Perusta  6 | 2016

Craig P. Jennings, M.A., Ph.D.

(suomentanut Sinikka Mäkelä painamattomasta käsikirjoituksesta vuodelta 1991)

Kirjoittaja on toiminut professorina Free Lutheran Theological Seminary -oppilaitoksessa Minneapolisissa. Nykyään hän on sitä ylläpitävän luterilaisen kirkon Association Free Lutheran Church pappina Bottineaussa Pohjois-Dakotassa lähellä Kanadan rajaa. Hänen äitinsä sukujuuret ovat Suomessa. Artikkeliin liittyvä Luther, rukouksen mies julkaistiin lehtemme edellisessä numerossa. Tekstin runsas viitteistö on tilan puutteen vuoksi karsittu lukuun ottamatta monia suoria lainauksia 55-osaisesta laitoksesta Luther’s Works = LW.

Johdanto

Uskonpuhdistuksen aika toi kristillisen julistamisen kehitykseen historiallisesti terävimmän muutoksen, joka oli hyvin radikaali. Keskiajalla kyllä saarnattiin paljon ja oli monia huomattavia saarnaajia, mutta keskivertokirkossakävijän kuulema sanoma ei juuri keskittynyt Jeesukseen Kristukseen eikä pohjautunut Raamatun tekstiin. Useimmissa saarnoissa oli monimutkainen rakenne ja ne kehittelivät jotakin saarnaajan valitsemaa aihetta: teologista kysymystä, tiettyä hyvettä tai syntiä tai kristityn elämässä esiintyvää ongelmaa.

Vallalla oli hyvin tiukka kaava. Ensiksi tuli johdanto. Sitten ongelma jaettiin moniin osiin ja analysoitiin. Saarnaajat marssittivat esiin filosofisia argumentteja kantansa todistamiseksi. He lainasivat kirkkoisiä auktoriteetteinaan ja luettelivat kohtia ja alakohtia, pää- ja alaopetuksia – kaikki loogisen täsmällisesti ja spekulatiivisen kyvykkäästi esitettynä. Puhujasta riippuen saarnassa saattoi olla Raamattua paljon tai vähän. Pyhimyksillä oli usein näkyvä osa. Saarnaan ei kuitenkaan suhtauduttu kovin vakavasti, koska sakramentti oli tärkeintä.

Sitä vastoin uskonpuhdistuksen saarnat olivat raamatullisia, sisälsivät polemiikkia ja keskittyivät armoon. Niistä tuli myös evankelisen jumalanpalveluksen keskus.

Henkilö, joka sai aikaan tämän suuren vallankumouksen, oli tietenkin Martti Luther. Melanchthon oli tutkija, Calvin oli teologi, Cranmer oli uskonnollinen valtiomies, mutta Luther oli julistaja. On arvioitu, että hän piti elinaikanaan 4000–10000 saarnaa, joista 2300 on säilynyt. Itse asiassa suuri uskonpuhdistaja julisti aina. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Roland Bainton toteaa: ”Hän opetti aina, tapahtuipa se sitten luokkahuoneessa tai saarnatuolissa; ja hän saarnasi aina, tapahtuipa se sitten saarnatuolissa tai luokkahuoneessa.”

Julistamisen tärkeys

Luther aloitti saarnaajanuransa Erfurtin augustinolaisluostarin ruokasalissa: ”Minun oli pakko saarnata. Voi, kuinka pelkäsinkään saarnatuolia!” Jumala oli kuitenkin kutsunut hänet saarnaajaksi. Luther tunsi hänen pakottavan kätensä päällään koko elämänsä ajan.  Kaikkien saarnaajien tavoin hän kadotti julistamisen intonsa ajoittain. Hän kuitenkin ymmärsi, miten ehdottoman tärkeää se oli. Se mikä tekee kirkosta ”kauniin” ja ”puoleensavetävän”, hän kirjoitti kerran, on hyvä saarna ja vilpitön rukous (LW 2, 334).

Vuoden 1530 alussa Luther kuitenkin lopetti saarnaamisen. Muutamaa saarnaa lukuun ottamatta wittenbergiläiset eivät enää kuulleet häntä ennen kuin saman vuoden syksyllä. Hän lopetti – ja aikoi lopettaa loppuiäkseen – koska hänet oli vallannut voimakas masennus, jota lisäsi, että wittenbergiläiset eivät reagoineet hänen sanomaansa.

Luther oli marraskuun kahdeksannen päivän saarnassaan vuonna 1528 varoittanut, että hän saattaisi lakata saarnaamasta wittenbergiläisille. Muistuttaessaan seurakuntaa siitä, että oli menossa kolehtiviikko, hän torui ihmisiä:

Monet teistä eivät halua antaa lanttiakaan. Te kiittämättömät, teidän tulisi hävetä. Kadun, että ollenkaan vapautin teidät tyranneista ja paavinuskoisista. Te kiittämättömät elukat ette ole evankeliumin arvoisia. Ellette tee parannusta, lopetan ennemmin saarnaamisen kuin heitän helmiä sioille.

Kokeilepa tällaista puhetta jonakin pyhäaamuna!

Uudenvuodenpäivänä 1530 Luther sitten lopetti. Tuskin oli saarna sinä aamuna alkanut, kun säikähtänyt Wittenbergin seurakunta kuuli: ”Saarnaisin mieluummin vesikauhuisille koirille, koska ei kannata puhua teille ja se loukkaa minua. Siispä jätän saarnaamisen pastorille ja hänen apulaisilleen. Minä pysyttelen luennoissani.”

Luther ei kuitenkaan pysytellyt luennoissaan. Useita kuukausia myöhemmin hän sanoi seuraavat paljastavat sanat Augsburgiin kokoontuneille papeille:

Ei ole kysymys siitä, että meitä suuresti ilahduttaisi saarnata. Minun korviani ei mikään viesti miellyttäisi enempää kuin se, joka siirtäisi minut pois saarnavirasta. Otaksun olevani hyvin väsynyt siihen ihmisten suuren kiittämättömyyden takia, mutta vielä paljon enemmän niiden sietämättömien vaikeuksien vuoksi, joita Paholainen ja maailma minulle jakavat. Mutta sieluparat eivät anna minun levätä. Sitten on myös mies nimeltä Jeesus Kristus. Hän sanoo: Ei! Häntä minä oikeuden mukaan seuraan kuten sitä, jolle kuulun ansion mukaan enemmän.

Pitkän saarnakokemuksensa ja Jumalan antaman perspektiivin valossa Luther oivalsi, että hän ja

muut hänen aikansa evankeliset saarnaajat puhuivat samanlaisille seurakunnille kuin apostolit

aikanaan – seurakunnille, joissa ihmiset etsivät ”uutta oppia korvasyyhyynsä” ja ovat ”saaneet

kyllänsä terveestä opista”. On suuri tragedia, hän huomautti surullisena, että ”mitä useammin me

saarnaamme ja opetamme, sitä kyllästyneemmiksi ja välinpitämättömämmiksi ihmiset tulevat”.

Kaikesta huolimatta ”meidän tulisi astua esiin importune, opportune (sopivalla ja sopimattomalla

ajalla)”, koska itse kunkin meistä on tehtävä tiliä Jumalalle siitä, miten otamme Sanan vastaan.

Toki ollaksemme saarnaajia kaikkina aikoina meidän tulee ahkerasti tutkia Jumalan sanaa. Vuonna 1542, alle neljä vuotta ennen kuolemaansa, suuri uskonpuhdistaja esitti vetoomuksen:

Jotkut pastorit ja saarnamiehet ovat laiskoja ja kelvottomia. He eivät rukoile. He eivät opiskele. He eivät lue. He eivät tutki kirjoituksia […] ikään kuin ei olisi tarvetta lukea Raamattua tätä tarkoitusta varten. […] He ovat vain papukaijoja ja naakkoja. […] Kutsu kuuluu: valvo, opiskele, lue ahkerasti. Totisesti et voi lukea liikaa Raamattua. Sitä, mitä luet, et voi lukea liian huolellisesti, ja mitä luet huolellisesti, et voi ymmärtää liian hyvin, ja minkä ymmärrät hyvin, sitä et voi opettaa liian hyvin, ja minkä opetat hyvin, sitä et voi elää liian hyvin. Paholainen, maailma ja oma lihamme taistelevat ja raivoavat meitä vastaan. Siksi, rakkaat herrat ja veljet, pastorit ja saarnaajat, rukoilkaa, lukekaa, ahkeroikaa. […] Tämä paha, häpeällinen aika ei ole sopiva hetki laiskotella, nukkua ja kuorsata.

Saarnaaminen on todellakin jalo, tärkeä ja vaativa työ, mutta sitä keskivertoseurakuntalainen ei osaa arvostaa:

Minun olisi kyllä vaikeaa istua satulassa. Haluaisinpa kuitenkin nähdä ratsastajan, joka pystyisi istumaan hiljaa kokonaisen päivän ja tuijottamaan kirjaa huolehtimatta tai uneksimatta tai ajattelematta mitään muuta. Kysykää vaikkapa kirjurilta, saarnaajalta tai puhujalta, kuinka paljon työtä puhuminen ja saarnaaminen vaativat. […] Kynä on kyllä varsin kevyt. […] Mutta tässä työssä ihmisruumiin paras osa (pää), jaloin jäsen (kieli) ja arvokkain työ (puhe) kantavat suurimman osan taakasta ja raatavat kovimmin, kun taas toisenlaisessa työssä joko käsi, jalka, selkä tai muut jäsenet tekevät työtä yksin, niin että ihminen voi iloisesti lauleskella tai laskea vapaasti leikkiä, mitä saarnan kirjoittaja ei voi tehdä. Kolme sormea tekee kaiken (kirjoittamistyön) […] mutta koko ruumiin ja sielun on oltava työssä mukana.

