Perusta 3 | 2026

Rolf Kjøde 

Kirjoittaja on norjalaisen NLA University Collegen apulaisprofessori. Artikkeli perustuu Perusta-lehden Teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa 5.1.2026 pidettyyn esitelmään. Suomennos Jussi T. Seppälä. 

1. Mitä on kristillinen herätys? 

Meidän on aloitettava perustavanlaatuisella kysymyksellä: mitä on kristillinen herätys. Koska englanti ei ole äidinkielemme, monet sanat kuten ”revival”, ”awakening” ja ”renewal” menevät helposti sekaisin. Siksipä meidän on käytettävä luotettavia englanninkielisiä lähteitä asiaan liittyen. Tärkeä kirjoittaja Merriam-Webster määrittelee uskonnollisen herätyksen (”revival”) ”uudistuneen uskonnollisen kiinnostuksen jaksona, johon liittyy usein hyvin tunteellinen evankelioiva kokous tai kokoussarja.” En ole varma, pidämmekö tätä määritelmää sopivana. Se on pikemminkin kuvaileva kuin normatiivinen, eikä meille siten kovin käyttökelpoinen. Edelleen Merriam-Websterillä ei ole mitään sanottavaa heräämisestä (”awakening”) uskonnollisena terminä. 

Teologisemmissa suuntautuneissa määritelmissä herätys (”revival”) tarkoittaa ennen kaikkea Jumalan erityistä armon työtä, joka paljastaa Hänen voimansa ja läsnäolonsa kristittyjen keskuudessa. Herätyksestä voidaan puhua Jumalan työnä, joka puhdistaa kirkkoa tai inhimillisestä näkökulmasta kirkko polvistuu Jumalan eteen. Herääminen, ”awakening” viittaa taas siihen, että herätys leviää ympäröivään yhteisöön. Hebrideillä Duncan Campbell näki heräämisen ”Jumalan kyllästämänä yhteisönä”. ”Renewal” eli uudistuminen taas lienee vähemmän asiaankuuluva kuin englanninkielisessä evankelisessa yhteydessä, jossa sitä käytetään pikemminkin loppuunkuluneiden kristittyjen virkistymiseen, vaikka sana on kin lähellä norjan sanaa ”fornying” ja ruotsin ”förnyande”. 

Niinpä sanalla herätys (revival) viitataan pääasiassa kirkkoon. Jos se vuotaa kirkosta maailmaan, sitä kutsutaan usein heräämiseksi (”awakening”). Koetan näin erottaa termit toisistaan, vaikkakaan määritelmät eivät ole selviä edes englanninkielisissä lähteissä. Skandinaavisissa kielissä on tuskin edes sanoja selkeälle erolle. Ruotsin väckelse ja norjan vekking viittaavat siihen, että uusia ihmisiä tulee uskoon, kun taas förnyande ja fornying viittaavat Jumalan kansan uudistumiseen. 

Kuvaan lyhyesti tätä norjalaisesta kokemuksesta. Nähdäkseni Norjan viimeiset herätykset, jotka eivät olleet vain paikallisia purkauksia, koettiin 1930-luvulla, jolloin maa oli sosio-ekonomisessa että ideologisessa kriisissä. Monet kristilliset johtajat odottivat suurta hengellistä käännettä toisen maailmansodan jälkeen, mutta sitä ei tullut. Kasvoin itse herätysliikkeessä — isäni oli saarnaaja ja näki joitakin paikallisherätyksiä. Kuulin usein kutsun kääntyä Jeesuksen puoleen, mutten juuri kokenut sitä, mistä vanhempi sukupolvi kertoi aiemmista herätyksistä. Toisaalta 1970-luku toi Jeesus-liikkeen, karismaattisen herätyksen ja sosiaalieettisen suunnanmuutoksen — kaikki kolme saman sukupolven aikana. Liian laajalti näitä liikkeitä ei toivotettu tervetulleiksi moniinkaan luterilaisiin rukoushuoneisiin tai kirkkoihin usein luterilaisin teologisin perustein, mutta vielä useammin epäluuosta liikkeitä kohtaan, jotka saivat toisen muodon kuin aiemmat herätykset, jotka vanhemmat sukupolvet muistoivat. Mihin nuo liikkeet olisivatkaan johtaneet meitä, jos olisimme seuranneet erään vanhemman johtajamme neuvoa Norjan länsirannikolla: ”Tuokaa heidät sisään. Se on ainoa tapa, jolla voimme johdattaa heitä.” 

