Perusta 6 | 2015

Maallistuminen on puhuttanut kristittyjä ja teologian ammattilaisia jo vuosikymmenien ajan. Käytännön syitä lienee kaksi. Ensinnäkin oma kokemus kirkkojen tyhjentymisestä ja arjessa kohtaamiemme ihmisten penseydestä todistaa sekularisaatiosta. Toiseksi julkisen keskustelun melko avoin kristinuskon vastaisuus tukee yleiskäsitystä. Ja miksei tätä kuvaa voisi täydentää kirkosta eroamisen kasvulla.

Sekularisaation tutkijat ovat panneet merkille, että yleinen käsitys maallistumisesta on kaikista näyttävistä esimerkeistä huolimatta hieman virheellinen. On tietenkin totta, että julkinen tila tyhjenee vähitellen kristinuskosta. Tätä muutosta selittävät syyt ovat kuitenkin usein tuulesta temmattuja. Niitä ohjaa, kuten Olli-Pekka Vainio tässä numerossa arvioitavassa kirjassaan toteaa, valistuksen ”kertomus”. Sehän on aina korostanut uskon ja järjen taistelua sekä kuvitelmaa siitä, että ihmiskunta kehittyy vähitellen kohti terveen tieteellisen materialismin ohjaamaa humanismia.

Charles Taylorin mukaan yhteiskuntamme eivät ole uskonnottomia, kaukana siitä. Perinteisen uskonnollisuuden ohella ”uskonnollisia” suuntauksia ovat valistuksen järkiuskonto (joka korostaa ihmisen asemaa itsenäisenä moraalisena subjektina), mysteerinomainen uskonnollisuus (New Age) ja lopulta subjektin täysi syrjäyttäminen, dekonstruktio (nihilismi). Näiden suuntien avulla nykyihmiset hakevat elämäänsä kaiken selittävää ”täyteyden” kokemusta.

Kirkot ovat myös tehneet ilmeisiä virheitä yrittäessään ratkaista sekularismi-kiistaa. Suomessakin tunnetaan hyvin Harvey Coxin vanha vaihtoehto (kirjassa Secular City). Cox väitti valistuksen kertomuksen voittavan. Siksi kirkko säilyy vain mukautumalla. Opit tulee vaihtaa sisäisen kasvun ja ihmisen itsensä toteuttamisen ohjelmiksi. Meillä tämä aate elää pulskasti uuskantilaisen eettisen uskontulkinnan perinteessä. Coxin tulkinta vain oli väärä.

Toinen mukautumisprosessi näyttää olevan menossa ekoteologian ja mysteeriuskontojen alueella. Osa kirkon jäsenistä ja teologeista pyrkii sijoittamaan luontomystiikkaa kirkon sanoman ytimeen. Toiset taas ovat valmiita omaksumaan uskonnollisia piirteitä muilta suurilta uskonnoilta, etenkin buddhalaisuudesta. Tätä muutosta todella tapahtuu, katsokaa vaikka mindfulnessin voittokulkua.

Ei liene yllättävää, että jälkiluterilaisessa Suomessa myös nihilistinen suuntaus on toisinaan noussut keskustelun kärkipaikoille. Sitä markkinoidaan kulttuurikristillisyytenä, jonka mukaan uskonnossa ei ole rationaalista elementtiä ensinkään. Jäljelle jää vain hiljaisuus.

Meidän tulisi kuunnella sekularismin tutkijoita tarkemmin. He ovat yrittäneet kertoa, että tuollaiset reagoimisen tavat ovat virheellisiä. Juuri ne toteuttavat kirkoissa jälkikristillisyyttä, vaikka sitä ei kutsuttaisikaan sekularisaatioksi. Se on lähinnä vääristynyttä sakralisaatiota.

Mutta pitäisikö terminologiakin kokonaan vaihtaa? Ilmeisesti pitäisi. Brittiläiset tutkijat ovat puhuneet sekularisaation sijasta ”kristinuskon purkamisesta” (de-Christianization). Jälkikristillisyys ei ole sitä, että pyhän ”kokemus” tai sakraalin tunne häviäisivät yhteiskunnasta. Ne vain siirtyvät eri kohtaan ja muuttavat luonnettaan. Ne irtautuvat sekä Kolmiyhteisestä Jumalasta, että lain ja evankeliumin dynamiikasta. Jälkikristillinen ihminen pitää pyhänä rajatonta itsensätoteuttamista. Hän uskoo itsensäkehittämiseen kuin taivaalliseen ääneen.

Jälkikristillisen ”uskonnollisuuden” keskeisin piirre näyttää olevan se, että ihmisestä itsestään tulee pyhän kokemisen keskipiste. Tällaisen ajattelun ydintä ei ole vaikea sijoittaa. Se merkitsee paluuta lankeemuksen alkuperäiseen tilanteeseen. Ihminen haluaa jumalallistaa itsensä tavalla tai toisella – Jumalan voi puolestaan asettaa vastuuseen kaikesta negatiivisesta, mitä maailmasta löytyy.

