Author: Jussi Seppälä

Perusta 6 | 2025

Tässä numerossa

326 | Pääkirjoitus

327 | Perustalla

328 | Artikkelit

  • 329 | Ville Auvinen: Lausanne-liike ja sen neljännen kongressin julkilausuma (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Sleyn lähetysjohtaja, TT Ville Auvinen analysoi Lausanne-liikkeen Soulin julkilausuman painotuksia.
  • 336 | Mika Tuovinen: Lähetystyön ja evankelioimisen nykytilasta
    • Toiminnanjohtaja, pastori Mika Tuovinen tarkastelee lähetystyön ja evankelioinnin nykytilaa Lausannen liikkeen asiakirjan Katsaus lähetyskäskyn nykytilaan valossa
  • 342 | Benjam Bröijer: De servo arbitrio — Kuinka relevantti Lutherin äärimmäisyyksien teos on nyt?
    • TM Benjam Bröijer analysoi Martti Lutherin teosta Sidottu ratkaisuvalta ja tarkastelee sen relevanssia nykyaikana.

351 | Tässä ja nyt

  • 352 | Vesa Ollilainen: Pohjoismaista teologikoulutusta luterilaiselta pohjalta
  • 354 | Arto Antturi: Mitä kuuluu Ytimeen-verkostolle?
  • 356 | Lauri Vartiainen: Mikä on Kirkkokansa-liike?

359 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 168 | Timo Vasko: Ekumeeninen missio ja uskontodialogi. Kulttuurienvälisen teologian sovellutuksia
    • Arvostelijana Juhani Koivisto
  • 169 | Kari Latvus: Jumala kuvien muutoksessa
    • Arvostelijana Timi Korhonen
  • 172 | Torsten Sandell: Röstern från öknen. På jakt efter Koranens källor
    • Arvostelijana Jussi Seppälä

367 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 4. adventtisunnuntaista helluntaista 21.12. ja päättyy laskiaissunnuntaihin 15.2.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Lausanne-liike ja sen neljännen kongressin julkilausuma

Ville Auvinen 

Kirjoittaja on TT ja Sleyn lähetysjohtaja. 

Lausanne-liike on lähinnä evankelikaalisten kirkkojen maailman evankeliointiin keskittynyt lähetysliike. Se perustettiin 1974, kun ensimmäinen kongressi pidettiin Lausannessa, Sveitsissä. Siihen osallistui 2 700 kirkon johtajaa yli 150 maasta. Kongressin tavoite oli vahvistaa yhteistä näkyä siitä, että — kuten Lausanne-liikkeen slogan kuuluu — koko kirkon tulee viedä koko evankeliumi koko maailmaan. 

Liikkeen synnyn keskeisiä henkilöitä olivat mm. amerikkalaisevankelista Billy Graham ja brittiteologi John Stott. Heidän panoksensa oli ratkaiseva liikkeen alkuvaiheissa ja sen perusperiaatteiden muotoilussa. 

Ensimmäisen kokoontumisen jälkeen Lausanne-liike on kokoontunut kolmasti maailmanlaajoihin kongresseihin. Vuoden 1989 kokoontuminen pidettiin Filippiinien Manilassa, jonne kokoontui 4300 osallistujaa 173 maasta. Kokouksessa julkaistiin Manilan manifesti. Vuonna 2010 Lausanne-liike kokoontui Etelä-Afrikan Kapkaupungissa, jossa laadittiin Kapkaupungin sitoumus. Kongressiin osallistui 4000 vierasta 198 maasta. Viime vuonna (2024) Lausanne-konferenssi pidettiin Etelä-Korean Incheonissa, jossa julkaistiin liikkeen viimeisin teologinen asiakirja, Soulin julkilausuma. 

Suomessa Lausanne-liikettä edustaa Suomen Evankelinen Allianssi, jolla on 31 yhteisöjäsentä. Osa niistä on kristillisiä järjestöjä, osa kirkkoja. Mm. Kansan Raamattuseura, Suomen evankelis-luterilainen Kansanlähetys, SROS sekä OPKO ovat SEA:n jäseniä. 

Soulin julkilausuma 

Vaikka Lausanne-liike on etenkin evankeliointi- ja lähetysliike, ovat sen julkilausumat laajempia teologisia ja globaaleihin kysymyksiin kantaa ottavia dokumentteja, niin myös Soulin julkilausuma. Liikkeen julkilausumat ovat johdonmukaisia lähinnä evankelikaalisen teologian esityksiä. Niiden johdonmukaisuus korostuu entisestään, kun niitä vertaa vaikkapa Kirkkojen Maailmanneuvoston Etelä-Korean Busanissa 2013 julkaisemaan lähetysasiakirjaan. Busan asiakirja näyttäytyy teologisesti sekavana kompromissina, johon kovin erilaisia teologioita edustavat tahot ovat saaneet jotain omaansa. 

Soulin julkilausuma on 31 sivun dokumentti, joka pitkälti toistaa edellisten — etenkin Kapkaupungin sitoumuksen — näkemyksiä. Julkilausuman alussa toistetaan Lausanne-liikkeen alkuperäisslogan: ”Koko kirkon tulee viedä koko evankeliumi koko maailmaan”, ja vähän myöhemmin todetaan: 

Viidenkymmenen vuoden ajan Lausannen liikettä ovat ohjanneet Lausannen sitoumus (1974), Manilan manifesti (1989) ja Kapkaupungin sitoumus (2010). Neljännen Lausannen kongressin Soulin julkilausuma vahvistaa täysin nämä aiemmat kongressiasiakirjat ja rakentaa niiden lujalle perustalle uudistamalla sitoutumisemme evankeliumin keskeisyyteen (osa I) ja uskolliseen Raamatun lukemiseen (osa II). 

Neljän keskeisen dokumentin vertailu kertoo, miten Lausanne-liike on säilyttänyt sekä alun lähetysintonsa että teologisen linjakkuutensa. Julkilausuman johdannossa todetaan maailman evankelioinnin olevan yhä tärkeä ja kiireellinen tehtävä. Samoin tunnustetaan, etteivät kirkot ole kyllin hyvin huolehtineet pastoraalisesta tehtävästään, uusien kristittyjen opettamisesta ja rohkaisemisesta radikaaliin opetuslapseuteen. Julkilausuman yksi painopiste onkin opetuslapseuden ja jokaisen kristityn todistustehtävän korostus. 

Evankeliumi 

Soulin julkilausuman ensimmäinen luku määrittelee, mitä on evankeliumi. Evankeliumi ymmärretään ensi sijassa narratologisesti. Evankeliumi ei niinkään ole teologinen rakennelma, vaan kertomus Jumalan teoista historiassa. Kertomus ei silti jää vain historiaan, vaan tulemme siitä osallisiksi uskon kautta, ja tuo kertomus muuttaa niitä, jotka uskovat sen. Evankeliumi saa heissä aikaan rakkauden, oikeudenmukaisuuden, anteeksiannon ja sovinnon toteuttamista. Julkilausumassa toistuu usein sana ”muutos” (transformation), jonka tulisi toteutua Jeesuksen opetuslapsissa. Tähän termiin palataan jatkossa usein. 

Raamattu 

Evankeliumin ohella toinen Lausanne-liikkeen peruspilari on sitoutuminen Raamattuun Jumalan sanana. Julkilausuman toinen luku alkaa: 

Lausanne-liikkeen peruspilari sen perustamisesta lähtien on ollut horjumaton sitoutuminen Raamattuun Jumalan auktoritatiivisena sanana, ainoana uskon ja käytännön sääntönä kirkolle, sen tehtävälle ja kristilliselle elämälle. 

Dokumentti ohjaa lukemaan Raamatun tekstejä tavalla, joka huomioi niiden historiallisen, kirjallisen ja kanonisen kontekstin. Niitä on luettava Pyhän Hengen valaisemana ja kirkon tulkintaperinteen ohjaamana. Julkilausuma toteaa Raamatun olevan kirjoitettua Jumalan sanaa, jota ovat kuitenkin kirjoittaneet eri ihmiset, ja joka sisältää useita eri kirjallisuuslajeja. Raamatun keskus on Jeesus, hänen opetuksensa ja pelastustyönsä, ja siksi koko Raamattua on tulkittava tästä evankeliumista käsin. Pyhä Henki muuttaa sitä, joka lukee Raamattua ja uskoo sen välittämän evankeliumin. Erityisesti korostuu kirkon rooli Raamatun lukemisen kontekstina, ja jokaisen paikalliskirkon kulttuurikonteksti on vielä huomioitava Raamatun tulkinnassa. 

Jokainen paikalliskirkko edustaa koko Kirkkoa lukemalla Raamattua uskollisesti omassa kontekstissaan ja sitä varten, ja tuo esiin oman kulttuurinsa erityisiä näkemyksiä, jotka hyödyttävät koko Kirkkoa. 

Kirkko 

Verrattuna Lausanne-liikkeen aiempiin julkilausumiin, Soulin julkilausumassa korostuu kirkon merkitys uskon toteuttamisen kontekstina. Kolmannen luvun esipuhe toteaa: 

Tiedostamme sen, että oppi kirkosta on saanut vain vähän huomiota näinä poikkeuksellisen kristillisen laajentumisen vuosikymmeninä maailmassa, ja on vain vähän yksimielisyyttä siitä, mikä kirkko on ja mikä on sen merkitys kristityn elämälle ja maailmallemme. 

Dokumentti määrittelee kirkon apostolisen uskontunnustuksen (”pyhien yhteys”) ja Nikean-Konstantinopolin (”yksi, pyhä, yhteinen (katolinen), apostolinen”) termein. Kirkko ei ole ihmisten luomus vaan Jumalan lahja. Kirkon merkityksen korostus lienee rajanvetoa vääränlaisen yksilökeskeisen kristillisyyden suuntaan. 

Vaikka meidät pelastetaan yksilöinä, emme pelastu yksin, vaan yhdessä toistemme kanssa. Jeesuksen opetuslapsina Henki liittää meidät Kristukseen hänen ruumiinsa jäseninä, uskon kautta hänen vuodatettuun vereensä. 

Julkilausuma painottaa myös paikalliskirkon merkitystä yhden ja yhteisen Kristuksen kirkon ilmentymänä. Jossain määrin nousee kysymyksiä, mitä ”paikalliskirkko” (huom! sana on yksikössä) tarkoittaa eri konteksteissa, vaikkapa pohjoismaisissa kansankirkkoihin perustuvissa malleissa. Dokumentin termin local church voisi ehkä kääntää myös ”paikallisseurakuntana”. 

Kirkko on maailmassa ahdistettu ja sen kutsumus on taistella hengellisin asein. Julkilausuma ilmaisee surun siitä, ettei kirkko ole aina ymmärtänyt kutsumustaan vaan se ”on liian usein sortunut poliittisen vallan, kulttuurisen hyväksynnän ja maailman nautintojen houkutuksiin” ja siten luopunut profeetallisesta tehtävästään. 