2. Raamatulliset viitteet 

Onko Raamatussa viittauksia aiheeseen? Kirja, johon useimmiten viitataan puhuttaessa herätyksestä on Apostolien teot, koska siinä viitataan usein, miten evankeliumi muutti ihmisiä, Jumalan sanaa saarnattiin, mitä seurasi Pyhän Hengen vuodattaminen. Nähdäkseni Apostolien tekojen soveltamiseen seurakuntaelämään on nykyäänkin hyvä syy, koska Kolmiyhteinen Jumala on sama tänään kuin silloinkin. Silti on huomioitava hermeneuttiset periaatteemme: Kaikki, mitä Apostolien teot todistaa Jumalan teoista menneisyydessä, voi tapahtua tänäänkin. Ne ovat aitoja kertomuksia siitä, mitä on tapahtunut ja mitä voi jälleen tapahtua Jumalan Hengen vaikutuksesta. Toisaalta mikään, mitä tapahtuu Apostolien teoissa ei ole normatiivista, jonka pitäisi toistua sellaisenaan. Koko kirjan merkitys on, että Henki on vapaa ja rajoittamaton ja toimii miten, milloin ja missä tahtoo. Kertomukset eivät siis ole olemassa siksi, että niitä pitäisi matkia, vaan ne ovat todistuksena Hengen työstä. Tästä lähtökohdasta käsin Apostolien teot on myös tärkeä lähde ymmärtääksemme herätystä, mutta se ei ole Raamatun ainoa lähde siihen. Evankeliumeissa Jeesus kulkee saarnaten valtakunnan evankeliumia ja parantaen ihmisiä. Hän lähettää apostolinsa tekemään samoin. Myöhemmin tapaamme Filippoksen kaltaisia kulkevia evankelistoja ja Samarian heräämisen. Vaikka evankelistoja on Uudessa testamentissa vain muutama, koko Raamattu on täynnä profeettoja, saarnaajia, joiden päätehtävä oli kutsua Jumalan omia palaamaan Hänen luokseen. Tämä on ehkä selkein raamatullinen herätystehtävä. 

3. Miltä kristilliset herätykset ovat näyttäneet? 

Herätys ilmiönä on tunnistettavissa kirkon joka taholla. Keskiajan katolinen perinne painotti voimakkaasti poenitentiaa eli katumusta ja kääntymystä, joka liittyi tiukasti vihityn papin sakramentaaliseen toimintaan. Näin katumus institutionalisoitiin. Vastapainoksi syntyi kirkollisia liikkeitä ja sääntökuntia, joiden tarkoitus oli kutsua kirkkoa palaamaan katumukseen ja nöyrään vaellukseen Jumalan edessä. 

1. Luterilaisen kontekstin herätykset 

Eräs munkki, joka kutsui kirkkoa parannukseen, oli Martti Luther, kun hän näki, miten väärä ja tuhoisa anesysteemi oli. Hänen 95 teesiään alkavat parannuksen määritelmällä: ”Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: ’Tehkää parannus’, niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta.” Parannusta ei siis suinkaan saavuteta aneella, alttarikutsulla tai pelastuksen rukouksella. Se on elämänmittainen prosessi. Artikla 2 julistaa, ettei parannus riipu vihityistä papeista eikä sitä tule ymmärtää vain sakramentaalisena käsitteenä. Artiklassa 3 sanotaan, että sen tulisi johtaa elämänmuutokseen ja lihan kuolettamiseen. Tämä on elämänmittainen projekti, koska synti on jättänyt luontoomme niin syvän jäljen (artikla 4). 

Luterilainen teologia oli näin siis alusta alkaen evankelista parannuksen teologiaa. Augsburgin tunnustuksen XII artikla määrittelee lyhyesti tämän kristillisen elämän avainkohdan: katumuksen eli synneistä johtuvan pelästymisen lain seurauksena ja uskon Kristukseen evankeliumin kautta. Se, mitä pidämme luterilaiseen perinteeseen kuuluvina herätyskristilliisyytenä, on historiallisesti läheisesti kutoutunut pietistiseen herätykseen 1600-luvun lopulta alkaen, jonka avainhahmoja ovat esimerkiksi Philipp Jakob Spener ja kreivi von Zinzendorf. Pietismi korostivat henkilökohtaisen hurskauden välttämättömyyttä ja pyhää kristillistä elämää, joka perustui raamatulliseen oppiin ja vaikutti paikallisten kristillisten yhteiskuntien raameissa. Tanskalainen piispa ja virsirunoilija Brorson valittaa: ”Kaupunki ja maaseutu tulvivat kastettuja — mutta missä palaa uskon liekki?” Siksipä hän rukoili herätystä. 

Jokaisessa Pohjoismaassa nousi 1800-luvun alussa julistajia, jotka saarnasivat katumusta ja herätystä. Norjassa Hauge, Suomessa Paavo Ruotsalainen ja Ruotsissa Rosenius. He olivat avainhahmoja, mutta heidän lisäkseen oli monia muitakin. Uudet herätykset ilmestyivät eri aikoina ja eri paikoissa ja kullakin oli oma luonteensa. Tämä on osaltaan myös Suomen rikasta historiaa. Samoin kuin Apostolien teoissa, myöhemmät herätykset eivät seuraa niitä muodoltaan. Jumala kutsuu meitä näkemään siinä moninaisuuden runsaudessa, jolla hänen Henkensä toimii. 