•Timo Eskola

Pääkirjoitus 5 | 2015

”Elämme nyt aikoja, jolloin suomalaisillekin tarjotaan muukalaisuuden siunausta. Tarvitsemme muistutusta siitä, että väkivallan vastakohta ei ole väkivallattomuus vaan vieraanvaraisuus. Ja parasta mitä vieraalle voi antaa, on aika. Vastalahjaksi saamme ainakin itsellemme nauramisen kykyä, pinnallisen ystävyyden sijasta sielujen sympatiaa ja luottamusta Jumalaan, joka pelastaa kulttuurisesta ymmärtämättömyydestä johtuvien virheidemme seurauksilta.”

Näin kirjoitti Pekka Mäkipää Kylväjä-lehdessä 8–9/2015. Eräs työtoveri kertoi jokin aika sitten, kuinka eräs maahanmuuttaja oli kutsunut hänet kotiinsa ja esitellyt läheisilleen suomalaisena ystävänä, vaikka he olivat sitä ennen vain muutaman kerran hiukan jutelleet junassa. Nyt on helppo saada ystäviä ja kokea muukalaisuuden siunaus.

Tämän kirjoituksen otsikko on pakistanilaisen Nabeel Qureshin juuri suomeksi ilmestyneestä kirjasta Etsin Allahia, löysin Jeesuksen. Onneksi Nabeel Qureshi lopulta kohtasi erään, joka välitti hänestä. Muutenhan tätä kirjaa ei koskaan olisi kirjoitettu eikä siihen johtaneita tapahtumia olisi tapahtunut.

Tässä numerossa puhutaan islamista. Suomeen tulee koko ajan muitakin, myös kristittyjä. Kyrkpressen kertoi syyskuussa, että Iranista tulleista joka toinen kertoi pakonsa syyksi, että kristittyjä vainotaan heidän kotimaassaan. Juuri nyt islam on kuitenkin erityisen ajankohtainen, kun maahanmuuttajia saapuu ennätysmäärä Irakista, Syyriasta ja Afganistanista. Suomi on muun Euroopan kanssa ihmeissään.

Kristityt islamtuntijat käsittelevät tässä lehdessä mm. sitä monia askarruttavaa kysymystä, miksi islamiin liittyy niin paljon väkivaltaa. Pohditaan myös sitä, millaisia ovat olleet kristittyjen erilaiset asennoitumiset islamiin. Entä mitä voisimme Uuden testamentin pohjalta päätellä siitä, mitä Jeesus ajattelee islamista? Puheenvuoron saa myös Suomessa asuva islamilaisyhteisön johtaja, täkäläinen imaami, ja pari islamilaisessa maassa parhaillaan työskentelevää suomalaista.

Omat lähtökohdat ja ennakkoluulot on hyvä tiedostaa. Kristittyjen suhtautumisessa islamiin on ollut suuria eroja. Joidenkin mukaan islam on kristinuskon kanssa yhteisestä abrahamilaisesta taustasta nouseva jalo uskonto, jonka Allah on sama kuin kristinuskon Jumala. Toisten mukaan kyseessä on kristinuskosta poikennut lahko, jossa Muhammedin näyt yhdistyvät väärinymmärrettyyn kristinuskoon ja juutalaisuuteen. Erityisesti väkivaltaisuuden tähden islamia on pidetty myös antikristillisenä liikkeenä, jonka tarkoitus on tuhota kristinusko.

Mutta väkivallan vastakohta on siis vieraanvaraisuus. Hämmennys ja pelot on syytä kääntää välittämiseksi. Paras tie maahanmuuttajien kotouttamisessa on ystävällisyys. Raamatun malli on selvä. Muukalaisia tulee kohdella samalla tavalla kuin omia kansalaisia. Aivan erityisesti tulee auttaa kaikkia hädässä ja avun tarpeessa olevia. Antaessaan saa.

Nabeel Qureshin kanssa moni muukin odottaa välittämistä. Kun kyräily vaihdetaan ystävällisyyteen, saadaan itsekin muukalaisuuden mukana tuleva siunaus. Ja silloin myös sanoma Kristuksesta, syntien sovituksesta ja kuoleman voittamisesta voi tulla kuulluksi ja vastaanotetuksi.

Sinä päivänä, kun kirjoitin tätä, oli Päivän tunnussanassa profeetta Sakarjan sana: Monet kansat liittyvät Herraan, ja niistäkin tulee hänen kansaansa (Sak. 2:15).

• Timo Junkkaala

Pääkirjoitus 4 | 2015

Uskontojen vaikea kohtaaminen tässä globaalissa maailmassamme on kuluneenkin talven aikana synnyttänyt tai syventänyt monia konflikteja eri maissa. Näkyvimpiin tapahtumiin liittyy väkivaltaa ja suoranaista terroria. Näiden otsikoiden varjoon jää toinen, aivan eri suunnassa kulkeva keskustelu, jossa pohditaan uskontojen erityislaatuisuutta ja mahdollista yhtenäisyyttä. Poliittisen keskustelun ohella onkin syytä paneutua myös ajankohtaiseen uskontokeskusteluun: onko meillä periaatteessa sama Jumala toisten uskontojen kanssa?

Aihe nousi suorastaan provokatorisesti esille kevään Kirkkopäivien paneelissa. Uskontopaneelin osallistujista suuri osa julisti läheistä yhteyttä islamin ja jopa hindulaisuuden kanssa. Rajat uskontojen väliltä tuntuivat hävinneen. Kirkon korkeinta johtoa myöten viesti oli yksiselitteinen: meillä on sama Jumala kuin toisilla. Siksi ainoa mielekäs tavoite on rauhanomainen rinnakkaiselo.

