Author: Jussi Seppälä

Biskopsämbetet i de lutherska bekännelseskrifterna

Leif Erikson 

Docent och DT samt pastor.

Den här artikeln handlar om hur de lutherska bekännelseskrifterna uppfattar biskopsämbetet. Mina huvudkällor är Augsburgska bekännelsen (1530), Augsburgska bekännelsens Apologi (1531), Schmalkaldiska artiklarna (1537) och Om påvens makt och överhöghet (1537). 

Jag kommer att presentera dessa skrifters undervisning om biskopsämbetet och i slutet också att säga någonting om hur denna undervisning också praktiserades i den kyrkliga verklighet där man levde och verkade. Genom att behandla dessa bekännelsedokument i kronologisk ordning hoppas jag också kunna notera en eventuell utveckling i reformatorernas ställningstaganden. Det är också rimligt att anta att den här utvecklingen beror på den romersk-katolska kyrkans skärpta inställning till den lutherska reformationen.  

1. Augsburgska bekännelsen (1530) 

Augsburgska bekännelsen är den försvarsskrift som de lutherska ständerna framlade vid riksdagen i Augsburg sommaren 1530 och som snart blev lutherdomens samlande symbol. Kejsaren Karl V hade kallat katoliker och lutheraner till riksdagen. Uppdraget att författa den lutherska bekännelse- och försvarsskriften gick till Philipp Melanchthon som redan före riksdagen samlats hade påbörjat det här arbetet. 

Bekännelsen (CA) har två delar. Den första delen (artiklarna 1–21) behandlar läroartiklar och den andra delen (artiklarna 21–28) missbruksartiklarna. Typiskt för läroartiklarna är att de är försiktigt formulerade eftersom avsikten med riksdagen var att övervinna den religiösa splittringen.  

Melanchthon avslutar behandlingen av läroartiklarna såhär: ”Detta är i huvudsak sammanfattningen av vår lära, varav framgår, att den inte innehåller något, som står i strid med den heliga Skrift eller den allmänneliga kyrkan eller den romerska kyrkan så långt denna är känd genom de gamla författarna. Under sådana förhållanden döma de felaktigt, som fordrar att vi skall betraktas som kättare. Meningsskiljaktigheten gäller några få missbruk, som utan stöd av tillförlitlig auktoritet insmugit sig i kyrkorna.” (SKB, 66–67) 

Innan CA presenterar missbruksartiklarna riktar man sig till kejsaren och ber honom lyssna till varför man har avlägsnat missbruk i kyrkan och orsakerna till att människor inte mot sina samveten bör tvingas bibehålla dessa missbruk Melanchton förklarar att det är endast missbruk som reformatorerna avlägsnat.  

Framställningen i missbruksartiklarna är mera polemisk. (Se närmare Erikson 2005, särskilt 67–68) Jag koncentrerar mig här på artikel 28 i bekännelsen som har rubriken ”Om den andliga makten”, som är den sista artikeln i CA. 

Om den andliga makten (XXVIII)  

Den andliga och den världsliga makten bör enligt CA inte sammanblandas. Den andliga makten har nämligen Guds och Kristi befallning att predika evangelium och förvalta sakramenten och bör inte ge sig in på främmande uppgifter som att upphäva överhetens lagar, lägga hinder i vägen för domar som gäller samhället och inte heller föreskriva överheten regler angående samhällsskicket. Som motivering citeras Jesu ord: ”Mitt rike är icke av denna världen”. I den mån biskoparna har världslig makt, så har de den inte i kraft av evangeliets befallning, utan i kraft av mänsklig rätt, som kungar eller kejsare har gett dem för den världsliga förvaltningen av sin egendom. Men det här är ett annat uppdrag än evangeliets ämbete. (SKB, 83) 

Vad beträffar biskoparnas domsrätt, så har de rätt 

att meddela syndernas förlåtelse, bedöma läran, förkasta läror, som strida mot evangeliet, och utan mänsklig tvångsmakt, men genom Ordet utesluta från kyrkans gemenskap sådana, vilkas ogudaktighet är allmänt känd. I detta stycke böra församlingarna ovillkorligen och enligt gudomlig rätt visa dem lydnad efter ordet: ’Den som hör eder, han hör mig’. (SKB, 84) 

Ifall de däremot lär något, som strider mot evangeliet, då har församlingarna ett Guds bud, som förbjuder lydnad mot dem, nämligen Matt. 7:15 :”Tag er tillvara för falska profeter” och Gal. 1:8 ”Om en ängel från himmelen förkunnar evangelium i strid mot vad vi hava förkunnat för er, så vare han förbannad.” Man försvarar den här ’olydnaden’ också med kyrkofadern Augustinus ord: ”Man bör inte instämma med katolska biskopar, om de tilläventyrs misstaga sig i någon punkt eller ha en mot de kanoniska, heliga skrifterna stridande mening.” Ifall biskoparna har någon makt eller domsrätt i t. ex. äktenskapsmål så har de den på grund av mänsklig rätt. Om då biskoparna sviker sin plikt, är furstarna, till och med mot sin vilja, skyldiga att skipa rätt bland sina undersåtar för bevarande av lugnet. (SKB, 82-84)  

Det är uppenbart att den kyrkoorganisation som bildades i Tyskland under 1520-talet inte motsvarade Luthers förväntningar. Istället för påven och biskoparna blev furstarna kyrkliga ledare. Luther hade själv vänt sig till furstarna och bett om hjälp med reformationen, men han hade aldrig tänkt att dessa skulle ha någon rättslig makt i kyrkan i egenskap av furstar. Men bland annat bondeupproret 1525 aktualiserade behovet av ordning och reda. Det behövdes en ordning som kunde förhindra kaos och som kunde ge kyrkan möjlighet att förkunna evangelium och förvalta sakramenten såsom Luther förstod vara Kristi vilja. Fastän reformatorn ofta betonade skillnaden mellan andligt och världsligt regemente så blev resultatet ett kyrkoregemente där furstarna regerade, något som under århundraden kom att bli karaktäristiskt i lutherska länder. Det innebar att kyrkan igen blev en juridisk institution som inte hade någonting att säga påvekyrkan. I Luthers beskrivning av kyrkans sju kännetecken söker vi förgäves efter någonting om kyrkans yttre organisation och styrelsesätt. Ingenting nämns heller om någon episkopal kyrka. Luther har en lokalförsamling och dess gudstjänst i tankarna när han räknar upp de sju notae ecclesiae. Hans framställning av det heliga gudsfolket är renodlat kongregationalistiskt. (Grane 1994, 264–265) 

Melanchthon är försiktig när han vädjar till de katolska biskoparna att återställa endräkten utan att de behöver offra sin ställning kyrkan. Men han säger också att dessa måste ändra sin inställning för att inte orsaka kyrkosöndring: 

De begär blott att biskoparna skall lyfta av orättmätiga bördor, som är av nyare datum och införts i strid mot den allmänneliga kyrkans sedvänja. Kanske hade dessa bestämmelser i början några godtagbara skäl för sig, men de passar inte för senare tider. […] Därför borde biskoparna visa mildhet och nu lätta på bestämmelserna. En sådan förändring försvagar inte kyrkans enhet. Många människobud ha ju med tiden ändrats, såsom själva kyrkoordningarna utvisar. Men om sådana föreskrifter upphävs, som inte kan åtlydas utan synd, måste vi följa den apostoliska regeln, vilken säger: ”Man måste lyda Gud mer än människor”. Petrus förbjuder biskoparna att uppträda såsom herrar i församlingarna. Nu är det inte fråga om att biskoparna skulle avstå från sin myndighet, utan så mycket begärs, att de skall tillåta att evangelium rent förkunnas, och att de avskaffar några få föreskrifter, som inte kan följas utan synd. Om de inte gör detta, må de själva se till, hur de inför Gud skola stå till svars för att de genom sin ovilja bli orsak till kyrkosöndring. (SKB, 88–89) 

Augsburgska bekännelsen lästes upp för riksdagen den 25 juni och överlämnades därefter till kejsaren i en tysk och en latinsk version. Redan följande dag gav kejsaren den påvlige legaten Campeggio i uppdrag att författa en skrivelse där man tar ställning till Augsburgska bekännelsens innehåll. Det här försöket misslyckades eftersom det ansågs alltför polemiskt. Men den 3 augusti upplästes Confutatio Confessiones Augustanae i närvaro av alla ständer i biskopspalatset i Augsburg. 

2. Augsburgska bekännelsens Apologi (1531)  

Under senare delen av september 1530 författade Melanchton ett omfattade svar på den katolska kritiken av CA i Confutatio. Det här svaret som bär namnet Augsburgska bekännelsens Apologi utvidgade, försvarade och förklarade han CA:s innehåll. De två artiklar som är aktuella för vår frågeställning är Om det andliga ståndet (XIV) och Om den andliga makten (XXVIII) 

Om det andliga ståndet (XIV) 

Apologin konstaterar att också de katolska teologerna godkänner den fjortonde artikeln i CA, där man betonar, att ingen, som inte är vederbörligen kallad (rite vocatus), bör få förvalta sakramenten och förkunna Ordet — dock förutsatt att vi använder den i kyrkolagen föreskrivna prästvigningen. (SKB, 225) Därefter uttalar man sitt stöd för den yttre kyrkliga ordningen: 

Beträffande denna sak har vi vid detta möte ofta betygat, att vi synnerligen gärna önskade bevara den yttre kyrkliga styrelsen och ordningen inom kyrkan, fastän dessa tillkommit genom mänsklig myndighet. För vi vet, att fäderna i gott syfte inrättade denna ordning, såsom framgår av de gamla kyrkolagarna. (SKB, 225) 

Därefter riktar Apologin skarp kritik mot de katolska biskoparna för att dessa antingen ”tvingar våra präster att avstå och förkasta den lära, som vi bekänna eller dräpa de olyckliga och oskyldiga med en ny, oerhörd grymhet.” Det här är orsaken till ”våra präster inte erkänna dessa biskopar.” Därför är det biskoparnas grymhet orsak till att den yttre kyrkorättsliga ordning, som vi mycket gärna önskade bevara, men som på vissa håll är i färd med att upphävas. Därefter ger man den katolska motparten skulden för att de söndrat kyrkan: ”De må själva se till, hur de inför Gud skola stå till ansvar för att de söndra kyrkan. ” (SKB, 225) 

Själva säger de lutherska teologerna att de har rena samveten för de är övertygade om att de står för en sann, riktig och allmännelig kristen bekännelse och kan inte gilla deras grymhet som förföljer denna lära. De hävdar också att kyrkan finns hos dem, som rätt lär Guds ord och rätt förvaltar sakramenten och inte hos dem som med sina påbud utplånar Guds ord, utan även dräper dem, som lär det som är rätt och sant. Man betygar också att man ”gärna vill bevara den i kyrkolagen föreskrivna yttre kyrkliga ordningen, om biskoparna blott upphöra att fara grymt fram i våra församlingar. ” (SKB, 225–226) 

Apologin erkänner inte att man skulle ha bidragit till att försvaga biskoparnas makt: 

Denna vår öppet betygade vilja skall både inför Gud och alla människor i all framtid fritaga oss från anklagelsen, att vi bidragit till att försvaga biskoparnas makt och myndighet, då människor läsa eller höra, att vi, som med våra böner sökt avvända biskoparnas orättfärdiga grymhet, icke förmått utverka någon rättvisa. (SKB, 226). 

Det är inte någon hemlighet att den kyrkoorganisation som bildades i Tyskland under 1520-talet inte motsvarade Luthers förväntningar. Istället för påven och biskoparna blev furstarna kyrkliga ledare. Luther hade själv vänt sig till furstarna och bett om hjälp med reformationen, men han hade aldrig tänkt att dessa skulle ha någon rättslig makt i kyrkan i egenskap av furstar. Men bland annat bondeupproret 1525 aktualiserade behovet av ordning och reda. Det behövdes en ordning som kunde förhindra kaos och som kunde ge kyrkan möjlighet att förkunna evangelium och förvalta sakramenten såsom Luther förstod vara Kristi vilja. Fastän reformatorn ofta betonade skillnaden mellan andligt och världsligt regemente så blev resultatet ett kyrkoregemente där furstarna regerade, något som under århundraden kom att bli karaktäristiskt i lutherska länder. Det innebar att kyrkan igen blev en juridisk institution som inte hade någonting att säga påvekyrkan. (Leif Grane 1978, 156–157) 

Om den andliga makten (XXVIII) 

Apologin nämner här inledningsvis att man i CA framhållit vilken makt evangeliet ger biskoparna och att de enligt kyrkolagens ordning är verkliga biskopar som man inte förkastar, men att det nu handlar om biskopar ”i överensstämmelse med evangeliet.” Man säger sig också gilla den gamla indelningen av biskopens makt i potestas ordinis och potestas iurisdictionis. Den förstnämnda innebär makt att predika Ordet och förvalta sakramenten och den senare 

myndighet att ur kyrkans gemenskap utesluta dem som gjort sig skyldiga till uppenbara brott, och åter avlösa dem, om de omvänder sig och begär avlösning dvs. om någon bryter mot Guds ord, som de tagit emot av Kristus. Men biskoparna har inte någon tyrannisk makt att härska laglöst och inte heller någon konungslig makt som står över lagen. Det som de däremot har är ”en bestämd befallning och ett bestämt Guds ord, som de bör predika och enligt vilket de bör utöva sin domsrätt. Även om de har en viss domsrätt, så betyder det inte att de kan inrätta nya gudstjänster, för det hör inte till domsrätten. De har Guds ord och befallning om hur långt de kan utöva sin domsrätt.” (SKB, 303–304)  

När Confutatio citerar orden ”Var edra förmän lydiga”, kommenterar Apologin denna förmaning och hävdar att det här ordet kräver lydnad mot evangelium men grundar inte ett biskopsvälde vid sidan av evangelium. Biskoparna bör inte heller utfärda stadgar eller tolka dessa i strid mot evangelium. Då de gör det bör vi inte lyda dem för Paulus skriver i Gal. 1:8: ”Om någon förkunnar ett annat evangelium, så vare han förbannad.” (SKB, 305) 

Jesu ord ”Allt vad de säger det skall ni göra” (Matt. 23:3) betyder enligt Apologin inte att vi bör godkänna allt utan undantag eftersom Skriften på ett annat ställe uppmanar oss att lyda Gud mer än människor. När de lär det som är fast och orätt bör vi därför inte lyssna till dem, slår Apologin fast. (SKB, 305) 

Av allt att döma är nog Melanchthon och hans medarbetare i Augsburg medvetna om att även deras verksamhet har förorsakat splittring inom kyrkan. De noterar att Confutatio förebrår också dem för den förargelse och oro, som uppstått under förevändning av vår lära. På det svarar man att ifall man vill samla all anstöt och förargelse till en enda punkt, så skall man finna, att 

den enda artikeln om syndaförlåtelsen, nämligen att vi av nåd för Kristi skull genom tron få våra synders förlåtelse, medför så mycket gott, att det övertäcker all tänkbar olägenhet. Och denna artikel har från början förvärvat åt Luther icke blott vår bevågenhet, utan även mångas, som nu bekämpar oss. (SKB, 305) 

Man anser alltså att det evangeliska budskapet är så viktigt och välsignat att det är värt de problem och den splittring som uppstått inom kyrkan i ock med reformationen: 

Vi för vår del varken vill överge den för kyrkan nödvändiga sanningen eller kan samtycka med våra motståndare som förkastar denna sanning. Och inte heller har de någon konungslig makt som står över lagen, utan de har en bestämd befallning och ett bestämt Guds ord, som de har att predika och enligt vilket de utövar sin domsrätt. 

I det här sammanhanget påtalar Apologin också den anstöt och förargelse som vanhelgandet av mässan och den skam som celibatet förorsakat. (SKB, 305–306) 

3. Schmalkaldiska artiklarna (1537)  

Schmalkaldiska artiklarna (ASm) kom till i efterdyningarna av riksdagen i Augsburg (1530) när Luther efterlyste ett kyrkomöte med den romersk katolska kyrkan, men påven gillade inte förslaget. Reformatorn förberedde ändå mötet och skrev på uppdrag av prins Johan Fredrik de Schmalkaldiska artiklarna som innehåller en presentation av reformationens teologi och som med rätta har kallats för Luthers teologiska testamente. En kort artikel i ASm är av intresse för vårt ämne, nämligen den Om vigningen och kallelsen. 