Eräs näiden herätysten ilmeinen seuraus kaikissa Pohjoismaissa olivat lähetysliikkeet ja -järjestöt, kutsumus, joka oli vahvasti kreivi von Zinzendorfin ja hänen Herrnhutin yhteisönsä sydämellä. Eräs pietismin erityispiirre oli ordo salutis eli armojärjestys, eli malli, miten “normaalin” kääntymyksen tulisi tapahtua: kutsu, valaistuminen lain kautta, valaistuminen evankeliumin, vanhurskauttaminen ja uudestisyntyminen sekä pyhitys. Tätä voidaan pitää kuvauksena siitä, mitä herätysten aikana usein tapahtui, mutta liian monet pietistit tekivät siitä normin, eräänlaisen pakkopaidan, joka ei sopinut kaikille. Tämä ahdas muoto ja hurskaiden kaavojen “jumalallistaminen” koitui pietismin kompastuskiveksi. Luterilaisuuden muista suunnista pietismiä syytettiin myös siitä, että se laiminlöi kasteen ainutlaatuisen uudestisynnyttävän roolin ja että se hyväksyi synergistisen parannuksen teologian. 

2. Anglikaaninen, puritaaninen ja metodistinen herätys 

Paljolti se, joita nykyään pidämme herätyksinä, on saanut vaikutteita lännestä. Reformoitu puritanismi muistuttaa luterilaista pietismiä. Wesleylaiset herätykset 1700‑luvulla puhkesivat Britanniassa, ja pian niiden jälkeen Yhdysvalloissa koettiin ensimmäinen suuri herätys (First Great Awakening) Yhdysvalloissa, jonka keskeisiä henkilöitä olivat Jonathan Edwards ja George Whitfield. John Wesley keskittyi transfromatiiviseen, käytännölliseen pyhyyteen: Jumalan ja lähimmäisten rakastamiseen, jatkuvaan rukoukseen, kiitokseen, iloon, hengelliseen kasvuun (hyvin pitkälle menevä pyhitysteologia), syvään Raamattuun sitoutumiseen, sosiaaliseen toimintaan (köyhien ruokkimiseen, sairaiden luona käymiseen), palavaan evankeliointiin sekä Pyhän Hengen voimaannuttavaan kokemiseen. 

Nykyään pitäisimme Jonathan Edwardsia reformoituun perinteeseen kuuluvana maltillisena evankelikaalina. Hänestä kristillinen usko ei ollut vain älyllinen harjoitus, vaan se piti myös tuntea ja kokea sydämessä. Tässä prosessissa oli kolme vaihetta: ensin oli synnintunto, joka oli hengellinen valmistautuminen uskoon, joka syntyi vain Jumalan armonvälineiden — ennen kaikkea saarnan — kautta. Toiseksi oli kääntymys, jossa ihminen koki hengellisen valaistumisen, parannuksen ja uskon. Kolmanneksi taas lohdutus, jossa ihminen etsi ja sai pelastusvarmuuden. Prosessi tapahtui yleensä pitkän ajan kuluessa. 

Reformoidun herätyskristillisyyden sisällä käytiin myös keskustelua monergismista, joka liittyy kalvinistiseen predestinaatiokäsitykseen, sekä väitetystä synergismista, joka liitettiin arminiolaisuuteen. Kun 1700‑luvun ensimmäinen suuri herätys kallistui kalvinistiseen ja siis monergistiseen kantaan, 1800‑luvun evankelioivat liikkeet suuntautuivat usein synergistisemmin. Juuri Yhdysvaltain 1800‑luvulta olemme perineet sellaiset herätyskäytännöt kuin alttarikutsun, jatkokokoukset pelastusrukouksineen sekä herätystilaisuuksien tunteisiinvetoavammat musiikkielementit. 

3. Karismaattiset ja helluntailaiset herätykset 

Metodismin tausta on anglikaanisuudessa, mutta se pani suuren painon pyhyyteen kutsumiselle. Tämän painotuksen omaksui 1800‑luvulla amerikkalainen Pyhitysliike (Holiness Movement), josta tuli tärkeä taustatekijä sille, mitä meidän pitäisi kutsua helluntaiherätyksiksi — monikossa. Nähdäkseni tässä yhteydessä meidän tulisi huomioida myös Walesin herätys vuosina 1904–1905. Herätyshistorioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että hyvin harvat herätykset ovat vaikuttaneet yhtä voimakkaasti yhteen kansaan yhtä lyhyessä ajassa. Se synnytti herätyksen, jossa yli 100 000 ihmistä kääntyi pienessä Walesin maassa. Toisin kuin aiemmat uskonnolliset herätykset, jotka perustuivat voimakkaaseen julistukseen, vuosien 1904–05 herätys tukeutui vahvasti musiikkiin ja väitettyihin yliluonnollisiin ilmiöihin, kuten herätyksen näkyvimmän johtajan Evan Robertsin näkyihin. 

Suuri Walesin herätys sytytti myös voimakkaan lähetysliekin, joka ulottui kauas — etenkin presbyteerisen kirkon kautta. Myös (Pohjois‑)Korean herätys 1903–1907, etenkin Pjongjangissa 1907, syntyi presbyteerisen lähetystyön yhteydessä. Syvä synnintunto ja ääneen rukoileminen olivat näiden laajojen herätysten tunnusmerkkejä. 