Syyt tällaiseen uskontopluralismiin ovat Perustan lukijoille ilmeisesti varsin selviä. Keskeinen peruste uskontorajojen poistamiseen löytyy kristinuskon sisällöllisestä hajoamisesta. Vaikka olemme viime vuosina tottuneet enemmän keskusteluun arvoliberalismista, myös oppiliberalismilla on Suomessa pitkä historia. Teologinen radikalismi, niin kutsuttu järkeisusko, on riisunut kristinuskosta ja Raamatusta pois järkeä loukkaavia opetuksia, kuten synnin ja armon sekä Kristuksen sovituskuoleman syntien edestä. Kristinuskon ainutlaatuisuus on alkanut hälvetä.

Vaikka tuntuu suorastaan hieman banaalilta kirjoittaa tämä sama huomio vuodesta toiseen esille, se on tilannekuvauksena epäämätön. Saman kaltaisia näkökulmia ovat nostaneet keskusteluun esimerkiksi Milbank ystävineen Britanniassa, kirjoittajat Evansista Carsoniin Yhdysvalloissa ja luterilaisuudesta paenneet teologit katolilaisella First Things -sivustolla internetissä.

Suomessa näistä väitteistä on kiistelty kyllästymiseen asti. Ne ovat perinteisesti lähteneet raamatuntutkijoiden eli eksegeettien kynästä, vaikka tilanne nyt onkin muuttunut. Raamattu on kadonnut, ja tutkijat ovat lisäksi usein luopuneet Jeesuksen jumaluudesta ja kolminaisuusopista. Etenkin teologian opiskelijoille tällaiset keskustelut ovat perin tuttuja opiskeluajoilta ja pakollisista oppikirjoista. Ei ihme, että käsitys kristinuskosta pelastususkontona vähitellen katoaa.

Nykyinen keskustelu on toisenlainen. Sitä käyvät uskontojen tuntijat, lähetysteologit ja jopa eräät kirkkkomme piispat. Vaikka raamatuntutkijoihin ei enää viitata, uudet keskustelijat näyttävät tekevän vanhoista väitteistä uusia johtopäätöksiä. Jos Raamattu ei ole enää ratkaiseva, kristinuskolla ei ole ehdottomia oppeja. Jeesuksen ainutlaatuisuus ei heidän mielestään erota kristinuskoa muista uskonnoista. Toisaalta kolminaisuusopista luopuminen johtaa uuteen käsitykseen uskontojen samankaltaisuudesta.

Mutta eihän meillä ole sama Jumala. Kysykää muslimeilta. He eivät missään nimessä hyväksy Kristuksen jumaluutta eivätkä kolminaisuusoppia. Hindujen jälleensyntymisketjua valvovaan tuhatpäiseen jumalpanteoniin ei Raamatun näkemystä kannata edes alkaa verrata. Hölmöä mikä hölmöä. Uskontojen samasta jumaluudesta puhuvat ihmiset eivät ole kristillisiä teologeja, vaan uskontonsa romuttaneita fatalistisia materialisteja. Heille uskonnot näyttävät saman kaltaisilta, koska millään uskonnolla tai jumaluudella ei perimmältään ole sisältöä, substanssia.

Uskontokeskustelun suurin ongelma on siinä, että taju uskonnosta on kadonnut. Elämme samanlaisessa kriisissä kuin tanskalaiset pilakuvakohun aikaan. Länsimaiset keskustelijat kuvittelevat, että uskonnot ovat vain osa kulttuuria, täynnä vaihtuvia mielipiteitä. Siksi valistuneet uskontokriitikot esiintyvät uskontojen yläpuolella hääräävinä oppimestareina, jotka pitävät tehtävänään jännitteiden ratkaisemista kaiken suhteellisuuden paljastamisella. Ja samasta syystä he puskevat kerta toisensa jälkeen päänsä seinään – nyt myös sakastin ovipieleen.

Miksi tämä kiista sitten on tärkeä? Toiset uskonnot eivät pelasta. Raamatun mukaan ne ovat pelkkiä ihmisoppeja, jotka eivät voi vapauttaa ketään synnin vallasta. Pyhän Jumalan edessä ihmisiä odottaa vain tuomio – ellei evankeliumi pääse tuomaan vapautusta. Kristuksen kirkko ei häpeä Vapahtajaa. Sen sijaan tosi kirkko julistaa Herran sovintokuolemaa, kunnes hän tulee.

Yhden uskonnon kohdalla kysymys siitä, onko meillä sama Jumala, on kuitenkin aiheellinen. Juutalaisen uskonnon Jahve on Jeesuksen Kristuksen Isä. Siksi tässä numerossa käsitellään messiaanista juutalaisuutta, sitä juutalaisuutta, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, vanhan liiton Messiaaksi. Olennaisena vedenjakajana on Jeesuksen lause: Jolla ei ole Poikaa, ei ole myöskään Isää.

• Timo Eskola

Pääkirjoitus 3 | 2015

Tuomo Mannermaan kuolinilmoituksessa oli kahdella kielellä lause In ipsa fide Christus adest, Itse uskossa Kristus on läsnä. Teksti osuu asian ytimeen. Tuosta lauseesta, joka oli Mannermaan pääteokseksi muodostuneen kirjan nimi, tuli hänen teologisen työnsä tunnus.