Vuonna 1543 Luther palaa saarnaamisen tärkeyteen. Se on tärkeää ensiksikin, koska Jumala on säätänyt sen ”tekemään kirkon paremmaksi”. Kun Jumalan sana ”asuu rikkaana kirkossa”, tapahtuu muutos. Toiseksi saarnaaminen on ratkaisevan tärkeää viimeisen tuomion valossa. Jos yhtäältä pastorit ovat uskollisesti julistaneet koko Raamattua, kukaan ei voi Jumalan edessä turvautua tekosyihin tuona suurena päivänä. Kukaan ei voi syyttää pastoriaan siitä, että tämä olisi säästellen paljastanut Jumalan totuutta tai ei olisi paljastanut sitä lainkaan. Toisaalta uskollinen sananjulistus myös ”vapauttaa meidät” pastorit, kun seisomme Herran edessä. Kolmanneksi julistaminen on tärkeää, koska sen sisältö on ”Herran sanan kallisarvoinen lahja”. Neljänneksi julistamisen lopullinen tarkoitus on, että se kajahtaa ”Jumalan kunniaksi”.

Jeesuksen Kristuksen kirkko ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman tervettä julistusta. ”Kun julistaminen loppuu, ei myöskään uskoa, rukousta eikä sakramenttien oikeaa käyttöä ei voi esiintyä” (LW 2, 84). Ellei ole ”hurskaita ja oppineita julistajia”, voi seurauksena olla vain hengellinen tuho (LW 3, 78). Luther ei siksi liioittele:

Pahinta maan päällä on väärä julistaja. Hän on pahin ihminen maan päällä. Ketään varasta, murhamiestä tai roistoa ei voi verrata häneen. Nämä eivät ole yhtä pahoja kuin on julistaja, joka hallitsee ihmisiä Jumalan nimissä – ja johtaa heidät helvetin syvyyteen väärällä julistuksellaan.

Saarnaaminen oli Lutherille niin tärkeää, että hän nousi saarnatuoliin usein pelokkain mielin. Toisin kuin monet saarnaajat, joilla on perhosia vatsassa ja joiden polvet tutisevat, koska he arastelevat seistä ihmisten edessä tai pelkäävät, etteivät saarnaa hyvin, Lutheria pelotti julistamistehtävän valtavuus. ”Olen usein ollut pelästynyt ajatellessani, että minun oli puhuttava Jumalan valtasuuruudesta ja jumalallisesta luonnosta hänen edessään” (LW 54, 158). Siksi hän ennen saarnaa rukoili tähän tapaan: ”Rakas Herra Jumala, haluan julistaa sinun kunniaksesi. Haluan puhua sinusta, kirkastaa sinua, ylistää sinun nimeäsi. Vaikken voi itsessäni tehdä sitä hyvin, rukoilen, että sinä tekisit siitä hyvää.” (LW 54, 157–158.)

Julistaminen on kuitenkin enemmän kuin Jumalasta puhumista. Jumala itse puhuu siinä sanassaan ja sen välityksellä. Koska koko Raamattu on Jumalan Hengen synnyttämä ja siksi kokonaan virheetön, pastorin tulisi voida sunnuntaiaamuna lähteä saarnatuolista ja sanoa: ”Tässä puhuu Jumala.” Sen pastorin, joka ”ei voi näin kerskua saarnastaan, pitäisi pysyä erossa saarnaamisesta, sillä totisesti hän kieltää Jumalan ja pilkkaa Jumalaa.”

Minä kyllä kuulen saarnan, mutta kuka puhuu? Pappiko? Ei todellakaan! Ette te pappia kuule. Ääni on tosin hänen; mutta minun Jumalani puhuu sanan, jota pappi saarnaa tai puhuu. Siksi minun pitäisi kunnioittaa Jumalan sanaa, että minusta tulisi Sanan hyvä oppilas.

Lutherin väitteiden valossa on varmasti oikein todeta, että Luther pitäytyi Kristuksen todelliseen läsnäoloon (reaalipreesenssiin) saarnatessaan.

Julistamisen peruspiirteitä

Kunnianarvoisan C. F. W. Waltherin mielestä saarnaajien on oltava erityisen selvillä kahdesta opista. Ensimmäinen ja tärkein on vanhurskauttaminen. ”Heti sen kannoilla” tulee lain ja evankeliumin oikea ymmärtäminen. Lutherilla oli selvä käsitys näistä kahdesta toisiinsa läheisesti liittyvästä opista. Hänelle ne olivat kaiken evankelisen julistamisen tärkein piirre.

Kun Luther toistuvasti korosti lain ja evankeliumin eroa, se ei johtunut hänen rakkaudestaan teologisiin hienouksiin vaan seurasi henkilökohtaisesta kamppailusta ja pastoraalisesta huolenpidosta. Luther taisteli vuosia synnin ja syyllisyyden orjuudessa löytämättä mistään helpotusta tai vapautusta. Vasta kun hän tuli ymmärtämään lain ja evankeliumin ja löysi sen totuuden, että Jumala hyväksyy uskovan syntisen armosta, kun tämä uskoo Jeesukseen Kristukseen, hän löysi elämän ja pelastuksen, vapauden ja ilon. Tunnetun tornikokemuksen jälkeen (vuonna 1518) Luther alkoi huolellisesti erottaa lain ja evankeliumin omissa saarnoissaan. Hän myös ilmoitti, että lain ja evankeliumin tulisi kuulua jokaisen saarnaajan työkalupakkiin:

Julistaja on kuin puuseppä. Hänen työkalunsa on Jumalan sana. Koska materiaalit, joita hän työstää, vaihtelevat, hänen ei pitäisi aina noudattaa samaa menetelmää saarnatessaan. Tuottaakseen vaihtelua kuulijoilleen hänen tulisi joskus lohduttaa, joskus pelästyttää, joskus moittia, joskus rauhoitella. (LW 54, 31.)

Jos julistaja kuitenkin erehtyy puolelle tai toiselle, on parempi erehtyä julistamaan liian paljon evankeliumia kuin liian vähän lakia.

Jos saarnaat uskoa, ihmiset tulevat veltoiksi eivätkä halua tehdä mitään hyvää, palvella tai auttaa ketään. Mutta ellet saarnaa uskoa, ihmiset säikähtyvät sydämessään ja kokevat tulevansa hylätyiksi. […] Tee niin kuin haluat; mikään ei tunnu auttavan. Oli miten oli, uskoa Kristukseen tulisi kuitenkin saarnata, sitä pitää saarnata. Kuulisin paljon mieluummin ihmisten moitetta siitä, että saarnaan liian suloisesti ja saarnani estää ihmisiä tekemästä hyviä töitä (vaikka se ei pidäkään paikkaansa) kuin olisin ollenkaan julistamatta uskosta Kristukseen, sillä silloin ei aroille, pelästyneille omilletunnoille olisi mitään apua. Siksi tahtoisin, ettei sanomaa uskosta Kristukseen unohdettaisi, vaan että se yleisesti tunnettaisiin. Se on hyvin suloinen sanoma, täynnä silkkaa iloa, lohtua ja armoa. Minun on tunnustettava, etten itsekään ole sitä vielä täysin käsittänyt. Meidän on sallittava, että toiset […] kääntävät sanoman väärän turvan julistukseksi; toiset taas […] herjaavat meitä […] ja sanovat, että [saarnaamalla niin paljon Kristusta] teemme ihmisistä laiskoja ja siten estämme heitä saavuttamasta täydellisyyttä.

Saarnan suuri teema on vain ”Jumalan kunnia Jeesuksessa Kristuksessa” – erityisesti hänen sovituskuolemansa meidän edestämme ja hänen ruumiillinen ylösnousemisensa:

Me saarnaamme aina häntä, tosi Jumalaa ja tosi ihmistä, joka kuoli meidän syntiemme tähden ja nousi kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Tämä voi vaikuttaa rajoittuneelta ja yksitoikkoiselta aiheelta ja sellaiselta, joka on pian loppuun kulutettu, mutta emme koskaan pääse sen päähän.

Ellei joku julista Kristuksen evankeliumia, hän ”on eräänlainen rutto kirkolle”, ja hänen saarnansa on ”filosofoivaa, rationalistista ja todella turkkilaista julistusta” (LW 2, 249). Siksi on helppo arvioida julistusta: miten saarnaaja käsittelee Jeesusta Kristusta? Jos Kristus puuttuu sanomasta tai hänet on sysätty taustalle, on sellainen saarna ipso facto huono. Vuoden 1521 palmusunnuntain saarnassaan Luther totesi: ”Kristillisissä seurakunnissa saarnaajaa tulisi arvioida sen mukaan, julistaako hän yksin Kristusta, niin että ihmiset saavat tietää, mihin he voivat luottaa ja mille he voivat perustaa omantuntonsa.” Nykyajan karismaatikot, erityisesti luterilaiset karismaatikot, tarvitsevat muistutusta tästä totuudesta. Heidän tarvitsee kuulla uudestaan Lutherin sanat: ”Pyhä Henki tahtoo saarnata yksin Jeesuksesta Kristuksesta; Pyhä Henki parka ei mistään muusta tiedä.”

Kristus-keskeisen julistuksen tulisi olla käytännöllistä eli aina suuntautua tavallisen seurakuntalaisen tarpeisiin:

Meidän pitäisi aina saarnata asioista, jotka soveltuvat tiettyyn paikkaan ja tiettyihin henkilöihin. Kerran muuan saarnaaja julisti, että naisen on väärin hankkia imettäjä lapselleen, ja omisti koko saarnansa tämän asian käsittelemiseen, vaikka hänellä oli seurakunnassaan vain köyhiä kehrääjänaisia, joihin tämä kehotus ei soveltunut. Samanlainen oli se saarnaaja, joka saarnatessaan sairashuoneella iäkkäille naisille ylisti avioliittoa ja kehotti siihen. (LW 54, 138)

Käytännöllinen saarna merkitsee myös, että saarnaajan tulisi käyttää arkielämän kieltä. Kun teologit kokoontuvat väittelemään teologiasta, he voivat halutessaan käyttää niin oppineita termejä, että itse Jumalakin hämmästyy, mutta kun he seisovat ihmisten edessä julistamassa, heidän pitää puhua sanoilla, joita Hannu ja Kerttu ymmärtävät.

Esimerkiksi helmikuussa 1537 Luther saarnasi Schmalkaldenin liiton kokoontumisessa tekstinään 1. Joh 4. Hän totesi yksinkertaisesti, ”että Kristus asuu meissä uskon ja armon kautta, tekee meissä työtään ja puolustaa meitä ja pelastaa meidät”. Sitten hän sairastui. Andreas Osiander kutsuttiin saarnaamaan. Nähtävästi hänestä tuntui, että Lutherin saarnasta puuttui tarvittava skolastinen tarkkuus. Niinpä Luther sanoi: ”Hän nuhteli minua avoimesti, vaikkei nimeltä, kaikkien oppineiden miesten edessä. Kristus, hän sanoi, asuu meissä essentiaalisesti jne.”  Osiander voi olla kaunopuheinen, noudattaa jäsentelyä ja pitää kiinni kaikista retoriikan säännöistä, Luther sanoi, ”mutta hän ei opeta ihmisiä” (LW 54, 383).

