Tieteen popularisointia vai populistisesti tieteestä? Arviossa Sensuroitu — Raamatun muutosten vaiettu historia (osa 2)

Teologian tohtorit Vesa Ollilainen ja Topias Tanskanen tarkastelevat teoksessa Sensuroitu — Raamatun muutosten vaiettu historia esitettyjä argumentteja tulkintoja ja filosofista lähestymistapaa.

Tieteen popularisointia vai populistisesti tieteestä? Arviossa Sensuroitu — Raamatun muutosten vaiettu historia (osa 2)

Vesa Ollilainen ja Topias Tanskanen

TT Vesa Ollilainen on Suomen teologisen instituutin teologinen asiantuntija ja hän on väitellyt UT:n eksegetiikasta.

TT Topias Tanskanen toimii post doc -tutkijana Åbo Akademissa ja on väitellyt VT:n eksegetiikasta.

Kaanonin muotoutumisesta

Artikkelin ensimmäisessä osassa (Perusta 4/2023) mainittiin, että Mäkipellon ja Huotarin korostaman perusteesin mukaan ei ole mitään Raamattua tai että niitä on lukematon määrä. He väittävät, että ”[o]n pitkälti sattumaa, mitkä varhaiset juutalaisuuden ja kristinuskon parissa syntyneet tekstit ovat valikoituneet eri Raamattuihin.” (s. 19). Keskustelu kreikankielisen Septuagintan ja masoreettisen tekstin eroista Joosuan kirjassa saa kirjoittajat toteamaan: ”kun puhutaan tekstien historiasta ennen ajanlaskun alkua, erottelua raamatullisiin ja uudelleenkirjoitettuihin teksteihin ei voida tehdä. Kaikkia tekstejä saatettiin uudelleenkirjoittaa. On vain historian sattumaa, että myöhemmin Raamattuihin otettiin mukaan Joosuan kirja mutta Temppelikäärö jätettiin pois.” (s. 49.)

Johtopäätös jää kuitenkin ohueksi. Miksi Joosuan kirjan lopussa olevat erot (Joosuan vai Jahven puhetta) käsikirjoituksissa kertovat mitään kanonisoitumisprosessista? Nykyisessä tieteellisessä keskustelussa esitetään paikoin, ettei mitään kaanonia sinänsä ollut olemassa. Kyse on ylitulkinnasta. On selvää, että esimerkiksi Toora eli Viisi Mooseksen kirjaa olivat auktoritatiivisia niin Qumranin yhteisössä kuin muutenkin juutalaisuudessa. Siitä todistaa ajanlaskun taitteessa Filon Aleksandrialainen, jonka eksegeettinen metodi perustuu siihen, että hän kommentoi teoksissaan aina Tooraa, jota hän sitten avaa käsitellen lisäksi muita tekstejä sekä ”Profeetoista” että ”Kirjoituksista.” Ainakin sekä ”Tooran” että ”Profeettojen” (joihin luetaan myös Joosuan kirja) kanonisoituminen oli varsin valmis, vaikka ”Kirjoitukset” tai ”Psalmit” vielä olivat keskustelussa. VT:n kanonisoitumisprosessi näyttää tulleen valmiiksi viimeistään ensimmäisellä vuosisadalla, sillä Josefus (Contra Apionem 1.38–41) ja Luukas (24:27, 44) näyttävät viittaavan juuri heprealaiseen kaanoniin. Kaanonin rajojen olemassaoloon viittaa taas Luuk. 11:51: ”Abelin verestä aina Sakarjan vereen asti, hänen, joka surmattiin alttarin ja pyhäkön välille” vaaditaan ”tämä sukupolvi tilille.” Abel on heprealaisen kaanonin ensimmäinen marttyyri (1. Moos. 4:8), ja Sakarja mainitaan ”Kirjoitusten” viimeisessä kirjassa (2. Aik. 24:21–22).[1]

Jo Vanhan testamentin sisällä näkyy selvä (Mooseksen) Tooran, Profeettojen ja myös Viisauden kolmijako Jumalan inspiraation lähteenä. Tämä heijastuu paitsi teoksissa itsessään, myös niiden viimeisimmässä muodossa. Esimerkiksi psalmi 1 kirjoitusten alussa johtaa Tooraan ja psalmi 2 profeettoihin ja Daavidiin.[2]

Eri juutalaiset ryhmittymät saattoivat pitää joitakin kyseisen kaanonin ulkopuolisia kirjoja pyhiin kirjoituksiin kuuluvina. Yhtenä tällaisena kirjoittajatkin nostavat esiin Riemuvuosien kirjan, joka on kirjoitettu toisen vuosisadan alkupuolella eKr. Qumranin yhteisö näytti pitäneen sitä auktoritatiivisena, sillä Damaskon käärö (CD XVI, 1–4) viittaa siihen. Riemuvuosien kirjankin sisältö toisaalta pohjaa erityisesti Mooseksen kirjoihin, vaikka se toki esittää olevansa tämän kirjan ainoa ja oikea tulkitsija, onhan kirjan sisältö kirjoittajan mukaan annettu Moosekselle.[3] Osa juutalaisista ryhmittymistä saattoi siis pitää laajempaa ja väljempää, osa tiukempaa kaanonin rajaa. Se ei kuitenkaan muuta tosiasiaa, etteikö yleisesti ottaen juuri niitä tekstejä, joita nykyään pidetään heprealaisena kaanonina (käytännössä Codex Leningradensin kirjat tai protestanttinen Vanha testamentti) olisi yleisimmin pidetty osana kaanonia.

Miten ja miksi tietyt kirjat sitten päätyivät kaanoniin? Mäkipelto ja Huotari toteavat, että “[t]ietyt kirjat ovat käytännön kautta pikkuhiljaa vakiintuneet pyhään kokoelmaan, koska ne ovat saavuttaneet suuren suosion ja niitä on käytetty ja kopioitu ahkerasti” (s. 177). Tähän voimme yhtyä. Sekä juutalaisuus että kristinusko ymmärsivät kanonisoitumisprosessin aikana vähitellen, mitkä kirjat ovat kanonisia ja auktoritatiivisia.[4] Vaikka eri yhteisöillä on enemmän tai vähemmän poikkeavia kokoelmia, ja kirkkoisätkin vielä väittelivät vaikkapa VT:n apokryfisten tai deuterokanonisten kirjojen asemasta, konsensus on selvä: vähintään ne kirjat, jotka kuuluvat protestanttien Vanhaan testamenttiin, ovat kaikille yhteisiä.[5] Erimielisyydet kaanonin rajoista eivät siis mitätöi kaanonin olemassaoloa tai kaanonin käsitteen mielekkyyttä.

Vanhan testamentin käyttö Uudessa testamentissa

Kirjan mukaan varhaisten kristittyjen usko Jeesukseen Messiaana johti kohtelemaan kaltoin Vanhaa testamenttia, joka väännettiin ennustamaan Messiaasta ja siten puolustamaan kristillistä uskoa. Kristittyjen tulkintoja luonnehditaan ”lennokkaiksi lainauksiksi” (s. 138). Otsikkotasolla väitetään, että ”Kristityt valjastivat Natanin ennustuksen tukemaan omia tarkoitusperiään” (s. 139). Kyseinen ennustus (2. Sam. 7:11–14) yhdistettiin varhaisjuutalaisuudessa uuden Daavidin kaltaisen hallitsijan, messiaan, odotukseen. Olihan Jumala luvannut tämän valtaistuimen pysyvän ikuisesti, mutta Daavidin dynastia (”Daavidin huone”) oli kaatunut ja erityisesti kansan ylimystö siirretty pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Kristityt ”lainasivat Vanhan testamentin tekstejä, joilla haluttiin sorvata kytkös Jeesuksen ja Daavidin välille” (s. 139). He muodostivat ”villejä tulkintoja” (s. 140) ennustuksen sanoista, että Jumalan ja messiaan välinen suhde on kuin isän ja pojan välinen suhde.

Kirjan näkemys näyttäisi johtuvan osaksi puutteellisesta ymmärryksestä siitä, että varhaiskristityt omaksuivat jo olemassa olevia juutalaisia tulkintatapoja, vaikka toki tulkitsivat asiat kristologisesti siitä ymmärryksestä käsin, että Jeesus Nasaretilainen oli kirjoituksissa luvattu messias.[6] Lisäksi on huomattava, että Vanhan testamentin tekstit itse tulkitsevat edelleen Natanin profetiaa daavidilaisesta pelastaja-hallitsijasta (kts. Ps. 2; 110; Jes. 9:2–7; Jer. 23:5–6; Hes. 34:23–24; Aam. 9:11–12). Uusi testamentti sijoittuu tähän jatkumoon. Qumranin messiaaniset tulkinnat, joissa VT:n tekstejä sovellettiin Vanhurskauden opettajaan, vahvistavat käsityksen, että kristittyjen hermeneutiikan luonnollinen teologinen viitekehys oli toisen temppelin ajan juutalaisuus. Välimatka Natanista evankelistoihin on siis huomattavasti lyhyempi kuin mitä Mäkipelto ja Huotari antavat ymmärtää.

Samaan formulaan liittyen (”Minä olen oleva hänelle isä ja hän on oleva minulle poika”, 2. Sam. 7:14) kirjoittajat esittävät, että se kohdassa 2. Kor. 6:18 ”vastoin tekstin alkuperäistä merkitystä – – ei viittaakaan enää Salomoon vaan siihen, että uskovat ovat Jumalan poikia ja tyttäriä” (s. 140). Kyseisessä jakeessa esitetty tulkinta tulee kuitenkin ymmärrettäväksi siinä, että kyseessä on varsinaisesti liittoformula. Ensinnäkin Jumalaa sai kutsua rohkeasti isäksi (esim. Gal. 4:5–7) ja Jeesuksen yhteydessä kristityistä tulee Jumalan poikia ja tyttäriä (esim. Room. 8:16–17). Varhaisjuutalaisuudessa ajateltiin, että Jaakob/Israel on Jumalan ”esikoispoika” (2. Moos. 4:22), tai että Israelin kansa on Jumalan ”poikia ja tyttäriä” (Jes. 43:6, joka lienee 2. Kor. 6:18 löytyvän formuloinnin ”poikiani ja tyttäriäni” taustalla).[7] Tämä yhteys ”Isän” ja ”lasten” välillä on selvä esimerkiksi Riemuvuosien kirjassa, jossa Abraham siunaa pojanpoikaansa Jaakobia, joka kirjassa toimii samalla typoksena tai jonkinlaisena personoituna Israelin (esimerkillisenä) kansana tai kansalaisena (Jub. 19:29): ”Olkoon Herra Jumala sinun isäsi, ja sinä Hänen esikoispoikansa ja kansansa kaikki päivät.” Ei siis ole ihme, että Paavali lainasi Natanin ennustusta ja ymmärsi, että Kristukseen kastettuina (Room. 6) tämä ”Abrahamin siemen” (Gal 3:16, 26–29) on Jumalan poika, ja siten siis kristityt ovat Jumalan poikia ja tyttäriä. Onko kyseessä sitten lennokas lainaus tai Natanin profetian vääristeleminen omia tarkoitusperiä varten? Ainakin se on linjassa varhaisjuutalaisuudessa vakiintuneen tulkintaperinteen kanssa. Tämä tulkinta syntyy lisäksi jo Vanhaa testamenttia kokonaisuutena luettaessa, jos sitä niin saa lukea.

Toisena esimerkkinä Mäkipelto ja Huotari tuovat esiin Matteuksen sitaatit evankeliumin toisessa luvussa. Kirjoittajat pohtivat, keksiikö Matteus sitaatteja päästään (s. 141–145). Myös Matteuksen kieltämättä ensi alkuun mielenkiintoiset sitaatit selittyvät ennen kaikkea sillä, että Jeesus toimii typologisesti Israelina, joka kutsutaan Egyptistä, jota koetellaan erämaassa ja joka noudattaa Shema-uskontunnustusta rakastaen Jumalaa koko sydämestään, sielustaan ja voimastaan (5. Moos. 6:4–6). Typologia on ollut yleinen tulkintatapa niin VT:n sisällä kuin varhaisjuutalaisuudessakin.[8] Matteus korostaa, että Jeesus on uusi Israel ja toimii uuden Israelin ja Mooseksen kaltaisen profeetan tavoin.[9]

Ilmoituksen ja opin muodostumisen mahdollisuudesta

Sensuroitu-kirjalle ovat ominaisia ehdottomat ja toisensa poissulkevat vastakkainasettelut. Yksi sellainen koskee ilmoituskäsitystä. Eteemme asetetaan kaksi vaihtoehtoa. Kirjakokoelman, jonka tunnemme Raamattuna, on tipahdettava taivaasta kaikilta osin valmiina. Se näyttää olevan Jumalalle ainoa mielekäs tapa ilmoittaa itsensä. Koska Raamattua ei ole annettu valmiina taivaasta, jää jäljelle toinen vaihtoehto: meillä on vain ainainen muutos ja moninaisuus ilman aitoa ja alkuperäistä, oikeaa ja kokonaista. On vain rajaton ja päättymätön tekstien ja oppien muuttaminen. Sama jyrkkä dikotomia koskee opin muodostamista. Joko opin on alusta asti oltava valmis, sisäisesti ehyt, valmiiksi rajattu ja muotoiltu kokonaisuus, tai sitten on vain tulkintojen moninaisuus, joka keinotekoisesti ja mielivaltaisesti pakotetaan oikeaoppisuuden muottiin. Muita vaihtoehtoja ei harkita, saati esitetä.

Raamatun jumalallisen ja inhimillisen alkuperän vastakkainasettelu toistaa narratiivia, joka tuli tutuksi populaarikulttuurissa vuosituhannen taitteessa. Kirjailija Dan Brownin vuonna 2003 julkaistu, globaaliksi ilmiöksi noussut Da Vinci -koodi kertoo Raamatun synnystä ja kristinuskon alkuajoista samantapaisen tarinan kuin Sensuroitu.[10] Jotain perua kertomuksessa on. Timo Eskola on huomauttanut, että ajatus taivaasta kokonaan valmiina annetusta kirjallisesta ilmoituksesta vastaa muslimien käsitystä Koraanin alkuperästä.[11] Sen sijaan kristillisen kirkon dogmihistoriasta saa etsimällä etsiä vastaavaa Raamattu-käsitystä. Lutherilla ei sitä ole, eikä puhdasoppisuuden isillä.[12] Meidän ei liioin sovi unohtaa helluntailiikkeen uusinta teosta raamattunäkemyksistä ja raamatuntulkinnasta tai luterilaisella puolella julkaistuja puheenvuoroja kirkon raamattukäsityksestä.[13] Edes paljon parjattu oppi Raamatun virheettömyydestä (esimerkiksi Chicagon julkilausuman muodossa) ei sitoudu islamilaiseen ilmoituskäsitykseen. Samassa perinteessä jatkava moderni evankelikaalisuus on kaukana siitä (karrikoidusta) raamattufundamentalismista, johon Mäkipellon ja Huotarin arvostelema raamattunäkemys voisi sijoittua.[14] Mäkipellon ja Huotarin yliyksinkertaistus saatetaan hyväksyä siellä, missä valmiiksi uskotaan karikatyyreihin herätyskristittyjen kirjaimellisesta tulkinnasta. Avointa ja kriittistä keskustelua raamattunäkemyksistä edistetään toisin.

Valistus popularisoi skeptisyyden kaikkiin sellaisiin väitteisiin, joissa puhutaan Jumalan puuttumisesta maailmaan. Sen sijaan ajateltiin, että auktoriteeteista vapaan, objektiivisen ja varman tiedon saavuttaa yksin universaali järki. Sellaisilla oletuksilla Jumalan erityinen ilmoitus näyttäytyy mahdottomuutena. Sensuroitu liittyy deisteistä alkaneeseen ilmoituksen kieltämisen perinteeseen. Kirja näyttääkin sitoutuvan sekulaariin metafysiikkaan.[15] Tämä selittää, mikseivät kirjoittajat vaikuta pitävän mahdollisena, että Jumala ilmoittaa itsensä sellaisessa tekstikokoelmassa kuin Raamattu, jolla on ihmisiä sitova arvovalta ja johdonmukainen tulkinta. Ymmärrettäväksi tulee myös, miksi kirjoittajat eivät pohdi, millainen sitten olisi kestävä ja mielekäs inspiraatio-oppi, jossa yhdistyisivät Jumalan erityinen ilmoitus ja Raamatun rosoisuus sellaisena kuin he sen hahmottavat.

Teologian ja historian välinen vastakkainasettelu

Toinen suuri vastakkainasettelu koskee evankeliumien luonnetta historiallisina teoksina. Jälleen lukijalle tarjotaan vain kahta vaihtoehtoa: joko evankeliumit ovat uskonnollisten totuusväitteiden kokoelma Jeesuksesta tai sitten uskonnollisesta kokemuksesta nouseva (harhaanjohtava) tulkinta tapahtumista: ”Ensimmäisille Jeesuksen seuraajille uskon keskiössä ei ollut uskonnollisten totuusväitteiden kokoelma eli oppi vaan kokemus siitä, että Jeesus oli voittanut kuoleman.” (s. 15.) ”Evankeliumi ei ole tyylilajiltaan raportti tapahtumista vaan Jeesuksen ylimaallisuuteen uskovien ihmisten ja yhteisöjen tulkintoja tapahtumista. Evankeliumien kirjoittajilla on agenda: he haluavat osoittaa Jeesuksen erityisyyden.” (s. 109–110).

Uuden testamentin näkökulmasta vastakkainasettelu on teennäinen. Tietysti evankelistat kertovat erityisistä tapahtumista. Juuri tapahtumien erityisyys motivoi kertomaan niistä. Mutta vaikkei tyylilajina ole ”raportti”, ei siitä seuraa historiallisen intressin katoaminen. Päinvastoin ajan ja paikan tapahtumien katsotaan ratkaisevasti oikeuttavan uskontulkinnan. Tyypillinen on apostoli Paavalin toteamus: ”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla” (1. Kor. 15:17). Apostolien teoissa ensimmäiset kristityt sanoivat useasti: olemme Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja kuolleista heräämisen todistajia (esim. Ap. t. 2:32; 3:15; 5:32). Ei ollut kyse ”ovelasti sepitetyistä saduista (tai: myyteistä)” (2. Piet. 1:16). Sensuroitu-kirjassa viitataan Luukkaan evankeliumin alkujakeisiin, joissa evankelista sanoo teoksensa kertovan, mitä silminnäkijät ovat nähneet. Lainaamatta jää avainlause ”otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon – – jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on” (Luuk. 1:3; vrt. s. 108). Lause osoittaa, että Luukas arvosti historiallista näkökulmaa ja että oman todistuksensa mukaan hän näki vaivaa tosiasioiden selvittämiseen. Nämä kaikki havainnot eivät itsessään todista evankeliumeja historiallisesti luotettaviksi teoksiksi. Ne kuitenkin osoittavat, että Uuden testamentin kirjoittajat väittävät kertovansa luotettavasti Jeesuksesta.

Jumalan pelastavat teot historiassa ovat myös Vanhan testamentin pelastuskäsityksen ytimessä. Vaikka monissa teksteissä on yhdistetty mytologisia elementtejä (kuten vedet ja meri kaaosvoimina erilaisissa lauluissa), löytyvät ytimestä Jumalan pelastusteot, joista merkittävimpinä Egyptistä vapautuminen, Jerusalemin pelastuminen Sanheribin kynsistä 701 eKr. sekä paluu pakkosiirrosta. Alkaahan jo kymmenen käskyä historiallisella johdannolla muinaisen Lähi-idän vasallisopimusten tavoin: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä – –” (2. Moos. 20:2–3).[16] Sekä Vanhan että Uuden testamentin todistus perustuu historian tapahtumille. Niiden varaan teologia rakentuu.

Teologisen näkökulman ja historiallisten faktojen vastakkainasettelun taustalla on modernismille tyypillinen erottelu. Sen mukaan on pidettävä erillään tulkinnat ja faktat, teologia ja historia, usko ja tiede. Tieteellistä historiantutkimusta tekevän on paljastettava faktojen peruskallio teologisten näkökulmien ja tulkintojen lian alta. Kyseessä on ennakko-oletus, joka ilmoituksen torjumisen lailla on valistusajan perua. Siihen uomaan sijoittuvan tieteellisen raamattukritiikin perusvakaumus on, että kirkon Kristus-dogman ja historiallisen Jeesuksen välillä vallitsee ehdoton dikotomia. Raamattukritiikki on tarpeen, koska uskon näkökulma johti harhaan. Historian Jeesuksen on oltava muuta kuin mitä kirkko sanoo hänestä.

Nykyään teologian ja historian keskinäinen poissulkevuus on tullut yhä enemmän kyseenalaistetuksi. Keskeiset syyt ovat valistusrationalismin saamassa kritiikissä ja uudessa käsityksessä kielestä. Ensiksi kukaan ei ole vapaa kontekstistaan, eivät evankelistat eivätkä heitä arvioivat tutkijat. Kielellinen, kulttuurinen ja uskonnollinen sitoutuneisuus ovat väistämättä läsnä tutkimuksessa. Jokaisella on uskomuksensa. Agendansa on niin Luukkaalla ja Johanneksella kuin Mäkipellolla ja Huotarillakin. Siksi on älyllisesti epärehellistä mitätöidä Raamatun kirjoittajien näkökulma viittaamalla heidän agendaansa. Sama peruste nimittäin mitätöi nykyhetkessä elävän kriitikon näkökulman ja agendan. Toiseksi presuppositiovapaa todellisuuden tarkastelu on yksinkertaisesti mahdotonta. Historiankerronta on kaikkina aikoina tulkintaa, tapahtumien erityisyyden osoittamista, jota ohjaa kertojan arvomaailma ja maailmankatsomus.