Tuomo Mannermaa toimi koko työuransa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, ensin Osmo Tiililän ja Seppo A. Teinosen assistenttina, sitten apulaisprofessorina ja vt. professorina sekä vuodesta 1980 ekumeniikan professorina. Osmo Tiililän ehdotuksesta Mannermaa valitsi väitöskirjansa aiheeksi 1900-luvun huomattavimpiin roomalaiskatolisiin teologeihin kuuluneen Karl Rahnerin teologian. Siunauspuheessa, josta julkaisemme tässä lehdessä pääosan, Eero Huovinen totesi, että Mannermaa käsitteli väitöskirjassaan kysymystä, miten kristillinen usko syntyy. Ensimmäisestä kirjasta alkaen Mannermaan teologisen työskentelyn perusteema oli Huovisen mukaan luonnon ja armon, maallisen ja hengellisen, ihmisen rakkauden ja Jumalan rakkauden suhde, jota Huovinen kutsui teologianhistorian perustavimmaksi kysymykseksi.

Mannermaa ei julkaissut kovin paljon, mutta hänen kaikki kirjansa olivat tärkeitä. Useat opiskelijasukupolvet ovat opiskelleet dogmihistoriaa vuonna 1975 ilmestyneen Kristillisen opin vaiheet -kirjan kanssa. Lutherin uskonmaailmaan johdattava kirja Kaksi rakkautta (1983) on yhtä aikaa syvästi teologinen ja hengellisesti hoitava. Se on yksi parhaista kristillisistä kirjoista, joita suomalainen teologia on tuottanut. Pieni kirja Jumalasta (1995) on ns. tavallisille lukijoille tarkoitettu hartauskirja, mutta sekään ei ole vailla vahvoja teologisia ansioita.

Vahvimman jäljen Mannermaa jätti kirjallaan In ipsa fide Christus adest (1979). Se perustui esitelmään, jonka hän piti 1977 Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käydyissä ekumeenisissa keskusteluissa Kiovassa. Mannermaa haki Lutherin vanhurskauttamisopista yhtymäkohtaa ortodoksisen kirkon jumalallistumisoppiin. Mannermaan mukaan Luther ei erota toisistaan Kristuksen persoonaa ja työtä. Jumala ei anna pelkästään lahjojaan vaan itsensä. Kristuksessa yhdistyvät Jumalan armo (favor) ja lahja (donum). Kristologia ja vanhurskauttamisoppi kuuluvat yhteen. Kristus on meidän vanhurskautemme. Vanhurskauttamisessa ihminen uskossa omistaa Kristuksen. Mannermaa perusti näkemyksensä pääasiassa Lutherin Galatalaiskirjeen selitykseen.

Tämän näkökohdan on nähty luovan sillan ns. forenssisen ja efektiivisen vanhurskauttamiskäsityksen välille ja toimivan siksi ekumeenisestikin yhdistävänä. Mannermaan näkemyksellä oli oma vaikutuksensa Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon välisissä neuvotteluissa, jotka johtivat Yhteiseen vanhurskauttamisjulistukseen. Kun uskossa läsnä oleva Kristus on sekä syntien anteeksiantamus että uskoa ja elämää uudistava lahja, tämän näkemyksen on katsottu luovan sillan perinteisissä vastakkainasetteluissa.

Mannermaan teologiaan on kohdistunut myös kritiikkiä. Hänen näkemyksensä, jonka mukaan Lutherin ja luterilaisten tunnustuskirjojen vanhurskauttamisopin välillä on ristiriita, ei ole saanut jakamatonta hyväksyntää. Selvitettäväksi on jäänyt, voidaanko luterilaisen uskonpuhdistuksen ytimessä oleva luettu eli forenssinen vanhurskauttaminen yhdistää näkemykseen, jossa uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se vanhurskaus, jonka tähden Jumala lukee ihmisen vanhurskaaksi. Onko ”Kristus meissä” siis vanhurskauttamisen edellytys vai sen seuraus?

Kysymyksiä on myös herättänyt Mannermaan sinänsä hieno uskon ja rakkauden teologia. Epäselväksi on jäänyt, miten jotkut Mannermaahan vedoten ovat uskon ja rakkauden erottelun perusteella tehneet tyhjäksi selvän Jumalan sanan. Jotakin on vialla, kun ns. luonnollista lakia opetetaan tavalla, joka turhentaa kirjoitetun lain ja koko erityisen kristillisen etiikan.

Vaikka Mannermaan ja hänen oppilaittensa näkemykset herättävät aiheellisia kysymyksiä, selvää kuitenkin on, että Mannermaa jää historiaan yhtenä kaikkein merkittävimmistä suomalaisista teologeista. Hautajaisten vaikuttavimpiin kohtiin kuului se, kun iso joukko Mannermaan oppilaita, joukossa pari piispaakin, kokoontui arkun ääreen jättämään tervehdyksensä. Teologia oli Mannermaalle Jumalan salaisuuksien ihmettelyä. ”Tutkijankammio ja kirkkosali kuuluivat molemmat hänen sydämensä maailmaan. Teologia ei ole vain pään työtä, vaan myös sydämen tutkistelua”, totesi Huovinen.