Kirkon varsinainen tehtävä ja lähetystyön lopullinen päämäärä on yhteinen jumalanpalvelus. Jumalanpalvelus on nimenomaan yhteisöllinen asia. Kirkon kokoontuessa jumalanpalvelukseen Raamatun sana kasvattaa kristittyjä ja kasteessa ja ehtoollisessa saadaan nähdä, kokea ja maistaa Jumalan armoa. Kaikkiaan dokumentissa armonvälineet mainitaan parikin kertaa. Luterilaisin silmin kaste ymmärretään kuitenkin hieman pinnallisesti, kun sen sanotaan olevan ”Jumalan armon merkki ja sinetti”. Jumalanpalveluksesta puhuttaessa korostuu taas paikalliskirkon merkitys: 

Oikein järjestetty jumalanpalvelus tapahtuu paikalliskirkon auktoriteetin ja kurinpidon alaisuudessa. Tämä on elintärkeää paitsi yksittäisen uskovan myös koko kirkon hyvinvoinnille. Siksi kehotamme kaikkia kristittyjä alistumaan paikalliskirkon auktoriteettiin. 

Kehotuksen tarkoitus lienee torjua yksityisiä jumalanpalveluskokoontumisia, jotka eivät ole yhteyksissä mihinkään paikalliskirkkoon. 

Julkilausumassa on selvä rohkaisu elävien ja toimivien jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamiseen:  

Kutsumme siis kaikkia kirkkoja kiinnittämään enemmän huomiota jumalanpalvelukseen perustavana käytäntönä ja tekemään jumalanpalveluksesta yhteisöllisemmän kokemuksen saarnan, rukousten ja laulujen kautta. 

Varsinaista lähetystehtävää julkilausuma käsittelee kirkon tehtävien yhteydessä. Kirkko on kutsuttu yhdessä julistamaan Kristusta, ja niinpä lähetyskäsky kutsuu kaikki uskovat kaikkialla osallistumaan Kristuksen tahdon täyttämiseen, kaikkien kansojen tekemiseen hänen opetuslapsikseen. Lähetystehtävän toteuttamisessa dokumentti painottaa kolmea avainkäsitettä: ”Kristus-täyteinen läsnäolo” (Christ-filled presence), ”Kristus-keskeinen julistus” (Christ-centered proclamation) ja ”Kristus-kaltainen toiminta” (Christlike practice). Kristityt toteuttavat lähetystehtävää elämällä kristittyinä ihmisten parissa arjessa. He ovat ”Kristuksen tuoksu”. Olennaisinta lähetystehtävän täyttämisessä on silti uskollinen evankeliumin julistus, koska ”usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room. 10:17) Uskoa seuraavat aina hyvät teot, ja myös Kristuksen rakkauden jakaminen tekoina on siten kristillistä todistusta. Näin Soulin julkilausuma — kuten aiemmatkin Lausanne-liikkeen dokumentit — ymmärtää kokonaisvaltaisen lähetystyön tärkeyden, kuitenkin niin, että tärkeintä on uskoa synnyttävä julistus. Tässä Lausanne-liikkeen julkilausumat poikkeavat vaikkapa Luterilaisen Maailmanliiton (LML) lähetysasiakirjoista, joissa kirkkojen työn keskeisin tavoite vaikuttaa olevan yhteiskunnallisten muutosten aikaansaaminen. Strategiadokumentissa 2019–2024 LML:n visio ilmaistaan seuraavasti: 

Jumalan armon vapauttamina, yhteydessä Kristuksessa, elämme ja työskentelemme yhdessä oikeudenmukaisen, rauhallisen ja sovitetun maailman puolesta. 

Ihminen 

Julkilausuma puuttuu vahvasti ihmisyyteen liittyviin ajankohtaisiin kysymyksiin. Etenkin nousevat esiin identiteettiin, seksuaalisuuteen sekä uusien teknologioiden mukanaan tuomat teemat. Dokumentissa nostetaan esiin myös ongelma, jonka muodostavat kirkolliset johtajat, jotka väittävät saaneensa yli-inhimillisiä voimia ja jumalallisen auktoriteetin. Julkilausuma torjuu myös selvästi menetysteologian. 

ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mihin perustuu niin hänen vastuunsa Jumalan luomasta maailmasta kuin hänen ihmisarvonsa. Jumalan kuva on kuitenkin särkynyt syntiinlankeemuksessa, ja siksi yksikään ihminen ei täysin heijasta Jumalan kuvaa. Syntiinlankeemuksessa tapahtunutta Jumalan kuvan särkymistä soisi pidettävän esillä suomalaisessakin kirkollisessa keskustelussa. 

Jeesus on Jumalan täydellinen kuva ja inkarnaation perusteella todellinen ja täydellinen ihminen. Elettyään synnittömän elämän hän saattoi sovittaa langenneen ihmiskunnan. Jumalan Pyhä Henki muuttaa uskovat kohti Kristuksen kuvan kaltaisuutta, ja kerran Kristuksen toisessa tulemissa uskovien ruumiitkin muuttuvat ylösnousseen Kristuksen ruumiin kaltaisiksi. Julkilausumassa korostuu taas muuttuminen, transformaatio. Samoin korostuu myös kirkon merkitys: Kirkko on Jumalan uusi ihmiskunta, joka on muuttunut kantamaan Kristuksen kaltaisuutta. Jumala varustaa sovitetut ihmiset lahjoilla ja viroilla ja valtuuttaa heidät Jumalan valtakunnan lähettiläiksi. 

Julkilausumassa käsitellään pitkästi ajankohtaista kysymystä seksuaalisuudesta. Jumalan todetaan luoneen ihmisen seksuaaliseksi olennoksi, jolla on selvät miehen tai naisen ominaisuudet. Selvästi todetaan yhtä lailla sekä miehen että naisen olevan Jumalan kuva. Dokumentissa tehdään ero käsitteitten sex (biologinen sukupuoli) ja gender (psykologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen sukupuolikokemus) välillä, mutta hylätään ajatus, että ihminen voisi määrittää sukupuolikokemuksensa irrallaan biologisesta sukupuolestaan. Julkilausuma määrittelee avioliiton Jumalan säätämäksi yhden miehen ja yhden naisen liitoksi ja toteaa edelleen avioliiton olevan sukupuoliyhteyden ainoa sallittu konteksti. Dokumentti ottaa selvän kannan joidenkin kirkkojen päätöksiin hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitto: 

Pahoittelemme kaikkia kirkossa tehtyjä yrityksiä määritellä samaa sukupuolta olevien kumppanuudet raamatullisesti päteviksi avioliitoiksi. Suremme, että jotkut kristilliset kirkkokunnat ja paikallisseurakunnat ovat myöntyneet kulttuurin vaatimuksiin ja väittävät vihkivänsä tällaiset suhteet avioliitoiksi. 

Dokumentti listaa raamattuargumentit, jotka torjuvat samaa sukupuolta olevien seksisuhteet ja toteaa sellaisten olevan Jumalan tahdo vastaisia. Yhtä painokkaasti kuitenkin puhutaan myös anteeksiantamuksesta niille, jotka ovat ymmärtäen tai ymmärtämättään langenneet. Dokumentti tunnustaa todellisuuden, että kirkon piirissä on niitä, joilla seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu vain samaan sukupuoleen. Heitä — kuten heteroseksuaalejakin — kehotetaan vastustamaan kiusauksia. Julkilausumassa pyydetään anteeksi rakkauden puutetta homoseksuaaleja veljiä ja sisaria kohtaan ja kehotetaan kirkkoja ja niiden johtajia kohtaamaan nämä seurakuntalaiset sielunhoidollisesti:  

Kehotamme kristillisiä johtajia ja paikallisseurakuntia tunnistamaan yhteisöissämme ne uskovat, jotka kokevat seksuaalista vetovoimaa samaa sukupuolta olevia kohtaan ja tukemaan heitä heidän opetuslapseudessaan pastoraalisen hoidon avulla sekä kehittämällä terveitä rakkauden ja ystävyyden yhteisöjä. 

Dokumentti painottaa myös avioliiton merkitystä lasten saamiseksi ja valittaa, että seksuaalisen vapauden tavoittelu henkilökohtaisena ja sosiaalisena hyvänä on vähentänyt sukupuoliyhteyden lisääntymisnäkökulmaa, mikä on usein johtanut lasten arvostuksen vähenemiseen ja aborttien dramaattiseen maailmanlaajuiseen lisääntymiseen. Edelleen kristillisessä avioliitossa elämisen nähdään olevan myös kristillistä todistusta maailmassa. 

Vaikka julkilausuma näkee kristillisen avioliiton suuren merkityksen, se toteaa myös naimattomien olevan samoin kokonaisia persoonia, he voivat toteuttaa Jumalan tahtoa ja todistaa Kristuksesta. Itse asiassa sekä Jeesuksen että apostoli Paavalin esikuvat esittävät naimattomuuden jopa erityisenä mahdollisuutena palvella Jumalaa. 

Opetuslapseus 

Julkilausumassa iloitaan siitä, miten Lausanne-liikkeen työn kautta evankeliumi on tavoittanut ennen saavuttamattomia kansoja ja yhteisöjä ja saanut myös aikaan sosiaalista välittämistä siellä missä on epäoikeudenmukaisuutta, sortoa ja syrjintää. Kuitenkin tunnustetaan se, ettei opetuslapsena eläminen ole aina toteutunut, ja seurauksena on ollut taloudellisia ja seksuaalisia väärinkäytöksiä, vallankäyttöä, yrityksiä peitellä näitä vääryyksiä, sekä hengellistä vähäverisyyttä ja kypsymättömyyttä. Siksi julkilausuma painottaa, että opetuslapsena elämisen tulee olla sopusoinnussa evankeliumin kanssa. Lähetystyön tavoitteen on oltava opetuslasten tekeminen ja heidän opettamisensa elämään opetuslapsina noudattaen kaikkea, mitä Jeesus on opettanut. 

Tehtävämme varsinainen tavoite on niiden, jotka kuulevat ja uskovat hyvän uutisen, muuttaminen elämään opetuslapsina, jotka tottelevat kaikkea, mitä Herra opetti. 

Käsitellessään opetuslapseuttamista Soulin julkilausuma muistuttaa Tansanian Arushassa vuonna 2018 pidetyn KMN:n maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin julkilausumaa Kutsu muuttavaan opetuslapseuteen. Arushan dokumentin painopiste on kuitenkin vahvasti kristittyjen roolissa muuttaa yhteiskunnallista vääryyttä, kun Soulin julkilausuma korostaa vahvemmin evankeliumin julistusta ristiinnaulitusta Kristuksesta. 

Julkilausuma määrittelee opetuslapsen oleva sellainen, jonka elämän evankeliumi on muuttanut. Muutos alkaa synnin katumisesta ja evankeliumin uskomisesta ja jatkuu vähitellen koko elämän ajan. Paikalliskirkoilla on elintärkeä rooli opetuslapsena kasvamisessa, kun ne hoitavat armonvälineitä. Tässä yhteydessä dokumentti mainitsee evankeliumin, kasteen ja ehtoollisen sekä rukouksen ja ylistyksen vastauksenamme evankeliumiin. 

Puhuessaan lähetystyöntekijöiden ja -järjestöjen toiminnasta dokumentti korostaa paikalliskirkkojen merkitystä ja sitä, että lähetystyön toimijoiden tulee olla läheisessä yhteydessä paikalliskirkkoon. 

