Perusta  3 | 2017

Ennen oli vallalla ajatus, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Eikä vain saa, vaan oikeastaan pitää. Kaikki tabut oli syytä rikkoa. Sananvapauden sankareita olivat ne, jotka käyttivät kovinta kieltä. Varoittavana esimerkkinä sananvapauden rajoittamisesta pidettiin Hannu Salaman saamaa tuomiota jumalanpilkasta. Uskonnon pilkkaamista pidettiin erityisenä osoituksena sanan- ja uskonnonvapauden toteuttamisesta.

Mutta nyt ovat sananvapauden rajat tulleet vastaan. Ei vain media, vaan käräjäoikeudetkin tuomitsevat ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.  Helsingin Sanomat kommentoi: ”Jumalaa ei tarvitse enää kunnioittaa, vähemmistöjä kyllä”.

Sananvapauden rajoja on koeteltu maailmallakin. Brexitin puolustajien muunneltu totuus ja Donald Trumpin vallattomat vaalipuheet synnyttivät käsitteen totuuden jälkeinen aika. Juuri kun oli sanottu, ettei postmoderni aika tunnusta objektiivisia totuuksia, on uudelleen alettu kaivata faktoja. Kun oli opittu, että kullakin on oma totuutensa, ja että niitä kaikkia pitää kunnioittaa, epäasialliset ”henkilökohtaiset totuudet” täyttivät sosiaalisen median. Kaiken suvaitseminen törmäsi vihapuheisiin, joita ei voitu suvaita.

Loukkaavaa vihapuhetta ei tietenkään tule sallia. On aivan oikein ja tarpeellista torjua kaikki myös islamiin ja muslimeihin kohdistuva torjunta ja aggressio. Pitäisi olla aivan selvää, että meidän velvollisuutemme on ottaa ystävällisesti vastaan kaikki omasta maastaan lähtemään joutuneet heidän uskonnostaan tai kansallisuudestaan riippumatta.

Tässä numerossa kiinnitetään huomiota sellaisiin sananvapaus- ja uskonnonvapausongelmiin, jotka eivät näytä kiinnostavan mediaa eivätkä poliitikkoja.

Tilanne on erityisen hankala ja epäoikeudenmukainen islamilaista vainoa länteen panneiden kristittyjen kannalta. Vaikka suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on kristittyjä, julkisuus ei ole kiinnostunut heistä ja heidän oikeuksistaan. Keskustelua suurmoskeijasta käydään vilkkaasti, mutta kuka puhuu kristityistä maahantulijoista ja heidän tarpeistaan. He tulivat ns. kristilliseen länteen islamin vainon alta, mutta täällä heidät unohdetaan.

Toisessa tämän lehden kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten opiskelijoiden mielenosoitukset Amerikassa ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. 1960-luvulla osoitettiin mieltä sen puolesta, että sananvapaus kuuluu kaikille, myös ja varsinkin niille, jotka kritisoivat valtaapitäviä. Nyt opiskelija-aktivistit osoittavat mieltä sensuurin puolesta. Yliopistoille ei haluta puhumaan niitä, joiden sanoma poikkeaa vallitsevasta liberaaliksi kutsutusta ajatusmaailmasta. Jos jonkun luennoitsijan mielipide on tarpeeksi väärä, se oikeuttaa mellakoitsijoiden mielestä väkivallan käytön. Jotkut eivät uskalla enää tunnustaa poliittista tai uskonnollista vakaumustaan.

Raamattu haluaa palauttaa meidät totuuden aikaan. Raamatun mukaan Paholainen on valheen isä. ”Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan.” (Joh 8:44) Jokaisen on syytä tarkata omia puheitaan.

Kahdeksas käsky kieltää valheet ja väärät todistukset. Lutherin selityksen mukaan ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jälleen on syytä kysyä niin kuin Luther aikanaan: mitä se on? Se merkitsee sitä, että torjutaan kaikki loukkaava puhe. Mutta muuta sensuuria ei tarvita. Se merkitsee myös sitä, että on puhuttava sorrettujen ja niiden puolesta, joiden on itse vaikea saada ääntään kuuluville. Myös kristillinen vakaumus on saatava ilmaista ilman pelkoa seurauksista.

Sanan- ja uskonnonvapaus ovat kristillisen uskon arvokkaita seurauksia. Parhaiten niistä pidetään huolta, kun noudatetaan totuutta rakkaudessa. Ja puhutaan hänestä, joka on Totuus.

•Timo Junkkaala

Perusta  2 | 2017

Kiista uuden avioliittolain vaikutuksista kirkon toimintaan on saanut viime viikkoina erikoisia piirteitä. Yhtäältä sekä kirkolliskokous että piispainkokous ovat ilmaisseet kirkon pysyvän perinteisellä avioliittokannalla. Tämän mukaisesti monet tuomiokapitulit ovat ohjeistaneet papistoaan niin, että kirkossa ei vihitä samaa sukupuolta olevia. Toisaalta yksittäiset kirkon johtajat ja erityisesti piispat ovat irtautuneet kollegiaalisesta rintamasta ja viestineet, että tuomiokapituleissa ei välttämättä aiheuteta ongelmia, jos uuden lain mukaisia vihkimisiä kaikesta huolimatta suoritettaisiin kirkossa.

Jälkimmäiset ulostulot kertovat siitä, että osa piispoista haluaa tietoisesti kriisiyttää luterilaisen kirkon. Kenellekään ei voi nimittäin enää olla epäselvää, että samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen salliminen johtaa kirkon kahtiajakoon ja uusiin massaeroamisiin. Esimerkit muista maista, joissa perinteen rikkova avioliittolaki on hyväksytty kirkossa, ovat yksiselitteisiä. Yhdysvalloissa meidän luterilaista kirkkoamme läheisesti vastaava ELCA hajosi niin kutsuttujen homopäätösten takia vuoden 2009 jälkeen. Synodimuotoisesta kirkosta on päätösten jälkeen eronnut noin tuhat paikallisseurakuntaa eli kymmenen prosenttia kaikista seurakunnista, kuten tässä numerossa julkaistavassa katsauksessa todetaan.

Miksi juuri tämä melko triviaalilta tuntuva aihe hajottaa kirkot? Aivan selvää rationaalista syytä ei liene helppo löytää. Asiaan vaikuttaa siitä huolimatta pari olennaista tekijää. Ensinnäkin avioliitto koskettaa käytännössä jokaista ihmistä. Avioliittokäsityksen muuttaminen yrittää muuttaa kristittyjen käsitystä sukupuolisuudesta, perheestä ja avioliiton olemuksesta, lasten hankkimisesta ja ylipäätään raamatullista näkemystä elämän jatkumisesta tässä Jumalan luomakunnassa. Toiseksi on selvää, että uutta avioliittokäsitystä esittävät vaatimukset ovat perinteisen kristinuskon vastainen postmoderni ilmiö.