Samassa yhteydessä, missä Luther puhuu uskossa läsnä olevasta Kristuksesta, hän sanoo myös, että usko omistaa Kristuksen ”pimeydessä”. ”Missä vain todellinen sydämen luottamus on olemassa, siellä on Kristus läsnä itse tuossa pimeydessä ja uskossa.” Siitä, asuuko Kristus ihmisessä, ei voida vakuuttua sydämen tuntemuksia tarkkailemalla. Oikean vastauksen antaa vain Jumalan sana. Kristus on meissä, kun uskomme Jumalan sanan lupaukset hänestä.

• Timo Junkkaala

Pääkirjoitus 2 | 2015

Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä tammikuussa professori Craig A. Evans valotti kuulijoille Yhdysvalloissa käytävää kiistaa Raamatusta ja teologiasta. Evans on tullut kuuluisaksi esimerkiksi siitä, että hän on käynyt lukuisia julkisia debatteja kohua herättäneen tutkijan Bart Ehrmanin kanssa niin televisiossa kuin luentosaleissa. Ehrman esittää kirjoissaan, että meillä ei ole enää oikeaa kuvaa kristinuskon alkuvaiheista. Hän väittää tekstien olevan vääristeltyjä ja todellisen historian näyttävän aivan muulta kuin läntisen kristikunnan oppi antaisi ymmärtää.

Ehrmanin mukaan ensimmäinen kristikunta oli täynnä keskenään kilpailevia ryhmiä, joista jokainen kuvitteli olevansa oikeaoppinen. Hän ei puhu edes yhdestä kristinuskosta, vaan käyttää monikkoa ”kristinuskot”. Nykyisellä kristinuskon muodolla, olipa se katolinen tai protestanttinen, ei siten ole Ehrmanin mielestä erityistä perustetta opilleen.

Tällaiset väitteet ovat suomalaisille tuttuja professori Heikki Räisäsen teeseistä. Hän on esitellyt niitä Suomessa vuosikymmenten ajan. Opillista yhtenäisyyttä ei kummankaan mielestä ole koskaan ollut. On vain hajaannus, jota tutkijat kuvittelevat voivansa todentaa varhaisten tekstien avulla. Se ei tosin onnistu aivan helposti. Molempien väkevimmät perusteet löytyvät gnostilaisuudesta, joka todella näyttää aivan erilaiselta kuin lännen ”paavalilainen” kristinusko. Tilanteessa on vain yksi ongelma: gnostilaisuus on sata vuotta myöhäisempi ilmiö kuin varhainen kristinusko.

Näiden tutkijoiden mukaan mistään ei löydy varmuutta sille, että kristinusko olisi Jumalan Pojan syntiuhriin ja kuolleista herättämiseen perustuva pelastususkonto. Aidon kristityn ei tarvitse uskoa Jeesuksen jumaluuteen tai ikuiseen elämään. Koska oikeaa oppia ei ole, ei voi puhua harhaopistakaan.

Teologian kokonaisuutta ajatellen väitteet eivät jää tähän. Nämä tutkijat määrittelevät kaikki opinkohdat perinteestä poiketen. Koska lankeemusta ei ole tapahtunut, syntiä ei maailmassa ole. Ja koska syntiä ei ole, ei tarvita myöskään sovitusta. Sitä tosin ei voisi ollakaan, koska Jeesusta ei pidetä neitseestä syntyneenä Jumalan Poikana, joka olisi kärsinyt syntien ansaitseman rangaistuksen. Tuomiota ei tarvitse pelätä, koska elämä päättyy lopullisesti kuolemaan.

Raamattukeskustelu on sekä Suomessa että Yhdysvalloissa päätynyt äärimmäiselle rajalle. Meillä löytyy kirkon sisältäkin monia teologeja, jotka ajattelevat samoin. Vaikka jotkut tuolla tavoin ajattelevat ihmiset nimittävät vielä itseään ”kulttuurikristityiksi” – uusi termi on mediassa otettu näyttävästi käyttöön tänä talvena – he eivät edusta kristinuskoa. Näemme nyt vastakkain kaksi erilaista uskontoa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suurin kriisi ei ole kirkosta eroaminen eikä homoliikkeen painostus epäraamatullisen avioliittokäsityksen läpi ajamiseksi kirkossa. Kirkon suurin kriisi on siinä, että kirkko itse muuttuu pakanalliseksi. Jälkikristillisyyden paineissa osa teologeista – jopa kirkon johdossa – omaksuu ”kulttuurikristityn” identiteetin. Sitä ei paljasteta harhaopiksi eikä sitä vastusteta Kristuksen armolliseen evankeliumiin vedoten, vaan se hyväksytään hiljaisella tyytyväisyydellä. Elävälle kirkolle tämä on kuolemanvakava asia.

• Timo Eskola

Pääkirjoitus 1 | 2015

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa puuhataan viiden papin erottamista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta. Ennen kuin tämä lehti ilmestyy, asia saattaa olla jo tapahtunut. Tilanne on ainutlaatuinen. Pappisvirasta erottaminen on kaiken kaikkiaan harvinaista. Tällaista joukkoerottamista ei liene koskaan aiemmin tapahtunut.