Vaikka Luther ei suurestikaan arvostanut Osianderin saarnaa, hän kehui saarnaa, jonka Joachim Mörlin oli pitänyt Wittenbergissä kesäkuussa 1540. Se oli hyvä, ihmiset saattoivat ”viedä sen kotiin mukanaan”. Mörlinin tavoin Lutherkin näki vaivaa saadakseen saarnasta käytännöllisen. Oikeastaan hän ei ollut niinkään kiinnostunut saarnaamaan kouralliselle oppineita ja professoreita kuin tavalliselle kansalle:

Kristus olisi voinut opettaa syvällisesti, mutta hän halusi puhua sanomansa mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta tavallinen kansa voisi ymmärtää. Hyvä Luoja, kirkossa on 16-vuotiaita tyttöjä, naisia, vanhoja miehiä ja talonpoikia, eivätkä he ymmärrä yleviä asioita! […] Paras saarnaaja on se, joka osaa opettaa koruttomalla, lapsenomaisella, yksinkertaisella ja kansanomaisella tavalla. (LW 54, 383–384.)

Jos kriittiset ja vaativat seurakuntalaiset, joilla on hienostunut maku, eivät pitäneet yksinkertaisesta, maanläheisestä saarnasta, niin ”ovi oli avoinna”.

Pöytäpuheissaan Luther summaa yhdeksän tärkeää ominaisuutta, jotka saarnaaja tarvitsee:

1. Hänen pitäisi pystyä ”opettamaan systemaattisesti”.
2. Hän tarvitsee hyvää huumorintajua.
3. Hänen tulisi osata puhua hyvin.
4. ”Hänellä pitäisi olla hyvä ääni.”
5. Hän tarvitsee hyvää muistia.
6. Hänen pitäisi tietää, milloin lopettaa.
7. Hänen pitäisi olla varma opistaan.
8. Hänen tulisi olla valmis panemaan elämänsä, omaisuutensa ja kunniansa alttiiksi Sanan puolesta.
9. ”Hänen pitäisi sietää sitä, että jokainen ivaa ja pilkkaa häntä itseään.”

Suora ja ehdoton saarnaaminen tosiaan raivostuttaa Paholaisen, joka vuorostaan piinaa saarnaajaa ”vainolla, vihalla, halveksunnalla, antipatialla ja lukemattomilla tuhon töillä” (LW 2, 334). Hän ei nostata vastustusta ja vainoa vain maailmalta yleensä vaan myös ystäviltä ja perheenjäseniltä:

Kukaan ei usko, kuinka vaikeaa on yhden miehen vastustaa kaikkien muiden kirkkojen yhteistä mielipidettä, taistella hyvin hyvien miesten ja hyvin hyvien ystävien näkemyksiä vastaan, tuomita nämä ja opettaa, elää ja tehdä kaikki heitä vastustaen (LW 2, 56).

Kaikesta huolimatta Jumalan kutsuman julistajan on seurattava Nooan esimerkkiä, tuon suuren vanhurskauden saarnaajan, jonka rohkea julistus on ”ikuisena esimerkkinä hänen jälkeläisilleen ja jonka uskoa, kestävyyttä ja uutteruutta saarnatyössä hänen jälkeläisensä voivat ihailla ja jäljitellä” (LW 2, 27).

Julistamisen menetelmä

Valmistautuminen

Kunnolla valmistautunut saarnaaja on sivistynyt saarnaaja. Monet tutkimusalat auttavat saarnaajaa, mutta erityisesti Luther arvosti kreikan ja heprean taitamista. Ellei osaa Raamatun kieliä, se ei ole vain ”synti ja puute” (LW 45, 364), vaan ”ellei hallitse näitä kieliä, ei voi julistaa Jumalan sanaa”:

Vaikka yksinkertaiset julistajat, jotka eivät osaa kieliä, voivatkin julistaa uskoa ja evankeliumia, on sellainen saarna vaisua ja kesyä. Ihmiset lopulta väsyvät ja kyllästyvät siihen, ja se lankeaa maahan. Mutta kun saarnaaja taitaa kielet, hänen julistuksessaan on tuoreutta ja elinvoimaa. Sanaa käsitellään kokonaisuudessaan, ja usko uudistuu jatkuvasti, kun käytetään aina vaihtelevia sanoja ja kielikuvia. (LW 45, 365.)

Kun tämä perusopiskelu on suoritettu, mitä sitten seuraa? Mitä periaatteita tulisi pastorin noudattaa viikoittaisessa saarnan valmistuksessaan hartaan rukouksen lisäksi? Lutherille viikoittainen valmistautuminen merkitsi pääasiassa ahkeraa tutkimista. Jos kuvitellaan, että Raamattu on puu täynnä ihania hedelmiä, saarnaajan tehtävänä on ravistella sitä voidakseen kerätä niitä mahdollisimman paljon. Tämä ei tarkoita, että hänen pitäisi vain ravistaa puuta ylimalkaisesti, vaan hänen täytyy ravistaa jokaista oksaa erikseen, niin ettei hän menetä yhtään hedelmää. Syvällinen Sanan tutkiminen on siis välttämätöntä. Saarnassa vuodelta 1532 Luther huomautti:

Jotkut saarnaajat ovat varsin varakkaita ja ovat keksineet helpon tavan saarnata. He eivät enää tarvitse Raamattua tai opiskelua, sillä kaikissa tapauksissa he voivat kertoa ihmisille: ”Rakkaat seurakuntalaiset, olkaa tyytyväisiä; uskokaa mitä tahansa Kristus tarkoittikin; siinä teille on aivan kylliksi.” Kukapa ei voisi saarnata tällä tavalla? Kukapa ei olisi mielellään oppilas, jos voisimme välttyä saarnaamisen ja opettamisen työstä ja jättää tämän työn Kristukselle ja sanoa: ”Minä uskon, mitä Kristus uskoo” tai vielä paremmin: ”Annan Kristuksen uskoa puolestani ja huolehtia siitä, mitä minun tulee uskoa”? Voi, kuinka hienoja kristittyjä ja loistavia ihmisiä olisimmekaan! Tätähän paavinuskoiset nykyään toistavat: he uskovat, mitä kirkko uskoo. Kerrotaan, että puolalaiset sanovat: ”Minä uskon, mitä kuninkaamme uskoo.” Miksipä ei? Miten voisi olla olemassa parempi usko, sellainen, joka vaatisi vähemmän työtä tai huolta kuin tämä?

Ei ole yllättävää, että pitäessään syvällistä Raamatun opiskelua näin suuressa arvossa Luther oli sitä mieltä, että aika, jonka pastori käyttää itse Raamatun tekstiin valmistellessaan saarnaa, on paljon tärkeämpi kuin aika, jonka hän käyttää kommentaarien tutkimiseen. Pastorin ei tule hylätä kommentaarejaan, mutta Luther pelkäsi, että Raamattu ”hautautuu paljon raamattukirjallisuuden alle ja teksti itse […] laiminlyödään”.  Hänen mielestään kommentaareja voitiin kyllä tutkia, kun ensin oli läpikotaisin tutustuttu tekstiin, mutta hänestä oli paljon parempi panna ne kokonaan pois ”ja taistella itse Raamatun kanssa”. Olihan ”parempi nähdä omilla silmillään kuin toisen” (LW 54, 361).

Esittäminen ja muoto

Lutherin neuvo saarnojen esittämisestä on yksinkertainen ja suora: ”Ensiksi sinun on opittava nousemaan saarnatuoliin. Toiseksi sinun on tiedettävä, että sinun tulee viipyä siellä jonkin aikaa. Kolmanneksi sinun on opittavaa laskeutumaan sieltä.” (LW 54, 393.) Saarnaajan on siis opittava nousemaan, sanomaan sanottavansa ja sulkemaan suunsa! Katsotaanpa, miten hän itse pani tämän yksinkertaisen neuvon käytäntöön.

Lutherin mielestä saarnan johdannon tuli olla lyhyt ja mennä suoraan asiaan. Johdannoissaan hän esitti yksinkertaisesti tekstin pääteeman ja jatkoi siitä saarnaamaan itse tekstistä. Johdanto tekstiin Luuk. 16:19–31 on tyypillinen esimerkki:

Olemme tähän mennessä evankeliumiluennoillamme käsitelleet eri esimerkkejä uskosta ja rakkaudesta. Koska ne kaikki opettavat uskoa ja rakkautta, olette toivoakseni runsaasti ja riittävästi saaneet tietää, ettei kukaan ihmisolento voi olla Jumalalle otollinen, ellei hän usko ja rakasta. Nyt tässä evankeliumitekstissä Herra esittää meille samaan aikaan esimerkin uskosta ja epäuskosta tai jumalattoman tilasta, jotta mekin voimme kauhistella uskon ja rakkauden vastakohtaa ja sitä uutterammin tarrautua uskoon ja rakkauteen. Tässä näemme Jumalan tuomion uskovista ja epäuskoisista. Se on sekä kauhistuttava että lohduttava: kauhistuttava uskottomille ja lohduttava uskoville. Voidaksemme paremmin käsittää tämän tekstin merkityksen meidän on kuviteltava mielessämme sekä rikas mies että Lasarus. Rikkaassa miehessä näemme epäuskon luonteen ja Lasaruksessa uskon luonteen.

Heti noiden lyhyiden kommenttien jälkeen Luther sukelsi suoraan ensimmäiseen käsiteltävään kohtaan. Luther olisi pitänyt opaskirjoja nasevista saarnan aluista tai kuvista itse Paholaisen läsnäolona. Hän ei varmastikaan olisi hyväksynyt pitkitettyjä johdantoja – synti, johon me papit joskus syyllistymme. Laskemme sellaisen perustan saarnalle, joka sopii taivaita hipovalle pilvenpiirtäjälle, mutta saamme aikaan vain kanahäkin sen päälle.