Även här vädjar Luther — liksom Melanchthon i Apologin — till biskoparna att dessa skulle viga och installera präster för de församlingar dit den lutherska tron hade spridits och slagit rot. Ifall de vägrar att göra detta så får kyrkan inte därför lämnas utan tjänare: 

Om biskoparna ville vara rätta biskopar och vårda sig om kyrkan och evangeliet, så kunde vi för kärlekens och endräktens skull, men inte av nödtvång medge, att de invigde och installerade åt oss Guds ords predikare, utan allt gyckelspel och vidskepelse, som härrör från en okristlig anda. Då dessa emellertid varken är eller vill vara rätta biskopar utan världsliga herrar och furstar, som varken vilja predika eller undervisa eller döpa eller utdela nattvarden eller fullgöra något verk eller någon uppgift i kyrkan, utan i stället förfölja dem som, därtill kallade, fullgöra sådan tjänst, så får icke för deras skull kyrkan lämnas utan tjänare. (SBK, 334–335) 

Luther stöder därefter sina påståenden med att hänvisa till fäderna och kyrkans tradition: 

Såsom vi se av gamla exempel i kyrkan och hos fäderna, bör vi därför själva inviga till detta ämbete därtill skickade män. Och detta kan de påviska varken förbjuda eller förvägra oss ens efter sin egen lag. Ty deras lag säger, att de, som invigts t.o.m. av kättare, icke blott kallas utan verkligen äro invigda. Likaså meddelar den helige Hieronymus om kyrkan i Alexandria, att den till en början styrdes utan biskopar av det lägre prästerskapet. (SKB, 335) 

Samme Luther, som kan uttrycka tron på Gud och Kristus utan all polemik och i överensstämmelse med kyrkans tro, så som den är uttryckt i de fornkyrkliga bekännelserna, måste alltså bli utan barmhärtighet när det rör sig om allt det som enligt hans mening fördunklar denna tro. (Grane 1994, 263) 

4. Om påvens makt och överhöghet (1537)  

Vid sammankomsten i Schmalkalden i februari 1537 framkom ett förslag om att mötet skulle göra ett uttalande angående påvens makt och myndighet. Man hade nämligen i Augsburg av kyrkopolitiska skäl underlåtit att uttala sig om den vid riksdagen där 1530. Denna dogmatiskt och kyrkopolitiskt betydelsefulla fråga kunde man i längden inte gå förbi, allraminst inför tanken på ett kommande allmänt kyrkomöte. I själva verket kom Melanchthon ensam att svara för författarskapet. Melanchthon var färdig med sitt arbete den 17 februari, då skriften antogs av teologerna. Några dagar därefter förelades den förbundsmötet […] Melanchthons skrift, som har den latinska titeln ”Tractatus de potestaten et primatu papae” blev antagen och gillad som ett komplement till den Augsburgska bekännelsen och dess Apologi. […] Längre fram kom av skilda skäl skriften alltid att tryckas i förbindelse med Schmalkaldiska artiklarna och betraktades som ett bihang till dessa. (SKB, 24) 

Om påvens makt och överhöghet 

Traktaten består av två delar. I den första delen argumenterar Melanchthon både historiskt och bibliskt varför biskopen i Rom inte kan ha den makt och myndighet över hela kristenheten och över andra biskopar och präster som han anser sig ha och den andra delen om biskoparna makt och domsrätt.  

Melanchthon nämner först tre misstag som han anser att den romerske biskopen — alltså påven — gör sig skyldig till. För det första gör han anspråk på att på grund av gudomlig rätt stå över alla biskopar och kyrkoherdar. För det andra säger han sig enligt gudomlig rätt bära båda svärden, alltså ha makt att förläna och fråntaga konungavärdighet. Och för det tredje påstår han att det är nödvändigt för vår frälsning att tro detta. Därför kallar sig den romerske biskopen Kristi ställföreträdare på jorden. Dessa tre artiklar är enligt Traktaten ”falska, ogudaktiga tyranniska och för kyrkan fördärvliga.” (SKB, 341) 

Därefter argumenterar Melanchthon mot dessa tre anspråk med bibliska och historiska argument. Enligt Luk. 22 förbjuder Kristus härskareställning apostlarna emellan och enligt Joh. 20 sänder Kristus ut apostlarna utan någon åtskillnad mellan dem. I 1. Kor. 3 jämställer Paulus kyrkans tjänare och lär att församlingen står över dem. Därför har Petrus inte någon överordnad ställning eller makt över kyrkan eller dess övriga tjänare. (SKB, 342–343) 

Därefter fortsätter man med exempel från kyrkans historia och påvisar att biskopen i Rom inte har haft någon ”härskarställning” över andra biskopar. Man nämner först att konciliet i Nicea (325) förordnade att biskopen i Alexandria skulle ha omsorg om kyrkorna i öst och biskopen i Rom om kyrkorna i de romerska provinserna i väst. Först efter detta beslut började den romerska biskopens myndighet att tillta. Dessutom är en överordnad ställning för biskopen i Rom orealistisk eftersom församlingarna finns utspridda ”över hela jordkretsen.” (SKB, 343–344) 

Slutsatsen av dessa bibliska och historiska argument blir då att även om den romerske biskopen på grund av gudomlig rätt skulle ha överhöghet, så är man inte skyldig honom lydnad, då han försvarar ogudaktiga gudstjänstbruk och mot evangeliet stridande lära, utan man måste motstå honom såsom antikrist. Påvens villfarelser äro uppenbara och stora. Uppenbar är också den grymhet, som han övar mot de fromma. Vi vet, att det är Guds befallning, att vi skall fly avgudatjänst, falsk lära och orättfärdig grymhet. Därför har alla sant kristna stora, uppenbara och tvingande skäl att inte lyda påven. (SKB, 347–350)  

Den andra delen handlar om biskoparnas makt och domsrätt, alltså om vilka befogenheter biskoparna har och i vilken mån man alltid bör lyda dem och huruvida det är rätt att en församlingspräst förrättar prästvigning när biskoparna undervisar falskt och/eller vägrar viga. 

Om biskoparnas makt och domsrätt 

Här behandlar Melanchthon i förhållandet mellan biskopar och presbyterer/pastorer och citerar kyrkofadern ”Hieronymus som lär att biskop å ena sidan och presbyter och pastor å den andra representera skilda grader blott med hänsyn till mänsklig myndighet.” (SKB, 351) Det här ligger enligt traktaten i själva saken, eftersom deras av Gud förlänade uppdrag är ett och detsamma. 

Men en enda sak skilde biskop och pastor åt, nämligen att viga. Ty det bestämdes, att en enda biskop skulle för flera olika församlingar viga församlingstjänarna. Men då på grund av gudomlig rätt biskop och pastor icke representerar olika grader, så är det uppenbart, att om pastor loci viger någon till präst i sin församling, denna vigning är giltig på grund av gudomlig rätt. Därför då de, som äro förordnade att vara biskopar bli fiender till evangeliet och vägra meddela vigning, behålla församlingarna sin rätt därtill. ”Där kyrkan är, där är också rätten att förvalta evangeliet. Därför behåller kyrkan nödvändigtvis sin rätt att kalla, välja och viga sina tjänare.” (SKB, 351) 

Den här rätten är enligt Traktaten en gåva, som på ett särskilt sätt är given åt kyrkan och som ingen mänsklig myndighet kan beröva henne, såsom Paulus betygar betygar i Efesierbrevet (4:8) när han skriver: ”Han for upp i höjden och gav människorna gåvor.” Bland kyrkans speciella gåvor räknar Melanchthon upp herdar och lärare och tillägger, att ”dessa är givna för uppdraget att uppbygga Kristi kropp”. (SKB, 351–352) 

Slutsatserna som Melanchthon drar av dessa argument från bibeln och kyrkans historia är stränga: 

Där den sanna kyrkan är föreligger med nödvändighet rätten att välja och viga kyrkans tjänare, liksom även en lekman kan ge en annan avlösning och så bli präst och herde för denne. Augustinus berättar om två kristna på ett skepp, att den ene döpte den andre, som var katekumen, och att den sistnämnde, sedan han blivit döpt, gav den förre avlösning. (SKB, 352). 

Melanchthon konstaterar också att det av allt detta är det uppenbart, att kyrkan innehar rätten att välja och viga sina tjänare. 

Därför då biskoparna antingen omfatta falsk lära eller vägra att meddela vigning, äro församlingarna nödgade på grund av gudomlig rätt att genom sina i tjänst varande präster viga och förordna åt sig nya. Men det är biskoparnas ogudaktighet och våldsregemente, som vållat kyrkosöndringen och tvedräkten. Ty Paulus skriver, att de biskopar, som driva och försvara falsk lära och orätt gudstjänst, skola anses såsom ställda under förbannelse. (SKB, 352) 

Eftersom den romersk-katolska kyrkan avvisade de argument som man från evangeliskt håll förde fram, så tog man så småningom saken i egna händer och gjorde som man hade förutsagt, d.v.s. man började viga präster för de församlingar där reformationen hade haft ingång och framgång. 

Avslutande reflektioner 

Augsburgska bekännelsen är diplomatiskt skriven. I läroartiklarna håller Melanchton inne med kritiken och hävdar att ”meningsskiljaktigheten gäller några få missbruk, som utan stöd av tillförlitlig auktoritet insmugit sig i kyrkorna.” I missbruksartiklarna är han betydligt mera kritisk mot påvekyrkan: och hävdar att ifall den lär eller föreskriver något, som strider mot evangeliet så har församlingarna ett Guds bud, som förbjuder lydnad mot dem, nämligen: ”Tag er tillvara för falska profeter” (Matt. 7:15). 

Apologin är mera kritiskt till den katolska kyrkan och dess läror än CA och Melanchthon tillbakavisar här den skarpa kritik mot CA som Confutatio innehöll. Därför är det enligt Apologin biskoparnas grymhet som är orsak till att den yttre kyrkorättsliga ordning, som man önskade bevara, på vissa håll höll på att upphävas. Man ger den katolska motparten skulden för att de splittrat kyrkan — något som de en dag ska stå till stå till ansvar för inför Gud.  

I Schmalkaldiska artiklarna hävdar Luther att ifall biskoparna ville vara rätta biskopar och vårda sig om kyrkan och evangeliet, så kunde man för kärlekens och endräktens skull, men inte av nödtvång medge, att de invigde och installerade åt oss Guds ords predikare. Men då dessa varken är eller vill vara rätta biskopar så får icke för deras skull kyrkan lämnas utan tjänare. Luther hänvisar till fäderna och kyrkans tradition och hävdar att vi själva kommer att viga till prästämbetet därtill lämpliga män.  

Om påvens makt och överhöghet — som Melanchthon har författat — innehåller både historiska och bibelteologiska argument för att biskopen i Rom inte har någon gudomlig rätt att stå över alla andra biskopar. Kritiken riktads inte endast mot biskoparnas vägran att prästviga, utan också mot deras falska teologi. Kyrkan har rätt att viga sina tjänare och när biskoparna stöder falsk lära sade man klart ut att kyrkan innehar rätten att välja och viga sina tjänare. Melanchthon är här ingalunda lika försiktig som när han skrev Augsburgska bekännelsen 7 år tidigare. Det yttre trycket från den romersk-katolska kyrkan hade gjort honom mycket kritisk till dess företrädare — påven och biskoparna. 

Mycket hade hänt mellan 1530 och 1537. 

När Melanchthon skrev CA 1530 hoppades han att den evangeliska läran skulle tillåtas i påvekyrkan, men något sådant tillmötesgående kom inte från Rom. När han sju år senare skrev Om påvens makt och överhöghet drar han de konsekvenser han inte ville dra 1530. Konflikten me de påvliga biskoparna gällde främst prästvigningarna. De påvliga biskoparna vägrade viga präster som omfattade den lutherska synen. Eftersom samma biskopar inte heller godkände den lutherska läran fanns det bara en sak att göra, nämligen att ta saken i egna händer och själv viga sina ämbetsinnehavare. (Klemets, 1999, 11) 

Källor och litteratur: 

Adrian, Carl Magnus: Om kamp och frihet (2016) 

Erikson, Leif: Enhet — men till vilket pris? Confessio Augustana som ekumeniskt dokument (2005) 

Erikson, Leif: De lutherska bekännelseskrifternas kyrka – en organisation eller en organism? I Iustitia 36. 2019, 38–62. Finsk version av samma artikeln i samma Iustitia, 12–37. 

Grane, Leif: Confessio Augustana. Orientering i den lutherska reformationen grundtankar. (1967) 

Grane, Leif: Vision och verklighet. En bok om Martin Luther (1994) 

Klemets, Tomas: Vad är kyrkan? Vad lär våra bekännelseskrifter om kyrkan? (I Kristet Perspektiv 3/1999) 

Svenska kyrkans bekännelseskrifter (1957) 

Piispanvirka luterilaisissa tunnustuskirjoissa

Leif Erikson

Kirjoittaja on dosentti ja TT sekä pastori. Artikkeli on julkaistu alun perin ruotsiksi Perustan painetussa numerossa. Suom. Vesa Ollilainen ja Jussi Seppälä.

Johdanto

Tämä artikkeli käsittelee sitä, miten luterilaiset tunnustuskirjat ymmärtävät piispanviran. Pääasiallisina lähteinäni ovat Augsburgin tunnustus (1530), Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531), Schmalkaldenin opinkohdat (1537) sekä Paavin valta ja johtoasema (1537).

Esittelen näiden kirjoitusten opetuksen piispanvirasta. Lopuksi sanon myös jotakin siitä, miten tätä opetusta käytännössä sovellettiin siinä kirkollisessa todellisuudessa, jossa elettiin ja toimittiin. Käsittelemällä näitä tunnustusasiakirjoja kronologisessa järjestyksessä toivon voivani havaita uskonpuhdistajien kantojen mahdollisen kehityksen. On myös perusteltua olettaa, että tämä kehitys johtuu roomalaiskatolisen kirkon kiristyneestä suhtautumisesta luterilaiseen reformaatioon.

1. Augsburgin tunnustus (1530)

Augsburgin tunnustus on se puolustuskirjoitus, jonka luterilaiset säädyt esittivät Augsburgin valtiopäivillä kesällä 1530 ja josta pian tuli luterilaisuutta yhdistävä tunnustus (symboli). Keisari Kaarle V oli kutsunut katolilaiset ja luterilaiset valtiopäiville. Luterilainen tunnustus- ja puolustuskirjoituksen laatiminen annettiin Philipp Melanchthonille, joka oli aloittanut työn jo ennen valtiopäiviä kokoontumista.

Tunnustuksessa (CA) on kaksi osaa. Ensimmäinen osa (artiklat 1–21) käsittelee opillisia artikloja ja toinen osa (artiklat 21–28) poistettuja väärinkäytöksiä koskevia artikloja. Opillisille artikloille on tyypillistä varovainen muotoilu, sillä valtiopäivien tarkoitus oli voittaa uskonnollinen hajaannus.

Melanchthon päättää oppiartiklojen käsittelyn seuraavasti: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomistevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin.”

Ennen kuin CA:ssa esitellään poistettuja väärinkäytöksiä koskevat artiklat, käännytään siinä keisarin puoleen ja pyydetään häntä kuulemaan, miksi kirkossa esiintyviä väärinkäytöksiä on poistettu ja mistä syystä ihmisiä ei tule vastoin omaatuntoaan pakottaa säilyttämään näitä väärinkäytöksiä. Melanchthon selittää, että reformaattorit ovat poistaneet vain väärinkäytökset. Väärinkäytöksiä käsittelevien artiklojen esitystapa on poleemisempi (ks. tarkemmin Erikson 2005, etenkin 67–68). Tässä keskityn tunnustuksen XXVIII artiklaan, jonka otsikko on ”Kirkollinen valta” ja joka on CA:n artikloista viimeinen.

Kirkollinen valta (XXVIII)

CA:n mukaan hengellistä ja maallista valtaa ei tule sekoittaa keskenään. Hengellisellä vallalla on nimittäin Jumalan ja Kristuksen käsky julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja, eikä sen tule ryhtyä vieraisiin tehtäviin, kuten kumota maallisen esivallan säätämiä lakeja, asettaa esteitä tuomioille, jotka koskevat maallisia järjestyksiä tai sopimuksia eikä myöskään määrätä esivallalle sääntöjä valtion järjestysmuodosta. Perusteluna lainataan Jeesuksen sanoja: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta”. (SKB, 83) Siltä osin kuin piispoilla on maallista valtaa, heillä ei ole sitä evankeliumin määräyksestä, vaan inhimillisen oikeuden perusteella, jonka kuninkaat tai keisarit ovat heille myöntäneet omaisuutensa maallista hallintoa varten. Tämä on kuitenkin toinen tehtävä kuin evankeliumin palvelijan virka. (SKB, 84)

Mitä tulee piispojen tuomiovaltaan, on heillä oikeus ”antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua.” (SKB, 84; EKT, 75)

Jos piispat sen sijaan opettavat jotakin, mikä on evankeliumin vastaista, on seurakunnilla Jumalan käsky, joka kieltää heitä tottelemasta tällaisia opettajia, nimittäin Matt. 7:15: ”Varokaa vääriä profeettoja”, ja Gal. 1:8: ”Mutta vaikka me tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia vastoin sitä, mitä olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” Tätä ”tottelemattomuutta” puolustetaan myös kirkkoisä Augustinuksen sanoilla: ”Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia.” Sikäli kuin piispoilla on edellä sanotun lisäksi vielä valta tai tuomio-oikeus tietyissä, esim. avioliittoa koskevissa asioissa, se on heillä inhimillisen oikeuden perusteella. Jos virkaan vihityt laiminlyövät nämä asiat, ruhtinaiden on silloin yleisen rauhan vuoksi pakko jopa vasten tahtoaan jakaa oikeutta alamaisten keskuudessa. (SKB, 82–82)

On ilmeistä, että Saksassa 1520-luvulla muodostunut kirkollinen organisaatio ei vastannut Lutherin odotuksia. Paavin ja piispojen sijaan kirkon johtajiksi nousivat ruhtinaat. Luther oli itse kääntynyt ruhtinaiden puoleen ja pyytänyt heiltä apua reformaation toteuttamisessa, mutta ei koskaan ajatellut, että heillä olisi ruhtinaina mitään oikeudellista valtaa kirkossa. Muun muassa vuoden 1525 talonpoikaiskapina teki kuitenkin ajankohtaiseksi järjestyksen ja kurin tarpeen. Tarvittiin järjestys, joka kykenisi estämään kaaoksen ja joka antaisi kirkolle mahdollisuuden julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja siten kuin Luther ymmärsi olevan Kristuksen tahto. Vaikka uskonpuhdistaja usein korosti hengellisen ja maallisen regimentin välistä eroa, oli lopputuloksena kirkollinen hallintomuoto, jossa ruhtinaat hallitsivat — piirre, josta tuli vuosisadoiksi luterilaisille maille tunnusomainen. Tämä tarkoitti sitä, että kirkosta tuli jälleen juridinen instituutio, jolla ei ollut mitään sanottavaa paavin kirkolle. Lutherin kuvauksesta kirkon seitsemästä tuntomerkistä etsimme turhaan mitään mainintaa kirkon ulkoisesta organisaatiosta ja hallintotavasta, ei myöskään episkopaalisesta kirkosta. Lutherilla on mielessään paikallisseurakunta ja sen jumalanpalvelus, kun hän luettelee kirkon seitsemän tuntomerkkiä (notae ecclesiae). Hänen esityksensä pyhästä Jumalan kansasta on puhtaasti kongregationalistinen. (Grane 1994, 264–265)

