Perusta 5 | 2021
Timo Eskola
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti ja teologian ja filosofian tohtori.
Jälkikristillinen arvotyhjiö
Maailma on muuttunut. Jälkikristillisyys on synnyttänyt länsimaissa suunnattoman arvotyhjiön. Sitä ei täytetä rauhanomaisesti sopuisilla aatteilla, vaikka aikamme iskusanana onkin suvaitsevaisuus. Sen sijaan ideologisen kartan valkoisilla alueilla on alkanut kilpajuoksu, joka ei sääntöjä tunnusta. Kun demokraattinen päätöksenteko ei vienyt asioita riittävästi eteenpäin, avuksi otettiin suora toiminta. Erityisesti eri vähemmistöryhmät rynnivät iskeäkseen valtauslippunsa yhteiskunnan keskiöön – ja niiden kannattajat tekevät kaikkensa estääkseen perinteisten arvojen kannattajia saamasta edes laituripaikkaa alueen reunalta.
Välineet tähän on antanut some, jonka keinot ovat synnyttäneet julkisen tuomioistuimen, missä kuka tahansa voi toimia tuomarina. Halukkaita teloittajia tuntuu riittävän. Tuntuu siltä, että mitä tahansa woke-verkosto keksiikään twiiteissään yhteiskunnalta vaatia, se otetaan vastaan syli avoimena. Syytösten perusteella pyritään eristämään ja erottamaan, tai lopulta saamaan aikaan jopa virallinen oikeusjuttu. Identiteettipolitiikassa suojelun kohteena on entistä enemmän yksilön sisäinen tunne ja kokemus. Silloin tapausten variaatioille ei ole mitään rajaa. Moni kysyy, voidaanko kaikki, mitä Twitterissä keksitään, viedä oikeuteen?
Edes oikeusjärjestelmä ei ole varautunut tällaiseen ideologiseen vyöryyn, vaan käsittelee mitä kummallisimpia vaateita usein niiden täydestä arvosta. Ongelmalle lienee monta syytä. Yksi on arvojen todellinen muutos. Lainsäätäjät, jotka eivät tosin ole vielä täysin woke-ilmiön muokattavissa, ovat kyllä jo laatineet joitain kokemuspohjaisia lakeja. Arvoliberalismi on lisäksi saanut poliittisia muotoja. Osa poliitikoista ja viranhoitajista on itse omaksunut uuden jälkikristillisen arvomaailman ja seisoo näin ollen käsillä olevan arvokonfliktin toisella laidalla.
Forstaterin tapaus Britanniassa
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Yksi erikoisimmista oikeusjutuista gender-ideologian tuottamassa virkojen peruuttelussa ja cancel-kulttuurissa on Britanniassa juuri päättynyt prosessi, jonka ytimessä oli kysymys biologisesta sukupuolesta – toisin sanoen siitä, saako yhteiskunnassa enää olla edes sitä mieltä, että biologia määrää ihmisen sukupuolen.
Kesällä 2021 Britanniassa julkistettiin oikeuden päätös tapauksesta, jossa työntekijä Maya Forstater (47) oli erotettu työpaikastaan biologista sukupuolta koskevan näkemyksen takia. Globaalin kehityksen keskus Center for Global Development (CGD) ei ollut uusinut hänen työsopimustaan vedoten siihen, että hänen käsityksensä biologisen sukupuolen ensisijaisuudesta ei ollut sopiva, vaan se koettiin transihmisiä loukkaavaksi.
Syynä oli jälleen kerran Twitter. Forstater oli kirjoittanut muutaman twiitin, joissa kyseenalaistettiin Britanniassa meneillään olevat suunnitelmat siitä, että ihmiset saisivat itse ilmoittaa virallisille tahoille oman sukupuolensa. Forstaterin vastapuoleksi nousi transväki, joka ilmoitti loukkaantuneensa hänen mielipiteistään. Tilanteesta teki erikoisen se, että kyseessä oli pelkästään julkinen keskustelu käsittelyyn menossa olevasta lakialoitteesta.
Mielipiteistä mentiin kuitenkin oikeuteen – siitä huolimatta, että mainittu lakiesitys ei mennyt Britanniassa läpi. Ensimmäisessä vaiheessa tuomari James Tayler oli päättänyt, että Forstaterin näkökantaa ei voida pitää ”kunnioituksen arvoisena” demokraattisessa yhteiskunnassa. Tuomio oli siten lähellä, koska syytetyn sanottiin jättäneen ottamatta huomioon transihmisten oikeudet.
Asetelma muuttui kuitenkin muutoksenhakutuomioistuimessa. Korkeimman oikeuden tuomari Sir Akhlaq Choudhury, brittiläisen tapakulttuuriin mukaan the Honourable Mr Justice Choudhury, päätyi vapauttavaan tuomioon. Ratkaisua perusteltiin tarkasti. Vaikka oikeusistuimen mukaan syytetyn jotkin sanat voitiin kokea loukkaaviksi, niistä puuttui täydellisesti sellainen väkivaltainen ja alistava asenne, joka on tyypillistä ”natsismille tai totalitarismille”. Työntekijä ei ollut edes moittinut ketään työpaikallaan.