Kirjoittajat tunnistavat oikein modernismin kielteisen vaikutuksen evankeliumitutkimukseen: ”Raamatulta ja evankeliumien kirjoittajilta ei kannata vaatia sellaista virheettömyyttä ja objektiivisuutta, joka perustuu valistuksen jälkeisen ajan historiankirjoituksen ihanteisiin” (s. 111). Oivallus jää kuitenkin puolitiehen. Yhtä lailla on valistuksen jälkeisen ajan uskomus, että tulkinnat on erotettavissa faktoista, mihin perustuen kirjassa luonnehditaan Uuden testamentin evankeliumeja ja suhdetta historiaan.

Hyperskeptismi

Edellä käsitellyn dikotomisen tarkastelutavan eräänlainen sovellutus on kirjoittajien hyperskeptismi. Kyse ei ole vain tutkijan kriittisyydestä, joka tarkoittaisi niin lähteiden, metodien kuin myös tutkijan tutkimusotteen ja lähtökohtien kriittistä arviointia. Yksinkertaistaen kyse on lähtökohdasta, joka pitää Raamattua historiallisesti epäluotettavana kirjoituskokoelmana, ellei runsain todistein osoiteta (ja vaikka osoitettaisiin?) toisin. Toiseksi asennoitumista perustellaan argumenteilla, jotka historiantutkimuksessa johdonmukaisesti käyttöönotettuina periaatteina tarkoittavat, että menetämme oikeastaan kaiken historiallisen tiedon emmekä voi väittää tietävämme menneisyydestä juuri mitään. Absurdi johtopäätös indikoi lähtökohdan perustavista ongelmista.

Kirjoittajien mukaan Vanhan testamentin historiallinen kerronta kuningas Daavidista ja Israelin kuningaskunnasta ei pidä paikkansa. Syitä on kaksi. Ensiksi Vanhan testamentin ulkopuoliset historian lähteet eivät kuvaa Daavidia ja hänen kuningaskuntaansa. Toiseksi meiltä puuttuvat arkeologiset löydöt, joita odottaisi olevan niin ”suuresta ja kukoistavasta” kuningaskunnasta (s. 94–95). Entä tunnettu Tel Dan, jossa mainitaan Daavidin huone?[17] Sekään ei kelpaa. Parhaimmillaankin steela ”kertoo vain, että 800-luvulla oli olemassa ryhmä, joka oletti Daavid-nimisen henkilön perustaneen dynastian” (s. 95).

Daavidin (ja Salomon) kuningaskunnan vähättelyn taustalla on niin sanotun Kööpenhaminan koulukunnan vaikutus. Kärjistäen koulukunnan mielestä mikään Vanhassa testamentissa ei ole totta, ellei siitä ole ulkopuolista dataa. Minimalistinen näkökulma, joka esitetään Sensuroidun kirjallisuusluettelossa olevassa Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan oppikirjassa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret (2008), ei suinkaan ole ainoa tai edes varteenotettavin näkökulma. On totta, että arkeologiassa kiistellään siitä, mitä esimerkiksi Daavidin ja Salomon kuningaskunnista voidaan tietää muun datan perusteella. Ongelmana on, että erityisesti Jerusalemia on vaikea lähteä kaivamaan sen enempää, joten data on yhä avointa. Myös vaikkapa Megiddon portista kiistellään. Yigael Yadin ajoitti sen Salomon aikaan ja yhdisti VT:n mainintaan Megiddon, Geserin ja Hasorin vahvistamisesta (1. Kun. 9:15). Vaikka Samuelin ja Kuningasten kirjojen kuvausta Daavidin ja Salomon ajasta pidettäisiin liioiteltuna, ei yhdistynyt kuningaskunta suinkaan ole poissuljettu mahdollisuus.[18]

Selitys Tel Danin steelasta on ongelmallinen metodologisella tasolla. Mäkipelto ja Huotari kehittävät hypoteettisen mahdollisuuden, jonka he katsovat mitätöivän sen historiallisen todistusarvon. Parhaimmillaankin tiedämme vain, että steelan tekijä oletti Daavidin perustaneen dynastian. Mutta samalla lailla voitaisiin todeta, että mikä tahansa Daavidiin liitettävä kaiverrus, rakennus, kolikko tai vaasi vain todistaa sen takana olleen ryhmän, joka oletti Daavidin perustaneen dynastian. Kirjoittajat ovat ottaneet käytön tulkinnan, joka estää meitä saamasta minkäänlaista historiallista tietoa Daavidista. Mitä sama periaate tarkoittaisi Uuden testamentin puolella? Evankeliumikäsikirjoitukset vain kertovat, että 300-luvulla oli olemassa ryhmä, joka oletti Jeesus-nimisen henkilön vaikuttaneen Galileassa.

Loppujen lopuksi historiallinen tietomme perustuu lähteisiin eli lähes kauttaaltaan teksteihin. Jos periaatteenamme on selittää lähteissä esitetty historiallinen tieto pelkäksi oletukseksi, menetämme edellytykset tietää yhtään mitään menneisyydestä. Tutkijan on suotavaa välttää metodia, jota hän joko soveltaa epäjohdonmukaisesti vain Raamattuun (tai osaan siitä) — mikä herättää aiheellisen epäilyn tutkimuksen ulkopuolisesta ideologisesta motiivista — tai jota hän soveltaa johdonmukaisesti myös Raamatun ulkopuoliseen lähdeaineistoon mitätöiden tutkimuksen mahdollisuudet saavuttaa tietoa menneisyydestä.

Kognitiiviseen psykologiaan, oikeuspsykologiaan ja kokeellisiin tutkimuksiin vedoten kirjoittajat sanovat, että silminnäkijät ovat usein hyvin epäluotettavia, koska heidän muistinsa on epäluotettava. Kirjoittajat jättävät kertomatta, että on kuitenkin runsaasti tutkimusta, joka viittaa vahvasti muistin luotettavuuteen. ”Sosiaalisen muistin” lähestymistapa (social memory studies) on mielenkiintoisimpia Jeesus-tutkimuksen uusia avauksia. Sensuroitu-teoksen raflaavia väitteitä tasapainoisempi ja tutkimuksen nykytilaa paremmin vastaa toteamus, että tutkijat käyvät keskustelua muistista ja muistiteorioiden soveltamisesta evankeliumeihin.[19]

Kristinuskon pelkistämisestä kokemukseen

Sensuroitu-kirjan kuvaus kristinuskosta näyttää seuraavan professori Heikki Räisäsen sosiologista selitystä varhaisen kirkon historiasta. Uutta testamenttia (ja sen ulkopuolelle jääviä uskonnollisia tekstejä) tarkastellaan yhteisöllisinä ja yhteiskunnallisina ilmiöinä. Yksin Sensuroidun varassa lukija saattaisi virheellisesti päätellä, ettei ole muita tieteellisiä malleja tai tapoja Uuden testamentin historiasta.

Kyseisessä mallissa kristinusko pelkistetään kokemukseen. Tekstit heijastelevat ennen kaikkea kristittyjen erilaisia kokemuksia ja sitä, miten eri tavoin he tulkitsivat kokemuksensa. Tulkinnat puolestaan tuottavat yhä uusia kokemuksia ja nämä kokemukset yhä uusia tulkintoja. Syntyy kokemusten ja tulkintojen loputon ja jatkuvasti muuttuva ketju. Lisäksi kristinuskoa ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin käsitykset muuttuvat. Siksi tulkintojen on muututtava niiden mukana. Uusien kokemusten ja niistä tehtyjen tulkintojen tulee korvata vanhat. Tätä velvoitetta on tavattu kutsua hereettiseksi imperatiiviksi.

Toiseksi tämä uskonnollinen kokemus on kuitenkin vain kokemus muiden kokemusten joukossa. Kristinusko ei siis palaudu erityisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Kokemukset eivät viittaa todellisuuteen. Ne on selitettävä immanentisti. Laukaisevat tekijät löytyvät yhteisön kokemista muutospaineista. Niitä ovat varhaisen kirkon sisällä tai ulkopuolisten yhteiskunnallisten voimien kanssa käydyt poliittiset väännöt ja valtataistelut. Uskonnolliset kokemukset ja niitä seuranneet opilliset muutokset selittyvät yhteisön kokemilla sosiaalisilla kriiseillä ja heijastelevat niitä. Kyseinen sosiologinen malli on maailmankatsomukseltaan naturalistinen. Se kieltää, että uskonnollisten kokemusten takana olisi kokemukset oikeuttava, tekstien kertoma historia. Opetuslapset kokivat ylösnousseen Jeesuksen ilmestyneen heille. Mutta ei ole mahdollista, että hauta oli tyhjä ja että Jeesus todellakin ilmestyi opetuslapsilleen. Sen sijaan kokemus pelkistyy psykologiseksi selviytymiskeinoksi kriisissä, jonka aiheutti Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Koska malli kieltää uskon ankkuroivan historiallisen kiintopisteen, seuraa siitä tulkintojen ja kokemusten loputon ketju.[20]

Kolmanneksi tutkimusote on paitsi redusoiva myös relativisoiva mutta samalla vahvasti moralisoiva. Klassinen kristinuskokäsitys suhteellistetaan nostamalla Uuden testamentin rinnalle muita kristinuskon piirissä syntyneitä tekstejä, ryhmiä ja harhaoppeja. Nämä kaikki esitetään varteenotettavina ja yhdenvertaisina kristinuskon tulkintoina. Varhaisen kirkon sisäinen keskustelu ja oppikritiikki tuodaan esille näennäisdeskriptiivisesti pelkkänä sisäisenä kiistelynä vailla todellista oikeutusta rajanvetoon ryhmien välillä. Relativisoinnilla oikeutetaan skeptisyys: opillisten näkemysten ja tulkintojen kirjavuudesta päätellään, ettemme voi tietää, mikä niistä olisi alkuperäinen tai totuudellisin, tai sitten väitetään, ettei sellaista ole koskaan ollut. Relativisointi yhdistyy siis relativisoinnin idealisointiin. Yhtä näkemystä ei saa pitää toista parempana. Kirkon historiassa käytyä rajanvetoa pidetään arveluttavana. Alun moninaisuusparatiisia seurasi taantuminen kirkolliseen ahdasmielisyyteen ja keinotekoisesti aikaansaatuun puhdasoppisuuteen.

Lisäksi tämän moninaisuuden kuuluu jäädä historiaan. Kirkon alkuhistorian väitetyllä moninaisuudella olisi nimittäin luontevaa oikeuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon moninaisuus nykyhetkessä. Sen sijaan kirjoittajat jakavat moraalisia tuomioita Raamatusta, paimenvirasta, avioliitosta ja seksuaalietiikasta sekä yleensäkin peräänkuuluttavat näissä kysymyksissä yhdenmukaista kirkkoa. Moraalinen mitta tekstien arvioinnille haetaan nykypäivästä yleisesti ja erityisesti arvoliberaalista kristinuskokritiikistä. Lopputulos on jännitteinen. Moninaisuuteen vedoten relativisoidaan vain Raamatun kirjoittajien ja kopioijien käsitykset sekä käsitykset, jotka nykypäivänä yhtyvät niihin, ei Sensuroitu-kirjan kirjoittajien käsitykset. Kaanonin teistinen metafysiikka kielletään kirjoittajien sekulaarin kustannuksella. Raamatun kirjoittajista tehdään nominalisteja, sillä heidän sanansa eivät tavoita todellisuutta, johon nämä sanat viittaavat. Sen sijaan Sensuroitu-kirjan kirjoittajat suovat itselleen oikeuden tukeutua realistiseen kielifilosofiaan, sillä he saavuttavat sanoillaan todellisuuden sellaisena kuin se on.

Lopuksi

Kaksiosainen arviomme Huotarin ja Mäkipellon kirjasta on laaja ja kuitenkin valikoiva. Erillistä tarkastelua vaatisivat esimerkiksi väite kristologian asteittaisesta kehittymisestä tai ehdotus homoseksuaalisuus-sanan käyttökiellosta raamatunkäännöksissä. Emme myöskään ole voineet käydä keskustelua Sensuroitu-teoksen esiin nostamista yksittäisistä Raamatun kohdista, jotka uskonoppia ja ilmoituksen mahdollisuutta enemmän haastavat käsityksen Raamatun virheettömyydestä tai sisäisestä ristiriidattomuudesta. Olemme tyytyneet tarkastelemaan kriittisesti valikoimaa kirjan keskeisistä väitteistä tietoisina siitä, että keskeisen määrittely on jossain määrin subjektiivista ja että toisenlainen priorisointi on perusteltavissa.

Tiedettä popularisoivan kirjan kirjoittaminen on haasteellista. Kansantajuistetaanko kirjoittajien henkilökohtainen vakaumus tutkimusaiheesta vai avataanko tutkimuskentän eriävät näkemykset, jossa kirjoittajan ääni on yksi muiden joukossa? Edellisen vaihtoehdon vahvuus on siinä, että sellainen teos on kirjoitettu henkilökohtaisella otteella. Sen vaarana ovat yksinkertaistukset, jotka johtavat tietämättömän lukijan harhaan tutkimuksen tosiasiallisesta tilasta. Jälkimmäinen vaihtoehto on rehellisempi siinä, että se tuo esille tutkimuksen moninaisuuden. Kuitenkin se saattaa jättää lukijan hämmennykseen siitä, mitä mieltä asiasta oikeastaan tulisi olla. Jonkinlainen yhdistelmä lienee ideaali. Sensuroitu on tiedettä popularisoiva ja henkilökohtainen kirja, jonka olisimme suoneet näyttävän edes osan siitä maailmalla vallitsevasta raamatuntutkimuksen kirjavuudesta. Tieteellisen keskustelun moniäänisyys on kuitenkin pelkistynyt kahden teologin monologiin.

[1] Kaanonista kts. esim. Geza Vermes, “The Genesis of the Concept of ‘Rewritten Bible’,” teoksessa József Zsengellér (toim.), Rewritten Bible after Fifty Years: Texts, Terms, or Techniques? – A Last Dialogue with Geza Vermes (Leiden: Brill, 2014), s. 3–9 (8); Philip S. Alexander, “Textual Authority and the Problem of the Biblical Canon at Qumran,” teoksessa Ariel Feldman et al. (toim.), Is There a Text in This Cave? Studies in the Textuality of the Dead Sea Scrolls in Honour of George J. Brooke (Leiden: Brill, 2017), s. 42–68.

[2] Stephen G. Dempster, “Torah, Torah, Torah: The Emergence of the Tripartite Canon,” teoksessa Craig A. Evans ja Emanuel Tov (toim.), Exploring the Origins of the Bible: Canon Formation in Historical, Literary, and Theological Perspective (Grand Rapids: Baker Academic, 2008), s. 87–128.

[3] Riemuvuosien kirjasta kts. lisää Topias K. E. Tanskanen, Jacob, the Torah, and the Abrahamic Promise: Studies on the Use and Interpretation of the Jacob Story in the Book of Jubilees (Diss.; Turku: Åbo Akademi University Press, 2023).

[4] Vrt. Timo Veijola, ”Kaanonin synty ja teologinen merkitys” teoksessa Minna Salmi et al.(toim.),  Raamattu spiritualiteetin lähteenä: Kokoelma Timo Veijolan artikkeleita (SESJ 98; Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 2009), 3–21. Kokoomateoksen artikkelissa ”Avain raamatulliseen saarnaan,” Veijola toteaa (s. 22): ”Tänä aikana, jolloin Dan Brownin bestseller Da Vinci -koodi levittää jälleen ikivanhaa harhakäsitystä, jonka mukaan Raamatun kaanon olisi syntynyt kirkonmiesten harjoittaman sensuurin [sic!] tuloksena, on syytä korostaa kaanonhistoriallisen tutkimuksen tuottamaa yksiselitteistä tulosta, jonka mukaan sekä VT:n että UT:n kaanon on syntynyt pitkäaikaisen kehityksen tuloksena VT:n ja UT:n kirjoitusten omalta pohjalta eikä minkään myöhäisten synodien valtapoliittisten päätösten perusteella.”

[5] Kts. esim. Topias Tanskanen, ”Apokryfit ja Luther,” Perusta 6 (2017): 338–343, populaaristi koskien sekä varhaisjuutalaista että -kristillistä näkökulmaa apokryfikirjoihin.

[6]  Suomeksi hyvä yleiskatsaus on Antti Laato, Emmauksen tiellä: Miten varhaiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? (Studier i exegetik och judaistik utgivna av teologiska fakulteten vid Åbo Akademi 2; Turku: Åbo Akademi, 2006). Kts. kansainvälisesti esim. Richard B. Hays, Echoes of Scripture in the Gospels (Waco: Baylor University Press, 2016) tai G.K. Beale ja D.A. Carson (toim.), The New Testament Commentary on the Old Testament (Grand Rapids – Nottingham: Baker Academic – Apollos, 2007).

[7] Kyseessä on todennäköisesti yhdistelmäsitaatti, jossa yhdistetään 2. Sam. 7:14 ja Jes. 43:6. Aiemmassa jakeessa (2. Kor. 6:17) viitataan vielä jakeeseen Jes. 52:11, jossa alkukielessä puhutaan, että Herra ottaa kansansa vastaan. Sekä Jes. 43:6 että 52:11 jakavat yhteisen laajemman kontekstin: ne puhuvat pakkosiirtolaisuudesta lähdöstä ja siitä, kuinka Herra kokoaa kansansa (“pojat ja tyttäret”). Yhdistelmäsitaateista kts. jo Esra 9:10–12. Kts. tarkemmin jakeita ja tulkintatekniikkaa Antti Laato, Nooa juutalaisessa tulkintatraditiossa ja sen vaikutus varhaiseen kristilliseen tulkintaan (Studia Patristica Fennica 13; Helsinki: Suomen patristinen seura, 2021), s. 24–28; Yleisesti yhdistelmäsitaateista antiikissa kts. Sean A. Adams & Seth M. Ehorn (toim.), Composite Citations in Antiquity: Volume One: Jewish, Graeco-Roman, and Early Christian Uses (LNTS 525; Lontoo: Bloomsbury Academic, 2016).

[8] Typologisesta tulkinnasta kts. lyhyesti Laato, Emmauksen tiellä, s. 8–9.

[9]Matteuksen tulkinnasta kts. esim. Laato, Nooa, 26–28; Hays, Echoes, s. 105–120; Shema-tunnustuksesta, kts. Timo Eskola, A Narrative Theology of the New Testament: Exploring the Metanarrative of Exile and Restoration (WUNT 1.350; Tübingen: Mohr Siebeck, 2015), s. 130–139; suomeksi Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia (Kauniainen: Perussanoma, 2011), 86–95. Esim. Jub:n eskatologiassa odotetaan Israelin shema-uskollisuutta, jollaista osoittaa Jaakob Abrahamin perillisenä (Jub. 1:15–18, 22–25; 36:20, 24). Vrt. Tanskanen, Jacob, s. 122–123.

[10] Dan Brown, Da Vinci -koodi (8. p.; suom. Pirkko Boström; Helsinki: WSOY, 2004), erit. s. 273–278.

[11] Keskiaikaisen koraanikritiikin vaikutuksesta moderniin raamattukritiikkiin kts. Timo Eskola, Beyond Biblical Theology: Sacralized Culturalism in Heikki Räisänen’s Hermeneutics (Biblical Interpretation, 123; Leiden – Boston; Brill, 2013), s. 11–44.

[12] Lutherin raamattunäkemyksestä ja Raamatun tulkinnasta: Ingemar Öberg, Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther (Skellefteå: Artos & Norma, 2002).

[13] Heikki Salmela (toim.), Raamattu – Jumalan pyhä Sana (Suomen helluntailiikkeen opetuksia 1; Helsinki – Keuruu: Suomen helluntaikirkko – Aikamedia, 2021). Viimeaikaisista luterilaisista puheenvuoroista painavimmat lienee Sammeli Juntusen Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Helsinki: Kirjapaja, 2010) ja Jumalasta voi puhua! (Kauniainen: Perussanoma, 2015).

[14] Varteenotettavin teos evankelikaalien käsityksestä Raamatun muotoperiaatteen suhteesta nykytutkimuksen herättämiin kysymyksiin Raamatun tekstihistoriasta on massiivinen D.A. Carson (toim.), The Enduring Authority of the Christian Scriptures (Grand Rapids: Eerdmans, 2016).

[15] Jeesus-tutkimusta hallitsevaa sekulaaria historiografiaa tarkastele hyvin Jonathan Rowlands, The Metaphysics of Historical Jesus Research: A Prolegomena to a Future Quest for the Historical Jesus (Abingdon – New York: Routledge, 2023).

[16] Kts. populaaristi esim. Antti Laato, ”Miksi historialla on niin keskeinen asema Vanhassa testamentissa?” Perusta 2 (2019): 81–87. Sanheribin hyökkäyksestä ja sen merkityksestä Jesajan kirjalle kts. esim. Antti Laato, “Assyrian Propaganda and the Falsification of History in the Royal Inscriptions of Sennacherib,” Vetus Testamentum 45.2 (1995): 198–226; Antti Laato, “About Zion I will not be silent”: The Book of Isaiah as an Ideological Unity (Tukholma: Almqvist & Wiksell International, 1998).

[17] Tel Danin piirtokirjoituksen suomennokset ja keskustelua, Pekka Särkiö, “Tel Danin piirtokirjoitus,” teoksessa Juha Pakkala (toim.) Tekstejä rautakauden Levantista (SESJ 107; Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 2014), s. 158–163; Antti Laato, Vanhan testamentin selitysraamattu, osa II: Historiakirjat (Kauniainen: Perussanoma, 2018), s. 100–102.