Melanchthon on varovainen vedotessaan katolisiin piispoihin, jotta nämä palauttaisivat yksimielisyyden ilman, että näiden tarvitsisi uhrata kirkollista asemaansa. Hän kuitenkin sanoo myös, että piispojen on muutettava asennettaan, etteivät he aiheuttaisi kirkon hajaannusta:

Ne pyytävät vain, että piispat keventäisivät kohtuuttomia taakkoja, jotka ovat uusia ja vastoin katolisen kirkon tapaa omaksuttuja. Mahdollisesti näillä säännöksillä oli alun perin hyväksyttävät perusteet, mutta ne eivät sovi enää myöhempiin oloihin. […] Sen takia olisi piispojen lempeyden mukaista lieventää niitä nyt, koska sellainen muutos ei järkytä kirkon ykseyttä. Monet inhimilliset perinteet ovat näet ajan mukana muuttuneet, kuten juuri kirkkosäännöt osoittavat. Ellei kuitenkaan päästä siihen, että lievennettäisiin määräyksiä, jotka ei voi noudattaa syntiä tekemättä, meidän tulee seurata apostolista sääntöä, joka sanoo: ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.’ Pietari kieltää piispoja herroina hallitsemasta seurakuntia ja pakottamasta niitä. Nyt ei ole kysymys siitä, että piispat luopuisivat valta-asemastaan. Ainoastaan pyydetään sitä, että he sallisivat evankeliumia opettaa puhtaasti ja lieventäisivät muutamia harvoja käskyjä, joita ei voi noudattaa syntiä tekemättä. Jolleivät he tee tätä, katsokoot itse, kuinka he Jumalan tuomiolla tekevät tiliä siitä, että he tällä itsepintaisuudellaan antavat aiheen kirkon hajaannukseen.” (SKB, 88–89; SKT, 78–79)

Augsburgin tunnustus luettiin valtiopäiville 25. kesäkuuta ja luovutettiin sen jälkeen keisarille sekä saksankielisenä että latinankielisenä versiona. Jo seuraavana päivänä keisari antoi paavin legaatti Campeggiolle tehtäväksi laatia kirjoituksen, jossa otetaan kantaa Augsburgin tunnustuksen sisältöön. Yritys epäonnistui, koska sitä pidettiin liian poleemisena. Sen sijaan 3. elokuuta Confutatio Confessionis Augustanae luettiin kaikkien säätyjen läsnä ollessa Augsburgin piispanlinnassa.

2. Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531)

Syyskuun 1530 loppupuolella Melanchthon laati laajan vastauksen katoliseen CA:n kritiikkiin Confutatio [suom. Kumoamus]-kirjoituksessa. Tämä vastaus, joka tunnetaan nimellä Augsburgin tunnustuksen puolustus, laajensi, puolusti ja selitti CA:n sisältöä. Kaksi artikkelia, jotka ovat keskeisiä tässä tarkastelussa, ovat ”Kirkollinen järjestys” (XIV) ja ”Kirkollinen valta” (XXVIII).

Kirkollinen järjestys (XIV)

Apologia toteaa, että myös katoliset teologit hyväksyvät CA:n 14. artiklan, jossa korostetaan, ettei kukaan ilman asianmukaista kutsumusta (rite vocatus) saa hoitaa sakramentteja ja sananpalvelusta kuitenkin sillä edellytyksellä, että käytetään kirkkolain mukaista pappisvihkimystä. (SKB, 225) Tämän jälkeen Apologiassa ilmaistaan tuki ulkoiselle kirkolliselle järjestykselle: ”Tästä asiasta olemme tässä kokouksessa moneen kertaan lausuneet julki vakaumuksemme, että haluamme säilyttää kirkollisen hallinnon ja arvojärjestyksen, vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaansaannosta. Olemme näet selvillä siitä, että isät ovat hyvässä ja hyödyllisessä tarkoituksessa panneet toimeen kirkollisen järjestyksen sillä tavoin kuin vanhat kirkolliset säännökset kuvaavat.” (SKB, 225; SKT, 188–189)

Seuravaksi Apologia kritisoi ankarasti katolisia piispoja siitä, että he joko ”pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämän tai kiroamaan sen opinmuodon, johon me olemme tunnustautuneet, tai jopa ennenkuulumattoman julmasti surmaavat noita onnettomia ja viattomia.” Piispojen julmuus on syynä siihen, että ulkoinen kirkollinen järjestys, jonka ”haluamme säilyttää”, paikoitellen on höltymässä. Tämän jälkeen Apologiassa sälytetään katoliselle vastapuolelle vastuu kirkon hajottamisesta: ”Katsokoot itse, kuinka aikanaan tekevät tilin Jumalalle siitä, että hajottava kirkkoa.” (SKB, 225; EKT, 188)

Luterilaiset teologit itse sanovat, että heidän omatuntonsa ovat puhtaat, sillä he ovat vakuuttuneita siitä, että he edustavat totuudenmukaista, oikeaa ja katolista kristillistä tunnustusta, eivätkä voi hyväksyä niiden julmuutta, jotka vainoavat tätä oppia. He väittävät myös, että kirkko on niiden luona, jotka oikein opettavat Jumalan sanaa ja oikein hoitavat sakramentit, eivätkä niiden luona, jotka määräyksillään hävittävät Jumalan sanaa ja jopa tappavat ne, jotka opettavat oikeaa ja totta. He myös vakuuttavat, että he ovat ”halukkaat säilyttämään kirkollisen ja kirkkolain mukaisen järjestyksen, kunhan vain piispat lakkaavat raivoamasta meidän seurakuntiamme vastaan.” (SKB, 225–226; SKT, 189)

Apologia ei tunnusta, että luterilaiset olisivat edistäneet piispojen vallan heikentymistä: ”Näin ilmaisemamme vakaa tahto vapauttaa meidät kaikesta vastuusta sekä Jumalan että kaikkien kansojen ja jälkimaailmankin edessä. Meidän syyksemme ei voida lukea sitä, että piispojen arvovalta horjuu siellä, missä saadaan lukea ja kuulla, ettemme ole päässeet mihinkään kohtuulliseen ratkaisuun, vaikka olemme pyytäneet piispoja luopumaan epäoikeudenmukaisesta julmuudestaan.” (SKB, 226; EKT, 189)

Ei ole mikään salaisuus, että se kirkkojärjestys, joka muodostettiin Saksassa 1520-luvulla, ei vastannut Lutherin odotuksia. Paavin ja piispojen sijaan ruhtinaista tuli kirkollisia johtajia. Luther itse oli kääntynyt ruhtinaiden puoleen ja pyytänyt apua reformaation toteuttamisessa, mutta hän ei koskaan ajatellut, että heillä olisi kirkossa oikeudellista valtaa asemansa perusteella.

Kirkollinen valta (XXVIII)

Apologia mainitsee aluksi, että CA:ssa korostettiin, millaista valtaa evankeliumi antaa piispoille ja että he ovat kirkkojärjestyksen mukaan todellisia piispoja, joita ei hylätä. Nyt on kuitenkin kyse piispoista ”evankeliumin mukaisesti”. Lisäksi Apologiassa sanotaan, että luterilaiset pitävät vanhasta piispanvallan jaosta potestas ordinis – ja potestas iurisdictionis -vallaksi. Ensimmäinen tarkoittaa valtaa julistaa Sanaa ja hoitaa sakramentteja, jälkimmäinen ”valta[a] sulkea kirkon yhteydestä julkisiin rikoksiin syyllistyneet ja taas päästää heidät synneistä, jos he kääntyvät ja anovat synninpäästöä” ts.  jos joku rikkoo Jumalan sanaa, jonka he ovat ottaneet vastaan Kristukselta. Mutta piispoilla ei ole mitään tyrannivaltaa eli lakiin perustumatonta mielivaltaa, eikä kuninkaallista valtaa, eli lain yläpuolelle nousevaa valtaa. Sen sijaan heillä on ”tietty toimeksianto, tietty Jumalan sana, jota heidän tulee opettaa ja jonka mukaisesti heidän tulee käyttää tuomiovaltaansa. Vaikka heillä siis on eräänlainen tuomiovalta, ei siitä seuraa, että he voisivat säätää uusia jumalanpalvelusmenoja. Jumalanpalvelusmenoilla ei näet ole mitään tekemistä tuomiovallan kanssa. Heillä on sana ja saamansa tehtävä, ja näissä rajoissa heidän tulee harjoittaa tuomiovaltaansa.” (SKB, 303–304; EKT, 250)

Kun Confutatio lainaa sanoja ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne”, kommentoi Apologia kehotusta ja väittää, että sana vaatii kuuliaisuutta evankeliumille, mutta ei perusta piispanvaltaa evankeliumin rinnalle. Piispojen ei myöskään tule säätää asetuksia tai tulkita niitä evankeliumin vastaisesti. Jos he niin tekevät, ei heitä tule totella, sillä Paavali kirjoittaa Gal. 1:8: ”Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.” (SKB, 305)

Jeesuksen sanat ”Kaiken, mitä he käskevät, tehkää” (Matt. 23:3) eivät Apologian mukaan tarkoita, että meidän tulisi hyväksyä kaikki ilman poikkeuksia, sillä Raamattu kehottaa muualla tottelemaan Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Kun katoliset piispat opettavat vääriä ja kestämättömiä asioita, emme Apologian mukaan saa kuunnella heitä. (SKB, 305)

Kaikesta päätellen Melanchthon ja hänen avustajansa Augsburgissa ovat tietoisia, että heidänkin toimintansa on aiheuttanut hajaannusta kirkossa. He panevat merkille, että Confutatio moittii myös heitä siitä loukkaantumisesta ja huolesta, joka on syntynyt heidän opetuksensa varjolla. Tähän Apologiassa vastataan, että jos kaikki loukkaantumiset ja närkästykset halutaan koota yhteen pisteeseen, huomataan, että ”tämä yksi ainoa uskonkohta, oppi syntien anteeksiantamuksesta, jonka me Kristuksen tähden saamme lahjaksi, tuo mukanaan niin suuren siunauksen, että se hautaa alleen kaikki haitat. Tämä nosti alussa Lutherin suureen suosioon, ei ainoastaan meidän silmissämme, vaan myös monien muiden, jotka nyt vastustavat meitä.” (SKB, 305; EKT, 250)

He siis pitävät evankeliumin sanomaa niin tärkeänä ja siunattuna, että se on sen arvoista, vaikka kirkossa reformaation myötä on syntynyt ongelmia ja hajaannusta: ”Me emme kuitenkaan tahdo hylätä totuutta, joka on kirkolle elintärkeä, emmekä voi yhtyä ajattelemaan samoin kuin vastustajamme, jotka sen tuomitsevat.” ”Ei[kä] heillä kuitenkaan ole […] kuninkaallista valtaa, toisin sanoen lain yläpuolelle nousevaa valtaa, vaan heillä on tietty toimeksianto, tietty Jumalan sana, jota heidän tulee opettaa ja jonka mukaisesti heidän tulee käyttää tuomiovaltaansa.” Tässä yhteydessä Apologia tuo esille myös sen loukkaantumisen ja närkästyksen, joka messun häpäiseminen ja selibaatin aiheuttama häpeä ovat herättäneet. (SKB, 305–306; EKT, 250–251)

3. Schmalkaldenin opinkohdat (1537)

Schmalkaldenin opinkohdat (ASm) syntyivät Augsburgin valtiopäivien (1530) jälkimainingeissa, kun Luther ehdotti kirkollista kokousta roomalaiskatolisen kirkon kanssa, mutta paavi ei pitänyt ehdotuksesta. Reformaatiojohtaja valmisti kuitenkin kokousta ja kirjoitti prinssi Johan Fredrikin toimeksiannosta Schmalkaldenin opinkohdat, jotka sisältävät esityksen reformaation teologiasta ja joita on oikeutetusti kutsuttu Lutherin teologiseksi testamentiksi. Lyhyt opinkohta ASm:ssä on aiheemme kannalta erityisen kiinnostava, nimittäin opinkohta ”Vihkimys ja virkaan kutsuminen”.

Samoin kuin Melanchthon Apologiassa, myös Luther vetoaa piispoihin, että he vihkisivät ja asettaisivat pappeja niihin seurakuntiin, joihin luterilainen usko oli levinnyt ja juurtunut. Jos he kieltäytyvät tekemästä sitä, ei kirkkoa sen vuoksi saa jättää ilman palvelijoita: ”Jos piispat tahtoisivat olla oikeita piispoja ja pitää huolta kirkosta ja evankeliumin julistamisesta, niin voitaisiin rakkauden ja yksimielisyyden tähden, vaikka asia ei välttämätön olekaan, suostua siihen, että he vihkisivät ja vahvistaisivat meidät ja saarnaajamme virkaan, jos he nimittäin tekisivät sen ilman pakanalliseen menoon ja prameiluun kuuluvia tyhjiä seremonioita. Mutta nyt he eivät ole eivätkä tahdokaan olla oikeita piispoja, vaan ovat maallisia herroja ja ruhtinaita. He eivät saarnaa, opeta, kasta, toimita ehtoollista eivätkä hoida ainoatakaan tehtävää tai virkaa kirkossa, vaan he jopa vainoavat ja tuomitsevat niitä, jotka kutsuttuina hoitavat sellaista virkaa. Mutta heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita.” (SBKT, 334–335; EKT, 277)

Seuraavaksi Luther perustelee väitettään viittaamalla kirkon isiin ja traditioon: ”Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan. Siitä piispat eivät saa meitä kieltää eivätkä estää edes omankaan lakinsa mukaan. Sillä heidän lakinsa sanovat, että kerettiläistenkin virkaan vihkimät ovat vihittyjä ja pysyvät vihittyinä. Samoin pyhä Hieronymus kirjoittaa Aleksandrian seurakunnista, että papit ja saarnaajat johtivat niitä aluksi yhdessä, ilman piispoja.” (EKT, 277)

”Saman Lutherin, joka voi ilmaista uskonsa Jumalaan ja Kristukseen ilman mitään polemiikkia ja kirkon uskon mukaisesti, kuten se on ilmaistu varhaiskirkon tunnustuksissa, on siis oltava armoton kaikkea sitä kohtaan, mikä hänen mielestään hämärtää tätä uskoa.” (Grane 1994, 263)

4. Paavin valta ja johtoasema (1537)

”Schmalkaldenin kokoontumisessa helmikuussa 1537 esitettiin ehdotus, että kokous tekisi lausunnon paavin vallasta ja toimivallasta. Augsburgissa vuonna 1530 pidetyissä valtiopäivissä oli nimittäin kirkollispoliittisista syistä pidättäydytty ottamasta siihen kantaa. Tätä dogmaattisesti ja kirkollispoliittisesti merkittävää kysymystä ei voitu pitkällä aikavälillä ohittaa, varsinkaan ajatellen tulevaa yleistä kirkolliskokousta. Itse asiassa Melanchthon vastasi yksin kirjoittamisesta. Melanchthon sai työnsä valmiiksi 17. helmikuuta, jolloin teologit hyväksyivät kirjoituksen. Muutamaa päivää myöhemmin se esiteltiin liittokokoukselle. […] Melanchthonin kirjoitus, jonka latinankielinen otsikko on Tractatus de potestaten et primatu papae, hyväksyttiin ja otettiin vastaan Augsburgin tunnustuksen ja sen Apologian täydentäjänä. […] Myöhemmin kirjoitus painettiin eri syistä aina Schmalkaldenin opinkohtien yhteydessä ja sitä pidettiin niiden liitteenä. (SKB, 24)

Paavin valta ja johtoasema

Traktaatti koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa Melanchthon perustelee sekä historiallisesti että raamatullisesti, miksi Rooman piispalla ei voi olla sitä valtaa ja asemaa koko kristikuntaan tai muihin piispoihin ja pappeihin, jota hän väittää itsellään olevan. Toinen osa käsittelee piispojen valtaa ja tuomiovaltaa.