Vapauttava päätös perusteltiin näin ollen sillä, että gender-kriittiset näkemykset olivat tasa-arvolain mukaisia, koska ne eivät yrittäneet tuhota (destroy) transihmisiä. Tämä päätös on meneillään olevaa arvokonfliktia ajatellen tärkeä. Pelkkä sisäisen kokemuksen varjelu ei ole brittiläisen oikeuslaitoksen mukaan vielä keskiössä. Koska tämän tapaiset ristiriidat ja oikeusjutut koskevat arvokiistoja, sisäisen kokemuksen vaatimukset tulee asettaa oikeaan suhteeseen sananvapauden kanssa. Oikeusjärjestelmä tunnistaa kyllä väkivaltaiset hyökkäykset ihmisryhmiä vastaan.
Asenteita tuomioistuimen päätös ei kuitenkaan kyennyt muuttamaan. Maya Forstater oli vapauttavasta tuomiosta luonnollisesti hyvillään, mutta työnantaja CGD:n mukaan päätös oli askel taaksepäin tiellä kaikkien tasa-arvoon. Kiistan kohteena on Britanniassakin nimenomaan identiteetin varjelu. CGD:n johtaja totesi lehdistössä, että loukkaava puhe tuottaa harmia trans-ihmisille. Hän ei kuitenkaan kantanut huolta Forstaterille tuotetusta harmista.
Rowling, Tammi ja biologinen sukupuoli
Nykyiselle asetelmalle on tyypillistä, että nettitaistelijat (keyboard warriors) hakevat näyttäviä someruumiita. Mitä kuuluisamman ihmisen saa maalituksen kohteeksi ja mustamaalatuksi, ja jopa erotetuksi, sitä suurempi juhlinta (celebration). Tällaiseen toimintaan löytyy netistä jopa ohjeita. Somesotilaat ovatkin usein nähneet suunnattomasti vaivaa joidenkin ihmisten menneisyyden kaivelussa – ajatellaanpa vaikka kansanedustaja Päivi Räsäsen vajaan kahdenkymmenen vuoden ikäistä kirjaa, josta tehtiin Suomessa tutkintapyyntö. Menossa on suurriistanmetsästys.
Maalituksen uhreista kuuluisimpia on Potter-kirjailija J. K. Rowling. Hänen ajojahtinsa liittyy läheisesti Forstaterin tapaukseen. Rowling antoi nimittäin tälle twiitillä tukensa menossa olleen oikeusjutun aikana. Se riitti väärän narratiivin metsästäjille. Lisäksi Rowlingin synteihin lisättiin se, että hän oli linkittynyt Magdalen Bernsiin Twitterissä. Berns oli sittemmin syöpään kuollut lesbofeministi, joka kuitenkin julkisesti puolusti Forstaterin tavoin käsitystä, jonka mukaan sukupuoli määräytyy biologisesti.
Rowlingin oma vastine myöhemmin Twitterissä oli kyyninen. Hän oli kohdannut käsittämättömän määrän häpäisyä ja mustamaalaamista. Rowling totesi, että solvaamisilla, raiskauskehoituksilla ja tappouhkauksilla ei näyttänyt lopulta olevan muuta seurausta kuin se, että hänen kirjojensa myynti kasvoi. Sen prosessi tietysti kirjailijan mukaan osoitti, että feministit eivät juuri pidä naisista.
Kiistan laineet iskivät Helsingissä kauppatorin rantaan viime kesänä. Jotkut Pride-viikon järjestäjistä olivat ottaneet kustantamoon yhteyttä, koska se oli juuri tuolla tärkeällä viikolla rohjennut laittaa esille Rowlingin uuden kirjan esitteen. Esitteen? Juuri niin. Kansainvälinen Pride näyttää julistaneen Rowlingin persona-non-grataksi, jonka nimeäkään ei saa mainita julkisuudessa. Kun nyt virallinen Pride Gold -kumppani Tammi nousi näin törkeästi ihmisoikeuksia vastaan, sille oli annettava julkinen näpäytys.
Ja cancel toimi. Tammi vastasi: ”Rowlingin lokakuussa ilmestyvän teoksen kannen kaikille kirjan kansainvälisille kustantajille yhteinen julkistusajankohta osui samalle viikolle Priden kanssa. Ajoituksemme oli tahditon. Olemme pahoillamme ja poistimme julkaisun. Kustantamona irtisanoudumme transfobiasta.”