Heti kun pastori on lyhyesti esitellyt tekstinsä, hänen pitäisi alkaa kehitellä sitä mahdollisimman suoraan ja yksinkertaisesti.  Hänen tulisi huolellisesti hioa kieltään, niin ettei mikään hämärrä tekstin päätarkoitusta. Hänen pitäisi tietää, minne hän on menossa ja kuinka hän aikoo päästä sinne.

Kerran kun Lutherin vaimo Katharina valitti Pomeranuksen (Johannes Bugenhagenin) saarnaamisesta, Luther vastasi:

Pomeranus saarnaa samoin kuin te naiset yleensä puhutte. Hän sanoo mitä hyvänsä hänen päähänsä pälkähtää. Jonas-tohtorilla on tapana sanoa: ”Ei pitäisi tervehtiä jokaista sotilasta, jonka kohtaa.” Se on totta. Pomeranus ottaa usein jokaisen tapaamansa mukaansa. Vain houkka ajattelee, että hänen pitäisi sanoa kaikki, mikä juolahtaa hänen mieleensä. Saarnaajan tulisi huolehtia siitä, että hän pysyy aiheessa ja suorittaa tehtävänsä niin, että ihmiset ymmärtävät, mitä hän sanoo. Saarnaajat, jotka yrittävät sanoa kaiken päähän pälkähtävän, muistuttavat palvelustyttöä, joka on matkalla markkinoille. Kun hän kohtaa toisen palvelustytön, hän pysähtyy juttelemaan tämän kanssa hetkeksi. Sitten hän kohtaa taas uuden tytön ja juttelee tämän kanssa. Samoin hän tekee kolmannen ja neljännen kanssa ja etenee hyvin hitaasti markkinapaikalle. Näin toimivat saarnaajat, jotka eksyvät liian kauas aiheestaan. He yrittävät sanoa kaiken yhdellä kertaa, mutta se ei käy. (LW 54, 428.)

Lutherin mielestä tekstin tehtävä on kontrolloida saarnaa: saarnaajan tulee tunnistaa tekstin keskeinen sanoma ja sitten pysyä siinä. Voimme nähdä selvästi, miten Luther pani käytäntöön tämän periaatteen, kun vertaamme toisiinsa hänen eri saarnojaan samasta Raamatun tekstistä. Jokainen puhe on monin tavoin ihmeen erilainen, mutta kussakin niistä hän korostaa samaa pääkohtaa.

Luther tunsi suurta huolta saarnaajista, jotka eivät pystyneet välittämään tekstin sanomaa kuulijoilleen. Kerran hän esimerkiksi arvosteli suurta 300-luvun saarnaajaa Johannes Khrysostomosta. Luther oli valmistellut luentoja Heprealaiskirjeestä ja kääntynyt Khrysostomoksen saarnakokoelman puoleen. Suureksi harmikseen hän huomasi, että tämä ”poikkesi käsillä olevasta tekstistä muihin asioihin”. Havaitsin, että ”hän ei kirjoittanut mitään kirjeen sisällöstä” (LW 54, 305).

Kun Luther oli päättänyt tietyn tekstin teeman ja viettänyt paljon aikaa rukoillen ja tutkien, hän laati konseptin, pohjahahmotelman, jonka hän otti mukaansa saarnatuoliin. Postilloja lukuun ottamatta Lutherilla ei ollut tapana kirjoittaa saarnojaan. Huolellisesti laaditut muistiinpanot olivat hänelle niin tärkeät, että hän näki usein unta, että oli aika saarnata, mutta hänellä ei ollut muistiinpanoja mukanaan (LW 54, 214) – varmasti jokaisen papin painajainen!

Luther hahmotteli saarnansa antaakseen niille rakenteen ja tähtäyspisteen, mutta saadakseen tilaa tarvittavalle vapaudelle hän teki etukäteen vain nämä muistiinpanot.

Raamatun tekstien tuli hallita hyviä saarnoja ja olla myös lyhyitä – ei yli tunnin mittaisia! ”Ei ole mikään taito saarnata pitkään; mutta saarnaaminen ja opettaminen oikein ja hyvin on todellinen työ.”  Kärvisteltyään läpi Bugenhagenin piinaavan pitkän sunnuntaisaarnan Luther huomautti:

Jokaisella ylipapilla pitää olla yksityiset uhrinsa. Niinpä Pomeranus uhraa kuulijansa pitkillä saarnoillaan, sillä hänen uhrinsa olemme me. Tänään hän uhrasi meidät erityisellä tavalla. (LW 54, 179.)

Kaikkiaan Luther uskoi, että hyvä saarna puhuttelee tehokkaasti koko ihmistä. Lähtökohtanaan Room. 12:7 hän väitti, että saarnan tulisi valaista ymmärrystä ja liikuttaa sydäntä: ”dialektiikka” (opetus) ja ”retoriikka” (kehotus) ”muodostavat saarnan metodin”. Kuitenkin painavassa saarnassa on mukana kolmaskin tekijä: ”saarnan kuvittaminen”:

Hän suorittaa sen käyttämällä raamatunkohtia, esimerkkejä, vertauksia ja muita tällaisia puhetaidollisia kaunistuksia. Niiden avulla kuulijat saadaan vedetyksi uskomaan ja tottelemaan sitä sanaa, jota hän saarnaa.

Saarnoissaan Luther käytti lukuisia esimerkkejä ja kuvia korostaakseen tekstin tarkoitusta, mutta jokaisessa tapauksessa hän varmisti, että ne liittyivät kuulijoiden elämänpiiriin. Mallina oli Kristuksen saarnaaminen. Aukaistakseen ymmärryksen ikkunat hän käytti usein lyhyitä kuvia. Seuraavat esimerkit on otettu umpimähkään saarnasta, jonka tekstinä oli Joh. 15:26–16:4.

Kuten jalokiveä ei tule kätkeä vaan pitää näkyvissä, myös uskoaan tulee pitää yllään ja näkösällä.

Joka pakenee vainoa, sen sydämessä ei ole uskoa, on vain kuollut tieto erehtyneestä                            uskomuksesta, ilman elinnestettä ja voimaa, luuta ja ydintä.

Tieto, joka joillakuilla on Jumalasta, […] on vain kielen päällä kuten vaahto veden päällä.

Joskus Luther käytti laajempia kuvia. Seuraavat on otettu saarnasta, jonka tekstinä oli Matt. 5:20–26.

Käyttäkäämme rohkeaa kuvaa, jotta voitte nähdä, miten arvovaltaisen ihmisen tulee käyttäytyä. Otetaan esimerkiksi Saksin vaaliruhtinaan vaakuna. Siinä näkyy kaksi miekkaa mustavalkoisella pohjalla järjestettyinä niin, että kahva on alempana valkealla pohjalla ja terä ylempänä mustalla taustalla. Nämä osoittavat, miten tulee käyttäytyä arvovaltaisessa asemassa. Alhaalla, pitäen miekkaa kahvasta, sinun tulee olla puhdas, valkoinen, hellämielinen ja armelias, parhaaseen pyrkivä. Ylhäällä, velvollisuutta täyttäessäsi, sinulla on terä mustalla pohjalla, toisin sanoen vaaditaan päättäväistä ja ankaraa toimeenpanoa pysäyttämään ulkoisesti hyökkääjät. Miekkojen punainen väri osoittaa, että on vuodatettava verta. Mooses, Daavid ja muut ovat täten kauniisti käsitelleet miekkaa kahvasta pidellen valkoisella pohjalla, olleet raittiita, lempeitä ja helläsydämisiä ja heiluttaneet terää mustalla pohjalla ankarina ja vakaina virantoimituksessaan.

Luther summaa saarnan kuvittamisen filosofiansa Galatalaiskirjeen selityksessä (1535):

Tavallinen kansa tempautuu helpommin mukaan analogioiden ja kuvien avulla kuin vaikeiden ja hienosyisten keskustelujen avulla. Ihmiset katselevat mieluummin hyvin piirrettyä kuvaa kuin hyvin kirjoitettua kirjaa. […] Opettaakseen on hyödyllistä kyetä tuottamaan monia analogioita ja kuvia. Ei vain Paavali vaan myös profeetat ja Kristus käyttivät niitä. (LW 26, 359.)

Luther totesi kuitenkin haikeasti, että monet ovat paljon enemmän kiinnostuneita kuvista kuin saarnan painavasta oppisisällöstä. Saarnavuosiensa aikana hän havaitsi, että ”tavallinen kansa nukkuu ja yskiskelee, kun saarnaamme vanhurskauttamisopista, mutta höristää korviaan tarinoiden kohdalla”.

Summa

Mikä teki Lutherista suuren julistajan? Ehkä se johtui siitä, että älyn lisäksi hänellä oli luonteenlujuutta, energinen luonne ja tahto. Kun ihmiset kuulivat hänen puhuvan, he eivät kuulleet vain totuutta vaan kokivat ihmisen. Ehkä hänen ilmeinen rakkautensa kuulijoihinsa oli avain hänen menestykseensä julistajana. Ehkä hän nimenomaan saarnatavallaan – jumalallisella suorapuheisuudellaan ja raa’alla totuudellisuudellaan – osui hyvin lähelle maalia. Ehkä Melanchthonin arvio on paras: Lutherin tenhoavuus saarnaajana kumpuaa siitä tosiseikasta, että hänen ”sanansa eivät syntyneet huulilla vaan sielussa”.

Epäilemättä kaikki nämä tekijät vaikuttivat Lutherin tenhoavuuteen, mutta hän oli suuri saarnaaja, koska hän ennen kaikkea oli Sanan ja rukouksen mies, koska hänen aiheensa oli ristiinnaulittu ja ylösnoussut Herra Jeesus Kristus, koska hän saarnasi Sanaa horjumatta Jumalan kunniaksi. Me papit emme todellakaan voi tehdä paremmin kuin ”saarnata Jumalan kunniaksi ja olla piittaamatta ihmisten tuomiosta”. •

__________

Lutherin ruusu

Martti Luther kuvaa vaakunaansa (”Lutherin ruusua”) kirjeessään 8.7.1530:

Ensimmäisenä on oltava risti mustana sydämessä,

jonka luonnollinen väri se olisi.

Kun ihminen uskoo koko sydämestään, hän tulee vanhurskaaksi.

Sellaisen sydämen on oltava valkoisen ruusun keskellä osoittamassa,

että usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa.