Mitä “postmoderni ilmiö” tarkoittaa käytännössä? Samaa sukupuolta olevien parien kristillisen avioliiton mahdollisuutta perustellaan ennen kaikkea sillä, että postmodernina aikana käsitykset ihmisen seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta ovat muuttuneet (näin esimerkiksi piispa Vikström uudessa kirjassaan Monta rakkautta). Siksi myös kirkon tulisi luopua vanhoista näkemyksistään siitä huolimatta, että ne on ilmaistu aikanaan Raamatussa ja kirkon omissa tunnustuskirjoissa. Se, mikä jätetään usein sanomatta, koskee postmodernismin tavoitteita. Kyseisen ideologian mukaan kristinuskon “vanha kertomus” – eli tässä tapauksessa sukupuolisuuden tulkinta – on kuollut. Siksi postmodernia aatetta edustavat tahot sekä kirkon ulkopuolella että enenevässä määrin myös sisäpuolella haluavat kaataa vanhan instituution.

On syytä kysyä, miksi postmodernin ajattelun omaksuneet ihmiset ylipäätään haluaisivat vakiinnuttaa uudistetun avioliitto-instituution. Postmoderni ajattelu vastustaa lähes kaikkia perinteisiä instituutioita ja haluaa kaataa ne. Ilmeisesti on niin, että avioliitto-oikeudella on suuremman kuvion kannalta pelkkä välinearvo. Tärkeintä on murtaa kirkon perinteinen käsitys avioliitosta ja saavuttaa yksi kansainvälisen homoliikkeen tavoitteista. Tämän jälkeen on samantekevää, kuinka moni ylipäätään enää haluaa (kirkon tai minkään muunkaan tahon) vihkimistä monimuotoisille ja elämänvaiheesta toiseen muuttuville parisuhteilleen.

Mitä siis tarkoittavat tällaisessa tilanteessa joidenkin piispojen irtiotot? Siitä kertoo arkkipiispa Kari Mäkisen provokatiivinen avauspuhe tammikuun piispainkokouksessa. Ensin hän puheessaan varoittaa ketään kirkon jäsentä tekemästä valitusta, jos joku pastori syyllistyy virkavirheeseen ja kirkkojärjestyksen vastaisesti vihkii samaa sukupuolta olevan parin. Sen jälkeen hän postuloi tähän ajatteluun perustuvan ideaalin: “En usko, että kirkon tulevaisuutta voidaan rakentaa sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien avulla. Siksi: mikäli mahdollista ja mikäli se meistä riippuu, tehkäämme kaikkemme, ettei niin käy.”

Retoriikka on mielenkiintoinen asia. Puhuja käy kuulijan kanssa psykologista peliä ja jokainen valittu sana on väline tuossa pelissä. Mäkisen puheenvuorossa huomio kiinnittyy sanoihin sanktiot, kurinpito ja oikeusprosessi. Hän toivoo, että kiistassa ei tarvitse mennä niin pitkälle, että noita keinoja käytettäisiin. Aiemmin puheessaan hän on kuitenkin antanut kuulijan ymmärtää, että hän itse ei aio käyttää moisia rangaistuksia kapinapappeja kohtaan. Sen sijaan hän on suorin sanoin varoittanut konservatiiveja lähtemästä valitusten tielle. Mikä siis on hänen viestinsä? Rankat sanat on tämän puheen kokonaisuudessa suunnattu itse asiassa uuden avioliittolain vastustajille, ei sen puolustajille. Asian vahvistaa kuulijan aiempi kokemus Mäkisen toiminnasta. Häntä ovat kirkon sisällä kuulemassa ne konservatiivit, jotka ovat viime vuosina joko itse tai lähipiirissään kokeneet näkemysten takia annetut vahvat sanktiot, kurinpidon ja jopa oikeusprosessin.

Mäkisen puhe osoittaa, että samaa sukupuolta olevien vihkimisen hyväksymisestä käydään kirkossa kovaa peliä. Kirkon eräiden johtajien aiheuttama hämmennys ja arkkipiispan kärkevä ulostulo ovat jälleen kerran osoittaneet, että avioliittokysymyksessä on lopulta kyse vain vallasta ja vallankäytöstä. Kirkossa nämä asiat ratkaisee yksinkertaisesti se, kenellä on ylivoima kirkolliskokouksessa. Raamatulla tai teologialla ei ole enää merkitystä käytännön ratkaisuissa.

•Timo Eskola

Perusta  1 | 2017

Itsenäisyyden juhlavuonna on aihetta iloon. Suomi on ollut hämmästyttävä menestystarina. Matka sotien ja hallan runtelemasta Euroopan periferiasta sosiaalisen hyvinvoinnin mallimaaksi hakee vertaistaan. On syytä pohtia, mikä tuon kehityksen teki mahdolliseksi.

Vuosi 2017 on myös reformaation merkkivuosi. Martti Lutherin aloitteesta syntynyt uskonpuhdistus alkoi 500 vuotta sitten. Kysymys ei varsinaisesti ollut mistään uudesta, vaan paluusta kristinuskon alkuperäiseen sanomaan. On sanottu, että kristinuskon tulo maailmaan on ollut historian suurin vallankumous. Sanoma syntien sovituksesta ja kuoleman voittamisesta toi mukanaan sellaisen kaikkien yhtäläisen ihmisarvon ja lähimmäisistä huolehtimisen, jota ei ollut koskaan koettu. Uskonpuhdistus kaivoi nämä aarteet uudelleen esiin.

Moni asia olisi toisin, jos itä olisi 1000-luvun alussa kilpajuoksussa Suomenniemelle voittanut lännen. Euroopan jakanut roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon raja olisi silloin vedetty Pohjanlahteen ja olisimme ilmeisesti nyt osa suurta Venäjää. Suomesta tuli kuitenkin osa länttä ja sen kulttuuriperintöä ja sen seurauksena koimme myös uskonpuhdistuksen. Omantunnon vallankumousta, jossa armon sanoma vapautti kiirastulen pelosta, seurasi lukutaidon opettaminen ja Raamattu kansan kielellä.

Suomalaisen koulutuksen menestystarinan juuret ulottuvat peruskoulua kauemmaksi.  Jo 1600-luvulla oli sääntönä ettei ”yhdenkään sallittaman tulla aviosäätyyn, ennen kuin taitavat kristinoppinsa pääkappaleet”. Johannes Gezelius vanhemman aapis-katekismuksesta Yxi paras lasten tavara otettiin 80 painosta. Kinkereitä pelättiin, mutta tulokset olivat merkittäviä. 1700-luvulla lukutaito oli Turun hiippakunnassa korkeammalla tasolla kuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Saattaa olla, että lukutaidossa oltiin jo tuolloin maailman huippua. Asiaa vauhditettiin vuonna 1759 ohjeella, jonka mukaan vanhempia tuli sakottaa, jos 12 vuotta vanhempi lapsi oli lukutaidoton. Saavutukset olivat hämmästyttäviä isonvihan, tautien ja katovuosien koettelemassa köyhässä maassa.

Suomea on kutsuttu maailman luterilaisimmaksi maaksi. Ahkeruutta, rehellisyyttä, vaatimattomuutta ja oikeudenmukaisuutta on pidetty sellaisina suomalaisina ominaisuuksina, joissa näkyy luterilaisen uskon vaikutus. Lutherhan julisti tavallisen arkisen työn Jumalan antamaksi kutsumukseksi.