Kustannusyhtiö Tammi ei ymmärtänyt, että sitä käytettiin hyväksi medianäkyvyyden takaamiseksi. Rowling ei nimittäin ole transfobinen. Hän ei ole erityisen arvokonservatiivi, vaikka kritisoikin gender-ideologian ylilyöntejä ja postmodernin uusiokielen sekasotkua. Transfobiseksi hänet leimaa vain nettiaggressio, jonka mukaan pelkkä biologisesta sukupuolesta puhuminen on transfobista. Ei ole. Tammella kriisiviestinnän alkeet ovat jääneet lukematta ja seurauksena oli soutaminen ja huopaaminen Priden ja Rowlingin välillä. Vaikea oli selittää myös Britanniaan, miksi mainos vedettiin pois sopimuksen vastaisesti.
Ihmiset, jotka sanovat puolustavansa ihmisoikeuksia, ovat karnevalisoineet toimintansa. Se on tyypillinen postmoderni ilmiö, mutta ihmisoikeuksien kanssa sillä ei ole enää oikeastaan mitään tekemistä. Jäljellä on vain aggressiivinen ideologinen taistelu. Se toimii, koska Tammen johdon tavoin liike-elämän ylin porras luulee koko maineensa olevan tästä karnevaalista kiinni. Mielikuvien avulla luodaan itsesensuurin ilmapiiri. Tällä kentällä ”ei saa kirjoittaa narratiivia vastaan”. Rowlingin julkinen kohtelu on yksi esimerkki siitä, miten ostrakismi, pannaan julistaminen, tuottaa lain vastaista maineen turmelemista.
Ja jatkoa seurasi. Kanadassa sairaanhoitaja Amy Hamm yritettiin savustaa ulos virastaan sillä perusteella, että hän puolusti Rowlingia ja totesi esimerkiksi, että naisten oikeuksien korostaminen ei ole transfobiaa. Sielläkin viranomaiset ottivat todesta muutaman Twitterissä esitetyn väitteen, Rowlingia pidettiin valmiiksi rikollisena, ja viestin kuviteltiin olevan ”against the narrative”. Hammia syytettiin esimerkiksi siitä, että hän oli sponsoroinut mainoskylttiä, jossa luki sydämellä varustettuna: ”I love J. K. Rowling”. Kun lukija menee tämän jälkeen lastensa kirjahyllylle ja miettii lauseen sisältöä, jossain vaiheessa alkaa käydä selväksi, miten absurdiksi maailma on mennyt.
Aatehistoriallisia arvioita
Identiteettipolitiikan taistelussa ei ole kyse perinteisestä moraalista tai oikeustajusta. Tietyn ihmisryhmän pilkkaaminen tai johonkin ihmisryhmään kuuluvan jäsenen halventaminen on kielletty laissa jo sata vuotta sitten. Kuten kaikki tietävät, yksilön loukkaamattomuus turvataan myös perustuslaissa. Kuka tahansa voi tarvittaessa nostaa jutun kunnianloukkauksesta. Vastaavasti rasismi ja rasistiset puheet ja toimet on Suomessakin määritelty rikollisiksi. Suomessa rasisteja onkin tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Identiteettipolitiikan toimijalle tämä ei riitä, vaan hän haluaa enemmän. Hän haluaa välitöntä valtaa, vaikka vallan tavoittelu onkin kätketty uusmoralismin taakse.
Olen toisaalla nostanut esille yhdysvaltalaisen historioitsijan Francis Fukuyaman analyysin tästä ilmiöstä. Fukuyama on huomauttanut, että vakiintuneessa demokratiassa kansalaisille ei riitä enää se, että heillä on yhteiskunnassa yhtäläiset valinnanvapaudet. Näistä tulee itsestäänselvyyksiä kaikkialla muualla paitsi diktatuureissa. Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset alkavat kaivata erilaisia ”kätkettyjä mahdollisuuksia” ja omien vapauksiensa suurempaa yhteiskunnallista näkyvyyttä. Siinä vaiheessa he alkavat vastustaa erilaisia sosiaalisia normeja ja instituutioita, jotka rajoittavat heidän täydellistä vapauttaan. Siksi taistelu sisäisen identiteetin julkisesta legitimoimisesta koetaan oikeutetuksi (kirjassa Identiteetti).
Kun tähän arvioon lisätään aatehistoriallinen näkökulma vanhojen kertomusten kaatamisesta, asetelma alkaa olla valmis. Vaikka postmoderni aika pitää sisällään lukemattomia eri virtauksia ja suuntauksia, se on ollut alusta lähtien sukupuolisesti virittäytynyttä. Foucault’sta lähtien eri suunnat ovat pyrkineet nimenomaan seksuaalivähemmistöjen äänen esiin nostamiseen. Vastapooliksi on jo filosofisista syistä noussut kristillinen ”heteronormatiivinen patriarkalismi”, joka on aikamme synneistä suurin. Tuloksena oli kirjo erilaisia ohjelmia aggressiivisesta lesbofeminismistä (näin Judith Butler) Pride-kulkueeseen.