Melanchthon mainitsee ensin kolme erehdystä, joihin hän katsoo Rooman piispan — eli paavin — syyllistyvän. Ensinnäkin paavi väittää oikeudekseen, Jumalan säätämyksen perusteella, olla kaikkien piispojen ja kirkkoherrojen yläpuolella. Toiseksi hän väittää jumalallisen oikeuden perusteella kantavansa molempia miekkoja, eli olevan valtuutettu myöntämään ja riistämään kuninkuuden. Kolmanneksi hän väittää, että meidän pelastuksemme edellyttää näiden uskomista. Siksi Rooman piispa kutsuu itseään Kristuksen sijaiseksi maan päällä. Traktaatissa nämä kolme artiklaa julistetaan ”vääriksi ja jumalattomiksi, tyrannille tyypillisiksi mutta kirkolle turmiollisiksi.” (SKB, 341; EKT, 285)

Tämän jälkeen Melanchthon vastaa kyseiseen kolmeen väitteeseen raamatullisin ja historiallisin perustein. Luuk. 22:n mukaan Kristus kieltää herruuden aseman apostolien kesken, ja Joh. 20:n mukaan Kristus lähettää apostolit ilman erottelua heidän välillään. 1. Kor. 3:ssa Paavali asettaa kirkon palvelijat tasavertaisiksi ja opettaa, että seurakunta on heidän yläpuolellaan. Siksi Pietarilla ei ole mitään etuoikeutettua asemaa tai valtaa kirkon tai sen muiden palvelijoiden yli. (SKB, 342–343)

Sen jälkeen Melanchthon jatkaa esimerkeillä kirkon historiasta ja osoittaa, ettei Rooman piispa ole koskaan ollut ”herruusasemaa” muihin piispoihin nähden. Aluksi mainitaan, että Nikean kirkolliskokous (325) määräsi, että Aleksandrian piispan tuli huolehtia itäisten kirkkojen asioista ja Rooman piispan läntisten, Rooman provinssien kirkkojen asioista. Vasta tämän päätöksen jälkeen Rooman piispan toimivalta alkoi kasvaa. Lisäksi Rooman piispan ylempi asema on epärealistinen, koska seurakunnat ovat hajaantuneet ”yli koko maan piirin.” (SKB, 343–344)

Johtopäätös näistä raamatullisista ja historiallisista perusteluista on, että vaikka Rooman piispa jumalallisen oikeuden nojalla olisi ylimpänä, ei ole velvollisuutta osoittaa hänelle kuuliaisuutta silloin, kun hän puolustaa jumalattomia jumalanpalvelustapoja ja evankeliumin vastaisia oppeja, vaan häntä on vastustettava kuin antikristusta. Paavin harhaopit ovat ilmeiset ja suuret. Ilmeistä on myös se julmuus, jota hän harjoittaa hurskaita kohtaan. Tiedämme, että Jumalan käsky on paeta epäjumalanpalvelusta, väärää oppia ja epäoikeudenmukaista julmuutta. Siksi kaikilla aidosti kristityillä on suuret, ilmeiset ja pakottavat syyt olla tottelematta paavia. (SKB, 347–350)

Toinen osa käsittelee piispojen valtaa ja tuomio-oikeutta, eli mitä valtuuksia piispoilla on, missä määrin heitä tulee aina totella, ja onko oikein, että seurakunnan pappi suorittaa pappisvihkimyksen silloin, kun piispat opettavat väärin ja/tai kieltäytyvät vihkimästä.

Piispojen hallinto- ja tuomiovalta

Tässä osassa Melanchthon käsittelee piispojen ja presbyteerien/pastoreiden [EKT suom. kirkkoherra] suhdetta ja lainaa kirkkoisä Hieronymusta, joka opettaa, että ” Hieronymus piispan ja presbyteerin eli kirkkoherran arvot eroavat toisistaan ainoastaan inhimillisen arvovallan nojalla.” (SKB, 351; EKT, 293). Traktaatin mukaan tämä on itse asiassa olennaista, sillä heidän Jumalalta saamansa tehtävä on yksi ja sama. ”Oikeus vihkiä virkaan on ainoa, myöhemmin syntynyt ero; säädettiin näet, että yksi piispa vihkii viranhaltijat useihin seurakuntiin. Mutta koska piispan ja kirkkoherran virat eivät ole eri arvoasteita jure divino [jumalallisen oikeuden mukaan], on selvää, että kirkkoherran (pastor loci) omassa seurakunnassaan suorittama vihkimys on jure divino pätevä. Milloin siis varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia.” (SKB, 351; EKT, 293)

Tämä oikeus on traktaatin mukaan lahja, joka on erityisellä tavalla annettu kirkolle, eikä mikään ihmisen valta voi riistää sitä, kuten Paavali todistaa Efesolaiskirjeessä (4:8) kirjoittaessaan: ”Hän nousi ylös korkeuteen ja antoi ihmisille lahjoja.” Kirkon erityisten lahjojen joukossa Melanchthon mainitsee paimenet ja opettajat ja lisää, että ”nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista.” (SKB, 351–352; EKT, 293)

Johtopäätökset, jotka Melanchthon tekee näiden Raamatusta ja kirkon historiasta esitettyjen perustelujen perusteella, ovat ankarat: ”Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena. Niinpä Augustinus kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vastakastettu antoi synninpäästön kastajalleen.” (SKB, 352; EKT, 293)

Melanchthon toteaa myös, että kaikesta tästä on ilmeistä, että kirkolla on oikeus valita ja vihkiä omat palvelijansa. ”Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusi paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (SKB, 352; EKT 293–294)

Koska roomalaiskatolinen kirkko hylkäsi ne perustelut, jotka evankeliset esittivät, ryhtyivät he lopulta itse toimeen ja tekivät, kuten olivat ennustaneet, eli alkoivat vihkiä pappeja niihin seurakuntiin, joihin reformaation vaikutus oli menestyksellisesti ulottunut.

Loppupohdintaa

Augsburgin tunnustus on kirjoitettu diplomaattisesti. Opillisissa artikloissa Melanchthon pidättäytyy kritiikistä ja väittää, että ”erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin.” Väärinkäytösartikloissa hän on huomattavasti kriittisempi paavin kirkkoa kohtaan ja väittää, että jos se opettaa tai säätää jotakin, mikä on evankeliumin vastaista, on seurakunnilla Jumalan käsky, joka kieltää kuuliaisuuden niille, nimittäin: ”Varokaa vääriä profeettoja” (Matt. 7:15).

Apologia on katolista kirkkoa ja sen oppeja kohtaan kriittisempi kuin CA, ja Melanchthon torjuu siinä Confutation sisältämän ankaran kritiikin CA:ta kohtaan. Siksi Apologian mukaan piispojen julmuus on syynä siihen, että ulkoinen kirkollinen järjestys, jonka reformaattorit halusivat säilyttää, oli joillakin alueilla vaarassa luhistua. Katolinen osapuoli saa vastuun siitä, että he ovat hajottaneet kirkon — asia, josta heidän on eräänä päivänä vastattava Jumalan edessä.

Schmalkaldenin opinkohdissa Luther väittää, että jos piispat olisivat halunneet olla oikeita piispoja ja huolehtia kirkosta ja evankeliumista, voitaisiin rakkauden ja sovun vuoksi, mutta ei pakon edessä, myöntyä siihen, että he vihkivät ja asettavat Jumalan sanan julistajia. Mutta koska he eivät ole eivätkä halua olla oikeita piispoja, kirkkoa ei heidän takiaan saa jättää ilman palvelijoita. Luther viittaa kirkkoisiin ja kirkon traditioon ja väittää, että me itse tulemme vihkimään papinvirkaan siihen soveltuvat miehet.

Melanchthonin laatima Paavin valta ja johtoasema sisältää sekä historiallisia että raamatullisteologisia perusteita sille, että Rooman piispalla ei ole jumalallista oikeutta olla kaikkien muiden piispojen yläpuolella. Kritiikkiä ei kohdistettu vain sitä kohtaan, että piispat kieltäytyivät vihkimästä, vaan myös heidän väärään teologiaansa kohtaan. Kirkolla on oikeus vihkiä omat palvelijansa, ja kun piispat tukevat väärää oppia, todettiin selvästi, että kirkolla on oikeus valita ja vihkiä omat palvelijansa. Melanchthon ei tässä ole lainkaan yhtä varovainen kuin seitsemän vuotta aiemmin kirjoittaessaan Augsburgin tunnustusta. Roomalaiskatolisen kirkon ulkoinen paine oli tehnyt hänestä hyvin kriittisen sen edustajia — paavia ja piispoja — kohtaan.

Paljon oli tapahtunut vuosien 1530 ja 1537 välillä.

”Kun Melanchthon kirjoitti CA:n vuonna 1530, toivoi hän, että evankeliumin oppi sallittaisiin paavikirkossa, mutta mitään tällaista myönnytystä ei tullut Roomasta. Kun hän seitsemän vuotta myöhemmin kirjoitti asiakirjan Paavin valta ja johtoasema, hän vetää ne johtopäätökset, joita hän ei halunnut tehdä vuonna 1530. Konflikti paavillisten piispojen kanssa koski ensi sijassa pappisvihkimyksiä. Paavilliset piispat kieltäytyivät vihkimästä pappeja, jotka omaksuivat luterilaisen näkemyksen. Koska samat piispat eivät myöskään hyväksyneet luterilaista oppia, oli jäljellä vain yksi vaihtoehto: ryhtyä itse toimeen ja vihkiä omat viranhaltijansa.” (Klemets, 1999, 11)

Lähteet ja kirjallisuus

Adrian, Carl Magnus: Om kamp och frihet (2016)

Erikson, Leif: Enhet – men till vilket pris? Confessio Augustana som ekumeniskt dokument (2005)

Erikson, Leif: De lutherska bekännelseskrifternas kyrka – en organisation eller en organism? I Iustitia 36. 2019, 38–62. Finsk version av samma artikeln i samma Iustitia, 12–37.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat (1998)

Grane, Leif: Confessio Augustana. Orientering i den lutherska reformationen grundtankar. (1967)

Grane, Leif: Vision och verklighet. En bok om Martin Luther (1994)

Klemets, Tomas: Vad är kyrkan? Vad lär våra bekännelseskrifter om kyrkan? (I Kristet Perspektiv 3/1999)

Svenska kyrkans bekännelseskrifter (1957)

Kasvava kirkko — pirstoutuva kirkko?

Vuonna 1910 järjestettiin merkittävä kansainvälinen lähetyskonferenssi. Skotlannin Edinburghiin kokoontui 1 500 osallistujaa, lähinnä protestantteja ja anglikaaneja Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Konferenssia väritti tunne, että kristityillä oli velvollisuus levittää evankeliumia. Tehtävä koettiin kiireelliseksi. Samalla vallitsi optimismi: lähetystehtävä olisi suoritettavissa loppuun seuraavan sukupolven aikana.

Näky ei toteutunut niin nopeasti. Silti reilut 100 vuotta myöhemmin kristinusko on kasvanut aidosti globaaliksi uskonnoksi. Tämä käy ilmi Lausanne-liikkeen raportista kristinuskon ja lähetyksen globaaleista muutoksista (”Report on the State of the Great Commission”), joka julkaistiin syksyllä 2024. Raportti osoittaa, että kristinusko on levinnyt kaikkialle maailmaan. Kristittyjen määrä on kasvanut merkittävästi. Olemme tänään lähempänä lähetyskäskyn täyttymistä kuin Edinburghissa.

Kristinuskon määrällinen painopiste on siirtynyt länsimaiden ulkopuolelle. Katolinen kirkko kasvaa etenkin Aasiassa. Afrikassa taas anglikaanit menestyvät. Merkittävin kasvu tapahtuu protestanttisuudessa, kirkoissa, jotka luonnehtivat itseään evankelikaalisiksi, helluntailaisiksi, karismaattisiksi tai itsenäisiksi. Monesti kasvua on tapahtunut maissa, jotka perinteisesti on yhdistetty vanhaan kirkkokuntaan.

Kristittyjen määrällisen kasvun rinnalla kulkee toinen ilmiö: kristillisten kirkkokuntien määrä on kasvanut ja kasvaa vielä pitkälle tulevaisuuteen. Näyttääkin siltä, että menestyvää lähetystä luonnehtii kaksi tekijää:

(1) Uudet lähetystyöntekijät eivät ole liiaksi kunnioittaneet ensin tulleiden ”etuoikeutta” tai toimineet vain näiden tuoman kirkon yhteydessä. Sen sijaan he ovat rohkeasti perustaneet uusia seurakuntia ja kirkkoja. Seurauksena on ollut merkittävää kristinuskon kasvua kyseisillä alueilla.

(2) Lähetystyöntekijät ja uusien seurakuntien kristityt eivät ole priorisoineet uskovien näkyvää, organisatorista tai rakenteellista kirkollista ykseyttä. Tällainen joustavuus ykseydessä on kulkenut käsi kädessä sen kanssa, että lähetys on mennyt niin vahvasti eteenpäin.

Onko siis niin, että globaali Kristuksen kirkko säilyttää elinvoimaisuutensa ja kasvaa jakautumisten ansiosta?

Ennen kuin vedämme niin radikaalin johtopäätöksen, on ensin muistettava, että kristinuskon kasvuun ovat vaikuttaneet monet tekijät. Toiseksi on huomattava, että kasvua on tapahtunut myös vanhoissa kirkkokunnissa. Lisäksi on tarkasteltava moninaisuuden ja pirstaloitumisen todellisia varjopuolia. Totta lienee sekin, että Herramme tekee työtään käyttämällä siinä langenneita ja itsekkäiden intressiensä ohjaamia kristittyjä sielläkin, missä kristittyjen hajanaisuus näyttää vain kasvavan, ei välttämättä sen ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Näiden varausten jälkeenkin on kuitenkin pohdittava, olisiko kristittyjen ja kirkkokuntien yhtäaikaisessa kasvussa jotain opittavaa. Voisivatko globaalin kristinuskon kasvutekijät tuoda perspektiiviä kotimaiseen keskusteluun kirkon olemuksesta ja ykseydestä?

Yksi oivallus voisi koskea kirkko-oppia. Kysymys kirkon olemuksesta on ennen kaikkea teologinen, jolloin olemme tekemisissä ajan ja paikan ylittävien opinkappaleiden kanssa. Kirkko-opin ei siis pitäisi olla sidoksissa Suomen olosuhteisiin niin, että se osoittautuu kelvottomaksi siirtyessämme maamme rajojen yli ulkomaan lähetyksen todellisuuteen. Jotain on pielessä kirkko-opissamme, jos johdonmukainen soveltaminen toisissa olosuhteissa merkitsisi suomalaisen lähetystyön alasajoa.

Toinen tarinan opetus voisi olla, että kristittyjen keskinäisen yhteyden täytyy perustua enemmän teologiaan kuin rakenteisiin. Ajatuksen pitäisi olla tuttu luterilaisille. Joutuivathan uskonpuhdistajat tarkastelemaan kirkon olemusta tilanteessa, jossa lännessä vallitsi katolisen kirkon näkyvä hegemonia. Näkyvän ykseyden hyväksyminen kirkon tärkeimmäksi tuntomerkiksi olisi tarkoittanut sen tunnustamista, että Lutherin intohimo puhtaan evankeliumin ensisijaisuudesta oli virhe.

Meidän on myös myönnettävä, että kristittyjen välinen yhteys on transsendentaalista. Se perustuu siihen, että tulemme osallisiksi kolmiyhteisestä Jumalasta. Se toteutuu yksin Pyhän Hengen työnä, osaksi nyt ja tulevaisuudessa lopullisesti. Hengen työ saa näkyvän muodon ja ykseyttä kuuluu tavoitella. Lopulta ykseys on kuitenkin yliluonnollista ja saadaan vain, jos se annetaan ylhäältä.

Toisaalta sellainen ykseys ei ole sidoksissa kirkollisiin rakenteisiin. Silloin voimme nähdä, että luterilaisella herätyskristityllä on enemmän yhteyttä monenkirjavaan Lausanne-liikkeeseen kuin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen nimellinen usko on suurenmoinen, mutta todellinen usko, joka näkyy muun muassa piispojen toiminnassa, loittonee alati kirkon tunnustuksesta.

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT, STI:n teologinen asiantuntija

Perusta 1 | 2026

Tässä numerossa

2 | Pääkirjoitus

3 | Perustalla

4 | Artikkelit

29 | Tässä ja nyt

  • 30 | Risto Pottonen: Nikean uskontunnustus on myös musiikkia
  • 35 | Pekka Leino: Pakinaa kuuroille korville?
  • 37 | Ville Auvinen: Kirkkokansan pappisveljestö

38 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 39 | Soili Haverinen ja Vesa Ollilainen (toim.): Kaaresuvannosta Gambiaan: näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan
    • Arvostelijana Vesa Pöyhtäri
  • 42 | Raija Sollamo: Yliopistolla kuin kotonani. Elämää ja eksegetiikkaa, naistutkimusta ja tasa-arvotyötä.
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 44 | Tapani Ruokanen: Silminnäkijänä
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 46 | Ursula Koch: Katariina Luther: Nainen, joka uskalsi elää
    • Arvostelijana Pasi Palmu
  • 47 | Tapio Puolimatka: Astui ylös taivaisiin. Kristus kaikkeuden valtiaana
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 49 | Erkki Jokinen: Ihmisen varjo. Esseitä pahuudesta ja toivosta
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 50 | Juuso Mäkinen: Rippi Jumalan etsivän rakkauden lahjana
    • Arvostelijana Vesa Pöyhtäri

53 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa tuhkakeskiviikosta 18.2. ja päättyy palmusunnuntaihin 29.3.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Perusta 6 | 2025

Tässä numerossa

326 | Pääkirjoitus

327 | Perustalla

328 | Artikkelit

  • 329 | Ville Auvinen: Lausanne-liike ja sen neljännen kongressin julkilausuma (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Sleyn lähetysjohtaja, TT Ville Auvinen analysoi Lausanne-liikkeen Soulin julkilausuman painotuksia.
  • 336 | Mika Tuovinen: Lähetystyön ja evankelioimisen nykytilasta
    • Toiminnanjohtaja, pastori Mika Tuovinen tarkastelee lähetystyön ja evankelioinnin nykytilaa Lausannen liikkeen asiakirjan Katsaus lähetyskäskyn nykytilaan valossa
  • 342 | Benjam Bröijer: De servo arbitrio — Kuinka relevantti Lutherin äärimmäisyyksien teos on nyt?
    • TM Benjam Bröijer analysoi Martti Lutherin teosta Sidottu ratkaisuvalta ja tarkastelee sen relevanssia nykyaikana.

351 | Tässä ja nyt

  • 352 | Vesa Ollilainen: Pohjoismaista teologikoulutusta luterilaiselta pohjalta
  • 354 | Arto Antturi: Mitä kuuluu Ytimeen-verkostolle?
  • 356 | Lauri Vartiainen: Mikä on Kirkkokansa-liike?

359 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 168 | Timo Vasko: Ekumeeninen missio ja uskontodialogi. Kulttuurienvälisen teologian sovellutuksia
    • Arvostelijana Juhani Koivisto
  • 169 | Kari Latvus: Jumala kuvien muutoksessa
    • Arvostelijana Timi Korhonen
  • 172 | Torsten Sandell: Röstern från öknen. På jakt efter Koranens källor
    • Arvostelijana Jussi Seppälä

367 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 4. adventtisunnuntaista helluntaista 21.12. ja päättyy laskiaissunnuntaihin 15.2.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Lausanne-liike ja sen neljännen kongressin julkilausuma

Ville Auvinen 

Kirjoittaja on TT ja Sleyn lähetysjohtaja. 