[18] Hyvä esimerkki keskustelusta on Brian B. Schmidtin toimittama teos Debating Archaeology and the History of Early Israel (Atlanta: Society of Biblical Literature, 2007), jossa israelilaiset arkeologit Israel Finkelstein ja Amihai Mazar debatoivat mm. Daavidin ja Salomon kuningaskunnista. Viime aikoina keskustelua on herättänyt erityisesti Jerusalemin lähistöllä kaivettu Khirbet Qeiyafa, joka yleisesti on ajoitettu 900-luvulle eKr. Kaivausten johtaja Yosef Garfinkel liittää sen Daavidin yhteyteen, vaikka siitä kiistellään. Kts. Yosef Garfinkel, Igor Kreimerman ja Peter Zilberg, Debating Khirbet Qeiyafa: A Fortified City in Judah from the Time of King David (Jerusalem: Israel Exploration Society & Hebrew University of Jerusalem, 2016). Joka tapauksessa Khirbet Qeiyafa osoittaa että Juudan alueella on ollut jo varhain linnoitettuja kaupunkeja. Näiden puutteella on perusteltu aiemmin sitä, että kuningaskuntaa ei olisi ollut olemassa. Suomeksi Laato, Selitysraamattu II, 49–80, avaa Vanhan testamentin historiakirjoituksen taustaa ja historiallisen rekonstruktion haasteita.

[19] Dale Allison argumentoi muistin lähtökohtaisen epäluotettavuuden puolesta ja kokoaa tämän tueksi laajan tutkimusaineiston: Dale Allison, Constructing Jesus: Memory, Imagination, and History (Grand Rapids: Baker Academic, 2010), s. 1–30. Päinvastaisen kannan ottaa Richard Bauckham, Jesus and the Eyewitnesses: The Gospels as Eyewitness Testimony (2. p.; Grand Rapids: Eerdmans, 2017). Paul Rhodes Eddy ja Gregory A. Boyd, The Jesus Legend: A Case for the Historical Reliability of the Synoptic Jesus Tradition (2. p.; Grand Rapids: Baker Academic, 2007), s. 237–306, ovat koonneet muistin luotettavuuteen viittaavat tutkimukset. Memory studies-genren vaikutuksesta Jeesus-tutkimuksessa kts. esim. Chris Keith ja Anthony LeDonne (toim.), Jesus, Criteria, and the Demise of Authenticity (London – New York: T & T Clark, 2012).

[20] Kts. Eskola, Beyond, 11–44. Helppolukuisempi on Eskolan suomenkielinen Tulkinnan kahleissa – Heikki Räisäsen rosoinen Raamattu (Kauniainen: Perussanoma, 2013).

Gnostilaisuuden paluu

Perusta 5 | 2023

Mitään uutta ei ole auringon alla. Vanhat harhaopit näyttävät tekevän paluuta säännöllisin väliajoin. Kun pintaa raaputtaa syvemmältä, myös useimmat tämän päivän keskustelut paljastuvat vanhojen kiistojen uudelleenlämmittelyksi. 

Gnostilaisuus oli ensimmäinen merkittävä harhaoppi, jonka kristillinen kirkko kohtasi. Gnostilaisuus oli laaja liikehdintä, joka ei ollut keskusjohtoinen tai kovin yhtenäinen, vaan enemmänkin joukko erilaisia liikkeitä ja ryhmiä. Nimensä gnostilaisuus sai kreikan sanasta gnōsis, joka tarkoittaa tietoa. Gnostilaiset uskoivat, että heillä on salaista tietoa eli gnosista, jonka avulla he saavuttavat pelastuksen. Muilla tätä tietoa ei ole. 

Gnostilaisuuden maailmankuva oli hyvin dualistinen. Materia eli luotu todellisuus oli pahan valtakuntaa, kun taas hengen alue oli hyvä. Ihmisen sielu oli kahlehdittuna materiassa ja sen tarkoitus oli gnosiksen avulla vapautua takaisin hengen maailmaan. Ihmisruumis nähtiin sen vuoksi pahana. Monet gnostilaiset harjoittivat äärimmäistä asketismia vapautuakseen materiaalisesta todellisuudesta. 

Vanhassa ja Uudessa testamentissa oli gnostilaisuuden mukaan eri Jumala. Lankeemus ei gnostilaisuudessa oikeastaan tapahtunut ihmisessä vaan Jumalassa. Vanhan testamentin luojajumala oli paha demiurgi eli eräänlainen alempi luojajumala, joka loi materiaalisen todellisuuden epäonnistuessaan luomistyössä. Uuden testamentin korkein Jumala toimi puolestaan kokonaan hengen maailmassa. 

Varhainen kirkko kävi voimakasta taistelua gnostilaisuutta vastaan. Tultaessa 300-luvulle se olikin jo aika pitkälti kadonnut näyttämöltä. Silti näyttää siltä, että tietyin väliajoin sen opetukset putkahtelevat pintaan. Tänäänkin monet gnostilaisuuden perusajatukset kummittelevat ajankohtaisten kiistakysymysten taustalla. 

Gnostilaisuuden tapaan ensimmäisen uskonkappaleen eli Jumalan luomistyön väheksyminen on nykyään hyvin yleistä. Esimerkiksi käytännössä kaikki kirkolliset kiistat koskevat jotenkin ihmisyyttä tai sukupuolisuutta ja niillä on näin liittymäkohtia ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Samoin usein Vanhan testamentin ankaran Jumalan nähdään olevan ristiriidassa Uuden testamentin opettaman rakkaudellisen Jumalan kanssa. 

Monissa nykyideologioissa on gnostilainen pohjavire, jossa täytyy esimerkiksi löytää oikea kriittinen tietoisuus (gnosis), jonka avulla vapaudutaan sortavista rakenteista (pahasta materiaalisesta maailmasta) ja pelastutaan hengen valtaan. Esimerkiksi ns. woke-ajattelua voi kuvata esoteerisena ideologiana, jossa maailma jaetaan dualistisesti sortajiin ja sorrettuihin niin, että vain kriittisen tietoisuuden (gnosis) omaksuneet ymmärtävät, mistä todellisuudessa on pohjimmiltaan kyse. 

Vain kriittisen tietoisuuden kautta voi nähdä maailman jakolinjat oikein, tunnistaa sortajat ja sorretut oikeaoppisesti sekä saavuttaa pelastuksen. Massat ovat väärän tietoisuuden vallassa, josta heidän pitää tehdä parannus ja tunnustaa omia etuoikeuksiaan. Kriittisestä tietoisuudesta seuraa jatkuva vallankumous, jossa perinteisiä arvoja ja ajattelutapoja kyseenalaistetaan ja murretaan. Tässä on hyvin paljon liittymäkohtia gnostilaisuuteen. 

Ehkä selvimmin gnostilaisuus tulee esiin nykyisissä sukupuoliteorioissa, joissa ajatellaan, että ruumiimme tai biologia ei voi enää määritellä, mitä olemme. Mieheys tai naiseus nähdään pohjimmiltaan jonkinlaisena puhtaan henkisenä kokemuksena — mitä ikinä se sitten onkaan — joka ei ole riippuvainen ruumiistamme. Kuka tahansa voi halutessaan olla mies tai nainen ja vaihtaa sukupuoltaan parilla klikkauksella verkossa. Näin ruumis ja henki asetetaan vastakkain ja ihminen pyrkii vapautumaan ruumiinsa kahleista. 

Myös muissa kiistakysymyksissä tämä ruumiin halveksunta näkyy. Esimerkiksi abortin kohdalla ”vapaus” tarkoittaa käytännössä naisten vapautta omasta ruumiistaan. Vaikka toisaalta argumentoidaan, että ”my body, my choice” pohjimmiltaan monelle keskeistä on vapaus siitä biologisesta tosiasiasta, että nainen voi ylipäätään tulla raskaaksi. Tavoite on, että nainen voi lopulta olla vapaa omasta ruumiistaan ja sen rajoituksista. 

Mielenkiintoisesti paavi Franciscus totesi vastikään homoavioliitoissa ja naispappeudessa olevan jotain samaa kuin gnostilaisessa harhaopissa. Hän piti niitä pelkistyksinä, jotka eivät ole kirkon opin mukaisia. Tällöin siis ajatellaan, että ihmisen ruumiilla ja sukupuolella ei ole väliä pappeudessa eikä avioliitossa. Pappeus ja avioliitto nähdään siis gnostilaisuuden tapaan enemmänkin puhtaan henkisinä asioina. 

Kristinuskon valossa meidän ei tule väheksyä ruumistamme. Jumala on luonut materiaalisen todellisuuden ja se on Jumalan hyvää luomistyötä. Sillä on hyvä tarkoitus ja tehtävä. Jumala itse tuli ihmiseksi ja omaksui ihmisruumiin. Siksi se on mittaamattoman arvokas. Jos emme nykyideologioiden tapaan tunnista ruumiimme arvoa, vaan pyrimme vähättelemään sitä tai pääsemään sen rajoituksista eroon, kuinka ikinä voimme opettaa, että ihmiselämällä on arvoa sellaisena kuin se on? Pohjimmiltaan on siis kyse ihmisarvosta, jota näin pyritään horjuttamaan. 

Santeri Marjokorpi, päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Perusta 4 | 2023

Tässä numerossa

198 | Pääkirjoitus

Järjestä tunteisiin, argumenteista kertomuksiin (klikkaa lukeaksesi pääkirjoitus)

200 | Perustalla

201 | Artikkelit

202 | Gunnar af Hällström — Varhaiskirkon apologeettojen toiminta

  • Emeritusprofessori Gunnar af Hällström tarkastelee artikkelissaan varhaisen kirkon apologeettojen toimintaa antiikin vihamielisessä kulttuuriympäristössä.

208 | Jouko N. Martikainen: Kristinuskon ja islamin välinen varhainen dialogi

  • Emeritusprofessori Jouko N. Martikainen kirjoittaa kristinuskon ja islamin dialogista, jota käytiin ensimmäisten muslimivalloistusta seuranneiden vuosisatojen aikana.

217 | Vesa Ollilainen ja Topias Tanskanen: Tieteen popularitointia ja populistisesti tieteestä: Arviossa Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia (osa 1) (klikkaa lukeaksesi artikkeli)

  • Teologian tohtorit Vesa Ollilainen ja Topias Tanskanen tarkastelevat teoksessa Sensuroitu — Raamatun muutosten vaiettu historia esitettyjä argumentteja ja tulkintoja.

226 | Tässä ja nyt

  • 227 | Ida Heikkilä: Ekumeenista todistuksen teologiaa
  • 231 | Risto Kauppinen: Vastine Topias Tanskaselle

235 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 236 | Timo Eskola: New Testament Semiotics: Linguistic Signs, the Process of Signification, and the Hermeneutics of Discursive Resistance
    • Arvostelijana Antti Laato

    240 | Martti Ahvenainen: Islamin haaste

    • Arvostelijana Jussi Seppälä

    242 | Martin Mosebach: Koptimarttyyrit

    • Arvostelijana Marja-Kaarina Marttila

245 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 12. sunnuntaina helluntaista 20.8. ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 15.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Tieteen popularisointia vai populistisesti tieteestä? Arviossa Sensuroitu — Raamatun muutosten vaiettu historia (osa 1)

Vesa Ollilainen ja Topias Tanskanen

TT Vesa Ollilainen on Suomen teologisen instituutin teologinen asiantuntija ja hän on väitellyt UT:n eksegetiikasta.

TT Topias Tanskanen toimii post doc -tutkijana Åbo Akademissa ja on väitellyt VT:n eksegetiikasta.

Johdanto: tieteellisestä tekstikritiikistä ideologiseen kirkkokritiikkiin

Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari ovat onnistuneet kirjoittamaan kirjan, joka pian julkaisemisen jälkeen ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Syy mediahuomioon käy ilmi teoksen nimestä: Sensuroitu — Raamatun muutosten vaiettu historia (Helsinki: Otava, 2023). Kirjoittajien mukaan kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen kansantajuinen kirja tekstikritiikistä. Osaksi niin onkin, mutta kirja on paljon enemmän. Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksessa kouluttautuneiden tekstikriitikoiden perusteesinä on, että Raamatun kirjat ovat muuttuneet jatkuvasti läpi historian. Kirjoittajien mukaan ”alussa normina oli tulkintojen moninaisuus. Vasta kirkolliskokouksissa 300-luvulta alkaen osa tulkinnoista julistettiin harhaopeiksi ja osa oikeaksi opiksi. Eräitä oppineita alettiin kutsua harhaoppisiksi” (s. 16). Itse asiassa kirjoittajat paaluttavat heti alkuun, että ”mitään muuttumatonta pyhää tekstiä ei ole koskaan ollut olemassakaan” (s. 8), että ”Raamattua ei ole olemassa”. Tai jos on, niin samalla väitetään, että ”[t]odellisuudessa on olemassa erilaisia Raamattuja” (s. 17).

Vallan ja oikean opin nimissä sensuroitiin niin kokonaisia teoksia kuin niiden osiakin sekä vääräoppiset näkemykset. Mutta nyt on koittanut aika paljastaa vallan väärinkäyttö ja palauttaa kunniaan marginalisoidut mielipiteet. Kirjoittajat tekevät agendansa selväksi: ”tavoitteena on ollut tuoda päivänvaloon kaikki se Raamatun tekstien inhimillinen moninaisuus ja rosoisuus, joka menetetään, jos seurataan yksittäisen kirjurin, kääntäjän tai tulkitsijan valitsemaa muutosta. Moniäänisyys paljastuu, kun kaikki käsikirjoitukset otetaan huomioon.” (s. 208.) Tämä kokonaisnäkemys Raamatun tekstien ja kristillisten oppien historiasta esitetään tieteen arvovallalla: ”Kirjassa esitellyt tutkimustulokset perustuvat tieteelliseen eksegeettiseen tutkimukseen” (s. 216). Arvostelun kohteena on konservatiivinen raamatuntulkinta ja ehkä erityisesti kirjoittajien helluntailainen tausta ja varsinkin sen käsitys Raamatusta. Tämän he pyrkivät määrätietoisesti kumoamaan tukeutumalla saamaansa yliopisto-opetukseen, joka ainakin toiselle kirjoittajista on ollut ”balsamia teini-iän haavoihin” (s. 212).

Kirjoittajien älylliset (ja teologiset) ratkaisut oikeuttava teos on myös kirkollinen uudistusohjelma ja kirkkopoliittinen pamfletti. Raamatun kaanonin rajat tulee purkaa ja kanonisten kirjojen status tulee kyseenalaistaa. Samoin tulee purkaa Raamattuun tukeutuvat argumentit naispappeutta, ”sukupuolineutraalia” avioliittoa ja homoseksuaalisuutta vastaan. Raamattua tulee tulkita vastakarvaan ja sen kanssa tulee harjoittaa dialogia nykyajasta eli kirjoittajien suosimista arvoista käsin, jotka luultavasti myös määräävät, mitä ovat ne ”haitalliset agendat” (s. 208), joiden tueksi Raamattu valjastetaan.

Kirja näyttäytyy heiluriliikkeenä äärimmäisyydestä toiseen. Kirjoittajat aloittivat helluntailaisuudessa opitusta arvomaailmasta ja raamattunäkemyksestä, jonka omaksuminen kai joltain osin edellytti naiiviutta, yksinkertaisuutta ja kritiikittömyyttä. Viimeistään sekulaari yliopistomaailma näytti paljastavan sen heikkoudet. Seurasi naturalistisen raamattukritiikin omaksuminen, jonka hengessä kirjoittajat esittävät ankaraa klassisen kristinuskon arvostelua. Tällä kertaa on omaksuttu yhtä kritiikittömästi siinä kontekstissa opetettu kristinusko- ja raamattukäsitys. Tämän artikkelin yhtenä tarkoituksena onkin viitata joihinkin tutkimuksellisiin uomiin, jotka haastavat kirjoittajien luoman kuvan tieteestä.

Mäkipelto ja Huotari ovat tuoreimmat tapaukset vuosikymmeniä jatkuneessa liikehdinnässä vahvasta hengellisestä ympäristöstä arvoliberaaliin uskontulkintaan. Sekulaarit kääntymiskertomukset haastavat herätyskristittyjä kysymään, millaista raamattunäkemystä he oikeastaan opettavat ja miltä osin siihen kohdistettu kritiikki on oikeutettua. On myös etsittävä vastauksia puolta vaihtaneiden väitteisiin. Jälkimmäinen haaste on erityisen ajankohtainen, sillä tutkimusta vähän tuntevalle kirjan väitteet voivat vaikuttaa uskottavilta. Helluntailaisuuden ja luterilaisen herätyskristillisyyden arvostelijat saavat kirjasta lisäpontta. Vaikka kirja itsessään pian unohtuisi, elävät sen rajut väitteet edelleen jälkikristillisen maailman mielikuvassa kristinuskosta. Toisaalta Sensuroitu-teoksen julkaisusta seuraa mahdollisuuksia viedä eteenpäin keskustelua raamattunäkemyksestä, Raamatun tulkinnasta ja tieteellisestä raamatuntutkimuksesta.

Kyseessä on siis vaikuttamaan jäävä puheenvuoro Raamatun tekstien historiasta, jota on tarpeellista analysoida. Edes kaksiosaisessa artikkelissa ei ole mahdollista tarkastella kirjassa esitettyjä näkemyksiä ja niiden taustoja kyllin seikkaperäisesti. Rajoitamme käsittelyn joihinkin keskeisiin huomioihin. Artikkelin ensimmäinen osa keskittyy Mäkipellon ja Huotarin esimerkkeihin tekstien ja teologian muutoksesta.[1]

Tekstikritiikistä ja lähdekritiikistä

Sensuroitu-kirjan keskeinen väite on, että Raamatun kirjat ovat jatkuvasti muuttuneet sekä käsikirjoituksina että teologis-sisällöllisesti. Suurin osa kirjaa käsittelee erilaisia esimerkkejä, joilla oikeutetaan väite ja havainnollistetaan sitä. Esimerkit haetaan tekstikritiikistä.

Perinteisesti tekstikritiikki ei ole ollut suosittu keino purkaa klassista kristinuskoa. Tekstikritiikin johtavassa standarditeoksessa todetaan, että muihin antiikin teoksista jäljellä oleviin harvoihin käsikirjoituksiin verrattuna ”Uuden testamentin tekstikriitikko on vaivaantunut materiaalin runsaudesta”.[2] Käsikirjoitusten suuren määrän ansiosta voimme varmuudella rekonstruoida (vähintään) 90 % Uuden testamentin alkuperäisestä tekstistä. Lähes kaikki käsikirjoitusten väliset erot johtuvat ei-teologisista syistä, eikä niillä ei ole merkitystä Uuden testamentin teologialle. On muutamia tekstikriittisesti avoimia kohtia. Emme siis pysty päättelemään, mikä tarjolla olevista varianteista on varhaisin. Ne eivät kuitenkaan vaikuta kristillisen opin muodostumiseen. Yhtä vähän vaikutusta on myöhemmiksi osoittautuneilla tekstikatkelmilla, joilla on teologista sisältöä. Uskontunnustuksiin kiteytyvä keskeinen kristillinen oppi ei ole riippuvainen myöhemmistä lisäyksistä eikä yleensäkään tekstikriittisistä ratkaisuista. Esimerkiksi kolminaisuusoppi voidaan johtaa ilman comma iohanneumia (myöhempi lisäys jakeisiin 1. Joh. 5:7–8). Jokin tekstikriittinen tapaus voi vaikuttaa kristillisiin oppeihin, mutta yksikään niistä ei perustu kiistanalaisiin variantteihin.

Viime vuosina tekstikriittisillä syillä on kuitenkin oikeutettu historiallisen ja klassisen kristillisen uskon dekonstruointia. Yhdysvalloissa Uuden testamentin tekstikriitikko Bart Ehrman on julkaissut sensaatiohakuisia kirjoja Jeesuksen väärennetyistä sanoista.[3] Ehrmanin väitteitä seurasi vilkas keskustelu. Niin internetsivustoilla kuin kirjallisuudessakin tutkijat ovat syystä arvostelleet Ehrmanin kohuväitteitä.[4] Tätä taustaa vasten on kysyttävä: Mitkä ovat ne mullistavat uudet löydöt, jotka Mäkipelto ja Huotari ovat tehneet? Mikä on se tekstikriittinen todistusaineisto, joka oikeuttaa kertomuksen alkukirkon oppien jatkuvasta moninaisuudesta, kehittymisestä ja sensuroimisesta?

Yleisesti ottaen kirjoittajien aineisto on vaatimatonta. Mäkipelto ja Huotari kierrättävät Ehrmanin esimerkkejä ohittaen niistä käydyn kriittisen keskustelun. Kirjoittajat myös käsittelevät teologeille jo tutut tapaukset: Markuksen evankeliumin loppu, Johanneksen evankeliumin luvun 8 kertomus aviorikoksesta syytetystä naisesta ja kolminaisuusoppiin yhdistetty lisäys Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä, jotka on merkitty alaviitteinä Kirkkoraamattuummekin.

Koska tekstikritiikki lopulta tarjoaa niin vähän todellista taustatukea, on kirjassa turvauduttava lähdekritiikkiin. Kirjoittajat vakuuttavat, että heidän esimerkkinsä ovat vain jäävuoren huippu. Muutosta tapahtui monin verroin enemmän ja sitä tapahtui aivan erityisesti ensimmäisinä vuosikymmeninä. Harmillisesti meiltä puuttuvat käsikirjoitukset juuri siltä ajanjaksolta. Ihailijalle Mäkipellon ja Huotarin vakuuttelu saattaa riittää. Skeptisempi lukija ihmettelee salaliittoteorioita muistuttavaa spekulointia.