Walesin ja Korean herätyksillä näyttää kuitenkin olleen enemmän yhteistä Azusa-kadulla Los Angelesissa vuonna 1906 tapahtuneen kuin perinteisen presbyteerisyyden kanssa. Nykyään tunnemme sen helluntailaisuutena, joka on kasvanut maailman selvästi suurin kristillinen liike roomalaiskatolisen kirkon jälkeen. Emme käy tässä läpi helluntaiteologiaa, mutta on tärkeää korostaa Pyhän Hengen kokemista, Henki-kastetta ja sitä, mitä he pitävät Hengen erityisinä lahjoina — kielilläpuhumista ja parantamista. Usein unohdamme, miten tärkeä oli alusta asti kutsu pyhyyteen: he omaksuivat Wesleyn vanhan ajatuksen, että Pyhän Hengen työn kautta kristitty voi vapautua kaikesta synnistä jo maan päällä. Tämä oppi ei ole nykyhelluntailaisuudessa yhtä näkyvä kuin sen alkuvaiheessa. 

4. Itä-Afrikan herätys 1930–40‑luvuilla 

Herätyksiä on tapahtunut kaikilla mantereilla. Tärkeimpiä uutta hengellistä asennetta ja intoa luonnehtivia tekijöitä Itä-Afrikan kirkossa — jonka keskus oli etenkin Ugandassa — oli syntien julkinen tunnustaminen. Monet nimellisesti kristityt ihmiset vaikuttuivat tästä uudesta rakkaudesta Jeesukseen. Toiminta, joka oli vastaus kirkossa ennen herätystä nähtyyn papiston korruptioon ja piilotettuihin synteihin, yhdisti yhteisön ainutlaatuisella tavalla ja sytytti kirkon uudelleen eloon, millä tässä yhteydessä tarkoitetaan lähinnä anglikaanista kirkkoa. Viime vuosikymmenien Afrikan herätykset ovat taipuneet yhä enemmän itsenäisten kirkkojen suuntaan. 

5. Kiinan ihme vuodesta 1949 

Lyhyessä katsauksessamme viime vuosisatojen eri herätyksiin mainitsen myös Kiinan. Kun viimeiset lähetystyöntekijät karkotettiin 1949, valtavassa maassa arvioitiin olevan n. 700 000 kristittyä. Vuodesta 1979 lähtien meillä on ollut mahdollisuus saada tietoa siitä, mitä tapahtui lähetystyöntekijöiden lähdön jälkeen — ja kokonainen ihme on paljastunut. Suurin osa Kiinan uskovista ei ole kuulunut viralliseen protestanttiseen ja katoliseen Kolmen Itsen liikkeeseen, vaikka niissäkin kokoontuu miljoonia totisia kristittyjä. Useimmat kristityt ovat eläneet ja hengellisesti kasvaneet kotiseurakunnissa pyrkien välttämään mahtavan valtion kontrollia. Kiinan kristittyjen määrä on kiistanalainen, mutta on luultavaa, että maassa on yli 100 miljoonaa Jeesuksen seuraajaa. Optimistisimpien arvioiden mukaan luku voi olla 130–150 miljoonaa, yli 10 % väestöstä. Joka tapauksessa vuodesta 1949 lähtien Jeesukseen uskovien määrä on kasvanut Kiinassa enemmän kuin missään muussa maassa koskaan. Näille seurakunnille tyypillisiä ovat samat herätyksen merkit, jotka olemme jo edellä nähneet: syvä synnintunto, ilo ja vapaus Kristuksessa, kutsu pyhyyteen, merkkien ja ihmeiden todellisuus ja vahva evankelioiva ja jopa lähetystyöhön suuntautuva asenne. 

4. Herätyksen teologia 

Pietistisestä luterilaisesta taustasta käsin koen tärkeänä kysyä, millainen on herätyksen teologia. Tunnustuksemme tekee selväksi, että parannus on Pyhän Hengen työtä eikä valmistu tämän elämän aikana. Tämä liittyy läheisesti luterilaiseen vakaumukseen siitä, että olemme samalla vanhurskautettuja ja syntisiä. Vastustus Jumalaa ja evankeliumia kohtaan on juurtunut syvälle meihin. Siksi tarvitsemme Jumalan armonvälineitä, joita ilman olemme hukassa. Pidämme kiinni Jeesuksen asettamista kahdesta sakramentista, koska ne ovat näkyviä merkkejä, joiden kautta Jumalan näkymätön armo ulottuu meihin. Sakramentit eivät vaikuta ex opere operato eli vain, koska ne toimitetaan. Se, mitä Jumala sakramenteissa lahjoittaa, on otettava uskossa vastaan. Tämä on Pyhän Hengen työtä, samaa työtä, jota hän tekee myös evankeliumin saarnassa. Sakramentit vaikuttavat, koska niihin liittyy lupaus: syntien puhdistus ja anteeksiantamus sekä sen jälkeen ikuisen pelastuksen lahja. Luterilaisuudessa on ollut jonkin verran erilaisia näkemyksiä uudestisyntymisestä: tuleeko se liittää yksinomaan kasteeseen vai — norjalais‑tanskalaisen piispa Pontoppidanin tavoin — myös Jumalan saarnattuun sanaan. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Uudestisyntyminen voi tapahtua vain itse evankeliumin kautta, ja Jumala ojentaa tämän evankeliumin meille sekä kasteessa että saarnassa. Arvelen0 tämän olevan yleisin tapa ymmärtää asia luterilaisissa herätyskristillisissä yhteyksissä. 