Lausanne-liike on lähinnä evankelikaalisten kirkkojen maailman evankeliointiin keskittynyt lähetysliike. Se perustettiin 1974, kun ensimmäinen kongressi pidettiin Lausannessa, Sveitsissä. Siihen osallistui 2 700 kirkon johtajaa yli 150 maasta. Kongressin tavoite oli vahvistaa yhteistä näkyä siitä, että — kuten Lausanne-liikkeen slogan kuuluu — koko kirkon tulee viedä koko evankeliumi koko maailmaan. 

Liikkeen synnyn keskeisiä henkilöitä olivat mm. amerikkalaisevankelista Billy Graham ja brittiteologi John Stott. Heidän panoksensa oli ratkaiseva liikkeen alkuvaiheissa ja sen perusperiaatteiden muotoilussa. 

Ensimmäisen kokoontumisen jälkeen Lausanne-liike on kokoontunut kolmasti maailmanlaajoihin kongresseihin. Vuoden 1989 kokoontuminen pidettiin Filippiinien Manilassa, jonne kokoontui 4300 osallistujaa 173 maasta. Kokouksessa julkaistiin Manilan manifesti. Vuonna 2010 Lausanne-liike kokoontui Etelä-Afrikan Kapkaupungissa, jossa laadittiin Kapkaupungin sitoumus. Kongressiin osallistui 4000 vierasta 198 maasta. Viime vuonna (2024) Lausanne-konferenssi pidettiin Etelä-Korean Incheonissa, jossa julkaistiin liikkeen viimeisin teologinen asiakirja, Soulin julkilausuma. 

Suomessa Lausanne-liikettä edustaa Suomen Evankelinen Allianssi, jolla on 31 yhteisöjäsentä. Osa niistä on kristillisiä järjestöjä, osa kirkkoja. Mm. Kansan Raamattuseura, Suomen evankelis-luterilainen Kansanlähetys, SROS sekä OPKO ovat SEA:n jäseniä. 

Soulin julkilausuma 

Vaikka Lausanne-liike on etenkin evankeliointi- ja lähetysliike, ovat sen julkilausumat laajempia teologisia ja globaaleihin kysymyksiin kantaa ottavia dokumentteja, niin myös Soulin julkilausuma. Liikkeen julkilausumat ovat johdonmukaisia lähinnä evankelikaalisen teologian esityksiä. Niiden johdonmukaisuus korostuu entisestään, kun niitä vertaa vaikkapa Kirkkojen Maailmanneuvoston Etelä-Korean Busanissa 2013 julkaisemaan lähetysasiakirjaan. Busan asiakirja näyttäytyy teologisesti sekavana kompromissina, johon kovin erilaisia teologioita edustavat tahot ovat saaneet jotain omaansa. 

Soulin julkilausuma on 31 sivun dokumentti, joka pitkälti toistaa edellisten — etenkin Kapkaupungin sitoumuksen — näkemyksiä. Julkilausuman alussa toistetaan Lausanne-liikkeen alkuperäisslogan: ”Koko kirkon tulee viedä koko evankeliumi koko maailmaan”, ja vähän myöhemmin todetaan: 

Viidenkymmenen vuoden ajan Lausannen liikettä ovat ohjanneet Lausannen sitoumus (1974), Manilan manifesti (1989) ja Kapkaupungin sitoumus (2010). Neljännen Lausannen kongressin Soulin julkilausuma vahvistaa täysin nämä aiemmat kongressiasiakirjat ja rakentaa niiden lujalle perustalle uudistamalla sitoutumisemme evankeliumin keskeisyyteen (osa I) ja uskolliseen Raamatun lukemiseen (osa II). 

Neljän keskeisen dokumentin vertailu kertoo, miten Lausanne-liike on säilyttänyt sekä alun lähetysintonsa että teologisen linjakkuutensa. Julkilausuman johdannossa todetaan maailman evankelioinnin olevan yhä tärkeä ja kiireellinen tehtävä. Samoin tunnustetaan, etteivät kirkot ole kyllin hyvin huolehtineet pastoraalisesta tehtävästään, uusien kristittyjen opettamisesta ja rohkaisemisesta radikaaliin opetuslapseuteen. Julkilausuman yksi painopiste onkin opetuslapseuden ja jokaisen kristityn todistustehtävän korostus. 

Evankeliumi 

Soulin julkilausuman ensimmäinen luku määrittelee, mitä on evankeliumi. Evankeliumi ymmärretään ensi sijassa narratologisesti. Evankeliumi ei niinkään ole teologinen rakennelma, vaan kertomus Jumalan teoista historiassa. Kertomus ei silti jää vain historiaan, vaan tulemme siitä osallisiksi uskon kautta, ja tuo kertomus muuttaa niitä, jotka uskovat sen. Evankeliumi saa heissä aikaan rakkauden, oikeudenmukaisuuden, anteeksiannon ja sovinnon toteuttamista. Julkilausumassa toistuu usein sana ”muutos” (transformation), jonka tulisi toteutua Jeesuksen opetuslapsissa. Tähän termiin palataan jatkossa usein. 

Raamattu 

Evankeliumin ohella toinen Lausanne-liikkeen peruspilari on sitoutuminen Raamattuun Jumalan sanana. Julkilausuman toinen luku alkaa: 

Lausanne-liikkeen peruspilari sen perustamisesta lähtien on ollut horjumaton sitoutuminen Raamattuun Jumalan auktoritatiivisena sanana, ainoana uskon ja käytännön sääntönä kirkolle, sen tehtävälle ja kristilliselle elämälle. 

Dokumentti ohjaa lukemaan Raamatun tekstejä tavalla, joka huomioi niiden historiallisen, kirjallisen ja kanonisen kontekstin. Niitä on luettava Pyhän Hengen valaisemana ja kirkon tulkintaperinteen ohjaamana. Julkilausuma toteaa Raamatun olevan kirjoitettua Jumalan sanaa, jota ovat kuitenkin kirjoittaneet eri ihmiset, ja joka sisältää useita eri kirjallisuuslajeja. Raamatun keskus on Jeesus, hänen opetuksensa ja pelastustyönsä, ja siksi koko Raamattua on tulkittava tästä evankeliumista käsin. Pyhä Henki muuttaa sitä, joka lukee Raamattua ja uskoo sen välittämän evankeliumin. Erityisesti korostuu kirkon rooli Raamatun lukemisen kontekstina, ja jokaisen paikalliskirkon kulttuurikonteksti on vielä huomioitava Raamatun tulkinnassa. 

Jokainen paikalliskirkko edustaa koko Kirkkoa lukemalla Raamattua uskollisesti omassa kontekstissaan ja sitä varten, ja tuo esiin oman kulttuurinsa erityisiä näkemyksiä, jotka hyödyttävät koko Kirkkoa. 

Kirkko 

Verrattuna Lausanne-liikkeen aiempiin julkilausumiin, Soulin julkilausumassa korostuu kirkon merkitys uskon toteuttamisen kontekstina. Kolmannen luvun esipuhe toteaa: 

Tiedostamme sen, että oppi kirkosta on saanut vain vähän huomiota näinä poikkeuksellisen kristillisen laajentumisen vuosikymmeninä maailmassa, ja on vain vähän yksimielisyyttä siitä, mikä kirkko on ja mikä on sen merkitys kristityn elämälle ja maailmallemme. 

Dokumentti määrittelee kirkon apostolisen uskontunnustuksen (”pyhien yhteys”) ja Nikean-Konstantinopolin (”yksi, pyhä, yhteinen (katolinen), apostolinen”) termein. Kirkko ei ole ihmisten luomus vaan Jumalan lahja. Kirkon merkityksen korostus lienee rajanvetoa vääränlaisen yksilökeskeisen kristillisyyden suuntaan. 

Vaikka meidät pelastetaan yksilöinä, emme pelastu yksin, vaan yhdessä toistemme kanssa. Jeesuksen opetuslapsina Henki liittää meidät Kristukseen hänen ruumiinsa jäseninä, uskon kautta hänen vuodatettuun vereensä. 

Julkilausuma painottaa myös paikalliskirkon merkitystä yhden ja yhteisen Kristuksen kirkon ilmentymänä. Jossain määrin nousee kysymyksiä, mitä ”paikalliskirkko” (huom! sana on yksikössä) tarkoittaa eri konteksteissa, vaikkapa pohjoismaisissa kansankirkkoihin perustuvissa malleissa. Dokumentin termin local church voisi ehkä kääntää myös ”paikallisseurakuntana”. 

Kirkko on maailmassa ahdistettu ja sen kutsumus on taistella hengellisin asein. Julkilausuma ilmaisee surun siitä, ettei kirkko ole aina ymmärtänyt kutsumustaan vaan se ”on liian usein sortunut poliittisen vallan, kulttuurisen hyväksynnän ja maailman nautintojen houkutuksiin” ja siten luopunut profeetallisesta tehtävästään. 

Kirkon varsinainen tehtävä ja lähetystyön lopullinen päämäärä on yhteinen jumalanpalvelus. Jumalanpalvelus on nimenomaan yhteisöllinen asia. Kirkon kokoontuessa jumalanpalvelukseen Raamatun sana kasvattaa kristittyjä ja kasteessa ja ehtoollisessa saadaan nähdä, kokea ja maistaa Jumalan armoa. Kaikkiaan dokumentissa armonvälineet mainitaan parikin kertaa. Luterilaisin silmin kaste ymmärretään kuitenkin hieman pinnallisesti, kun sen sanotaan olevan ”Jumalan armon merkki ja sinetti”. Jumalanpalveluksesta puhuttaessa korostuu taas paikalliskirkon merkitys: 

Oikein järjestetty jumalanpalvelus tapahtuu paikalliskirkon auktoriteetin ja kurinpidon alaisuudessa. Tämä on elintärkeää paitsi yksittäisen uskovan myös koko kirkon hyvinvoinnille. Siksi kehotamme kaikkia kristittyjä alistumaan paikalliskirkon auktoriteettiin. 

Kehotuksen tarkoitus lienee torjua yksityisiä jumalanpalveluskokoontumisia, jotka eivät ole yhteyksissä mihinkään paikalliskirkkoon. 

Julkilausumassa on selvä rohkaisu elävien ja toimivien jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamiseen:  

Kutsumme siis kaikkia kirkkoja kiinnittämään enemmän huomiota jumalanpalvelukseen perustavana käytäntönä ja tekemään jumalanpalveluksesta yhteisöllisemmän kokemuksen saarnan, rukousten ja laulujen kautta. 

Varsinaista lähetystehtävää julkilausuma käsittelee kirkon tehtävien yhteydessä. Kirkko on kutsuttu yhdessä julistamaan Kristusta, ja niinpä lähetyskäsky kutsuu kaikki uskovat kaikkialla osallistumaan Kristuksen tahdon täyttämiseen, kaikkien kansojen tekemiseen hänen opetuslapsikseen. Lähetystehtävän toteuttamisessa dokumentti painottaa kolmea avainkäsitettä: ”Kristus-täyteinen läsnäolo” (Christ-filled presence), ”Kristus-keskeinen julistus” (Christ-centered proclamation) ja ”Kristus-kaltainen toiminta” (Christlike practice). Kristityt toteuttavat lähetystehtävää elämällä kristittyinä ihmisten parissa arjessa. He ovat ”Kristuksen tuoksu”. Olennaisinta lähetystehtävän täyttämisessä on silti uskollinen evankeliumin julistus, koska ”usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room. 10:17) Uskoa seuraavat aina hyvät teot, ja myös Kristuksen rakkauden jakaminen tekoina on siten kristillistä todistusta. Näin Soulin julkilausuma — kuten aiemmatkin Lausanne-liikkeen dokumentit — ymmärtää kokonaisvaltaisen lähetystyön tärkeyden, kuitenkin niin, että tärkeintä on uskoa synnyttävä julistus. Tässä Lausanne-liikkeen julkilausumat poikkeavat vaikkapa Luterilaisen Maailmanliiton (LML) lähetysasiakirjoista, joissa kirkkojen työn keskeisin tavoite vaikuttaa olevan yhteiskunnallisten muutosten aikaansaaminen. Strategiadokumentissa 2019–2024 LML:n visio ilmaistaan seuraavasti: 

Jumalan armon vapauttamina, yhteydessä Kristuksessa, elämme ja työskentelemme yhdessä oikeudenmukaisen, rauhallisen ja sovitetun maailman puolesta. 

Ihminen 

Julkilausuma puuttuu vahvasti ihmisyyteen liittyviin ajankohtaisiin kysymyksiin. Etenkin nousevat esiin identiteettiin, seksuaalisuuteen sekä uusien teknologioiden mukanaan tuomat teemat. Dokumentissa nostetaan esiin myös ongelma, jonka muodostavat kirkolliset johtajat, jotka väittävät saaneensa yli-inhimillisiä voimia ja jumalallisen auktoriteetin. Julkilausuma torjuu myös selvästi menetysteologian. 

ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mihin perustuu niin hänen vastuunsa Jumalan luomasta maailmasta kuin hänen ihmisarvonsa. Jumalan kuva on kuitenkin särkynyt syntiinlankeemuksessa, ja siksi yksikään ihminen ei täysin heijasta Jumalan kuvaa. Syntiinlankeemuksessa tapahtunutta Jumalan kuvan särkymistä soisi pidettävän esillä suomalaisessakin kirkollisessa keskustelussa. 

Jeesus on Jumalan täydellinen kuva ja inkarnaation perusteella todellinen ja täydellinen ihminen. Elettyään synnittömän elämän hän saattoi sovittaa langenneen ihmiskunnan. Jumalan Pyhä Henki muuttaa uskovat kohti Kristuksen kuvan kaltaisuutta, ja kerran Kristuksen toisessa tulemissa uskovien ruumiitkin muuttuvat ylösnousseen Kristuksen ruumiin kaltaisiksi. Julkilausumassa korostuu taas muuttuminen, transformaatio. Samoin korostuu myös kirkon merkitys: Kirkko on Jumalan uusi ihmiskunta, joka on muuttunut kantamaan Kristuksen kaltaisuutta. Jumala varustaa sovitetut ihmiset lahjoilla ja viroilla ja valtuuttaa heidät Jumalan valtakunnan lähettiläiksi. 

Julkilausumassa käsitellään pitkästi ajankohtaista kysymystä seksuaalisuudesta. Jumalan todetaan luoneen ihmisen seksuaaliseksi olennoksi, jolla on selvät miehen tai naisen ominaisuudet. Selvästi todetaan yhtä lailla sekä miehen että naisen olevan Jumalan kuva. Dokumentissa tehdään ero käsitteitten sex (biologinen sukupuoli) ja gender (psykologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen sukupuolikokemus) välillä, mutta hylätään ajatus, että ihminen voisi määrittää sukupuolikokemuksensa irrallaan biologisesta sukupuolestaan. Julkilausuma määrittelee avioliiton Jumalan säätämäksi yhden miehen ja yhden naisen liitoksi ja toteaa edelleen avioliiton olevan sukupuoliyhteyden ainoa sallittu konteksti. Dokumentti ottaa selvän kannan joidenkin kirkkojen päätöksiin hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitto: 

Pahoittelemme kaikkia kirkossa tehtyjä yrityksiä määritellä samaa sukupuolta olevien kumppanuudet raamatullisesti päteviksi avioliitoiksi. Suremme, että jotkut kristilliset kirkkokunnat ja paikallisseurakunnat ovat myöntyneet kulttuurin vaatimuksiin ja väittävät vihkivänsä tällaiset suhteet avioliitoiksi. 

Dokumentti listaa raamattuargumentit, jotka torjuvat samaa sukupuolta olevien seksisuhteet ja toteaa sellaisten olevan Jumalan tahdo vastaisia. Yhtä painokkaasti kuitenkin puhutaan myös anteeksiantamuksesta niille, jotka ovat ymmärtäen tai ymmärtämättään langenneet. Dokumentti tunnustaa todellisuuden, että kirkon piirissä on niitä, joilla seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu vain samaan sukupuoleen. Heitä — kuten heteroseksuaalejakin — kehotetaan vastustamaan kiusauksia. Julkilausumassa pyydetään anteeksi rakkauden puutetta homoseksuaaleja veljiä ja sisaria kohtaan ja kehotetaan kirkkoja ja niiden johtajia kohtaamaan nämä seurakuntalaiset sielunhoidollisesti:  

Kehotamme kristillisiä johtajia ja paikallisseurakuntia tunnistamaan yhteisöissämme ne uskovat, jotka kokevat seksuaalista vetovoimaa samaa sukupuolta olevia kohtaan ja tukemaan heitä heidän opetuslapseudessaan pastoraalisen hoidon avulla sekä kehittämällä terveitä rakkauden ja ystävyyden yhteisöjä. 

Dokumentti painottaa myös avioliiton merkitystä lasten saamiseksi ja valittaa, että seksuaalisen vapauden tavoittelu henkilökohtaisena ja sosiaalisena hyvänä on vähentänyt sukupuoliyhteyden lisääntymisnäkökulmaa, mikä on usein johtanut lasten arvostuksen vähenemiseen ja aborttien dramaattiseen maailmanlaajuiseen lisääntymiseen. Edelleen kristillisessä avioliitossa elämisen nähdään olevan myös kristillistä todistusta maailmassa. 

Vaikka julkilausuma näkee kristillisen avioliiton suuren merkityksen, se toteaa myös naimattomien olevan samoin kokonaisia persoonia, he voivat toteuttaa Jumalan tahtoa ja todistaa Kristuksesta. Itse asiassa sekä Jeesuksen että apostoli Paavalin esikuvat esittävät naimattomuuden jopa erityisenä mahdollisuutena palvella Jumalaa. 