Englanninkielisen sanonnan mukaan ”the proof is in the pudding”: lopulta teoria testataan käsillä olevan aineiston avulla. On siis tarkasteltava kirjan teksti- ja lähdekriittisiä esimerkkejä. Seuraavassa käymme läpi vain osan kirjoittajien esimerkeistä. Korostamme, että tilanpuutteen vuoksi emme voi käsitellä kaikkia tapauksia. Katsaus on kuitenkin kyllin laaja osoittamaan, että niihin liittyy lukuisia ongelmia.

Kirjassa väitetään, että Vanhan testamentin kirjoittajat ja kopioitsijat tekivät Daavidista suuren sankarin. Yhtäältä ajan kanssa suurenneltiin Daavidin roolia, toisaalta tämän elämän ongelmat häivytettiin käsikirjoituksista.

  • Septuagintassa eli Vanhan testamentin kreikannoksessa Goljatin mitta on kaksi metriä, masoreettisessa (hepreankielisessä) tekstissä kolme metriä. Kirjoittajat päättelevät tästä, että kreikannoksen realistinen kuva on alkuperäinen, masoreettisen tekstin kuva liioittelun tulosta. Mutta vähintään yhtä uskottava on selitys, että kreikannoksen tekijä koki alkuperäisen tekstin mitan liian vaikeana ja teki siitä järkevämmän. Kirjoittajien tekstikriittinen ratkaisu on silmiinpistävä siksi, että he yllättäen poikkeavat suosimastaan tekstikritiikin periaatteesta, jonka mukaan käsikirjoitusten vaikeampi lukutapa on luultavasti helpompaa alkuperäisempi (s. 52).
  • Samuelin kirjojen mukaan Herra yllytti Daavidin kansaa vastaan tekemään syntiä (2. Sam. 24:1). Aikakirjoissa viettelijä on Saatana (1. Aik. 21:1). Samuelin kirjoissa ”Jumala yllyttää Daavidin tekoon. Sitten Jumala rankaisee Daavidia asiasta, johon hän itse tätä motivoi. Jumala siis huijasi.” Myöhemmät kääntäjät kokivat ajatuksen ongelmana. He ”tekivät siihen [kertomukseen] radikaalin muutoksen”: kiusaajaksi laitettiin Saatana (s. 104). (1) Esimerkki on sikäli erikoinen, että sen pitäisi tukea kirjoittajien väitettä ”Aikakirjoissa kohtaamme voimakasta ihailua Daavidia kohtaan” (s. 101) ja Samuelin kirjojen rinnakkaistekstien muuttamista Daavidia ihannoivaan suuntaan. Kuitenkin Aikakirjat yhtyvät Samuelin kirjojen arvioon siitä, että Daavid syyllistyi syntiin (2. Sam. 24:10; 1. Aik. 21:8). Daavid-kuvaa ei ole kaunisteltu tässä kohdassa. On totta, että Aikakirjat vaikenevat Daavidin kokemista vastoinkäymisistä. Toisaalta sen kirjoittajat kertovat olevansa valikoivia (kts. 1. Aik. 29:29–30). Daavidin vastoinkäymiset ovat edelleen tallessa Samuelin kirjoissa. Molemmat kirjakokoelmat ovat Vanhan testamentin kaanonissa. Daavidin ikävyyksiä ei siis ole Vanhasta testamentista sensuroitu. (2) Sanatarkasti käännettynä ”Herran viha” (eikä siis Herra itse) yllytti Daavidin tekemään syntiä. Samuelin kirjojen ”Herran viha” on tulkittu Aikakirjoissa Saatanaksi. Kronistin tulkinta ei ole suinkaan vääristelyä, vaan perustuu Tooran eli Viiden Mooseksen kirjan tarkkaan lukemiseen.[5]

Kirjoittajien mukaan Raamattu on naisvihamielinen ja patriarkaalinen kirja.

  • Esimerkiksi tästä nostetaan esille kertomus profeetta Samuelin äidistä Hannasta. Vanhan testamentin kreikannoksen mukaan Hanna ”astui Herran eteen” mutta pappi Eeli komensi Hannaa ”lähtemään pois Herran edestä” (1. Sam. 1:9, 13 LXX). Masoreettinen teksti ei sisällä kyseisiä mainintoja. Kirjoittajat selittävät muutoksen naisvihamielisyydellä: ”Joku oppinut olisi voinut argumentoida naisillekin olevan sallittua käydä temppelissä kaikkein pyhimmässä” (s. 159–160). Mutta Vanhan testamentin äärellä on yksinkertaisesti käsittämätöntä väittää, että kukaan kävi kaikkein pyhimmässä. Ainoastaan ylipappi pääsi kaikkein pyhimpään. Lisäksi ilmaisu Herran eteen astuminen voi hyvin viitata Herran pyhäkön luokse tulemiseen ilman että astutaan kaikkein pyhimpään (vrt. 2. Moos. 34:23; 5. Moos. 16:16; 1. Kun. 8:14, 22). Mikä sitten onkin selitys masoreettisen tekstin ja Septuagintan erolle, naisvihamielisyys tuskin on varteenotettavin vaihtoehto.
  • Kertomuksessa Daavidista ja Batsebasta masoreettinen teksti sanoo ”nainen meni Daavidin luokse” (2. Sam. 11:4). Septuagintassa ”Daavid meni naisen luokse”. Mäkipelto ja Huotari selittävät: ”Varhaisemmassa versiossa väärinteko on täysin Daavidin käsissä, mutta myöhemmin kirjurit ovat pienellä muutoksella vierittäneet Batseban harteille osan syyllisyyden viitasta” (s. 161). (1) Kuitenkin myös Septuaginta kertoo Daavidin haetuttaneen Batseban. On syytä kysyä, oliko Batseballa realistisia edellytyksiä vastustaa itsevaltiaan kuninkaan käskyä ja palvelijoiden lihaksia. (2) Profeetta Natanin sanat ja Daavidin tunnustus (2. Sam. 12) osoittavat kiistattomasti, että kertojan näkökulmasta vastuu on yksin Daavidin. Samoin myös leikittely heprean sanajuurella š-k-b (”maata,” ”vuode,” ”sänky”) on säilytetty ennallaan. (3) Septuagintan lukutapa voi olla harmonisointi, sillä sekä edeltävä ”hänet” että seuraava ”hänet” on feminiinissä. Kreikassa verbit eivät taivu suvussa. Näin ollen kirjurit ovat hyvin voineet harmonisoida keskellä olevan auton (mask. ”hänet”) edeltävän ja seuraavan autēn (fem.) kanssa muotoon autēn, jolloin verbin subjekti muuttuu lukijan luennassa luonnollisesti maskuliiniksi. On siis monta eri vaihtoehtoa selittää käsikirjoitusten eroavaisuus, mutta mikään niistä ei sinänsä poista Daavidin syyllisyyttä.[6]
  • Markuksen evankeliumi kertoo, että opetuslapset Jaakob ja Johannes pyysivät Jeesukselta valtaistuimia hänen oikealta ja vasemmalta puoleltaan (Mark. 10:35–37). Matteuksen mukaan pyynnön esittää poikien äiti (Matt. 20:20–21): Mäkipelto ja Huotari kirjoittavat: ”On todennäköistä, että myöhempi evankelista on nähnyt ongelmana sen, että suurmiehet Jaakob ja Johannes esitetään pyrkyreinä. Siksi Matteuksen evankeliumin kirjoittaja sysäsi vastuun epäonnistuneesta vallanjaosta keksimälleen äitihahmolle, joka on todellinen vallantavoittelija kulisseissa. Matteus esittää pojat passiivisina äidin pelinappuloina. Kaiken takana onkin nyt nainen.” (s. 162.) Jos Matteuksen tarkoituksena todella oli esittää pojat äidin passiivisina pelinappuloina, epäonnistui evankelista näyttävästi. Matteus nimittäin kertoo Jeesuksen moittineen opetuslapsia (”Te ette tiedä mitä pyydätte”, jae 22) ja vieläpä mainitsee muiden opetuslasten suuttuneen Jaakobille ja Johannekselle (jae 24). Äitiä, joka alun alkaen esitti kysymyksen, ei arvostella ensinkään.
  • Mäkipelto ja Huotari seuraavat sitä Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa erityisesti naispappeuskeskustelussa esitettyä näkökulmaa, että naisen ”puhetta” (lalein) seurakunnankokouksessa (ekklēsia) rajoittavat jakeet 1. Kor. 14:34–35 ovat myöhempi kirjurin lisäys (s. 49–51, 165).[7] Yhtenä syynä tälle pidetään sitä, että joissakin käsikirjoituksissa jakeet on sijoitettu eri kohtaan. Tekstikriittiset argumentit ovat kuitenkin osittain ristiriitaisia ja jakeet sopivat hyvin asiayhteyteensä.[8]
  • Samaan aihepiiriin liittyen Mäkipelto ja Huotari kauhistelevat jakeiden 1. Tim. 2:11–15 toteamista, että nainen pelastuu ”lasten synnyttämisen kautta.” Lukemalla esimerkiksi gnostilaista Johanneksen salaista kirjaa tai myöhempää, nähtävästi juutalaiskristillistä, Adamin ja Eevan elämää voidaan ymmärtää, että Ensimmäisen Timoteuskirjeen jakso on reaktio johonkin, jota muualla oli ehdotettu ja opetettu: että Eeva ei olisi ollut mihinkään syytön, ja puun hedelmästä syöminen olisi ollut toivottavaa. Tätä vastaan kirjoittaja[9] hyökkää ja iskee retorisesti takaisin: toisin kuin tietyt (gnostilaiset) piirit väittävät, lasten synnyttäminen ei ole pahasta vaan hyvää, jopa niin hyvää, että sen kautta pelastutaan![10]

Kolmas esimerkkien kokonaisuus liittyy opin muodostumiseen. Kirjoittajat yhdistävät kaksi teemaa: doketismin ja adoptionismin. Ensimmäinen tarkoittaa kirkon harhaopiksi tuomitsemaa näkemystä Jeesuksesta vain ihmisenä, joka näyttää (kreikk. dokein) Jumalalta. Adoptionismi taas edustaa opin evoluution varhaista ja yksinkertaisempaa vaihetta. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, miten ihmisestä Jeesus kehitettiin Jumala. ”Joissakin Uuden testamentin teksteissä esiintyy näkemys, jonka mukaan Jeesus oli vain ihminen, joka valittiin tai adoptoitiin Jumalan pojaksi” (s. 124).

  • Jakeessa Luuk. 9:35 ääni taivaasta kutsuu Jeesusta yksissä käsikirjoituksissa rakkaaksi, toisissa valituksi. Kirjoittajat päättelevät, että sanan ”valittuni” korvaaminen sanalla ”rakas” onnistui välttämään tulkinnan, että Jeesus olisi vasta myöhemmin valittu Jumalan Pojaksi. Väite on erikoinen: voihan jakeen edelleen tulkita adoptionistisesti niin, että Jeesuksesta olisi vasta myöhemmin tullut Jumalan rakas Poika. Muutos ei vaikuta asiaan ensinkään. Uskottavampi on kirjoittajien toistuvasti huomiotta jättämä kirjureiden taipumus yhdenmukaistaa samanlaiset kohdat, jos ne koettiin liian erilaisiksi. Tässä nimenomaisessa tapauksessa selittävä tekijä on Jeesuksen kastetapahtuma, jossa ääni taivaasta (jokaisen synoptikon mukaan) sanoo Jeesusta rakkaaksi pojaksi.
  • Samalla adoptionististen tulkintojen ehkäisemisen teorialla kirjoittajat selittävät jakeen Joh. 1:18 tekstivariantit lauseen ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt” jälkeen ovat ”ainoa poika” tai ”ainoa Jumala” (monogenēs hyiou / theou). Ensimmäinen olisi varhaisempi variantti. Korjauksella kirjuri olisi varmistanut sen, että ”tekstissä käy selväksi Jeesuksen todella olevan Jumala. On vaikeampi selittää, miksi Jeesuksen jumaluutta olisi myöhemmin haluttu lieventää.” (s. 125) Selitys ontuu siitä syystä, että välitön konteksti (jakeet 1–18), tekee hyvin selväksi Jeesuksen jumaluuden, johon sana “poika” kytkeytyy: Sana on Jumala ja Jumalan luona (jakeet 1–3), sana tulee lihaksi, sanalla on se kirkkaus, jonka Isä antaa Pojalleen (jae 14). Spekulointi Jeesuksen jumaluuden lieventämisestä on tarpeetonta. Tekstin merkitys ei muutu variantin mukana.

Mainitsemme lopuksi vielä yhden esimerkin opillisesta sensuroinnista, joka sekin havainnollistaa lähde- ja redaktiokriittisen päättelyn ongelmia:

  • Matteuksen väitetään siirtäneen naisen parantumisen Jeesuksen sanojen jälkeen (vrt. Mark. 5:25–34 ja Matt. 9:20–22) ensiksi siksi, että vaatteen koskettamisesta seurannut parantuminen on luonteeltaan maaginen: vaatteet ovat kuin taikakalu, jota koskettamalla nainen paranee. Toiseksi epäpuhtaassa tilassa ollut nainen olisi kosketuksellaan tuonut Jeesuksen vaatteet epäpuhtauden piiriin. Kuitenkin luemme Matteuksen evankeliumista hiukan myöhemmin (14:35–36): ”Kun seudun ihmiset huomasivat, kuka oli tullut, he lähettivät sanan joka puolelle, ja niin kaikki sairaat tuotiin Jeesuksen luo. He pyysivät saada edes koskettaa hänen viittansa tupsua, ja kaikki, jotka sitä koskettivat, parantuivat.” Toisin kuin Mäkipelto ja Huotari antavat ymmärtää, Matteukselle ei tuota vaikeuksia mainita, että ihmiset paranivat koskettamalla Jeesuksen vaatteita.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että Mäkipellon ja Huotarin teksti- ja lähdekriittiset esimerkit tukevat heikosti väitettä kristillisen opin lumipallomaisesta kasvusta ja teologisesta sensuroinnista.

Lopuksi: tekstikriittisestä päättelystä

On luonnollista, että kirja, jonka mukaan käsikirjoitusten väliset erot paljastavat tekstien ja oppien jatkuvan muutoksen ja kasvun, keskittyvät tuota näkemystä tukeviin tekstikriittisiin tapauksiin. Jos tarkoituksena olisi ollut osoittaa, että toisinaan käsikirjoituksia muutettiin teologisista syistä, riittäisi siihen kaksi tai kolme esimerkkiä. Siihen Mäkipelto ja Huotari olisivat pystyneet.

Mutta kirjoittajien tavoite on kunnianhimoisempi. Heidän tarkoituksenaan on kertoa koko varhaisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen läpikulkevasta ja läpileikkaavasta jatkuvasta muutoksesta, jota ohjasivat vaihtuvat teologiset intressit. Esimerkkien on tarkoitus demonstroida käsikirjoitukset turmelevasta ortodoksiasta ja vastaavasti heresiaa tukevien varianttien varhaisuudesta. Niin laaja-alaisen teorian tueksi ei enää riitä, että he poimivat yhden esimerkin käsikirjoituksesta A, toisen käsikirjoituksesta D ja kolmannen käsikirjoituksesta H. Sekään ei riitä, että he konstruoivat yleisellä tasolla historiallisen tilanteen ja mahdollisen teologisen motiivin, kuten arvailun myöhemmästä välienselvittelystä adoptionismin kanssa, mikä puolestaan selittäisi jakeen Joh. 1:18 kaksi varianttia. Jotta selitys ei jää pelkäksi arvaukseksi, joka on yhtä hyvä tai huono kuin muut historiantutkijoiden arvaukset, heidän on osoitettava, miten juuri kyseinen heresia oli ajankohtainen kysymys juuri kyseisellä kopioitsijalla. Heidän on tutkittava koko yksittäinen käsikirjoitus tunnistaakseen sen kirjoittajan (eli kopioitsijan) teologiset tendenssit tai vaihtoehtoisesti huomatakseen käsikirjoituksen todistavan uskollisesta kopioimisesta, johon verrattaessa yksittäinen poikkeus on merkityksetön. Vertailun seurauksena voisimme esittää perustellun näkemyksen kyseisen kopioitsijan teologisista motiiveista (tai niiden puutteesta). Sellaista selvitystyötä kirjoittajat eivät kuitenkaan tee. Vaihtoehtoisesti voisimme kääntyä kirkkoisien puoleen saadaksemme heiltä tietoa jakeen Joh. 1:18 reseptiohistoriasta. Silloin kysyisimme muun muassa: Miten kirkkoisät tulkitsivat kyseistä jaetta? Oliko tulkinta yksimielistä? Muuttuiko se? Miten nämä seikat vaikuttavat väitteeseen teologisesti motivoituneesta variantista? Silloin he ehkä olisivat havainneet, että jakeen Joh. 1:18 vaikutushistoria näyttäisi tekevän mahdottomaksi kirjoittajien ehdotuksen variantin syntyhistoriasta. Mutta jälleen kirjoittajat laiminlyövät kunnianhimoisen teorian ankkuroimisen todeksi näytettävään historiaan.[11]

On kyllä totta, että ainakin Vanhan testamentin puolella monet kirjoista ovat pidemmän toimitustyön tulosta. Nämä kirjat ovat oman todistuksensakin puolesta syntyneet huomattavan pitkän ajanjakson aikana käyttäen hyväksi aiempia tekstejä ja toimittaen niitä. Siksi Vanhan ja Uuden testamentin tekstikritiikki on syytä osittain erottaa toisistaan. Yhtenä esimerkkinä voidaan nostaa vaikkapa Jesajan kirja, jota on toimitettu ja päivitetty ajan saatossa. Vaikka Jesajan ipsissima verba (”omimmat sanat”) ja sanamuodot eivät ole meidän saavutettavissamme, ja kirja itsessään on myöhemmin kirjureiden toimittama, ei se tarkoita, etteikö itse välitysprosessi olisi voinut olla luotettava.[12]

Niin sanotut empiiriset mallitmuinaisesta Lähi-idästä haastavat vahvasti Vanhan testamentin kirjallisuus- ja redaktiokritiikin.[13] Ne osoittavat, kuinka itse asia on voinut olla hyvinkin vanhaa, mutta sitä on voitu kielellisesti päivittää. Vastavuoroisesti myöhemmät kirjurit ovat voineet myös imitoida vanhempaa kieltä. Vanhaa testamenttia ympäröivistä kulttuureista on esimerkkejä siitä, että kirjurit ovat voineet muokata, aktualisoida, lyhentää tai laajentaa tekstejä. Hammurapin lakia on kopioitu uskollisesti, kun taas Gilgameš-eepos on säilynyt monena eri versiona eri vuosituhansilta. Näiden eri versioiden välillä voidaan huomata yllättävän tarkkaa vastaavuutta, laajoja poistoja tai myöhempiä lisäyksiä, jotka kuitenkin voivat perustua vanhaan traditioon. Silti Gilgameš-eepoksen muokatut versiot ovat säilyttäneet tekstin pääajatukset yli tuhat vuotta.

Niinpä tutkimus ja tutkimuksen ”tulokset” ovat aina enemmän tai vähemmän hypoteettisia sen jälkeen, kun lähdetään käsikirjoitusten ”taakse” pohtimaan tekstien varhaisempaa historiaa. Mäkipellon ja Huotarin kirjallisuusluettelosta löytyvä Emanuel Tovin perusteos Textual Criticism of the Hebrew Bible (3.p., 2012) toteaa, että voimme olla varsin varmoja siitä, millaisia tekstit olivat noin 250 eKr. Sitä kauemmaksi ei päästä tekstikritiikin avulla kuin joissakin yksittäistapauksissa, sillä käsikirjoitusevidenssi puuttuu. Sen sijaan tutkijat luovat erilaisia loogisesti mahdollisia maailmoja, jotka jäävät lopulta enemmän tai vähemmän hypoteettisiksi. Voimme perustellusti ajatella, että Vanhan testamentin tekstit myöhäisestä nykymuodostaan huolimatta säilyttävät uskollisesti vanhan tradition.

[1] Kirjaa on kommentoitu kriittisesti eri puheenvuoroissa internetissä. Sen ovat arvioineet Aki Lahti (https://www.luterilainen.net/sensuroitu/) ja Matti Kankaanniemi (https://www.facebook.com/kankaanniemi.matti/posts/pfbid0S978b9PKJxx5qGz5c2pf8DdkCsLGr519kwcaRHiHSi46pNhok3vUz3QY4MQnt6GTl?__cft__[0]=AZXmJRkQ03V-YYKI639CYwkcLbiyDk44pLhiSBVJrLBGk0gZwbeRyrsJl2PpwpMkQpT20dGuz-8gd5hfL2RXBeCMyrDAW6GtWjhId0gR2xVHDLW9TV3vauhkYpJ4BFxZTDpvLYC4vO-jCgAzNKgdOJEesI3xB6ocNVU5WCjFewO-mg&__tn__=%2CO%2CP-R). Kirjaan liittyen kirjoittavat Timo Eskola (https://timoeskola.wordpress.com/2023/04/08/yle-ja-tieteellinen-raamattufundamentalismi/) ja Eero Junkkaala (https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/onko-oikea-raamattu-olemassa/). Sivuamme tässä joitakin edellä mainituissa kirjoituksissa esitettyjä ajatuksia. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut plagioida muiden havaintoja.

[2] Sitaatti teoksesta Bart D. Ehrman ja Bruce M. Metzger, Text of the New Testament: Its Transmission, Corruption, and Restoration (4. p.; New York: Oxford University Press, 2005), s. 51.