Lisäksi samastun maailmanlaajuiseen evankeliseen yhteyteen, ja katson tämän ekumeenisen yhteyden nousevan yhteisistä tunnuspiirteistämme. Teologisesti ne juontuvat uskonpuhdistuksen yhteisestä perinnöstä: yksin uskosta, yksin armosta, yksin Raamatusta — tai evankelisuuden määritelmistä: Jeesus‑keskeisyydestä, raamatullisuudesta, kutsusta pyhään elämään ja todistukseen sekä lähetystehtävään suuntautumisesta. Yksi merkittävä herätyksen tunnusmerkki, joka usein unohtuu, kun tällaisia liikkeitä määritellään, on synnin syvyys ja pyhyyden korkeus. Herätyskristillisessä teologiassa yleensä ajatellaan, että jokainen vaatimus herätykseen, joka ei aseta keskiöön pyhyyttä eikä korosta synnin todellista syntisyyttä, ei ole Pyhästä Hengestä, vaan väärä herätys. 

Evankelikaalisen liikkeen piirissä kaksi tutkijaa nousee erityisesti esiin syvien herätyshistoriallisten näkemystensä vuoksi. Toinen on J. Erwin Orr, baptisti, Campus Crusade for Christin (nyk. Cru) toinen perustaja ja entinen herätyshistorian professori Fullerissa. Etenkin mainitsen hänen teoksensa vuodelta 1981, jossa hän kokoaa yhteen aiemman tutkimuksensa: The Re‑study of Revival and Revivalism [toim. suom. Herätyksen ja herätyshenkisyyden uudelleen tarkastelu]. Orrin mukaan todellisia herätyksiä edeltää aina palava ja yhteinen rukous. Jumalan sana nousee keskiöön. Parannus kutsuu pyhään elämään, joka taas johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Orr havainnollistaa tätä Walesin herätyksellä, jonka seurauksena rikollisuus ja moraalittomuus vähenivät huomattavasti 1904–1905 alkaen. Jumalan sana, tosi parannus, pyhä elämä ja yhteiskunnalliset muutokset erottuvat myös Norjan pietististen Haugen herätysten tunnusmerkkeinä 1800‑luvun taitteessa. 

Toinen tutkija on Gordon Cromwellin professorina toinut Richard Lovelace. Hänen 1979 ilmestynyt teoksellaan Dynamics of Spiritual Life on ollut valtava vaikutus mm. edesmenneeseen pastori Tim Kelleriin. Lovelacen keskeinen johtopäätös on, että herätykset ja uudistumiset ovat välttämätön osa kirkon elämää. Keller muotoilee: “Koska ihmisen sydämen perusasetelma on tällainen, herätys on malli, jota Pyhä Henki käyttää toistuvasti yhdistääkseen kristilliset yhteisöt uudelleen evankeliumin voimaan.” 

Lovelace esitti kattavan mallin herätyksestä: 

(1) hengellisen herätyksen edellytykset — Jumalan ja itsemme tunteminen, synnin syvyyden ymmärtäminen sekä tietoisuus lihan ja maailman vaikutusdynamiikasta; 

(2) herätyksen ensisijaiset elementit — Kristuksessa omistamiemme lahjojen käsittäminen: vanhurskauttaminen, pyhitys, Pyhän Hengen asuminen ja hengellinen auktoriteetti; sekä 

(3) toissijaiset elementit — lähetys, rukous, yhteisöllisyys, teologinen integraatio ja disenkulturaatio. 

Haluan lyhyesti nostaa esiin kolme Lovelacen edellä mainitsemaa kohtaa — Jumalan tuntemisen edellytyksen, rukouksen painotuksen ja disenkulturaation salaisuuden, koska pidän niitä tärkeinä arvioitaessa niitä herätyksen merkkejä, joita nyt havaitsemme. 

Onko herätyksellä edellytyksiä? Meidän on todettava, että herätykset sellaisina kuin ne on tunnettu pohjoisella pallonpuoliskolla, tapahtuivat yhteiskunnissa, jotka olivat läpikotaisin kristillisen kulttuurin läpitunkemia. Jumala oli todellisuuden viitekehys riippumatta siitä, luotettiinko häneen vai ei. Nykyään — huolimatta hieman nousevista käyristä Jumala-uskon osalta — valtaosalla ihmisistä on hyvin vähän käsitystä Jumalasta; siitä, onko hän olemassa, tai siitä, kuka tai millainen hän on. Olemme siirtyneet monokulttuurisissa konteksteissa toistuvien herätysten ajasta herätysten etsimiseen kulttuurisesti moninaisessa kontekstissa. Miten tämä vaikuttaa herätysten mahdollisuuksiin viimeaikaisessa ja maallistuneessa ajassa? 

