Imago Essentialis

Perusta 4 | 2021

Jouko N. Martikainen

Kirjoittaja on Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritus-professori. Kirjoitus on esitetty alustuksena KK:n kurssilla ”Syvemmälle messuun” 8.-13.10.2010 Järvenpäässä

Ihminen – Jumalan kuva

”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”, 1. Moos. 1:27. Näin Raamatun alkulehdillä ilmoitetaan: ihminen on Jumalan kuva. Teologian historiassa on paljon pohdintaa siitä, mitä tämä keskeinen luonnehdinta ihmisestä merkitsee. Pitäydymme tässä oman perinteemme piirissä. Augustinuksen tulkinta ihmisestä tuli määrääväksi latinalaisessa lännessä. Hänen mukaansa muisti, mieli tai henki ja tahto ovat ihmisessä Pyhän Kolminaisuuden kuvautumaa. Luther ei tässä kuitenkaan suostu seuraamaan munkkikuntansa oppimestaria. Näin siksi, että Lutherin mukaan Jumalan kuva kadotettiin syntiinlankeemuksessa (… per peccatum amissa WA 42,46,4; Steiger 109). Ennen syntiinlankeemusta tilanne oli toinen. Siitä Luther kirjoittaa: ”Aadamilla oli tämä kuva omassa olemuksessaan. Hän ei ainoastaan tuntenut Jumalaa ja uskonut häntä hyväksi, vaan hän eli suorastaan jumalallista elämää. Hänellä ei ollut kuoleman eikä minkään muun vaaran pelkoa, sillä hän oli tyytyväinen Jumalan armoon” (Koskenniemen käännös, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1–7, 67; WA 42,47). Tällaisen Jumalan kuvan mukaisen elämän siis Aadam ja Eeva menettävät. Luther ei hyväksy sitä skolastiikan käsitystä, että Jumalan kuva eli imago olisi säilynyt ihmisen luontovarustuksessa, sen sijaan kaltaisuus eli similitudo olisi kadotettu. 

Nyt selvitämme sitä ongelmaa, mitä Jumalan kuvan menettäminen ja sen palauttaminen merkitsevät kurssimme aiheen kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Lutherin lähtökohta tässäkin on, että Jumalan kuvan ennallistetaan vanhurskauttamisessa yksin uskosta. Se toteutuu siten, että Herran Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan hyväksemme kasteessa. Jumalan kuvan ennallistamiseksi oli välttämätöntä, että Jumala tuli ihmiseksi ja otti omakseen langenneen ihmisen kaiken kurjuuden. Näin Herrasta Kristuksesta tulee kaksoiskuva. Hän on ennalta olevana Jumalan kuva ja inkarnoiduttuaan – niin jo sitäkin ennen – hän on ihmisen kuva. Tämän käsitteen kaksoiskuva löysin Anselm Steigerin tutkimuksesta (Fuenf Zentralthemen der Theologie Luthers und seiner Erben: communicatio-imago-figura-Maria-exempla. Brill-Leiden 2002). 

Kaksiluonto-oppi on Lutherilla samalla myös oppi Kristuksesta kaksoiskuvana, Jumalan ja ihmisen. Herra Kristus ei ole vain samaa olemusta Jumalan Isän kanssa, vaan samaa olemusta ihmisen eli meidän kanssamme.  

Mitä tästä siis seuraa pohdittavanamme olevan aiheen kannalta: ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”. Aluksi on yleisesti todettava, ettei Luther pidä sanaa, kuvaa ja säveltä toistensa kilpailijoina, vaan jokainen niistä erikseen ja kaikki yhdessä voivat toimia ja myös toimivat evankeliumin sanoman kantajina. Niistä kunkin erityiskyky tässä tehtävässä samoin kuin keskinäiset suhteet ja vuorovaikutus ovat kuitenkin läheisesti sidoksissa Lutherin teologian keskeisiin painotuksiin.

1. Herra Kristus – imago essentialis Dei et imago essentialis hominis 

Lutherin mukaan Kristus on Jumalan täydellinen kuva (imago dei perfecta). Hän käsittelee laajasti kuvaa Isän ja Pojan ykseyden kannalta selittäessään Heprealaiskirjeen 1. luvun 3. jaetta:  

Jumala on puhunut Pojan kautta, ”joka ollen hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva.” Kun muovaillaan jonkun ihmisen kuva, ei tämä kuva ole ihmisen olemuksen eli hänen luontonsa mukainen; kuva ei ole ihminen, vaan se on kiveä tai puuta, ihmisen mukaan muovaillun kivisen tai puisen olion kuva.

Sitten Luther jatkaa, ja toteaa, että Isän ja Pojan suhde ei ole tällainen:

Mutta tässä on Poika sellainen Isän olemuksen kuva, että Isän olemus on juuri tuo kuva – – muodostettu Isän olemuksesta, joten se ei ole ainoastaan Isän mukainen ja näköinen, vaan siihen sisältyy myös Isän koko olemus ja hänen luontonsa täydellisenä. 

Näin ollen voidaan Kristuksesta kuvana sanoa, että myös Kuva on Jumala, samaa olemusta, voimaa ja viisautta kuin Jumala itse. Jumalan Poika on valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta Nikean tunnustuksen sanoin. Herra Kristus on Jumalan olemuksen kuva tai olemuskuva, imago essentialis. Luther viittaa tässä usein Johanneksen 14:9:ään: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Herra Kristus on Jumalan sakramentaalinen kuva, hän on yhtä Isän kanssa (Joh.10:30). Tämä kuva ei vain edusta Kolminaisuuden ensimmäistä persoonaa, vaan tuo Kuvatun siten läsnä olevaksi, että tässä on puhuttava reaalipreesensistä. 

Samaa asiaa voidaan lähestyä myös uuden kielen ja uuden kieliopin kannalta. Lutherin mukaan Herra Kristus luo uuden kielen ja kieliopin. Silloin myös sana ’kuva’ (imago), samoin ’sana’ (verbum) ja ’sävel’ (tonus) saavat kokonaan uuden merkityksen. Tämä käy ilmi erityisellä tavalla siinä, että Hän itse on samalla kertaa Jumalan ja ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis Dei et hominis eli kaksoiskuva. Hän on siis Jumalan olemuksen kuva samoin kuin hän on ihmisen olemuksen kuva. Sama koskee myös säveltä. Herra Kristus luo myös uuden sävelopin. Tässä tosin liikun itselleni oudolla maaperällä enkä pysty sitä dokumentoimaan riittävästi. Viittaan tässä vain Ilmestyskirjan jakeisiin 5:9 ja 14:3, joissa taivaallisessa jumalanpalveluksessa veisataan uutta virttä (canticum novum) Karitsalle.  

2. Herra Kristus – imago essentialis hominis 

Herra Kristus on ihmisen olemuksen kuva. Mutta mikä on ihmisen olemus? Edellä jo viittasin siihen, ettei teologiassakaan ole siitä yksimielistä opetusta. Jos kysyisimme asiaa psykologeiltamme, luulen, että he pitäisivät ihmisen olemuksena hänen itseyttään, sekä ihmisen omaa käsitystä siitä, kuka ja mikä hän on, että asianomaisen oman koulukunnan käsitystä ihmisen todellisesta olemuksesta tai sen puutteesta. Jos ihminen alkaa lähemmin analysoida, mikä ja kuka oikeastaan on tämä, joka pitää itseään itsenään eli omana minänä, hän pian huomaa, että päätyy pimeyteen. Emme löydäkään minuudellemme kalliopohjaa, vaan outouden, hämäryyden ja koko minuuden häipymisen analyysiimme. Tämä tarkoittaa sitä, että etsiessään minuutensa ydintä ohjautuukin katsomaan sitä tyhjyyttä, josta hänet on luotu. Samasta syystä kuoleman ajatteleminen herättää meissä kauhua. Siinäkin me katselemme sitä tyhjyyttä, josta Jumala on ihmisen luonut. Emme siis löydäkään itsestämme kiinteää sisärakennetta. löydämme vain harhailua pimeydessä eli tyhjyyttä. Tämä kokemus on osa syntiinlankeemuksen vauriota.  

Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi. 

Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty. 

Ongelma on erityisen hankala siitä syystä, että kieli tekee meille tässä tepposia. Käsite ”Jumalan kuva” tuntuu meistä suureelta, jolla on tietty substanssi eli sitä kantava olemispohja. Tästä syystä meitä hirvittää se ajatus, että jos Jumalan kuva olisi kokonaan menetetty, meissä ei olisi enää jäljellä mitään kosketuspintaa Jumalan kanssa. Sen sijaan olisimme vain kosketuksessa Jumalan vastustajan kanssa. Se osoittautuisikin Jumalaa väkevämmäksi. Todellisuus halkeaisi markionilaisittain kahtia. Tämä pelko estää meitä seuraamasta tässä asiassa Lutheria. On kuitenkin kysyttävä, miten Luther itse selviää tästä ongelmasta? Näyttää siltä, ettei ongelma huolestuta häntä laisinkaan. Näin siksi, että Jumala on suvereeni Herra myös sen jälkeen, kun ihmisestä on tullut Saatanan kuva. Tästä huolimatta Hän katsoo ihmistä niin rakastavasti, ettei ihminen voi irtaantua alkuperäisestä luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen kaikin voimin Saatanan talutusnuorassa.

On lisäksi kysyttävä, mikä ihmiskäsitys on realistisempi eli siis paremmin tosiasioiden ja kokemuksemme mukainen, Lutherin vai idealisoiva näkemyksemme ihmisestä? Eikö realismi ole Lutherin puolella, niin hirveää kuin onkin ajatella, että olisin Saatanan enkä Jumalan kuva? Tämä on niin kauhea asia, että Jumala kaikkivaltiudessaan ja suuressa armossaan estää meitä näkemästä orjuuttamme Saatanan alaisuudessa täydessä karmeudessaan. Hän paljastaa sen meille vain Pojassaan, joka otti päällensä meidän orjuutemme Saatanan alla. Siksi Lutherin mukaan Herran Kristuksen tehtävä onkin palauttaa meihin Jumalan kuva. Sen hän tekee olemalla meille imago essentialis hominis eli ihmisen olemuskuva. Autuas vaihtokauppa on kuvan vaihto. Herra Kristus pukeutuu kaikkeen siihen, mikä on meidän omaamme ja antaa vastineeksi kaiken sen, mitä hän itse on Jumalan kuvana: ”Induit formam et figuram nostram et imaginem et similitudienem, ut nos induat imagine, forma, similitudine sua” eli ”hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” kuten hän sanoo joulusaarnassaan vuodelta 1515.

Herra Kristus on uuden ihmisen prototyyppi. Hän pukeutui kaikkiin ihmistä hallitseviin turmiovaltoihin, ja muutti ne vastakohdikseen: synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi, Jumalan vihan hänen rakkaudekseen ja Saatanan orjuuden Jumalan lasten vapaudeksi, ja mikä kaikkein ihmeellisintä – helvetin taivaaksi.

Herra Kristus osoittautuu Jumalan kuvaksi ja Jumalaksi siinä, että hän nämä, hänelle vieraat ja vastakkaiset kuten synnin, kuolemassa ja orjuuden Saatanan alaisuudessa muuttaa olemuksensa mukaisiksi, siis vanhurskaudeksi, elämäksi ja vapaudeksi. Kuuliaisena ensimmäiselle käskylle hän suostuu vapaasta tahdostaan tulemaan synniksi, kuolemaksi ja Saatanan orjaksi. Hänestä tulee suurin syntinen, joka ottaa kantaakseen siitä aiheutuvan rangaistuksen eli helvetin tulen. Näin toimiessaan Herra Kristus on uusi ihminen ja oikean ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis hominis. Tällä tavalla hän on kaksoiskuva, sekä Jumalan kuva että ihmisen. Nämä kaksi kuvaa ovat yhdistyneinä erottamattomasti hänen persoonassaan myös ihmisen osalta. Kalkedonin kirkolliskokouksen dogma määrittelee hänen kaksi luontoaan Pyhän Kolminaisuuden toisena persoonana. Luther siis käyttää tätä dogmaa opissaan Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana.  

