävä sanojen taakse? Tulkinnan kannalta tämä on ensiarvoisen tärkeä kysymys.
Kielen erikoisuus on siinä, että se sekä peittää että paljastaa. Kun asian sanoo yhdellä tavalla, monta muuta mahdollisuutta jää käyttämättä. Lisäksi selviltäkin tuntuvien lauseiden sisällä on sanoja, joiden tarkkaa merkitystä emme aina ymmärrä. Jos haluamme ymmärtää kieltä nykytutkimuksen ja ajankohtaisen tiedon näkökulmasta, meidän tulee perehtyä paremmin uusiin näkemyksiin. Vaikka uskonnollinen kieli käyttää paljon salaperäiseltä kuulostavia vertauskuvia ja metaforia, meidän pitäisi löytää vastaus siihen, miksi tulkinta ei ole vain asiantuntijoiden paljastaman salatiedon esiin kaivamista. Kieli on taipuisa ja viestivä, ja ihmisen mieli on herkkä tunnistamaan merkityksiä ja sanoman piirteitä. Mutta miten tämä kaikki tapahtuu?
Voisiko sanomassa siis olla jotain salaista tai piilotettua, jonka tulkitsemiseksi tarvittaisiin erityisen asiantuntijan tai hengellisen oppaan apua? Raamatun teksti on tietenkin avointa ja selkeätä. Evankeliumi on kaikkien luettavissa ja arvioitavissa. Suurempia ongelmia ei pitäisi olla. Toisaalta kuitenkin itse kieli tuottaa lukemiseen pienen kompastuskiven. Jotta voisi ymmärtää vaikkapa Paavalin kirjeitä tai Heprealaiskirjettä, täytyy perehtyä kirjoittajan kokonaisteologiaan. Yksityiskohtien merkitys ei selviä pelkän sanakirjan avulla.
Sen lisäksi on välttämätöntä pohtia tulkintaa ohjaavia tekijöitä, käytettyjä kuvia ja metaforia, sekä lopulta suuria kertomuksia, niin sanottuja metakertomuksia. Saattaapa jopa koko Raamatun teologialla eli kanonisella teologialla ja pakkosiirtolaisuuden vaivan päättymisellä olla vaikutusta sisällön tulkintaan. Näiden aiheiden lisäksi lukijan eteen nousee kuitenkin vielä suurempia esteitä. Paavali nimittäin väittää, että evankeliumi on täyttä hulluutta niille, jotka eivät usko. Vaikka ihmiset ymmärtäisivät sanat ja lauseet ulkonaisesti, he eivät välttämättä ymmärrä sanoman ydintä eivätkä omaksu evankeliumin opetusta. Onko Raamattua siis lopulta mahdoton ymmärtää pohjaan saakka?
Raamattu hulluuden rajamailla
Mitä jos Uuden testamentin ydinsanoma on jollain perimmäisellä tavalla järjelle käsittämätön? Miten tulkinnan pitäisi ottaa tämä huomioon? Tulkitsija voi kyllä käydä läpi Raamatun tärkeimpiä tekstikohtia ja esitellä ne lukijoille. Tämän voi tehdä muodollisesti ja ilman sitoutumista näkemyksiin. Samalla kysymys sanoman “ymmärtämisestä” on kuitenkin sidoksissa uskoon ja epäuskoon. Vaikka teologit eivät ole olleet yhtä mieltä siitä, tarvitaanko erillistä “uskon teologiaa” eli uudestisyntyneiden ihmisten kirjoittamaa teologiaa vai ei, ristin teologian kohdalla itse tulkinnan kokonaisuus joutuu tämän vaikean kysymyksen eteen. Sanoma Jumalan Pojan ruoskimisesta ja teloittamisesta on niin outo, että sitä on vaikea sovittaa ihmisen luonnolliseen uskontokäsitykseen. Antiikin tutkijat kertovat, että kristinuskoa pidettiin Rooman valtakunnassa pitkään halveksuttavana, koska “siinä palvottiin teloitettua rikollista jumalana” (Ari Saastamoinen). Alusta lähtien hermeneuttiset ongelmat ovat siten kietoutuneet ihmisten luontaisiin ajatuksiin jumaluudesta.