[3] Erityisesti Bart D. Ehrman, Misquoting Jesus: The Story Behind Who Changed the Bible and Why (New York: HarperOne, 2005), joka popularisoi aiempaa ja laajempaa teosta The Orthodox Corruption of Scripture: The Effect of Early Christological Controversies on the Text of the New Testament (2. p.; New York: Oxford University Press, 1996).

[4] Kts. esim. tekstikriitikko Peter J. Williamsin blogikirjoitus (https://evangelicaltextualcriticism.blogspot.com/2005/12/review-of-bart-ehrman-misquoting-jesus_31.html) sekä kyseisen blogin useat blogikirjoitukset Ehrmanista. Ehrmanin tekstikritiikkiin perustuvia argumentteja tarkastelee laajasti Timothy Paul Jones (toim.), Misquoting Truth: A Guide to the Fallacies of Bart Ehrman’s Misquoting Jesus(Grand Rapids: IVP Books, 2007) ja lyhyesti Stanley E. Porter, How We Got the New Testament: Text, Transmission, Translation (Grand Rapids: BakerAcademic, 2013). Lyhyt mutta informatiivinen keskustelu Ehrmanista suomeksi on Craig A. Evans, Jeesus-huijaus paljastuu (suom. Anne Leu; Kauniainen: Perussanoma, 2014), s. 26–34.

[5] Kronisti ymmärtää jo Tooran auktoritativiisena. Martin Hengel, ”’Schriftauslegung’ und ‘Schriftwendung’ in der Zeit des Zweiten Tempels,” teoksessa idem, Judaica, Hellenistica et Christiana: Kleine Schriften II (WUNT 109; Tübingen: Mohr Siebeck, 1999), s. 1–71.

[6] Vrt. Takamitsu Muraoka, ”Philological Notes on the David-Bathsheba Story I,” teoksessa Alejandro F. Botta (toim.),In the Shadow of Bezalel: Aramaic, Biblica, and Ancient Near Eastern Studies in Honor of Bezalel Proten (Leiden: Brill, 2013), s. 289–304. Muraoka tosin toteaa, että Batseba olisi ihan hyvin voinut vastustaa Daavidia, mutta pitää silti Septuagintasta löytyvää lukutapaa sekundäärisenä, joskin hieman eri perustein.

[7] Esim. Lars Aejmelaeus, ”Naispappeuskeskusteluun liittyvien klassisten raamatunkohtien tulkinta ja siihen liittyvät ongelmat,” TA 85 (1980), s. 128–142 (teksti löytyy lähes samanlaisena Mäkipellon ja Huotarin kirjallisuusluettelossa mainitsemasta Aejmelaeuksen teoksesta Kristinuskon synty) ja Raija Sollamo, ”Naisten alistaminen Uudessa testamentissa: 1. Kor. 14:34 ja huoneentaulut,” teoksessa Lars Aejmelaeus (toim.), Aimo annos eksegetiikkaa: Piispa Aimo T. Nikolaisen juhlakirja (Helsinki: Kirjapaja 1992), s.160–173.

[8] Osa tutkijoista olettaa jakeiden 33–36 olevan myöhempi lisäys, osa taas jakeiden 34–35, jotka on sijoitettu j. 40 jälkeen läntisessä tekstiperheessä (D, F, G). Kumpikin ei voi olla totta samaan aikaan, sillä argumentit ovat ristiriitaisia. Kts. tarkemmin Erkki Koskenniemi, ”The Religious Authorities in the Corpus Paulinum,” teoksessa Sven-Olav Back ja Erkki Koskenniemi (toim.), Institutions of the Emerging Church (London: Bloomsbury T & T Clark, 2016), s. 39–70; Jakeiden sopivuudesta asiayhteyteensä, kts. Keijo Nissilä: ”Naispappeuskeskusteluun liittyvien klassisten raamatunkohtien tulkinta ja siihen liittyvät ongelmat,” TA 85 (1980), s. 206–223; vrt. Joseph A. Fitzmyer, First Corinthians: A New Translation with Introduction and Commentary (Anchor Bible 32; New Haven: Yale University Press, 2008), s. 50.

[9] Kaikki tutkijat eivät suinkaan vastusta sitä, etteikö Paavali olisi voinut olla kirjeen kirjoittaja tai ainakin sen taustalla oleva auktoriteetti, vaikka itse sanelija/kirjoittaja olisikin ollut toinen. Kts. esim. N. T. Wright, Paul: A Biography (San Francisco: HarperOne, 2018); vrt. Matti Kankaanniemi, Uusi testamentti (Kauniainen: Perussanoma, 2010), s. 145–151.

[10] Kts. lisää: Jukka Thurén, Korinttilaiskirjeet, Tessalonikalaiskirjeet, Paimenkirjeet (Helsinki: Arkki, 2008); Antti Laato ja Lotta Valve (toim.), Life of Adam and Eve: Using Jewish Tradition and Confronting Gnostic Reversed Exegesis (Studies in the Reception History of the Bible 9; Turku: Network for the Study of the Reception History of the Bible, Åbo Akademi University; Distributed by Penn State University Press, 2019).

[11] Jakeen Joh. 1:18 reseptiohistoriasta ja sen vaikutuksesta väitteelle teologisesti motivoidusta tekstivariantista kts. Benjamin J. Burkholder, ”Considering the Possibility of a Theological Corruption in Joh 1,18 in Light of Its Early Reception”, ZNW 103 (2012), s. 64–83. Kts. myös Elijah Hixon ja Peter J. Gurry, Myths and Mistakes in New Testament Textual Criticism (Downers Grove: IVP Academic, 2019), s. 224–226.

[12] Kts. esim. Antti Laato, History and Ideology in the Old Testament Prophetic Literature: A Semiotic Approach to the Reconstruction of the Proclamation of the Historical Prophets (Stockholm: Almqvist & Wiksell International, 1996), s. 62–147; Jesajan kirja on nykymuodossaan iso kokonaisuus, ja tutkimuksessa on pitkälti hylätty ajatukset selväpiirteisestä kolmijaosta, Jesajasta (1–39), Deutero-Jesajasta (40–55) ja Trito-Jesajasta (56–66). Kts. nykyisen tutkimuskentän lyhyt esittely, Antti Laato, Message and Composition of the Book of Isaiah: An Interpretation in the Light of Jewish Reception History (Berlin: Walter de Gruyter, 2022), s. 1–13.

[13] Esim. Laato, History; Alan Lenzi, ”Scribal Revision and Textual Variation in Akkadian Shuila-Prayers: Two Case Studies in Ritual Adaptation,” teoksessa Raymond F. Person Jr. ja Robert Rezetko (toim.), Empirical Models Challenging Biblical Criticism (Atlanta: SBL Press 2016), s. 63–108; Sara J. Milstein, “Outsourcing Gilgamesh,” s. 37–62 samassa teoksessa.

Järjestä tunteisiin, argumenteista kertomuksiin

Perusta 4 | 2023

Kristillinen apologetiikka on pitkään mielletty uskon järkiperäiseksi puolustamiseksi. On olemassa uskon oikeuttavat järkisyyt, joita pystymme tarjoamaan ei-kristitylle, jotta hän älyllisesti vakuuttuisi uskon oikeellisuudesta ja totuudellisuudesta. Rationaalisen apologetiikan tunnetuin puolestapuhuja William Lane Craig määrittelee apologetiikan siksi teologian haaraksi, joka pyrkii esittämään rationaalisen oikeutuksen kristillisen evankeliumin kannalta keskeisistä totuuksista, kuten Jumalan olemassaolosta, Jeesuksen ainutlaatuisuudesta ja ylösnousemuksen historiallisuudesta. 

Rationaalisen ja argumentatiivisen apologetiikan keskeistä asemaa selittää laajalti vaikuttanut valistususko universaaliin ja objektiiviseen järkeen, joka neutraalilla metodilla saavuttaa varmaa tietoa todellisuudesta Jumalasta riippumatta. Rationaalisen apologetiikan käyttäjät ovat yhtäältä tahtoneet osoittaa kristillisen uskon järkeväksi ja tiedollisesti oikeutetuksi sekä toisaalta vaihtoehdot irrationaalisiksi. 

Yhtymäkohdat valistusrationalismiin kuitenkin myös altistavat rationaalisen apologetiikan kritiikille, jota muun muassa postmodernismin nimissä on esitetty. Ihminen ja hänen järkensä ovat sidotut kontekstiinsa ja traditioonsa. Uskomukset ja tulkinnat ovat läsnä niin havaintojen teossa kuin niiden käsitteellistämisessäkin. Rationaalinen apologetiikka näyttäisi liittyvän paitsi vanhentuneeseen myös puutteelliseen käsitykseen järjestä, kielestä ja historiasta. 

On kuitenkin ennenaikaista julistaa rationaalinen apologetiikka tarpeettomaksi. Postmodernin protestin ”En voi olla kristitty, koska väität kristinuskon olevan totta” taustalla on moderni protesti ”En voi olla kristitty, koska kristillinen usko on väärässä”. Postmoderni peräänkuuluttaa pragmaattisen oikeutusta: toimiiko usko? Toimivuuden tarkastelu johtaa kysymään, miten määrittelemme toimivuuden. Tuleeko uskon toimia tekemällä elämästäni helpompaa? Silloin oletamme todeksi hedonistisen maailmankatsomuksen. Tarkoittaako toimivuus sitä, että saavutan ikuisen pelastuksen? Se puolestaan asettaa toimivuuden käsitteen suhteeseen kristillis-teistisen maailmankatsomuksen kanssa. Totuuskysymystä ei yksinkertaisesti päästä pakoon. 

Joka tapauksessa kristillisen kirkon toimintaympäristö on siirtynyt korostamaan kertomuksia, kokemuksia ja toimivuutta. Tämä muutos on haastanut kristillisen apologetiikan itsekritiikkiin ja toisaalta jouduttanut kristillisen apologetiikan tottelua uuteen tilanteeseen. Yksi muutoksen airut on C. S. Lewisista runsaasti vaikutteita saanut Alister McGrath, jonka apologeettiset intressit suuntautuvat mielikuvitukseen ja kertomuksellisuuteen. McGrath määrittelee kristillisen apologetiikan siksi ajattelun alueeksi, ”joka keskittyy kristinuskon ydinteemoihin ja niiden tehokkaaseen kommunikointiin ei-kristilliselle maailmalle”. McGrath ei sido uskon puolustamista yhteen argumentointistrategiaan. Metodi on toissijainen. Tärkeämpää on kommunikointi eli se, että ei-kristitty pystyy ymmärtämään ja lumoutumaan kristillisestä evankeliumista. Täten painopiste on siirretty rationaalisten syiden esittämisestä kuulijan tunteisiin ja puhujan uskottavuuden korostamiseen. McGrathin apologetiikka etsii yhtymäkohtia retoriikasta. 

Toimintaympäristön siirtyminen jälkikristilliseksi näkyy myös siinä, että McGrathin mukaan apologetiikan ensisijaisena tehtävänä on sen selittäminen, mitä kristillinen usko oikeastaan on tai ei ole. Tämä selittäminen ei tarkoita yksistään kristillisen opin läpiluennointia, vaan vielä enemmän sen sisällön selventämistä kuulijalle kielellä, jota hän ymmärtää. On turvauduttava kuviin ja kertomuksiin, jotka vetoavat sisäiseen maailmaan ja vakuuttavat ihmisen sydämen. 

Siirtyminen rationaalisesta apologetiikasta retoriseen ja kommunikatiiviseen apologetiikkaan näkyy vieläkin selvemmin Craigia ja McGrathia seuraavassa sukupolvessa. Esimerkiksi Peter Williams sanoo, että apologetiikan tarkoituksena on puolustaa kristillistä uskoa objektiivisesti totena, kauniina ja hyvänä ja että siinä tarkoituksessa on käytettävä vastuullisesti klassista retoriikkaa. Williams yhdistää retoriikan avainkäsitteet logos, pathos ja ethos transsendentaaleihin käsitteisiin totuus, hyvyys ja kauneus. Tässä kokonaisuudessa argumentatiivinen apologetiikka on vain yksi tapa puolustaa kristillistä uskoa. Samassa tarkoituksessa tulee käyttää kertomuksia, kuvia ja jopa musiikkia, jotka vetoavat sekä arvoihin että tunteisiin. 

Retoriikan painottaminen ei suinkaan ole ongelmatonta. Retorisesti tehokkaat puhetaidot eivät välttämättä ole eettisesti kestäviä. Puhetaidollisuuteen tai katekismusopetukseen pelkistetty apologetiikka menettää omaleimaisuutensa. On kuitenkin arvokasta nähdä, että apologetiikalla on kosketuspintansa niin retoriikkaan kuin dogmatiikkaankin. Joka tapauksessa olemme todistamassa kristillisen apologetiikan siirtymistä järjen jälkeiseen aikaan. Seuraava vaihe onkin muotoilla apologiaa, joka sopii narratiivisuutta ja kokemuksia arvostavaan kontekstiin. On päivitettävä vanhoja argumentteja ja muotoiltava uusia. Millaisia ovat kestävät ja klassisiksi nousevat kertomuksia, kuvia ja tunteita hyödyntävät perustelut? Sen tiedämme lähitulevaisuudessa. 

Vesa Ollilainen, päätoimittaja, STI:n teologinen asiantuntija, TT 

Perusta 3 | 2023

130 | Pääkirjoitus

132 | Perustalla

133 | Artikkelit

  • 134 | Maija Penttilä: Pyhä Venäjä, kolmas Rooma?
    • Artikkelissaan Venäjään erikoistunut kirkkososiologian dosentti Maija Penttilä tarkastelee Venäjän ortodoksisen kirkon suhdetta valtioon ja sen osuutta sotaretoriikassa ja hallinnon nationalistisessa ideologiassa.
  • 143 | Mika Lehtinen: Etiopialaisen teologin Gudina Tumsan (1929-1979) näkemys kirkosta (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • TM, lähetystyöntekijä Mika Lehtinen esittelee ja analysoi Etiopian Mekane Yesus -kirkon päsihteerin Gudina Tumsan kirkko-opillista ajattelua.
  • 151 | Mikko Tiira: Islamilaista apologiaa: Izrârü’l-hak
    • Pastori ja lähetystyöntekijä Mikko Tiira esittelee modernia islamilaista kristinuskoa vastaan suunnattua apologiaa.

161 | Tässä ja nyt

  • 162 | Jussi Seppälä: Avioliittokysymys pirstoo anglikaanisen kirkkoyhteisön
  • 164 | Timo Junkkaala: Uusi ekumeeninen asiakirja

167 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 168 | Risto Kauppinen: Kasteen tie – Kasteteologioiden ja -käytäntöjen kehityskuluista
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 172 | Jyrki Kallio: Avain kungfutselaisuuteen – Valittuja kirjoituksia kolmelta vuosituhannelta
    • Arvostelijana Juha Pihkala
  • 174 | David Bentley Hart: You are Gods – On Nature and Supernature
    • Arvostelijana Elli Barsnes

176 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa helluntaista 28.5. ja päättyy 11. sunnuntaihin helluntaista 13.8.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Etiopialaisen teologin Gudina Tumsan (1929-1979) näkemys kirkosta

Mika Lehtinen

Kirjoittaja on TM, ja toiminut lähetystyössä Etiopiassa yhteensä 10-vuotta. Tällä hetkellä hän toimii Pohjois-Karjalan Kansanlähetyksen piirijohtajana.

Johdanto[1]

Tässä artikkelissani tuon esille Etiopian Mekane Yesus -kirkon pääsihteerin Gudina Tumsan (1929–1979) näkemyksen kirkosta, joka näyttäytyi keskeiseksi hänen teologialleen. Artikkelini perustuu Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2022 tekemääni pro gradu -tutkielmaani Etiopian Mekane Yesus -kirkon pääsihteeri Gudina Tumsan pääsihteerikauden (1966–1979) näkemys kirkosta.[2]

Tutkimusmenetelmänä tutkimuksessa on käytetty diskurssianalyysia, jonka avulla oli mahdollista analysoida Tumsan käyttämää kieltä ja sisältöä hänen 13 jäljellejääneessä dokumentissaan. Nämä dokumentit ovat löydettävissä tutkimuksen lähteestä The Life and Witness of Tsehay Tolessa and Gudina Tumsa, The Ethiopian Bonhoeffer, joka on Deressa & Hinlicky Wilsonin vuonna 2017 toimittama teos.[3]

Kuka oli Gudina Tumsa?

Todennäköisesti tutkimuksen kohde Gudina Tumsa ja hänen teologiansa eivät ole kovin tuttuja suomalaiselle lukijalle. Siksi on tärkeä ensiksi käydä läpi lyhyesti Tumsan henkilöhistoria. Tämä myös muodostaa tutkimuksen yhden diskurssin, koska se samalla auttaa lukijaa ymmärtämään paremmin kontekstin, jossa tutkimus liikkuu.

Tumsaa kutsutaan Afrikan tai Etiopian Dietrich Bonhoefferiksi erilaisissa julkaisuissa. Tälle näkemykselle on myös katetta, sillä miesten henkilöhistoriassa ajatellen palvelusvuosia kirkon sekä teologian parissa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Lisäksi kumpaakin pidetään uskonsa puolesta kuolleina marttyyreina.

Tosin Tumsa — Bonhoefferista poiketen — syntyi vaatimattomissa oloissa Etiopiassa. Hän sai mahdollisuuden opiskella ruotsalaisten ylläpitämässä lähetyskoulussa Länsi-Etiopiassa, jossa hän opiskelujensa ohessa toimi evankelistana. Myöhemmin Tumsa jatkoi teologian opintojaan tarkoituksenaan valmistua pastoriksi. Pastorikurssin järjestäjinä toimivat Swedish Evangelical Mission ja German Hermannsburg Mission -lähetysjärjestöt. Sinä aikana Tumsa tutustui Roseniuksen teologiaan, joka oli tärkeä henkilö Swedish Evangelical Missionin taustalla, ja jonka vaikutukset näkyivät myöhemmin myös Tumsan teologiassa.

Jatko-opintonsa Tumsa suoritti vuosina 1963–1966 Yhdysvalloissa St. Paulissa, Minnesotassa, sijainneessa Luther-seminaarissa, josta hän valmistui teologian kandinaatiksi. Useiden tutkijoiden mukaan siellä hän tutustui muun muassa Richard Niebuhrin, Martin Luther Kingin ja Dietrich Bonhoefferin teologiaan sekä heidän näkemyksiinsä yhteiskunnasta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Palattuaan Yhdysvalloista aloitti Tumsa toimensa kirkon pääsihteerinä vuonna 1966. Hänen aikansa pääsihteerinä tuli olemaan myös Etiopian historian yksi vaikeimmista ajanjaksoista. Keisarihallinto syrjäytettiin ja tilalle tuli sosialistihallinto, niin kutsuttu Dergin hallinto, joka suhtautui kristinuskoon varsin kielteisesti.

Tumsa piti viimeisen saarnansa heinäkuussa ennen surmaamistaan vuonna 1979 Luukkaan evankeliumista (14:25). Siinä hän lainasi epäsuorasti Bonhoefferia, mikä esimerkiksi Ween[4] näkemyksen mukaan osoittaa Bonhoefferin merkityksen Tumsalle tilanteessa, jossa hän aavisti jo kohtalonsa. Tumsa avasi näkemystään saarnassaan muun muassa seuraavasti:

Kuten joku on sanonut, kun henkilö on kutsuttu seuraamaan Kristusta, on tämä henkilö kutsuttu kuolemaan. Tämä merkitsee elämän tarkoituksen uudelleenohjausta, jossa suurin tyydytys löytyy hänen palvelemisestaan, joka kuoli puolestamme ja nousi ylös kuolleista. (2. Kor. 5:13–14).

Palatessaan kotiinsa yhdessä vaimonsa kanssa, Tumsa pidätettiin kolmannen kerran. Pidätyksen jälkeen kukaan ei tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hallitus koskaan myöntänyt osallisuuttaan pidätykseen. Lopulta sosialistihallituksen romahdettua vuonna 1992 eräs sotilas kertoi, mitä Tumsalle oli tapahtunut. Samana yönä, jona hänet vangittiin, oli hänet tapettu ja haudattu joukkohautaan.

Kirkon olemus

Tumsa ajatteli kirkkoa sekä sen hengellisestä että institutionaalisesta luonteesta käsin, jotka hän erotti toisistaan. Vuonna 1968 pitämässään esitelmässä ”The Church as an Institution” Tumsa otti kantaa kirkkoon, sen olemukseen sekä kirkon käytännölliseen elämään liittyviin asioihin Mekane Yesus -kirkon hallituksen kokouksessa. Dokumentti on Tumsan kirkkonäkemyksen suhteen analyyttisin selvitys kirkosta ja sen luonteesta.

Tumsa selkeästi tunnustaa luterilaisen tunnustuksen merkityksen määriteltäessä Mekane Yesus -kirkkoa ja sen hengellistä olemusta. Myöhemmin vuoden 1975 muistiossaan ”Memorandum: Some Issues Requiring Discussions and Decisions” kirkon presidentille Emmanuel Abrahamille, Tumsa luokittelee Mekane Yesus -kirkon identiteetin perustuvan lisäksi Raamatulle, kirkkoisien kirjoituksille, reformaation ajan uudistuksille sekä pohjoismaiselle luterilaiselle herätyskristillisyydelle.