Opetuslapseus 

Julkilausumassa iloitaan siitä, miten Lausanne-liikkeen työn kautta evankeliumi on tavoittanut ennen saavuttamattomia kansoja ja yhteisöjä ja saanut myös aikaan sosiaalista välittämistä siellä missä on epäoikeudenmukaisuutta, sortoa ja syrjintää. Kuitenkin tunnustetaan se, ettei opetuslapsena eläminen ole aina toteutunut, ja seurauksena on ollut taloudellisia ja seksuaalisia väärinkäytöksiä, vallankäyttöä, yrityksiä peitellä näitä vääryyksiä, sekä hengellistä vähäverisyyttä ja kypsymättömyyttä. Siksi julkilausuma painottaa, että opetuslapsena elämisen tulee olla sopusoinnussa evankeliumin kanssa. Lähetystyön tavoitteen on oltava opetuslasten tekeminen ja heidän opettamisensa elämään opetuslapsina noudattaen kaikkea, mitä Jeesus on opettanut. 

Tehtävämme varsinainen tavoite on niiden, jotka kuulevat ja uskovat hyvän uutisen, muuttaminen elämään opetuslapsina, jotka tottelevat kaikkea, mitä Herra opetti. 

Käsitellessään opetuslapseuttamista Soulin julkilausuma muistuttaa Tansanian Arushassa vuonna 2018 pidetyn KMN:n maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin julkilausumaa Kutsu muuttavaan opetuslapseuteen. Arushan dokumentin painopiste on kuitenkin vahvasti kristittyjen roolissa muuttaa yhteiskunnallista vääryyttä, kun Soulin julkilausuma korostaa vahvemmin evankeliumin julistusta ristiinnaulitusta Kristuksesta. 

Julkilausuma määrittelee opetuslapsen oleva sellainen, jonka elämän evankeliumi on muuttanut. Muutos alkaa synnin katumisesta ja evankeliumin uskomisesta ja jatkuu vähitellen koko elämän ajan. Paikalliskirkoilla on elintärkeä rooli opetuslapsena kasvamisessa, kun ne hoitavat armonvälineitä. Tässä yhteydessä dokumentti mainitsee evankeliumin, kasteen ja ehtoollisen sekä rukouksen ja ylistyksen vastauksenamme evankeliumiin. 

Puhuessaan lähetystyöntekijöiden ja -järjestöjen toiminnasta dokumentti korostaa paikalliskirkkojen merkitystä ja sitä, että lähetystyön toimijoiden tulee olla läheisessä yhteydessä paikalliskirkkoon. 

Kirkko rauhantekijänä 

Toinen ajankohtainen teema, johon Soulin julkilausuma ottaa kantaa, on maailman rauha tai sen puute. Kristuksen kansan tulisi olla tunnettu rauhan kansana, koska evankeliumi on sanoma rauhasta ihmisten, Jumalan ja ihmisten, ja myös kansojen välillä. Julkilausumassa kuitenkin myönnetään, ettei kirkko aina ole toiminut rauhan tuojana vaan jopa päinvastoin. 

Dokumentti nostaa esiin maat, joissa evankeliumin julistus on kielletty ja rukoillaan sen päivän koittavan, jolloin nuo maat lopettavat kristittyjen vainon. 

Julkilausumassa iloitaan esimerkeistä, joissa väkivallan sijaan on tullut sovinto ja harmonia, mm. Pohjois-Irlanti, Etelä-Afrikka, Ruanda ja Sri Lanka. Samalla osoitetaan syvä suru monista uusista konflikteista eri puolilla maailmaa, vaikkakin vain lähinnä Ukrainan ja Gazan tilanteet ovat ylittäneet uutiskynnyksen. Näiden kahden konfliktialueen ohella mainitaan Syyria, Myanmar, Sudan ja Etiopia. Eritysesti Soulin julkilausumassa mainitaan Korean niemimaan tilanne ja kutsutaan rukoukseen, että Pohjois-Korea voisi avautua perheiden yhdistymiseksi ja kirkkojen jälleenrakentamiseksi, ja että evankeliumia voitaisiin rohkeasti julistaa koko niemimaalla. 

Dokumentti tunnustaa epäonnistumisen, kun ollaan väkivallan edessä hiljaa ja siten unohdetaan kirkon profeetallinen tehtävä, suositaan nationalistisia pyrkimyksiä tai tuetaan konflikteja huonoin teologisin argumentein. Kaikkia kristittyjä kehotetaan tukemaan etenkin niitä, jotka kärsivät konfliktialueilla: 

Kehotamme kaikkia kristittyjä palvelemaan haavoittuvassa asemassa olevia sodan konteksteissa yhdistämällä resurssimme ja tukemalla konfliktialueiden lähellä sijaitsevien kirkkojen ja humanitaaristen järjestöjen avustustoimia. Sitoudumme myös toimimaan rauhantekijöinä tukemalla neuvotteluja, joiden tavoitteena on konfliktien lopettaminen, sekä vaatimalla oikeudenmukaisuutta ja hyvitystä väkivallan viattomille uhreille. 

Teknologia 

Kolmas ajankohtainen teema, johon Soulin julkilausuma ottaa kantaa, on teknologia ja varsinkin sen uudet ilmentymät. Teknologinen kehitys sinänsä nähdään hyvänä asiana. Kehittäessään teknologiaa ihminen ilmaisee luovuuttaan ja siten luotuisuuttaan. Synti kuitenkin voi vääristää myös teknologian kehityksen ja käytön. Siksi teknologia voi aiheuttaa paljon ongelmia ja ahdistusta ja synnyttää siten eettis-moraalisia ongelmia. Erityisesti julkilausumassa ongelmallisina teknologia-aloina mainitaan geeniteknologia, kloonaus, bioteknologia, mielen lataaminen, digitaalinen media, virtuaalinen todellisuus sekä tekoäly. 

Dokumentissa tunnistetaan ongelma, että monet varsinkin nuoret ovat addiktoituneita sosiaaliseen ja digitaaliseen mediaan, ja ne vaikuttavat merkittävästi heidän ajatusmaailmaansa ja arvoihinsa. Julkilausuma kehottaa kirkkoja hyödyntämään uusia teknologioita lähetystehtävän toteutuksessa ja olemaan vastuullisesti läsnä digitaalisissa ympäristöissä. 

Geeniteknologian sekä tekoälyn suhteen kristittyjä kehotetaan erityiseen varovaisuuteen: 

Kehotamme kristittyjä arvioimaan huolellisesti geeniteknologioita, jotka perustuvat ihmisen mahdollisuuksien lisäämiseen fyysisen ihmisen ja elämän rakennuspalikoiden muokkaamiseksi, ja jotka herättävät hyvin todellisia kysymyksiä niiden eettisestä käytöstä ja pitkäaikaisista vaikutuksista. 

Kun tekoälyn innovaatiot kiihtyvät, kehotamme kristittyjä, erityisesti niitä, jotka työskentelevät tällä alalla, osallistumaan sekä tämän teknologian kehittämiseen että käyttöön tavalla, joka kunnioittaa Luojaa ja ihmisen luotuisuutta edistämällä turvallisia, oikeudenmukaisia ja ihmisyyttä kunnioittavia sovelluksia. 

Arvioidessaan uusia teknologioita, niiden mahdollisuuksia ja vaaroja, Soulin julkilausuma puuttuu erittäin ajankohtaiseen aiheeseen, johon kirkkojen soisi paneutuvan kiireesti paljon nykyistä enemmän. 

Yhteenveto 

Soulin julkilausuma pitäytyy tiiviisti Lausanne-liikkeen aiemmassa traditiossa ja vahvistaa aiemmissa julkilausumissa esitetyt teologiset peruspilarit. Samalla se tekee rajankäyntiä joitakin ajankohtaisia ilmiöitä kohtaan. Menestysteologia ja jumalallista auktoriteettia vaativat julistajat torjutaan. Paikalliskirkon roolin korostaminen kritisoi liian yksilökeskeistä ja kirkosta erillistä uskon harjoittamista. Avioliittokysymyksessä julkilausuma pitäytyy ehdottomasti ja selvästi perinteiseen kantaan. Kirkon sotkeutuminen valtapolitiikkaan ja jopa väkivallan edistämiseen tuomitaan. 

Itse lähetystyöstä dokumentti puhuu lopulta varsin vähän. Lähetystyön tavoitteen todetaan olevan opetuslapseksi tekeminen ja opetuslapsena kasvattaminen. Monesti mainitaan muutos, ”transformaatio”, jonka evankeliumi saa aikaan. Lähetystehtävän toteutuksessa jokaisella kristityllä on tehtävänsä. Kristuksesta todistaminen toteutuu elämällä kristittynä arjessa ja olemalla siten ”Kristuksen tuoksu”, julistamalla evankeliumia sekä osoittamalla kristillistä rakkautta teoin. Myös kristillinen avioliitto mainitaan hyvänä todistuksena Kristuksesta. 

Saksalainen missiologi Peter Beyerhaus julkaisi 1975 kirjan Mission in urchristlicher und endgeschichtlicher Zeit (suom. Lähetys alkukristillisenä aikana ja lopun aikana, 1976), jossa hän toteaa kristillisen lähetystyön suurimman vaaran olevan pessimismi, kokemus siitä, että ovet sulkeutuvat eikä evankeliumi etene. Lausanne-liike, myös sen viimeisin kokoontuminen, ovat rohkaiseva esimerkki siitä, että vielä on paljon niitä, jotka uskovat evankeliumin voimaan. Soulin julkilausuma päättyy sanoihin: 

Palaamme palveluspaikkoihimme maailman joka kolkassa uudistuneella sitoutumisella rakastaa, kuten hän on rakastanut meitä, luopua itsekkäästä kunnianhimosta, työskennellä evankeliumin kumppanuudessa ja kasvaa päivittäin rukouksen täyttämässä riippuvuudessa hänen Hengestään ja hänen tahtonsa, tapojensa ja sanansa tuntemisessa. Jotta voisimme yhdellä äänellä julistaa sen Yhden erinomaisuutta, joka yksin on maailman toivo ja valo. Jotta voisimme yhdellä sydämellä osoittaa sen Yhden pyhyyttä ja rakkautta, joka antoi itsensä syntisten puolesta. Jotta me, Kirkko, voisimme yhdessä julistaa ja osoittaa Kristusta! 

Lopuksi 

Luterilaisena herätyskristittynä teologina minun on paljon helpompi liittyä Lausanne-liikkeen julkilausumiin huolimatta niiden ohuesta sakramenttiteologiasta, kuin LML:n strategioihin ja julistuksiin. Se on ikävää. 

Marginaalien lähetys vai lähetys marginaaliin?

Kirkkojen yhteistä ja kansainvälistä teologista työskentelyä lähetyksestä kutsutaan ekumeeniseksi missiologiaksi. Tälle keskustelulle on ominaista erilaisten käsitteiden muotoilu, joihin tiivistyy jotain oleellista siitä, mitä lähetyksestä nyt ajatellaan. Viime vuosikymmenten avainilmaisuja ovat olleet mm. missio Dei, trinitaarinen lähetys, holistinen lähetys, polysentrinen lähetys, transformaatio, marginaalien missio tai kontekstualisaatio. 

Erinomaisen välähdyksen muutoksesta saamme tarkastelemalla tuoreinta muotikäsitettä ”missio marginaaleista” (mission from the margins). Sen nosti esille Kirkkojen maailmanneuvosto asiakirjassa ”Yhdessä kohti elämää” (2013). Kuten julkaisusta Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2020) käy ilmi, on käsitteen tausta vapautuksen teologiassa, joka marxilaista filosofiaa hyödyntäen jakoi todellisuuden kahteen osaan, sorrettuihin ja sortajiin, ja tavoitteli yhteiskunnallista vallankumousta. Taustalla on myös samasta aatteellisesta juuresta ammentava postkoloniaalinen teoria, jossa valtaapitävien ja alistettujen suhde puretaan herättämällä alistettujen tietoisuus vieraudestaan ja heidät nostatetaan muutosagenteiksi, minkä seurauksena saadaan purettua nykyiset valta-asemat. Tuossa kahtia jaetussa todellisuudessa synti, sikäli kuin sellaista on, sopii kuvaamaan vain keskiössä olevia, valtaapitäviä ja rikkaita. Ulkopuolelle jäävät ovat syytön ja viaton osapuoli. Lähestymistapa on sosialistinen ja materialistinen, sillä ihmisarvoinen elämä ja vapaus sidotaan aineellisten varojen mahdollisimman tasaiseen jakautumiseen ihmisten kesken. Tässä paradigmassa juuri marginaaleilla on tieto ja viisaus Jumalan armotaloudesta. Siksi heitä tulee kuunnella. Marginaalien missio tarkoitta siis erilaisten syrjittyjen ryhmien tunnistamista ja tulkinnallisen etuoikeuden suomista heille. Siten puretaan syrjiviä ajattelun rakenteita ja saadaan valtaa pitävät sortajat syrjäytettyä. Vahvasti poliittinen ohjelma ilmaistaan hengellisellä ja kristillisellä käsitteistöllä. Modernin ekumeenisen missiologian avainkohta Raamatussa on Jeesuksen julistus pelastuksen ajan koittamisesta lainaten Jesajan sanoja hyvästä sanomasta köyhille, vankien vapautuksesta ja sorrettujen päästämisestä vapauteen (Luuk. 4:16–19). 

Marginaalien missio -käsitteessä ei siten ole kyse vain sen sanoittamisesta, millainen voima evankeliumissa on mullistaa yhteiskunta perusteellisesti, kuten apostoli Paavali sai huomata Efesossa (Ap. t. 19:18–30). Siellä evankeliumi valloitti ihmissydämet ja sai aikaan elämänmuutoksen, jonka tuloksena kaupungin talous romahti. Kyse ei liioin ole vain lähetyksen luonnehtimisesta käyttäen UT:n rikasta kieltä Jumalan Jeesuksessa tuomasta mullistavasta käänteestä, josta Marian ylistyslaulussa sanotaan (Luuk. 1:52–53): ”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.”  Kyse on ennemminkin lähetyksen sekularisoimisesta. Uskonnollinen kieli ja toiminta välineellistetään keinoksi parantaa tämänpuoleinen maailma — sekä ihmiskunta että koko planeetta. 

Marginaalien missiota toteutetaan käytännössä vaikkapa niin, että maallistuneen ja arvoliberaalin maailman rikkaat kirkot rahoittavat etelän kirkkojen teologisen koulutuksen, joka opettaa heille näiden kirkkojen vallanpitäjien postmodernin tulkinnan kristinuskosta ja lähetyksestä. Tämän jälkeen samat kirkot kutsuvat kouluttamansa teologit eri areenoille kertomaan marginaalien puolestapuhujina, mitä ovat ne uudet käsitykset lähetyksestä, maailmasta ja Jumalasta, jotka meidän tulee omaksua. Ne etelän kirkot, jotka pitävät kiinni Raamatun inspiraatiosta ja arvovallasta, Jeesuksen ainutlaatuisuudesta tai kristillisestä etiikasta, pääsevät heikosti estradille. Marginaalien mission paradigmassa he edistävät sortoa tukemalla vanhojen totuuksien valtaa. 

Mitä lähetyskäsityksen muutoksesta seuraa? Arvioni on, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko vaatii virallisilta lähetysjärjestöiltään yhä vahvempaa sitoutumista uuteen lähetyskäsitykseen sekä teologiassa että toiminnassa. Yksi askel on holistisen lähetyksen painottaminen, jossa lähetyksen tämänpuoleinen näkökulma on asetettava yhtä tärkeäksi kuin perinteinen tuonpuoleisesta muistuttava lähetys. Seuraavaksi vedotaan yleiseen mielipiteeseen ja yhteiskunnan arvomaailman muutokseen. Niillä mitattuna sekularisoitua lähetystä tulee suosia klassisen kustannuksella. Kirkon eksklusiivinen pelastusoppi relativoidaan vaikkapa puhumalla siitä, ettemme saa asettaa rajoja Jumalan toiminnalle. Etenemme kohti kirkkoa, joka teoriassa tunnustaa Kristuksen sovitustyön ainutlaatuisuuden, mutta monin käytännön ratkaisuin julistaa maailma- ja ihmiskeskeistä pelastusoppia. Marginaalien missio marginalisoi sekä mission että Kristuksen. 

Vesa Ollilainen,  

päätoimittaja, pastori, TT 

Emeritusprofessori Jouko Martikaisen avoin kirje arkkipiispa Luomalle 

Arkkipiispa, TT Tapio Luoma, Turku 

Herra arkkipiispa Luoma! 

Ilmoitan, etten voi enää pitää Sinua pappis- ja piispanvalaasi sitoutuvana Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispana. 

Näin seuraavista syistä: 

Johtamasi piispainkokous ei ole sanktioinut pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia avioliittoon, vaikka se on kirkkomme avioliitto-opetuksen ja tunnustuksemme vastaista. Olette defaitistisesti taipuneet otaksumanne kehityskulun edessä, ja siten sekä välillisesti että suoraan tukeneet kirkolle turmiollista harhaoppia. 

Piispanviran haltijoina teidän olisi pitänyt päättäväisesti nostaa Voittajan, eli Herran Jeesuksen Kristuksen ristilippu korkealla ja rohkaista kirkkomme paimenia olemaan uskollisia Herrallemme ja Hänen avioliitto-opetukselleen. 

Johtamasi piispainkokous ei ole suositellut papeille ja seurakunnille pidättäytymistä sateenkaarimessujen järjestämisestä, vaikka sateenkaari-ideologia on poliittisena aatesuuntana ja uskomusjärjestelmänä kiistatta kirkkomme opin vastainen ja ilmeinen harhaoppi. Se on tunkeutunut, ja tuotu, kirkkoon sen ulkopuolelta. 