Onko siis olemassa joitain rajoja sille, miten evankeliumin ytimiä on mahdollista käsittää ja etenkin hyväksyä? Kuten aiemmat katsaukset tulkinnan historiaan osoittavat, takavuosina monet selittäjät arvioivat tekstejä usein sen mukaan, mitä he itse voivat moderneina ihmisinä hyväksyä ja mitä eivät. Mutta asettaako Raamattu itse vastaavia ehtoja? Ilmaisevatko tekstit aiheita, joita langennut ihminen ei turmeluksensa takia kykene ottamaan vastaan tai käsittelemään? Tällainen todellisuus asettaisi kysymyksen raamatuntulkinnasta aivan uudenlaisen haasteen eteen. Miten puhua siitä, mistä ei voi puhua?
Raamattua lukiessa käy kyllä selväksi, että sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta ei saa helposti suosiota. Siitä puuttuu kaikki filosofinen hienous ja uskontotieteellinen älykkyys, joiden avulla käydään keskustelua Jumala-kuvista. Ihmisten omat pohdinnat Jumalasta ovatkin usein esimerkiksi Paavalin sanoman vastakohtia. Jumalaa pohtiessamme meidän mieleemme nousevat ensimmäiseksi hienot ja suuret asiat. Ajattelemme Jumalaa luonnon kauneuden kautta tai viisauden ja oikeudenmukaisuuden kautta. Jo keskiajan munkit päätyivät pohdinnoissaan tuollaisiin käsityksiin. Jumalan täytyy olla mahtavin kuviteltavissa oleva olento. Hänen täytyy olla suuri ”ensimmäinen liikuttaja”, jonka tahdosta kaikki on lähtenyt liikkeelle. Hänessä täytyy olla täydellisinä kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita ihminen täällä maan päällä arvostaa, kuten hyvyys, jalous, totuudellisuus ja uskollisuus.
Tällaisilla pohdinnoilla on eurooppalaisessa historiassa pitkät perinteet. Ne juontuvat itse asiassa kreikkalaisesta filosofiasta. Palaamme Ateenaan. Länsimainen jumalakuvan pohdinta on tuhansia vuosia vanha. Sen keskeisiä väittämiä löytyy kuuluisilta menneen ajan filosofeilta, kuten Aristoteleelta. Yhtäkkiä olemme kysymyksinemme Paavalin kanssa Kreikan pääkaupungin Areiopagilla, korkealla kukkulalla, jonka pylvässaleissa käytiin loputtomasti keskusteluja filosofiasta ja uskonnosta. ”Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista.” (Ap.t. 17:21).
Löytyisikö todellinen Jumala suuruudesta ja kauneudesta? Paavalin mielestä Jumalan ominaisuuksia ei voi mitata. Siirryttyään Ateenasta naapurikaupunkiin Korinttiin Paavali oli turhautunut siitä, mitä oli kuullut. Kreikkalaiset olivat niin mieltyneitä filosofiaansa, että he eivät kyenneet kuulemaan sanomaa historian keskelle ilmestyneestä Jumalasta. Paavalin yhteenveto oli lyhyt ja ytimekäs.
Juutalaiset vaativat ihmetekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1. Kor. 1:22-24).
Jo koululaiset tietävät, että kreikkalaiset etsivät viisautta. Se on tullut meille renessanssin jälkeen itsestäänselvyydeksi. Kreikkalaiset kuvittelivat löytävänsä Jumalan filosofisen pohdiskelun avulla. Heille Jumala oli aate tai opinkappale. Kreikkalaiset saattoivat hyväksyä vain sellaisen Jumalan, joka sopii heidän toiveisiinsa, heidän käsityksiinsä hyveistä ja elämän päämääristä. Vaikka kreikkalainen jumalten joukko, jumalpantheon, sulki piiriinsä myös hyvin ihmisenkaltaisia ja heikkouksiin lankeavia jumaluuksia, pitivät jumalat kuitenkin kansan mielestä kaikkea elämää yllä. Jumalia piti lepyttää, jotta arki sujuisi moitteettomasti. Sanoma ristinpuuhun ripustetusta Jumalan Pojasta oli tällaisen kulttuurin ja uskonnon keskellä aivan järjetön.