Yksi vaikutusvaltaisista, vaikkakin melko hahmottomista virtauksista on gender-ideologia. Se on ajattelutapa, jonka mukaan ihmisyyttä ei tule hahmottaa binäärisen eli kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän kautta, jossa ihmiset jakaantuvat naisiin ja miehiin. Siksi on väärin puhua sukupuolesta (sex). Tilalle tarjotaan koetun sukupuolen (gender) käsitettä. Esimerkiksi joidenkin Ruotsissa esitettyjen näkemysten mukaan sukupuolia on kuusitoista (näin aiheen kriitikko, feministinen professori Ebba Witt-Brattström). Monet aikamme kiistat näyttävät tällä hetkellä pyörivän nimenomaan genderideologian ympärillä.
Kysymys biologisesta sukupuolesta on nyt keskiössä
Mitä gender-ideologia voisi tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi sitä, onko yhteiskunnassa oikein puhua biologisesta sukupuolesta. Jos asiaa kysytään lääkäriltä tai ammattibiologilta, saati sitten juristilta, vastaus on varsin selvä. Vai onko? Olen laajemmissa analyyseissäni kiinnittänyt huomiota siihen, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on internet-sivustoillaan lähtenyt purkamaan näkemystä biologisesta sukupuolesta:
Sukupuolikromosomit muodostavat ihmisellä yhden 23 kromosomiparista. Henkilö, jonka sukupuolikromosomit ovat XX, määritellään yleensä naiseksi. Henkilö, jonka sukupuolikromosomit ovat XY, määritellään yleensä mieheksi. Kromosomeja tutkitaan kuitenkin harvalta. Eroavuudet sukupuolikromosomeissa ovat verrattain yleisiä (esimerkiksi X, XXY), eikä niitä läheskään aina pysty päättelemään piirteistä, jotka on nähty tyypillisenä eri sukupuolille.
Tällainen esitys ja siihen liittyvä päättely kuulostavat koulunsa käyneen suomalaisen mielestä epätieteellisiltä ja tarkoitushakuisilta. Erot sukupuolikromosomeissa eivät nimittäin ole yleisiä eikä poikkeama XXY ylipäätään muuta sukupuolta. Sen sijaan tekstin kirjoittaja – joka tuskin on THL:n työntekijä – on pyrkinyt harhauttamaan lukijaa kirjoittamalla esille erilaiselta näyttävän kirjainyhdistelmän. Väite on tieteenvastaista valhetietoa, sillä XXY on pojan kromosomiston variantti.
Maapallon noin kahdeksasta miljardista ihmisestä käytännöllisesti katsoen kaikki ovat tilastollisesti joko miehiä tai naisia. Muut vaihtoehdot ovat biologian näkökulmasta täysin satunnaisia ja marginaalisia. Siksi on tärkeä panna merkille, että yllä oleva määritelmä ei tule woke-verkoston aktivistien sivuilta, vaan se löytyy mainitsemani valtion viraston THL:n sanastosta. Teksti määrittelee hakusanan ”Sukupuolikromosomi” aivan uudella tavalla.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sanasto on siten ideologinen ja pyrkii puolustamaan ”koetun sukupuolen” merkitystä. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että samaisessa sivustossa THL esittää: ”Ei ole suositeltavaa käyttää termejä, kuten ’oikea’, ’alkuperäinen’ tai ’biologinen’ sukupuoli, koska ne voivat olla loukkaavia, vääriä tai harhaanjohtavia.” Jännite on Suomessa täysin sama kuin Britanniassa. Valtion laitoksen mukaan ei ole suositeltavaa puhua biologisesta sukupuolesta.
Onko siis ”syntymässä määritelty sukupuoli”, kuten THL jatkaa, ”ihmisen yksityisasia”? Pikemminkin tulisi analyyttisessä mielessä todeta, että sen paremmin tasa-arvolaki kuin muukaan lainsäädäntö eivät katso, että kyseessä olisi yksityisasia. Päinvastoin lainsäädäntö – johon sanastossakin viitataan eri kohdissa – säätää usein rangaistuksia rikoksista, joita tehdään jompaa kumpaa sukupuolta vastaan. Lisäksi jopa THL:n sivusto itse toteaa paradoksaalisesti toisaalla: ”Suomessa sukupuolia on juridisesti kaksi, nainen ja mies.”
Lääketieteelle, neuvolajärjestelmälle, hedelmättömyyshoidoille ja lukemattomille Suomen lain varjelemille ihmisten välisiä suhteita koskeville seikoille biologinen sukupuoli on välttämättömyys. Sen vastainen puhe ei ole ainoastaan ideologista kiihkoilua, vaan asettaa osan järjestäytyneestä yhteiskunnasta kyseenalaiseksi. Siitä huolimatta koetun sukupuolen tunne-elämyksestä voidaan tehdä niin suuri asia, että siihen joutuvat ottamaan kantaa niin lainsäätäjät kuin oikeudenjakajat. Tästä Forstaterin ja sympatisoijiensa kohtelu tarjoaa raadollisen esimerkin.