Suomalaisen kansallisen identiteetin perusteita on totuttu hakemaan 1800-luvun puolivälistä. Reformaation juhlavuonna on syytä muistuttaa tuon vaiheen merkkimiesten uskonnollisesta vakaumuksesta, josta on näkyvinä merkkeinä lukuisat virret. Lönnrot ja Runeberg olivat monien muiden ansioittensa lisäksi myös erinomaisia virsirunoilijoita. Matti Klingen mukaan Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoille oli tyypillistä rohkean solidaarisuuden ja peräänantamattoman mielen tyyneyden lisäksi toivoa antava uskonnollisuus. Kaikkien aikojen luetuimman kansakoulun lukukirjan, Topeliuksen Maamme-kirjan, yhtenä keskeisenä tavoitteena oli juurruttaa jo lapsiin kristillinen usko.

Luetteloa Suomen historian merkkimiehistä, joille kristillinen usko on ollut tärkeä, voisi jatkaa pitkään. Taloudellisen ja poliittisen liberalismin suuri nimi Anders Chydenius oli pietistipappi. Kansakoulun isä Uno Cygnaeus oli aiemmin toiminut pappina ja muun muassa rakennuttanut ensimmäisen protestanttisen kirkon Alaskaan. Kyösti Kallio kuului niihin, jotka auttoivat kansaa eheytymään traumaattisen kansalaissodan jälkeen. Hän myös kehotti kansaa rukoilemaan talvisodan vaikeina vuosina. Ne, jotka yhä muistuttavat kristillisestä uskosta ja siitä nousevasta lähimmäisenrakkaudesta – ja jotka toivottavat Jumalan siunausta – jatkavat näitä perinteitä.

Suomen kehitys on monen asian summa. Ei liene sattumaa, että kaikki pohjoiset ristilippujen maat ovat nyt sosiaalisen hyvinvoinnin kärkimaita maailmassa. Itsenäisyyden ja reformaation merkkivuosi tarjoaa mahdollisuuden pohtia kansallisen identiteetin perusteita – myös sitä, mitkä asiat ovat vaarassa, jos kristillinen perintö kadotetaan. Alkaneena vuonna tuota perintöä ja sen soveltamista kysytään erityisesti avioliittoa ja eutanasiaa koskevissa ratkaisuissa.

Tässä numerossa professori Timo Vihavainen pohtii, mikä merkitys kristinuskolla on ollut Suomelle.  Professori Eino Murtorinne käsittelee herätysliikkeiden merkitystä. Ajankohtaisia kristinuskon, kirkon ja yhteiskunnan kysymyksiä käsittelee kansanedustaja Päivi Räsänen henkilökohtaisten kokemustensa valossa.

Hyvää itsenäisyyden ja uskonpuhdistuksen juhlavuotta,

•Timo Junkkaala

Perusta  6 | 2016

Kun uusi avioliittolaki tulee voimaan maaliskuun alusta 2017, kirkko joutuu monien yksityiskohtien kohdalla aivan uuteen tilanteeseen. Onko kirkko varautunut tähän asian edellyttämällä tavalla, vai ovatko ratkaisevat kysymykset vielä auki? Joidenkin mielestä kirkon avioliittokäsitys on kristallin kirkas ja asetelma ongelmaton. Toisten näkökulmasta luterilainen kirkkomme on ajautumassa tässä aiheessa kaaosmaiseen tilaan, jossa keskeiset ratkaisut saattavat ohjautua suurelta osin kirkon ulkopuolelta.

Paljon on toki tehty. Piispojen ja kirkkohallituksen johdolla on valmisteltu selvityksiä ja mietintöjä. On mielenkiintoista huomata, että nämä kaikki ovat perinteisen avioliittokäsityksen kannalla. Piispainkokouksen selonteossa määritellään kristillinen avioliitto miehen ja naisen väliseksi liitoksi. Näkemys perustuu kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöön, jossa todetaan: “Kirkon uskon mukaan avioliitto on Jumalan luomistyössä asettama yhden miehen ja yhden naisen liitto.” Näkemyksen lopullinen perusta on luonnollisesti Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Uutta lakia kannattavat pastorit ovat jo aloittaneet painostuskampanjan sen puolesta, että kirkossa kuitenkin sallittaisiin homoparien vihkiminen vastoin niin kirkolliskokouksen kuin piispojenkin kantaa. Kampanjaan ovat liittyneet jotkin seurakunnat. Ehkä voimakkain kannanotto on kuitenkin Helsingin hiippakuntavaltuuston kautta julkisuuteen tullut ponsi, jossa paalutetaan Tulkaa kaikki -liikkeen näkemys ja ilmeisesti myös toimintaohje.

Mistä jännitteessä on kysymys? Kirkon näkemys on kyllä selvä. Sitä eivät voi uutta lakia kannattavat teologit ja muut puheenvuoronkäyttäjät kiistää. Ehkä selvin peruste on se, jota yllättävän harvoin nostetaan esiin keskustelussa. Positiivisesti määritelty kristillinen käsitys avioliitosta ilmaistaan Tunnustuskirjoissa, Isossa katekismuksessa. Tätä säestää Augsburgin tunnustuksen puolustus. Koska kirkon oppi ja usko sidotaan kirkkolain ja kirkkojärjestyksen ensimmäisissä pykälissä juuri Tunnustuskirjoihin, tällä näkemyksellä on mitä vahvin juridinen merkitys. Kirkkokäsikirja, kirkon virallinen kirja, johon usein vedotaan, vain toteuttaa käytännössä kyseistä avioliittokäsitystä. Kyse ei siis ole pelkistä piispojen mielipiteistä tai yleisistä selvityksistä.

Lisäksi on selvää, että uusi avioliittolaki ei aseta kirkoille uusia velvollisuuksia vihkimisen suhteen. Kuuluisan § 16:n mukaan kirkoilla on oikeus itse määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista. Oikeusoppineiden mukaan tätä oikeutta ei ole uudessa laissa rajattu, vaan se on jätetty tietoisesti voimaan. Näin asiaa tulkitsevat esimerkiksi kirkkohallituksen teettämä Oikeudellinen selvitys avioliittolain muutoksen vaikutuksista ja siihen liitetyt, professoreilta pyydetyt asiantuntijalausunnot. Koska tunnustus määrittelee avioliiton, piispat itse asiassa vain pitäytyvät kirkkolakiin esittäessään kantansa.

Vastapuolen argumentointi yrittää kiertää molemmat perusteet. Tämä nähdään selvästi Helsingin hiippakuntavaltuuston pöytäkirjaan liitetystä ponnesta. Ponnen yksipuolisen tekstin mukaan piispojen kannanotoilla ei olisi juridista merkitystä. Kirkolla ei tekijöiden mukaan ole yksiselitteistä käsitystä avioliitosta. Eikä edes kirkollisen vihkimisen juridisen tilanteen ajatella olevan selvä ennen kuin kirkolliskokous tekee asiasta jonkin päätöksen. Ponnessa väitetään, että samaa sukupuolta olevien henkilöiden kirkolliselle vihkimiselle ei ole lainsäädännössä estettä. Yllä olevien perusteiden johdosta nämä väittämät eivät pidä paikkaansa. Siitä huolimatta asetelma halutaan pitää epäselvänä. Samaisessa ponnessa nimittäin jo ennustetaan, että asia joudutaan ratkaisemaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmässä, kun asia viedään jonkin yksityistapauksen myötä oikeuteen.