Kirkko rauhantekijänä 

Toinen ajankohtainen teema, johon Soulin julkilausuma ottaa kantaa, on maailman rauha tai sen puute. Kristuksen kansan tulisi olla tunnettu rauhan kansana, koska evankeliumi on sanoma rauhasta ihmisten, Jumalan ja ihmisten, ja myös kansojen välillä. Julkilausumassa kuitenkin myönnetään, ettei kirkko aina ole toiminut rauhan tuojana vaan jopa päinvastoin. 

Dokumentti nostaa esiin maat, joissa evankeliumin julistus on kielletty ja rukoillaan sen päivän koittavan, jolloin nuo maat lopettavat kristittyjen vainon. 

Julkilausumassa iloitaan esimerkeistä, joissa väkivallan sijaan on tullut sovinto ja harmonia, mm. Pohjois-Irlanti, Etelä-Afrikka, Ruanda ja Sri Lanka. Samalla osoitetaan syvä suru monista uusista konflikteista eri puolilla maailmaa, vaikkakin vain lähinnä Ukrainan ja Gazan tilanteet ovat ylittäneet uutiskynnyksen. Näiden kahden konfliktialueen ohella mainitaan Syyria, Myanmar, Sudan ja Etiopia. Eritysesti Soulin julkilausumassa mainitaan Korean niemimaan tilanne ja kutsutaan rukoukseen, että Pohjois-Korea voisi avautua perheiden yhdistymiseksi ja kirkkojen jälleenrakentamiseksi, ja että evankeliumia voitaisiin rohkeasti julistaa koko niemimaalla. 

Dokumentti tunnustaa epäonnistumisen, kun ollaan väkivallan edessä hiljaa ja siten unohdetaan kirkon profeetallinen tehtävä, suositaan nationalistisia pyrkimyksiä tai tuetaan konflikteja huonoin teologisin argumentein. Kaikkia kristittyjä kehotetaan tukemaan etenkin niitä, jotka kärsivät konfliktialueilla: 

Kehotamme kaikkia kristittyjä palvelemaan haavoittuvassa asemassa olevia sodan konteksteissa yhdistämällä resurssimme ja tukemalla konfliktialueiden lähellä sijaitsevien kirkkojen ja humanitaaristen järjestöjen avustustoimia. Sitoudumme myös toimimaan rauhantekijöinä tukemalla neuvotteluja, joiden tavoitteena on konfliktien lopettaminen, sekä vaatimalla oikeudenmukaisuutta ja hyvitystä väkivallan viattomille uhreille. 

Teknologia 

Kolmas ajankohtainen teema, johon Soulin julkilausuma ottaa kantaa, on teknologia ja varsinkin sen uudet ilmentymät. Teknologinen kehitys sinänsä nähdään hyvänä asiana. Kehittäessään teknologiaa ihminen ilmaisee luovuuttaan ja siten luotuisuuttaan. Synti kuitenkin voi vääristää myös teknologian kehityksen ja käytön. Siksi teknologia voi aiheuttaa paljon ongelmia ja ahdistusta ja synnyttää siten eettis-moraalisia ongelmia. Erityisesti julkilausumassa ongelmallisina teknologia-aloina mainitaan geeniteknologia, kloonaus, bioteknologia, mielen lataaminen, digitaalinen media, virtuaalinen todellisuus sekä tekoäly. 

Dokumentissa tunnistetaan ongelma, että monet varsinkin nuoret ovat addiktoituneita sosiaaliseen ja digitaaliseen mediaan, ja ne vaikuttavat merkittävästi heidän ajatusmaailmaansa ja arvoihinsa. Julkilausuma kehottaa kirkkoja hyödyntämään uusia teknologioita lähetystehtävän toteutuksessa ja olemaan vastuullisesti läsnä digitaalisissa ympäristöissä. 

Geeniteknologian sekä tekoälyn suhteen kristittyjä kehotetaan erityiseen varovaisuuteen: 

Kehotamme kristittyjä arvioimaan huolellisesti geeniteknologioita, jotka perustuvat ihmisen mahdollisuuksien lisäämiseen fyysisen ihmisen ja elämän rakennuspalikoiden muokkaamiseksi, ja jotka herättävät hyvin todellisia kysymyksiä niiden eettisestä käytöstä ja pitkäaikaisista vaikutuksista. 

Kun tekoälyn innovaatiot kiihtyvät, kehotamme kristittyjä, erityisesti niitä, jotka työskentelevät tällä alalla, osallistumaan sekä tämän teknologian kehittämiseen että käyttöön tavalla, joka kunnioittaa Luojaa ja ihmisen luotuisuutta edistämällä turvallisia, oikeudenmukaisia ja ihmisyyttä kunnioittavia sovelluksia. 

Arvioidessaan uusia teknologioita, niiden mahdollisuuksia ja vaaroja, Soulin julkilausuma puuttuu erittäin ajankohtaiseen aiheeseen, johon kirkkojen soisi paneutuvan kiireesti paljon nykyistä enemmän. 

Yhteenveto 

Soulin julkilausuma pitäytyy tiiviisti Lausanne-liikkeen aiemmassa traditiossa ja vahvistaa aiemmissa julkilausumissa esitetyt teologiset peruspilarit. Samalla se tekee rajankäyntiä joitakin ajankohtaisia ilmiöitä kohtaan. Menestysteologia ja jumalallista auktoriteettia vaativat julistajat torjutaan. Paikalliskirkon roolin korostaminen kritisoi liian yksilökeskeistä ja kirkosta erillistä uskon harjoittamista. Avioliittokysymyksessä julkilausuma pitäytyy ehdottomasti ja selvästi perinteiseen kantaan. Kirkon sotkeutuminen valtapolitiikkaan ja jopa väkivallan edistämiseen tuomitaan. 

Itse lähetystyöstä dokumentti puhuu lopulta varsin vähän. Lähetystyön tavoitteen todetaan olevan opetuslapseksi tekeminen ja opetuslapsena kasvattaminen. Monesti mainitaan muutos, ”transformaatio”, jonka evankeliumi saa aikaan. Lähetystehtävän toteutuksessa jokaisella kristityllä on tehtävänsä. Kristuksesta todistaminen toteutuu elämällä kristittynä arjessa ja olemalla siten ”Kristuksen tuoksu”, julistamalla evankeliumia sekä osoittamalla kristillistä rakkautta teoin. Myös kristillinen avioliitto mainitaan hyvänä todistuksena Kristuksesta. 

Saksalainen missiologi Peter Beyerhaus julkaisi 1975 kirjan Mission in urchristlicher und endgeschichtlicher Zeit (suom. Lähetys alkukristillisenä aikana ja lopun aikana, 1976), jossa hän toteaa kristillisen lähetystyön suurimman vaaran olevan pessimismi, kokemus siitä, että ovet sulkeutuvat eikä evankeliumi etene. Lausanne-liike, myös sen viimeisin kokoontuminen, ovat rohkaiseva esimerkki siitä, että vielä on paljon niitä, jotka uskovat evankeliumin voimaan. Soulin julkilausuma päättyy sanoihin: 

Palaamme palveluspaikkoihimme maailman joka kolkassa uudistuneella sitoutumisella rakastaa, kuten hän on rakastanut meitä, luopua itsekkäästä kunnianhimosta, työskennellä evankeliumin kumppanuudessa ja kasvaa päivittäin rukouksen täyttämässä riippuvuudessa hänen Hengestään ja hänen tahtonsa, tapojensa ja sanansa tuntemisessa. Jotta voisimme yhdellä äänellä julistaa sen Yhden erinomaisuutta, joka yksin on maailman toivo ja valo. Jotta voisimme yhdellä sydämellä osoittaa sen Yhden pyhyyttä ja rakkautta, joka antoi itsensä syntisten puolesta. Jotta me, Kirkko, voisimme yhdessä julistaa ja osoittaa Kristusta! 

Lopuksi 

Luterilaisena herätyskristittynä teologina minun on paljon helpompi liittyä Lausanne-liikkeen julkilausumiin huolimatta niiden ohuesta sakramenttiteologiasta, kuin LML:n strategioihin ja julistuksiin. Se on ikävää. 

Marginaalien lähetys vai lähetys marginaaliin?

Kirkkojen yhteistä ja kansainvälistä teologista työskentelyä lähetyksestä kutsutaan ekumeeniseksi missiologiaksi. Tälle keskustelulle on ominaista erilaisten käsitteiden muotoilu, joihin tiivistyy jotain oleellista siitä, mitä lähetyksestä nyt ajatellaan. Viime vuosikymmenten avainilmaisuja ovat olleet mm. missio Dei, trinitaarinen lähetys, holistinen lähetys, polysentrinen lähetys, transformaatio, marginaalien missio tai kontekstualisaatio. 

Erinomaisen välähdyksen muutoksesta saamme tarkastelemalla tuoreinta muotikäsitettä ”missio marginaaleista” (mission from the margins). Sen nosti esille Kirkkojen maailmanneuvosto asiakirjassa ”Yhdessä kohti elämää” (2013). Kuten julkaisusta Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2020) käy ilmi, on käsitteen tausta vapautuksen teologiassa, joka marxilaista filosofiaa hyödyntäen jakoi todellisuuden kahteen osaan, sorrettuihin ja sortajiin, ja tavoitteli yhteiskunnallista vallankumousta. Taustalla on myös samasta aatteellisesta juuresta ammentava postkoloniaalinen teoria, jossa valtaapitävien ja alistettujen suhde puretaan herättämällä alistettujen tietoisuus vieraudestaan ja heidät nostatetaan muutosagenteiksi, minkä seurauksena saadaan purettua nykyiset valta-asemat. Tuossa kahtia jaetussa todellisuudessa synti, sikäli kuin sellaista on, sopii kuvaamaan vain keskiössä olevia, valtaapitäviä ja rikkaita. Ulkopuolelle jäävät ovat syytön ja viaton osapuoli. Lähestymistapa on sosialistinen ja materialistinen, sillä ihmisarvoinen elämä ja vapaus sidotaan aineellisten varojen mahdollisimman tasaiseen jakautumiseen ihmisten kesken. Tässä paradigmassa juuri marginaaleilla on tieto ja viisaus Jumalan armotaloudesta. Siksi heitä tulee kuunnella. Marginaalien missio tarkoitta siis erilaisten syrjittyjen ryhmien tunnistamista ja tulkinnallisen etuoikeuden suomista heille. Siten puretaan syrjiviä ajattelun rakenteita ja saadaan valtaa pitävät sortajat syrjäytettyä. Vahvasti poliittinen ohjelma ilmaistaan hengellisellä ja kristillisellä käsitteistöllä. Modernin ekumeenisen missiologian avainkohta Raamatussa on Jeesuksen julistus pelastuksen ajan koittamisesta lainaten Jesajan sanoja hyvästä sanomasta köyhille, vankien vapautuksesta ja sorrettujen päästämisestä vapauteen (Luuk. 4:16–19). 

Marginaalien missio -käsitteessä ei siten ole kyse vain sen sanoittamisesta, millainen voima evankeliumissa on mullistaa yhteiskunta perusteellisesti, kuten apostoli Paavali sai huomata Efesossa (Ap. t. 19:18–30). Siellä evankeliumi valloitti ihmissydämet ja sai aikaan elämänmuutoksen, jonka tuloksena kaupungin talous romahti. Kyse ei liioin ole vain lähetyksen luonnehtimisesta käyttäen UT:n rikasta kieltä Jumalan Jeesuksessa tuomasta mullistavasta käänteestä, josta Marian ylistyslaulussa sanotaan (Luuk. 1:52–53): ”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.”  Kyse on ennemminkin lähetyksen sekularisoimisesta. Uskonnollinen kieli ja toiminta välineellistetään keinoksi parantaa tämänpuoleinen maailma — sekä ihmiskunta että koko planeetta. 