 Olet Seinäjoen kirkkopäivillä asettunut tukemaan kyseistä liikettä siellä pidetyissä sateenkaariseuroissa. Et tietääkseni ole moittinut sitä, että puhujakorokkeen rintapaneelin peitti sateenkaarilippu, johon oli yhdistetty kuva Jumalan Karitsasta. Jumalan Karitsalta oli kuitenkin riisuttu punaristinen voitonviiri ja Hänet oli puettu sen asemasta sateenkaariviittaan. 

Pidän tätä blasfemiaan eli Jumalan pilkkaan rinnastettavana menettelynä. 

Näin siksi, että ristinlippuaan kantava Jumalan Karitsa on keskeisin symboli ja tunnus siitä, että Herra Kristus on ristinkärsimyksellään voittanut kuoleman, synnin Saatanan ja helvetin ja sijaissovittajana uhrautunut meidän puolestamme. 

Kun Jumalan Karitsa-tunnus riisutaan ristinlipustaan ja puetaan sateenkaariviittaan, tulee Hänestä kyseisen ideologian edustaja eli vale-Kristus. Hän ei silloin enää ole tunnustuksemme Herra Jeesus Kristus, todellinen ihminen ja todellinen Jumala. 

Johtamasi piispainkokouksen äskettäinen pastoraalinen ohje samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta, vihkimisestä tai siunaamisesta on, ei vain defaitistista antautumista uskollemme tuhoisan ideologian edessä, vaan — sanoisinko — Trump-tyylistä kirkollista vallankäyttöä vastoin kirkkomme lukuisissa yhteyksissä vahvistettua kantaa avioliitosta yksinomaan miehen ja naisen välisenä liittona. 

Sitä vastaan on aiheellisesti protestoitu monelta taholta ja ilmoitettu päättäväisesti, ettei tätä pastoraalista ohjettanne tule noudattaa. 

Julkisuuteen tulleen tiedon mukaan (Perusta 3/2025, s. 152) olet sanonut, että ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. 

On ensiksikin vaikea ymmärtää tällaista Raamatun sivuuttamista ja suoranaista väheksyntää. Lisäksi on toiseksi todettava, että lausumasi on väistämättä dokeettinen. 

Muuksi sitä ei voi tulkinta, koska loogisestikin on mahdotonta asettua Kristuksen ja Raamatun väliin. Näin siksi, että Jumalan Sana tuli lihaksi Nasaretin Jeesuksessa, Herrassa Kristuksessa, joka on samalla kertaa (simul) todellinen ihminen ja todellinen Jumala. 

Lausumasi mukaan Herra Kristus voi olla jonkun kanssa, tässä siis Sinun kanssasi irrallaan siitä jättimäisestä kertomusaineksesta, joka Hänestä sisältyy Raamatun molempiin testamentteihin. Kun lausumasi irrottaa Herran Kristuksen näistä juuristaan, ei hän enää ole se sama Herra Jeesus Kristus, joka on samalla kertaa todellinen ihminen ja todellinen Jumala. Sen mukaan Hän on vain näennäisesti eli dokeettisesti Kristus. 

Herra Kristus ei ole irrotettavissa Raamatusta, ei siis Vanhasta eikä Uudesta testamentista muuten kuin dokeettisesti. Kirkon historia tuntee paljon esimerkkejä lausumasi mukaisesta doketismista. 

Lopuksi on aiheellista ottaa lyhyesti kantaa näkökohtiin, joilla puolustellaan samaa sukupuolta olevien oikeutta tulla vihityksi ”avioliittoon”. Ensiksi on kuitenkin torjuttava johtamasi piispainkokouksenkin käyttämä käsitehämäys: 

Kahden samaa sukupuolta olevan henkilön liitto ei ole eikä voi olla oikea avioliitto. 

Sitä voitaneen kutsua kumppanuusliitoksi tai juridiseksi kumppanuussopimukseksi. Sitä perustellaan paitsi liittoonsa sitoutuvien keskinäisellä rakkaudella, etenkin sillä, että kirkon harjoittama sielunhoito palvelee ihmistä ns. sukupuolisesta suuntautumisestaan riippumatta. Samoin kuin yleensä, piispainkokouskaan ei ole eritellyt tätä ongelmaa mitenkään uskonopillisesti eli teologisesti. Tämän johdosta on aiheellista todeta seuraavaa: 

Homofilia on yksi ihmisen itseensä kiertymisen lukuisista muodoista. Sen sielunhoidollinen kohtaaminen edellyttää sielunhoitajalta suurta hengellistä kypsyyttä ja sitä, että hän tunnustaa Herran Kristuksen joutuvan kokemaan helvetin tulen hänen itsensä puolesta. Vain tästä eksistenttisesti koetusta ja uskonopillisesti reflektoidusta nöyrtymisestä avautuu sielunhoitajalle kyky kohdata lämpimästi ja samalla totuudellisesti homofiilisesti kiertyneitä lähimmäisiä ja auttaa heitä vapauteen ja iloon totuuden ja rakkauden täyteydestä käsin. 

Siksi on käsittämätöntä, että kaikista tähänastisista piispainkokouksen asiakirjoista ja kannanotoista puuttuu tyystin uskonopillinen eli teologinen analyysi samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisen herättämistä teologisista perusongelmista. 

Edellä sanottuun viitaten joudun toteamaan, että olet arkkipiispana tärkeissä kannanotoissa, joskaan et muodollisesti niin tosiasiallisesti (non formaliter sed realiter), sivuuttanut kirkkomme perustavat, ekumeenisestikin oleelliset avioliittoon liittyvät oppidokumenti, tehnyt ja tukenut toistuvasti kirkollemme turmiollisia harhaoppia tukevia ja kirkkoa harhaoppiin ohjaavia päätöksiä. 

Tällaisilla kannanotoilla on aikaisemmin kirkon historiassa ollut kirkko-oikeudellisia seuraamuksia myös piispanviran haltijoille. 

Siksi en voi enää pitää Sinua kirkkomme arkkipiispan viran legitiiminä viranhaltijana. 

Edellä sanotusta huolimatta tulen jatkamaan säännöllistä esirukousta puolestasi. Samalla toivon, että voisit irtautua nyt soveltamastasi toimintalinjasta ja palata kirkkomme perustavien oppidokumenttien tarjoamalle lujalle perustalle. 

Pulkkion torpassa Augsburgin tunnustuksen muistopäivänä 25.6.2025 

Pros. Dr. Jouko Martikainen i.R, 

Arkkipiispa Ilmari Salomiehen 3.1.1964 vihkimä arkkihiippakunnan pappi 

Perusta 5 | 2025

Tässä numerossa

262 | Pääkirjoitus

263 | Perustalla

264 | Artikkelit

  • 265 | Timo Laato: Raamatun inspiraatio ja evankeliumin voima
    • Pastori, TT Timo Laato tarkastelee artikkelissaan kysymystä Raamatun inspiraatiosta.
  • 274 | Pekka Leino: Kirkko-oikeutta vai pelkkää virkamiesoikeutta (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Professori Pekka Leino tarkastelee kirkon oikeudellista asemaa tunnustuksellisena organisaationa ja julkishallinnollisena instituutiona.
  • 281 | Mikko Tiira: Totuuden ja instituution välissä — Pohdintaa Juhana Tarvaisen Murtunut Kristuksen ruumis -kirjan äärellä
    • Pastori Mikko Tiira arvioi pastori Juhana Tarvaisen kirjaa Murtunut Kristuksen ruumis ja esittää siihen kriittisiä huomioita. Pastori Tarvaisen vastine katsauksissa.

286 | Tässä ja nyt

298 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 299 | C. S. Lewis: Ihmisyyden tuho
    • Arvostelijana Mattias Kaitainen
  • 301 | Jouko Talonen: Kun herätysliike hajosi. Vanhoillislestadiolaisuuden hajaannus ja Rauhan Sanan ryhmän synty 1932–1935
    • Arvostelijana Vesa Pöyhtäri
  • 302 | Jordan P. Peterson: We Who Wrestle with God
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi

307 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 20. sunnuntaista helluntaista 26.10. ja päättyy 3. adventtisunnuntaihin 14.12.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kirkko-oikeutta vai pelkkää virkamiesoikeutta? 

Pekka Leino

Kirjoittaja on professori, kirkko-oikeuden dosentti ja teologian ja oikeustieteen tohtori.

Kirkkoa koskevan lainsäädännön perustan oikeustieteellinen tutkimus

Kirkko-oikeuden oikeustieteellistä tutkimusta on lähtökohtaisesti määrittänyt voimassa oleva oikeus. Kirkkoa koskevaa oikeustieteellistä tutkimusta on Suomessa ylipäänsä ollut vähän ja sitäkin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Eeva-Kaarina Nurmiranta väitteli Tampereen yliopistossa papin opin, virkatoiminnan ja elämän valvonnasta vuonna 1998. Suomalaista kirkkolakijärjestelmää koskenut oma väitökseni oli vuonna 2002. Tämän jälkeen kirkkoa ja sen asemaa koskevia väitöksiä on ollut useampia.[1]

Vuoden 2002 hallinto-oikeuden alaan kuuluneessa väitöksessäni Helsingin yliopistossa (Kirkkolaki vai laki kirkosta) tarkastelin kirkkolakijärjestelmän perustaa. Tutkimus pyrki selvittämään kirkkolakijärjestelmän käyttökelpoisuutta nykyajassa lainsäädännön kehittyessä yhä monimuotoisemmaksi ja kattavammaksi pyrkien sääntelyllään vaikuttamaan yhteisöjen ja yksilöiden elämään. Miten yhteiskunnan säätämä yleinen lainsäädäntö on vaikuttanut kirkkolakijärjestelmän toimivuuteen? Jo runsaat kaksi vuosikymmentä sitten oli tarpeen selvittää, ovatko uudentyyppiset säädökset ja muut oikeudelliset normit tulleet määrittämään, mitä säädöksiä kirkon hallintoon ja järjestysmuotoon on noudatettava.

Vaikka vuoden 2002 hallinto-oikeuden alaan kuuluneessa väitöskirjassa oli lakijärjestelmätutkimuksesta, oli järjestelmän perustan tarkastelu kirkko-oikeudellinen ja   yhteiskunnallisen lain näkökulmasta. Vasta Åbo Akademin teologisen tiedekunnan väitöskirja syksyllä 2012 mahdollisti kirkko-oikeuden syvemmän teologisen tarkastelun.

Kirkkoa koskevan lainsäädännön viimeaikainen kehityssuunta on antanut enenevässä määrin aihetta kysyä, onko kirkossa kirkkolainsäädäntöön muutoksia tehtäessä ymmärretty kirkkolakijärjestelmän perimmäinen tarkoitus ja merkitys? Kirkkolakijärjestelmää luotaessa pyrittiin luomaan lainsäädännölliset puitteet Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle sen opin ja tunnustuksen tarvitsema elintila ja taata Suomessa luterilaista uskoa tunnustaville uskonnonvapaus harjoittaa luterilaista uskoa valtiollisen autonomian ajasta lähtien suomalaisessa yhteiskunnassa.

Etenkin viime vuosien pyrkimykset kirkkolain tunnustuspykälän poistamiseksi kirkkolaista ovat viitanneet siihen suuntaan, ettei kirkon opin ja tunnustuksen merkitystä yleensä eikä sen tarvetta kirkkolaissa ole edes kirkossa täysin ymmärretty. Kirkkoa koskevassa sääntelyssä kirkon opin ja tunnustuksen sitovan merkityksen tulisi olla kirkolle selviö jopa ilman yhteiskunnan kautta säädettyyn kirkkolakiin sisältyvää tunnustuspykälääkin. Kirkon kannalta on tietysti ollut myönteistä, että kirkon esittämässä ja yhteiskunnan säätämässä kirkkolaissa on tunnistettu ja tunnustettu Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan teologinen perusta. Tunnustuspykälän tärkeä merkitys kirkon omassa laissa on kuitenkin ollut muistuttaa kirkkoa siitä, mistä siinä on kyse. Kirkkolain juridisessa tarkastelussakin säännöksellä on merkitystä. Kirkon hallinnon ja järjestysmuodon on määräydyttävä myös kirkon teologista perustaa kunnioittaen. Sen määrittävät Luterilaiset tunnustuskirjat, joiden oppi on Raamatun oppi. Kirkon julkisyhteisöasemasta ja kansankirkkoa koskevassa keskustelussa helposti unohtuu, ettei Suomen ensimmäisessä kirkkolaissa synnytetty kansalliskirkkoa, vaan luotiin lainsäädännölliset puitteet Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon toiminnalle oman tunnustuksensa mukaan.

On tärkeätä huomata kirkon muista julkisyhteisöistä poikkeava luonne. Luterilainen kirkko ei tunnuspohjansa perusteella voi olla pelkkä sosiologinen yhteisö tai laitos. Se on oltava ennen muuta uskonyhteisö, jolla on oppinsa ja tunnustuksensa. Yli puolitoista vuosisataa Suomessa on evankelis-luterilaisella kirkolla ollut yhteiskunnan takaama, kirkon lainsäädäntöautonomiaa turvaava kirkkolakijärjestelmä. Pitkään onkin ymmärretty, että voidakseen toteuttaa tehtäväänsä suomalaisessa yhteiskunnassa luterilaisen kirkon Suomessa on ollut saatava tunnustuksensa vuoksi sitä koskevaan lainsäädäntöön muusta julkishallintoa koskevasta sääntelystä poikkeavia säännöksiä. Lähtökohtaisesti tämä olisikin kirkon itseymmärryksen kautta kirkkolakijärjestelmän kautta toteutettavissa. On ilmeistä, että kirkkoon syntynyt sisäinen ristiriita aiheutuu kirkon tahtotilan puutteesta oman oppiperustansa tuntemisessa ja toteuttamisessa.

Arvioidessani 2002 kirkkolakijärjestelmän käyttökelpoisuutta totesin myös, että kirkkolain olemukseen ja säätämisen lähtökohtiin on kuulunut myös se, missä määrin yhteiskunta voi sallia kirkon elää omaa elämäänsä. Olennaista kirkkolakijärjestelmän säily(ttä)misen kannalta on, toteuttaako kirkon oikeus ehdottaa kirkkolain säännöksiä kirkon opin ja uskonnonvapauden kannalta tärkeän tavoitteen riittävästä hallinnollisesta, lain turvaamasta itsenäisyydestä.[2] Viittasin tällöin myös kirkkolakijärjestelmän Akilleen kantapääksi nimittämääni käsitteeseen. Siitä tulee todellisuutta, jos (yhä sekulaarimmaksi muuttuvan) valtion suunnalta aletaan tulkita kirkkoa julkisyhteisönä koskeva laki siten, ettei siinä tunnustettaisi kirkon oppiperustan edellyttämää tarvetta saada rajata omaa toimintaansa tämän lain soveltamisalan ulkopuolelle. Jos yhteiskunnallinen kehitys ja sen uusi kaiken kattava sääntely johtaisi siihen, ettei kirkolle käytännössä — suoraan tai välillisesti — jätettäisi mahdollisuutta vaikuttaa kirkkolain kautta toimintaansa ja hallintoaan koskevaan lainsäädäntöön, kirkko voisi ajautua eräänlaiseen lainsäädännölliseen paitsioon. Tällaisessa tapauksessa kirkkolakijärjestelmästä muodostuisi kirkolle kahle.[3] Käytännössä näin näyttäisi olevan tapahtumassa, koska kirkko itse on sokeutunut ja menettämässä kykynsä elää ja uskoa oman tunnuspohjansa mukaisesti.

Kirkko-oikeuden kadoksiin joutunut hengellinen ulottuvuus

Tarve kirkko-oikeuden syvempään teologiseen tarkasteluun on osoittautunut ilmeiseksi. Kirkkohallinto-oikeudellinen kirkkolain säännösten kommentaarit tai oikeusteologinen pohdiskelu eivät tätä vajetta ole korvanneet.  Teologisen tiedekunnan kirkko-oikeudellinen väitöstutkimukseni ”ainoastaan kirkon omista asioista” (2012) sekä Iustitia-sarjassa (2019) julkaisuni Kirkkolakijärjestelmän ongelmat, kirkko-oikeudellinen vierailu kirkon lainsäädäntöautonomian perustuksilla pyrkivät avaamaan kirkkoa koskevan oikeuden ns. perimmäisiä eli kirkon opin ja tunnustuksen merkitystä kirkon oikeudellisille normeille.

Tätä taustaa vasten haluan etenkin mainita Sanansaattaja-lehdessä vuonna 1991 julkaistun Simo Kivirannan esitelmän, jonka merkitys kirkon teologisen itseymmärryksen kannalta on paljon merkittävämpi kuin sen aikanaan saama tila.

Kiviranta tarkasteli kirkon oikeutta ja uskovien oikeutta juuri teologisesta ja hengellisestä näkökulmasta, joka nykyisessä kirkko-oikeudellisessa keskustelussa on lähes unohtunut tai torjuttu. Kun on toiminut kirkon hallinnon eri juristin tehtävissä sekä vuosikymmenen ajan kirkolliskokousedustajana, ei ole voinut välttyä havaitsemasta, miten kirkko-oikeuden käsittäminen on muuttunut yhä hallinto-oikeudellisemmaksi kirkolle välttämättömän uskonyhteisönäkökulman kaventuessa. Kirkko on saanut enenevässä määrin vain sosiologisen yhteisön olemusta tunnustuksen alkaessa muodostua pelkäksi ihanteeksi ilman sisältöä. Kirkollisvaalitkin on alettu ymmärtää tilaisuudeksi muuttaa kirkko äänestäjien mielen mukaiseksi. Tässä innossa kuitenkin unohdetaan, että kirkko on Kristuksen itsensä perustama — ja sen tulisi olla Hänen mielensä mukainen.