Jännitteisen asetelman tähden kirkossa olisi ilmeisesti syytä kuunnella asiantuntijoiden neuvoa. Oikeusoppineet neuvovat kirkolliskokousta ottamaan “nimenomaisen” kannan asiaan. Vähintä voisi olla se, että kirkolliskokous päättää selvityksiä vastaanottaessaan, että nämä ilmaisevat kirkon nykyisen kannan. Tällä ratkaistaisiin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin kirkko saisi ajankohtaisen juridisen perusteen niille vihkimisen ehdoille, joille avioliittolain § 16 antaa oikeuden. Toiseksi varmistetaan se, että samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen merkitsee pappisviran velvollisuuksien rikkomista.

Samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä ei suinkaan voi eikä sovi toteuttaa kirkossamme vaivihkaa, epäselviin juridisiin käsityksiin vedoten tai jonkin hallintomenettelyn kautta. Kirkkohistoria opettaa, että perinteisestä avioliittokäsityksestä luopuminen merkitsee dramaattista muutosta kirkon käsityksiin avioliitosta, ihmisestä ja perheestä. Jokaisessa protestanttisessa kirkossa, jossa laki on ajettu läpi, tuloksena on ollut kirkon sisäinen hajaantuminen tai suoranainen välirikko. Yhdysvalloissa suuri luterilainen sisarkirkkomme ELCA hajosi, koska päätöksen takia sadat seurakunnat erosivat siitä. Yhteistyökirkkomme Anglikaanikirkko puolestaan hajosi siten, että osa paikalliskirkoista ei enää tunnusta yhteyttä uuden lain hyväksyneiden kirkkojen kanssa. Lisäksi uuden lain hyväksyneiden kirkkojen ekumeeniset yhteydet ovat kärsineet, koska monet perinteistä kirkoista ovat katkaisseet yhteytensä näihin. Kyseessä ei ole mikään vähäinen, varjoissa tehtävä päätös.

Kaikesta huolimatta ristiriitainen asetelma kertoo kirkostamme paljon. Yhtenäiskulttuurin katoamisen jälkeen myös kirkko on todellisesti sirpaloitunut ja segmentoitunut. Postmodernina aikana yhteiskunnan tilaa kuvaa diskurssien välinen valtataistelu. Lyotardin mukaan enää ei taistella tuotantovälineistä vaan tiedon määritelmistä. Puhuminen on taistelua. Jokaisen diskurssin edustajat pitävät omia perusteitaan normatiivisina ja hakevat kannalleen täyttä yhteiskunnallista oikeutusta. Näin tekevät myös homoparien avioliittoja kannattavat aatteelliset ryhmät, jotka nyt toimivat kirkossa uuden avioliittolain hyväksymiseksi.

Voidaankin katsoa, että kaikista kirkon lausunnoista piittaamaton kampanjointi homoparien kirkollisen vihkimisen puolesta (kirkollisen virkarakenteen kaikilla tasoilla) kertoo valtataistelusta. Sisällöllä tai teologisella totuudella ei ole tämän kanssa enää mitään tekemistä. Taistelu jatkuu avoimena, koska totuuskysymys on korvautunut vallan tavoittelulla. Kyse on tiedon määritelmistä: miten kysymykset seksuaalisuudesta ja avioliitosta tulisi määritellä. Yhtenäiskirkon perään on turha haikailla. Valtataistelu tulee jatkumaan kirkossa maaliskuun ensimmäisen päivän jälkeenkin – koska hätäisimmät uuden lain kannattajat ovat jo julkisuudessa ilmoittaneet suorittavansa silloin ensimmäisen kirkollisen homoparin vihkimisen.

•Timo Eskola

Perusta  5 | 2016

Ärhäkät ampiaiset vaivasivat viime kesänä tavallista enemmän. Hyönteistutkija Lena Huldenin mukaan ampiaisten käyttäytymisen syynä oli eksistentiaalinen kriisi. ”Ne ovat menettäneet elämänsä tarkoituksen”, hän totesi. Kun vanha mehiläiskuningatar kuolee, työläismehiläiset eivät enää keksi mitään tekemistä. Ne ovat siihen asti keränneet ruokaa toukille, mutta kun uusia toukkia ei enää tule, elämäntehtävä on poissa. Kuningattaren kadottua työläiset pörräävät ja käyttäytyvät omituisesti.

Elämän tarkoitusta pohti Britannian EU-päätöksen jälkeen myös Helsingin Sanomien Englannin kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä. Hän sanoi päätöksestä järkyttyneenä heräävänsä yöllä kolmelta kuulostelemaan, ovatko Brexit-poliisit jo ovella karkottaakseen maasta EU-kansalaisia. Tarkemmin asiaa ajateltuaan hän kuitenkin arveli, ettei unettomuus johtunutkaan EU-äänestyksestä. Syy oli se, että hän oli tajunnut elämän rajallisuuden ja kaiken perimmäisen turhuuden. Mikään ei ole pysyvää. Ei edes EU.

Kysymys elämän tarkoituksesta ei vaivaa vain mehiläisiä ja Brexitistä ahdistunutta toimittajaa. Kaiken perimmäinen turhuus ahdistaa meitä murrosiästä alkaen. Erityisesti sitä pohditaan läheisten kuollessa. Mikä on tämä elämä, joka päättyy kuolemaan? Miten pitäisi nämä vuodet käyttää? Ajoittain askareet riittävät ja päivän politiikan seuraaminen riittävät. Mutta sitten isot kysymykset heräävät taas.

Ei meitä brexitit valvota vaan oman elämän huolet ja tekemättömät työt. Yöllä ne tuppaavat kasvamaan isommiksi kuin päivän valossa. Hyviä neuvoja on toki saatavana: tulisi rauhoittua ennen nukkumaan menoa, huolehtia ulkoilusta ja syödä viisaasti. Kun läheiset ihmissuhteet ovat kunnossa, nukkuu paremmin.

Elämän tarkoituksen kysymykset ovat tuttuja Raamatun kirjoittajillekin. Job kysyy, miksi Hän antaa elämän sille, jonka osa on kärsimys. Saarnaaja, kaikkien eksistentialistien esi-isä, toteaa vihaavansa koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu, oli pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua. Jobia ja Saarnaajaa kannattaa tuosta pessimismistä huolimatta lukea. Kummankin teksteistä voi löytää myös lujaa maata jalkojen alle.

Tässä numerossa puhutaan siitä, mitä evankeliumi ja evankelioiminen ovat.  Usko Jumalaan muuttaa elämän perspektiivin ja horisontin. Menneet saadaan anteeksi eikä elämä pääty kuolemaan. Kun isot asiat ovat kunnossa, on edellytyksiä pienempienkin hoitamiseen. Tarkoitus ei ole vain siinä, mitä nyt näemme ja teemme. Apostoli muistuttaa, ettei ratkaisevaa ole, mitä ihminen tahtoo ja ehtii, vaan että Jumala armahtaa.