Marginaalien missiota toteutetaan käytännössä vaikkapa niin, että maallistuneen ja arvoliberaalin maailman rikkaat kirkot rahoittavat etelän kirkkojen teologisen koulutuksen, joka opettaa heille näiden kirkkojen vallanpitäjien postmodernin tulkinnan kristinuskosta ja lähetyksestä. Tämän jälkeen samat kirkot kutsuvat kouluttamansa teologit eri areenoille kertomaan marginaalien puolestapuhujina, mitä ovat ne uudet käsitykset lähetyksestä, maailmasta ja Jumalasta, jotka meidän tulee omaksua. Ne etelän kirkot, jotka pitävät kiinni Raamatun inspiraatiosta ja arvovallasta, Jeesuksen ainutlaatuisuudesta tai kristillisestä etiikasta, pääsevät heikosti estradille. Marginaalien mission paradigmassa he edistävät sortoa tukemalla vanhojen totuuksien valtaa. 

Mitä lähetyskäsityksen muutoksesta seuraa? Arvioni on, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko vaatii virallisilta lähetysjärjestöiltään yhä vahvempaa sitoutumista uuteen lähetyskäsitykseen sekä teologiassa että toiminnassa. Yksi askel on holistisen lähetyksen painottaminen, jossa lähetyksen tämänpuoleinen näkökulma on asetettava yhtä tärkeäksi kuin perinteinen tuonpuoleisesta muistuttava lähetys. Seuraavaksi vedotaan yleiseen mielipiteeseen ja yhteiskunnan arvomaailman muutokseen. Niillä mitattuna sekularisoitua lähetystä tulee suosia klassisen kustannuksella. Kirkon eksklusiivinen pelastusoppi relativoidaan vaikkapa puhumalla siitä, ettemme saa asettaa rajoja Jumalan toiminnalle. Etenemme kohti kirkkoa, joka teoriassa tunnustaa Kristuksen sovitustyön ainutlaatuisuuden, mutta monin käytännön ratkaisuin julistaa maailma- ja ihmiskeskeistä pelastusoppia. Marginaalien missio marginalisoi sekä mission että Kristuksen. 

Vesa Ollilainen,  

päätoimittaja, pastori, TT 

Emeritusprofessori Jouko Martikaisen avoin kirje arkkipiispa Luomalle 

Arkkipiispa, TT Tapio Luoma, Turku 

Herra arkkipiispa Luoma! 

Ilmoitan, etten voi enää pitää Sinua pappis- ja piispanvalaasi sitoutuvana Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispana. 

Näin seuraavista syistä: 

Johtamasi piispainkokous ei ole sanktioinut pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia avioliittoon, vaikka se on kirkkomme avioliitto-opetuksen ja tunnustuksemme vastaista. Olette defaitistisesti taipuneet otaksumanne kehityskulun edessä, ja siten sekä välillisesti että suoraan tukeneet kirkolle turmiollista harhaoppia. 

Piispanviran haltijoina teidän olisi pitänyt päättäväisesti nostaa Voittajan, eli Herran Jeesuksen Kristuksen ristilippu korkealla ja rohkaista kirkkomme paimenia olemaan uskollisia Herrallemme ja Hänen avioliitto-opetukselleen. 

Johtamasi piispainkokous ei ole suositellut papeille ja seurakunnille pidättäytymistä sateenkaarimessujen järjestämisestä, vaikka sateenkaari-ideologia on poliittisena aatesuuntana ja uskomusjärjestelmänä kiistatta kirkkomme opin vastainen ja ilmeinen harhaoppi. Se on tunkeutunut, ja tuotu, kirkkoon sen ulkopuolelta. 

 Olet Seinäjoen kirkkopäivillä asettunut tukemaan kyseistä liikettä siellä pidetyissä sateenkaariseuroissa. Et tietääkseni ole moittinut sitä, että puhujakorokkeen rintapaneelin peitti sateenkaarilippu, johon oli yhdistetty kuva Jumalan Karitsasta. Jumalan Karitsalta oli kuitenkin riisuttu punaristinen voitonviiri ja Hänet oli puettu sen asemasta sateenkaariviittaan. 

Pidän tätä blasfemiaan eli Jumalan pilkkaan rinnastettavana menettelynä. 

Näin siksi, että ristinlippuaan kantava Jumalan Karitsa on keskeisin symboli ja tunnus siitä, että Herra Kristus on ristinkärsimyksellään voittanut kuoleman, synnin Saatanan ja helvetin ja sijaissovittajana uhrautunut meidän puolestamme. 

Kun Jumalan Karitsa-tunnus riisutaan ristinlipustaan ja puetaan sateenkaariviittaan, tulee Hänestä kyseisen ideologian edustaja eli vale-Kristus. Hän ei silloin enää ole tunnustuksemme Herra Jeesus Kristus, todellinen ihminen ja todellinen Jumala. 

Johtamasi piispainkokouksen äskettäinen pastoraalinen ohje samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta, vihkimisestä tai siunaamisesta on, ei vain defaitistista antautumista uskollemme tuhoisan ideologian edessä, vaan — sanoisinko — Trump-tyylistä kirkollista vallankäyttöä vastoin kirkkomme lukuisissa yhteyksissä vahvistettua kantaa avioliitosta yksinomaan miehen ja naisen välisenä liittona. 

Sitä vastaan on aiheellisesti protestoitu monelta taholta ja ilmoitettu päättäväisesti, ettei tätä pastoraalista ohjettanne tule noudattaa. 

Julkisuuteen tulleen tiedon mukaan (Perusta 3/2025, s. 152) olet sanonut, että ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. 

On ensiksikin vaikea ymmärtää tällaista Raamatun sivuuttamista ja suoranaista väheksyntää. Lisäksi on toiseksi todettava, että lausumasi on väistämättä dokeettinen. 

Muuksi sitä ei voi tulkinta, koska loogisestikin on mahdotonta asettua Kristuksen ja Raamatun väliin. Näin siksi, että Jumalan Sana tuli lihaksi Nasaretin Jeesuksessa, Herrassa Kristuksessa, joka on samalla kertaa (simul) todellinen ihminen ja todellinen Jumala. 

Lausumasi mukaan Herra Kristus voi olla jonkun kanssa, tässä siis Sinun kanssasi irrallaan siitä jättimäisestä kertomusaineksesta, joka Hänestä sisältyy Raamatun molempiin testamentteihin. Kun lausumasi irrottaa Herran Kristuksen näistä juuristaan, ei hän enää ole se sama Herra Jeesus Kristus, joka on samalla kertaa todellinen ihminen ja todellinen Jumala. Sen mukaan Hän on vain näennäisesti eli dokeettisesti Kristus. 

Herra Kristus ei ole irrotettavissa Raamatusta, ei siis Vanhasta eikä Uudesta testamentista muuten kuin dokeettisesti. Kirkon historia tuntee paljon esimerkkejä lausumasi mukaisesta doketismista. 

Lopuksi on aiheellista ottaa lyhyesti kantaa näkökohtiin, joilla puolustellaan samaa sukupuolta olevien oikeutta tulla vihityksi ”avioliittoon”. Ensiksi on kuitenkin torjuttava johtamasi piispainkokouksenkin käyttämä käsitehämäys: 

Kahden samaa sukupuolta olevan henkilön liitto ei ole eikä voi olla oikea avioliitto. 

Sitä voitaneen kutsua kumppanuusliitoksi tai juridiseksi kumppanuussopimukseksi. Sitä perustellaan paitsi liittoonsa sitoutuvien keskinäisellä rakkaudella, etenkin sillä, että kirkon harjoittama sielunhoito palvelee ihmistä ns. sukupuolisesta suuntautumisestaan riippumatta. Samoin kuin yleensä, piispainkokouskaan ei ole eritellyt tätä ongelmaa mitenkään uskonopillisesti eli teologisesti. Tämän johdosta on aiheellista todeta seuraavaa: 

Homofilia on yksi ihmisen itseensä kiertymisen lukuisista muodoista. Sen sielunhoidollinen kohtaaminen edellyttää sielunhoitajalta suurta hengellistä kypsyyttä ja sitä, että hän tunnustaa Herran Kristuksen joutuvan kokemaan helvetin tulen hänen itsensä puolesta. Vain tästä eksistenttisesti koetusta ja uskonopillisesti reflektoidusta nöyrtymisestä avautuu sielunhoitajalle kyky kohdata lämpimästi ja samalla totuudellisesti homofiilisesti kiertyneitä lähimmäisiä ja auttaa heitä vapauteen ja iloon totuuden ja rakkauden täyteydestä käsin. 

Siksi on käsittämätöntä, että kaikista tähänastisista piispainkokouksen asiakirjoista ja kannanotoista puuttuu tyystin uskonopillinen eli teologinen analyysi samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisen herättämistä teologisista perusongelmista. 

Edellä sanottuun viitaten joudun toteamaan, että olet arkkipiispana tärkeissä kannanotoissa, joskaan et muodollisesti niin tosiasiallisesti (non formaliter sed realiter), sivuuttanut kirkkomme perustavat, ekumeenisestikin oleelliset avioliittoon liittyvät oppidokumenti, tehnyt ja tukenut toistuvasti kirkollemme turmiollisia harhaoppia tukevia ja kirkkoa harhaoppiin ohjaavia päätöksiä. 

Tällaisilla kannanotoilla on aikaisemmin kirkon historiassa ollut kirkko-oikeudellisia seuraamuksia myös piispanviran haltijoille. 

Siksi en voi enää pitää Sinua kirkkomme arkkipiispan viran legitiiminä viranhaltijana. 

Edellä sanotusta huolimatta tulen jatkamaan säännöllistä esirukousta puolestasi. Samalla toivon, että voisit irtautua nyt soveltamastasi toimintalinjasta ja palata kirkkomme perustavien oppidokumenttien tarjoamalle lujalle perustalle. 

Pulkkion torpassa Augsburgin tunnustuksen muistopäivänä 25.6.2025 

Pros. Dr. Jouko Martikainen i.R, 

Arkkipiispa Ilmari Salomiehen 3.1.1964 vihkimä arkkihiippakunnan pappi 

Perusta 5 | 2025

Tässä numerossa

262 | Pääkirjoitus

263 | Perustalla

264 | Artikkelit

  • 265 | Timo Laato: Raamatun inspiraatio ja evankeliumin voima
    • Pastori, TT Timo Laato tarkastelee artikkelissaan kysymystä Raamatun inspiraatiosta.
  • 274 | Pekka Leino: Kirkko-oikeutta vai pelkkää virkamiesoikeutta (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Professori Pekka Leino tarkastelee kirkon oikeudellista asemaa tunnustuksellisena organisaationa ja julkishallinnollisena instituutiona.
  • 281 | Mikko Tiira: Totuuden ja instituution välissä — Pohdintaa Juhana Tarvaisen Murtunut Kristuksen ruumis -kirjan äärellä
    • Pastori Mikko Tiira arvioi pastori Juhana Tarvaisen kirjaa Murtunut Kristuksen ruumis ja esittää siihen kriittisiä huomioita. Pastori Tarvaisen vastine katsauksissa.