Tanskalaisen MF‑korkeakoulun emeritusapulaisprofessori Leif Andersen kirjoittaa homiletiikkaa käsittelevissä teoksissaan siitä, miten tämä kulttuurinmuutos haastaa luterilaisen käsityksemme lain ja evankeliumin saarnasta. Vaikka hän pitää kiinni lain ja evankeliumin erottelusta, hän on vakuuttunut siitä, että myöhäismodernissa ajassa meidän on lisättävä julistukseen eräs näkökulma: luominen, eli ihminen luotuna olentona. Muuten laki ymmärretään virheellisesti pelkkänä moralismina ja synti ennen kaikkea häpeänä. Mitä muuta evankeliumi tällöin on kuin voiman välittämistä tai psyykkistä lohdutusta? Pidän Andersenin näkemystä hyödyllisenä. Se muistuttaa, että elämme aidommassa lähetystilanteessa, jossa on oletettava Kristuksen puoleen kääntymisen prosessien vievän enemmän aikaa. Meidän tulisi oppia siitä, miten nämä prosessit vievän aikaa myös muissa kulttuureissa, joissa Kristuksen nimi on ollut tuntematon ja Raamattumme Jumala epäselvä hahmo. 

Toinen Lovelacen esittämä kohta, jota korostan, on sama, jonka Orrkin painottaa. Kaikkien herätysten taustalla on poikkeuksetta palava yhteinen rukous. Kyse ei ole vain rukouksesta yleisesti, vaan yhdistyneestä yhteisestä rukouksesta polvillaan Jumalan puuttumisen puolesta. On itsestäänselvää sanoa, että hengelliset käänteet valmistellaan rukouksella. Rukoukseen liittyy selviä raamatullisia lupauksia. Toisaalta miten monta herätystä ei ole tullut, vaikka rukous onkin ollut palavaa ja yhteistä? Miten mittaamme rukouksen palavuutta? Ja miten rukouksen laiminlyönnin vaikutus voidaan todentaa empiirisesti? Tässä kohtaamme monimutkaisen ja jännitteisen kysymyksen. Evankelis-luterilaisena olen tyytyväinen, että voin nojata ristin teologiaan. Jumalan toiminnassa on niin monia puolia, joita en voi ymmärtää. Mitä sitä paitsi tapahtuisi yksin armosta ‑teologiallemme, jos voisimme kutsua herätyksiä esiin rukouksella kuin taikakeinoin? En vähättele herätystä edeltävän rukouksen merkitystä. Näen pikemminkin kristittyjen palavan yhteisen rukouksen herätyksen alkuna, en niinkään herätyksen ensisijaisena edellytyksenä. 

Viimeinen Lovelacen kohta liittyy hänen käyttämäänsä käsitteeseen disenkulturaatio. Arvelen, että sana on monille uusi. Sillä on silti hyvin tärkeä merkitys kaikille, jotka olemme osa herätysliikettä. Sana juontuu missiologian käsitteestä enkulturaatio. Nykyään termi kontekstualisaatio on tullut yleisemmäksi useimmissa kirkollisissa piireissä. Enkulturaatio viittaa välttämättömyyteen, joka liittyy kaikkeen kulttuurienväliseen viestintään: jos haluamme tavoittaa jonkun, meidän on otettava huomioon kulttuurierot. Muutoin emme kykene viestimään merkityksellisesti. 

Enkulturaatio — ja kontekstualisaatio — voi kuitenkin kallistua liikaa niin, että vesitämme sanomamme. Lovelacen mukaan tämä voi tapahtua kahdella tavalla. Kirkko voi olla niin läpikotaisin ympäröivän kulttuurin kyllästämä, että evankeliumi katoaa, tai kirkko voi olla niin läpikotaisin oman kulttuurinsa — jopa herätyskulttuurin — kyllästämä, että evankeliumi peittyy. Kirkon on löydettävä tasapaino tämän välttämiseksi. Tässä kohden Lovelace tuo esiin käsitteen disenkulturaatio. Aidot herätykset auttavat kirkkoa omaksumaan sen, mikä on hyvää, ja hylkäämään sen, mikä on pahaa sekä sisäisessä kulttuurissaan että ympäröivässä kulttuurissa. 

Yhdysvalloissa — ja myös meillä — esiintyy exvangelikaalien ryhmän. On helppoa pitää tätä myöhäismodernin ajattelun ilmentymänä, jossa totuus kyseenalaistetaan, ja suurelta osin se sitä onkin. Toisaalta missä määrin raamatullisen uskon dekonstruoinnin taustalla on myös tiukka evankelikaalinen kulttuuri, joka viestii huonosti ympäristönsä kanssa ja kääntyy sisäänpäin omaan kapeaan kulttuuriinsa? Lovelacen mukaan disenkulturaatio on herätyksen hedelmä, jossa opimme olemaan kriittisiä sekä yhteiskunnan ulkoisen kulttuurin arvoja että kirkon sisäistä kulttuuria kohtaan. Molemmat palautuvat erottamisen henkeen. Näin ollen näen tietoisesti harjoitetun disenkulturaation elinkelpoisena vaihtoehtona niille uskon dekonstruktiivisille prosesseille, joita parhaillaan todistamme. Pidän tätä Lovelacen näkemystä hyvin hyödyllisenä, vaikka se onkin hänen 1970‑luvun lopun kirjoituksissaan lähinnä liite. Sama viisaus on tarpeen, kun Z‑sukupolvi kolkuttaa kirkkojemme ovia ja tulee hyvin erilaisesta kulttuurista kuin ne sisäiset kulttuurit, joita he kohtaavat vakiintuneissa kirkoissa ja herätysliikkeissä. 