Ruusun on oltava valkoinen eikä punainen,

koska valkoinen on henkien ja kaikkien enkelien väri.

Sellainen ruusu on taivaanvärisellä pohjalla,

koska sellainen ilo Hengessä ja uskossa on tulevan taivaallisen ilon alku.

Sellaista taustaa tulee reunustaa kultaisen ympyrän,

koska sellainen autuus taivaassa kestää ikuisesti ja loppumatta

ja ylittää arvossa kaiken ilon ja hyvän, niin kuin kulta on arvokkain metalli.

Perusta  5 | 2016

Jari Jolkkonen
Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.

Avajaispuhe kirkon evankelioimistyön konferenssissa 15.4.2016

Teesit

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

2 Evankelioiminen on saastutettu sana ja kaipaa puhdistamista

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja kaiken alistamisen vastakohta

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistusta että keskustelua

7 Evankeliumilla on aivan tietty sisältö, Kristus, ja ilman tätä on kyse muusta evankeliumista

Käsitteen määrittelyä – mistä sana evankeliointi on peräisin?

Olemme kokoontuneet Joensuuhun ja Kuopion hiippakuntaan kirkon evankelioimistyön konferenssiin. Mutta mitä oikein tarkoitamme evankelioimisella? Luulen, että tästä on paljon erilaisia käsityksiä kirkkojen kesken ja myös oman kirkkomme sisällä. Kirkkona emme ole löytäneet tässä asiassa yhteistä työnäkyä tyydyttävällä tavalla. Siksi haluan aluksi selventää käsitteitä ja tarkastella, mistä sana on peräisin. Sen jälkeen esitän muutamia teesejä siitä, kuinka evankelis-luterilainen kirkko ymmärtää evankelioinnin.

Suomen kielessä ja luterilaisessa perinteessä on puhuttu perinteisesti ”evankeliumin julistamisesta ja opettamisesta”. Se on yhä ihan kelpo termi. Vuosisatojen ajan sillä on tarkoitettu jo kastettujen kristittyjen kasvattamista ja heidän uskonsa vahvistamista. Valistus, sekularismi, kaupungistuminen ja teollinen vallankumous muuttivat kuitenkin yhteiskuntaa 1800-luvun alusta: Euroopassa alkoi olla yhä enemmän ihmisiä, jotka olivat kyllä kastettuja, mutta tietämättömiä kristillisen uskon sisällöstä ja vieraantuneita kirkon hengellisestä elämästä. Syntyi niin sanottu sisälähetys, vieraantuneille kirkkojen jäsenille ja uskonnollisesti välinpitämättömille suunnattu evankeliumin julistus.

Verbi “evankelioida” tuli suomen kieleen kristillisen ylioppilasliikkeen kautta 1900-luvun alussa. Tuolloin liikkeessä korostui lähetysinnokkuus ja palo julistaa evankeliumia. Kansainvälisen kattojärjestön World Student Christian Federationin julkilausuttuna tavoitteena oli “the evangelisation of the world in this generation”, maailman evankelioiminen tämän sukupolven aikana.

Katolisessa kirkossa puhutaan ”ensimmäisestä evankelioimisesta”, kun kirkko lähettää lähetystyöntekijöitä julistamaan evankeliumia ja perustamaan paikalliskirkkoja niiden kansojen keskelle, jotka eivät vielä ole kuulleet Kristuksesta. ”Uudesta evankelioinnista” puhutaan, kun kirkko pyrkii tavoittamaan omia vieraantuneita jäseniään. Tätä varten Vatikaanin hallintoa muuten kovakouraisesti karsinut paavi Benedictus XVI perusti 2010 uuden paavillisen neuvoston (Pontificium Consilium de Nova Evangelizatione Promovenda), jossa olen saanut itse vierailla. Kiinnostavaa oli huomata, että paavin neuvostolleen antama tehtävä oli lähes sanasta sanaan sama kuin Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen työnäky ”evankelioida kansat evankelioimaan kansoja”. Ehkäpä Mika Tuovinen on käynyt opastamassa paavia. Erottelu ensimmäisen ja uuden evankelioinnin välillä vastaa hyvin pitkälle meikäläistä jakoa ulko- ja sisälähetykseen.

Englannin kielen sana evangelism tarkoittaa evankeliumin julistamista. Tästä on johdettu verbi evangelize, evankelioida. Näiden englannin sanojen taustalla ovat Uudesta testamentista löytyvät alkukieliset kreikan substantiivi euaggelion, eli evankeliumi, hyvä sanoma, ja verbi euaggelizô, julistaa hyvää sanomaa, evankelioida.

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

Evankelioiminen, siis hyvän sanoman julistaminen ja välittäminen, on niin sanottu kirkon ydintoiminto, jos joku on. Oikeastaan se on vielä enemmän: se on itse kristinusko. Evankelista Markuksen mukaan Jeesus avasi julkisen toimintansa tällä julistuksella: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” Alkuteksti voitaisiin kääntää myös: muuttukaa mieleltänne, ottakaa vastaan hyvä sanoma. Nykykielellä voisimme sanoa: ”Tulkaa, ottakaa vastaan Kristus-usko, tulkaa kristityiksi”.

Evankeliumin opettaminen ja julistaminen ”puhtaasti” on luterilaisen tunnustuksen mukaan toinen kirkon välttämättömistä tuntomerkeistä. Augsburgin tunnustuksessa, tunnustuskirjoista tärkeimmässä, sanotaan kirkosta: ”Tosi kirkko on siellä, missä evankeliumia julistetaan puhtaasti ja sakramentteja hoidetaan oikein” Siksi evankeliointi on oikeastaan enemmän kuin mikään “toiminto”. Evankeliumin julistaminen tekee kirkon kirkoksi. Tämä identiteetti näkyy myös nimessä evankelis-luterilainen kirkko. Jos kirkko ei evankelioi, voidaan kysyä, toteutuuko kirkon elämässä kaikki se rikkaus, jonka Jumala on sille lahjoittanut. Tällöinhän kirkkain lamppu pistetään vakan alle, eikä se sieltä juuri loista.

Tässä seminaarissa on helppo puhua myönteisesti evankelioimisesta; olettehan te osallistujat pohtineet keskimääräistä syvällisemmin sen luonnetta. “Evankelioiminen” ei myöskään sanana säikäytä meitä. Mutta monilla tämä sana nostaa esille tukun kysymys- ja huutomerkkejä. Tarvitaan tarkennusta ja ehtolauseita, jotta evankelioimisesta voitaisiin ylipäänsä puhua. Ja senkin jälkeen sana saattaa tuntua jotenkin kiusalliselta. Ymmärrän tämän hyvin.

2 ”Evankelioiminen” on saastutettu sana ja kaipaa puhdistusta

Sana “evankelioida” on ajan saatossa kuormittunut monenlaisilla merkityksillä ja mielleyhtymillä, jotka eivät tee oikeutta tälle tärkeälle raamatulliselle verbille eivätkä sitä kuvaavalle asialle. Siksi asiallinen keskustelu evankelioimisen tarpeesta ja keinoista kirkossa ei aina onnistu parhaalla mahdollisella tavalla.

”Evankelioiminen” merkitsee monien mielikuvissa jonkinlaista aivopesun synonyymiä, Jeesuksen nimissä tehtyä propagandaa, kristinuskon kaupustelua. Vikaa on varmasti maailman kovasydämisyydessä ja penseydessä. Mutta vikaa on myös kristityissä itsessään. Monille termillä ”evankelioida” on imperialistinen sivumaku, joka tuo mieleen uhkaavia traktaatteja, Jeesus tulee -varoituskylttejä tai kiiluvasilmäisiä käännyttäjiä kotiovella.

Hakaniemen torilla nousi kerran ratikkaan muuan ahdistuneen näköinen mies, joka karjaista mylväisi vihaisella äänellä: ”Tehkää parannus!” Hän ehkä onnitteli itseään rohkeasta toiminnasta, mutta synnytti vain ahdistusta ja vastustusta. En voi syyttää matkustajaa, jos hän päättelee, että tullakseen kristityksi täytyy ilmeisesti ahdistua ja tulla hulluksi. Evankeliumin leviämisen kannalta tämä niin sanottu evankelista toimi kontraproduktiivisesti: hän ei edistänyt evankeliumia, vaan pystytti sille esteitä. Suomeksi sanottuna evankeliumin asialle olisi luultavasti ollut parempi, että hän olisi pitänyt suunsa kiinni ja jakanut leipää köyhille Veikko Hurstin vieressä.

Ei siis ole ihme, että tällaisen väärinkäytön ja sen synnyttämien mielikuvien takia monet kristityt ja jopa papit vierastavat evankeliointia sekä terminä että toimintana.

Mutta suostummeko toimimaan tällaisten epäonnistumisten ja väärintulkintojen ehdoilla? Eikö silloin mene lapsi pesuveden mukana? Onko kasteveden tarkoituksena vihkiä ihminen Kristuksen seuraajaksi vai tehdä hänet evankeliumille immuuniksi?

Evankelioiminen on niin arvokas asia, ettei ole hyvä, jos kirkossa käytämme aikamme ja energiamme pitkitettyyn kiistelyyn sanoista ja merkityksistä. Parempi olisi, jos voisimme yhtenä rintamana keskittyä hyvän sanoman kertomiseen.

Miten tällaiseen tilanteeseen voitaisiin päästä? Miten tarpeeton eripura voitaisiin välttää ja paneutua varsinaiseen työhön?

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja siksi kaiken alistamisen vastakohta

Voidaksemme puhdistaa ”evankelioimisen” on mentävä sen juurille. Mistä tällainen sana ylipäänsä tulee? Katsotaan mitä se pitää sisällään. Sen jälkeen pohditaan, mitä evankelioiminen voi olla kirkossa vuonna 2016. Minkälaiseen evankelioimisnäkyyn kaikki kirkossa voisivat yhtyä?

Paljon oppii, kun tutkii alkukielistä tekstiä ja katsoo missä yhteydessä ja kuinka näitä sanoja käytetään. Niinpä aloitamme Uudesta testamentista ja kreikan kielestä.