Keskeistä kirkon hengelliselle luonteelle oli myös kolmiyhteisen Jumalan toiminta. Jumala oli kirkon koollekutsuja ja perustaja, ja kirkon pää on Jumalan Poika Jeesus Kristus. Pyhän Hengen merkitys, jolle Tumsa antoi paljon painoarvoa, on tulkittavissa Tumsan ajattelussa siten, että hän on totuuden Henki, joka johtaa uutta yhteisöä Kristuksen totuuden tuntemiseen, ja jonka tämä on saanut Isältä. Toiseksi Pyhä Henki oli Tumsalle elämää antava Jumalan luova voima, jonka tehtävä on kutsua, pyhittää ja tehdä kirkko pyhäksi. Kolmanneksi Pyhä Henki oli Tumsalle voima tai auttaja, jonka avulla kirkon tai yksittäisen kristityn on mahdollista mennä maailmaan suorittamaan julistustehtäväänsä Kristuksesta.

Tumsa näki kirkon myös sen inhimilliseltä kannalta, joka tarkoitti sitä, että kirkko oli luonteeltaan institutionaalinen. Se toimii rajatulla maantieteellisellä alueella rajatuin resurssein. Tästä huolimatta kirkon tehtävä on Tumsan mukaan edistää Jumalan valtakunnan toteutumista, eivätkä sen rajat saa olla esteenä kirkon missionaariselle tehtävälle eikä siihen sisältyvälle toivolle.

Tumsan hengellinen ja institutionaalinen kirkkokäsitys piti siis sisällään sen, että kirkko oli aina missionaarinen. Hän tarkoitti sillä liikkeellä olevaa, eteenpäin pyrkivää kirkkoa. Tämän mission toteuttajana on Jumalan muutosvoiman kokeneet ihmiset.

Toisaalta Tumsa asettaa kirkon missionaarisuuden omaa kirkkokuntaansa laajempaan yhteyteen, sillä hän näkee, että työ on asetettu koko maailmanlaajalle pyhien kirkolle, joka on Kristuksen yksi ruumis. Siksi tämän ruumiin tehtävänä on jakaa omastaan sinne, missä yksittäisten kirkkojen tarve on suurin, koska kirkko on edelleen inhimillinen, ja sillä on omat taloudelliset ja työntekijäresursseihin liittyvät haasteensa.

Kirkon missionaarista olemusta Tumsa avaa kolmella käsitteellä. Ensinnäkin evankeliumi oli Tumsalle muutosvoima, jossa Jeesuksen Kristuksen läsnäolo voimaannuttaa ja valtaa ihmisen siten, että uusi rakkauden laki hallitsee kristityn elämää, ohjaa hänen mieltään, ajatuksiaan ja tunteitaan kohti Jeesuksen Kristuksen mielen mukaista palvelua.

Toinen merkittävä käsite Tumsalle oli englanninkielinen sana steward tai stewardship. Tällä Tumsa tarkoitti sitä, että ihminen, joka on saanut kokea Jumalan voiman, on myös Kristuksen evankeliumin asiainhoitaja. Hän on siis Jeesuksen Kristuksen valtuuttama apostoli, jonka tehtävänä on julistaa Jumalan voimaa, evankeliumia maailmaan, jossa ilmenee Jumalan pelastus.

Kolmas perusta kirkon missionaariselle luonteelle on Jeesus Kristus, joka Tumsan teologiassa on lähellä hänen käsitystään Jumalan voimasta. Kristuksessa ilmenee Jumalan rakkaus, joka synnyttää ihmisessä uskon. Jumalan rakkaus Kristuksessa on ottanut kärsittäväkseen myös ihmisen synnin, minkä tulisi olla keskeisin sanoma uskollisen asiainhoitajan kaikessa opetuksessa ja julistuksessa ja jotta kirkko voisi olla apostolinen tehtävässään.

Ekumeeninen olemus oli Tumsalle osa kirkon kahta luonnetta. Vuonna 1978 pidetty Tumsan puhe ”The Responsibility of the ECMY toward Ecumenical Harmony” Mekane Yesus -kirkon yleiskokouksessa piti sisällään ekumenia-käsitteen, ekumeenisen teologian ymmärryksen, Mekane Yesus -kirkon suhteen ekumeniaan sen historiassa, ekumenian tavoitteen määrittelyn sekä kirkon nykysuhteen ekumeniaan ja sen tulevaisuuteen.

Tumsa painotti, että ekumenia on kristillisten kirkkojen yhteinen strategia kohti yhteistä päämäärää. Kyseessä on enemmän kirkkojen välinen liitto kuin sen kuvaaminen yhteydeksi. Näyttää siltä, että Tumsalle ekumenia oli samaa kuin yhteinen pyrkimys, jota erilliset kirkot omine painotuksineen yrittävät tehdä yhdessä, ja joka on siten tulkittavissa kuuluvaksi kirkon missionaariseen luonteeseen.

Ekumeeninen teologia, Tumsan toinen painotus vuoden 1978 puheessaan, merkitsi hänelle teologiaa, joka on luonteeltaan holistista ja jonka varsinainen lähde on Jumala. Ekumeenisen teologian tulee huomioida myös eri tunnustusten itseymmärrys omasta olemassaolon tarkoituksesta, sillä ekumeniassa rakenteet eivät ole ratkaisevia.

Kolmanneksi Tumsa painotti Mekane Yesus -kirkon ekumeenista olemusta sen historiassa. Tästä osoituksena oli kirkon aktiivinen toiminta ekumenian kentällä esimerkiksi toisen maailmansodan aikana, jolloin ulkomaalaiset lähetysjärjestöt eivät voineet toimia maassa.

Neljäs Tumsan nostama teema ekumenian yhteisestä tavoitteesta tarkoitti hänelle kirkkojen yhteistä todistusta Kristuksen pelastavasta voimasta, mikä jälleen korosti kirkkoa hengellisenä toimijana. Tällä näkemyksellä Tumsa halusi korostaa ihmettä, jossa kirkkojen ykseys on mahdollista, koska kirkolla on ihmeitä tekevä ja ihmisen käsityskyvyn ylittävä Jumala. Siksi Tumsan mukaan olisi tärkeämpää puhua Jumalan kirkosta kuin eri kirkkokunnista.

Viides painopiste Tumsan puheessa oli arvioida Mekane Yesus -kirkon suhdetta ekumeniaan senhetkisessä tilanteessa. Tumsalle ekumenia oli osoittautunut toimivaksi epävirallisissa yhteyksissä sekä laajemman saarnaoikeuden mahdollistamisessa yli tunnustuskuntarajojen. Haasteita toimivalle ekumenialle Etiopian sisällä oli asettanut kirkkokuntien erilainen suhtautumien ortodoksiseen kirkkoon. Tähän liittyen Tumsa ehdotti neuvottelujen aloittamista ortodoksisen kirkon samoin kuin katolisen kirkon kanssa. Neuvotteluiden tarkoitus oli luoda suuntaviivoja sille, kuinka kirkkojen vastuita voitaisiin jakaa paremmin Etiopian yhteiskuntaa palveleviksi.

Itsenäinen kirkko oli Tumsan teologiassa tärkeä osa hänen kirkkonäkemystään. Tärkeä dokumentti tarkasteltaessa tätä kirkon olemusta on ”Report at the Ethiopia Consultation” vuodelta 1973. Puheessaan Tumsa ottaa vahvasti kantaa siihen, että Mekane Yesus -kirkko on itsenäinen kirkko, joka ei halua toimia kenenkään ulkopuolisen toimijan edustajana Etiopiassa. Puheessa on nähtävissä myös kritiikki yhteistyökumppaneiden mahdollista väärää asennetta kohtaan, koska Tumsa painottaa sitä, että Mekane Yesus -kirkko ei hyväksy ulkomaalaisten järjestöjen patriarkaalista ja kolonialistista ohjailua. Kirkon missionaarisen perustehtävän julistaa evankeliumia sekä palvella ihmisiä Tumsa määrittelee kirkon omaksi vastuuksi, ei lähetysjärjestöjen.

Tumsan ajattelun taustana pitää nähdä myös vuonna 1969 laadittu Mekane Yesus -kirkon ja luterilaisten lähetysjärjestöjen allekirjoittama Integration Policy, eräänlainen yhdentymissopimus, jonka mukaan eri lähetysjärjestöt ovat osa Mekane Yesus -kirkkoa, eivätkä kirkosta erillään olevia ulkopuolisia toimijoita. Tumsa tulkitsi sopimuksen sisällön siten, että Mekane Yesus -kirkolla on autonomia määritellä omaa työtään suhteessa sen yhteistyökumppaneihin ja joiden tehtävä oli auttaa kirkkoa toteuttamaan sen itselleen asettamaa työnäkyä.

Toisaalta Tumsa joutui tarkastelemaan uudelleen kirkon itsenäisyyttä sosialistihallinnon aikana vuodesta 1974 alkaen. Tämä ei ollut helppo tehtävä. Kirkon itsenäisyys kuului kirkolle sen hengellisestä olemuksesta käsin, mutta se oli jollain tapaa liikkuva sen institutionaalisesta olemuksesta katsottuna. Kirkon tuli säilyttää itsenäisyytensä, mutta se sen tuli aina huomioida valtion harjoittama politiikka ja analysoida sitä oman itsenäisyytensä säilyttämiseksi.

Tumsa näki kirkon itsenäisyyden laaja-alaisesti. Hän asettui 1970-luvulla vastustamaan myös niin sanottua moratorio-vaatimusta. Tällä vaatimuksella tarkoitettiin nuorten kirkkojen halua olla itsenäisiä ilman ulkopuolista apua sekä puuttumista kirkkojensa asioihin ja toimintatapoihin.[5] Tumsan mukaan ulkopuolinen apu ei merkitse samaa kuin kirkon itsenäisyyden puuttuminen tai sen menettäminen. Kiistaa täytyi Tumsan mielestä tarkastella myös teologisesti, sillä kirkko ei koskaan voi olla toisista riippumaton ja itseään vahvistava toimija. Tumsalle kirkko merkitsi yhtä ruumista, joka tarvitsee toisia, jotta se voi suoriutua palvelun luonnetta korostavasta tehtävästään.

Kontekstuaalinen teologia

Tultaessa 1970-luvun puoleen väliin Tumsa painotti teologiassaan entistä enemmän kontekstuaalista teologiaa, joka merkitsi hänelle sitä, että kirkko osasi ottaa huomioon toimintaympäristönsä kulttuurisen, sosiaalisen ja poliittisen kentän. Tässä tehtävässä Raamattu oli Tumsan teologiassa keskeinen lähde ja apu sen ratkoessa käytännöllisiä ongelmia sen toimintaympäristössä. Lisäksi kirkon tuli huomioida oma luterilainen teologiansa sekä kirkon missionaarinen luonne.

Tumsa painotti siis sitä, että kirkon tulee olla teologiassaan ja käytännöissään ajassa oleva, avoin ja rehellinen. Tämä itsearviointi on kirkolle tärkeätä, sillä sen avulla kirkko voi peilata omaa olemistaan ympäröivään todellisuuteen ja kykenee samalla vastaamaan niihin haasteisiin, joita se kohtaa sen hetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa.[6]

Erityisesti pääsihteerikaudellaan Tumsa työsti kontekstuaalista teologiaansa suhteessa kolmeen eri tekijään. Ensinnäkin kirkollinen konteksti oli jollain tapaa hankalasti hahmoteltava kokonaisuus Tumsalle. Kysymykseksi nousi erityisesti se, kuinka olla itsenäinen Mekane Yesus -kirkko, jonka syntyhistoriaan ovat vaikuttaneet niin voimakkaasti ulkomaalaiset kirkot ja lähetysjärjestöt. Lisäksi oman leimansa kirkon omaa kontekstia analysoitaessa toi sen vahva maallikkoluonne ja kirkon kasvu.

Toinen tekijä oli yhteiskunnallinen konteksti, jonka keskellä kirkko ja sen jäsenet elivät. Tumsan mukaan kristityn tuli olla rakentamassa yhteiskuntaa osallistumalla muun muassa politiikkaan. Lisäksi Tumsa puolusti afrikkalaisen teologian kehittämistä suuntaan, joka vastaisi afrikkalaista politiikkaa.

Sosialistinen hallinto aiheutti Tumsalle haasteen ottaa kantaa kirkon suhteeseen valtion uuteen ideologiaan. Uuden hallinnon marxilais-leninistinen arvopohja oli vahvasti sidoksissa ateistiseen maailmankatsomukseen, joka oli kirkon teologian vastakohta. Tumsan mielestä kristittyjen tuli siis rakentaa nyky-Etiopiaa kahdella ehdolla. Ensimmäinen ehto liittyi siihen, että jos valtion laki on vastoin Jumalan kirjoitettua lakia, kristityn ei tule noudattaa sitä. Toinen ehto liittyi Jeesuksen herruuden tunnustuksessa pitäytymiseen silläkin uhalla, että se saattaa aiheuttaa vainoa tai marttyyrikuoleman, joka merkitsi Tumsalle Kristuksen tunnustamista kuoleman kautta.

Kolmas tekijä Tumsan kontekstuaaliselle teologialle oli suhtautuminen ekumeniaan luonnollisella tavalla. Tumsalle kirkko ei ollut yksinäinen toimija, vaan sillä oli useita keskustelukumppaneita, kuten ortodoksinen ja katolinen kirkko sekä evankeliset kirkot.

Holistinen teologia

Useat tutkijat pitävät Tumsaa holistisen teologian merkittävimpänä puolestapuhujana Mekane Yesus -kirkossa. Tämä väite pitää varmaan paikkansa, mutta on todennäköistä, että holistisen teologian juuret ovat syvemmällä Mekane Yesus -kirkon ja Etiopian evankelisten kirkkojen historiassa.[7]

Vuonna 1971 Tumsa piti puheen Luterilaisen maailmanliiton kokouksessa Tokiossa, jossa hän painotti, että Jeesus pelastaa ihmisen kokonaisvaltaisesti, mikä oli hänen holistisen teologiansa ydin. Jumala on kiinnostunut koko ihmisestä, ja siksi kirkon tuli myös painottaa tehtävässään samaa ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista. Tämä tarkoitti Tumsalle parantumista niin malariasta kuin vapautumista pahoista hengistä ja synnistä.

Tumsan holistisen teologian analysoinnissa tärkeä dokumentti on ”On the Interrelation between Proclamation of the Gospel and Human Development” -lausunto, joka oli Mekane Yesus -kirkon virallinen kannanotto lähetysjärjestöjen rooliin. Tämä lausunto osoitettiin vuonna 1972 Luterilaiselle maailmanliitolle sen pyynnöstä.[8]

Lausunnossa on nähtävissä kirkkonsa asettaman komitean puheenjohtajana toimineen Tumsan ihmiskäsitys, jota voidaan peilata hänen näkemykseensä kehitysmaiden asemasta. Tumsa vastusti perinteistä tapaa jakaa valtiot köyhiin ja rikkaisiin, kehittyneisiin ja alikehittyneisiin. Hän myös kyseenalaisti länsimaisen materialistisen ajattelutavan, jonka mukaan moderni teknologia ja hyvä talous ovat tae paremmalle elämälle.[9]

Tämä kritiikki, jonka Tumsa esitti länsimaalaiselle tavalle jakaa maailma eri luokkiin, luo pohjan myös hänen ihmiskäsitykselleen. Ihmistä ei voida mitata vain materiaalisin arvoin, ja jokaisella ihmisellä on oma kykynsä toimia. Siksi ihminen ei ole vain auttamisen kohde. Eräs syy tähän on jo se, että afrikkalaisen on vaikea ymmärtää materian ja hengellisyyden irrottamista toisistaan. Heille niin ruumis kuin sielu ovat yhtä tärkeitä. Elämää ja uskontoa ei voi erottaa toisistaan.[10]

Tarkasteltaessa Tumsan holistista näkemystä tulee esille eräs mielenkiitoinen seikka. Tumsa oli saanut nuoruudessaan ruotsalaisten lähettien kautta vahvan kattauksen Roseniuksen teologiasta. Näyttää siltä, että Tumsan juuret ruotsalaiseen, Roseniuksen edustamaan, pietismiin eivät olleet katkenneet Tumsan myöhemmässä elämänvaiheessa, mutta ne olivat muuttuneet ja kehittyneet. Tumsan ajattelussa yhdistyi niin pietismin eräänlainen yksilökeskeisyys kuin afrikkalainen tapa ajatella elämää kokonaisvaltaisesti.

Tumsa painottaa evankeliumin voimaa sekä kirkon palvelutehtävää ihmisen kasvussa kokonaiseksi. Kirkon tehtävä on Kristuksen tavoin julistustyön ohella parantaa rikkinäiset ja tehdä ihminen kokonaiseksi. Kirkon tulee huomioida ihmisen hyvinvoinnin koostuminen niin hengellisestä kuin aineellisesta hyvinvoinnista siten, että ne ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja tasapainossa. Samalla Tumsa avoimesti kritisoi länsimaisia kirkkoja siitä, että ne olivat erottaneet evankelioinnin ja kristillinen palvelun toisistaan. Palvelusta oli tullut kirkoille ja lähetysjärjestöille tärkeämpää kuin evankelioinnista, jolloin ne olivat unohtaneet olemuksensa hengellisen luonteen. Toisaalta Tumsa antoi kritiikkiä lähetysjärjestöille siitä, että ne keskittyivät vain kertomaan työnsä hengellisestä puolesta unohtaen samalla laaja-alaisen sosiaalisen työnsä.

Tumsalle kirkko on missionaarinen

Tutkimukseni osoitti sen, että Gudina Tumsan kirkkonäkemyksessä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia pitkällä aikavälillä, mikä osoittaa hänen pitäytyneen varsin johdonmukaisesti näkemyksissään koko pääsihteerikautensa ajan. Pro gradu -tutkielmani keskeisin tulos oli Tumsan painotus missionaarisesta kirkosta. Hänen mukaansa missionaarinen kirkko oli luonteeltaan sekä hengellinen että institutionaalinen. Kirkko oli saanut tehtäväksi mennä ja katsoa eteenpäin, julistaa ristiinnaulittua Kristusta, jotta kirkko voisi kasvaa. Ilman pyrkimystä olla liikkeellä oleva, kirkko kasvaa vain sisäänpäin ja muodostuu ikään kuin sosiaaliseksi tapaamispaikaksi, kerhoksi.

Kirkolle oli tärkeää tietää historiansa, mutta se ei saanut tulla esteeksi tulevaisuuden rakentamiselle. Kirkon tuli elää nykyhetkessä ymmärtäen samalla eskatologinen ulottuvuutensa.  Gudina Tumsa näki lopulta kirkon Jumalan kirkkona, jonka yksi jäsen oli Etiopian Mekane Yesus -kirkko.

Lopuksi

Mielestäni Gudina Tumsan näkemys missionaarisesta kirkosta saattaa olla myös yksi merkittävä syy sille, että Etiopian Mekane Yesus -kirkon kasvu on ollut niin merkittävää. Huolimatta monista yhteiskunnallisista ongelmista, kirkon näky on ollut aina mennä eteenpäin ja julistaa ylösnoussutta Kristusta, joka on muutoksen alullepanija. Tässä tehtävässä tärkeällä sijalla ovat olleet evankeliumin muutosvoiman kokeneet ihmiset, jotka toimivat kirkossa niin maallikkoina kuin palkattuina työntekijöinä.

Tumsan teologia vaikuttaa Mekane Yesus -kirkossa edelleen siten, että ihminen halutaan kohdata kokonaisvaltaisesti. Mekane Yesus -kirkko tekeekin samanaikaisesti vahvaa missionaarista julistustyötä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Tämän hengellisen työn rinnalla kulkee kirkon diakoninen työ, jota tehdään joko kehitysyhteistyönä tai paikallisseurakuntien diakoniatyönä.

Tutkimukseni valossa Gudina Tumsan missionaarinen kirkkokäsitys on itselleni ja toivottavasti myös länsimaisille kirkoille ajankohtainen. Hänen ajattelunsa haastaa kirkkoja pohtimaan omaa kirkkonäkemystään siitä lähtökohdasta käsin, riittääkö kirkolle sen vuosisatojen aikana saavuttama asema, vai tulisiko kirkon pohtia uudelleen omaa olemustaan ja tavoitteitaan. Toisekseen Tumsan kirkkonäkemys pakottaa kirkkoja pohtimaan omaa rakennettaan siitä käsin, mikä on kirkolle luovuttamatonta ja mikä on kirkon oma hengellinen ja institutionaalinen identiteetti. Tähän linkittyy myös pohdintani siitä, onko länsimainen kirkko ymmärtänyt oikein ihmisen kokonaisvaltaisuuden, ja olisiko tässä sillä jotain opittavaa Gudina Tumsan teologiasta.

[1] Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan.

[2] Lehtinen, Mika (2022). Pro Gradu julkaistu sähköisesti osoitteessa https://erepo.uef.fi/handle/123456789/8272/discover?query=Mika+Lehtinen+Gudina+tumsa&submit=&rpp=10

[3] The life, works, and witness of Tsehay Tolessa and Gudina Tumsa, the Ethiopian Bonhoeffer (2017). Deressa Samuel Yonas & Hinlicky Wilson Sarah (ed.), USA: Fortress Press.

[4] Wee, Paul (2010). Dietrick Bonhoeffer and Gudina Tumsa: Shaping the Church’s Response to the Challenges of our Day. Teoksessa The Gudina Tunsa Foundation (ed.), Church and Society. Lectures and Responses Second Missiological Seminar 2003 on the Life and Ministry of Gudina Tumsa. General Secretary of the Ethiopian Evangelical Church Mekane Yesus (EECMY) (1966–1979), 15–52.