Ristin sanoma oli tosin hylätty myös toisin perustein. Juutalaiset vaativat ihmetekoja. Se oli heidän uskonnolliselle kulttuurilleen tyypillistä. Jo Jeesukselta kysyttiin: minkä merkin näytät meille? Arkipäivän juutalaisuuteen kuului tuohon aikaan läheisesti ajatus siitä, että jumalallinen tai profeetallinen sanoma tuli varmistaa ihmeteoilla. Siksi myös evankeliumin voimaa arvioitiin sen mukaan, millaisissa kehyksissä se tarjoiltiin. Ihmeiden ja merkkien piti näkyä. Varsin ajattoman tuntuinen vaatimus, kun ajattelee eräitä meidän aikamme uskonnollisia suuntauksia. Siksi ei ole ihme, että sanoma rististä oli monille juutalaisille todellinen herjaus, osoitus jumalanpilkasta. Kreikan sana skandalon, jota Paavali käyttää, tarkoittaa uskonnollista harhaa, joka viettelee ihmisen pois aidosta uskosta. Risti oli pahennus, joka ei mahtunut juutalaisen uskonnon piiriin.
Inhimillisten mittapuiden mukainen johtopäätös evankeliumin luonteesta oli siten selvä. Paavalin julistama sanoma on täyttä hulluutta. ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18). Väitteet Messiaan kiinni ottamisesta ja puuhun ripustamisesta olivat niin mielettömiä, että vain Jumala itse on voinut keksiä ne. Hullulla sanomallaan Jumala on tehnyt tämän maailman viisaiden älykkyyden turhaksi ja saattanut heidät häpeään.
Jumalan voima ei löydy Paavalin mukaan niistä hyvistä ominaisuuksista, jotka kertovat hänen äärimmäisestä jaloudestaan tai oikeudenmukaisuudestaan. Jumalan todellinen voima löytyy siitä, että Kristus alistuu kaikkia muita heikommaksi. Hän alistuu kiinniotettavaksi ja teloitettavaksi. ”Jumalan heikkous on ihmisiä voimakkaampi.” (1:25). Inhimillisesti katsoen kreikkalaisten ja juutalaisten reaktio on tietysti ymmärrettävä. Jos hetkeksikään hylkäämme totunnaiset mielikuvamme rististä kauniina koruna ja kirkkojen lähes mitäänsanomattomana symbolina, asetelman järjettömyys käy ilmeiseksi. Risti on teloituspuu, kuten hirsipuukin. Saattaisi olla sävähdyttävämpää, jos jokaisen kirkon kuorissa Jeesus riippuisi hirsipuussa. Kyse on samasta asiasta. Ristillä Messias-kuninkaan ruumis riippuu teloituspuussa naulojen varassa.
Onko sanoma sittenkään hyväksyttävissä?
Tällaiset näkökulmat ristin teologiaan saattavat viedä tarkan lukijan epätoivoon ja saada hänet epäilemään kristillisen sanoman mahdollisuuksia aikamme maailmassa. Yhtäältä itse sanoma on arkijärjen vastaista. Toisaalta ympäröivä kulttuurimme vieroksuu ajatuksia synnistä ja sen sovittamiseen tarvittavasta veriuhrista. Esimerkkien valossa tuntuu siltä, että nykyihmisen on mahdotonta edes hyväksyä, saati sitten omaksua kristillisen evankeliumin ydinsanomaa. Kokemus on oikea. Juuri tällaisen asetelman myös Paavali kohtasi omana aikanaan. Ristin sanomassa on jotain ristiriitaista, paradoksaalista. Se pakottaa ihmisen muuttamaan olennaisesti sekä käsitystä itsestään ja omista mahdollisuuksistaan että Jumalasta ja hänen perimmäisestä olemuksestaan.