Uuden testamentin tunnetuin kohta, jossa puhutaan verbinä ”evankelioimisesta”, löytyy tutusta Luukkaan jouluevankeliumista. Alkutekstin mukaan Herran enkeli ”evankelioi paimenille” sanomalla: ”Älkää pelätkö. Minä evankelioin teille (kreik. euaggelizomai hymin) suuren ilon koko kansalle: tänään teille on syntynyt Vapauttaja (sooteer), Kristus, Herra (khristos kyrios) Daavidin kaupungissa” (Luuk. 2:10).

Tässä on kaksi ratkaisevan tärkeää huomiota evankelioimisen oikean ymmärtämisen kannalta.

Ensiksi on otettava huomioon, että meille ”evankeliumi” on hurskas ja umpikristillinen termi, mutta Jeesuksen syntymän aikana se oli maallinen, erityisesti sotilaspoliittinen sana. Keisarin evankeliumi oli hyvä sanoma Rooman keisarin voittamasta valloitussodasta tai hänen verisesti kukistamastaan kapinasta. Nykyaikana sellainen voisi olla Venäjän presidentin Vladimir Putinin julistama ”hyvä sanoma” siitä, että hän on vastannut kaikkien krimiläisten hartaaseen toiveeseen liittämällä Krimin niemimaan Venäjän federaatioon.

Tiedämme, että tällainen Rooman keisarin evankeliumi oli imperialistinen: sen takana oli väkivaltaa, sotaa ja alistamista. Sillä pyrittiin pönkittämään keisarin valtaa kansojen yli. Vallan pönkittämistä vahvisti se, että keisaria palvottiin jumalana ja häntä kutsuttiin jumalallisella arvonimellä kyrios, Herra.

Joulun evankeliumi on äärimmäinen vastakohta imperialistiselle keisarin evankeliumille. Enkeli haluaa ”evankelioida” julistamalla, että kyrios, Herra, ei ole väkivaltainen ja omaa valtaa pönkittävä keisari, vaan lempeä ja rakastava Seimen lapsi. Enkeli julistaa, että sooteer, Vapauttaja, ei ole verisiä valloitussotia käyvä keisari, vaan sovituksen tuova Jumalan Poika ja Rauhan ruhtinas.

Kristuksen evankeliumi on kaiken imperialismin vastakohta: se on vapauttava ja iloiseksi tekevä sanoma siitä, että Jumala on Kristuksen sanoissa ja teoissa rakentanut rauhan ja sovinnon ja että hän kutsuu jokaista elämää uutta elämää ”Kristuksessa”, siis rauhassa ja sovinnossa Jumalan kanssa ja ihmisten kesken.

Toiseksi on kiinnitettävä huomio pieneen kielelliseen, mutta tärkeään yksityiskohtaan. Kun enkeli julistaa hyvää sanomaa, evankelioimisen kohteesta eli paimenista puhutaan datiivissa, ei akkusatiivi-muodossa. Enkeli evankelioi ”paimenille” (hymin), ei ”paimenia”. Kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta kuunnelkaa, tässä on pointti.

Kun käytämme suomen kielessä verbiä “evankelioida”, sen objekti eli toiminnan kohde saa usein sijamuodokseen akkusatiivin. Sanomme siis, että evankelioimme jonkun henkilön tai jotakin henkilöä: ”Evankelioin Mikon tai Mikkoa”. Hyvä esimerkki tästä on Kansanlähetyksen perinteinen tunnuslause: “Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”.

Kreikan kielessä asia on toisin. Kun käytetään verbiä euaggelizô, se jolle puhutaan,on melkein aina datiivi, lauseopillisesti epäsuora objekti. Niinpä kreikan kielessä evankelioidaan jollekin henkilölle tai joillekin ihmisille, siis Mikolle tai vangeille. Näin on myös jouluevankeliumissa: enkeli evankelioi ”heille” (hymin) eli paimenille ja ”kansalle” (laoo). Hädin tuskin voin pidätellä innostustani sen huomion johdosta, että kyse on datiivista, ei akkusatiivista! Jos siirrämme tämän ilmaisutavan suomen kieleen, Kansanlähetyksen tunnuslause kuuluisi seuraavasti: “Evankelioikaa kansalle, jotta se evankelioisi kansoille.”

Tämä erottelu saattaa kuulostaa saivartelulta, mutta ei välttämättä ole sitä. Jos puhutaan jonkun henkilön tai joidenkin ihmisten evankelioimisesta, ilmaisussa kuullaan helposti kielteisiä sivumerkityksiä: evankelioitavan ihmisen oma persoonallisuus, itsenäisyys ja autonomia uhkaavat hävitä. ”Tukistan, potkaisen, lyön, aivopesen, evankelioin Mikkoa”.

Tällaiset sivumerkitykset ja vivahteet voivat vaikuttaa kahdella tavalla. Yhtäältä evankeliointiin kriittisesti suhtautuvat voivat esittää arvostelua, jonka mukaan evankelioinnissa ihmisestä tulee passiivinen vallankäytön kohde. Toisaalta evankeliointiin innokkaasti suhtautuva voi vaivihkaa alkaa nähdä ihmisiä käännyttämisen kohteina, jolloin aito kohtaaminen kärsii.

Kielellä on todellakin valtaa. Se ei ainoastaan heijasta todellisuutta vaan kykenee myös vaikuttamaan siihen, kuinka asiat näemme ja koemme. Voisimmeko sitten ruveta suomen kielessäkin puhumaan siitä, että evankelioimme ihmisille tai kansalle? Muuttaisiko tämä suhtautumista evankelioimiseen myönteisemmäksi?

Ongelmaksi muodostuisi helposti se, että ilmaisu olisi suomen kielen kannalta keinotekoisen tuntuinen. Meidän Kirkkoraamattumme ei käännä kreikan euaggelizô-verbiä kertaakaan sanalla “evankelioida”. Käännöksessä käytetään yleensä useampaa kuin yhtä sanaa, esimerkiksi: saarnata evankeliumia, julistaa evankeliumia tai kuten jouluevankeliumissa ”ilmoittaa ilosanoma”.

Alkukielisestä Uudesta testamentista opimme näin ollen ainakin kaksi kieleen liittyvää seikkaa. Yhtäältä se antaa tukea sille, että voimme rohkeasti puhua evankelioimisesta. Esiintyyhän tätä sanaa vastaava kreikan verbi euaggelizô Uudessa testamentissa peräti 54 kertaa. Toisaalta alkukieli muistuttaa meitä siitä, mitä tämä evankelioiminen on: se on hyvän sanoman julistamista, kuuluttamista tai kertomista ihmisille. Siihen kuuluu ihmisten kohtaaminen, kunnioittaminen ja palvelu. Alkukielessä ei ole sitä kielteisen sivumerkityksen vaaraa, mikä on suomen kielen sanassa “evankelioiminen”.

Miten voisimme käytännössä ja omilla teoillamme puhdistaa sanan ”evankelioida” sille matkan varrella kerääntyneistä kuormista ja palauttaa termin alkuperäiseen kunniaansa?

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

Vanhan vastakkainasettelun mukaan herätyskristityt julistavat evankeliumia sanallisesti, kun taas sosiaalisesti aktiiviset kristityt haluavat tehdä humanitaarista auttamistyötä. Kirkossamme tämä vastakkainasettelu on osin lientynyt, mutta vielä tarvitaan työtä, että voisimme juuria sen pois pysyvästi.

Koko evankeliumiin kuuluu sekä julistus että palvelu. Evankelioiminen tapahtuu sanoin ja teoin. Vanhan kirkon ja kreikan kielen termein: kristillinen todistus, martyria, on täyttä vain, kun se toteutuu liturgiana ja diakoniana. Täyteen evankelioimiseen kuuluu täysi evankeliumi, siis sekä Jumalan sanan julistus, että kärsivän ihmisen auttaminen. Pitäytyminen vain toiseen merkitsee evankeliumin amputoimista ja kohtalokasta kaventamista.

Jos rajoitumme auttamistyöhön ja häivytämme evankeliumin, teemme kirkosta pelkän Punaisen Ristin. Auttaa voi ilman Kristustakin. Ei siihen kirkkoa tarvita. Pahimmillaan ilosanoma joutuu tekojen vanhurskauden ja ahtaan moralismin vankilaan. Jos taas julistamme ihmiselle evankeliumia, mutta sivuutamme hänen fyysiset leipähuolensa, kuinka hänen sydämensä voisi lämmetä Kristukselle? Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja juuri sen tuntomerkkinä hoiti kehon tarpeista ruokkimalla nälkäisiä ja parantamalla sairauksia.

Tämä julistuksen ja palvelun yhteys tulee hyvin esille kohdasta, jossa Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus esittää ohjelmansa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen.” (Luuk. 4:18) Tässä evankeliumi sisältää sekä julistuksen että auttamisen.

Koko evankeliumi käsittää myös sekä Jumalan käskyt että lupaukset. Amputoidusta evankeliumista on kyse myös silloin, jos se käsitetään yksinomaan vastakohtana Jumalan laille. Laajan määritelmän mukaan ”Kristuksen evankeliumiin” sisältyy sekä Jumalan evankeliumi eli vapaaksi tekevä anteeksiantamuksen sana, joka ei vaadi mitään että Jumalan laki eli käsky pyrkiä elämään hänen tahtonsa mukaan.

Koko evankeliumi, siis lupaukset ja käskyt käsittävä evankeliumi, tulee hyvin ilmi Markuksen evankeliumin alussa, jossa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:14) Tässä evankeliumi käsittää sekä lain että evankeliumin, sekä vapauttavan anteeksiantamisen sanan että kehotukset Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Toisaalta evankeliointi on tehokasta vain silloin, kun se koskettaa koko ihmistä, siis tunnetta ja ymmärrystä. Pelkkä fiilistely johtaa sokeaan uskoon eikä kanna läpi vaikeuksien. Pelkkä pitäytyminen älylliseen todisteluun johtaa kylmään aivouskoon. Siksi on julistettava niin, että sana koskettaa sekä sydäntä että päätä, tunnetta ja ymmärrystä. Siten molemmat saavat voimaa toisistaan. Tunne saa uskon syttymään, ymmärrys tekee siitä sitkeää ystävyyttä. Sydämen usko tekee uskon eläväksi, kirkon usko antaa sille sisällön ja suunnan.