Mutta valvovat sitä hurskaimmatkin. ”Piti onnessani ihan kysyä, miten suuri Jumala on minulle niin laupias, että herättää yösydännä kanssaan keskustelemaan, minut yksinkertaisen miehen.” Sanat ovat Aku Rätyn, herännäisyyden tunnetun maallikkosaarnaajan. Joku valvotti hurskasta miestä. Hän yritti selviytyä huumorilla ja rukouksella.

Kun Raamattu opettaa, ettei tarvitse murehtia, se tarkoittaa, että meillä on hyvä Jumala, jonka käsissä kaikki on.  On hyvä tietää, ettei mitään tapahdu hänen sallimattaan. Hän tahtoo kääntää kaiken hyväksi. Kun sen muistaa, vaikeimmistakin asioista selvitään.

Tässä lehdessä kerrotaan, miten Luther rukoili ja opetti rukoilemaan. Uskonpuhdistuksen juhlavuoden lähestyessä on hyvä muistuttaa itseään tällaisista aarteista.

Olemme tappaneet Jumalan emmekä ole löytäneet mitään, mikä korvaisi hänet.  Ehkä siksi niin moni on alkanut käyttäytyä omituisesti niin kuin mehiläiset syyskesällä.

Elämällä on muuten kaksikin tarkoitusta. Uskoa Jumalaan ja rakastaa lähimmäisiään. Tai toisin sanoen: Päästä kotiin, tässä elämässä ja tulevassa.

•Timo Junkkaala

Perusta  4 | 2016

Yksi lähihistorian sykähdyttävimmistä tapahtumista oli kesäkuussa 1988 syntynyt Viron laulava vallankumous. Se on jo nimenä uskomaton. Yleensä vallankumoukset tehdään asein ja niissä syntyy uhreja. Tämä syntyi laulamalla ja sen yhdeksi symboliksi muodostui ihmisketju läpi Baltian.

 
Kaikki tuntevat tuon laulavan vallankumouksen, joka johti Viron irti Neuvostoliitosta uuteen itsenäisyyteen elokuussa 1991. Mutta yleisesti ei ole tiedossa, että virolaisen laululiikkeen juuret ovat 1800-luvun uskonnollisessa herätyksessä. Hernnhutilaisuus levisi Keski-Euroopasta Viroon ja kasvoi todelliseksi kansanliikkeeksi 1800-luvulla. Se synnytti virolaisen laululiikkeen, joka kasvoi kansallisen heräämisen myötä koko kansaa yhdistäväksi ilmiöksi. Kyse oli nimenomaan moniäänisestä kuorolaulusta. Ensimmäiset yleisvirolaiset laulujuhlat pidettiin Tartossa 1869.

 
Neuvostoaikana laulujuhlissa piti laulaa pakolliset ”Lenin-kantaatit”, mutta niiden jälkeen saatettiin laulaa isänmaan rakkautta ja vapauden kaipuuta välittäviä kotiseutulauluja, joiden vaarallisuutta keskuskomitea ei tunnistanut. Ja sitten kun tunnisti, se oli voimaton. Laulamista oli vaikea kieltää. Koko laulavaa kansaa ei voinut kyyditä Siperiaan.  Oli syntynyt jotakin, mikä oli panssareita vahvempaa.

 
Laululla oli suuri merkitys myös uskonpuhdistuksessa. Luther piti musiikkia Jumalan toiseksi suurimpana lahjana heti evankeliumin jälkeen. Lutherin vastustajat sanoivat, että tämä sai enemmän pahaa aikaan virsillään kuin saarnoillaan. Laulettu evankeliumi on voimista väkevin.

 
Nyt kun edessä on yhtä aikaa sekä uskonpuhdistuksen että itsenäisen Suomen juhlavuosi, olisi syytä pohtia, mitä laulamisen elpymisellä voisi saada aikaan. Se, joka on saanut osallistua Piritan niemellä Viron laulujuhliin, on väistämättä kysynyt, miksei meillä Suomessa voisi syntyä jotakin samanlaista.  Sama kysymys on noussut mieleen, kun on saanut nähdä norjalaisten hengellisten liikkeiden lasten ja nuorten kuorojen esiintyvän.

 
Eikä meidän tarvitse edes lähteä hakemaan mallia ulkomailta. Meillä on ihan oma aina kalevalaiseen lauluun ja 1800-luvun herätyksiin saakka ulottuva perintömme, jolle olisi hyvä rakentaa. Kun pyhäkoulut ovat lähes kokonaan hävinneet, meidän olisi aika alkaa laulaa taivas lasten sydämiin. Lasten mukana tulisivat sitten kirkkoon vanhemmat ja isovanhemmat, kummit ja ystävät.

 
Voisiko siis uskonpuhdistuksen ja itsenäisen Suomen juhlavuodesta tulla uusi laulamisen – ja hengellisen heräämisen aika? Jospa Pohjois- ja Etelä-Karjalan laulumaiden piispat saisivat syntymään uuden laululiikkeen ja sen kuorotoiminnan johtajaksi jonkun Seppo Murron kaltaisen mestarin. Maamme-laulu ja Finlandia sopisivat ihan hyvin samaan tilaisuuteen Suvivirren, Jumala ompi linnamme ja Ukko-Paavon virren kanssa.

 
Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle vuosi 2017 on muutenkin näytön paikka. Sen tulee osoittaa, miten se toimii uuden avioliittolain tullessa voimaan. Siitä ei ehkä ihan laulamalla selvitä. Tarvitaan toinen uskonpuhdistuksen aarre: Jumalan sana.

 
Tämä Perustan numero pyrkii antamaan aineksia kirkon ratkaisuun. Päivi ja Niilo Räsänen kertovat, mikä avioliitto on, Jyrki Knuutila pohtii kirkon vaihtoehtoja ja Pauli Selkee avaa teologisia perusteluja. Kaikkea ei voi keskuskomitea eikä edes Suomen eduskunta muuttaa. Ne eivät ole ihmistä luoneet eivätkä avioliittoa keksineet. Kristillisellä kirkolla on korkeammat auktoriteetit.

 
Kristillinen usko on ajassa kiinni. Samalla kun se ammentaa kaukaa, 2000 vuoden takaa, se ottaa kantaa siihen, mitä nyt tapahtuu. Näin tekevät myös hyvät hengelliset laulut. Vanhojen herätysliikkeiden lauluaarteet tulee säilyttää ja saada uudelleen käyttöön. Uusi Viisikielinen on hyvä lisä vanhaan lauluperintöön.

 
Vanha sanoma synnistä ja armosta, Jumalasta ja ihmisestä, elämästä ja kuolemasta on aina ajankohtainen. Se on syytä julistaa ja laulaa taas sekä vanhalla että uudella tavalla. Viron laulavan vallankumouksen juuret olivat hengellisessä herätyksessä. Herrnhutilaisuudesta on yhä tallella hengellisten laulujen lisäksi Päivän tunnussana. Todellinen vallankumous ja uskonpuhdistus syntyy yhä siellä, missä Jumalan sana koskettaa ja usko syntyy.

 
•Timo Junkkaala

Perusta  3 | 2016

Opillinen lepra syö Suomen kirkkoa. Näin räväkästi otsikoi Kotimaa pääkirjoituksensa joulukuussa 2015. Kyse oli esikoislestadiolaisten päätöksestä ottaa sakramentit omien maallikoiden toimittaviksi. Hajaannus kirkossa näyttää olevan edessä.