On vielä erikseen korostettava sitä, ettei maan päällä syntiinlankeemuksen jälkeen ole ollut ketään muuta oikeaa ihmistä kuin Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja Marian Poika. Me kaikki muut, meitä ennen eläneet ja jälkeemme tulevat, ovat vain karua materiaalia ihmisyydestä ja ihmisyyttä varten.

Kristuksesta lähtee Lutherin mukaan suunnaton vetovoima. Tämä Jumalan olemuskuva vetää ihmistä puoleensa, pukee hänet uuden ihmisen vanhurskauteen, tekee hänet uudeksi Jumalan kuvaksi eli Kristuksen muotoiseksi sekä saattaa hänet lopulta mystiseen yhtymykseen Herransa kanssa. Vanhurskauttamisen aktissa yksin uskosta tapahtuu Lutherin mukaan reformatio ad meliorem imaginem, paremman kuvan reformoituminen eli uuteen muotoon saattaminen, uskon uudistuminen ja unio Kristuksen kanssa.

3. Kasvatus – Eruditio 

Jumalan kuvan ennallistaminen tarvitsee vielä lopunajallisen täydellistymisen. Tätä prosessia Luther kuvaa latinan termillä eruditio eli raakuudesta (rudis = raaka, karkea, oppimaton) poistamiseksi eli kasvatukseksi, opettamiseksi ja sivistämiseksi. Uskon saamaa kuvaa Luther vertaa taivaaseen ja maahan, jotka ensimmäisenä luomispäivänä olivat vielä autiot ja tyhjät, siis vielä muotoon saattamattomia eli karuuden vallassa. Jumalan kuvan korjaaminen on siksi rinnastettavissa tyhjästä luomiseen, johon ihminen ei voi tuoda mitään omasta voimastaan. Siitä Luther kirjoittaa selityksessään 1. Mooseksen kirjaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 69): 

Tähän tapaan alkaa uuden luomuksen kuva korjautua evankeliumin kautta tässä elämässä, mutta tämän elämän aikana se ei tule täydelliseksi. Mutta sitten kun se tulee täydelliseksi Isän valtakunnassa, on meidän tahtomme todella vapaa ja hyvä, ymmärryksemme valaistu ja muistimme vahva. Silloin tapahtuu myös, että koko muu luomakunta on meille alamainen, enemmän kuin se paratiisissa olikaan. 

Ennen kuin tämä tulee meissä täydelliseksi, emme voi kyllin hyvin tietää, mitä paratiisissa synnin tähden menetetty Jumalan kuva on ollut. Mutta sen, mitä me sanomme, opettaa usko ja Jumalan sana, jotka ikään kuin pitkän matkan takaa osoittavat meille Jumalan kuvan kunnian. Samaan tapaan kuin taivas ja maa alussa olivat tavallaan muotoa vailla ennen kuin valo tuli lisäksi, on hurskaissa Jumalan kuva vailla muotoa itsessään, mutta Jumala tulee sen viimeisenä päivänä tekemään täydelliseksi niissä, jotka ovat uskoneet sanaan.

Miten edellä sanottu sopii yhteen kurssimme aiheen kanssa ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? 

Lähdimme liikkeelle kuvan käsitteestä. Mikä on sitten Sana? Sana on Herra Jeesus Kristus itse. Hän on ennalta ollut Jumalan Sana, luomisen Sana: ”Alussa oli sana, ja sana oli Jumalan tykönä ja sana oli Jumala.” Sana ei siis olekaan vain kirjaimia vaan ihmeellinen pre-eksistentti Olento, Sana, joka sanoo itsestään: ”Jo ennen kuin Aabraham syntyi, minä olin”. Ja edelleen: ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu, alfa ja oomega”. 

Sana, kuva ja myös sävel eivät siis hänessä erotukaan toisistaan. Ne ovat sidoksissa häneen, niin itse asiassa ne ovat hän itse. Minne tässä jää sitten sanan primaatti? Sekin on hän itse. Näin siksi, että hän selittää itse itsensä evankeliumeissa. Ilman tätä hänen omaa sanaansa, omaa tulkintaansa itsestään, emme myöskään voisi puhua hänestä oikein kuvana ja sävelenä. 

Uskossa kasvaminen on siis Jumalan kuvan ennallistamista. Siitä puhuessaan Luther käyttää kasvatuspoliitikkona, pedagogina, saarnaajana ja sielunhoitajana yhä uudelleen kuvia. Hän puhuttelee, ei vain kuulo- vaan myös näköaistia. Kuva toimii silloin yhdessä sanan ja sävelen kanssa evankeliumin julistuksen kantajana, visualisoijana ja soinnillistajana. Vuoden 1527 ruton aikana Luther suositteli, että hautausmaiden ympärysmuurit tulisi varustaa uskoa virittävin kuvin. Niiden avulla vahvistuu rohkeutemme uskoa ylösnousemukseen. Luther pani suuren painon myös sille, että hänen raamatunkäännöksensä samoin kuin katekismuksensakin tuli kuvittaa. Samalla hän oli kiinnostunut siitä, että evankeliumia tulisi havainnollistaa hengellisten näytelmien avulla, samoin kuin evankeliumia täynnä olevin lauluin. Tässä kaikessa Luther ymmärsi olevansa evankeliumien vertauksista nousevan pedagogiikan palveluksessa. Niitä hän piti esikuvinaan. Sanan julistamisen tulee olla Pyhien kirjoitusten sanan mukaista. Tässä tehtävässä tulee käyttää multimediaalisia ilmaisukeinoja, sanaa, kuvaa ja säveltä. 

Luther käyttää kuvan käsitettä esittäessään sitä, miten uskova parhaiten omaksuu evankeliumin ilosanoman. Hän toteaa, että siinä ihminen luo sydämessään sisäisen näyttämön, johon hän sijoittaa esim. jouluevankeliumin sanat. Tässä sana, kuva ja näytteleminen kuuluvat yhteen. Luther onkin vakuuttunut siitä, että Jumala itse esittäytyy ihmiselle evankeliumin välityksellä. Tällöin hän korostaa sitä, että ihminen hyvän peilin tavoin kuvittaa sydämeensä hänelle esittäytyvän Jumalan. 

Ihminen toimii silloin, kun Jumalan sana asettuu häneen ja hän alkaa uskoa, tietyllä tavalla taiteilijan tavoin. Luther kehottaa maalaamaan Jumalan oikein uskossa. Jumalan kuvan ennalleen asettaminen toteutuu siten, että kun Jumala esittäytyy ihmiselle, ja ihminen maalaa Jumalan oikein sydämeensä. 

4. Musiikki ja kuva 

Luther ymmärtää musiikin sanalähtöisenä tapahtumana. Koraalit, liturgia ja hengellinen musiikki ovat hänelle sanan julistamisen kantajia, kuvaannollisia esityksiä (Verbidlichungen ”kuvaannoksia”) ja laajennoksia tai vahvistimia (amplificationes). Seurakunnan veisuu on saarnan sisällön omaksumisen väline ja sydämeen kuvautumisen mediumi. Niinpä Luther katsoo, että esim. katekismusvirret kuljettavat sydämeen kuvia niistä sisällöistä, joita katekismuksissa esitetään. Retoriikka ja musiikki toteuttavat rinta rinnan yhteistä tehtävää sanan julistamisessa ja lohduttamisessa. 

Luther asettaa arvossa musiikin taiteista toiseksi heti teologian jälkeen. Hän kirjoitti 1530: 

Olen suoraan sanoen sitä mieltä enkä epäröi sitä väittää, ettei teologian jälkeen ole mitään muuta taidetta tai tiedettä (nullam artem), joka voidaan asettaa samalla tasolle musiikin kanssa, sillä teologian lisäksi vain musiikki voi saada aikaan sen, minkä muutoin teologia yksin kykenee tekemään, nimittäin luomaan levollisen ja iloisen mielen (Leaver, 65). 

Musiikki opettaa Lutherin mukaan puhumaan, ts. saarnaamaan ja lohduttamaan. Se kuuluu erottamattomana osana uskon kielioppiin, Raamatun kielen retoriikkaan ja uskonopin dialektiikkaan. Tämä merkitsee sitä, että ajateltaessa keski- ja varhaisen uudenajan opetusohjelmia eli triviumia ja qadriviumia, Luther siirtää musiikin jälkimmäisestä edelliseen eli osaksi grammatiikkaa, retoriikkaa ja dialektiikkaa (Quadriviumissa olivat aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria). Musiikki tulee siis teologian rinnalla kaikkia kolmea opetusainetta läpäiseväksi ja kantavaksi yleiselementiksi. Tuskin voimme kuvitella musiikille enää tätä hallitsevampaa tehtävää. Mitä sitten Lutherilta voimme oppia jumalanpalveluksen musiikin kannalta?  

Joudumme tässä ajankäytön syistä sivuuttamaan muut Steigerin tutkimuksessa käsitellyt aiheet. Niitä ovat ennen muuta Maria uskon esikuvana, kasvatuspedagogiikka ja ihmisen mahdollisuus oppia kuuntelemaan muiden luotujen puhetta, samoin kuin Jumalan kuvan restauraation myötä ihmiseen syntyvä kyky puhutella luotuja kuten puita, kiviä, lintuja ja eläimiä siten mahdikkaasti kuin Aadam ja Eeva ennen lankeemustaan. Tässäkin Lutherin ajattelu on valovuosia edellä niitä vihreitä teoreetikkoja, joilla on nyt tuulta purjeissaan.

5. Johtopäätöksiä 

Mitä käytännön johtopäätöksiä esitetystä on aiheemme ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi” kannalta? 

Ensiksi on korostettava sitä, ettei sanaa, kuvaa ja säveltä voida erottaa Herran Kristuksen persoonasta. Jos ne ymmärretään itsenäisiksi, toisistaan riippumattomiksi suureiksi eli abstrahoidaan, joutuvat ne väistämättä käytännössä kilpailutilanteeseen. Kun siis puhutaan sanan kirkosta, ollaan oikeilla jäljillä, kun pidetään kiinni siitä, ettei Sana ole mitään muuta kuin Herra Jeesus itse sellaisena kuin Pyhä Henki tekee hänet meille läsnä olevaksi ja mahdikkaaksi. 

Toiseksi on korostettava sitä, että sekä sana, kuva ja sävel ovat aina konkreettisia. Niinpä esim. symboliset eli viittaavat merkit ja kuva-aiheet kirkkotilassa välittävät vain ohuesti pyhän uskomme salaisuuksia. 

Tässä on syytä lainata Lutherin tekstiä hänen Genesis-kommentaaristaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 378): 

Pitäkäämme kukin kohdastamme huolta siitä, että pitäydymme tunnustuksiin, jotka Jumala itse on meille ilmoittanut: Poikaan, joka on syntynyt Neitsyt Mariasta, makaa seimessä juhtien tallissa, sanassa, kasteessa, ehtoollisessa ja synninpäästössä. Näissä kuvissa me nimittäin näemme Jumalan ja löydämme hänet. Hänet, jota voimme kestää, joka lohduttaa meitä, virittää meissä toivon ja tekee autuaiksi. Muut ajatukset hänen salatusta ja iankaikkisesta tahdostaan tappavat ja tuomitsevat. 