Koetun sukupuolen aate ei ole myöskään eettisesti pätevä. Jos ajatellaan kansainvälisiä sopimuksia ihmisoikeuksista, ainoa pätevä ja myös filosofiselta kannalta ratkaiseva peruste eriarvoisuuden kieltämiseen löytyy yhteisestä ihmisyydestä. Juuri siksi ihmisiä muutoin erottavat ominaisuudet, kuten ihonväri, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen – ideologisista ja uskonnollisista valinnoista puhumattakaan – eivät saa johtaa kenenkään syrjimiseen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Juuri ihmisyys on suojelemisen arvoista, ei pelkkä sukupuoli tai etninen tausta.
Gender-ideologian ajamassa cancelkulttuurissa ominaisuudet on nostettu ihmisyyden yläpuolelle. Oikeudenmukaisuuden perusteet on käännetty ympäri. Silloin ihmisiä erottavista tekijöistä ja ominaisuuksista on tehty ihmisarvon mittari. Aatteen kannattajat jakavat sosiaalisen median verkostoissa näin ollen anonyymejä tuomioita, joiden perusteet ovat luonteeltaan eksklusiivisia ja rasistisia.
Kyllästymisilmiö on jo alkanut
Kansainvälisessä keskustelussa on monia merkkejä siitä, että suuri yleisö alkaa kyllästyä cancel-kulttuurin ilmiöihin. Uuden muutoksen symboliksi voisi nostaa vaikkapa satiirisesti somemaailmaa tarkkailevan kirjailijan ja koomikon Andrew Doylen (nimimerkki Titania McGrath) kommentti siitä, miksi cancel-kulttuuri on ”parempi” kuin miksi sitä luullaan: ”Kun vaadimme sinua erotettavaksi, pilaamme maineesi, maalitamme sinua netissä, loukkaamme sinua, häpäisemme sinut ja toivotamme sinulle kuolemaa – se on vain tapamme auttaa sinut lempeästi siirtymään tänne historian oikealle puolelle”. Britanniassa toimivan Doylen ironinen viittaus kohdistuu varsin suorasti Rowlingin kohteluun somessa.
Doyle toimii usein journalisti ja kirjailija Douglas Murrayn kanssa. Jälkimmäinen tunnetaan puolestaan teoksestaan The Madness of Crowds, jossa hän arvioi kriittisesti gender-ideologian eri piirteitä. He pitävät sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (social justice) liikettä eli wokea tietynlaisena kulttina. Vaikka sen motiivit ovat hyvät, monet aktivistit pitävät maailmankuvaansa ainoana oikeana. Siksi ihmisten tulee identifioitua oikein ajattelevien joukkoon ja poistaa ”syntiset” keskuudestaan. Lahkon tapaan aktivistit ajattelevat, että ihmiskunnan pelastus on kiinni tästä vastakkainasettelusta. Niinpä Murray ja Doyle päättelevät, että vain tällainen vääristyneen uskonnon kaltainen kiihko saa sen kannattajat kuvittelemaan, että julkisen häpäisyn ja kiusaamisen hirvittävät keinot ovat sallittuja keinoja oikean päämäärän tavoittelemiseen.
Doyle ja Murray ovat siinä mielessä erityisiä woke-kansan kriitikoita, että he ilmoittavat molemmat olevansa suuntaukseltaan homoseksuaaleja. Tästä seuraa gender-ideologian kannattajille looginen ongelma: tuleeko näitä syyttää homofobiasta vai väärästä ideologiasta? Käytännössä ensimmäinen vaihtoehto on tietenkin suljettu pois. Siksi jäljelle jää vain ideologinen vastustus. Silloin syntyy ongelma. Aktivistit joutuvat myöntämään, että aatteen aloittama kulttuurisota koskee ideologiaa, ei homoseksuaalisuutta sinänsä. Ja silloin he myöntävät Doylen ja Murrayn olevan oikeassa.
Koko kiista paljastaa tässä kohdassa, että kysymys ei olekaan suuresta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vaan valtaa hakevasta gender-ideologiasta. Siksi Doyle ja Murray ovat tässä ideologisessa taistelussa vahvoilla. Hehän eivät halua homoseksuaaleina missään nimessä samastua siihen aggressiiviseen vallankumoukseen, jota nettiaktivistit toteuttavat somessa näennäisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Niinpä he surutta luokittelevat vastustamansa väkivaltaisen someaatteen lahkon kaltaiseksi kultiksi, joka yrittää sulkea yhteiskunnan julkisesta tilasta kaikki, jotka eivät allekirjoita uusia dogmeja. Syntiset on ajettava ulos oikeauskoisten seurakunnasta, kuten teksti yllä totesi. Voisi sanoa, että Doylen ja Murrayn esimerkki kuuluu niihin tärkeisiin merkkeihin, jotka kertovat junan kääntymisestä.