Sen jälkeen kun Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli oli erottanut ensin Matti Väisäsen ja sitten Risto Soramiehen ja Oulun kapituli Juhana Pohjolan, oli selvää, että sama jatkuu Turussakin. Kirkkojärjestyksen kannalta on ymmärrettävää, että kun Luther-säätiö vihki itselleen piispan ja pappeja omin luvin ja järjestäytyi hiippakunnaksi seurakuntineen, se teki itse mahdottomaksi, että se voisi jatkaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Mutta hämmentävää on, että nyt erotetaan niitä, jotka pitäytyvät kirkon perusteisiin, Jumalan sanaan ja tunnustukseen, mutta papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan.

Toinen kummallisuus on siinä, että kirkko vaikeuttaa niidenkin perinteisellä virkakannalla olevien toimintaa, jotka haluaisivat pysyä kirkossa. Kirkolliskokouksen päätöstä, jolla taattiin perinteisellä kannalla oleville toimintavapaus kirkossa, rikotaan koko ajan. Sen sijaan, että kirkossa pyrittäisiin antamaan tilaa niille seurakuntalaisille, jotka ovat virkakysymyksessä yhä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta, heitä ajetaan pois kirkon yhteydestä.

Tämän seurauksena Suomeen syntyy pian uusi luterilainen kirkko. Muutamia niitä on jo ennestään. Tähän tutuimpaan ja suurimpaan kuuluu yli neljä miljoonaa ihmistä. Harva edes tietää, että muitakin on. Pian uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923 syntyi kaksi, joiden nimet ovat nykyisin Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ja Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto. Kummassakin on yhä vain muutama seurakunta ja niissä jokunen sata jäsentä. Viime vuosikymmeninä on syntynyt muutama uusi paikallinen luterilainen seurakunta, jotka nekin ovat jääneet hyvin pieniksi.

Lähetyshiippakunnasta syntyvä uusi kirkko on jo syntyessään noita pienimpiä suurempi. Viidessätoista vuodessa on sen yhteyteen syntynyt noin 30 paikallista jumalanpalvelusyhteisöä. Jäseniä on yhteensä noin 1500. Tässä lehdessä selvitämme, mistä uudessa syntyvässä kirkossa on kysymys. Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies vastaa niihin kysymyksiin, jotka ihmisiä askarruttavat. Saamme mm. kuulla, miksi Helsingin silloinen piispa Eero Huovinen jäi ilman ehtoollista Luther-säätiön jumalanpalveluksessa keväällä 2004 ja miten Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nyt suhtaudutaan Lähetyshiippakunnan pappien kastamiin lapsiin.

Koska Lähetyshiippakunnasta on tulossa amerikkalaisen Missouri-synodin yhteistyökirkko, esittelemme lehdessä tuota monille vierasta synodia. Kyse on tunnustuksellisesta luterilaisesta kirkosta, joka ei kuulu Luterilaiseen maailmanliittoon. Aiemmin Missouri-synodiin on ollut yhteyksiä evankelisella liikkeellä ja Inkerin kirkolla. Otamme selvää, miltä kyseinen kirkko näiden kokemusten valossa näyttää.

Arkkipiispa Kari Mäkinen taisi syksyllä tahtomattaan edistää uuden kirkon asiaa. Kun eduskunta oli äänestyksessä hyväksynyt lakialoitteen samaa sukupuolta olevien avioliitosta ja arkkipiispa ilmaissut siitä ilonsa, reaktio oli voimakas. Ilma oli sakeana erilaisia adresseja, vetoomuksia ja kanteluita ja tuhannet protestoivat eroamalla kirkosta. Tässä lehdessä palautetaan mieleen, mitä arkkipiispa todella sanoi. Ja mikä on kirkon näkemys avioliitosta.

Kansankirkkoon pettyneille syntyy siis uusi vaihtoehto. Moni joutuu pohtimaan, onko syytä jäädä kansankirkkoon vai hakeutua uuteen. Kansankirkossa joutuu sietämään sen ongelmia, mutta on mahdollisuus myös tavoittaa evankeliumilla laajemmat joukot. Lähetyshiippakunnassa on tiivis uskovien yhteys mutta myös kaikkien pienten yhteisöjen vaarat.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan tosi kirkko on ”uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä”. Yhtäältä kirkon tuntomerkit ovat puhdas evankeliumi ja sen mukainen sakramenttien hoitaminen. Toisaalta todetaan, että tässä maailmassa joudutaan elämään tilanteessa, jossa teeskentelijät ja jumalattomat eivät vain elä seurakuntaan sekoittuneina vaan myös hoitavat kirkon virkoja. Tunnustuksessa torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsovat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. Elämme tässä jännitteessä. Yhtäältä tosi kirkko elää vain oikeasta evankeliumista ja sen mukaisesta sakramenttien toimittamisesta. Toisaalta täällä ajassa eletään aina sekalaisessa seurakunnassa.

Herätysliikejärjestöjen ratkaisu on pysyä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Syitä siihen on useita. Ensinnäkin Jeesuksen ja kirkon historian antama malli. Jeesus ja apostolit pysyivät synagogassa, kunnes heidät ajettiin sieltä pois. Luther halusi uudistaa kirkon eikä hajottaa sitä. Hän pysyi katolisessa kirkossa, kunnes hänet julistettiin kirkon kiroukseen. Herätysliikeväki oli 1800-luvullakin uskollista kirkkokansaa, vaikka sai sakkoja seurojen pitämisestä.