Luther torjuu tässä ”alastonta Jumalaa” (nudus Deus) koskevan pohdiskelun. Yhtä lailla etäännytään Jumalasta, jos ajatellaan, ettei häntä voi kuvata mitenkään muuten kuin vain viittaavin merkein tai ilmaisuin. Kummassakin tapauksessa on pidettävä kiinni siitä konkretiasta, joka meillä on raamatussa ja evankeliumeissa.Kaksiluonto-opin pohjalta Lutherin muotoilematulkinta Kristuksesta kahtenaolemuskuvana synnyttääuskovassakyvynnähdä pintaa syvemmälle. Se että äitinsä rinnoilla lepäävä pienokainen on samalla kertaa tosi Jumala ja tosi ihmistaimi, haastaa meidät testaamaan kykyämmenähdä ja ymmärtää. Tässä koettelemisesta syntyy meihin kyky nähdä todellisuus todemmin ja syvemmälti kuin mihin pystymme lankeemuksemme tilassa. Kaikessa siis korostuu pitäytyminen konkretiaan ja samalla kyky nähdä konkretian läpi Jumalan oma todellisuus ja mahdikkuus.

Kolmanneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana, samalla kertaa Jumalan kuvana ja ihmisen kuvana, murtaa ja transkentoi kaikki tuntemamme ajatus- ja taidekategoriat. Sellaista kuvaa ei ole missään muualla. Se purkaa perustavasti käsityksen siitä, että hänessä olisivat erillisinä kuva ja sen kohde. Se purkaa myös sen tavan tehdä taidetta, jota kutsutaan klassisen modernin abstraktiksi maalaukseksi. Sillähän ei näennäisesti ole kohdetta. Se ymmärretään useimmiten ilmaukseksi taiteilijan pyrkimyksestä, avata todellisuuden perimmäistä olemusta. Myös tämä taidesuuntaus osoittautuu verratessa Herraan Kristukseen kaksoiskuvana riittämättömäksi ja ohueksi todellisuuden ilmentäjäksi.  

Neljänneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana avaa riemastuttavia mahdollisuuksia ottaa käyttöön kaikki taiteen keinot tämän supersalaisuuden avaamiseksi. Ei ole mitään taiteellista tehtävää, joka haasteellisuudessaan ja juovuttavassa innostavuudessaan olisi tähän rinnastettavissa.  

”Katso, uudeksi minä luon kaikki!” (Ilm. 21:5)

Edellä esitetyn mukaan evankeliumissa on ihmeellinen voima luoda uutta. Se synnyttää uudet sanat, uuden kieliopin, uudenlaisen kuvan ja uuden sävelen. On syytä kysyä, mihin tämä perustuu. Luther korostaa usein, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa. Hän muuttaa synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi ja – niin kuin totesin – jopa helvetin taivaaksi. Tätä pohdimme hivenen laajemmin. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava” (Mark. 9:49) 

Uusi käännös noudattaa tässä – muensteriläisen käsikirjoituspurismin mukaisesti – lyhyempää lukutapaa: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella”. Se jättää pois aikaisemmin textus receptuksen mukaisen tekstin jatkon: ”ja jokainen uhri on suolalla suolattava”. 

Tämä sana muodostaa tiivistävän päätöksen Herran Kristuksen ankaralle puheelle siitä, mitä on tehtävä viettelevälle jalalle, silmälle ja kädelle. Ne on parempi hakata pois kuin tulla heitetyksi molemmat jalat, silmät ja kädet tallella helvetin tuleen, jossa ”heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu” (Mark.9:45–48).  

Yhteinen kokemuksemme on, että helvetistä saarnaaminen, samoin kuin muutoinkin tämän aiheen käsittely julkisuudessa, on muuttunut vaikeaksi. Vaikeus ei ole yksin siinä, että julkisuus sitä vierastaa, vaan itse asia on vaikea. Se on vaikea etenkin siitä syystä, että Jumala, joka on pelkkää rakkautta, ei voi tuomita ketään loputtomasti kärsimään helvetin tulta.  

Totta onkin, että tässä veri punnitaan! Punnitseminen on kuitenkin aloitettava ensiksikin siinä, mitä synti eli ensimmäisen käskyn vastainen toiminta on, ja toiseksi siinä, missä määrin tunnemme Raamattua. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava.” Mitä se tarkoittaa? Tämän Herramme sanan takana on kokonainen kudos Raamatun aiheita. Mainitsen niistä tärkeimmät: 

Ensiksikin Jumalan kirouksen vuoksi käärme menetti jalkansa ja joutuu maassa ryömien syömään sen tomua. Se ei kuitenkaan voi syödä suolaa. Siihen se kuolee. Kun Herra Kristus ilmoittaa opetuslastensa olevan maan suola, menettää käärme eli saatana ravintonsa ja kuolee. Jos taas opetuslapset menettävät suolansa, jäävät ne maahan tallattaviksi ja tulevat näin saatanan ruuaksi.  

Toiseksi kaikki uhrit suolattiin. Samalla tavalla Herraan Kristukseen uskovien tulee antaa itsensä – Paavalin sanan mukaisesti – ”eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi” (Room. 12:1). 

Kolmanneksi kaikki liitot Jumalan kanssa vahvistettiin suolalla. Näin siksi, että ”suola on Jumalan liiton merkki” (3.Moos. 2:13). 

Ainakin nämä kolme raamatunkohtaa sähköistyvät Herran Kristuksen ilmoittaessa, että ”jokainen ihminen on tulella suolattava”. Nämä seikat muodostavat sen tulkintahorisontin, joka auttaa meitä ymmärtämään viettelysten vakavuuden ja niiden tuoman rangaistuksen helvetin tulessa. 

Edellä sanotun ymmärrän siten, että helvetin tuli ei ole vain pahan itselleen tuoma lopunajallinen rangaistus. Se on jo nyt ennakoivasti vaikuttamassa kaikessa syntiin kohdistuvassa Jumalan tuomiossa. On tapana sanoa, että vain pyhät tuntevat pahan, ja että kasvava synnin ja armontunto kulkevat käsi kädessä. Perinteemme hyvin tuntema syntikurjuuden valittaminen on siis ennakoituvaa helvetin tulta. Hurskas kokee siis – sanoisinko pieninä annoksina – koko ikänsä helvetin tulta. Hänet siis suolataan tulella Heramme sanan mukaisesti. 

”… mihi fecitis: ”sen te teitte minulle”

Edellisen raamatunkohdan pohdinta on valmistelua helvetin osalta siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa sen uudeksi. Matteuksen 25. luvun kuvauksessa viimeisestä tuomiosta niin siunatut kuin kirotutkin hämmästelevät samaa asiaa: ”Milloin me näimme Sinut nälkäisenä – –janoisena – – outona – – tai alastomana?” 

Kumpikaan osapuoli ei tiedä kohdanneensa kirkkautensa valtaistuimella ja enkelien sotajoukon ympäröimää Ihmisen Poikaa. Tämän koko Raamatun ehkä valtaisimman tekstin voi ymmärtää oikein vain lähtien Jumalan ykseydestä. Yleensä sen tulkitsemme ankaraksi haasteeksi lähimmäisemme rakastamiseen. Vaikka tätä ei voikaan sivuuttaa tekstin tulkinnassa, sen painopiste on kuitenkin Jumalan ykseydessä. 

Tekstin sisään on nimittäin kirjoitettu asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat luettavissa kuvatusta tilanteesta. Kysymys on ennen muuta siitä kaikki mitat ylittävästä – sanoisimmeko – skenaariosta, kokonaistilanteesta ja sen valtavuudesta, jossa kokoontuneena ovat kaikki kansat, sukupolvet Aadamista ja Eevasta alkaen. Kaiken paljastavan kirkkauden keskellä istuu tuomari, Ihmisen Poika, taivaallisen sotajoukkonsa ympäröimänä. Tämän havainnollistamiseksi lainaan tähän Afrahat persialaista Viisasta, joka kuvaa lain antamista Siinailla seuraavasti: 

Kun he olivat pyhittyneet näiden kolmen päivän aikana, silloin Pyhä ilmestyi kolmantena päivänä valtaisassa loisteessa, suuressa kirkkaudessa, väkevän äänen, pelästyttävän ukkosenjyrinän, voimakasäänisen pasuunan, nopeasti välkehtivien valojen ja valaisevien salamoiden saattamana (2.Moos.20:18). Vuoret vavahtivat, kukkulat horjuivat, aurinko ja kuu siirtyivät pois radoiltaan. Mooses nousi Siinain vuorelle pilveen ja otti vastaan käskyn. Mooses katsoi ylistettävää loistoa, pelästyi ja vapisi, pelko valtasi hänet, kun hän näki Korkeimman läsnäolon, joka viipyi vuorella, Jumalan valtaistuimen suuren voiman, jota kymmenet tuhannet ja tuhannen tuhannet palvelivat peittäen kasvonsa hänen ylistettävältä loistoltaan. Ne kiiruhtivat ja lensivät keveillä siivillään ja huusivat ja pyhittivät ja ylistivät hänen majesteettiaan valvoen ja valmiina. Nopeasti kiitäen, kunnioittavasti ja kauniisti, soveliaasti ja sulokkaasti ne kiiruhtivat ja pyhittivät täydellisesti hänen käskynsä, nousten ja laskeutuen ilmassa kuin nopeat salamat (Uskon monet värit, 290). 

Tällainen näky silmiensä edessä eivät siunatut eivätkä kirotut voi käsittää ollenkaan, kuinka tuo sama Herra ja tuomari olisi voinut olla kaikissa niissä, joita hän kutsuu ”vähimmiksi veljikseen”. Tämä tarkoittaa sitä, että Herra Kristus on ylin ja alin. Hän on korkeampi kuin kukaan muu istuen Isän oikealla puolella ja hän on alempana kuin kukaan muu. Silti hän on sama. Isän oikealla puolella ja tuomarina istuva ja kaikkein alin on sama. 

Luther käsittelee tätä aihetta selittäessään Jaakobin portaita tai tikkaita: 

Tätä on ominaisuuksien yhteisyys (communicatio idomatum). Herra Jumala, kaiken Luoja, joka on kaiken yläpuolella, on korkein ja alin niin, että me joudumme sanomaan: Tuo mies, joka on ruoskittu, kuoleman ja Jumalan vihan alainen, synnin ja kaiken kärsimyksen alainen, suorastaan helvetin oma ja kaikkein alin, hän on korkein Jumala. Mihin tämä perustuu? Siihen, että hän on yksi ja sama persoona. Hänen luontonsa on kahdenlainen, mutta persoona ei ole jaettu. Kumpikin on siis totta: korkein Jumala ja alhaisin luonto, josta on tehty kaikkien ihmisten palvelija, jopa on syösty vieläpä Perkeleen alaiseksi. Toisaalta taas kaikkein alhaisin luotu, ihmisyys eli ihminen, istuu Isän oikealla puolella kaikkein korkeimmalle korotettuna. Hän alistaa allensa enkelit, ei ihmisluontonsa tähden, vaan ihmeellisen yhdistymisen ja ykseyden ansiosta, joka perustuu kahteen vastakkaiseen luontoon. joita on mahdotonta yhdistää, mutta jotka liittyvät toisiinsa samassa persoonassa. (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 25–31; käännös: Heikki Koskenniemi. Suomen Luther-säätiö. Helsinki 2006, 305.)  

Luther korostaa sitä, että enkelitkään eivät pysty tätä käsittämään. Siitä syystä ne kulkevat edes takaisin Jaakobin portaita. Ihmettelevät sitä, että korkein on alin ja alin on korkein. Ei siis ihme, etteivät siunatut sen kummemmin kuin kirotutkaan tätä käsitä. 