Pitkään herätysliikkeitä ja moninaisuutta on pidetty kirkon rikkautena. Tuossa pääkirjoituksessa terävistä teologisista analyyseistään tunnetuksi tullut Jussi Rytkönen totesi, ettei kaikki ei ole vain rikkautta, ”sillä opillisissa asioissa mikä tahansa ei ole totta ja oikein”. Kirkon tunnustus ei Rytkösen mukaan ole mielipide vaan normi.

Herätysliikkeistä lestadiolaisuus on suurin ja eniten median hampaissa. Samalla se on kuitenkin myös huonoimmin tunnettu. Tässä lehdessä pyrimme paikkaamaan tietovajetta. Kirkkohistorian professori Jouko Talonen esittelee liikkeen aina sen uusimpia piirteitä myöten. Ja koska lestadiolaisuuden ylivoimaisesti suurin haara, vanhoillisuus, on parjatuin ja eniten hämmennystä herättävä, toisena artikkelina julkaisemme siihen liikkeeseen kuuluvan nuoren teologin kirjoituksen, jossa hän pohtii, missä määrin julkisuuden antama kuva liikkeestä vastaa todellisuutta. Katsausosastossa selvitetään esikoislestadiolaisuuden sakramenttikiistaa.

Lestadiolaisia on pidetty kirkon uskollisina. Vaikka varsinkin vanhoilliset ovat jo pitkään ahtaan seurakuntaoppinsa mukaisesti olleet kuin kirkko kirkossa, on arveltu heidän kuitenkin ongelmattomasti pysyvän kirkon jäseninä. Nyt tilanne on kuitenkin muuttumassa. Esikoislestadiolaisten sakramenttikäytäntö on merkittävin mutta ei ainoa kriisipiste. Vanhoillisten osalta yksi merkki oli kurinpalautus avioliittoasiassa. Liikkeen kirkolliskokousedustajat joutuivat tekemään parannusta äänestettyään parisuhteensa solmineiden rukouksen puolesta. Jos kirkko luopuu perinteisestä kristillisestä avioliittokäsityksestä, voi edessä olla iso hajaannus.  Se jarruttaa useimpia niistäkin, jotka muuten mielellään ajaisivat radikaalia muutosta.

Jouko Talosen mukaan piispa Olavi Rimpiläisen linja, jota hän kutsuu Kiina-Hongkong- eli Yksi maa – kaksi järjestelmää –malliksi, vapautti vanhoillislestadiolaisuuden 1980-luvulla suurempaan avautumiseen ja sisäiseen vapautumiseen. Tuota mallia, jossa ketään ei uskon asioissa pakoteta mihinkään, olisi Talosen mukaan syytä käyttää yhä yhteyden säilymiseksi kirkossa.

Toisaalta opillisissa asioissa mikä tahansa ei ole oikein ja totta. Kirkon tunnustus ei ole mielipide vaan normi. Tässä jännitteessä kirkon tulisi kamppailla. Opista ja tunnustuksesta on pidettävä kiinni, mutta on hankala pakottaa toimimaan vastoin vakaumusta, joka on sidoksissa Raamattuun.

Ehkä Rytkönen ei tarkoittanut opillisella lepralla vain esikoislestadiolaisten aiheuttamaan skismaa kirjoittaessaan, että se, mitä nyt on tapahtumassa, kertoo kirkon syvistä ongelmista. Kirkon johdossa näyttää olevan ihmisiä, joille opilla on hyvin vähän merkitystä. Havahdutaan vasta, jos isot liikkeet suurine ystäväjoukkoineen olisivat jättämässä kirkon. Vasta uhka jäsenkadosta saa huolestumaan.

On puhutteleva näky käydä Helsingissä Veräjämäen tai Puistolan rukoushuoneissa ja verrata kävijämääriä tavallisten seurakunnan jumalanpalveluksiin. Lestadiolaisten rukoushuoneissa on ahdasta eikä sieltä puutu niitä lapsia ja nuoria, joita seurakunnissa niin kaivataan. Nuoret perheet kansoittavat myös monien muiden herätysliikejärjestöjen messuja.

Ei vain esikoislestadiolainen liike vaan Suomen ev.lut. kirkko on suurten ratkaisujen edessä. Rimpiläisen linja voisi ehkä vielä pelastaa kirkon yhtenäisyyden, jos se olisi yhä sovellettavissa uuteen tilanteeseen. Ja jos kirkon oppi ja tunnustus on normi, silloin kirkosta kuuluisi ensin lähteä monen muun kuin Raamatusta kiinni pitävän herätysliikeväen.

Nyt osa kirkon johtoa on keskittynyt huolehtimaan liberaalin median ja yleisen mielipiteen suosion säilyttämisestä. Sillä tiellä lepra syö opin ja tunnustuksen, mutta sanomasta tinkimisen kustannuksella saavutettu suosiokin on katoavaista. Joku konsultti oli jo varoittanut Helsingin seurakuntia siitä, että ihmiset pitävät tekopyhänä kirkkoa, joka vaikenee Jeesuksesta.

•Timo Junkkaala

Perusta  2 | 2016

Tässä numerossa etsitään tietä ulos siitä umpikujasta, johon perinteisellä virkakannalla olevat ovat kirkossa joutuneet. Erityisen hankalaksi tilanne on mennyt siellä, missä on kirjaimellisesti noudatettu piispainkokouksen äänestyspäätöstä, jolla tehtiin rangaistavaksi perinteisten messujen järjestäminen työvuoroja järjestämällä. Paikoin joukko kaikkein aktiivisimpia seurakuntalaisia on jäänyt pois jumalanpalveluksista.

Kun median tehtävä kuulemma on taustoittaa uutisia, tehdään se tässäkin vielä kerran. Käytännöllisesti katsoen kaikki edustivat kirkon historian ensimmäiset 1900 vuotta tätä ns. perinteitä virkakantaa eli sitä, että papin virka on miehen tehtävä. Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko eli kristikunnan enemmistö on yhä samalla kannalla. Kun naispappeus hyväksyttiin Suomen ev.lut. kirkossa hyväksyttiin samalla ponsi, jonka mukaan perinteinenkin näkemys on yhä hyväksyttävä kirkossa. Vuonna 2009 piispat ja muutamat järjestöjohtajat hyväksyivät yhdessä ns. tahdonilmaisun, joka vahvisti saman.

On outoa ja murheellista, että kirkko, joka pyrkii aktiivisesti rakentamaan ekumeenisia yhteyksiä myös niihin kirkkoihin, joilla on perinteinen virkakanta, ei pysty omalla kotikentällään järjestämään tilaa saman näkemyksen edustajille.

Tässä numerossa julkaistaan Turun arkkihiippakunnan dekaanin, dosentti Timo Tavastin luento, jossa hän pyrkii etsimään teologisia perusteita tilanteen ratkaisemiseksi. Hänen lähtökohtanaan on Lutherin ristin teologia ja apostoli Paavalin opetus ns. vahvoista ja heikoista. Tavastin mukaan meidän tilanteessamme ne, jotka eivät pidä naispappeutta Raamatun mukaisena käytäntönä, voitaisiin rinnastaa Paavalin ajan omantunnonarkoihin, ns. heikkoihin. Silloin oli kysymys siitä, tuliko kieltäytyä epäjumalille uhratun lihan syömisestä vai ei. Paavalin ohje oli, ettei niiden, jotka olivat omassatunnossaan vapaita, tullut pakottaa toisia toimimaan vastoin omaatuntoaan. Paavali siis edellytti, että vapaammalla kannalla olevat joustaisivat.