Jos kokoamme yhteen joitakin herätyksille historiallisesti tunnusomaisia teologisia piirteitä, seuraavat kolme elementtiä ovat selvästi tunnistettavissa: 

a. Syventynyt tietoisuus pyhän Jumalan suuresta läsnäolosta, joka johtaa Jumalan kunnioitukseen ja Jumalan pelkoon niin, että ihmiset pelkäävät tehdä syntiä. Tästä seuraa syvä synnintunto, jossa ihmiset huutavat armoa ikuisuuden totuuden edessä. 

b. Syvä ja ylitsevuotava ilo ja riemu Herrassa, joka syntyy evankeliumin löytämisestä ja johtaa radikaalisti muuttuneisiin elämiin, joissa maailmalliset elämäntavat hylätään. 

c. Herätys synnyttää rohkeita henkilökohtaisia todistuksia ja suuren huolen siitä, että muutkin saisivat kokea saman pelastuksen. Uskovien ja seurakuntien muuttavat painopisteitään rukoukseen, Jumalan sanan tutkimiseen, lähetystyöhön ja yhteiskunnalliseen muutokseen. 

5. Miten vertaamme nykyistä hengellistä käännettä herätyksen tavanomaisiin tuntomerkkeihin? 

Tehtäväni on tässä suhteuttaa nykyiset hengellisen käänteen merkit aiempaan herätyshistoriaan sekä herätyskristilliseen teologiaan. Olemme edellä nähneet, että erilaisilla herätyksillä (revivals) ja hengellisillä heräämisillä (awakenings) (nämä käsitteet vuotavat toisiinsa huolimatta yrityksistämme erottaa ne määritelmien avulla) on sekä yhteisiä keskeisiä piirteitä että omia erityispiirteitään, jotka johtuvat tunnustuksellisista tai maantieteellisistä eroista. Herätykset tapahtuvat aina kulttuurikehyksissä, ja siksi ne saavat eri muotoja eri konteksteissa. 

Tietoisuutemme siitä, että herätykset tapahtuvat kulttuurisissa konteksteissa ja moninaisissa muodoissa, on tärkeää, koska se muistuttaa meitä siitä, ettei herätyksiä voi toisintaa. Mielestäni olemme aliarvioineet tämän näkökulman maissamme. Mitä oikeastaan tarkoitamme, kun rukoilemme herätystä? Tuntemani vanhemmat sukupolvet odottivat yleensä asioiden tapahtuvan samoin kuin aina ennenkin — vaikka ”aina ennenkin” oli jo kaukana menneisyydessä. Meidän on silti ymmärrettävä, että menneiden aikojen herätykset ja heräämiset tapahtuivat kristillisen monokulttuurin puitteissa. Näin oli varmasti 1800luvulla, ja se oli yhä keskeinen todellisuus Norjan herätyksissä viime vuosisadan alkupuoliskolla, vaikka modernismin suuri läpimurto alkoi jo 1870luvulta lähtien — murros, joka vähittäin muutti kulttuuriamme. Aiempien sukupolvien herätykset tapahtuivat kansan keskellä, joka tunsi Raamatun kertomukset koulusta, katekismuksen rippikoulusta, virret kirkosta ja Jumalan kunnioituksen kotoa, vaikka kodissa henkilökohtainen usko oli vähäistä. Tämä oli se aine, joka syttyi, kun herätys tuotti kipinän. 

Emme saa koskaan aliarvioida sitä, miten dramaattisesti tilanne on muuttunut — vaikka mielestäni teemme niin liian usein. Edellytykset samanlaiselle herätykselle ja heräämiselle kuin ennen puuttuvat. Se ei silti tarkoita, etteivätkö herätykset olisi mahdollisia. Jumala on se, joka antaa elämän, ja keitä me olemme rajaamaan hänen toimintatilansa? Ainoa asia, jonka tiedämme varmasti, on se, ettemme voi odottaa minkään tapahtuvan samoin kuin ennen. Juuri näin käy, kun yritämme tuottaa herätyksiä tehokkailla menetelmillä, luottamalla ylistettyihin suurjulistajiin, loistavaan retoriikkaan tai ylenpalttisen tunnepitoisiin vetoomuksiin. Tällaisista herätyksistä tulee liian helposti ihmistekoisia ja epäaitoja. Jumalaa ei voi hallita, eikä yrityksemme manipuloida hengellistä todellisuutta vaikuta häneen. 

Pitäisikö meidän siis lakata etsimästä herätyksen tavanomaisia tunnusmerkkejä nykytilanteessa? Ei suinkaan, mutta meidän on tulkittava niitä merkkejä, jotka ilmenevät toisin kuin aiemmin. 