Edellä sanotusta seuraa, että vain lähtien Jumalan ykseydestä eli ensimmäisestä käskystä on yleensä mahdollista ymmärtää oikein tuomarin puhuttelu siunatuille ja kirotuille. Samalla se merkitsee sitä, että Herra Kristus astui helvetin tuleen kaikkien niiden puolesta, jotka olisivat sen ansainneet jumalattomuutensa tähden. Kaikki ne, jotka tunnustavat, että minun syntieni tähden Herra Kristus astui alas helvettiin, ovat siunattuja, eli he tunnustavat oikein ensimmäisen käskyn eli Jumalan ykseyden. Näin ja vain näin ihmisestä tulee imago imaginis essentialis Dei, eli olemuksellisen Jumalan kuvana kuva. Kaikki ne, jotka eivät tätä tunnusta, ovat kirottuja ja tulevat suljetuiksi helvetin sammumattomaan tuleen.  

Herra Kristus siis muuttaa helvetin taivaaksi kaikille niille, jotka tunnustavat hänet ylimmäksi ja alimmaksi. 

Lopuksi

Mitä edellä sanotusta seuraa aiheemme kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Se että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa ne vastakohdakseen, sisältää valtaisan jännitteen, suorastaan juovuttavan jännitteen. Siinä määrin kuin yleensä sitä ymmärrämme, havaitsemme, että tämän jännitteen vuoksi kaikki alkaa soida, säihkyä ja puhjeta valtaisaksi ylistyslauluksi. Käyttämämme kieli, kuvat ja sävelet sähköistyvät ja transsendoituvat uuteen hahmoon.  

 

Valtakunnansyyttäjän ideologia

Perusta 4 | 2021

Vapun kynnyksellä valtakunnansyyttäjä tiedotti nostavansa syytteen kansanedustaja Päivi Räsästä ja Lähetyshiippakunnan piispa electus Juhana Pohjolaa vastaan. Syyte koskee ensiksi Päivi Räsäsen kirjoittamaa ja Luther-säätiön vuonna 2004 julkaisemaa pamflettia Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Toiseksi Räsästä syytetään sosiaalisen median päivityksistä, jotka julkaistiin 17.6.2019. Kolmas syyte koskee Räsäsen vierailua Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa saman vuoden joulukuussa. Räsänen on tuonut esille klassisen kristillisen, Raamattuun perustuvan opetuksen ihmisyydestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Siinä yhteydessä hän on todennut homoseksuaalisuudesta, ettei se ole Jumalan luomisteko ja että kyseessä on synti. Valtakunnansyyttäjän mukaan kyseiset kannanotot ovat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä. Räsästä ja Pohjolaa epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. 

Odotettavissa on historiallinen ja pitkä oikeusprosessi, johon kulminoituu Suomea tähän asti ravisuttanut arvo- ja maailmankatsomusmuutos. Yhteiskunnan myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan on siirtynyt neutraalista kielteiseen. Kristinusko on edelleen sallittu, mutta trendiarvojen ehdoilla. Sen sijaan sen klassinen, historiallinen tai perinteinen versio nauttii yhä vähemmän lain suojaa. 

Osa syytteen logiikasta hahmottuu, kun sitä tarkastellaan ajassamme vallitsevaa ihmiskäsitystä vasten. Sen keskeinen lähtökohta on, että ihminen löytää aidon ja todellisen minänsä kääntymällä sisäänpäin. Se on jokaisen rakennettavissa sellaiseksi kuin hän parhaaksi kokee. Perustaltaan se on seksuaalinen. Aitoon ihmisyyteen kuuluu, että se on saatava tuoda julkisesti esille, sen mukaan on elettävä ja sen puolesta on saatava puhua. Ympäristöllä on velvollisuus julkisesti arvostaa yksilön kokemusta identiteetistään ja tukea sen ilmaisua. En voi olla aito ihminen enkä voi saavuttaa onnenkokemuksia tai toteuttaa itseäni, ellen saa muilta jatkuvaa vahvistusta. Vastaavasti tämän kokemuksen arvostelu koetaan loukkaavaksi ja ihmisarvon mitätöimiseksi. Jotta tämä ihminen voi olla uskollinen itsellensä, olla mikä hän on, on ympäristön purettava instituutiot ja normit, jotka kahlitsevat hänen tosi ihmisyytensä, ja rangaistava niitä pahoja ihmisiä, jotka ylläpitävät vanhojen arvojen sortoa. 

Nopeassakin tarkastelussa kyseisen ihmiskäsityksen ongelmat osoittautuvat perustavanlaatuisiksi. Ajatus aidon minän löytämisestä on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi vapaasti muotoilla itsestään mieleisen. Aidon minän tunnistaminen pelkkään kokemukseen perustuen on hyvin subjektiivinen kriteeri, jonka tulokset vaihtelevat mielialan ja kulttuurin mukaan. Se on altis ulkoiselle ohjaukselle, ja onkin helposti muodissa olevien arvojen peilikuva. Aitouden ankkuroiminen kokemukseen perustuu oletukseen, että kokemukset ovat luotettavat. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää ja veisi johdonmukaisesti loppuun vietynä pohjan rikoslailta. Voihan kuka tahansa syytetty silloin oikeuttaa tekemisensä sanomalla ”Koen olevani tällainen.” 

Vaikka kyseessä on ihmiskäsitys, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, sen valta-asema on merkittävä. Siitä käsin pidetään luonnollisena ihmetellä, miksi avioliitto pitäisi sitoa sukupuoleen. Sehän estää itsensä toteuttamisen ja julkisen arvostuksen saamisen. Siitä käsin on hyväksyttävää puhua naisen oikeudesta päättää kehostaan, vaikka sen seurauksena viaton lapsi tuhotaan äitinsä kohtuun. Siitä käsin kuulostaa uskottavalta sanoa, että mies kokee itsensä naiseksi ja että hänen on saatava muokata kehonsa kokemustaan vastaavaksi. Edelleen siitä käsin on ilmeistä, että seksuaalinen vapaus on perustavampaa laatua oleva kuin uskonnon- tai sananvapaus, ja että Suomen lakeja tulee tulkita loukkaantumiskokemuksen ehdoilla. 

Tämä selittää jotain siitä, miksi meille kerrotaan julkisuudessa, että uskonnonvapaus ei suojaa vihapuhetta. Se selittää myös, miksi Päivi Räsäsen ja hänen kaltaistensa ihmisten vihaaminen on sallittua, ja miksi yhä järeämmät keinot otetaan käyttöön siinä tarkoituksessa, että heidät saadaan vaiennettua ja heitä saadaan rankaistua näkemystensä ilmaisemisesta. 

Suunta on vaarallinen. Tällä hetkellä loukkaantumiskokemus on ase, jolla kuritetaan arvokonservatiiveja tai herätyskristittyjä. Sitä on kuitenkin helppo käyttää muita vastaan. Jokaista loukataan, jokainen loukkaa. Silloin jää vallassa olevien päätettäväksi, kenen kokemus loukatuksi tulemisesta kulloisenakin hetkenä on tasa-arvoisempi kuin toisen. Tänään rangaistaan yhdestä loukkaamisesta, huomenna toisesta. Raja on häilyvä ja sattumanvarainen. Siksi jokainen joutuu epävarmuuteen. Myös vallan suosiossa oleva on epäilty. Kyseessä on mekanismi, joka luo pelon ilmapiiriä ja jolla kontrolloidaan kansalaisia sekä rangaistaan ketä tahansa, jonka vallanpitäjät katsovat hankalaksi. Sellainen mielivaltaisuus on tyypillistä totalitaariselle valtiolle. Lisäksi tulemme loukatuksi monella elämän alueella. Mitä enemmän valtiovalta suojelee kansalaisia loukkaamisilta, sitä pidemmälle sen kontrolli ulottuu. Loukkaantumisherkkyyttä kasvattava kulttuuri kasvattaa petovaltiota. 

Valtakunnansyyttäjä ajaa ideologisia rakenteita, joiden jäljet historiassa ovat pelottavat. Kristinusko kyllä selviää niistä. Selviääkö Suomi? 

  • Vesa Ollilainen

Perusta 4 | 2021

200 | Pääkirjoitus

201 | Perustalla

203 | Artikkelit

  • 204 | Pekka Leino: Kirkon oikeudellinen perusta: kaikille on tilaa, mutta kaikki ei ole kirkon opetuksen mukaista
    • Pekka Leino käy läpi kirkollisen vihkimyskäytännön perstuslaillista asemaa.
  • 213 | Martti Vaahtoranta: Johann Sebastian Bachin teologia
    • Martti Vaahtoranta tarkastelee Bachin teologista ajattelua suhteessa hänen aikansa teologiseen kenttään, ja musiikin merkitystä teologiassa.
  • 225 | Jouko N. Martikainen: Imago essentialis (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Jouko Martikainen käsittelee Kristuksen kaksiluonto-opin merkitystä tarkasteltaessa ihmistä Jumalan kuvana.

234 | Tässä ja nyt

  • 235 | Seppo Suokunnas: Aleksis Kiven evankelinen ystävä

237 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 238 | Timo Eskola: ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä
    • Arvostelijana Mikko Sivonen
  • 241 | Antti Luoma: Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 243 | Keener, Craig S: The Mind of the Spirit
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 245 | Pasi Turunen: Kolmiyhteinen Jumala
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä
  • 247 | Jason Lepojärvi: Perjantailahja
    • Arvostelijana Miikka Niiranen

249 | Sananselitystä: Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 12. sunnuntaista helluntaista 15.8. ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 10.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Perusta 1 | 2021

Tässä numerossa

2 | Pääkirjoitus

3 | Perustalla

5 | Artikkelit

  • 6 | Ilkka Kurjenmäki: Avioliiton muuttumisen lyhyt historia – miten sukupuolineutraali aatemaailma valloitti avioliiton ja syrjäytti perinteen(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Ilkka Kurjenmäki analysoi artikkelissaan sukupuolineutraalin aatemaailman syntyhistoriaa ja vaikutuksia länsimaalaisessa kulttuurissa.
  • 17 | Jouko M.V. Heikkinen: Kuolinvuoteen liturgia – opas kuolevalle ja saattajalle
    • Artikkelissaan Jouko Heikkinen käsittelee kuolinvuoteen liturgiaa Martti Lutherin ars moriendin – siis kuolemisen taidon valossa. Elämän viime vaiheen seremoniat palvelevat uskon täyttymystä, autuaaksi tekevää Jumalan näkemistä.
  • 24 | Mattias Kaitainen: Myytistä tuli totta
    • Ollessaan ateisti C.S. Lewis totesi, että myytit ovat ”hopean läpi henkäistyjä valheita.” Käännyttyään kristityksi hän kuitenkin väittää, että kristinusko on tosi myytti. Artikkelissaan Mattias Kaitainen käsittelee Lewisin myyttikäsitystä ja sen vaikutuksia hänen teologiaansa.

31 | Tässä ja nyt

  • 32 | Aku Visala: Luterilaisuus vapaan ratkaisuvallan puolella?
  • 34 | Ilmari Karimies: Keskustelu pelastusopista jatkuu
  • 37 | Jarmo Harno: Jumalan ja ihmisen osuus pelastuksessa

40 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 41 | Emil Anton: Kahden virran maa
    • Arvostelijana Jussi Seppälä
  • 42 | Markus Kirla: Kirkon paimenvirka & feministiteologia
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
  • 43 | Wilfrid Stinissen: Sydän täynnä rukousta
    • Arvostelijana Markus Korri
  • 47 | Rod Dreher: Live Not By Lies
    • Arvostelijana Vesa Ollilainen
  • 49 | Gene Edward Veith Jr.: Post Christian
    • Arvostelijana Mikko Sivonen
  • 51 | Elina Hellqvist ja Jyri Komulainen (toim.): Henkisyyttä ja mielenrauhaa. Aasian uskonnollisuus länsimaissa.
    • Arvostelijana Marja-Kaarina Marttila
  • 53 | Niko Huttunen, Anneli Portman ja Kaisu Sinnemäki (toim.): Kaappiluterilainen kansa.
    • Arvostelijana Timo Junkkaala

56 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta paastonajan sunnuntaista 28.2. ja päättyy palmusunnuntaihin 28.3.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Avioliiton muuttumisen lyhyt historia – miten sukupuolineutraali aatemaailma valloitti avioliiton ja syrjäytti perinteen

Perusta 1 | 2021

Ilkka Kurjenmäki

Kirjoittaja on Oulun seurakuntayhtymän johtava perheneuvoja ja pappi

Miten kristillisen seksuaalimoraalin murtuminen alkoi heijastumaan avioliittokäsitykseemme ja muuttamaan avioliittoa?