[5] Vaatimuksen moratoriosta oli ensi kerran esittänyt kenialainen presbyteerikirkon pastori John Gato. Hän ehdotti, että vanhojen kirkkojen apu sekä niiden puuttuminen nuorten kirkkojen elämään tulisi lakkauttaa, jotta kirkoista voisi kasvaa itsenäisiä kirkkoja. Gaton ehdotuksen pohjalta pidettiin kaksi suurta konferenssia: ensimmäinen KMN:n järjestämänä Bangkokissa, Thaimaassa, vuonna 1973 ja toinen Afrikan kirkkojen konferenssin All-Africa Conference of Churces järjestämänä Lusakassa, Sambiassa, vuonna 1974. (Deressa & Hinlicky 2017, 97)

[6] Edellä mainittu Tumsan painotus on löydettävissä hänen puheestaan ”Motivation for Policy Decisions by the Executive Committee in 1975”, joka oli kirjoituksen ”Some Issues Requiring Discussions and Decisions” liiteosa kirkon kirkolliskokoukselle vuonna 1976. Teoksessa Deressa Samuel Yonas & Hinlicky Wilson Sarah (ed.), The life, works, and witness of Tsehay Tolessa and Gudina Tumsa, the Ethiopian Bonhoeffer. USA: Fortress Press, 75–96.

[7] Eritrean ensimmäisen evankelisen kirkon juuret 1870-luvulla ovat SEM:n (Swedish Evangelical Mission) opetusohjelmassa. SEM keskittyi työssään tietoisesti kolmeen eri ryhmään, jotka olivat vapautetut orjat, köyhät karkurit ja maanpakolaiset. Tämä oli myös esimerkki Mekane Yesus -kirkolle ja sen tavalle toimia Wollegassa (Länsi-Etiopiassa). Ihmiset eri yhteiskuntaluokista haluttiin huomioida ilman paikallisia normitapoja. Itse termiä holistinen teologia Tumsa ei näytä käyttävän sanaparina useinkaan 13 dokumentissaan, vaan hän käyttää yleensä termiä kokonaisvaltainen. (Lehtinen 2022, 44)

[8] “On the Interrelation between Proclamation of the Gospel and Human Development” -lausunnossa vuonna 1972 Mekane Yesus -kirkko osoitti kannanottonsa LML:lle heidän pyynnöstään, ja Tumsa toimi lausuntoa laatineen komitean puheenjohtajana. Komitean muita jäseniä olivat ruotsalainen Mandfred Lundgren Swedish Evangelical Missionista ja Mekane Yesus -kirkon varapääsihteeri sekä norjalainen Olaf Saevers Norwegian Lutheran Missionista, joka toimi samalla lausunnon puhtaaksikirjoittajana. Tumsan osuutta lausunnon sisältöön pidetään ratkaisevana. Lausunnon tarkoitus oli ilmaista Mekane Yesus -kirkon kanta siihen, miten kirkko näkee lähetysjärjestöjen taloudellisen tuen ja sen jakautumisen kehitysyhteistyöprojektien ja hengellisen työn välillä. (Deressa & Hinlicky Wilson 2017, 35–36.)

[9] Tumsa, Gudina (1972). On the Interrelation between Proclamation of the Gospel and Human Development. Teoksessa Deressa Samuel Yonas & Hinlicky Wilson Sarah (ed.), The life, works, and witness of Tsehay Tolessa and Gudina Tumsa, the Ethiopian Bonhoeffer. USA: Fortress Press, 35–46.

[10] Ks. lisää Lehtinen 2022, 45–47.

Kristinuskon globaali muutos

Perusta 3 | 2023

Maailmanlaajuisesti kristinuskon kenttä on muutoksessa. Länsimaissa kirkot käyvät selviytymistaistelua, kun maallistuminen etenee, ja väestöt pienenevät ja vanhentuvat. Globaalissa etelässä  kirkot puolestaan kasvavat ja kristinusko menee vauhdilla eteenpäin. Tästä näyttää seuraavan, että kristinuskon painopiste on siirtymässä Euroopasta etelään. Siksi useat tämän numeron tekstit käsittelevät kristinuskon globaalia tilannetta. 

Hyvä esimerkki käynnissä olevaan muutokseen löytyy Yhdysvalloista. Yhdysvaltain suurin luterilainen kirkko on tällä hetkellä Evangelical Lutheran Church in America (ELCA), jolla on noin kolme miljoonaa jäsentä. Kirkko on kokoluokaltaan siis verrattavissa Suomen evankelisluterilaisen kirkkoon. ELCA on paraatiesimerkki siitä, minkälainen tulevaisuus odottaa isoja länsimaisia pääuoman protestanttisia kirkkoja, jotka ovat kadottaneet oman missionsa. 

ELCA:n omien arvioiden mukaan heillä on vuonna 2050 enää noin 67 000 kastettua jäsentä. Arvio on hurja. ELCA tulee siis menettämään 98 prosenttia jäsenistään. Se tarkoittaa, että seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana kirkkokunta käytännössä pyyhkiytyy maailmankartalta pois. Lisäksi heidän arvionsa mukaan vuonna 2041 vain 16 000 ihmistä osallistuu keskimääräisenä sunnuntaina heidän jumalanpalveluksiinsa. Tähän on aikaa alle kaksikymmentä vuotta. ELCA menettää siis merkityksensä suhteellisen nopeasti ja siitä tulee globaalisti verrattain pieni toimija. 

Kun samaan aikaan etelän konservatiiviset kirkot kasvavat, on hyvä kysymys, minkälainen on esimerkiksi luterilainen maailmanliitto 50 vuoden päästä. Kuinka paljon painoarvoa on enää Saksan tai Yhdysvaltojen liberalisoituneilla isoilla luterilaisilla kirkoilla tai pohjoismaisilla luterilaisilla kansankirkoilla? Jos nämä katoavat näyttämöltä, kuka on luterilaisuuden suunnannäyttäjä tulevaisuudessa? Minkälaista oikeastaan koko luterilaisuus on sadan vuoden päästä? 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä vuodelta 2016 Juha Meriläinen kirjoittaa maailman suurimmasta luterilaisesta kirkosta eli Etiopian Mekane Yesus-kirkosta seuraavasti: ”Luterilaisuuden piirissä Mekane Yesus on nousemassa yhdysvaltalaisen Missouri-synodin rinnalle yhdeksi konservatiivisen, ”tunnustuksellisen” luterilaisuuden johtavista voimista.” Meriläinen kertoo, että Mekane Yesus -kirkon tavoitteena on ensin kasvaa muutamia vuosia kotimaassa ja suunnata sen jälkeen nykyistä vahvemmin lähetystyöhön ulkomaille. Samalla kirkko haluaa säilyä ”koskemattomana luterilaisuuden ytimenä koko maailmalle”. Meriläisen mukaan tämä tarkoittaa, ettei Mekane Yesus ole tulevaisuudessakaan valmis tekemään opillisia kompromisseja.  

Tällä tavoin siis maailman suurin luterilainen kirkko pyrkii toimimaan tulevaisuudessa. Vastaavanlaiset kirkot tulevat saamaan painoarvoa yhä enemmän ja niiden vaikutus globaaliin kristinuskoon tulee olemaan suurempi. Väistämättä on selvää, että kirkollinen kenttä muuttuu tämän vallanvaihdoksen myötä toisenlaiseksi kuin liberaalien eurooppalaisten kirkkojen valtakaudella. 

Toinen esimerkki kristinuskon globaalista muutoksesta saatiin anglikaanikirkosta, joka on avioliittokysymyksen vuoksi hajaantumisen partaalla. Helmikuussa globaalin etelän anglikaanikirkkoja edustava The Global South Fellowship of Anglican Churches (GSFA) ilmoitti, että se ei enää pidä Canterburyn arkkipiispaa, eli Englannin anglikaanisen kirkon johtajaa, anglikaanien maailmanlaajuisen yhteisön johtajana. Päätös tehtiin, kun Englannin anglikaanikirkko päätti sallia samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamiset kirkossaan. Päätös on merkittävä, sillä Canterburyn arkkipiispa on ollut koko maailmanlaajuisen anglikaanisen kirkkokunnan symbolinen päämies. 

GSFA edustaa noin 75 prosenttia kaikista maailman anglikaaneista ja siinä on virallisesti mukana 25 jäsenprovinssia pääosin Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Lausunnossaan GSFA sanoi, että Englannin kirkko on sulkenut itsensä ulos sallimalla samaa sukupuolta olevien vihkimykset. GSFA ei pidä enää Englannin kirkkoa ”äitikirkkona”.  

Anglikaanikirkon jakaantuminen näyttää hyvin, että esimerkiksi kysymykset samaa sukupuolta olevien avioliitoista ovat lähinnä länsimaisten terminaalivaiheessa olevien kansankirkkojen puuhastelua. Etelän kasvavat kirkot suhtautuvat niihin kriittisesti ja ovat valmiita tarvittaessa vaikka katkaisemaan yhteytensä tai kiistämään länsimaisten kirkkojen johtajuuden, jos ne tekevät tässä kysymyksessä epäraamatullisia ratkaisuja. 

Myös luterilaisella puolella jo mainittu Etiopian Mekane Yesus -kirkko on katkaissut yhteytensä Ruotsin luterilaiseen kirkkoon samasta syystä. Suomen ev. lut. kirkkoa uhkaa näin ollen vastaava globaali paitsio, jos se ottaa asiassa uusia askelia. Uusien askeleiden sijaan ottakaamme mallia globaalin etelän kirkoilta. 

Santeri Marjokorpi,

päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

Perusta 2 | 2023

66 | Pääkirjoitus

68 | Perustalla

69 | Artikkelit

96 | Tässä ja nyt

  • 97 | Jussi Seppälä: SLEY mukaan Perustan julkaisijatahoksi
  • 98 | Christian Perret: OPKO:n ruotsinkielinen työ

102 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 103 | Paavo Hohti: Bysantti – Tuhat draaman vuotta
    • Arvostelijana Jussi Seppälä
  • 47 | Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko – Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 49 | Pekka Valtonen: Naisia valtaistuimella – Kuningattaria ja keisarinnoja uuden ajan alun Euroopassa
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

109 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa kiirastorstaista 6.4. ja päättyy 6. sunnuntaihin pääsiäisestä 21.5.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Pyhä ja tahraton morsian – Karthagon kokous (411), kristilliset yhteisöidentiteetit ja raamattuargumentaatio 

Timo Nisula

Kirjoittaja ja pastori ja TT.

Johdanto 

Uskontunnustuksessa lausutaan: ”uskon yhden, pyhän, yhteisen ja katolisen kirkon.” Nykyään sillä usein ymmärretään kirkon leviämistä yli koko maanpiirin, niin, että siihen kuuluu kaikenlaisia ihmisiä kaikenlaisista kulttuureista ja kansoista, siis kirkon läsnäoloa kaikkialla maantieteellisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti. Tämän tradition kyseenalaistaminen voi kuitenkin olla virkistävää. Eräs 400-luvun kristitty piispa määrittelee katolisuuden nimittäin aivan toisin: hänelle kirkko on katolinen, koska ”se on sakramenteiltaan täydellinen, ja se on tahraton, eikä ole pakanoille tarkoitettu” (Gaudentius Timgadilainen). 

Myöhäisantiikin kuuluisin kiista kirkon olemuksesta ja identiteetistä käytiin 300–400-lukujen Pohjois-Afrikassa. Yksi tapa tutustua siihen on lukea vaikutusvaltaisen kirkkoisä Augustinuksen poleemisia tekstejä donatolaisia vastaan. Tässä artikkelissa lähestymistapa on toinen: tutustumme erikoiseen ja ainutlaatuiseen tekstiin, Karthagon kokouksen pöytäkirjoihin vuodelta 411. Teksti ei ole luonteeltaan retorista polemiikkia vaan pikemminkin tallenne. Karthagon kokous ja sen pöytäkirjat ovat läpileikkaus tai koepala pitkästä ja monimuotoisesta traditiosta ja siitä käydystä debatista. On vaikea päättää, kuka selvisi kokouksesta voittajana, mutta on selvää, että Karthagon kokoukseen tutustuminen antaa yksityiskohtaisemman, ja siksi vaikeamman, kuvan ns. donatolaiskiistasta kuin nopeat vilkaisut opinkehityksen käsikirjoihin. 

Koska Afrikan kiistassa oli kyse nimenomaan katolisuuden merkityksestä, käytän kahden afrikkalaisen kirkkoyhteisön niminä perinteisiä termejä, donatolainen ja katolinen kirkko, mutta sitaateissa, itse niihin sitoutumatta. 

Tie Karthagoon 

Kahden kirkkoyhteisön ristiriita oli 400-luvulle tultaessa jo syvään juurtunut Pohjois-Afrikan maaperään. Kristittyjen jakaantuminen oli saanut alkunsa 300-luvun alun suurissa vainoissa ja nimenomaan Karthagossa, kun seurakuntaan vihittiin kaksi kilpailevaa piispaa. Vuonna 311 kaupunkiin vihittiin Caecilianus-niminen mies piispaksi. Huhujen mukaan häntä vihkimässä oli yksi sellainen henkilö, joka olisi ollut ”luopio” (traditor), siis luovuttanut viranomaisille vainojen aikana kristittyjen pyhiä kirjoja. Jyrkemmän siiven kristityt vihkivät toisen, kilpailevan piispan Karthagoon. Tämän pian kuoltua tilalle tuli Donatus-niminen piispa (k. 355). Näin 300-luvun alkupuolelta Karthagossa ja pian koko Pohjois-Afrikassa oli kaksi kristillistä kirkkoyhteisöä: Caecilianuksen kirkko (”katolinen kirkko”) ja Donatuksen kirkko (”donatolaiset”).  

Vuosisadan loppuun mennessä ”katolisen” kirkon kärsivällisyys skismaa kohtaan alkoi rakoilla. Kun isojen kaupunkien piispoiksi vielä valittiin tarmokkaita, määrätietoisia ja älykkäitä miehiä, joiden yhteiseksi pyrkimykseksi vahvistui kirkollisen ykseyden saavuttaminen keinoista välittämättä, oli selvää, että ”donatolaisten” lähtölaskenta käynnistyi. 390-luvulta saakka sekä ”katolisen” että ”donatolaisen” kirkon piispat kokoontuivat käytännössä joka vuosi suureen piispainkokoukseen käsittelemään kirkkoyhteisönsä asioita. ”Katolisen” osapuolen piispainkokouksissa esityslistalla toistui säännöllisesti pohdinta siitä, miten Afrikan kirkon jakaantuminen päättyisi ja millä keinoilla sitä voitaisiin korjata. Sijansa oli toki kirjallisella ja teologisella debatilla ja argumentoinnilla, mutta vuosi vuodelta kävi ilmeisemmäksi ja realistisemmaksi suunnitella ykseyden toteuttamista ulkoisin ja valtiovallan tarjoamin keinoin. Viidennen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä kummankin kirkkoyhteisön edustajat pitivät yllä kontakteja keisarin hoviin ja keisarin paikallishallintoon Afrikassa. 

Ratkaiseva hetki koitti vuonna 410. Rooma oli sokissa vandaalien terrori-iskun jäljiltä ja pakolaisia virtasi Italiasta turvaan Afrikan satamiin. Keisari Honorius oli alkuvuonna hellittänyt ortodoksista kuristusotettaan omiin sotilaskomentajiinsa ja oli antanut määräyksen (oraculum), jonka mukaan virkamiehillä oli oikeus omaan uskonvakaumukseensa. Afrikan ”donatolaisille” tämä oli mieluisa uutinen ja säädöstä levitettiin ilmeisen ahkerasti Välimeren etelärannikolla. ”Katolista” kirkkoyhteisöä valtiovallan suvaitsevaisuus ei sen sijaan innostanut, sillä sen haitallinen vaikutus kirkollisen ykseyden saavuttamiselle oli tietenkin päivänselvä. Niinpä katoliset piispat lähettivät keisarin hoviin Ravennaan delegaation, varustivat lähetystön perusteellisella dokumentaatiolla afrikkalaisesta skismasta ja valtuuttivat delegaatit anomaan keisarilta valtiovallan puuttumista kirkon jakautumiseen. Delegaation vaikutusvaltaisena ja ärhäkkänä rottweilerina toimi Calaman piispa Possidius, joka tunnetaan Augustinuksen elämäkerran laatijana. Retkikunnan tavoite onnistui täydellisesti. Lokakuussa 410 keisari Honorius julkaisi kipakan säädöksen, joka velvoitti ”donatolaisen” taikauskon (superstitio) ja harhaopin panemista kuriin Afrikassa terveen järjen keinoin. Honorius käski kahta kirkkoyhteisöä järjestämään kokouksen, jonka tulisi saada aikaan skisman lopullinen ratkaisu. Honoriuksen säädöksen sanamuoto ei ole uskontoneutraalin maallisen regimentin kieltä, vaan siekailemattoman ”katolista” polemiikkia. Yhdellekään ”donatolaiselle” piispalle ei jäänyt epäselväksi, mikä olisi valtion määräämän kokouksen lopputulos: ”donatolaisen” kirkon loppu ja pakotettu kirkollinen ykseys ”luopioiden” (traditores) ja ”totuuden kirkon” välillä. 

Säädöksensä toimeenpanijaksi keisari nimitti täysivaltaisen tribuunin (tribunus et notarius) Marcellinuksen, joka matkusti Italiasta paikan päälle Karthagoon talvikaudella 410/411.  Marcellinus toimisi kokouksen koollekutsujana, valvoisi keisarin päätöksen toimeenpanoa ja antaisi asiassa valtion edustajan täysivaltaisen ratkaisun. Kevään aikana Marcellinus julkaisi Karthagossa ediktejä, joissa säädettiin tarkemmin kokouksen puitteista, aikataulusta ja protokollasta. 

Vuoden 411 toukokuussa Karthagoon alkoi kerääntyä sekä ”katolisen” että ”donatolaisen” kirkkoyhteisön piispoja ympäri Afrikkaa. ”Donatolaiset” olivat päätelleet keisarin julkaisemasta säädöksestä, että mikäli he tulisivat paikalle myöhässä, asia ratkaistaisiin heidän vahingokseen ilman käsittelyä, ja niinpä he marssivat Karthagon kaupunkiin isona paraatina 18. toukokuuta 411. Valtava piispallinen kulkue oli julkisuustemppu, jolla ”donatolaiset” halusivat ilmaista olevansa suuri ja vaikutusvaltainen tekijä Afrikan kristillisessä maailmassa: ei ollut kyse jostain mitättömästä ja nurkkakuntaisesta kylähullujen lahkosta, vaan suuresta ja kunnianarvoisasta kirkollisesta perinteestä, myös määrällisesti.  

Marcellinus vastasi ”donatolaisten” julkisuustemppuun omalla tavallaan. Kokous ei alkanutkaan ajallaan toukokuun puolivälissä, vaan sen avausta lykättiin. ”Donatolaisten” piispat joutuivat odottamaan kaupungissa pari viikkoa, epäilemättä jännittynein ja epätietoisin mielialoin. Samaan aikaan myös ”katolisen” kirkon piispoja kerääntyi sieltä täältä ympäri Afrikkaa Karthagoon. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntu. Lopulta, 1. kesäkuuta 411 keisarin tribuuni Marcellinus avasi suuren kokouksen Karthagon keskustassa Gargiliuksen kylpylöiden konferenssitilassa (secretarium). Ratkaisun hetket olivat käsillä. 

Kokouksen pöytäkirjat: hifiäänite yli tuhannen vuoden takaa 

Karthagon kokous (collatio Carthaginiensis) vuoden 411 kesäkuussa on monella tavalla poikkeuksellinen. Yksi ainutlaatuinen piirre kokouksessa on se, miten hyvin sen kulku on tallennettu ja säilynyt meidän päiviimme asti. Julkishallinnollisista ja propagandistisista syistä johtuen kokouksesta nimittäin laadittiin sanatarkat pöytäkirjat, ja sekä ”donatolaisten” että ”katolisten” intresseissä oli, että pöytäkirjat julkaistiin saataville ja afrikkalaisten kristittyjen luettavaksi kokouksen jälkeen. Kokous kesti kolme pitkää päivää ja jokainen puheenvuoro on talletettu paikan päällä pikakirjoittajatiimien työn tuloksena. Lisäksi jokainen puheenvuoron käyttäjä tarkisti jälkikäteen pöytäkirjaan merkityt sanansa ja hyväksyi ne kirjallisesti pöytäkirjaan. Pöytäkirjat (Gesta collationis Carthaginiensis, GCC I–III) säilyivät keskiajan läpi käytännössä yhden ainoan käsikirjoituksen varassa. Ranskalainen tutkija Serge Lancel laati niistä modernin edition 1970-luvulla (1972–1975) ja aivan vastikään on ilmestynyt vielä muutamissa detaljeissa tarkennettu Clemens Weidmannin editio (2018). 

Karthagon kokouksen pöytäkirjat ovat vaikeaa mutta kiehtovaa luettavaa. Kiehtovuus piilee siinä, että pöytäkirjat toistavat suodattamattomana ja raa’asti kaikkien kokousedustajien sanat ja kielenkäytön. Muista lähteistä tutut nimet eivät pääsekään pöytäkirjoissa kaunistelemaan tai parantelemaan enää ajatuksiaan ja sanankäänteitään, vaan pöytäkirjat toistavat puheet sellaisinaan kuin dokumenttiääninauha.  