286 | Tässä ja nyt

298 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 299 | C. S. Lewis: Ihmisyyden tuho
    • Arvostelijana Mattias Kaitainen
  • 301 | Jouko Talonen: Kun herätysliike hajosi. Vanhoillislestadiolaisuuden hajaannus ja Rauhan Sanan ryhmän synty 1932–1935
    • Arvostelijana Vesa Pöyhtäri
  • 302 | Jordan P. Peterson: We Who Wrestle with God
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi

307 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 20. sunnuntaista helluntaista 26.10. ja päättyy 3. adventtisunnuntaihin 14.12.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kirkko-oikeutta vai pelkkää virkamiesoikeutta? 

Pekka Leino

Kirjoittaja on professori, kirkko-oikeuden dosentti ja teologian ja oikeustieteen tohtori.

Kirkkoa koskevan lainsäädännön perustan oikeustieteellinen tutkimus

Kirkko-oikeuden oikeustieteellistä tutkimusta on lähtökohtaisesti määrittänyt voimassa oleva oikeus. Kirkkoa koskevaa oikeustieteellistä tutkimusta on Suomessa ylipäänsä ollut vähän ja sitäkin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Eeva-Kaarina Nurmiranta väitteli Tampereen yliopistossa papin opin, virkatoiminnan ja elämän valvonnasta vuonna 1998. Suomalaista kirkkolakijärjestelmää koskenut oma väitökseni oli vuonna 2002. Tämän jälkeen kirkkoa ja sen asemaa koskevia väitöksiä on ollut useampia.[1]

Vuoden 2002 hallinto-oikeuden alaan kuuluneessa väitöksessäni Helsingin yliopistossa (Kirkkolaki vai laki kirkosta) tarkastelin kirkkolakijärjestelmän perustaa. Tutkimus pyrki selvittämään kirkkolakijärjestelmän käyttökelpoisuutta nykyajassa lainsäädännön kehittyessä yhä monimuotoisemmaksi ja kattavammaksi pyrkien sääntelyllään vaikuttamaan yhteisöjen ja yksilöiden elämään. Miten yhteiskunnan säätämä yleinen lainsäädäntö on vaikuttanut kirkkolakijärjestelmän toimivuuteen? Jo runsaat kaksi vuosikymmentä sitten oli tarpeen selvittää, ovatko uudentyyppiset säädökset ja muut oikeudelliset normit tulleet määrittämään, mitä säädöksiä kirkon hallintoon ja järjestysmuotoon on noudatettava.

Vaikka vuoden 2002 hallinto-oikeuden alaan kuuluneessa väitöskirjassa oli lakijärjestelmätutkimuksesta, oli järjestelmän perustan tarkastelu kirkko-oikeudellinen ja   yhteiskunnallisen lain näkökulmasta. Vasta Åbo Akademin teologisen tiedekunnan väitöskirja syksyllä 2012 mahdollisti kirkko-oikeuden syvemmän teologisen tarkastelun.

Kirkkoa koskevan lainsäädännön viimeaikainen kehityssuunta on antanut enenevässä määrin aihetta kysyä, onko kirkossa kirkkolainsäädäntöön muutoksia tehtäessä ymmärretty kirkkolakijärjestelmän perimmäinen tarkoitus ja merkitys? Kirkkolakijärjestelmää luotaessa pyrittiin luomaan lainsäädännölliset puitteet Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle sen opin ja tunnustuksen tarvitsema elintila ja taata Suomessa luterilaista uskoa tunnustaville uskonnonvapaus harjoittaa luterilaista uskoa valtiollisen autonomian ajasta lähtien suomalaisessa yhteiskunnassa.

Etenkin viime vuosien pyrkimykset kirkkolain tunnustuspykälän poistamiseksi kirkkolaista ovat viitanneet siihen suuntaan, ettei kirkon opin ja tunnustuksen merkitystä yleensä eikä sen tarvetta kirkkolaissa ole edes kirkossa täysin ymmärretty. Kirkkoa koskevassa sääntelyssä kirkon opin ja tunnustuksen sitovan merkityksen tulisi olla kirkolle selviö jopa ilman yhteiskunnan kautta säädettyyn kirkkolakiin sisältyvää tunnustuspykälääkin. Kirkon kannalta on tietysti ollut myönteistä, että kirkon esittämässä ja yhteiskunnan säätämässä kirkkolaissa on tunnistettu ja tunnustettu Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan teologinen perusta. Tunnustuspykälän tärkeä merkitys kirkon omassa laissa on kuitenkin ollut muistuttaa kirkkoa siitä, mistä siinä on kyse. Kirkkolain juridisessa tarkastelussakin säännöksellä on merkitystä. Kirkon hallinnon ja järjestysmuodon on määräydyttävä myös kirkon teologista perustaa kunnioittaen. Sen määrittävät Luterilaiset tunnustuskirjat, joiden oppi on Raamatun oppi. Kirkon julkisyhteisöasemasta ja kansankirkkoa koskevassa keskustelussa helposti unohtuu, ettei Suomen ensimmäisessä kirkkolaissa synnytetty kansalliskirkkoa, vaan luotiin lainsäädännölliset puitteet Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon toiminnalle oman tunnustuksensa mukaan.

On tärkeätä huomata kirkon muista julkisyhteisöistä poikkeava luonne. Luterilainen kirkko ei tunnuspohjansa perusteella voi olla pelkkä sosiologinen yhteisö tai laitos. Se on oltava ennen muuta uskonyhteisö, jolla on oppinsa ja tunnustuksensa. Yli puolitoista vuosisataa Suomessa on evankelis-luterilaisella kirkolla ollut yhteiskunnan takaama, kirkon lainsäädäntöautonomiaa turvaava kirkkolakijärjestelmä. Pitkään onkin ymmärretty, että voidakseen toteuttaa tehtäväänsä suomalaisessa yhteiskunnassa luterilaisen kirkon Suomessa on ollut saatava tunnustuksensa vuoksi sitä koskevaan lainsäädäntöön muusta julkishallintoa koskevasta sääntelystä poikkeavia säännöksiä. Lähtökohtaisesti tämä olisikin kirkon itseymmärryksen kautta kirkkolakijärjestelmän kautta toteutettavissa. On ilmeistä, että kirkkoon syntynyt sisäinen ristiriita aiheutuu kirkon tahtotilan puutteesta oman oppiperustansa tuntemisessa ja toteuttamisessa.

Arvioidessani 2002 kirkkolakijärjestelmän käyttökelpoisuutta totesin myös, että kirkkolain olemukseen ja säätämisen lähtökohtiin on kuulunut myös se, missä määrin yhteiskunta voi sallia kirkon elää omaa elämäänsä. Olennaista kirkkolakijärjestelmän säily(ttä)misen kannalta on, toteuttaako kirkon oikeus ehdottaa kirkkolain säännöksiä kirkon opin ja uskonnonvapauden kannalta tärkeän tavoitteen riittävästä hallinnollisesta, lain turvaamasta itsenäisyydestä.[2] Viittasin tällöin myös kirkkolakijärjestelmän Akilleen kantapääksi nimittämääni käsitteeseen. Siitä tulee todellisuutta, jos (yhä sekulaarimmaksi muuttuvan) valtion suunnalta aletaan tulkita kirkkoa julkisyhteisönä koskeva laki siten, ettei siinä tunnustettaisi kirkon oppiperustan edellyttämää tarvetta saada rajata omaa toimintaansa tämän lain soveltamisalan ulkopuolelle. Jos yhteiskunnallinen kehitys ja sen uusi kaiken kattava sääntely johtaisi siihen, ettei kirkolle käytännössä — suoraan tai välillisesti — jätettäisi mahdollisuutta vaikuttaa kirkkolain kautta toimintaansa ja hallintoaan koskevaan lainsäädäntöön, kirkko voisi ajautua eräänlaiseen lainsäädännölliseen paitsioon. Tällaisessa tapauksessa kirkkolakijärjestelmästä muodostuisi kirkolle kahle.[3] Käytännössä näin näyttäisi olevan tapahtumassa, koska kirkko itse on sokeutunut ja menettämässä kykynsä elää ja uskoa oman tunnuspohjansa mukaisesti.

Kirkko-oikeuden kadoksiin joutunut hengellinen ulottuvuus

Tarve kirkko-oikeuden syvempään teologiseen tarkasteluun on osoittautunut ilmeiseksi. Kirkkohallinto-oikeudellinen kirkkolain säännösten kommentaarit tai oikeusteologinen pohdiskelu eivät tätä vajetta ole korvanneet.  Teologisen tiedekunnan kirkko-oikeudellinen väitöstutkimukseni ”ainoastaan kirkon omista asioista” (2012) sekä Iustitia-sarjassa (2019) julkaisuni Kirkkolakijärjestelmän ongelmat, kirkko-oikeudellinen vierailu kirkon lainsäädäntöautonomian perustuksilla pyrkivät avaamaan kirkkoa koskevan oikeuden ns. perimmäisiä eli kirkon opin ja tunnustuksen merkitystä kirkon oikeudellisille normeille.

Tätä taustaa vasten haluan etenkin mainita Sanansaattaja-lehdessä vuonna 1991 julkaistun Simo Kivirannan esitelmän, jonka merkitys kirkon teologisen itseymmärryksen kannalta on paljon merkittävämpi kuin sen aikanaan saama tila.

Kiviranta tarkasteli kirkon oikeutta ja uskovien oikeutta juuri teologisesta ja hengellisestä näkökulmasta, joka nykyisessä kirkko-oikeudellisessa keskustelussa on lähes unohtunut tai torjuttu. Kun on toiminut kirkon hallinnon eri juristin tehtävissä sekä vuosikymmenen ajan kirkolliskokousedustajana, ei ole voinut välttyä havaitsemasta, miten kirkko-oikeuden käsittäminen on muuttunut yhä hallinto-oikeudellisemmaksi kirkolle välttämättömän uskonyhteisönäkökulman kaventuessa. Kirkko on saanut enenevässä määrin vain sosiologisen yhteisön olemusta tunnustuksen alkaessa muodostua pelkäksi ihanteeksi ilman sisältöä. Kirkollisvaalitkin on alettu ymmärtää tilaisuudeksi muuttaa kirkko äänestäjien mielen mukaiseksi. Tässä innossa kuitenkin unohdetaan, että kirkko on Kristuksen itsensä perustama — ja sen tulisi olla Hänen mielensä mukainen.

Kirkko-oikeuden juridisoitumisesta ja sen ymmärtämisestä enenevässä määrin virkamiesoikeudellisesti osana julkishallintoa

Olen jo oikeustieteellisen tiedekunnan hallinto-oikeuden väitöskirjastani vuodesta 2002 lähtien, kuten myös myöhemmissä kirjoissani, artikkeleissani ja esitelmissäni, tuonut esiin ongelmia, jotka kirkolle syntyvät yhteiskunnallisen normiston soveltamisesta kirkon uskonelämän alueelle. Kirkossa on enenevässä määrin jouduttu tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisten oikeudellisten normien vaatimukset ulotetaan myös kirkkoa koskeviin teologisiin kysymyksiin. Viime vuosikymmeninä kirkko on uusvaltiokirkollistunut, tällä kertaa ei niinkään kirkon hallinnon rakenteissa, vaan kirkkoa koskevan oikeuden harmonisoitumisessa yhteiskunnallisiin säädöksiin ohi ja yli teologisen tunnustuspohjan.