Se, että homoliitoista tuli totta vuonna 2017 ei ollut vain Setan tai Yhteys -liikkeen onnistunut kampanja avioliiton muuttamiseksi. Homoliitot tulivat mahdolliseksi juuri yhteiskunnan radikaalien moraalisten (sosiaalisten ja taloudellisten) muutosten myötä. Sukupuolineutraalissa avioliittolaissa kysymys ei ollut mistään avioliiton pienestä laajentamisesta vaan sen korvaamisesta sellaisella, jonka julkinen merkitys on toinen ja jossa on erilainen seksuaalimoraali. Miten tähän tultiin?

Sukupuolineutraali seksi

Kun ehkäisyvälineet sekä paremmat mahdollisuudet käyttää aborttia nopeuttivat seksin irtoamista lisääntymisestä 1960-luvulta lähtien, normalisoitui tilanne, jossa ”turvallisen seksin” normiksi tuli ehkäisty, lapseton ja ideaalisti sukupuolitauditon seksi. Perinteisestä avioliittoon kuuluvasta ja lisääntymiselle avoimesta seksistä tuli poikkeus.

Seuranneella kehityksellä oli isoja vaikutuksia. Koska seksistä tuli nyt lähtökohtaisesti lapsetonta, niin ainoat kriteerit, jotka ovat edelleen merkittäviä, ovat suostumus ja mielihyvä. Niistä muodostui liberaalin seksuaalimoraalin perusta. Seksi on vain seksiä, himoa, läheisyyden ilmaisemista tai ”sooloseksiä”. Kun seksiä katsotaan tällä tavoin, se näyttää melko sukupuolineutraalilta. Jako hetero -ja homoseksuaalisuuden välillä alkaa tuntua keinotekoiselta.

Seksin ja avioliiton välinen suhde alkoi muuttua. Kun vastuullinen seksi lakkasi olemasta seksiä, joka kuuluu vain avioliittoon, niin avioliiton ulkopuolinen seksi alkoi lisääntyä, mutta se oli ok kunhan oli ehkäistyä.

Itse avioliitto alkoi vähitellen näyttäytyä yhä enemmän vain yhtenä parisuhteen elämäntapavalintana ja sen rooli avioliiton normien, rajoitusten ja odotusten ylläpitäjänä ts. instituutiona hylätään. Muuttuvana elämäntapana avioliitto ei enää korosta seksuaalista sitoutumista ja uskollisuutta, vaan ensisijaisesti tarjoaa erilaisille pariskunnille mahdollisuuden muodostaa mittatilaustyönä räätälöity omannäköinen parisuhde, johon sisältyy yhteiskunnan tunnustus.

Uusi seksuaalimoraali alkoi muuttaa lasten asemaa avioliitossa. Lapset alettiin nähdä vaihtoehtona lisätä ”toinen tarina” pariskunnan suhteeseen, mikä ei kuulu heidän avioliittoonsa luonnollisena ja alkuperäisenä osana. Lapset ovat aina tietoinen ”valinta” ja ainakin periaatteessa aina toivottuja.

Lisääntymisteknologian käyttöä, lahjoitettuja sukusoluja, sijaissynnytyksiä ei enää nähdä merkittävinä poikkeuksina, vaan normaalina. Tämä lisää ihmisten vaikeutta tunnistaa oleellisia eroja miehen ja naisen välisen avioliiton ja homoliiton välillä.

Näin syntyneen uuden avioliittokäsityksen tuloksena avioliitto järjestäytyy yhä enemmän aikuisten parisuhteen ympärille. Avioliitosta tulee kahden henkilön sopimus jakaa rakastava seksuaalisuhde, mutta koska ehkäisty seksi on normi, niin avioliiton lapsiin suuntautuva tarkoitus on sille tarpeeton. Avioliiton seksuaalimoraalin, pelisäännöt ja merkityksen määrittelevät kumppanit aivan itse miten haluavat.

Ei liene yllättävää, että avioliiton muodostuminen tällaiseksi alkoi vaikuttaa avioerojen kasvuun. Avioeron syyperusteen poistaminen 1986 vielä lisäsi kierroksia. Homoliitot eivät olleet kulttuurisesti mahdollisia ennen avioerokulttuurin rajua muutosta. Vasta sen kautta sukupuolineutraalit arvot alkoivat valua avioliittoon. Uudesta avioerokulttuurista tuli se Prokrusteen luola (tai Troijan hevonen), jossa perinteistä avioliittoa alettiin venyttämään sukupuolineutraaliin muottiin.

Nämä seksin, lisääntymisen ja lasten aseman muutokset heijastuvat avioliittokäsitykseemme. Parisuhteeksi surkastunut avioliitto keskittyy nyt lähinnä seksuaalisuuden ja henkilökohtaisen läheisyyden hoitoon, eikä se ole välttämättä enää yhteydessä miesten ja naisten sukupuoleen ja lapsiin. Mitä pidemmälle on siirrytty pois biologisen elämän realiteeteista, sitä enemmän avioliitto on muuttunut sukupuolineutraaliksi konstruktioksi, joka toimii yksilön valintojen ehdoilla ja joka voidaan muuttaa kulloinkin vallitsevan moraalin, kulttuurin ja politiikan mukaiseksi. Sukupuolineutraalille ideologialle sukupuolijako on syrjivää ja rajoittavaa.

Avioliitto liberaalin valtion tasa-arvopolitiikan työkaluna

Liberaali valtio ja postmoderni yhteiskunta ei tarvitse enää lapsi- ja äitikeskeistä avioliittoa (matrimony) toimiakseen. Sen ihmiskäsityksen ytimessä on yksilö. Sukupuolineutraali käsitys persoonallisuudesta, jossa sukupuolisia eroja pidetään lähes yhdentekevinä, ohjaa nyt seksuaaliliikkeiden, feminismin, koulujen, jne. pyrkimyksiä. Perhe, jossa sukupuolten välille tehdään selkeä ero ja jossa äidin ja isän sukupuolella on merkitystä, alkaa olla häiritsevä poikkeus ideologiasta, jossa tärkeää on vain ”kaksi rakastavaa vanhempaa”.

Homoliittojen kannattajille avioliitosta on muodostunut enemmän seksuaalioikeus kuin kutsumus. Kulttuuriset normit, joita avioliitto asettaa tuleville puolisolle kyseenalaistetaan tai niistä vaietaan.

Unohdetaan, että jos avioliiton perinteisistä normeista, kuten seksuaalinen uskollisuus ja elinikäisyys tulee valinnaisia, niin polyamoriset ja avoimet avioliitot ovat ​​vain yksilöllisiä valintoja, eikä niitä pitäisi mitenkään moralisoida ja vastustaa. Homoliittoja tulee katsoa kuin ne olisivat puhtaasti lisäyksiä nykyisten avioliittojen jatkoksi, vaikka ne korvaavat avioliiton toisella ja tekevät avioliitosta sukupuolineutraalin instituution, jolla on valtavat vaikutukset kaikkiin osapuoliin sukupolvien ajan.

Homoliittokeskustelu on radikaalisti epäonnistunut juuri avioliiton institutionaalisen luonteen ymmärtämisessä. Homoliitto ei kykene määrittelemään avioliittoa juurikaan yksilön oikeuksia tai parisuhdetta laajemmilla ehdoilla, mm. puolisoiden velvollisuuksista käsin vaan keskittyy vain yksilön oikeuksiin ja valintoihin. Homoliitto ei anna avioliitolle muuta määritelmää kuin sanomalla, että jos kaksi aikuista ihmistä haluaa kutsua suhdettaan tällä nimellä, niin heidän pitää pystyä tekemään niin.

Stanley Hauerwas sanoo:

”Jos avioliitosta tulee vain keskinäinen parisuhdejärjestely, siihen asti, kunnes jokin menee pieleen, niin silloin ei ole mitään syytä vastustaa homoseksuaalisia avioliittoja. Jos avioliitto sen sijaan on kutsumus, jossa luvataan elinikäistä uskollisuutta, johon lapset ovat tervetulleita, niin silloin meillä on ongelma. Tästä emme pääse edes keskustelemaan, koska kristityt eivät enää harjoita kristillistä avioliittoa. Avioerokulttuuri on tehnyt siitä erityisen vaikean.”

Liberaali valtio haluaa säädellä avioliittoa yhä enemmän tasa-arvo politiikkana eikä vaativana kutsumuksena. Homoliitto suuntautuu pitkälti yhdenmukaisesti liberaalin valtion päämäärien ja arvojen kanssa. Sukupuolineutraalin ideologian puitteissa se on ylivoimainen brändi miehen ja naisen väliseen avioliittoon nähden. Häiritsevä sukupuoliero ei siinä rajoita vapautta. Se on tasa-arvoinen rakenteeltaan.  Homoliittoon kuuluva seksi on aina turvallista seksiä edellyttäen, että vältytään sukupuolitaudeilta. Lapset ovat aina toivottuja.

Ei myöskään ole yllättävää, että monet suuret yritykset ja media ovat innokkaasti hypänneet sukupuolineutraalin avioliiton junaan. Niille luonnollisen perheen jäykkyys tuo vain häiritsevää kitkaa bisnekselle ja ne pysyvät myös edistyksellisesti ns. ”voittajien puolella”. Niiden kannattaa muotoilla avioliitto uusiksi sukupuolineutraalien arvojen ympärille. Avioliiton hedonistinen malli, jota myös homoliitto edustaa, sopii huomattavasti paremmin yksilöiden kulutusvalintoihin, työkarriääreihin ja liberaaliin sukupuolimoraaliin.

Seksuaalivallankumouksen ihanne täyttyy

Sukupuolineutraali avioliitto on 1960-luvulla alkaneen sukupuoli- ja seksuaalivallankumouksen institutionalisoituma ja homoliitto sen ideaalinen versio. Homoliitossa näkyy valtion harjoittaman sukupuolineutraalin avioliittoideologian ydin. Se on avioliitto, joka on irrotettu luonnollisista rajoituksista ja asetettu yksilönvapauden palvelukseen. Se on ”puhdas suhde” jossa ”puhdas rakkaus” kirkastuu. Se on avioliitto, jossa pariskunnat pysyvät yhdessä ennen kaikkea rakkauden ja seksuaalielämän onnellisuuden eikä velvollisuuden tai lasten vuoksi. Kun keskinäisiä tarpeita ei pystytä tyydyttämään, niin se todennäköisesti päättyy. Se on osa itsensä toteuttamisen prosessia tai identiteetin löytämisen matkaa. Se on avioliitto, jossa sukupuolinen -ja seksuaalinen ero on sukupuolineutraalin ideologian kautta tehty mahdollisimman yhdentekeväksi. Se on avioliitto, jossa avioliitto lapsikeskisenä instituutiona on menetetty. (Anthony Giddens)

Onkin käsittämätöntä, miten piispat vastauksessaan 6.8.2020 (s.6) alleviivaten toteavat, että sukupuolineutraalissa avioliittokäsityksessä:

”Monet kirkon käsitykset avioliiton tarkoituksesta ja siihen liittyvistä ihanteista (uskollisuus, elinikäisyys jne.) eivät tässä mallissa muuttuisi vaan se antaisi yhtäläisesti tilaa sekä niille, jotka pitävät avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä liittona, että niille, joiden mielestä myös samaa sukupuolta oleville pareille tulee antaa mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen.”