Toinen syy on siinä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perustus on yhä kunnossa. Arkkipiispan yksityiset mielipiteet eivät ole kirkon kanta. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa yhä sitä profeetallista ja apostolista oppia, joka on ilmaistu Vanhan ja Uuden testamentin pyhissä kirjoituksissa ja jonka oikeaa tulkintaa edustavat luterilaiset tunnustuskirjat. Sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen ovat vaurioituneet, mutta yhä on mahdollisuuksia julistaa ja toimia niin kuin Jumalan sanan mukaisesti oikeaksi kokee. Niiden ei tule jättää kirkkoa, jotka sitoutuvat kirkon perusteisiin. Myös avioliittokysymyksessä kirkon virallinen kanta on yhä Raamatun mukainen. Kaikissa kirkon päätöksissä todetaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.

Herätysliikejärjestöt pysyvät kirkossa myös siksi, että niillä on hyvät yhteydet satoihin paikallisiin seurakuntiin ja niiden tuhansiin jäseniin. Seurakuntia ja uskovia ihmisiä ei tule jättää. Herätysliikkeet ystävineen ovat itse asiassa hyvin olennainen osa kirkkoa. Useimmat herätysliikkeiden ystävistä ovat samalla paikallisseurakuntien aktiivisimpia jäseniä. Kirkkoamme on syystä kutsuttu herätysliikkeiden kirkoksi. Tilanne on ehkä muuttumassa, mutta meidän ei tule huonoja muutoksia omilla toimillamme edistää.

Yksi syy pysyä kirkossa on, että kansankirkolla on kaikkine puutteineenkin suuri merkitys. Tämä malli on avannut kirkolle ja sen seurakunnille suurenmoiset mahdollisuudet. Useimmat nuoret käyvät yhä rippikoulun ja mm. koulujen uskonnonopetus ja sotilaspapisto ovat osoituksia siitä, mitä hyvää lähes koko kansaa koskettanut kirkko on tuonut mukanaan. Ajat ovat kovassa muutoksessa, mutta meidän ei tule omilla ratkaisuillamme murentaa näitä rakenteita ja mahdollisuuksia.

Nykytilanteessa viestin tulee siis sisältää kolme kohtaa. Ensinnäkin: Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin. Kirkkoa ei tule jättää niiden käsiin, jotka eivät rakenna sitä Jumalan sanan varaan.

Toinen viesti on kirkon johdolle: Avatkaa nyt vihdoin perinteisellä virkakannalla oleville se mahdollisuus, jonka kirkolliskokous lupasi. Ellei virkasulkua pureta ja toimintamahdollisuuksia avata, kirkko menettää koko ajan yhä kasvavan joukon kaikkein sitoutuneimmista jäsenistään. Ei ole mitään järkeä työntää pois kirkosta niitä, jotka pitäytyvät kirkon apostoleilta perittyyn oppiin ja käytäntöön ja edustavat virkanäkemystä, joka yhä on kristikunnan enemmistön kanta.

Kirkon johto on jo liian kauan ampunut itseään jalkaan. Osa perinteisellä virkakannalla olevista teologian maistereista alkaa ajaa bussia tai löytää muuta tekemistä. Osa saa vihkimyksen muualta ja ryhtyy kokoamaan laumaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolelle. Molemmat vaihtoehdot tarkoittavat kirkon kannalta menetettyjä mahdollisuuksia. Sanotaan tosin, että kaikki rukoilevat bussikuskien kaahatessa ja nukkuvat pappien saarnatessa, mutta tosiasiassa teologin paikka on mieluummin saarnatuolissa eikä auton ratissa. Ja jokainen kirkon torjuma kutsumustietoinen teologi tarkoittaa potentiaalista kilpailevaa seurakunta, joka vie seurakunta-aktiiveja paikallisseurakunnista. Jos katsotaan, ettei yhteistyöstä kieltäytyviä voi vihkiä seurakuntavirkoihin, kaikkien etu olisi, jos he saisivat vihkimyksen kirkon sisäisiin herätysliikkeisiin.

Kolmas viesti kuuluu: On rakennettava sellaista toimintaa, jossa nekin, jotka eivät kansankirkon seurakunnissa saa hengellistä ravintoa, saavat kuulla Jumalan sanaa.

•Timo Junkkaala

PS. Tammikuun alussa pidettiin maamme suurin vuosittainen teologitapahtuma, Perustan teologiset opintopäivät. Tapahtuman antia julkaistaan Perustassa myöhemmin, mutta jo tässä lehdessä kerrotaan mm. maailmankuulun eksegeetin Craig A. Evansin annista. Nekin, jotka eivät päässeet paikalle, voivat saada hyvän kuvan hänen sanomastaan juuri ilmestyneestä kirjasta Jeesus-huijaus paljastuu.

Pääkirjoitus 6 | 2014

Näinä kirjamessujen jälkeisinä aikoina on hyvä katsahtaa hieman menneisyyteen ja miettiä, mitä historia voi opettaa meille kirkon todellisuudesta. Erinomaisena oppaana tässä toimii Stephen Greenblattin elämänkertateos Shakespeare (Otava) jo muutamien vuosien takaa. Kirja poikkeaa kymmenistä muista Shakespeare-kirjoista siinä, että se pyrkii asettamaan kirjailijan kontekstiinsa ja etsii ympäristöstä perusteita näytelmien aiheistolle.