Näistä ajatuksista koostuu ongelmavyyhti, jonka selvittelyssä kannattaa muistaa historialliset lähtökohdat. On syytä seurata apostolien sisäistä muutosta heidän kokemiensa lähes käsittämättömien tapahtumien myötä. Ensimmäiset kristityt eivät jääneet toivottomuuteen Jeesuksen teloituksen edessä. He eivät menehtyneet johtajansa mukana, kun Jeesus tapettiin pahantekijäin tavalla. Pääsiäisen ja ylösnousemuksen jälkeen apostolit ymmärsivät Raamatusta, että juuri näin piti Herran Palvelijalle käydäkin. Hän antoi itsensä uhriksi. Hänet teloitettiin rangaistukseksi kansan synneistä. Jeesus on syntiemme sovittaja. Siksi hän voi antaa vapauden ja anteeksiannon jokaiselle syntiselle.
Sekä jumalakäsitystä että Kristuksen työtä koskevan tulkinnan kannalta on hyödyllistä muistaa Lutherin tekemä jako ristin teologian ja kunnian teologian välillä. Kunnian teologialla Luther tarkoittaa sitä, että ihmisillä on taipumus määritellä suhde Jumalaan ihmisen oman rakkauden ja rakastamisen kyvyn avulla. Tämän käsityksen hän oli tunnistanut aikansa katolisesta teologiasta. Siinä pelastuminen määriteltiin ihmisen rakkautena. Jumalan väitettiin herättävän tuon rakkauden syntisessä. Lutherin mukaan ihmisen rakkaus kohdistuu kuitenkin yleensä vain Jumalan oletettuihin mahtaviin ominaisuuksiin. Vielä ongelmallisempaa on, jos käsitys Jumalasta pyritään muotoilemaan näkyvän maailman perusteella. Silloin ei tunnisteta sitä Jumalaa, joka lahjoittaa itsensä syntiselle maailmalle. Ristin teologian mukaan Jumala tunnistetaan oikein vain silloin, kun ymmärretään hänen osoittavan rakkautensa syntiselle alennuksen, ristin ja kuoleman kautta. Silloin osoittautuu, että Jumala rakastaa pahaa ja epäluotettavaa ihmistä.
Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Siksi hän pitää toimintaa ja tekoja parempina kuin kärsimystä ja vaikuttamisen kohteena olemista (passio); kunniaa parempana kuin ristiä; voimaa parempana kuin heikkoutta; viisautta parempana kuin tyhmyyttä ja yleisesti hyvää parempana kuin pahaa.” (Luther, Heidelbergin teesit)
Jumalan todellinen rakkaus paljastuu luontaisen ajattelun vastakohdassa. “Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita.” Lutherin mukaan Jumala suorastaan kätkeytyy vastakohtiinsa. Heidelbergin teeseissä Luther kirjoittaa, että todelliseksi teologiksi “kutsutaan ansaitusti sitä, joka ymmärtää Jumalan näkyvät, selkäpuolen ominaisuudet kärsimysten ja ristin kautta nähtyinä”. Tämä ristin teologian näköala muutti Lutherin käsityksen siitä, miten Jumala kohdataan. Kun Jumala kohdataan vastakohdassaan, elämän vastoinkäymiset muuttuvat rajapinnoiksi, joissa Jumala koskettaa meitä. Ajatusta kuvaa erinomaisesti hänen teksteissään säilynyt rukous:
Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä ihmeellisesti, täynnä ystävyyttä. Sinä korotat meidät silloin, kun alennat meidät. Sinä teet vanhurskaiksi, kun teet meistä syntisiä. Sinä kuljetat meitä kohti taivasta, kun syökset meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun sallit meidän joutua tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun sallit meille murhetta. Sinä teet meistä iloisia, kun annat meidän parkua surusta. Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään. Sinä teet meistä voimakkaita, kun kärsimme. (Luther, Rukouksia, 21)
Ristin teologian perusajatus on lopulta yksinkertainen. Jumala kohdataan tässä maailmassa synnin ja armon leikkauspisteessä. Kohdatessamme Jumalan meidän syntimme paljastuu. Ihmisen uskottomuus on tosiasia, mutta se ei estä ketään tulemasta kääntymykseen ja saamasta anteeksiantamusta. Jumalan kohtaamisesta alkaa prosessi, jossa uskonvanhurskauden hedelmänä on Jumalan pyhittävä työ. Tuo työ on, etenkin Lutherin mielestä, täysin ristin muotoista. Näin hän selittää Isä meidän -rukouksen pyyntöjä.