Tästä voi saada sen käsityksen, että sukupuolijako on ainoa kiisteltyjen avioliittokäsitysten eroavaisuus. Tai että sitoutuminen ja uskollisuus merkitsisivät samaa perinteisessä avioliitossa kuin sukupuolineutraalissa- ja homoseksuaalisessa avioliitossa. Näinhän ei suinkaan ole koska ne toimivat erilaisten kulttuurien ja pelisääntöjen pohjalta. Tämä näkemys tulee outoon valoon jo paljain silmin asiaa katsottaessa, saati sitten perhesosiologisen tutkimuksen valossa. Ovatko piispat kritiikittömästi tukeutuneet seksuaalijärjestöjen viljelemään ”ei eroavaisuuksia”-narratiiviin?

Yritän kiinnittää huomiota eräisiin sukupuolineutraalin- ja homoseksuaalisen avioliiton erityispiirteisiin, joissa se eroaa perinteisestä avioliitosta.

Sukukupuolineutraalin – ja homoseksuaalisen avioliiton syntyä ymmärtää paremmin, kun niiden taustalta erottaa kaksi erilaista kehityskulkua. Ensimmäinen on voimakas sosiaalisen konstruktionismin korostus, joka irrottaa avioliiton kaikista luonnollisen elämänjärjestyksen niistä puolista, jotka jollain lailla rajoittavat ihmisen omaa määräysvaltaa. Se sallii yhteiskunnan ja kirkon instituutioiden ja oman itsemme radikaalin uudelleenmuotoilun, miten kulloinkin haluamme. Toinen kehitysprosessi on sukupuolineutraalin ja homoseksuaalisen avioliittonäkemyksen rakentaminen, joka korostaa yksilön seksuaalisia oikeuksia.

Sosiaalikonstruktivistinen käänne ja irrottautuminen luomisjärjestyksestä

Kirkossa avioliitto on Raamatun lisäksi perustunut luonnonoikeudelliseen ajatteluun, jonka mukaan avioliitto ei ole poliittinen tai juridinen keksintö, vaan biologisen todellisuuden yhteiskunnallinen vahvistus. Tämä on tärkeää: avioliittoa ei ole koskaan juridiikan kautta määritelty olemassa olevaksi. Pikemminkin luonnollinen todellisuus tunnistettiin, pyrittiin suojelemaan ja täydennettiin sopivalla juridisella instituution muodolla. Vaikka avioliittoa ilmaistaan ​erilaisin kulttuurijärjestelyin, on se suuntautunut aina perheiden yhteisiä realiteetteja kohti, joihin kuuluu sukupuoliero, heteroseksi, lisääntyminen, biologinen vanhemmuus ja sukupolvien jatkumo. Avioliitto sopii näihin realiteetteihin.

Samaa sukupuolta oleva avioliitto irrottaa avioliiton näistä realiteeteista ja normeista, jolloin sen määrittely käy vaikeaksi. Homoliitoille nämä ihmisen perusolosuhteista nousevat kriteerit ovat syrjiviä rajoituksia ja ovat menettäneet perustelunsa avioliiton kriteereinä. Näiden luonnollisten realiteettien kieltäminen vie avioliittoa kasvavaan riippuvuuteen juridiikasta ja valtion kasvavaan säätelyyn instituutiosta sekä johtaa äärimmäisen keinotekoiseen näkemykseen avioliitosta.

Onko saman sukupuolen avioliitto sukupuolineutraalin ideologian mukaisen avioliittonäkemyksen, seksuaalimoraalin ja ihmiskäsityksen uusi paradigma?

Saman sukupuolen avioliittokulttuuriin kuuluu seuraavia periaatteita, jotka erottavat sen perinteisestä avioliitosta.

1. Sukupuolijakoa miesten ja naisten välillä ei enää tarvita. Sen korvaa sukupuolineutraali tai sukupuolten moninaisuus.

Traditionaalinen avioliitto perustuu sukupuolijakoon. Sukupuolineutraali avioliitto hyökkää rajusti perinteisiä miehen ja naisen sukupuolirooleja vastaan, joissa miesten ja naisten identiteetit ovat sidoksissa toisiinsa, mutta eivät ole samanlaiset. Ne korvataan sukupuolineutraaleilla malleilla, jotka usein ovat kokeilevia ja keskittyvät enemmän satunnaisiin seksuaalisuhteisiin.

Homoliitto on iso askel kohti sukupuoleen perustuvien roolien syrjäyttämistä ja vahvojen sukupuolineutraalien ihanteiden hallitsemaa yhteiskuntaa. Kenen etu on, että sukupuoli tarkoituksellisesti identiteettimme kulmakivenä turhennetaan ja sen psykologinen ja yhteiskunnallinen merkitys minimoidaan?

2. Isät ja äidit ovat korvattavissa sukupuolineutraaleilla vanhemmilla. Myös maskuliinisuuden ja feminiinisyyden arvo ja merkitys tulee minimoida koska niiden korostaminen viittaa sukupuolijakoon.

Saman sukupuolen avioliitto katsoo, että ei ole eroa perheiden välillä, jossa on kaksi isää tai kaksi äitiä ja isän ja äidin perheen välillä (”ei eroavaisuuksia”-narratiivi). Näin homoliitossa sukupuoleen perustuva vanhemmuus puretaan, kun niitä kohdellaan yhdentekevinä ja sukupuoleen nähden samantekevinä rooleina.

Kun sukupuolirooleilla ei ole enää sukupuoleen perustuvaa merkitystä niin niiden sosiaalinen arvo romahtaa. Sukupuoli ei enää tarjoa uskottavia rooleja vanhemmuuden identiteetin toteuttamiselle. Homoliitoissa ihanne onkin juuri pyrkiä suhteessa sukupuoliroolien määrittelemättömyyteen.

Kun yhteiskunta ei tue miehisyyteen ja naiseuteen liittyviä normeja niin ihmisten on kaivettava ne omasta itsestään. Tulemme näkemään maskuliinisuuden ja feminiinisyyden epäterveitä roolimalleja sekä sukupuolidysforiaa kasvavassa määrin tulevina vuosina.

3. Hetero -ja homoseksuaalisuuden välillä ei saisi olla merkittäviä eroavuuksia. Jos olisikin niin se ei saa vaikuttaa niiden moraaliseen hyväksyttävyyteen ja avioliittoon.

Toistaiseksi vain heteroseksuaalinen sukupuolielämä voi tuottaa jälkeläisiä, homoseksuaalisuus tarvitsee siihen lisääntymisteknologian apua. Tässä näkyy homo -ja heteroseksuaalisuuden suuntautumisen ja yhteiskunnallisen merkityksen perustava erilaisuus. Homo- ja heteroavioliittojen yhteiskunnallinen painoarvo ovat täysin eri kokoluokkaa.

Perinteinen avioliitto on tarjonnut puitteet tutkia sukupuolten erilaista seksuaalisuutta ja tuoda yhteen miehen ja naisen erilaiset seksuaaliset kokemukset.

Homoseksuaalisten suhteiden taipumuksena on miesten ja naisten seksuaalisen eron minimoiminen. Näin toimitaan pitkälti homo -ja heteroseksuaalisuuden moraalisen samanarvoisuuden saavuttamiseksi. Seksuaalijärjestöjen lisäksi pornoteollisuus on tärkeä samanlaistamisen edistäjä. Homo -ja lesbosuhteet luovat yhdenmukaistamisella roolimallin myös heteroavioliitoon.

4. Voit itse valita avioliittosi seksuaalimoraalin ja miten sitä harjoitat, koska mitään oikeaa tapaa ei ole.

Avioliitto on merkinnyt vastuun ottamista seksin seurauksista. Kun seksiä harjoitetaan pääsääntöisesti henkilökohtaisten mieltymysten tähden, yritykset rajoittavat ihmisen seksuaalisuuden rajoja katsotaan helposti syrjiviksi. LGBT-liikkeen, Setan, Trasekin ja terapiakentällä Sexpon seksuaalimoraali ei ole enää aikoihin lähestynyt seksiä samoilla normeilla ja vastuilla kuin kirkossa ajatellaan.

Ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus odottaa sitoutumista ja uskollisuutta naimisissa olevilta ei saa juurikaan tukea seksuaalivähemmistöiltä tai sukupuolineutraalilta kulttuurilta. Rajoituksien vastustaminen on ymmärrettävää: miksi yhteiskunnalla siksi olisi oikeutta puuttua yksityiselämään? Halutaanko vain avioliiton kunnioitettavuutta ja asemaa, mutta sen normit torjutaan?

5. Lisääntymisteknologia kuuluu oleellisena osana avioliittoon, sillä homoliitto on lapseton ilman lisääntymisteknologiaa.

Seksuaali- ja sukupuoliliikkeet korostavat ja ajavat näkyvästi lisääntymis- ja adoptio-oikeuksia, koska avioliitto on muotoiltu vahvasti yksilön seksuaalisten oikeuksien pohjalle. Kun lapset eivät luontaisesti kuulu liittoon, joudutaan rakentamaan vanhemmuutta ja suhteita lapsiin oikeuksien kautta. Kaikki tämä tietenkin normalisoi homoseksuaalista elämäntapaa, mutta jos lapsista tehdään tässä prosessissa pelinappuloita ja heidän oikeuksiansa poljetaan, niin se on väärin. Lapsi ei ole oikeus, joita vanhemmat voivat vaatia omilla ehdoillaan tai tasa-arvon nimissä.

Kun miehen ja naisen avioliiton sisällä lasten saaminen tapahtuu pääasiassa taloudellisten intressien ohi niin homo -ja lesboliitoissa ainakin osa lisääntymisteknologian käyttötavoista tapahtuu taloudellisena tapahtumana. Pari ostaa geneettistä materiaalia ja voi jopa vuokrata kohdun. Ruumis alkaa muistuttaa kauppapaikkaa. Sofi Oksasen kirja Koirapuisto näyttää kuvaa Ukrainan julkeasta sukusolubisneksestä, jossa lapsista tehdään hyödykkeitä. Vaarana on myös, että lapset joutuvat kasvavassa määrin vanhempien psyko-juridisten avioerosotkujen maksumiehiksi.

6. Vapaa ja pidäkkeetön avioerokulttuuri

Anthony Giddensin mukaan postmodernit suhteet rakentuvat intiimisyyden, läheisyyden ja tunteiden varaan. Perinteinen avioliitto puolestaan korosti velvollisuutta ja sitoutumista. Sukupuolineutraali rakkaus on sitoutunut ainoastaan rakastamiseen. Kun suhde ei toimi tai rakkaus loppuu, niin tulee ero.

Avioerojen määrä heijastuu tapaamme elää avioliitossa sekä siihen, miten suhtaudumme avioliittoon. Yhteiskunta, jossa ihmiset eivät enää pidä lupauksiaan, on yhteiskunta, jossa avioliitolla ei enää ole samaa merkitystä.

Giddens on kuvannut nykyistä sukupuolineutraalia seksuaalimoraalia käsitteellä confluent love:

”Toisin kuin romanttinen rakkaus, niin confluent love ei ole välttämättä monogaamista, seksuaalisen uskollisuuden merkityksessä Se mikä pitää puhtaan suhteen kasassa on kummankin osapuolen hyväksyminen, ’kunnes toisin päätetään’, että kumpikin saa riittävästi etua suhteesta, jotta sitä kannattaa jatkaa. Seksuaalisella uskollisuudella on roolia suhteessa siinä määrin kuin osapuolet katsovat sopivaksi.” (Giddens, 1992)

Vieläkö avioliitto on instituutio?