Erityisen mielenkiintoista on Greenblattin pyrkimys avata Englannin kirkkohistorian näkymiä yhteiskunnallisen tilanteen takana. Shakespearen elämä si- joittuu Englannin uskonpuhdistuksen vahvoihin vuosiin. Henrik VIII:n jälkeen katoliset ja protestanttiset vaiheet vaih- telivat ja vihanpito oli hirvittävää. Vääräuskoisia teloitettiin puolin ja toisin sadoittain – lähinnä poliittis-uskonnollisin syin.

Greenblatt kiinnittää huomiota kolmeen piirteeseen: pyhiin esineisiin, messuun ja kiirastuleen. Ensinnäkin henkilökohtaisen uskonharjoituksen tasolla katolisen ajan ihmiset olivat tottuneet krusifikseihin, rukousnauhoihin ja Marian rukoilemiseen. Protestantit kielsivät nämä ja johdattivat ihmiset uskomaan vain Vapahtajaan – Saksan uskonpuhdistuksen tavoin – ilman muita välineitä. Toinen muutos oli katolisen messun kieltäminen. Avainkohtina olivat messu-uhri ja ehtoollisaineiden muuttumisen oppi. Alttaritauluja revittiin alas ja kuvien päälle maalattiin valkea seinä. Alttarit vaihdettiin pöydiksi. Liturgian korvasi The Book of Common Prayer.

Uskonnollista perhe-elämää puolestaan muutti eniten kiirastuliopin hylkääminen. Tämä vaikutti toisaalta pappien rippituolikäytäntöön ja hyvitysteko
jen määräämiseen. Toisaalta uusi näkemys muutti suhtautumista hautajaisiin
ja kuolleen kohtaloon. Messut kuolleiden puolesta kiellettiin. Enää ei opetettu, että omaiset voisivat lyhentää vainajan tuskan aikaa kiirastulessa. Greenblattin mukaan tämä asetti monet katolisuuteen taipuvaiset perheet vaikeaan tilanteeseen, koska he eivät voineet enää ”tehdä velvollisuuttaan” kuolleiden omaisten puolesta.

On hämmentävää, että katolinen uskonkäsitys jäsentyy englantilaisessa yhteisössä näin yksinkertaisesti. Toisaalta tämä on käytännöllisyydessään perin ymmärrettävää. Muodolliset rukoukset ja kuvat muodostivat tietenkin keskeisen osan arjen uskonnollisesta perinteestä. Marian rukoilemisesta oli tullut jo paljon aikaisemmin tärkeä piirre katolisessa uskossa. Messu puolestaan on avainkohta koko uskonpuhdistuksessa, koska messu-uhrin ajatus ylläpitää katolista kirkkokäsitystä.

Lisäksi kiirastulioppi ohjasi pelastusoppia lähes täydellisesti. Viimeisen voitelun ja synninpäästön kieltäminen tuotti monille tuskaa. Kuten Greenblatt kirjoittaa, katolilaisia opetettiin tuohon aikaan pelkäämään erityisesti äkkikuolemaa, sillä se vei syntiseltä rituaalisen mahdollisuuden sovittaa tilit Herransa kanssa ja osoittaa asiaankuuluvaa synnintuntoa. Kaikki tahrat, joita ei pyyhitty pois tässä elämässä, oli poltettava pois tuonpuoleisessa.

Katolinen jesuiittojen levittämä asiakirja ”hengen testamentti” ohjasi omaisia tulemaan avuksi pyhin rukouksin ja ”asianmukaisin toimin, erityisesti pyhän messu-uhrin toimittaen, sillä ovat ne pystyvin keino päästää sielu tuskasta ja piinasta”. Espanjalainen teologi oli laskenut, että keskivertokristitty joutuu viettämään noin 1000 tai 2000 vuotta kiirastulessa. Tätä aikaa oli siis syytäkin lyhentää rukouksin, almuin ja ostettujen sielunmessujen avulla. Näihin seikkoihin liittyviä muutoksia Shakespeare kuvaa taitavasti monissa näytelmissään.

Todellinen uskonpuhdistus tuottaa tuskaa uskonnollisiin tapoihin kiintyneelle ja evankeliumista vieraantuneelle ihmiselle. Siksi meidän on tarpeen jatkuvasti oppia menneisyydestä. Rituaalit ja harhaopit eivät auta ihmistä, kun kyse on vapauttavasta kristinuskosta ja Kristuksen sovitustyön oikeasta julistamisesta. Näihin piirteisiin palaaminen on välttämätöntä myös meidän aikanamme, kun uususkonnollisuuden nousu ja näennäisekumenian paine ohjaavat myös suo- malaisia uskovia tai herätyksessä olevia avautumaan pyhimyskuville ja messuille. Ainoa kiirastuli, jonka läpi ihmisen
on kuljettava, on sisäinen kamppailu katumukseen avautumisessa pyhän Jumalan edessä. Se vaiva päättyy Kristuksen nimessä julistettavaan synninpäästöön.

• Timo Eskola