Kirkko-oikeuden juridisoitumisesta ja sen ymmärtämisestä enenevässä määrin virkamiesoikeudellisesti osana julkishallintoa

Olen jo oikeustieteellisen tiedekunnan hallinto-oikeuden väitöskirjastani vuodesta 2002 lähtien, kuten myös myöhemmissä kirjoissani, artikkeleissani ja esitelmissäni, tuonut esiin ongelmia, jotka kirkolle syntyvät yhteiskunnallisen normiston soveltamisesta kirkon uskonelämän alueelle. Kirkossa on enenevässä määrin jouduttu tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisten oikeudellisten normien vaatimukset ulotetaan myös kirkkoa koskeviin teologisiin kysymyksiin. Viime vuosikymmeninä kirkko on uusvaltiokirkollistunut, tällä kertaa ei niinkään kirkon hallinnon rakenteissa, vaan kirkkoa koskevan oikeuden harmonisoitumisessa yhteiskunnallisiin säädöksiin ohi ja yli teologisen tunnustuspohjan.

Tähän on pyritty ja osin päästykin mm. pyrkimällä hyväksymään teologisille käsitteille kaksoismerkityksiä.

Jo 1986 kirkolliskokouksessa tässä onnistuttiin Augsburgin tunnustuksen V artiklan sisällön tulkinnalla ja kirkkolain muutoksella hyväksymällä määräenemmistöllä kaksi käsitystä kirkon pappisvirasta. Päätöksen sanamuodon mukaan pappisvirka avattiin myös naisille, mutta samassa yhteydessä kirkolliskokous hyväksyi myös ponnen, jonka tarkoitus oli turvata myös aiemmalle kirkon pitkäaikaisen ymmärryksen mukaiselle käsitykselle oikeutus kirkossa. Selvästi todettiin, ettei kirkon oppi muuttunut, siis myös aikaisempi käsitys, jonka mukaan kirkko on elänyt ja toiminut kahden vuosituhannen ajan, oli ja on kirkon opin mukainen. Myöhemmin taas kirkon järjestykseen vedoten[4] on enenevässä määrin kirkon ja myös herätysliikkeiden toiminnassa vaikeutettu ja käytännössä pyritty estämään seurakuntaelämä kirkon aiemman käsityksen mukaan. Pappisviran avaamisesta on seurannut vastoin kirkolliskokouksenkin intentiota pappisviran sulkeminen henkilön ”vanhentuneen vakaumuksen” vuoksi. Erillisvihkimysten järjestäminen ei tätä taustaa vasten ole naispappien syrjintää, vaan kirkkoon kuuluvien jäsenten Raamattuun ja sen mukaiseen kirkon oppiin sisältyvän omantunnon suojan toteuttamista toimimalla kirkolliskokouksen 1986 päättämän ponnen mukaisesti. Kahden näkemyksen tosiasiallista voimassaoloa kirkossa ei ole kuitenkaan käytännössä haluttu tai voitu toteuttaa ja siten on alettu painostaa kirkkopoliittisin keinoin ja virkamiesoikeudellisin välinein yhteen sallittuun näkemykseen kirkon pappisvirasta vastoin kirkolliskokouksessa sen ponnessa ilmaistua näkemystä.

Vaikkapa piispainkokouksen pappisvirkaa ja työvuorojärjestelyjä koskeneissa valmisteluissa 2004–2006 ja sitä seuranneessa selonteossa (tiedoksianto 1/2006) tehtiin irtiottoa kirkon omaan teologiseen perustaan, koska kirkon oma selvitystyö perustui teologisiin perusteisiin pohjautuvan tarkastelun sijasta keskeisesti juridisiin virkamiesoikeudellisiin prinsiippeihin. Tämän selonteon myötä omaksuttiin yleisemminkin hallintolainkäyttöön tukeutuen tulkintamalli, jonka mukaan kirkon teologiaan liittyvissä ongelmissa ja ristiriidoissa on ratkaisut haettava ennemmin yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä ja hallintolainkäytön ratkaisuin.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on näin viime vuosina ajauduttu yhä enemmän tarkastelemaan syrjintäkäsitettä yksipuolisesti. Kirkossa on pidetty sallittuna vakaumukselliseen vähemmistöön joutuneiden kirkon jäsenten ja työntekijöiden asettaminen tilanteeseen, jossa he eivät voi toimia kirkon opin ja tunnustuksen mukaan sopusoinnussa olevan vakaumuksensa mukaan. Syrjintänä, välittömänä ja välillisenä, on alettu yksipuolisesti pitää vain sellaista vakaumusta ja sen mukaan toimimista, joka ei ole katsonut voivansa olla kunnioittamatta kirkon Raamatun mukaisesta opista seuraavaa näkemystä, että pappisvirka kuuluu vain miesten hoidettavaksi. Sen sijaan ei ole pidetty minkäänlaisena syrjintänä kirkolliskokouksen päätöksen yhteydessä luvalliseksi ilmoitetun vakaumuksen mukaan ajattelevien ja toimivien kirkon jäsenten ja työntekijöiden asettamista uuden näkemyksen mukaan ajattelevia ja toimivia huonompaan asemaan monin eri tavoin.

Kirkon johdon taholta on viime vuosina myös käynnistetty ”nykyaikaiseen konventikkeliplakaattiin” verrattavaa toimintaa kohdistuen eräisiin kirkon sisällä toimiviin herätysliikkeisiin pyrkimällä estämään niiden kirkon opin ja tunnustuksen mukaisesti toimitettavien messujen järjestämistä. Kirkon johto on kieltänyt sakraalitilojen käyttöä ja vaikeuttanut kirkollisten järjestöjen tarvitsemien uusien pappien vihkimisiä. Saadakseen tarvitsemiaan työntekijöitä niiden on ollut eräissä tapauksissa turvauduttava toisen luterilaisen kirkon apuun pappisvihkimyksissä.

Kirkkopoliittinen painostus on jopa johtanut harkintavallan väärin käyttämiseltä vaikuttaviin toimiin (mielivaltaan) siinä, että kahden kirkollisen herätysliikkeen asema kirkollisina lähetysjärjestöinä on kyseenalaistettu muin kuin lähetystyöhön liittyvin argumentein. Kysymys ei ole ollut näiden järjestöjen lähetystyön puutteista tai virheellisyyksistä, vaan järjestöjen kirkon enemmistön kantaan nähden väärästä vakaumuksesta kirkon pappisvirasta.

Viimeisin myös puhtaasti kirkkopoliittinen toimi on ollut pyrkimys saada voimaan kirkossa samaa sukupuolta olevien kirkollinen avioliittoon vihkiminen kirkossa välittämättä kirkolliskokouksen useaan kertaan päättämästä kannasta kristillisestä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen välisenä. Muutos olisi toteutettava kirkon kielteisestä päätöksestä riippumatta, tarvittaessa vaikka piispainkokouksen pastoraalisin ohjein. Kirkon opin ja tunnustuksen valvonnassa 1990-luvulla käyttöön tulleelle käsitteelle ”piispallinen kaitsenta” on alettu antaa uusi merkitys ja sisältö. Kristillisessä kirkossa käsitteen on ymmärretty merkitsevän sitä, että piispan tehtävä on valvoa sitä, että toimitaan kirkon opin mukaan, ei sitä vastaan.

Nyt piispainkokouksen enemmistön päätöksen mukaan ”pastoraalisin ohjein” on suositeltu tuomiokapituleille, etteivät ne ryhtyisi rankaisutoimenpiteisiin (”oikeudellisen tilan ollessa muutoksessa”[5]) niitä pappeja vastaan, jotka vastoin kirkolliskokouksen päätöstä vihkivät samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Samanlaista ”laupeutta” ei takavuosina ole osoitettu niitä kirkon pappeja eikä maallikkojakaan kohtaan, joiden käsitykset ovat poikenneet kirkolliskokouksen määräenemmistöllä vuonna 1986 päättämästä uudesta käsityksestä kirkon pappisvirasta.[6]

Ymmärrystä avaavaa luulisi olevan tarkastella, miten kirkolle vieraan avioliittokäsityksen ajamiseen kirkkoon suhtauduttiin ensimmäistä kirkkolakia valmisteltaessa. Kirkossa kyllä tuolloin ymmärrettiin, että paineita muuttaa kirkon opetusta voi syntyä kirkon sisältä vieraannuttaessa kirkon opista. Myös kristillisen avioliiton käsitteen keskeinen merkitys ymmärrettiin ja osattiin varautua sen murtamispyrkimyksiin myös kirkon ulkopuolelta.

Professori F. L. Schaumanin johtama kirkkolakikomitea halusi valmisteltaessa ensimmäistä kirkkolakia ja sen tunnustuspykälää turvata kirkon tunnustuksen mukainen uskonnonvapaus ja kiinnitti komiteamietinnössään huomiota myös kristillisen avioliiton käsitteeseen. Komitea kirjasi mietintöönsä, ettei valtion tule avioliittoa koskevassa lainsäädännössä myötävaikuttaa siihen, että kirkko pakotetaan vastoin kirkon oppia ja Jumalan sanaa hyväksymään sellaista avioliittoa, jota se ei omasta näkemyksestään voi avioliittona pitää – – (”Det måste också medges, att enligt protestantismens grundsatser den egentliga lagstiftningen i äktenskapssaker tillkommer den kristliga staten som sådan, om och, der ett rätt förhållande mellan stat och kyrka eger rum, staten bör åt kyrkan tillerkänna den medwerkan i denna lagstiftning, att lagarna angående tillåtelsen af äktenskaps ingående och upplösande icke komma i strid med den kyrkliga lärans på Guds ord grundade innehåll, eller, derest staten ej tillkänner kyrkan en sådan medwerkan, kyrkan åtminstone ej bör twingas att genom wigseln gifwa sitt erkännande åt ett äktenskap, hwilket hon ur sin synpunkt icke kan som sådant anse, –” Förslag till Kyrkolag 1863-67 (KLF 1863) Motiver, s. 111, tummennus tässä).

Kirkko-oikeus uskovien oikeutena

Kirkko ja perusoikeudet -kirjassa (2005) toin esiin, että näiden kolmen edellä mainitun perusoikeusjärjestelmän lisäksi kirkossa pitäisi ottaa huomioon myös neljäs kirkon sisäinen ”perusoikeusjärjestelmä”. Kirkolla ja kirkossa tulee olla sen uskonyhteisöluonteen vuoksi oikeus, jota nimitin kirkon perustavaa laatua olevaksi oikeudeksi saada olla tunnustuksensa mukainen kirkko, jonka jäsenillä on oikeus saada kuulua, toimia ja elää kirkossa kirkon itselleen hyväksymän tunnustuksen mukaan. Pohjimmiltaan tämä kirkon opin mukainen kirkon oikeus perustuu Raamattuun eli Jumalan Pyhään Sanaan, jonka mukaan kirkolliskokouksen hyväksymässä kirkkojärjestyksessäkin vielä edellytetään kaikkea oppia kirkossa tutkittavan ja arvioitavan. Kirkko-oikeudellisesti ajateltuna kyse ei siten ole vain muodollisesta mahdollisuudesta saada toimia kirkossa, vaan ennen muuta siitä, että kirkossa saa toteutua tunnustuksen mukainen uskomisen vapaus Jumalan Kristuksen lunastustyössä hankkimien ja Hänen kirkkonsa kautta antamiensa lahjojen vastaanottamisena. Tätä osallisuutta Jumalan armoon Simo Kiviranta nimitti uskovien oikeudeksi. Kirkko-oikeus onkin näin syvällisemmin ja hengellisesti käsitettynä paitsi uskovien oikeutta niin myös Hans Domboisin sanoin ilmaisten armon oikeutta. Näin ymmärrettynä kirkko-oikeus kiinnittyy ulottuvuuteen, johon juridiikka eikä pinnallinen teologia yllä. Myös arkkipiispa Martti Simojoki pyrki tavoittamaan kirkko-oikeuden tätä ulottuvuutta ilmaisullaan Kristus-sanomaan kuuluva oikeus (1957).

Kirkkolailla ja sen valtuutuksella hyväksytyillä säädöksillä pyritään toteuttamaan kirkon oikeutta niin, ettei synny ristiriitaa kirkon omaan oppiperustaan nähden. On silti kysyttävä, mitä nykykirkossa kertoo se, että vaikkapa kirkon ja sen seurakuntien sisällä muodostuu kirkon jäsenten toiminnan kautta jumalanpalvelusyhteisöjä? Eikö se ole osoitus, että osa kirkon jäsenistä on kuitenkin kokenut ristiriitaa kirkon järjestyksen ja evankeliumin julistamisen välillä? Tällaisen liikehdinnän oikeutus ei ole pelkkä järjestyskysymys, vaan se saa oikeutuksensa juuri syvällisemmästä kirkko-oikeuden hengellisestä ulottuvuudesta.

Kysymys on ennen muuta kirkon itseymmärryksestä. Sen puutteista ei pidä syyttää yhteiskuntaa, jos se säätää kirkon omasta ehdotuksesta ristiriitaisia lakeja ja joutuisi niiden ristiriitoja sitten tulkitsemaan ja ratkaisemaan. Yhteiskunnassa tarvitaan säädökset ja keisarin on saatava, mitä keisarille kuuluu. Mutta Jumalallekin tulee toki antaa Hänelle kuuluva?

Kirkko-oikeuden hengellisen ulottuvuuden säilyttäminen

Kiviranta muistutti edellä mainitsemassani esitelmässä aiheellisesti tästä kirkon oman oikeuden kiinnittymisestä ja ulottumisesta aina iankaikkisuuteen asti. Tämä hengellinen totuus jää parhaimmaltakin yhteiskunnalliselta säädökseltä tavoittamatta. Samoin kuin mikään inhimillinen sääntely syrjintäkäsitteen suhteen ei voi tavoittaa Raamatun sisältämää syvää käsitystä lähimmäisen huomioon ottamisesta. Kirkon on rakentanut ja rakentaa Kirkon Herra itse. Kirkko elää Jumalan evankeliumista, ei kirkon itselleen säätämästä tai sille säädetyistä ihmisten määrittelemistä käsityksistä siitä, mikä milloinkin on oikein ja kirkossa hyväksyttävää.

Kirkon oikeus olla kirkko perustuu ennen muuta Kristuksen lunastustyöhön. Kirkon perustus on siinä, mitä Jumala on Kristuksessa tehnyt syntiin langenneen ihmiskunnan lunastamiseksi. Näin ollen kirkon oikeudessa on kyse osallisuudesta Kristukseen Jumalan sanan, kasteen, ehtoollisen ja ripin kautta ja sen yhteyden säilyttämisestä. Siksi kirkon ykseyskään ei viime kädessä perustu ihmisten säätämään, järjestyssääntöön tai teologisiin tulkintoihin, vaan Herran armoon. Siksi Jumalan sana, Raamattu, tämän armon ilmaisijana on myös kirkon oikeuden perusta nykyhetkessä ja iankaikkisuudessa. Se on kirkon oikeutta, se on uskovien oikeutta, se on armon oikeutta Jeesuksessa Kristuksessa.

[1] Mm. Arto Seppäsen väitös Lapin yliopistossa tunnustuksesta kirkon oikeutena (2007), Hannu Juntusen väitös Lapin yliopistossa demokratian dilemmasta (2013), jossa Juntunen yleisen oikeusteorian ohessa tarkastelee mm. oikeusteologiaa ja teologista oikeuspositivismia sekä Anne Hartonevan väitös Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa kirkon sisäisen autonomian rajoista (2021). Näiden lisäksi on julkaistu muuta kirkko-oikeutta käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita sekä pidetty esitelmiä.

[2] Leino 2002, 336–340.

[3] Kirkko menettäisi uskonyhteisön luonnettaan ja jos kirkollinen päätöksenteko ajautuisi kirkon omasta tahdosta tiukasti yhteiskunnan ehdoin tapahtuvaksi, merkitsisi se käytännössä Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon muuttumista enenevässä määrin (pelkäksi) sosiologiseksi yhteisöksi. (= ”Kirkon lainsäädännöllisen ghettoutumisen paradoksi”). Leino 2002, 337.

[4] Pappislupauksessa vihittävä lupaa noudattaa kirkon oppia ja järjestystä. Luonnollisesti lupauksen antajan lähtökohta on, että kirkon järjestys on kirkon opin mukainen.

[5] Oikeustila ei silti ole muuttunut, koska kirkon käsitys asiassa on kristillisen kirkon vakiintunut kanta. 

[6] Ns. ”uuspiispallinen kaitsenta” mm. salli 1990-luvulla ilman kurinpitotoimia seurakuntapastorin opettaa ja vastoin kirkon oppia julkaista kirjan, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen. Menettely oli vastoin kirkkolain selviä säännöksiä. Nyt tämä ”kaitsenta” voi näköjään myös olla välittämättä kirkolliskokouksen kirkon opin mukaan päättämästä kannasta, että kristillinen avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen. Vuosituhannen vaihduttua ryhdyttiin myös olemaan puuttumatta papin samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä muistuttaviin ”rukoushetkiin” vaikkei sellaisia ”kirkollisia toimituksia” kirkko ollut hyväksynyt. Miten voisi olla perusteltavissa piispoilla sellainen valta tulkita kirkkoaan niin, että he voisivat ohjata kirkossa pappeja ja kirkon jäseniä olemaan välittämättä kirkon Jumalan Sanan mukaisesta opista tai edes kirkon omista säännöksistä? Ei mitenkään. Vanhat kirkolliskokoukset kokoontuivat selventämään kirkon kantaa sen opetukseen kirkkoon työntyviin harhakäsityksiin. Nykykirkolliskokouksissa näyttäisivät ymmärrys ja sen mukainen olotila olevan muutoksessa.  Muuttunut yhteiskunta suorastaan vaatisi sen mukaan kirkon opin ja lainsäädännön pikaista harmonisoimista.