Nämä periaatteet muuttavat radikaalisti avioliittoa. Perinteinen avioliitto suuntautui laajempiin yhteiskunnallisiin tarkoitusperiin ja asetti rajoituksia kaikelle seksuaaliselle käyttäytymiselle yhteiskunnassa. Se oli instituutio. Sukupuolineutraali- ja homoavioliitto ei enää kykene antamaan jäsenilleen normeja eikä pyrikään säätelemään heidän seksuaalista käyttäytymistään. Sitä on lakattu ajattelemasta instituutiona. Se palvelee yksinomaan pariskunnan yksityisiä elämäntapoja, henkilökohtaisia motiiveja ja aikomuksia, joiden normit he itse vapaasti valitsevat tilannekohtaisesti.

Onko rakkaus milloinkaan syntiä – kirkko liberaalin seksuaalikulttuurin puristuksessa

Viimeiset 50 vuotta ovat olleet valtavaa muutosta siinä, mitä ajattelemme seksistä, seksuaalisuhteistamme ja itsestämme miehinä ja naisina. Koko seksuaalikulttuurinen maisema on muuttunut. Mikä vielä äsken oli mahdotonta ajatella, onkin tänä päivänä ainoa mahdollinen tapa ajatella. Jos ajattelet eri tavalla, olet syrjivä, olet epähumaani, katsot maailmaa oudoin silmin. Jotakin on siirtynyt sijoiltaan. Mitä se on?

Avioliiton solmimisen luvut ovat alhaiset ja avioeroluvut korkeat. Internet on muuttanut seurustelun parisuhteiden ympäristöä ja tapoja. Se toi pornografian valtavirtaan. Se luo yhteisöjä, joissa ihmiset tutkivat uudella tavalla identiteettejään. Internetin rooli homo- ja transseksuaalisuuden kohdalla on merkittävä, koska ihmiset voivat liittyä ryhmäksi samanmielisten kanssa verkossa.

Keinohedelmöityksestä ja ehkäisystä on tullut osa valtavirtaa. Sukupuolenkorjausleikkaukset on normalisoitu. Oliver O’Donovan on puhunut siitä, että kun ajattelemme sukupuolenkorjausleikkauksen olevan mahdollinen, se muuttaa radikaalisti tapaamme tarkastella sukupuolta. Voimme ajatella, että se on itse valittu; että se on muutettavissa vielä syntymän jälkeen; että se on sisäistetty identiteetti ennemmin kuin annettu biologinen realiteetti sille kuka olen.

Näiden muutosten kautta yhteiskunta järjestelee uudelleen seksuaalisia käytöstapoja ja etiikkaa radikaalisti erilaisten arvojen pohjalta kuin aikaisemmin. Nykyisin perinteiseen kristilliseen moraaliin suhtaudutaan toisinaan jo vihamielisesti, sitä pidetään syrjivänä tai ihmiset eivät lainkaan ymmärrä mistä oikein puhutaan. Jotakin on nopeasti muuttunut silmiemme edessä.

Moraalin hylkääminen vai uusi moraalisysteemi?

Näitä muutoksia kristityt ovat selittäneet moraalin rappeutumisella. Kysymme: minne kaikki moraaliset arvot ovat hävinneet? Mitä on tapahtunut ympäröivälle yhteiskunnalle? Moraalin hylkääminen selittää osaa muutoksista, mutta se selittää huonosti kristinuskolle vaihtoehtoisen seksuaalimoraalin luonnetta.

Postmodernissa seksuaalimoraalissa moraalia ei hylätä, vaan sille annetaan uudenlainen sisältö, jonka pohjat löytyvät liberaalista perinteestä. Se ei ole moraalittomuutta, vaan vaihtoehtoisen moraalin tarjoamista. Tätä vaihtoehtoista moraalia kannattavilla ihmisillä on vahva tunne siitä, että näin toimien he tekevät oikein.

Uusi moraalisysteemi on heikosti yhtenäinen, mutta sen korostamat periaatteet pitävät sen kasassa. Toisin kuin, että se puhuisi moraalittomuuden puolesta, se suuntautuu kaikin voimin perinteistä kristillistä seksuaalimoraalia vastaan. Sille kristillinen moraali ei ole vain väärää, vaan moraalittomuutta. Me olemme nopealla tahdilla korvaamassa kristillistä moraalia uudella liberaalilla seksuaalimoraalilla.

Aikamme seksuaalikulttuurin uudet pelisäännöt

“Bring it out in the open and you feel better!“Hugh Hefner

Sexpon toiminnanjohtaja Tommi Paalanen pyrkii rakentamaan nykyisestä seksuaalikulttuurista ja liberaalista seksuaalietiikasta positiivisen kuvan väitöskirjassaan. Itse suhtaudun asiaan kriittisemmin. Uuteen seksuaalikulttuuriin kuuluu ainakin seuraavia periaatteita.

1. Seksi on moraalisesti neutraalia eikä sillä ei ole mitään luonnollista suuntautumista tai merkitystä.>

Ei ole mitään Jumalan luomisjärjestystä ja luonnollista moraalilakia, joka antaa merkityksen ja jota tulee kunnioittaa ja varjella, ja jota voi rikkoa. Jokainen voi antaa seksille omat merkityksensä omista lähtökohdistaan käsin. Täysin merkityksetön seksi on yksi vaihtoehto.

Paalasen mukaan seksiä ei enää tule arvioida kaikille yhteisen moraalilain tai kristillisen etiikan mukaan. Seksuaalisuhde ei enää merkitse sitoutumista tai avioliittoon menemistä. Näiden sijalle on tullut henkilökohtaisista kokemuksista rakentuva oma seksuaalielämä ja siitä huolehtiminen.

Helsingin Sanomat kertoi Tiinasta, joka aloitti seksisuhteen, joka syveni, mutta sitten asiat menivät oudoksi. Tiina päätyy ”häilyvään suhteeseen”, jossa on läheisyyttä mutta ei lupauksia sitoutumisesta. Kasvava ilmiö on, että kaksi ihmistä toimii yhdessä kuin pari, mutta ei sitoudu toiseen. Mieluummin eletään häilyvässä seksisuhteessa kuin parisuhteessa, joka ei ole tyydyttävä. (HS, 1.3.2019) Tiina toimii liberaalin seksuaalietiikan mukaisesti, mutta kristillisen seksuaalietiikan vastaisesti.

2. Seksuaalisuus perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen ja on identiteettimme ydintekijä.

Uusi seksuaalikulttuuri korostaa miten tärkeää on huolehtia omasta seksuaalisesta identiteetistä. Meillä on velvollisuus toteuttaa ja ilmaista omia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejämme, miten pitkälle tämä meneekin, vaikka sukupuolenkorjausleikkaukseen asti. Lisäksi meillä on velvollisuus vahvistaa ja tukea toisia heidän seksuaalisen identiteettinsä ilmaisemisessa.

Arvostella ja tuomita toisten harjoittamaan seksuaalisuutta on vakava loukkaus, koska silloin estät häntä toteuttamasta ominta itseään, joka on moraalisysteemimme ytimessä.

Perinteiseen kristilliseen moraaliin ja avioliittoon kuuluva esiaviollisten suhteiden välttäminen, avioliiton ulkopuolisten suhteiden torjuminen ja uskollisuuden osoittaminen asettuvat modernia seksuaalimoraalia vastaan, jossa seksuaaliset kokemukset, yksilöllinen itsensä toteuttaminen ja radikaalit valinnat ovat uusia normeja.

3. Seksuaalikultuurin ytimessä on itsenäinen yksilö seksuaalisine oikeuksineen, jonka seksuaalista vapautta on väärin rajoittaa.

Mark Regnerus on määritellyt liberaalin seksuaalimoraalin (confluent love) näin:

”Satunnaisuus on sen perusta, tasa-arvo sitä organisoiva periaate, maku ja tunne sen mittareita, etsiminen sen päämäärä, jos ja vaikka dyadi, pari, on suhteen perusrakenne, niin se ei koskaan kaappaa yksilöiden valtaa ja tahtoa itselleen.”

Postmodernissa seksuaalisuudessa pysymme parisuhteessakin yksilöinä ja etsimme oman seksuaalisuutemme ilmaisemista ja identiteettiimme toteuttamista. Tässä käytämme toisiamme kuin apuvälineinä. Emme lähtökohtaisesti ajattele, että seksuaalisuhde luo yhteisen todellisuuden, sitouttaa ja liittää avioliitossa yhteen.

Sopimusmainen käsitys seksuaalisuhteesta pitää ne episodimaisina ja hajanaisina. Ne tarjoavat välittömän tyydytyksen ja täyttymyksen. Mutta tähän sopii huonosti pysyvä aviosuhde, joka kehittyy ja kasvaa ajan kanssa.

Perinteiseen avioliittoon kuuluva monitahoinen riippuvuus ja epäitsenäisyys tuntuu nykyisin epämiellyttävältä ja uhkaavalta. Siinä joudutaan laittamaan rajoja seksuaaliselle käyttäytymiselle vastoin omia haluja. Perinteistä avioliittoa on ajateltu paljon enemmän lasten kasvattamisen ja suojelemisen vuoksi. Ei yksilön tai parin itsensä vuoksi. Se on vienyt meidät rakentamaan jotakin paljon suurempaa kuin mitä yksilöinä olemme.

4. Seksin uusi tunnussana on vapaaehtoinen suostumus, joka on avaintekijä seksin moraalin arvioinnissa.

Jos seksuaalisuhde perustuu yhteisymmärryksessä sovittuun ja vapaaehtoiseen suostumiseen, niin perusteita vastustaa sitä tuskin löytyy.

Kun perinteinen kristillinen seksuaalimoraali asettuu tukemaan ennen kaikkea heikoimpien eli lasten oikeuksia ja suhtautuu negatiivisesti esiaviollisia-, irto- ja homoseksuaalisia suhteita kohtaan, niin se rikkoo tätä suostumuksen periaatetta vastaan. Kristilliselle seksuaalietiikalle suostumus ei yksin riitä.

Sopimusetiikka ei hylkää moraalia, mutta typistää sen sopimukseen. Sopimusetiikan hyvät puolet näkyvät toisen mielipiteen kunnioittamisessa ja pyrkimyksessä sulkea paha pois, jotka olivat tärkeitä #metoo-kampanjassa

5. Erilaiset seksuaalisuhteet, erityisesti homo-, lesbo-, bi-, ja transseksuaaliset suhteet, tulee irrottaa sosiaalisesta leimaamisesta. Eriarvoistava tai tuomitseva uskonnollinen puhe tulkitaan vihapuheeksi.

Sukupuolineutraali ideologia ja LGBT-liikkeet ovat normittoman seksuaalikulttuurin voimakkaita edistäjiä globaalisti. Suomessa seksuaalijärjestöistä Seta ja Trasek on jo pitkään ajanut hetero- ja sukupuolinormien kumoamista ts. sitä, että suurin osa ihmiskuntaa pitää itseään heteroseksuaalina ja miehinä tai naisina. Setan mukaan tämä on syrjivää ja tekee osan ihmisistä näkymättömäksi. (HS. 5.1.2019, Lotte Telakivi)

Paalasen mukaan liberaali seksuaalietiikka arvioi avioseksiä samoin kriteerein kuin maksullisia seksipalveluja. ”Maksullisessa seksissä on paljonkin hyviä puolia, kuten selvät sävelet. Sitä saa mitä tilaa. Ammattilainen luultavasti hoitaa homman paremmin, huolehtii turvallisuudesta, ei aiheuta ongelmia jälkikäteen eikä levittele juoruja kaupungilla. Ei myöskään ole suurempaa pelkoa ihastumisesta tai rakastumisesta kummankaan puolelta, toisin kuin ’oikeissa ihmissuhteissa’. En ymmärrä maksullisen seksin moralisointia”. (HS. 18.3.2019, Kirsi Hytönen)

Perinteinen kristillinen avioliittomoraali ei pidä kaikkia seksuaalisuhteita samanarvoisina. Kirkko on aina julkisesti tukenut miehen ja naisen avioliittoon kuuluvaa seksuaalielämää ja torjunut muut seksuaalisuhteet. Tämä rikkoo rajusti vapaan seksin periaatteita ja leimataan nykyisin syrjiväksi tai vihapuheeksi.