Muutos on lisäksi tullut näkyväksi myös Yhdysvalloissa. Vuosi sitten joukko taiteilijoita toi esiin julkilausuman, jonka 153 kirjailijaa, tieteentekijää ja yhteiskunnallista aktivistia toi mediassa esiin kesällä. Julkinen kirje julkaistiin 7. heinäkuuta 2020 yhdysvaltalaisessa Harper’s-lehdessä otsikolla: ”Kirje oikeudesta ja avoimesta keskustelusta”. Kirjoitus haastaa harvinaisella tavalla somepopulismin ja postmodernin uusmoralismin.
Kirjoittajien mukaan kulttuurin kenttä kohtaa nyt sellaisen uhan, että se vastaa pahimman sensuurin aikoja historiassa. Kirjoittajien mukaan nettiaktivistien toiminta on synnyttänyt ”uuden kokoelman moraalisääntöjä ja poliittisia kantoja”, jotka väistämättä ”heikentävät avoimen keskustelun (debate) normeja ja erojen sietämistä (toleration of differences)”. Taiteilijoiden huolena on ”julkinen häpäiseminen ja pannaan julistaminen (ostracism) eli pyrkimys ratkoa monimutkaisia poliittisia asioita sokealla moraalisella varmuudella”, koska se turmelee sananvapauden.
Vaikka niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa jännite on pyritty selittämään pelkäksi Trumpia seuraavan äärioikeiston reaktioksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukseen, kirjeen allekirjoittajat ovat jotain aivan muuta. Heihin kuuluvat filosofi Noam Chomsky, vasemmistolainen historioitsija Mark Lilla (Columbia University) ja feministi Gloria Steinem. Kirjailijoita on paljon, kuten tiukka feministi Margaret Atwood ja yllä mainittu Rowling. Kaikkein kuuluisin heistä, Salman Rushdie, tuskin on äärioikeistolainen, joka voitaisiin heittää ylimielisesti yli laidan.
Kirjeen lauseet ovat kipeitä sanoja uusmoralismin hyödyntäjille ja somevallan väärinkäyttäjille. Voitaisiin suorastaan sanoa, että kirje on tältä osin sodanjulistus. Eräässä mielessä kyse onkin valtataistelusta, jota käydään sosiaalisen median mielipidevallan hallinnasta. Löytynee monia syitä siihen, miksi juuri arvoliberaali uusmoralismi on vallannut kukkulan ensimmäisessä taistossa. Koska kyse on arvotyhjiöstä, vahvojen uusien arvojen julistajilla on ollut etulyöntiasema tilan hankkimisessa. Toisaalta on ilmeistä, että orjamoraalina pidetyn kristillisyyden alasajolla on ollut oma merkityksensä muutoksen vauhdittajana.
Nettiaktivismi törmää kuitenkin sananvapauden suureen periaatteeseen. Gender-ideologia ja monet pienemmät suuntaukset ovat vaatineet yhteiskunnassa ehdotonta valtaa niin rajulla tavalla, että ne ovat pyrkineet kriminalisoimaan oman aatteensa vastaiset näkemykset. Tällaiset vallankumoukset länsimaissa kyllä tunnistetaan. Siksi vastustus kasvaa ja ihmiset hakevat paluuta aitoon moniarvoisuuteen ja todelliseen demokratiaan.
Mitä arvokonfliktista seuraa?
Kun yhtenäiskulttuuri hajoaa, sen tilalle tulee epäyhtenäinen kulttuuri. Kuten edellä on jo jossain määrin käynyt ilmi, woke on hyvin hajanainen ilmiö, epämääräinen verkosto ja keskenään ristiriitaisten tavoitteiden toivomuskaivo. Genderideologian peruslähtökohtana kyllä on hylätä ajatus biologisesta sukupuolesta (sex) ja korvata se koetun sukupuolen (gender) aatteella. Tämä on kuitenkin kovin heiveröinen teesi kantamaan uuden vallankumouksen ohjelmaa tulevaisuuteen. Kyseessä on vain yksi väri suuren spektrin keskellä.
Siirtyminen jälkikristilliseen todellisuuteen tuottaa kirjavan yhteiskunnan. Kun yhteisen identiteetin takaaja katoaa, tilalle astuu heimokulttuuri. Se vain on nykyään erotettu sukulaisuussuhteista. Eri aatteiden kannattajat muodostavat heimon, joka on sidosryhmänä vahvempi kuin kunta tai valtio. Poliittinen vertailukohta auttanee selvittämään asetelmaa. Kun Afganistan putosi Talibanin käsiin juuri kuluvana vuonna, länsimaiset toimittajat olivat kyvyttömiä ymmärtämään muutoksen luonnetta ja sen nopeutta. Heidän oletusarvonaan oli eurooppalainen kansallisvaltio. Afganistan itse sen sijaan on vanha mullahien ja emiirien johtamien vahvojen heimojen löyhä yhteenliittymä. Etelän pashtujen Taliban otti nyt takaisin sen vallan, joka sillä oli ennen Yhdysvaltojen tuloa ollut. Pohjoisen heimot puolestaan tekivät näiden kanssa nopeasti liittoja, jotta niiden tulevaisuus voisi olla turvattu. Arvojärjestyksessä oma heimo ja paikallinen hallinto ovat paljon valtiota tärkeämpiä.