Meidän tilanteeseemme sovellettuna se tarkoittaisi, että jos jonkun omatunto on sidoksissa Uuden testamentin opetukseen myös virkakysymyksessä, häntä ei tulisi pakottaa toimimaan vastoin vakaumustaan. Tavast toteaa tämän, mutta näyttää lopussa kuitenkin kääntävän asian toisin päin. Kun hän näyttää edellyttävän, että ns. omantunnon arkojen tulee vastoin vakaumustaan tulla yhteiseen ehtoollispöytään, sille analogista olisi, että Paavalin olisikin sanonut: pakottakaa heidät toimimaan vastoin omaatuntoaan.

Kun sain Timo Tavastin artikkelin, kysyin voisiko hän harkita vielä tuota loppua, jotta ilmeinen ristiriita kirjoituksesta poistuisi. Hän ei kuitenkaan halunnut sitä tehdä, vaan pyysi, että kirjoittaisin oman kommenttini. Siksi siis tällainen poikkeuksellinen menettely, että lehti kommentoi kriittisesti artikkelia, jonka se julkaisee. Vaikka artikkelissa on muitakin kohtia, jotka poikkeavat tämän lehden julkaisijoiden näkemyksistä, haluamme julkaista sen, jotta keskustelu vaikeasta ja tärkeästä aiheesta jatkuisi. Apostolin opetus vahvoista ja heikoista voisi nimittäin tarjota sen teologisen avaimen, jolla vaikea ongelma voitaisiin ratkaista.

Julkaisemme myös joukon lyhyempiä kirjoituksia, joissa pyysimme kertomaan, mitä kirkossa pitäisi tapahtua, jotta myös perinteisellä virkakannalla olevilla olisi tilaa kirkossa ja he voisivat yhä kokea kirkon omakseen. Kaksi piispaa, yksi kirkkoherra, kaksi herätysliikejärjestöjen edustajaa ja yksi yliopistoteologi vastaavat kysymykseen.

Uskonpuhdistuksen juhlavuotta lähestyttäessä on hyvä lukea Lutheria. Virkakysymyksessä tunnetaan ehkä parhaiten ne lausunnot, joiden voi katsoa vanhentuneen sen myötä, kun naiset ovat saaneet koulutusta. Mutta Lutherilla oli muutakin sanottavaa aiheesta. ”Uudessa testamentissa Pyhä Henki on Paavalin välityksellä määrännyt, että naisten tulee olla vaiti seurakunnissa. Hänhän tiesi, että Jooel aikaisemmin oli sanonut, että Jumala vuodattaa Henkensä palvelijattarilleen. Seurakunnissa, joissa on saarnavirka, heidän tulee kuitenkin olla vaiti eikä saarnata. Muutoin he voivat laulaa, ylistää ja sanoa aamen ja kotona lukea, opettaa toisiaan, rohkaista, kehottaa ja tulkita kirjoituksia niin hyvin kuin suinkin osaavat.”

Luther oli siis sitä mieltä, että ”Pyhä Henki on määrännyt Paavalin välityksellä”. Uskonpuhdistaja sanoi myös, ettei ole hyvä toimia Raamattuun sidoksissa olevaa omaatuntoa vastaan. Voisiko siis niilläkin, jotka yhä näkevät tässä Lutherin tavoin, olla vielä tilaa kirkossa? Olkoot he sitten vaikka niitä heikkoja.

•Timo Junkkaala

Perusta 1 | 2016

Näky rautatieasemalla oli kuin jostakin sota-ajan dokumentista, kertoi Marja-Kaarina Marttila käynnistään Berliinissä lokakuussa. Paljon ihmisiä, joukossa pieniä lapsiakin, monenkirjavien nyssyköidensä ympäröiminä.

Isisille satojen tuhansien pako Eurooppaan on ollut paha pettymys, kertoo Lähi-idästä vastikään palannut Timo Keskitalo. Isis haluaa luoda kuvan, jossa kristillinen länsi on sodassa islamia vastaan. Mutta kun muslimitkin pakenevat turvaan kristillisenä pitämäänsä Eurooppaan, he viestivät aivan muuta. He sanovat, ettei Isis ole islamia, tai jos on, he eivät halua olla enää missään tekemisissä sellaisen islamin kanssa.

Kaikki viestit, jotka kertovat, että Eurooppa kohtelee tänne tulevia pakolaisia ystävällisesti, murentavat Isisin mahdollisuuksia. Kaikki torjunta sen sijaan toimii Isisin hyväksi. Jos leimaamme muslimit vihollisiksi, autamme Isisin unelmaa toteutumaan. Saksalainen luterilaisen papin tytär Angela Merkel on siis vaikeuttanut Isisin tavoitteiden toteutumista, mutta amerikkalainen miljardööri Donald Trump on Isisille mieleen. Hänen lausuntonsa, jonka mukaan Amerikkaan ei pitäisi päästää yhtään muslimia, kelpaavat sellaisenaan Isisin propagandaan. Isis pelaa pelolla, sanoo Timo Keskitalo. Heidän yllättävän nopea voittokulkunsaperustui siihen, että he olivat onnistuneet kylvämään pelkoa Irakin sotilaiden keskuuteen. Niinpä 50 000 miehen armeija pakeni Mosulista, kun muutaman sadan hengen Isis-taistelijoiden joukko lähestyi kaupunkia.

Isis haluaa levittää pelkoa Euroopassakin. Heinäkuussa 2015 he julistivat ”Me rakastamme kuolemaa enemmän kuin te rakastatte elämää”. On Isisin voitto, kun eurooppalaiset rajoittavat yhteiskunnallisia vapauksiaan. Pelko on saanut vallan, kun media luopuu sananvapaudesta, oikeuslaitos yhdenvertaisuuden periaatteesta ja koulu ja kirkko rististä. Media edistää Isisin asiaa, kun se myy pelolla. Jokainen pelkoviesti on ilmaista Isisin propagandaa. Pariisin tapahtumien jälkeen Isis julkaisi Koraanin Suurasta 59 kohdan, jossa puhutaan pelosta heidän sydämessään.

Berliinissä on käyty vahvoin asein taisteluun pelkoa vastaan. Marja-Kaarina Marttila kertoi, että Kolminaisuuden seurakunnan jumalanpalveluksessa kastettiin heidän siellä käydessään 17 Saksaan tullutta iranilaista ja afgaania. Kastettavilta ei kysytty ainoastaan niin kuin suomalaisessakin kastekaavassa muinoin ”Luovutko Perkeleestä ja kaikista hänen teoistaan” vaan myös ”Luovutko islamista”. Seuraavalle kastekurssille ilmoittautui sata ihmistä.