Tähän on pyritty ja osin päästykin mm. pyrkimällä hyväksymään teologisille käsitteille kaksoismerkityksiä.

Jo 1986 kirkolliskokouksessa tässä onnistuttiin Augsburgin tunnustuksen V artiklan sisällön tulkinnalla ja kirkkolain muutoksella hyväksymällä määräenemmistöllä kaksi käsitystä kirkon pappisvirasta. Päätöksen sanamuodon mukaan pappisvirka avattiin myös naisille, mutta samassa yhteydessä kirkolliskokous hyväksyi myös ponnen, jonka tarkoitus oli turvata myös aiemmalle kirkon pitkäaikaisen ymmärryksen mukaiselle käsitykselle oikeutus kirkossa. Selvästi todettiin, ettei kirkon oppi muuttunut, siis myös aikaisempi käsitys, jonka mukaan kirkko on elänyt ja toiminut kahden vuosituhannen ajan, oli ja on kirkon opin mukainen. Myöhemmin taas kirkon järjestykseen vedoten[4] on enenevässä määrin kirkon ja myös herätysliikkeiden toiminnassa vaikeutettu ja käytännössä pyritty estämään seurakuntaelämä kirkon aiemman käsityksen mukaan. Pappisviran avaamisesta on seurannut vastoin kirkolliskokouksenkin intentiota pappisviran sulkeminen henkilön ”vanhentuneen vakaumuksen” vuoksi. Erillisvihkimysten järjestäminen ei tätä taustaa vasten ole naispappien syrjintää, vaan kirkkoon kuuluvien jäsenten Raamattuun ja sen mukaiseen kirkon oppiin sisältyvän omantunnon suojan toteuttamista toimimalla kirkolliskokouksen 1986 päättämän ponnen mukaisesti. Kahden näkemyksen tosiasiallista voimassaoloa kirkossa ei ole kuitenkaan käytännössä haluttu tai voitu toteuttaa ja siten on alettu painostaa kirkkopoliittisin keinoin ja virkamiesoikeudellisin välinein yhteen sallittuun näkemykseen kirkon pappisvirasta vastoin kirkolliskokouksessa sen ponnessa ilmaistua näkemystä.

Vaikkapa piispainkokouksen pappisvirkaa ja työvuorojärjestelyjä koskeneissa valmisteluissa 2004–2006 ja sitä seuranneessa selonteossa (tiedoksianto 1/2006) tehtiin irtiottoa kirkon omaan teologiseen perustaan, koska kirkon oma selvitystyö perustui teologisiin perusteisiin pohjautuvan tarkastelun sijasta keskeisesti juridisiin virkamiesoikeudellisiin prinsiippeihin. Tämän selonteon myötä omaksuttiin yleisemminkin hallintolainkäyttöön tukeutuen tulkintamalli, jonka mukaan kirkon teologiaan liittyvissä ongelmissa ja ristiriidoissa on ratkaisut haettava ennemmin yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä ja hallintolainkäytön ratkaisuin.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on näin viime vuosina ajauduttu yhä enemmän tarkastelemaan syrjintäkäsitettä yksipuolisesti. Kirkossa on pidetty sallittuna vakaumukselliseen vähemmistöön joutuneiden kirkon jäsenten ja työntekijöiden asettaminen tilanteeseen, jossa he eivät voi toimia kirkon opin ja tunnustuksen mukaan sopusoinnussa olevan vakaumuksensa mukaan. Syrjintänä, välittömänä ja välillisenä, on alettu yksipuolisesti pitää vain sellaista vakaumusta ja sen mukaan toimimista, joka ei ole katsonut voivansa olla kunnioittamatta kirkon Raamatun mukaisesta opista seuraavaa näkemystä, että pappisvirka kuuluu vain miesten hoidettavaksi. Sen sijaan ei ole pidetty minkäänlaisena syrjintänä kirkolliskokouksen päätöksen yhteydessä luvalliseksi ilmoitetun vakaumuksen mukaan ajattelevien ja toimivien kirkon jäsenten ja työntekijöiden asettamista uuden näkemyksen mukaan ajattelevia ja toimivia huonompaan asemaan monin eri tavoin.

Kirkon johdon taholta on viime vuosina myös käynnistetty ”nykyaikaiseen konventikkeliplakaattiin” verrattavaa toimintaa kohdistuen eräisiin kirkon sisällä toimiviin herätysliikkeisiin pyrkimällä estämään niiden kirkon opin ja tunnustuksen mukaisesti toimitettavien messujen järjestämistä. Kirkon johto on kieltänyt sakraalitilojen käyttöä ja vaikeuttanut kirkollisten järjestöjen tarvitsemien uusien pappien vihkimisiä. Saadakseen tarvitsemiaan työntekijöitä niiden on ollut eräissä tapauksissa turvauduttava toisen luterilaisen kirkon apuun pappisvihkimyksissä.

Kirkkopoliittinen painostus on jopa johtanut harkintavallan väärin käyttämiseltä vaikuttaviin toimiin (mielivaltaan) siinä, että kahden kirkollisen herätysliikkeen asema kirkollisina lähetysjärjestöinä on kyseenalaistettu muin kuin lähetystyöhön liittyvin argumentein. Kysymys ei ole ollut näiden järjestöjen lähetystyön puutteista tai virheellisyyksistä, vaan järjestöjen kirkon enemmistön kantaan nähden väärästä vakaumuksesta kirkon pappisvirasta.

Viimeisin myös puhtaasti kirkkopoliittinen toimi on ollut pyrkimys saada voimaan kirkossa samaa sukupuolta olevien kirkollinen avioliittoon vihkiminen kirkossa välittämättä kirkolliskokouksen useaan kertaan päättämästä kannasta kristillisestä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen välisenä. Muutos olisi toteutettava kirkon kielteisestä päätöksestä riippumatta, tarvittaessa vaikka piispainkokouksen pastoraalisin ohjein. Kirkon opin ja tunnustuksen valvonnassa 1990-luvulla käyttöön tulleelle käsitteelle ”piispallinen kaitsenta” on alettu antaa uusi merkitys ja sisältö. Kristillisessä kirkossa käsitteen on ymmärretty merkitsevän sitä, että piispan tehtävä on valvoa sitä, että toimitaan kirkon opin mukaan, ei sitä vastaan.

Nyt piispainkokouksen enemmistön päätöksen mukaan ”pastoraalisin ohjein” on suositeltu tuomiokapituleille, etteivät ne ryhtyisi rankaisutoimenpiteisiin (”oikeudellisen tilan ollessa muutoksessa”[5]) niitä pappeja vastaan, jotka vastoin kirkolliskokouksen päätöstä vihkivät samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Samanlaista ”laupeutta” ei takavuosina ole osoitettu niitä kirkon pappeja eikä maallikkojakaan kohtaan, joiden käsitykset ovat poikenneet kirkolliskokouksen määräenemmistöllä vuonna 1986 päättämästä uudesta käsityksestä kirkon pappisvirasta.[6]

Ymmärrystä avaavaa luulisi olevan tarkastella, miten kirkolle vieraan avioliittokäsityksen ajamiseen kirkkoon suhtauduttiin ensimmäistä kirkkolakia valmisteltaessa. Kirkossa kyllä tuolloin ymmärrettiin, että paineita muuttaa kirkon opetusta voi syntyä kirkon sisältä vieraannuttaessa kirkon opista. Myös kristillisen avioliiton käsitteen keskeinen merkitys ymmärrettiin ja osattiin varautua sen murtamispyrkimyksiin myös kirkon ulkopuolelta.

Professori F. L. Schaumanin johtama kirkkolakikomitea halusi valmisteltaessa ensimmäistä kirkkolakia ja sen tunnustuspykälää turvata kirkon tunnustuksen mukainen uskonnonvapaus ja kiinnitti komiteamietinnössään huomiota myös kristillisen avioliiton käsitteeseen. Komitea kirjasi mietintöönsä, ettei valtion tule avioliittoa koskevassa lainsäädännössä myötävaikuttaa siihen, että kirkko pakotetaan vastoin kirkon oppia ja Jumalan sanaa hyväksymään sellaista avioliittoa, jota se ei omasta näkemyksestään voi avioliittona pitää – – (”Det måste också medges, att enligt protestantismens grundsatser den egentliga lagstiftningen i äktenskapssaker tillkommer den kristliga staten som sådan, om och, der ett rätt förhållande mellan stat och kyrka eger rum, staten bör åt kyrkan tillerkänna den medwerkan i denna lagstiftning, att lagarna angående tillåtelsen af äktenskaps ingående och upplösande icke komma i strid med den kyrkliga lärans på Guds ord grundade innehåll, eller, derest staten ej tillkänner kyrkan en sådan medwerkan, kyrkan åtminstone ej bör twingas att genom wigseln gifwa sitt erkännande åt ett äktenskap, hwilket hon ur sin synpunkt icke kan som sådant anse, –” Förslag till Kyrkolag 1863-67 (KLF 1863) Motiver, s. 111, tummennus tässä).

Kirkko-oikeus uskovien oikeutena

Kirkko ja perusoikeudet -kirjassa (2005) toin esiin, että näiden kolmen edellä mainitun perusoikeusjärjestelmän lisäksi kirkossa pitäisi ottaa huomioon myös neljäs kirkon sisäinen ”perusoikeusjärjestelmä”. Kirkolla ja kirkossa tulee olla sen uskonyhteisöluonteen vuoksi oikeus, jota nimitin kirkon perustavaa laatua olevaksi oikeudeksi saada olla tunnustuksensa mukainen kirkko, jonka jäsenillä on oikeus saada kuulua, toimia ja elää kirkossa kirkon itselleen hyväksymän tunnustuksen mukaan. Pohjimmiltaan tämä kirkon opin mukainen kirkon oikeus perustuu Raamattuun eli Jumalan Pyhään Sanaan, jonka mukaan kirkolliskokouksen hyväksymässä kirkkojärjestyksessäkin vielä edellytetään kaikkea oppia kirkossa tutkittavan ja arvioitavan. Kirkko-oikeudellisesti ajateltuna kyse ei siten ole vain muodollisesta mahdollisuudesta saada toimia kirkossa, vaan ennen muuta siitä, että kirkossa saa toteutua tunnustuksen mukainen uskomisen vapaus Jumalan Kristuksen lunastustyössä hankkimien ja Hänen kirkkonsa kautta antamiensa lahjojen vastaanottamisena. Tätä osallisuutta Jumalan armoon Simo Kiviranta nimitti uskovien oikeudeksi. Kirkko-oikeus onkin näin syvällisemmin ja hengellisesti käsitettynä paitsi uskovien oikeutta niin myös Hans Domboisin sanoin ilmaisten armon oikeutta. Näin ymmärrettynä kirkko-oikeus kiinnittyy ulottuvuuteen, johon juridiikka eikä pinnallinen teologia yllä. Myös arkkipiispa Martti Simojoki pyrki tavoittamaan kirkko-oikeuden tätä ulottuvuutta ilmaisullaan Kristus-sanomaan kuuluva oikeus (1957).