Tähän tapaan toimii myös uusi postmoderni heimokulttuuri. Yhden virtauksen kannattajat, olipa heidän agendanaan sitten transideologia, queer, samaa sukupuolta olevien avioliitto, polyamoria tai perusta vapaan seksin ikärajojen alentaminen, ovat uskollisia ensisijaisesti heimolleen. Valtion lait ja poliisin määräykset ovat heille pelkkiä hidasteita, koska valtio itsessään nähdään osana oikeistolaisen, väkivallalla johdettavan yhteiskunnan patriarkalistista valtaa.
Kun yhtälöön lisätään aikamme väistämätön arvotyhjiö, tilan täyttäjiä ilmaantuu joka suunnalta. Arvokonflikti on siitä huolimatta raju. Vaatimus biologisen sukupuolen hylkäämisestä on siinä mielessä tapauksena äärimmäinen, että yhtään ihmistä ei ole (inkarnaation ohella) syntynyt tähän maailmaan muutoin kuin naisen munasolun ja miehen siittiön yhdistymisen johdosta. Biologinen sukupuoli on täydellinen itsestäänselvyys. Kun koetun sukupuolen ideologia vaatii jopa tämän lähtökohdan vaihtamista sisäisen kokemuksen asiaksi koko yhteiskunnassa – aina biologisen näkemyksen kriminalisoimiseen asti – olemme siirtymässä tunnekokemuksen ohjaamaan yhteiskuntaan. Kiintopiste puuttuu. Kun muutos toteutuu, alkaa taistelu tunteiden välillä ja kaikki on kiinni pelkästä valtapolitiikasta. Tällaiset ohjelmat tukehtuvat kuitenkin omaan mahdottomuuteensa.
Kapinaliikkeiden tapaan postmodernin ajan vastakulttuuri jäsentyy viholliskuvansa kautta. Eri tahot vastustavat rikkaan valkoisen keski-ikäisen miehen heteronormatiivista patriarkalismia. Heimo voidaan nähdä myös laajemmassa merkityksessä, kuten Paul Kingsnorth on todennut. Nykyään vallalla olevan vasemmistolaisen postmodernismin mukaan heimon vihollisena pidetään lännen seksuaalikäsityksiä, rasismia ja kolonialismia. Siksi suurten kertomusten kaataminen merkitsee erityisesti orjamoraalina tuomitun kristillisen narratiivin kaatamista. Mitään yhtenäistä ideologiaa ei kuitenkaan ole tarjota tilalle. Niinpä eri vähemmistöryhmät ja järjestöt ovat alkaneet vähitellen kamppailla elintilasta ja vallasta keskenään. Kirjava aate ei tarjoa kaikille samoja iskulauseita.
Esimerkkejä tästä näemme jo ympärillämme. Koetun sukupuolen aate sopii transväelle, joka on tällä hetkellä saanut yliotteen mediahuomiosta. Aate on kuitenkin hieman vaarallinen perinteiselle homoliikkeelle, jonka identiteetti perustuu siihen, että kiinnostus kohdistuu samaan sukupuoleen. Tulkaa kaikki -liike ei voisi tehokkaasti vaatia samaa sukupuolta olevien kristillistä vihkimistä, mikäli kyseisiä sukupuolia ei kyetä identifioimaan.
Feminismi on puolestaan ajautunut pieneen hajaannukseen jopa Suomessa. Kun Setan kannattajat hakeutuivat valtaan perinteisessä Naisliitto Unionissa, syntyi tunnettu taistelu Unionin lehdestä. Järjestön vanhat kannattajat halusivat sitoutua biologisten naisten aseman parantamiseen yhteiskunnassa. Hieman myöhemmin vanha kaarti jäi järjestössä vähemmistöön ja nykyään Unioni ajaa näkyvästi transihmisten asiaa. Tästä suivaantuneena nuorempi naisten polvi on jokin aika sitten perustanut Naisten rintama ry:n. Se julistaa ensimmäisessä teesissään: ”Näkemyksemme sukupuolesta perustuu biologiaan ja evoluutioteoriaan, jonka mukaan ihmisen sukupuoli on muuttumaton läpi elämän”.