Lähetyshistoriaan kirjoitetaan uusia lehtiä. Kristillisillä kirkoilla ja lähetystyöllä on ollut hyvin rajoitetut mahdollisuudet toimia monissa islaminuskoisissa maissa ja nyt Isisin vainot ovat entisestään tyhjentäneet Lähi-itää kristityistä. Mutta suljettujen maiden muslimeja tulee nyt suurin joukoin Eurooppaan ja heillä on täällä mahdollisuus kuulla evankeliumi Jeesuksesta. Paikoin on Suomessakin tapahtunut niin, että jumalanpalveluksiin on tullut enemmän irakilaisia kuin suomalaisia. Nyt tarvitaan ystävällisyyttä, rohkeutta – ja tulkkeja, jotta tämä historiallinen tilaisuus kyetään hoitamaan.

”Haastan meidät kaikki ottamaan kontaktia kotimme lähellä asuviin tai työpaikkamme maahanmuuttajiin”, sanoo Marja-Kaarina Marttila, joka johtaa Raamattuopiston maahanmuuttajalinjaa ja jonka tytär on vapaaehtoistyössä Berliinissä.

Pakolaisia ja pakolaispolitiikkaa on varsinkin sosiaalisessa mediassa arvosteltu kovin sanoin. On sanottu, että tänne tullaan vain paremman elämän toivossa. Tulijoissa on tietysti monenlaista väkeä, mutta on hyvä muistaa, että niin lähtivät suomalaisetkin sadoin tuhansin 1900-luvun alussa valtameren taakse ja 1960-luvulla Pohjanlahden yli. Ja oli nyt syy tuloon mikä tahansa, jokainen tulija on Jumalan luoma ja Kristuksen lunastama, jolla on oikeus kuulla evankeliumi. Raamatun opetus on selvä: Kohdelkaa maahanne tulevia pakolaisia samalla tavoin kuin omaa kansaanne.

Iranilainen nainen Berliinin Kolminaisuuden seurakunnassa sanoi kasteella käymisen mahdollisesti vaarantavan turvapaikkaprosessin suotuisan etenemisen. Mutta hän sanoi, ettei voinut siirtää enää asiaa. ”Kävi miten kävi, olen Jumalan oma”, hän totesi, ja toisti Jeesuksen sanat: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät kykene tappamaan sielua” (Mt 10:28).

• Timo Junkkaala

Perusta 6 | 2015

Maallistuminen on puhuttanut kristittyjä ja teologian ammattilaisia jo vuosikymmenien ajan. Käytännön syitä lienee kaksi. Ensinnäkin oma kokemus kirkkojen tyhjentymisestä ja arjessa kohtaamiemme ihmisten penseydestä todistaa sekularisaatiosta. Toiseksi julkisen keskustelun melko avoin kristinuskon vastaisuus tukee yleiskäsitystä. Ja miksei tätä kuvaa voisi täydentää kirkosta eroamisen kasvulla.

Sekularisaation tutkijat ovat panneet merkille, että yleinen käsitys maallistumisesta on kaikista näyttävistä esimerkeistä huolimatta hieman virheellinen. On tietenkin totta, että julkinen tila tyhjenee vähitellen kristinuskosta. Tätä muutosta selittävät syyt ovat kuitenkin usein tuulesta temmattuja. Niitä ohjaa, kuten Olli-Pekka Vainio tässä numerossa arvioitavassa kirjassaan toteaa, valistuksen ”kertomus”. Sehän on aina korostanut uskon ja järjen taistelua sekä kuvitelmaa siitä, että ihmiskunta kehittyy vähitellen kohti terveen tieteellisen materialismin ohjaamaa humanismia.

Charles Taylorin mukaan yhteiskuntamme eivät ole uskonnottomia, kaukana siitä. Perinteisen uskonnollisuuden ohella ”uskonnollisia” suuntauksia ovat valistuksen järkiuskonto (joka korostaa ihmisen asemaa itsenäisenä moraalisena subjektina), mysteerinomainen uskonnollisuus (New Age) ja lopulta subjektin täysi syrjäyttäminen, dekonstruktio (nihilismi). Näiden suuntien avulla nykyihmiset hakevat elämäänsä kaiken selittävää ”täyteyden” kokemusta.

Kirkot ovat myös tehneet ilmeisiä virheitä yrittäessään ratkaista sekularismi-kiistaa. Suomessakin tunnetaan hyvin Harvey Coxin vanha vaihtoehto (kirjassa Secular City). Cox väitti valistuksen kertomuksen voittavan. Siksi kirkko säilyy vain mukautumalla. Opit tulee vaihtaa sisäisen kasvun ja ihmisen itsensä toteuttamisen ohjelmiksi. Meillä tämä aate elää pulskasti uuskantilaisen eettisen uskontulkinnan perinteessä. Coxin tulkinta vain oli väärä.

Toinen mukautumisprosessi näyttää olevan menossa ekoteologian ja mysteeriuskontojen alueella. Osa kirkon jäsenistä ja teologeista pyrkii sijoittamaan luontomystiikkaa kirkon sanoman ytimeen. Toiset taas ovat valmiita omaksumaan uskonnollisia piirteitä muilta suurilta uskonnoilta, etenkin buddhalaisuudesta. Tätä muutosta todella tapahtuu, katsokaa vaikka mindfulnessin voittokulkua.

Ei liene yllättävää, että jälkiluterilaisessa Suomessa myös nihilistinen suuntaus on toisinaan noussut keskustelun kärkipaikoille. Sitä markkinoidaan kulttuurikristillisyytenä, jonka mukaan uskonnossa ei ole rationaalista elementtiä ensinkään. Jäljelle jää vain hiljaisuus.

Meidän tulisi kuunnella sekularismin tutkijoita tarkemmin. He ovat yrittäneet kertoa, että tuollaiset reagoimisen tavat ovat virheellisiä. Juuri ne toteuttavat kirkoissa jälkikristillisyyttä, vaikka sitä ei kutsuttaisikaan sekularisaatioksi. Se on lähinnä vääristynyttä sakralisaatiota.

Mutta pitäisikö terminologiakin kokonaan vaihtaa? Ilmeisesti pitäisi. Brittiläiset tutkijat ovat puhuneet sekularisaation sijasta ”kristinuskon purkamisesta” (de-Christianization). Jälkikristillisyys ei ole sitä, että pyhän ”kokemus” tai sakraalin tunne häviäisivät yhteiskunnasta. Ne vain siirtyvät eri kohtaan ja muuttavat luonnettaan. Ne irtautuvat sekä Kolmiyhteisestä Jumalasta, että lain ja evankeliumin dynamiikasta. Jälkikristillinen ihminen pitää pyhänä rajatonta itsensätoteuttamista. Hän uskoo itsensäkehittämiseen kuin taivaalliseen ääneen.

Jälkikristillisen ”uskonnollisuuden” keskeisin piirre näyttää olevan se, että ihmisestä itsestään tulee pyhän kokemisen keskipiste. Tällaisen ajattelun ydintä ei ole vaikea sijoittaa. Se merkitsee paluuta lankeemuksen alkuperäiseen tilanteeseen. Ihminen haluaa jumalallistaa itsensä tavalla tai toisella – Jumalan voi puolestaan asettaa vastuuseen kaikesta negatiivisesta, mitä maailmasta löytyy.

•Timo Eskola