Sen sijaan näemme nyt nuorten liikehdinnän, jossa etsitään aitoa uskoa, syvää vaellusta Jeesuksen kanssa ja apua elääkseen kristillistä elämää. Näemme jopa nuorten kristittyjen aallon, jotka tahtovat paneutua syvällisesti Raamattuun. Joissakin sisäoppilaitoksissamme järjestetään viikoittaisia rukouskokouksia erikseen tytöille ja pojille, joissa puhutaan suoraan elämästä, kamppailuista ja synnistä — ja pornografiasta. Siellä tunnustetaan syntejä ja julistetaan synninpäästöjä. Liki kaikkien historiasta tunnettujen herätysten lähtökohta on ollut juuri tämä rehellinen synnintunto. Se taas alkaa uskovista itsestään. 

Kulttuureissamme, joissa kristityt joutuvat korkeimpaan oikeuteen lainattuaan Raamattua sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevissa kysymyksissä, tuntemani nuoret kristityt kysyvät: “Mitä Jeesuksen seuraaminen merkitsee? Kerro minulle, niin minäkin voin kulkea sitä tietä.” Tämä haastaa meitä kypsiä — tai ainakin pitkäaikaisia — Jeesuksen seuraajia. Mikä on raamatullisesti totta, hengellisesti välttämätöntä ja niin tärkeää, että voimme auttaa toinen toistamme ja pysyä lujina? 

Pidän viisaana niitä aiheita, jotka annoitte minulle liittyen ”nykyiseen hengelliseen käänteeseen”. Se on hyvä ilmaus. Näemme todella liikettä oikeaan suuntaan: hengellistä nälkää, joka etsii juuria, joita katkaistakseen minun sukupolveni teki niin paljon. Siksi olen toiveikas. Halun yhä nähdä enemmän elämänmuutosta ja kuulla enemmän todistusta siitä, mitä Jeesus on tehnyt ihmisten elämässä, mutta ymmärrän, että minun on oltava kärsivällinen — etenkin nuorten kanssa, joiden kristillinen tausta on heikko tai puuttuu. Viime viikolla kuuntelin kahta vastikään uskoon tullutta. Toinen on Norjan kuunnelluin podcastjuontaja, nyt rohkea Jeesuksen seuraaja. Toinen on nuori nainen, joka on kulkenut Ayaan Hirsi Alin kaltaisen tien pois islamista villiin mutta tyhjään sekulaariin elämään — ja nyt Kristuksen luo. Hän sanoo tulleensa kotiin. Tällaiset kertomukset ja todistukset eivät ole uusia. Näitä tapahtuu joka vuosi, mutta nykyään nämä tarinat nousevat esiin valtakunnallisessa mediassa ja tavoittavilla alustoilla. Avoimuus on lisääntynyt myös laajemmassa kulttuurissa. 

C. H. Chesterton sanoi kerran: “Kun ihmiset päättävät olla uskomatta Jumalaan, he eivät sen jälkeen usko eimihinkään, vaan he tulevat kykeneviksi uskomaan mihin tahansa.” Itse pidän silti enemmän kulttuurista, joka on avoin hengelliselle todellisuudelle, kuin sellaisesta, joka kaventaa todellisuuden naturalistisiin faktoihin. 

Mitä sitten tulisi ajatella herätyksestä ja elää sitä todeksi kirkoissamme ja liikkeissämme? Päätän amerikkalaisen luterilaisen teologin Sarah Hinlicky Wilsonin havaintoon ja pohdintaan. Hän kertoo vierailleensa muutama vuosi sitten Madagaskarilla ja sen elinvoimaisessa luterilaisessa kirkossa. Hän keskusteli erään kirkon nuoren johtajan kanssa kirkkojen ominaispiirteistä. Nuori malagassijohtaja esitti sitten kysymyksen, ja lainaan Wilsonia pitkälti: 

“Miten teidän herätyksenne voi?” Kysymys yllätti minut ensimmäisellä kerralla, ja takeltelin hetken, kunnes sain lopulta sanottua: “No, itse asiassa meillä ei ole herätystä.” “Ei yhtään? Ei ollenkaan?” opiskelija tivasi. “Ei. Ei ollenkaan.” “Miten teillä voi olla kirkko ilman herätystä?” opiskelija ihmetteli ääneen. Ja koettuani vain muutaman päivän ajan malagassien kirkon elinvoimaisuuden, sen nopean kasvun ja voimakkaat hengelliset ja parantavat palvelutehtävät, aloin ajatella: ei voikaan. 

Voimme analysoida sosiologisesti aikaamme ja eritellä teologisesti havaitsemiamme liikkeitä ja suuntauksia, mutta tärkeämpää on se, miten avoimia olemme Jumalan Hengelle ja hänen työlleen — näkemään, minkä Jumala näkee, ja kulkemaan hänen kanssaan niiden luo, jotka janoavat ja kaipaavat uutta elämää. Tämä on hänen kutsunsa minun sukupolvelleni hänen herätystyössään.