Myös monet yksittäiset tavoitteet jakavat nuoren arvoliberaalin polven mieliä. Setan kannattajat ovat ajaneet Suomessa sadomasokismin parempaa hyväksymistä nyt, kun se on poistettu tautiluokituksesta. Monille taas seksuaalinen väkivalta on niin suuri tabu, että sen kriminalisoinnista ei saa luopua edes vähemmistöjen nimissä. Sama koskee ikärajojen muuttamista. Kansainvälinen liike on jo herättänyt keskustelua seksisuhteiden ikärajojen madaltamisesta. Pedofilia on kuitenkin Suomessa vielä niin herkkä aihe, että melko radikaalitkaan arvoliberaalit eivät valmiita hyväksymään alaikäisten hyväksikäyttöä. Aatteen yhtenäisyydestä ei siten ole tietoakaan, kun oman kokemuksen vaikutusaluetta ruvetaan laajentamaan.
Ostrakismi ja teologia
Edelleen on tärkeä muistaa aatetta koskeva teologinen arvio. Raamatun näkökulmasta gender-ideologian ihmiskuva on väärä. Juuri käsitys Jumalan luomistyöstä muistuttaa siitä, että elämän jatkuminen täällä maapallolla on aina ollut, ja on aina oleva, kiinni kahdesta eri sukupuolesta. Kristillinen käsitys naisen ja miehen ihmisyydestä on luontevin ja turvallisin mahdollinen käsitys sukupuolisuudesta. Siksi kristillinen kirkko pitäytyy opetuksessaan, vaikka ympärillä oleva yhteiskunta muuttuisi voimakkaastikin.
Edelleen Raamatun käsitys on yhdenmukainen etiikan teorian kanssa. Yleiset ja yhtäläiset ihmisoikeudet ovat mahdollisia vain kaikkien hyväksymän ihmisyyden perusteella. Kuten yllä todettiin, ihmisiä erottavat ominaisuudet, kuten ihonväri, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen – ideologisista ja uskonnollisista valinnoista puhumattakaan – eivät saa johtaa kenenkään syrjimiseen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Siksi yhtä ominaisuutta ei voi nostaa yleisten ihmisoikeuksien perusteeksi. Lopulta on niin, että vain käsitys ihmisestä Jumalan kuvana antaa varman perustan oikeuksille. Jumalasta luopuva materialistinen yhteiskunta jää sen sijaan jopa ihmisyyden suhteen epävarmuuteen.
Lisäksi aktivistien ostrakismin on huomautettu olevan varsin armotonta. Cancel ei ole rakkautta. Halventaminen ja peruuttelu eivät johda keskusteluun tai oppimiseen, saati sitten erilaisen mielipiteen kunnioittamiseen. Sen sijaan tavoitteena on – monien ihanteiden kanssa ristiriitaisesti – toisen alistaminen ja syrjäyttäminen. Kristillinen opetus ei toimi näin. Vaikka kirkko pitää kiinni opistaan ja etiikastaan, se ei koskaan pakota ketään ulkonaisin pelottein näkemysten omaksumiseen. Sen sijaan se ohjaa kaikkia elämään rauhassa toistensa kanssa. Sopuisa elämä ei merkitse omista näkemyksistään luopumista.
Lopulta on muistettava, että muutoksen merkkejä näkyy jo ilmassa. Vaikka identiteettipolitiikka löytää tiensä jopa hallitusohjelmaan ja arkkipiispan kirkolliskokouspuheeseen – Luomahan on viimeisessä kokouksessa moittinut niitä, jotka kritisoivat identiteettipolitiikkaa kirkossa – suuri yleisö ei hyväksy edes gender-ideologian perusteita. Suomessakin kansalaisia on vaikea saada loputtomasti kannattamaan esimerkiksi tässä artikkelissa käsiteltyä koetun sukupuolen ideologiaa, koska se vastustaa terveen järjen käsitystä biologisesta sukupuolesta ja sen mukaisesta seksuaalisuudesta. Sukupuoli ei ole konstruktio eikä länsimainen arvoliberaali ihmiskunta kykene häivyttämään biologista sukupuolta minkäänlaisella henkisellä kastraatiolla.
Vaikka kirkon asema nykyajan syytösten edessä on usein vaikea, mikään ei muuta Suomen lain ja erityisesti sananvapauden periaatteita: Raamatusta nouseva kristillinen näkemys on täysin sallittu. Se ei ole ketään vastaan, vaan toimii evankeliumin puolesta. Miehen ja naisen välinen avioliitto on maailman tavallisin ja turvallisin asia. Lisäksi ydinperheen ansiot lapsen tasapainoisen kehityksen takaajana ovat minkä tahansa tutkimuksen mukaan ilmeiset. Raamattu ei ole kielletty kirja eikä kristitty muutu pelkällä syyttelyllä rikolliseksi. Joku aina loukkaantuu Jumalan rakkauden lain ehdottomuuteen ja puhtaan elämän vaatimukseen, mutta kirkon työ ei pääty siihen. Jälkikristillisyyden leviäminen ei estä saarnavirkaa saarnaamasta eikä uskovaa uskomasta.