Pöytäkirjojen vaikeus käy samoin ilmeiseksi kaikille niiden lukijoille. Suuri osa kokouksen pöytäkirjoista onkin nimittäin varsin teknistä ja proseduraalista keskustelua ja erimielisyyttä kokouksen protokollista ja itse kokouksen luonteesta. Vasta kolmantena kokouspäivänä teologista argumentointia janoava moderni lukija pääsee kuulemaan ekklesiologisia avauksia, ja nekin katkeavat aivan liian kesken, sillä pöytäkirjat eivät ole säilyneet täydellisinä, vaan juuri kolmannen päivän loppupuoli on kadonnut. Yksi keskeinen riidanaihe kokouksessa liittyy sen luonteeseen: ”donatolainen” osapuoli tivaa hellittämättä kokouksen puheenjohtajalta, onko kokous (collatio) oikeudenistunto vai kirkonkokous. Ratkotaanko asioita maallisen käräjäkäytännön mukaan vai onko kokouksessa tarkoitus keskustella ja argumentoida teologisesti — toisin sanoen, kirkon sisäisiä asioita, joihin maallisella vallalla ja keisarilla ei pitäisi olla nokan koputtamista.  

Sähköisiä tunnelmia ja retorista mittelöä 

”Katolinen” osapuoli oli kaikesta päättäen suunnitellut kokouksen kulun ja lopputuloksen tarkasti. Tavoitteena oli napakasti ja siististi laittaa ”donatolainen” kirkkoyhteisö ruotuun ja osoittaa se historiallisesti ja teologisesti epäperäiseksi, harhaoppiseksi yhteisöksi, jonka olemassaolo instituutiona tulisi lakkauttaa ja jonka yhteydessä elävät ihmiset tulisi siirtää ”katolisen” kirkkoyhteisön jäseniksi. Mutta ”donatolaiset” eivät halunneet luovuttaa ja antautua ilman kunnon taistelua. Myös ”donatolainen” osapuoli oli selvästi valmistautunut perusteellisesti kokoukseen ja suunnitellut strategian, jonka avulla olisi pieni mutta realistinen mahdollisuus tehdä itse keisarin säädöksestä mitätön, tai paremminkin kohteeton ja saada kokouksen ”katolinen” tavoite raukenemaan. ”Donatolaisilla” ei tietenkään ollut epärealistisia käsityksiä omista mahdollisuuksistaan, mutta on tunnustettava, että kiistämättöminä altavastaajina he suoriutuvat vaikeassa tilanteessa erinomaisesti.  

”Donatolaisten” strategiaan kuului ensinnäkin ajaa Marcellinus ja ”katolinen” puoli dilemmaan. ”Donatolaiset” vaativat saada tietää, onko kokous oikeudenistunto. Mikäli Marcellinus antaisi selvän myöntävän vastauksen, ”donatolaisille” avautuisi suuri joukko erilaisia mahdollisuuksia ajaa oikeudenistunto umpikujaan. Yksi taktiikka tämän strategian toteuttamisessa oli useaan otteeseen vaatia saada tietää, oliko kokouksella kantaja ja vastaaja, toisin sanoen, oliko keisarille esitetty muodollinen kanne, jota vastaan ”donatolaisilla” oli oikeus puolustautua. Moni seikka kokouksen koolle kutsumisessa ja proseduureissa itse asiassa puhui sen puolesta, että kokous oli eräänlainen oikeudenistunto. Siksi ”donatolaiset” penäävät Marcellinukselta ja ”katolisilta” nähtäväkseen kanteen tekstiä. On oireellista, että sekä Marcellinus että ”katoliset” epäävät pyynnön. ”Donatolaiset” eivät siis koskaan saaneet tietää, millaisia dokumentteja ja todisteita heitä vastaan oli esitetty ja mikä tarkkaan ottaen oli kanteen sanamuoto. Dilemman toinen kärki oli saada vastaus kysymykseen, oliko kokouksessa tarkoitus keskustella kirkon sisäisiä ja uskonoppia koskevista erimielisyyksistä. Jos vastaus tähän kysymykseen olisi myönteinen, ”donatolaiset” voisivat vastata mielellään puhuvansa teologiaa, mutta silloin olisi hylättävä maallisen oikeusistuimen menettelytavat ja sanktiot. Keisarilla ei ”donatolaisten” näkemyksen mukaan ollut oikeutta puuttua kirkon sisäisiin asioihin. 

Monisatapäinen kahden kirkkoyhteisön läsnäolo suurkaupungissa tuotti päänvaivaa Marcellinukselle ja pöytäkirjoissa näkyykin huoli siitä, että sähköinen tilanne voisi purkautua mellakointina ja levottomuuksina kaupungin alueella. Marcellinuksen stressiä ei varmasti lievittänyt ”donatolaisten” esittämä ja lopulta läpiajama vaatimus siitä, että molempien osapuolten legitiimi valtuutus tarkastetaan huolellisesti niin, että sekä ”donatolaisten” että ”katolisten” kokousvaltakirjan hyväksyneet piispat käyvät konferenssitilassa yksitellen tunnistautumassa ja tunnistamassa oman paikkakuntansa kilpailevan kirkkoyhteisön paimenen. Näin yksi kokouspäivistä koostuukin lähes kokonaan uuvuttavan pitkästä tunnistusprosessista, jonka antina on satoja henkilönimiä ja paikkakuntien nimiä 400-luvun myöhäisantiikista. Välillä jonkun paikkakunnan napit vastakkain olevat piispat linkoavat myrkyllisen piikin vastapuolen niskaan, välillä ilkutaan kilpailijan seurakunnan mitättömyydestä tai olemattomuudesta. Toisinaan kyseenalaistetaan oman paikkakunnan vastapuolen edustajan virka kokonaan: 

”Sitten huudettiin: Victorinianus, Aquaen piispa. Hän ilmoittautui ja sanoi: Olen antanut valtakirjan ja allekirjoittanut sen. Silloin Asellicus, Tusuroksen municipiumin katolisen seurakunnan piispa, sanoi: ’Kaikkivaltiaan Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme, ollessa todistajina, minä ja seurueeni olemme lähteneet Arzugeen kylistä kolmantena päivänä ennen toukokuun Kalendaeta. Silloin tuo mies oli presbyteeri, eikä mikään piispa! Varmaan ovat tien päällä vihkineet hänet piispaksi. Hänen kirkossaan siellä päin on kyllä piispa, mutta hänet on saatu kiinni aviorikoksesta itse teossa. Tutkinta on vielä kesken.'” 

(GCC I, 207) 

Sekä ”donatolaiset” että ”katoliset” harrastavat välillä suolaisia välihuutoja ja toisinaan hyvin pidättyvästi ja herrasmiesmäisesti käyttäytyvä Marcellinuskin tuskastuu piispojen tukkanuottasiin ja laukaisee kuivan kitkerän roomalaisen kommentin: 

Marcellinus (pj): Kuunnellaan teksti. […] 

Romulus (sihteeri): Hyväntuomarinmerkkionettäsemitähänsalliiyhdelleosapuolelle… 

Emeritus (D): Eihän tuo voi lukea, se ei tajua missä on sanojen välit. 

Augustinus (C): Lukekoot sitten itse. Me myönnämme heille sen oikeuden, mitä he eivät halunneet myöntää meille. 

Marcellinus (pj): Kirkon sihteerit siis lukekoot uudestaan tuon, jotta saadaan paremmin selvää mitä kunnianarvoisat piispat ovat kokousta varten kirjoittaneet. 

Possidius (C): Merkittäköön pöytäkirjaan, että he ovat pyytäneet, että vain heidän sihteerinsä saavat lukea heidän lainaamiaan dokumentteja. 

Petilianus (D): Siis kyllä me luotamme viraston sihteereihin, tämä kaveri vain lausui tekstin ihan väärin. 

Marcellinus (pj): Kyllä on taas turha kiista. Tehdään nyt niin, että kirkon omat sihteerit lukevat lainaukset ääneen, niin saadaan paremmin selvää asiasta. 

Alypius (C): Antaa heidän lukea. Me annoimme periksi tässä, mutta he eivät antaneet periksi meille. 

Habetdeum (D): Minä luen. 

Marcellinus (pj): No luepa. 

(GCC III, 254–257) 

”Kuka sinun isäsi on?” 

Karthagon kokouksen pöytäkirjan ainutlaatuinen anti liittyy usein ajanhistoriaan, maallisen ja kirkollisen argumentoinnin rajapintaan ja herkulliseen korkean resoluution näkymään kolmen päivän kokouksesta keskellä helteistä Karthagoa. Mutta pöytäkirjojen kuivakkaan hallinnolliseen pirtaan on lomittunut myös verevää ja mausteista teologiaa, perspektiivejä kahden erilaisen kirkkoyhteisön identiteettiin ja erilaisiin visioihin kirkon tehtävästä maailmassa. Yksi ”katolisen” osapuolen tavoitteista on erotella toisistaan ”kirkon keissi” (causa ecclesiae) ja ”Caecilianuksen keissi” (causa Caeciliani), ts. yhtäältä debatti kirkon teologisesta ja hengellisestä olemuksesta ja toisaalta faktuaalisempi historiallinen selvitys siitä, oliko Karthagon ”katolista” piispaa vihkimässä ”luopio” (traditor) vai ei. ”Donatolaiset” eivät ymmärrä, miksi nämä kaksi elementtiä pitäisi muka erottaa toisistaan: juuri kirkon ja sen viranhaltijoiden puhtaudessa näkyy kirkon olemus, pyhä ja tahraton Kristuksen morsian vainoavan ja vihamielisen maailman keskellä. ”Donatolaiset” tietävät hyvin ”katolisen” ekklesiologian periaatteet kirkosta, joka tässä ajassa koostuu sekä pahoista että hyvistä jäsenistä (corpus permixtum). Mutta heidän oma visionsa kirkon identiteetistä rakentuu toisenlaisille perustoille. Kirkko on suljettu puutarha, valittujen ja erilleen pyhitettyjen vähemmistöyhteisö, jonka osana on tässä ajassa ja tässä maailmassa kantaa ristiä, saada osakseen vainoa ja pilkkaa ja joutua erilaisten oikeusistuimien eteen vastaamaan uskostaan juuri niin kuin kirkon Herrakin joutui seisomaan Pilatuksen edessä. (Hätkähdyttävänä käytännön ilmentymänä identiteetistään ”donatolaiset” kieltäytyvät kokouksen ensimmäisenä päivänä istuutumasta puheenjohtajan avattua kokouksen: he haluavat seistä, sillä Kristuskaan ei istunut, kun häntä tutkittiin ja tuomittiin. Niinpä kaikki kokouksen osanottajat seisovat konferenssitilassa kolme pitkää käsittelypäivää!) 

”Donatolaisten” sanavalmis ja ärhäkkä edustaja, piispa Petilianus pukee sanoiksi afrikkalaista traditiota, kun hän ryhtyy penäämään viholliseltaan, Hippon Augustinukselta, keltä tämä on saanut piispanvihkimyksensä: 

Petilianus (D): Kuka sinä siis olet? Oletko Caecilianuksen poikia, vai etkö ole? 

Augustinus (C): Olen samassa kirkossa kuin Caecilianus. 

Petilianus (D): Mistä olet saanut alkusi? Kuka sinun isäsi on? Jos kiroat isäsi, olet harhaoppinen, joka ei halua tunnustaa alkuperäänsä eikä isäänsä. 

Augustinus (C): Olemme samassa kirkossa, jossa Caecilianus toimitti piispanvirkaa kuolemaansa saakka. […] Jumala on isäni ja kirkko on äitini, eikä kenenkään ihmisen rikokset tai väärinkäytökset minua heistä erota. 

Petilianus (D): Onko Caecilianus isäsi vai äitisi, niinkö sanot? 

Augustinus (C): Etkö sinä kuullut, kun sanoin, että hän on veljeni? 

Petilianus (D): Mikä veli se sellainen on, joka lapsia synnyttää? 

Marcellinus (pj): Asia on nyt varmaan tullut täysin kirkkaasti selväksi. Hän on ilmaissut, että Caecilianus ei ole hänen isänsä, eikä Caecilianus ole hänen äitinsä. 

(GCC III, 227–233) 

Universalistinen yhteisöidentiteetti 

”Donatolaisen” ja ”katolisen” itseymmärryksen ja yhteisöidentiteetin erot näkyvät myös kiinnostavalla tavalla molempien kirkkoyhteisöjen pöytäkirjoihin liitetyistä teologisista julkilausumista (mandatum), jotka ovat sisällöltään kirkko-opillista raamattuargumentaatiota. ”Katolisten” julkilausuma luetaan jo kokouksen ensimmäisenä päivänä ja se on Augustinuksen laatima. Katolisen yhteisöidentiteetin keskeisenä raamattuargumenttina toimii ”Abrahamin siemen” (semen Abrahae), ja teksti alkaakin sitaateilla Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin saamasta lupauksesta, joka on tarkoitettu kaikille kansoille (1. Moos. 22:16–18; 26:3–5; 28:14): 

Kristuksen kirkko on luvattu pyhille isillemme Abrahamille, Iisakilla ja Jaakobille […] niin jumalallisella ja totuudellisella äänellä, ettei mikään ihmisääni voi valheillaan sitä vastustaa. 

(GCC I, 55) 

”Katolisen” tulkinnan mukaan laki, profeetat ja psalmit todistavat näin, että kirkko on levinnyt koko maailmaan. Donatolainen tapa painottaa kirkon läsnäoloa vain Afrikassa on universalistisen, ”katolisen” identiteetin perspektiivissä nurkkakuntaista ja kaventaa vaarallisesti patriarkkojen saamaa lupausta Kristuksen kirkon katolisuudesta. ”Katolisten” julkilausuman Uuden testamentin avainkohtana on Luuk. 24:44–47, jossa nähdään ylösnousseen Kristuksen suorasanaisesti jatkavan Abrahamin saamaa lupausta ja ojentavan sen ”kaikille kansoille”. Abrahamin siemen on näin ollen kristillisen kirkon kantama Kristuksen lupaus, joka on aluksi annettu patriarkoille ja profeetoille, sitten apostoleille ja nykyiselle kirkolle. Abrahamin siemenen raamattuargumentaatio on Augustinukselle olennainen ja hän ottaa sen esiin kolmantena kokouspäivänä uudelleen. ”Donatolaiset” eivät ole innostuneita Augustinuksen eksegeesistä, vaan sanovat kohta palaavansa raamattuargumentteihin. 

Partikularistinen yhteisöidentiteetti 

Kun ”donatolaisille” kolmannen kokouspäivän kuluessa valkenee, että proseduraaliset argumentit eivät tule sittenkään kääntämään kokouksen kulkua sivuun ”katolisten” suunnittelemasta päämäärästä, he vihdoin lukevat oman julkilausumansa tekstin. Teologisesti ”donatolaisten” julkilausuma on pöytäkirjojen kiinnostavinta antia, sillä myöhäisantiikista on säilynyt kohtalaisen vähän donatolaisten omia tekstejä — monet käsitykset donatolaisista opetuksista joudutaankin siivilöimään heidän vastustajiensa (Optatus, Augustinus, Possidius) poleemisista teksteistä. 

”Donatolaisen” kirkon raamattuargumentaatio pohjautuu sekin Vanhaan testamenttiin, mutta ei niinkään patriarkkoihin kuin Israeliin erilleen kutsuttuna, pyhitettynä jäännöksenä (collecta), joka joutuu kamppailemaan pakanoita ja oman kansan luopioita vastaan. Julkilausuma alkaa terävällä huomiolla molempien kirkkoyhteisöjen identiteettien erosta: 

”[Vastapuoli] ajattelee, että kirkossa on sekaisin samaan aikaan hyviä ja pahoja aina maailman loppuun saakka. He uskovat, että tällainen kirkko on ennustettu [Raamatussa.] Siksi me haluamme nyt osoittaa, että Herramme kirkkoa julistetaan kaikissa pyhissä kirjoituksissa ennemminkin pyhänä ja tahrattomana (sancta et immaculata).” 

”Donatolaisten” julkilausuma on vaikuttava kokoelma Vanhan testamentin tekstejä. Raamatuntekstien yhteisenä nimittäjänä on erottautuminen, pyhyys, kutsu erilleen pahan maailman ja Jumalasta luopuneiden petturien kosketuksesta (julkilausuman suomennos on luettavissa https://turku.sley.fi/pyha-ja-puhdas-kirkkomme-mandatum-donatistarum/). 

”Donatolaiset” argumentoivat myös varsin tarkasti oman aikansa pinnallisempia ”katolisia” raamattuargumentteja vastaan. Augustinuksen usein käyttämä vertaus rikkaviljasta kirkon kuvana kumotaan toteamalla lakonisesti: Jeesushan sanoo, että pelto on maailma — ei kirkko. Käy ilmi, että vaikka donatolaiset tunnustavat sen ilmeisen mahdollisuuden, että seurakunnan joukossa voi elää piilottelevia teeskentelijöitä, tämä ei poista kirkkokurin aktiivista käyttöä. Heti kun synti ja luopumus tulevat kirkollisessa elämässä nähtäville, on viranhaltijoiden eli piispojen, erotettava tahriintuneet ja luopiot erilleen pyhän ja tahrattoman neitsytkirkon yhteydestä. Kun paikalla oleva Augustinus yrittää puolustella eksegeesiään Jeesuksen peltovertauksesta, ”donatolaiset” ulvovat hänet hiljaiseksi. 

”Donatolainen” julkilausuma kirkosta antaa kuvan jäntevästä ja koherentista, traditionalistisesta raamattuargumentaatiosta, jossa korostuu kirkon osa vainottuna, pilkattuna, pienenä vähemmistönä. Säilyäkseen puhtaana ja tahrattomana kirkon tulee alati olla valppaana synnin ja luopumuksen kontaminaation suhteen ja tehdä pesäeroa sisältään löytyviin ja ulkona vaaniviin ”luopioihin”. 

Lopuksi 

Afrikkalainen kiista kirkon olemuksesta ja suhteesta maailmaan käy tulevina vuosikymmeninä kenties yhä kiinnostavammaksi. Nykytutkimuksen perspektiivistä on selvää, että sekä ”donatolaisen” että ”katolisen” kirkkoyhteisön korostuksissa oli raamattuargumentaation ja edeltävän tradition kannalta legitiimejä elementtejä. Moni esimerkiksi jakaa intuitiivisesti Augustinuksen ajatuksen siitä, että kristillisen yhteyden kannalta on ongelmallista ajatella syntiä ja luopumusta jollain tapaa kontaminoivana ja kollektiivisesti saastuttavana patogeeninä: osallistuminen keskusteluun, rukoukseen, jumalanpalvelukseen tai sakramenttiin teeskentelijän, julkisyntisen tai heterodoksian kannattajan kanssa ei Augustinuksen mukaan tee henkilöä itseään vastuulliseksi väärintekijän synneistä. ”Donatolaisille” tämän tyyppinen erottautuminen oli tärkeämpää ja kuului kirkon hengelliseen elämään. Samoin Afrikan ”katolisen” kirkkoyhteisön korostus kirkon ajallisesta ja maantieteellisestä katolisuudesta on 400-luvun kiistan jälkeen monelle kristitylle kyseenalaistamatonta opetusta kirkosta. 

Mutta myös ”donatolainen” traditio sisälsi paljon perinteistä ja ortodoksista opetusta kirkosta. Kirkon tuli suhtautua aina epäillen maallisen vallan kosintayrityksiin ja liittoihin kuninkaiden ja tyrannien kanssa. Kirkon yksi tuntomerkki oli ”donatolaisten” mielestä risti, eli sen kohtaama vaino ja vastustus. Kirkon paimenten vastuulla oli lauman pitäminen koossa, puhtaana tunnustajien joukkona, jossa aktiivisesti puututtiin havaittuihin erheisiin ja synteihin. Voi olla, että sekulaarissa tulevaisuudessa ”donatolaisten” benediktiininen visio (Dreherin mukaan) saavuttaa enemmänkin vastakaikua pienissä korkean profiilin kristillisissä yhteisöissä. 

Yksinkertaisimmillaan kahden afrikkalaisen kirkkoyhteisön erot näkyvät niiden käyttämissä vanhatestamentillisissa kuvissa. ”Katolisille” kirkko on Abrahamin siemen, jonka tulee erotuksitta levitä ja läpäistä kaikki kansat siunauksellaan. ”Donatolaisille” kirkko on Laulujen laulun suljettu puutarha ja tahraton neito, jonka puhtautta ei saa tuhria likaisin käsin ja luopioiden huulin. 

Kirjallisuutta 

J. Alexander, A note on the Interpretation of the Parable of the Threshing Floor at the Conference of Carthage of a.d. 411, JThS 24 (1973), 512–519. 

J. Alexander, “Aspects of the Donatist Scriptural Interpretation at the Conference of Carthage,” Studia Patristica 15 (1984), 125–130. 

B. Alexanderson, “Collatio Carthaginiensis, Konferensen I Karthago år 411,” Kyrkohistorisk årskrift 102 (2002), 9–21. 

R. Dreher, The Benedict Option: A Strategy for Christians in a Post-Christian Nation. New York: Sentinel, 2017. 

T. Graumann, “Upstanding Donatists: Symbolic communication at the Conference of Carthage (411),” ZAC 15 (2011), 329–355. 

E. Hermanowicz, Possidius of Calama: A Study of the North African Episcopate. Oxford: Oxford University Press, 2008. 

A. Hogrefe, Umstrittene Vergangenheit: Historische Argumente in der Auseinandersetzung Augustins mit den Donatisten (Millenium-Studien 24). Berlin: WdeG 2009. 

P. van Nuffelen, “How Shall We Plead? The Conference of Carthage (411) on Styles of Argument,” teoksessa: P. Gemeinhardt, L. Van Hoof, and P. Van Nuffelen, eds., Education and Religion in Late Antiquity: Reflections, Social Contexts, and Genres. Ashgate: Aldershot 2016, 145–158. 

B. Shaw, Sacred Violence: African Christians and Sectarian Hatred in the Age of Augustine. 

Cambridge: Cambridge University Press, 2011. 

M. Tilley, “Dilatory Donatists or Procrastinating Catholics: The Trial at the Conference of Carthage,” Church History 60 (1991), 7–19.