Kun puhutaan evankelioimisen antropologisista ehdoista, pitää ottaa myös huomioon, että evankeliumi on myönteinen sanoma ja leviää tehokkaammin vetoamalla myönteisiin tunteisiin. Ahdistelu ja pelottelu eivät synnytä vapautunutta luottamusta Jumalaan. Synti on kyllä sanottava synniksi ja kadotuksen mahdollisuus on kiistattomasti osa Jeesuksen julistusta. Paavali kyllä edellyttää ”evankeliumiin” myös Jumalan tuomion (Room 1-2). Mutta totisten torvensoittajien ja tuomiopäivän pasunistien sopii muistaa Paavalin kysymys: ”Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen?” (Room. 2:4). Ihminen uskaltaa turvautua Jumalaan vasta silloin, kun hän luopuu ennakkoluuloista ja ymmärtää Jumalan (God) hyväksi (Good).

On myös tärkeää, että usko koskettaa moraalista ja sosiaalista puoltamme. Esimerkiksi uskon löytänyt vapautuva vanki tarvitsee yhteisön, muuten hän jää yksin eikä pääse irti vankilakierteestä. Oikea usko synnyttää hyviä hedelmiä eli hyveitä. Se johtaa kuuliaisuuteen, siis pyrkimykseen seurata Kristusta ja elää Jumalan tahdon mukaisesti.

Miten puhumme ja toimimme niin, että koko evankeliumi voisi koskettaa koko ihmistä?

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

Luterilaisessa teologiassa on erityisen tärkeää voida yhdistää evankeliointi, kaste ja ehtoollinen. Tässä on kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Perinteisesti evankelioinnista ovat innostuneet herätyskristityt, jotka ovat ammentaneet vaikutteita pietismistä ja myöhemmin kansainvälisestä evankelikaalisuudesta. Tässä virtauksessa on ollut vaikeuksia ymmärtää kasteen ja ehtoollisen myönteistä merkitystä yksittäiselle kristitylle ja koko kirkon elämälle. Kasteen lahja on sivuutettu tai jopa varoitettu luottamasta siihen.

Toisaalta kirkossa on myös kasteeseen ja ehtoolliseen vedoten torjuttu kaikenlainen evankelioiminen. Kastetta on voitu pitää jonkinlaisena pelastusautomaattina, joka vapauttaa rukouksesta, kilvoittelusta ja evankelioimisesta. ”Sunnuntaiaamuna talonpoika kuulee kirkon kellojen soiton, kääntää kylkeä ja on autuas”. Tällöin kasteen tehtävä on sivuutettu.

Uudessa testamentissa evankeliumin julistaminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen. Kun Filippos ”evankelioi” eli kertoo Kristuksesta etiopialaiselle hoviherralle (Ap. t. 8:26), tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa kasteeseen. Kun Ylösnoussut Kristus evankelioi eli kertoo Emmauksen tien kulkijoille Jumalan pelastussuunnitelmasta, tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa ehtoolliseen. Emmauksen tien kulkijat tunnistavat Herran läsnäolon siitä, kun hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen oppilaille, siis teki sen, minkä ehtoollista asettaessaan.

Luterilaisina pidämme tappiin asti kiinni siitä Lutherin katekismuksen opista, jonka mukaan kasteessa tullaan kristityksi: ”Kaste vapauttaa synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Se lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, Jumalan armon, Kristuksen ja kaikki hänen tekonsa sekä Pyhän Hengen ja kaikki hänen lahjansa.” (Iso Katekismus) Emme voi edustaa sellaista evankelioimista, jossa ihmisen katsotaan tulevan kristityksi vasta oman ratkaisun tai muiden tekojen perusteella. Tällainen olisi ristiriidassa vahvan vanhurskauttamisoppimme kanssa.

Mutta emme voi myöskään tuudittautua siihen valheelliseen uneen, että kaikki kastetut ovat eläviä kirkon jäseniä, jotka seuraavat Kristusta ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Hengellisesti välinpitämättömiä on heräteltävä lempeästi ja kutsuttava rohkeasti takaisin Kristuksen seuraamisen tielle, kirkon uskon ja lähimmäisen rakkauden tielle.

Evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa. Muuten jokin on pielessä.

Meidän aikanamme tärkeä ja kiireellinen tehtävä on yhdistää elämäniloinen evankelioimisen teologia luterilaisen kirkon vahvaan armo- ja sakramenttioppiin.

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistus että keskustelu

Nykyisin kuulee usein sanottavan, että saarnaaminen tai julistaminen on yksisuuntaista ja ylhäältä päin tulevaa viestintää. Vastakohdaksi asetetaan usein keskustelu ja dialogi, joiden sanotaan olevan vastavuoroisempia, tasa-arvoisempia ja siksi arvostettavampia. Onko julistus ja keskustelu arvotettava ja asetettava vastakkain tällä tavalla?

On totta, että julistus kohdistuu suureen yleisöön ja on siten yksisuuntaista, kun taas keskustelu tapahtuu usein pienessä porukassa, jolloin myös vastavuoroisuus on mahdollista.

Siitä huolimatta muodikas tapa asettaa keskustelu julistusta paremmaksi on virheellinen.

Myös dialogi voi kommunikaation muotona tarjota mahdollisuuden manipuloinnille, alistamiselle ja väärälle vallankäytölle. Näin voi käydä silloin, jos keskustelun toinen osapuoli on ylivertaisen oppinut keskustelukumppaniinsa verrattuna. Minulla on aina levoton olo, kun menen harjoittamaan dialogia autokauppiaan tai autokorjaajan kanssa. Olen oppimattomampi osapuoli ja voin tulla vedätetyksi itse sitä tajuamatta. Karjalassa tunnetaan sanonta: se on niin kova kauppamies, puhuu pyörryksiin vaikka puhelinpylvään. Juuri keskustelu tarjoaa taitavalle, mutta katalalla luonnolla kruunatulle manipulaattorille mahdollisuuden vedättää heikompaa osapuolta.

Julistaminen on julkisempaa ja välimatka kuulijaan säilyy suurempana. Siksi se kunnioittaa kuulijan autonomiaa: mielessään hän voi itse päättää, hyväksyykö vai hylkääkö kuulemansa sanoman.

Tunnettu viestinnän tutkija John Durham Peters on tutkinut vuorovaikutuksen historiaa antiikista nykypäiviin ja hän on jakanut vuorovaikutuksen karkeasti kahteen malliin. Näitä hän kutsuu latinankielisillä nimillä munus, suomeksi “lahja”, ja communio, suomeksi “yhteys”.

Munus-vuorovaikutuksen tyylipuhtain esimerkki on Petersin mukaan Jeesuksen kylväjävertaus: Viesti, joka välitetään, on itsessään täydellinen. Se julistetaan kuulijoille ja annetaan lahjaksi ihmisille. Toiset ottavat sen halukkaasti vastaan, kun taas toiset torjuvat sen. Kylväjävertauksessa siemen itää sen mukaan, millaiseen maahan se on sattunut putoamaan. Munus-vuorovaikutus toteutuu näin ollen saarnassa, julistuksessa, opetuspuheessa tai luennossa. Puhujalla on sanoma, jonka hän haluaa välittää kuulijoilleen. Sanoma otetaan vastaan vaihtelevasti, ja se pääsee tekemään työtä ihmisten sydämissä.

Communio-vuorovaikutuksella Peters tarkoittaa tasavertaisten yksilöiden dialogia tai keskustelua pienessä ryhmässä. Tässä puhuja ei ole niinkään luennoitsija vaan kätilö, joka pyrkii synnyttämään oivalluksia ja uuden löytämistä keskustelukumppaneissaan.

Uudessa testamentissa puhutaan paljon julistamisesta ja saarnaamisesta, siis munus-vuorovaikutuksesta. Tyypillisin esimerkki tästä on Jeesus itse, joka kylvää julistamalla ja opettamalla evankeliumia kansanjoukoille veneessä tai vuoren rinteillä. Mutta siellä kerrotaan myös tilanteista, jossa evankeliumia välitetään pienimuotoisesti ja keskustelun välityksellä, siis communio-mallin mukaisesti. Tällaisia esimerkkejä keskustelun kautta tapahtuvasta evankelioimisesta ovat kertomukset Emmauksen tiestä ja etiopialaisen hoviherran kasteesta.

Emmauksen tien murheellisten kulkijoiden rinnalle astuu tuntematon mies (Luuk. 24:13–35). Hän kulkee kirjaimellisesti rinnalla, eikä tyrkytä tai ylipuhu, vaan kysyy, ”mistä keskustelette”. Sitten hän kuuntelee Kleopaksen murheita hellästi. Vasta kuunneltuaan myötätuntoisesti kulkijoita hän aloittaa keskustelun siitä, miten tapahtuneet liittyvät Raamatun kertomuksiin Jumalan pelastavasta toiminnasta.

Vastaavasti Filippos (Ap. t. 8:26–40) asettuu kävelemään vankkureissa istuvan, Vanhaa testamenttia lukevan etiopialaisen hoviherran rinnalle ja oikeastaan hänen alapuolelleen – vankkureissa istuva on ylempänä kuin maassa kulkeva. ”Ymmärrätkös, mitä luet,” Filippos kysyy ja niin hän saa kutsun etiopialaiselta hoviherralta: Tule viereeni, keskustellaan yhdessä Jumalan pelastusteoista Raamatun tekstien äärellä. Tässä keskustelussa käytetään myös ”evankelioida”-verbiä: ”Filippos rupesi puhumaan, aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja evankelioi (eueeggelisato) Jeesuksesta miehelle (autoo – jälleen datiivi!)”

Molemmissa evankeliumia välitetään keskustelun kautta, mutta sellaisen keskustelun, jossa evankeliumin julistaja asettuu keskustelijan rinnalle, tekee kysymyksiä, kuuntelee toista ja kunnioittaa häntä.

Evankeliumin julistamisessa nykyaikana tarvitaan siis yhä sekä julistusta että keskustelua. Mutta ei mitä tahansa puhetta. Molemmissa pitää olla sisältö sama. Muutoin kyse on jostakin toisesta evankeliumista.