Kuullessaan kolme ensimmäistä pyyntöämme Jumala pyhittää meissä nimensä, johdattaa meidät valtakuntaansa ja vuodattaa meihin armonsa, joka aloittaa meissä pyhittävän työnsä. Sama armo alkaa pian toteuttaa Jumalan tahtoa meissä […] Kuullessaan huudon Jumala tahtoo tulla rakkaan armonsa avuksi ja avartaa meissä alkamaansa valtakuntaa. Hän nousee vakaasti ja tarmolla vanhaa Aatamia vastustamaan: hän murskaa tämän suunnitelmat, häikäisee ja tuhoaa tämän. Hän tekee sen lähettämällä meille kärsimystä ja vastoinkäymisiä: pahoja puheita, uskottomia ihmisiä, ja jos ihmisissä ei ole kyllin, hän voi lähettää myös itsensä Paholaisen! Tämä kaikki siksi, että oma tahtomme pahoine taipumuksineen nujertuisi ja Jumalan tahto toteutuisi. Armon tulee omistaa Jumalan valtakunta ja Jumalan ylistyksen ja kunnian pitää saada sijansa. (Luther, Yksin armosta)
Ristin sanoma opettaa, että Jumala kaiken järjen ja odotusten vastaisesti rakastaa epäluotettavia ja toisia ihmisiä hyväksi käyttäviä syntisiä ja Jumalan pilkkaajia. Jumala rakastaa niitä, jotka vihaavat häntä. Jumala tietää, että Aadamin jälkeläisten ongelmana on synti. Siksi hän haluaa ratkaista juuri tuon ongelman. Hän antaa pyhyyden ja puhtauden lahjaksi. Hän antaa vääryydet anteeksi ja armahtaa niitä, jotka ovat rikkoneet itse elämää vastaan. Tästä ristin teologiasta tulee tulkinnan periaate monille Uuden testamentin tärkeimmistä teemoista.
Mitä siis sanoa tulkinnasta?
Kieli, ihmisyyden merkki, on välineenä Jumalan ja ihmisen vuorovaikutuksessa. Ristin sanoma asettaa kuitenkin käsitykset langenneen ihmisen ihmisyydestä ja mahdollisuuksista kyseenalaisiksi. Siksi Raamattua tulkitaan yhtäältä niin, että evankeliumi on kaikkien kuultavissa ja ymmärrettävissä, toisaalta kuitenkin samaan aikaan tulkitsija varautuu siihen, että kuulijan on perin vaikea hyväksyä Raamatun jumalakuvaa ja Jumalan esiin astumista Kristuksessa. Kuten Luther sanoo, evankeliumissa meidät kohtaa kärsimyksiin kätketty Jumala.
Tästä seuraa, että aito hermeneutiikka ei ole symbolien purkamista eikä merkkien tulkintaa. Merkitys ei tule lukijalta. Sen sijaan merkitys on kätketty Kristukseen. Hänen ristinsä kautta avautuu pelastuksen mielekkyys. Jumalasta nähdään vain selkäpuoli. Evankeliumin todellinen merkitys paljastuu Kristuksen murheesta ja tuskasta, kun hän synnittömänä antautuu inhimillisen tuskan ja ihmisten silmittömän vihan ja väkivallan noidankehään. Häneen kohdistuu kaikki se viha, jota ihmiskunta osoittaa Luojalleen. Sen kantaen hänestä tulee Lunastaja.
Tämä kaikki ilmaistaan sanoilla. Jumala on jättänyt asiansa semantiikan haltuun. Siksi Sana on seurakunnan suurin aarre. Mutta evankeliumia ei saavuteta pelkällä kuullun ymmärtämisellä. Se kohdataan sydämellä.