Kirkkolailla ja sen valtuutuksella hyväksytyillä säädöksillä pyritään toteuttamaan kirkon oikeutta niin, ettei synny ristiriitaa kirkon omaan oppiperustaan nähden. On silti kysyttävä, mitä nykykirkossa kertoo se, että vaikkapa kirkon ja sen seurakuntien sisällä muodostuu kirkon jäsenten toiminnan kautta jumalanpalvelusyhteisöjä? Eikö se ole osoitus, että osa kirkon jäsenistä on kuitenkin kokenut ristiriitaa kirkon järjestyksen ja evankeliumin julistamisen välillä? Tällaisen liikehdinnän oikeutus ei ole pelkkä järjestyskysymys, vaan se saa oikeutuksensa juuri syvällisemmästä kirkko-oikeuden hengellisestä ulottuvuudesta.

Kysymys on ennen muuta kirkon itseymmärryksestä. Sen puutteista ei pidä syyttää yhteiskuntaa, jos se säätää kirkon omasta ehdotuksesta ristiriitaisia lakeja ja joutuisi niiden ristiriitoja sitten tulkitsemaan ja ratkaisemaan. Yhteiskunnassa tarvitaan säädökset ja keisarin on saatava, mitä keisarille kuuluu. Mutta Jumalallekin tulee toki antaa Hänelle kuuluva?

Kirkko-oikeuden hengellisen ulottuvuuden säilyttäminen

Kiviranta muistutti edellä mainitsemassani esitelmässä aiheellisesti tästä kirkon oman oikeuden kiinnittymisestä ja ulottumisesta aina iankaikkisuuteen asti. Tämä hengellinen totuus jää parhaimmaltakin yhteiskunnalliselta säädökseltä tavoittamatta. Samoin kuin mikään inhimillinen sääntely syrjintäkäsitteen suhteen ei voi tavoittaa Raamatun sisältämää syvää käsitystä lähimmäisen huomioon ottamisesta. Kirkon on rakentanut ja rakentaa Kirkon Herra itse. Kirkko elää Jumalan evankeliumista, ei kirkon itselleen säätämästä tai sille säädetyistä ihmisten määrittelemistä käsityksistä siitä, mikä milloinkin on oikein ja kirkossa hyväksyttävää.

Kirkon oikeus olla kirkko perustuu ennen muuta Kristuksen lunastustyöhön. Kirkon perustus on siinä, mitä Jumala on Kristuksessa tehnyt syntiin langenneen ihmiskunnan lunastamiseksi. Näin ollen kirkon oikeudessa on kyse osallisuudesta Kristukseen Jumalan sanan, kasteen, ehtoollisen ja ripin kautta ja sen yhteyden säilyttämisestä. Siksi kirkon ykseyskään ei viime kädessä perustu ihmisten säätämään, järjestyssääntöön tai teologisiin tulkintoihin, vaan Herran armoon. Siksi Jumalan sana, Raamattu, tämän armon ilmaisijana on myös kirkon oikeuden perusta nykyhetkessä ja iankaikkisuudessa. Se on kirkon oikeutta, se on uskovien oikeutta, se on armon oikeutta Jeesuksessa Kristuksessa.

[1] Mm. Arto Seppäsen väitös Lapin yliopistossa tunnustuksesta kirkon oikeutena (2007), Hannu Juntusen väitös Lapin yliopistossa demokratian dilemmasta (2013), jossa Juntunen yleisen oikeusteorian ohessa tarkastelee mm. oikeusteologiaa ja teologista oikeuspositivismia sekä Anne Hartonevan väitös Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa kirkon sisäisen autonomian rajoista (2021). Näiden lisäksi on julkaistu muuta kirkko-oikeutta käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita sekä pidetty esitelmiä.

[2] Leino 2002, 336–340.

[3] Kirkko menettäisi uskonyhteisön luonnettaan ja jos kirkollinen päätöksenteko ajautuisi kirkon omasta tahdosta tiukasti yhteiskunnan ehdoin tapahtuvaksi, merkitsisi se käytännössä Suomessa toimivan evankelis-luterilaisen kirkon muuttumista enenevässä määrin (pelkäksi) sosiologiseksi yhteisöksi. (= ”Kirkon lainsäädännöllisen ghettoutumisen paradoksi”). Leino 2002, 337.

[4] Pappislupauksessa vihittävä lupaa noudattaa kirkon oppia ja järjestystä. Luonnollisesti lupauksen antajan lähtökohta on, että kirkon järjestys on kirkon opin mukainen.

[5] Oikeustila ei silti ole muuttunut, koska kirkon käsitys asiassa on kristillisen kirkon vakiintunut kanta. 

[6] Ns. ”uuspiispallinen kaitsenta” mm. salli 1990-luvulla ilman kurinpitotoimia seurakuntapastorin opettaa ja vastoin kirkon oppia julkaista kirjan, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen. Menettely oli vastoin kirkkolain selviä säännöksiä. Nyt tämä ”kaitsenta” voi näköjään myös olla välittämättä kirkolliskokouksen kirkon opin mukaan päättämästä kannasta, että kristillinen avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen. Vuosituhannen vaihduttua ryhdyttiin myös olemaan puuttumatta papin samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä muistuttaviin ”rukoushetkiin” vaikkei sellaisia ”kirkollisia toimituksia” kirkko ollut hyväksynyt. Miten voisi olla perusteltavissa piispoilla sellainen valta tulkita kirkkoaan niin, että he voisivat ohjata kirkossa pappeja ja kirkon jäseniä olemaan välittämättä kirkon Jumalan Sanan mukaisesta opista tai edes kirkon omista säännöksistä? Ei mitenkään. Vanhat kirkolliskokoukset kokoontuivat selventämään kirkon kantaa sen opetukseen kirkkoon työntyviin harhakäsityksiin. Nykykirkolliskokouksissa näyttäisivät ymmärrys ja sen mukainen olotila olevan muutoksessa.  Muuttunut yhteiskunta suorastaan vaatisi sen mukaan kirkon opin ja lainsäädännön pikaista harmonisoimista.

Uusi kirkollinen rakenne tulee

YLE Uutiset käsitteli alkusyksystä Vaasan suomalaisen seurakunnan sisäisiä jännitteitä. Verkkojutusta syntyi mielikuva sorretuista sateenkaariaktivisteista ja yksinvaltiaan elkein käyttäytyvästä, syrjivää vakaumusta kannattavasta kirkkoherrasta. Sen lisäksi, että uutinen muistutti tiettyä ideologista narratiivia sankareista ja konnista, siinä vaiettiin konfliktin perusongelmasta: siitä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa yritetään saattaa valtaan sen uskon ja tunnustuksen vastainen teologia ja käytäntö. 

Uutinen paljastaa kirkon alennustilan jälkikristillisen maailman arvosodassa, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisen koettelemuksen, johon apostolisesta ja raamatullisesta uskosta kiinnipitävät joutuvat kirkkotaistelussa. Heitä vastaan on merkittävä osa seurakuntien työntekijöistä, kirkon jäsenistöstä ja sekulaarista valtamediasta. Ja kuten piispojen keskuudesta nouseva aiempaa omavaltaisempi johtamistyyli osoittaa, heitä vastaan ovat kirkon valtarakenteet ylintä johtoa myöten. Lakien ja asetustenkin tuki on menetetty. Vallan suojassa aktivistien laittomuus on nyt sallittua, jopa suotavaa, kun sillä edistetään sateenkaari-ideologian ylivaltaa ja syrjitään herätyskristittyjä. Väistämättä kirkon henkilöstön ja jäsenistön vaikeneminen ja mukautuminen lisääntyvät. 

Niin sanotussa isossa kuvassa yksittäisen uskollisen kirkkoherran valinta tai enemmistö seurakuntaneuvostossa ei muuta kehityskulkua. Niillä jarrutetaan tulvaporttien väistämätöntä murtumista, jolloin liberaalien vimma hajottaa kirkko pääsee riehumaan estoitta. Viivytystaisteluilla on arvonsa. On syytä iloita kirkon työntekijöistä ja vastuunkantajista, jotka löytävät tilan toimia uskon puolesta. Mutta sellaisten valopilkkujen ei pidä estää näkemästä kokonaistilannetta ja tarvetta rakenteille, joissa uskon aarteet säilyvät. 

Kun rukoilemme Jumalan väliintuloa historiallisen kirkkorakenteen parhaaksi, emme pyydä muutaman johtohenkilön kääntymistä. Pyydämme hiippakuntaneuvostojen, kirkkovaltuustojen, tuomiokapitulien, piispainkokouksen, Kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen läpi leikkaavaa herätystä. Onnistuakseen kääntämään kirkon kohtalon herätyksen on temmattava mukaansa suuri osa päättäjistä ja saatava itselleen valta kirkossa, joka on ollut huono toivottamaan tervetulleeksi aiemmat herätykset ja pikemminkin ajanut ne pois tai yrittänyt sammuttaa ne. Jumalan väliintulo on mahdollinen, mutta meidän on oltava rehellisiä siinä, mitä väliintulosta pitäisi seurata, jotta suunta muuttuisi ratkaisevasti. 

Nykytilanteessa herätysliikejohtajat voisivat alistua piispalliseen saneluun. Sen seurauksena toiminnallinen itsenäisyys lakkaa, teologinen profiili taantuu sanahelinäksi ja liikkeiden papit kytketään tiukasti kirkollisen vallan talutusnuoraan. Näin säilyy näennäinen kirkollinen ykseys liikkeiden olemassaolon ja luterilaisen tunnustuksen kustannuksella. Taipumisesta seuraa järjestöjen hajoaminen, kun niiden ystävät eivät kuitenkaan alistu konventikkeliplakaatien paluuseen, vaan etsivät elintilansa muualta. 

Jos ja kun herätysliikkeissä ollaan hereillä sen kanssa, miten päättäväisesti kirkon johdossa tavoitellaan joko niiden kontrolloimista tai ulosajamista, on luterilaisen uskon ja oman liikkeen selviytymisen takia pakko tehdä ratkaisuja, joilla turvataan toiminnan itsenäisyys. 

Kyse ei kuitenkaan ole vain järjestöjen tulevaisuudesta. Individualistisessa ja sekulaarissa ajassa ihmiset etsivät vakautta ja yhteisöä, jossa heidän rikkinäisyytensä ja pahuutensa kohtaa elävän Jumalan todellisuuden. Tehokasta evankeliointityötä on uusien seurakuntien istuttaminen. Nämä yhteisöt kasvavat ja ovat omiaan kantamaan lähetysvastuuta. Teologisista, toiminnallisista ja missionaarisista syistä on ratkaisevaa, että Suomeen syntyy uusia messuyhteisöjä ja että vanhat jatkavat toimintaansa tilojen ja ehtoollislupien epäämisistä huolimatta. Tärkeää on myös, että järjestöt ottavat vastuulleen teologiensa kouluttamisen ja pappiensa vihkimisen. Rakkaus evankeliumiin, kuuliaisuus kirkon Herralle ja lähetyksen tarpeet edellyttävät näitä ratkaisuja. 