7 Kristuksen evankeliumilla on aivan tietty sisältö, ja ilman sitä on kyse toisesta evankeliumista

Länsimaisessa kulttuurissa monet ovat vieraantuneet kirkon uskosta ja elämästä. Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa kristinusko leviää tehokkaasti, mutta Euroopassa uskonnollinen välinpitämättömyys on tosiasia. Lisäksi evankeliumi herättää myös vastustusta. Erityisesti uusateistien mielestä kristityt ovat väärässä ja pahoja. Uusateistit eroavat merkittävästi uskonnollisesti välinpitämättömistä. Uusateistit ovat antiteistejä: he vastustavat aktiivisesti uskoa Jumalaan ja pyrkivät häätämään kaikki uskonnot pois julkisesta elämästä yksityiskotien ja temppeleiden kätköihin. Usein tätä tehostetaan piirtämällä jumalauskosta karikatyyrejä ja vaatimalla vakaumuksellisesti ”neutraalia” julkista tilaa. Tällainen neutraali tila on kuitenkin käytännöllinen ja looginen mahdottomuus, ja siksi on syystä alettu puhua neutraliteetti-illuusiosta.

Kun kristinusko on menettänyt jalansijaa länsimaissa, esille on noussut erilaisia apologeettisia strategioita. Yksi näistä on sellainen, jota kutsun palosireeni-apologiaksi: pannaan sireeni soimaan ja kerjätään mediahuomiota tekemällä huomiota herättäviä tempauksia tai antamalla shokeeraavia kannanottoja. Yleensä palosireeni-apologian takaa paljastuu nuoruuden into tai narsistinen mieli.

Toisena mallina on eräänlainen tuunaus-apologia, jossa uskon sisältöä pyritään muokkaamaan nykyihmiselle tavalla tai toisella helpommin omaksuttavaksi. Ajatuksena on, että nykyajan ihminen on muuttunut immuuniksi historialliselle kristinuskolle, jonka tunnemme apostolisesta uskontunnustuksesta, ja siksi evankeliumin oppi pitää mukauttaa niin sanotun modernin ihmisen tarpeisiin sopivaksi.

Äärimmäinen esimerkki tällaisesta hajota-ja-tuunaa-apologiasta on eläkkeelle jääneen episkopaalipiispa John Shelby Spongin ns. uusi uskonpuhdistus. Siinä kristinusko desinfioidaan sellaisista elementeistä, jotka eivät Spongin käsityksen mukaan sovi nykyihmiselle. Spongille on tärkeää Uudessa testamentissa Jeesuksen sana: ”Minä olen tullut antamaan teille yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10) Mutta juuri muuta ei tässä paljaaksi hakkuussa Raamatun puutarhasta pystyyn jää. Spong torjuu käsityksen persoonallisesta Jumalasta, joka kuulee rukouksia, syntyy neitsyt Mariasta ja sovittaa itsensä Kristuksessa. Lankeemusta tai syntiä ei ole, eikä sovitukselle ole siten mitään tarvetta. Raamattu on ihmisen subjektiivisia sanoja Jumalasta, ei Jumalan ilmoitusta ihmiselle. Spong on sopiva esimerkki käsiteltäväksi, koska hän on tehnyt ohjelmansa hyvin avoimesti tunnetuksi.

Miksi kutsun tällaista otetta apologeettiseksi? Emmekö tarkoita apologialla yleensä jotain täysin erilaista toimintaa – kristinuskon järkiperäistä puolustamista? On hyvä nähdä, että Spong itse esittää ohjelmansa perusteet siinä valossa, että hän nimenomaan pyrkii pelastamaan kristinuskon, ei tuhoamaan sitä. Häntä on huolestuttanut se, että monet hylkäävät uskon, koska eivät kykene ajattelemaan Jumalan olevan sellainen, millaiseksi Raamattu hänet ilmoittaa.

Millaisia ongelmia Spongin tuunaus-apologiaan liittyy? Ensiksi hän irtoaa historiallisesta kristinuskosta, eikä tämä ole oppituomio, vaan yksinkertainen analyysi. Toiseksi hänen teesinsä ovat sisäisesti ristiriitaisia: miksi rukoilla, jos ei usko, että kukaan kuulee? Mistä hän on oppinut tuntemaan niin tarkasti Jumalan olemuksen ja aivoitukset, jos hän toisaalta torjuu ilmoituksen? Kolmanneksi hänen analyysinsä näyttää olevan väärä: ei ole näyttöä siitä, että niin sanottu moderni ihminen olisi tullut immuuniksi luomisen, sovituksen ja pyhityksen tapaisille historiallisen kristinuskon perusvakaumukselle. Ehkä suurin ongelma on, että Spongin apologia ei näytä toimivan käytännössä: hänen oma kirkkonsa on tyypillinen esimerkki valkoisesta valtavirran protestanttikirkosta, jonka jäsenmäärä on lyhyessä ajassa romahtanut – ja ikävä sanoa, että aikana, jolloin Spong toimi virassa. Spongin hajota-ja-tuunaa-apologia näyttää itsetuhoiselta.

Uudessa testamentissa on neljä evankeliumikirjaa, mutta vain yksi evankeliumi. Paavali kirjoittaa korinttilaisille harjoittavansa kontekstuaalista teologiaa: hän tahtoo olla juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen ja heikoille heikko. On asetuttava toisen rinnalle. On kuunneltava ja kunnioitettava jokaista ihmistä. Evankeliumi pitää aina pyrkiä tekemään ymmärrettäväksi eri ihmisryhmille heidän omalla kielellä.

Mutta toisaalta galatalaisille Paavali iskee nyrkin pöytään: ”Ei ole mitään toista evankeliumia!” (Gal. 1:6). Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä olemme saaneet ja välittäneet teille, ”hän vääristää Kristuksen evankeliumin” (1:7). Tällaiselle evankeliumin vääristelijälle apostoli antaa melko epämiellyttäviä neuvoja: ”Hän olkoon kirottu” ja ”hän kuohitkoon itsensä”.

Huomionarvoista on, että Paavali käyttää määrettä ”Kristuksen evankeliumi”. Sen välittämisessä pitää käyttää eri kieliä, ja se mukautuu eri kulttuureihin. Afrikkalaista puhuttelee Jeesuksen voitto pahoista hengistä, länsimaista ihmistä hänen myötätuntonsa ja lähimmäisenrakkautensa. Mutta Kristuksen evankeliumi ei taivu kaiken suhteellistavaan relativismiin. Sanoman sisältö ei muutu siitä, että se välitetään dialogin kautta. Evankeliumi, hyvä sanoma, pysyy hyvänä ja pyhänä Jumalan lahjana, silloinkin kun se torjutaan ja sitä vastustetaan.

Tämä antaa meille mallin myös nykyajan evankeliointiin. Yhtäältä meidän on hyvä tuntea erilaiset tavat evankeliumin kertomiseen: Uudessa testamentissa esiintyvän opetuksen ja keskustelun lisäksi viestintämahdollisuudet ovat meidän päivinämme moninkertaistuneet. Toisaalta sanoma ei muutu sen mukaan, kenelle ja missä me sen kerromme. Evankeliumi on sama kirkon jäsenelle, ateistille, muslimille ja jopa savolaiselle.

Kirkon eväät vuonna 2016

Mihin päädymme tämän tarkastelun lopuksi? Mistä löytyvät evankelioimisen eväät tälle vuosikymmenelle?

Ensiksi, nähdäkseni evankelioinnin pitäisi tulla yhä enemmän kirkon toiminnan keskiöön. Totesinhan alussa, ettei kyse edes ole mistään erityisestä “toiminnosta”, vaan evankeliumin julistaminen ja kaikella tavalla esillä pitäminen on kirkon tuntomerkki, se joka tekee kirkon kirkoksi.

Evankelioinnista puhuminen on perusteltua, vaikka jotkut ovat sanaa vieroksuneetkin. Olemme kuitenkin hyvässä seurassa. Uuden testamentin verbi euaggelizô, tarkoittaa hyvän sanoman julistamista ja välittämistä, evankeliointia. Siitä sana on tullut moniin muihinkin kieliin, kuten englannin kieleen.  Uuden testamentin tutkiminen alkukielellä kuitenkin muistutti meitä tärkeästä vivahteesta: Raamatussa evankelioidaan jollekin tai joillekin, ei jotakin tai joitakin. Evankeliointi ei ole siten mikään erityinen vallankäytön muoto, jota kohdistetaan ihmisiin. Sen sijaan se on kylväjävertauksen opetuksen mukaista ilosanoman kertomista, jossa kunnioitetaan sanoman vastaanottajia ja heidän itsemääräämisoikeuttaan. Joskus siemen putoaa huonoon maahan eikä se idä, mutta joskus maaperä on otollinen ja sato on satakertainen.

Evankelioinnilla on tietty pysyvä sisältönsä, Jumalan pelastusteot Kristuksessa. Kuitenkin ne tavat, miten evankeliumia välitetään, voivat vaihdella ja niiden pitääkin vaihdella riippuen vastaanottajista. Pitää virittää kaikki luonnonlahjat ja armolahjat palaviksi. Kannattaa olla nokkela ja ovela. Mitkä ovat ne viestintävälineet ja mediat, joiden kautta hyvä sanoma välittyisi nykyään luontevimmin?

Nykyajan haasteet tulee ottaa evankelioinnissa huomioon, mutta historiallisesta kristinuskosta irtaantuviin apologeettisiin tee-se-itse -versioihin ei pidä sortua. Sen sijaan kirkossa pitää olla valmiutta vastata niille, jotka ovat kyselevällä mielellä tieteen ja uskonnon suhteesta. Uskon ja tieteellisen maailmankuvan välillä ei ole ristiriitaa.

Uskon että meidän tehtävämme on rohkeasti mutta samalla lempeästi kutsua ihmisiä. Voimme kutsua ihmisiä elämään kristittyinä, osallistumaan kirkon rikkaaseen hengelliseen elämään. Me emme ole uskon synnyttäjiä ja ylläpitäjiä, vaan tämän voi tehdä vain Pyhä Henki.

Kirkossa on katseltu viime vuodet paljon laskevia käyriä. Mutta niiden mielenmaisemaa synkentävän sanoman vangiksi ei pidä jäädä. Meille on annettu maailman paras sanoma, sydämet vapauttava, uutta elämää luova sanoma. Kirkossa ja kristittyjen yhteydessä Jumala on todellakin kohdattavissa. Ihmiset on luotu Jumalan yhteyteen, ja lopullinen sydämen lepo löytyy vain hänen yhteydestään. Siksi meidän ei pidä hävetä ja piilotella hyvää sanomaa vaan antaa sen kaikua niin kirkoissa kuin kappeleissa, turuilla, toreilla ja aitovierillä.•