Pääkirjoitus 6 | 2014

Näinä kirjamessujen jälkeisinä aikoina on hyvä katsahtaa hieman menneisyyteen ja miettiä, mitä historia voi opettaa meille kirkon todellisuudesta. Erinomaisena oppaana tässä toimii Stephen Greenblattin elämänkertateos Shakespeare (Otava) jo muutamien vuosien takaa. Kirja poikkeaa kymmenistä muista Shakespeare-kirjoista siinä, että se pyrkii asettamaan kirjailijan kontekstiinsa ja etsii ympäristöstä perusteita näytelmien aiheistolle.

Erityisen mielenkiintoista on Greenblattin pyrkimys avata Englannin kirkkohistorian näkymiä yhteiskunnallisen tilanteen takana. Shakespearen elämä si- joittuu Englannin uskonpuhdistuksen vahvoihin vuosiin. Henrik VIII:n jälkeen katoliset ja protestanttiset vaiheet vaih- telivat ja vihanpito oli hirvittävää. Vääräuskoisia teloitettiin puolin ja toisin sadoittain – lähinnä poliittis-uskonnollisin syin.

Greenblatt kiinnittää huomiota kolmeen piirteeseen: pyhiin esineisiin, messuun ja kiirastuleen. Ensinnäkin henkilökohtaisen uskonharjoituksen tasolla katolisen ajan ihmiset olivat tottuneet krusifikseihin, rukousnauhoihin ja Marian rukoilemiseen. Protestantit kielsivät nämä ja johdattivat ihmiset uskomaan vain Vapahtajaan – Saksan uskonpuhdistuksen tavoin – ilman muita välineitä. Toinen muutos oli katolisen messun kieltäminen. Avainkohtina olivat messu-uhri ja ehtoollisaineiden muuttumisen oppi. Alttaritauluja revittiin alas ja kuvien päälle maalattiin valkea seinä. Alttarit vaihdettiin pöydiksi. Liturgian korvasi The Book of Common Prayer.

Uskonnollista perhe-elämää puolestaan muutti eniten kiirastuliopin hylkääminen. Tämä vaikutti toisaalta pappien rippituolikäytäntöön ja hyvitysteko
jen määräämiseen. Toisaalta uusi näkemys muutti suhtautumista hautajaisiin
ja kuolleen kohtaloon. Messut kuolleiden puolesta kiellettiin. Enää ei opetettu, että omaiset voisivat lyhentää vainajan tuskan aikaa kiirastulessa. Greenblattin mukaan tämä asetti monet katolisuuteen taipuvaiset perheet vaikeaan tilanteeseen, koska he eivät voineet enää ”tehdä velvollisuuttaan” kuolleiden omaisten puolesta.

On hämmentävää, että katolinen uskonkäsitys jäsentyy englantilaisessa yhteisössä näin yksinkertaisesti. Toisaalta tämä on käytännöllisyydessään perin ymmärrettävää. Muodolliset rukoukset ja kuvat muodostivat tietenkin keskeisen osan arjen uskonnollisesta perinteestä. Marian rukoilemisesta oli tullut jo paljon aikaisemmin tärkeä piirre katolisessa uskossa. Messu puolestaan on avainkohta koko uskonpuhdistuksessa, koska messu-uhrin ajatus ylläpitää katolista kirkkokäsitystä.

Lisäksi kiirastulioppi ohjasi pelastusoppia lähes täydellisesti. Viimeisen voitelun ja synninpäästön kieltäminen tuotti monille tuskaa. Kuten Greenblatt kirjoittaa, katolilaisia opetettiin tuohon aikaan pelkäämään erityisesti äkkikuolemaa, sillä se vei syntiseltä rituaalisen mahdollisuuden sovittaa tilit Herransa kanssa ja osoittaa asiaankuuluvaa synnintuntoa. Kaikki tahrat, joita ei pyyhitty pois tässä elämässä, oli poltettava pois tuonpuoleisessa.

Katolinen jesuiittojen levittämä asiakirja ”hengen testamentti” ohjasi omaisia tulemaan avuksi pyhin rukouksin ja ”asianmukaisin toimin, erityisesti pyhän messu-uhrin toimittaen, sillä ovat ne pystyvin keino päästää sielu tuskasta ja piinasta”. Espanjalainen teologi oli laskenut, että keskivertokristitty joutuu viettämään noin 1000 tai 2000 vuotta kiirastulessa. Tätä aikaa oli siis syytäkin lyhentää rukouksin, almuin ja ostettujen sielunmessujen avulla. Näihin seikkoihin liittyviä muutoksia Shakespeare kuvaa taitavasti monissa näytelmissään.

Todellinen uskonpuhdistus tuottaa tuskaa uskonnollisiin tapoihin kiintyneelle ja evankeliumista vieraantuneelle ihmiselle. Siksi meidän on tarpeen jatkuvasti oppia menneisyydestä. Rituaalit ja harhaopit eivät auta ihmistä, kun kyse on vapauttavasta kristinuskosta ja Kristuksen sovitustyön oikeasta julistamisesta. Näihin piirteisiin palaaminen on välttämätöntä myös meidän aikanamme, kun uususkonnollisuuden nousu ja näennäisekumenian paine ohjaavat myös suo- malaisia uskovia tai herätyksessä olevia avautumaan pyhimyskuville ja messuille. Ainoa kiirastuli, jonka läpi ihmisen
on kuljettava, on sisäinen kamppailu katumukseen avautumisessa pyhän Jumalan edessä. Se vaiva päättyy Kristuksen nimessä julistettavaan synninpäästöön.

• Timo Eskola