Kehitys on ollut käynnissä pitkään. Jo vuosien ajan on kasvanut uusi kirkollinen rakenne siellä, missä järjestöt ovat vaalineet itsenäisyyttään. Tulevaisuudessa ääriviivat selvenevät ja yksityiskohdat lisääntyvät. Kristuksen kirkko saa paikalliset näkyvät muotonsa, jotka vaihtelevat historian ja kulttuurien muuttuvien olosuhteiden mukana. Kyse ei ole Kristuksen kirkon hajottamisesta vaan sen pelastamisesta, mikä pelastettavissa on, jotta isiemme luterilainen usko säilyisi maassamme myös seuraaville sukupolville kontekstissa, jossa rakenteet taas tukevat tuota uskoa eivätkä taistele sitä vastaan. 

Ehkä uusi rakenne onkin sitä kauan kaivattua ja pitkään rukoiltua Jumalan ihmettä ja väliintuloa, vaikkei se vastaa ajatustamme siitä, miten Jumalan tulisi toimia. Onhan hänen teidensä tapana olla toisenlaisia kuin meidän ihmisten. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT

Perusta 4 | 2025

Tässä numerossa

198 | Pääkirjoitus

199 | Perustalla

200 | Artikkelit

  • 201 | Esa Yli-Vainio: Filioquen puolustukseksi
    • Pastori Esa Yli-Vainio tarkastelee Nikean uskontunnustuksen filioque-lisäyksen oikeutusta kolminaisuusopin ja läntisen teologian tradition valossa.
  • 209 | Sammeli Juntunen: Nikean tunnustus ja sen relevanssi nykyisin
    • Dosentti Sammeli Juntunen tarkastelee Nikean tunnustuksen historiaa ja relevanssia nykyisessä kirkollisessa tilanteessa ja arvostelee Wille Riekkisen teoksessa Valo ja pimeys sekä V. Mäkitalon, J. Pakkalan ja R. Hakolan teoksessa Jumalan synty esitettyjä väitteitä ja tulkintoja.
  • 219 | Miikka Niiranen: Ihmeet, luonnontiede ja neutraaliuden illuusio Jumalan synty -kirjassa (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Miikka Niiranen analysoi Jumalan synty -teoksen filosofisia taustaolettamuksia liittyen ihmeisiin ja Jumalan toiminnan mahdollisuuteen historiassa.
  • 228 | Aleksi Markkanen: ”Huhut syntymästäni ovat suuresti liioiteltuja” — Kriittinen analyysi Jumalan synty -teoksen väitteistä
    • Apologi Aleksi Markkanen analysoi kriittisesti teoksen Jumalan synty raamattuväitteitä ja osoittaa niiden ongelmia.

237 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 238 | Phillip Cary: Nikean uskontunnustus — Lyhyt johdatus
    • Arvostelijana Juho Santala
  • 239 | Tomi Karttunen: Nikea 325 — Jakamattoman kirkon perintö 2000-luvulla
    • Arvostelijana Olivia Niukkanen
  • 241 | Janne Kaisanlahti: ”Katsele perille saakka!” — Rovasti Heikki Rosman elämäkerta
    • Arvostelijana Jouko Talonen

244 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 10. sunnuntaista helluntaista 17.8. ja päättyy 19. sunnuntaihin helluntaista 19.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kristinuskon loukkaava eksklusiivisuus

Keväällä 2023 kuollut Timothy Keller kertoo kirjassaan Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua (Päivä, 2011) työstään pastorina New Yorkissa, arvoliberaalin ajattelun ja maallistumisen metropolissa, tavoittamassa etenkin nuoria aikuisia. Vuosien aikana kohtaamiset opettivat hänelle, että kristinuskossa koettiin loukkaavimmaksi sen ainutlaatuisuusväite, joka rajaa pois muut maailmankatsomusvaihtoehdot. 

Ajan henki vaihtuu mutta kristinuskon poissulkevuus vaikuttaa pysyvän loukkauskivenä. Yksinkertaistaen modernisti hylkää kristinuskon siksi, että hänestä se on osoitettu vääräksi. Tiede on osoittanut kristinuskon virheelliseksi, filosofia Jumala-käsitteen mielettömäksi, järki uskonopit mahdottomiksi, moraalinen mittari teologian moraalittomaksi. Voisi jopa sanoa, että paikoin kristinuskon relativisointi on muodostunut ajattelun ja tutkimuksen periaatteeksi. Niinpä tieteen nimissä on kerrottu, että Raamattu on inhimillinen, moniääninen ja ristiriitainen kirja, josta ei ole johdettavissa teologista kokonaisnäkemystä eikä se voi siis olla jumalallisesti inspiroitu. Jeesus oli syntinen ihminen, joka erehtyi tehtävästään ja tulevaisuudestaan, ja josta jälkeenpäin tehtiin Jumala. Alkuseurakunta oli yhtä näkemysten sekamelskaa ja sen pyhien kirjoitusten kirjo ja sisältö laaja ja vaihtuva. Minkäänlaisten opinkohtien paaluttaminen uskontunnustusten muodossa on tiedollisesti mahdotonta ja moraalisesti vastuutonta. Vaihtoehdoksi tarjotaan tieteen hallitsemaa ja ajan muotiarvoille mukautettua uskonnollissävytteistä moralismia. Näin toteutuu John Lennonin unelma uskontovapaasta maailmasta. 

Postmodernisti taas torjuu kristinuskon pelkän totuusväitteen vuoksi, siksi, että se väittää olevansa oikeassa. Sen kritiikissä kristinusko pelkistyy vallantavoittelun ja vallassa pysymisen instrumentiksi, patriarkaaliseksi ja etnosentriseksi naisten ja vähemmistöjen alistajaksi, jonka uskonnollisella ja moraalisella sanomalla oikeutetaan riisto, sorto ja väkivalta. Juurisyy on kristinuskon mustavalkoinen ehdottomuus. Sen päivittäminen muuttaa vihaisen vastakkainasettelun lietsojan avarakatseiseksi moniäänisyyden tyyssijaksi, mikä edistää maailmanrauhaa ja ihmiskunnan onnea. Kun tuomitsemisesta päästään rakkauteen, lisääntyy ihmisten hyvinvointi. Ja sitähän varten uskonto on olemassa — se on ihmisen sisäiseen hyvyyteen uskova terapeutti, joka saa potilaansa kukoistamaan. 

Kuitenkin sekä moderni että postmoderni kristinuskokritiikki on ajautunut älylliseen ja moraaliseen vararikkoon. Modernismin tieteellinen kritiikki on osoittautunut filosofiseksi ja maailmankatsomukselliseksi. 1900-luvun valtioateismi opetti, millainen on maailma, jossa ihmiset eivät usko, että on Jumala, joka valvoo heidän elämäänsä ja vaatii heidät siitä iankaikkisesti tilille. Viime vuosina uusateistitkin ovat heränneet siihen, ettei kristinuskosta vapautettu yhteiskunta ole hyvä yhteiskunta. Postmoderni arvorelativismi on taas kohdannut voittajansa pahuuden ja kärsimyksen ongelmassa. Treblinkan keskitysleirivankia, Sarajevon raunioasukkia tai Buchan siviiliä ei lohduta kesytetty rakkauden Jumala, joka ei tee kenellekään pahaa eikä ole kenellekään uhka. Jos jotain, ihmiskunta tarvitsee sanoman viimeisen tuomion todellisuudesta. 

Yleensä kristinuskon eksklusiivisuuden vastustaja operoi kaksoisstandardein. Hän paheksuu sitä, että yksin Jeesuksen sanotaan olevan tie Jumalan yhteyteen ja autuuteen mutta pitää samalla hyveellisenä uskontojen pelkistämistä samanlaiseksi epämääräiseksi moraalijärjestelmäksi. Yhteen suuntaan paheksutaan iäisella tulella pelottelua, toiseen suuntaan pelotellaan maapallon tuholla ja demokratian kuolemalla, jos juuri oma poliittinen ideologia ei toteudu pikaisella aikataululla ja rajuin keinoin. Mustavalkoisuuden tuomitseminen tarkoittaakin yhdenlaisen mustavalkoisuuden tuomitsemista. Toisenlainen on sallittua, jopa suotavaa. 

Kristityn ei pidä hämääntyä loukkaantuneista sanoista tai eleistä. Tietysti käytöstavat on pidettävä kunniassa ja ihmistä on lähestyttävä lähimmäisenä, mutta se ei estä pitämästä esillä kristinuskon ydinsanomaa Kristuksen universaalista sovitustyöstä ja uskossa tapahtuvasta sovituksen vastaanottamisesta. 

Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemisen kautta Luojamme ja Tuomarimme on maksanut ihmisten syntivelan. Jeesus sai aikaan rauhan Jumalan ja ihmiskunnan välillä, joka on pahuudellaan ja vääryydellään ansainnut Jumalan vihan ja ikuisen kadotuksen. Kristuksen ansiosta maailma on julistettu vanhurskaaksi, Jumalalle kelpaavaksi ja hänen ystäväkseen. Pelastuksen lahja on ilmainen, koska sen hinnan maksoi ihmiseksi tullut Jumala. Se on tarjolla jokaiselle. Se yksinkertaisesti otetaan vastaan. Siihen saa luottaa ja turvata, siihen saa uskoa elämässä ja kuolemassa. Juuri eksklusiivisuudellaan loukkaava kristillinen evankeliumi on ihmiskunnan paras ja ainut toivo. 

Vesa Ollilainen, 

päätoimittaja, pastori, TT 

Perusta 3 | 2025

Tässä numerossa

134 | Pääkirjoitus

135 | Perustalla

136 | Artikkelit

  • 137 | Joona Niemelä: Luther ja avioliiton teologia
    • Joona Niemelä esittelee artikkelissaan Martti Lutherin näkemyksiä avioliitosta uskonpuhdistajan kirjoituksissa.
  • 146 | Juhani Forsberg: Kristillinen avioliitto ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Dosentti Juhani Forsberg esittelee kirkollisessa keskustelussa käytettyjä argumentteja liittyen samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen ja piispainkokouksen esitykseen kahdesta erilaisesta avioliittomallista.
  • 154 | Soili Haverinen: Lausunto piispainkokouksen esityksestä
    • Perusta julkaisee STI:n pääsihteerin Soili Haverisen piispainkokouksen avioliittokäsitystä koskevaa esitystä kommentoivan lausunnon.

162 | Tässä ja nyt

  • 163 | Pauli Selkee: Katsaus 2000-luvun keskusteluun kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta
  • 165 | Timo Junkkaala: Kirkolliskokouksen lakivaliokunnan pyytämä lausunto avioliittolain muutosesityksestä 3.10.2024

167 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 168 | Juhana Tarvainen (toim.): Totuus vai tehtävä? 33 kysymystä ja vastausta kristinuskosta
    • Arvostelijana Jouko Talonen
  • 169 | Juhana Tarvainen (toim.): Totuus vai tehtävä? 33 kysymystä ja vastausta kristinuskosta
    • Arvostelijana Eero Pihlava
  • 172 | Marja-Leena Nieminen ja Risto T. Nieminen: Haalaripukuinen enkeli. Tositarinoita Tansaniasta
    • Arvostelijana Markku Ihonen

175 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa helatorstaista 29.5. ja päättyy 9. sunnuntaihin helluntaista 10.8.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