6. Liberaali seksuaalietiikka ei hyväksy mitään sääntöjä hyvän seksuaalielämän määrittelylle eikä alistu ulkopuolisten normien ohjattavaksi.

Uusi seksuaalimoraali korostaa, että seksuaalielämän arvottaminen tulee pysyä täysin yksilön omassa päätäntävallassa. Mitkään ulkopuoliset perinteet, ihanteet tai arvot eivät velvoita toimimaan ohi oman tahdon.

Erilaisia parisuhteita ja perhemuotoja ei saa arvottaa. Jokainen saa määritellä avioliiton itse tahtomallaan tavalla. Kaikilla meillä on oikeus odottaa tulevamme hyväksytyksi omien valintojemme pohjalta.

Kun kaikki yksilön ulkopuolinen ohjaus ja normit torjutaan, kristityn elämään normaalina kuuluva sitoutuminen kirkon oppiin, moraaliin ja kirkkokuriin muodostuu ongelmaksi liberaalille moraalille. Tämä näkyy julkisina irtisanoutumisina kirkon ja piispojen kaitsennasta. Moraalisella oikeutuksella omaa toimintaansa perustelevat sateenkaaripapit ovat uuden seksuaalimoraalin lipunheiluttajia.

7. Internet ja some toimivat uusien seksuaali- ja sukupuolikulttuurien keskeisinä synty- ja kasvualustoina.

Miksi seksuaali- ja sukupuolikysymykset pysyvät yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteessä? Koska ne muodostavat aikamme trendikkäimmän kulttuurin itsensä kehittämiselle ja performatiiviselle minuudelle, joka on liberaalin yhteiskunnan sydämessä.

Internet, joka on irti luonnollisen elämän realiteeteista, mahdollistaa itsemme ja seksuaalisuutemme muotoilun sellaiseksi kuin haluamme. Netissä sukupuoli –ja seksuaali-identiteetti ei ole ensisijaisesti vakaa, vaan jotakin jota minun on jatkuvasti rakennettava ja tuotettava jollekin yleisölle. Biologinen sukupuoli ja seksuaali-identiteetti ovat kuin tehdasasetuksia, jotka ovat muutettavissa.

”Sukupuolisuus on henkilökohtainen kokemus – – Sen vuoksi sen määrittäminen on vallankäyttöä, normittamista ja ohjailua”. (HS 14.3.2017, Viima Lampinen, Setan pj. 2017-18)

Mitä enemmän vietämme aikaa netissä ja somessa, sitä keinotekoisempaa identiteettiä me rakennamme.

Onko rakkaus milloinkaan syntiä?

Meidän on tärkeä ymmärtää, että tämän suuntaiset periaatteet on kirjattu kansainvälisiin sopimuksiin ja Suomen lainsäädäntöön. Valtio edistää niitä aktiivisesti. Avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi vuonna 2017 ja koulujen seksuaalikasvatuksen oppimateriaalien ja sisältöjen korjaaminen näiden arvojen mukaisiksi näyttävät mihin olemme menossa. Vaikka Seta, Trasek ja Sexpo ovat näiden kiihkeimpiä levittäjiä, niin myös suurten hyvinvointijärjestöjen kuten Väestöliiton on pitänyt omaksua ne.

Seksuaalihurrikaanin keskellä kirkolle on suuri haaste pitää kiinni vastuullisesta seksuaalietiikasta. Kirkot ja seurakunnat elävät nyt loputtomien seksuaalimoraalia koskevien kiistojen keskellä sukupuolesta, irtoseksistä, pornografiasta, homo- ja transseksuaalisuudesta ja saman sukupuolen avioliitoista.

Liberaali seksuaalikulttuuri, joka ei aseta mitään rajoja seksuaaliselle käyttäytymiselle, on pitkälti antikulttuuria juuri kristillistä seksuaalimoraalia kohtaan, joka asettaa rajoja. Professori Wolfhart Pannenbergin mukaan koko avioliittokulttuuri häviää, jos seksuaalisen käyttäytymisen kontrollointi ja säätely hylätään ja yksilöllinen seksuaalinen vapaus tehdään ”ihmisen elämän ja kutsumuksen kaikkea määrittäväksi keskukseksi”.

Kirkon arvoliberaalit ja saman sukupuolen avioliittojen ajajat lukevat Raamattua uusin silmin ja tulkitsevat, ettei Raamattu oikeasti anna normeja tai torju homoseksuaalista käyttäytymistä. Ja jos torjuukin, niin se johtuu kulttuurisista syistä, jotka ovat vanhentuneita ja nykyaikaan sopimattomia. Meillä pitää olla suvaitsevaisempi moraali kuin ahdasmielisellä Paavalilla.

Huomaamatta heiltä jää, että vaikka kirkon oppi ja uskontunnustukset eivät suoraan puhukaan seksuaalimoraalista, niin ne eivät ole irti siitä. Tuo huonomaineinen Paavali perustelee seksuaalimoraalia koskevia kehotuksia vetoamalla juuri opilliseen totuuteen – ihmisen luomiseen mieheksi ja naiseksi (Room. 1.) sekä seurakunnan pyhyyteen (1.Kor. 6). Ja olihan hän kuitenkin Herran apostoli.

Et voi vain muuttaa raamatullista seksuaalimoraalia ilman, että samalla kajoat tai kumoat raamatulliseen opetuksen Jumalasta, ihmisestä ja luomisesta. Tämän vuoksi Jumalan asettamien moraalinormien julkinen rikkominen on vaarallista. Jos kirkko omaksuu liberaalin seksuaalietiikan agendan, se on sille kuoleman suudelma. On vaarallista jäädä keskustelemaan asioista vuosikausiksi, jotka Jumala on tehnyt hyvin selviksi. ”Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko vaikka…” (Luuk.16:31)

Elämänsä lopulla Pannenberg halusi vielä varoittaa kirkkoa hyväksymästä liberaalia seksuaalietiikkaa ja samaistamasta homoseksuaalisia suhteita avioliittoon, ei syrjimisen tähden, vaan niiden erilaisuuden vuoksi:

”Tässä menee kristillisen kirkon rajat, joissa se tietää olevansa sidottu Raamatun auktoriteettiin. Niiden, jotka kehottavat kirkkoa vaihtamaan opetustaan tässä asiassa, pitää tietää, että he ajavat skismaa. Jos kirkko antaa työntää itsensä siihen pisteeseen, jossa se lopettaa kohtelemasta homoseksuaalisuuden harjoittamista irrottautumisena Raamatun normista ja tunnustaa parisuhteiden kaltaiset homoseksuaaliset liitot avioliitoiksi, niin sellainen kirkko ei enää seiso raamatullisella perustalla, vaan Raamatun yksiselitteistä todistusta vastaan. Kirkko, joka ottaa tämän askeleen lakkaa olemasta yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko.”

Tämä on vahva lausunto kirkon avioliitokäsityksestä ja seksuaalietiikasta. Mutta se, minkä hän tässä tunnusti, oli varoitus lähtemästä sille tielle, joka merkitsee Raamatun avainopetusten ja seksuaalieettisten rajojen tietoista poispyyhkimistä:

”Tekstit, jotka puhuvat homoseksuaalista käyttäytymistä vastaan, eivät ole mitään marginaalisia mielipiteitä, jotka voisi ohittaa tekemättä samalla vahinkoa koko kristilliselle todistukselle. Lisäksi Raamatun todistusta homoseksuaalisuudesta ei voida vesittää oman aikansa kulttuurin ilmaukseksi, joka on vanhentunut. Raamatun todistus alusta alkaen tarkoituksellisesti asettuu vastustamaan kulttuuriympäristöön sopeutumista Israelin Jumalan uskon nimissä, joka on luomisessa antanut miehelle ja naiselle identiteetin.” (W. Pannenberg, 1996.)

Lähteinä mm.:

Tommi Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus. Tutkielma liberaalista etiikasta. 2015. Väitöskirja.
R. Scruton, Sexual Desire. 2006.
M. Regnerus, Cheap Sex: The Transformation of Men, Marriage, and Monogamy. 2017.
A. Roberts, Five Principles of the New Sexual Morality. The Gospel Coalition. 2014.
A. Roberts, How Did We Come Here.
A. Giddens, Modernity and Self-Identity: Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge, Polity. 1991.
A. Giddens, The Transformation of Intimacy: Sexuality, Love & Eroticism in Modern Societies. 1992
W. Pannenberg, Should We Support Gay Marriage? NO! 1996.
Darel E. Paul, From Tolerance to Equality: How Elites Brought America to same sex-sex Marriage.
Duke Magazine, Faith Fires Back, A conversation with Stanley Hauerwas. 31.1.2002

Kun Jumala menetetään, menetetään myös ihmisyys

Perusta 1 | 2021

Valistuksesta alkaen kristinuskon keskeisiä uskomuksia vastaan on hyökätty. Valistusajattelijat rakensivat myyttiä pimeästä keskiajasta, jonka uskonnollisen pimeyden jälkeen valistuksen mukana vihdoin järjen valo tuli maailmaan. He uskoivat edistykseen ja ihmisen kykyihin pelastaa itse itsensä ja voittaa ihmiskunnan ongelmat yksi kerrallaan järkensä avulla. 

Brittiläisen kirjailija Douglas Murrayn mukaan nimenomaan kristinusko oli se tekijä, joka antoi Euroopalle vuosisatojen ajan energiaa ja luomisvoimaa. Sen vuoksi Euroopasta tuli maailman luovimpia paikkoja ja siellä syntyivät niin valtavat katedraalit kuin Bachin ja Mozartin musiikki kuin myös Botticellin ja Da Vincin maalaukset. 

Murrayn mukaan kuitenkin 1800-luvulla tämä luovuuden lähde koki kolauksen, josta se ei ole koskaan täysin toipunut. Silloin saksalaisissa yliopistoissa syntyi raamattukritiikki, joka vaikuttaa yhä tänäänkin. Eurooppa oli nimenomaan rakennettu kristilliselle tarinalle ja kun tuota tarinaa alettiin haastamaan, se vei pohjan koko eurooppalaiselta sivilisaatiolta. Eurooppa menetti tarinan, jolle se oli rakennettu. Tämän Murray näkee juurisyyksi Euroopan kaikkiin nykyisiin ongelmiin. Murray itse on ateisti ja homoseksuaali eli hänellä ei ole omaa lehmää ojassa tässä arviossaan.

Valistuksen jälkeen jumalausko menetti siis Euroopassa yhteiskunnallista merkitystään. Jäljelle on jäänyt tai sen on korvannut usko ihmiseen. Syntyi uusi uskonto, joka asetti toivonsa ihmiseen itseensä ja hänen mahdollisuuksiinsa. Erilaiset poliittiset filosofiat pyrkivät tarjoamaan ratkaisua ihmisen isoihin kysymyksiin. Liberalismi palvoi vapautettua yksilöä, kommunismi kollektiivista ihmisjoukkoa ja kansallissosialismi tiettyä ihmisryhmää, jonka katsottiin olevan rodullisesti tai muuten muiden ihmisten yläpuolella. Kaikissa näissä ajatussuuntauksissa keskeistä oli kuitenkin usko ihmiseen ja hänen ylivertaisuuteensa. Ne olivat sikäli kaikki pohjimmiltaan humanistisia projekteja.

Nämä humanismin suuntaukset ajautuivat pian keskinäisiin valtataisteluihin. Maailmansodissa 1900-luvulla syntyi verenvuodatus, jollaista ei ennen ole nähty. Ihmisyyden ja ihmisjärjen nimissä ihmisiä tapettiin keskitysleireillä ja Gulageissa. Näin valistuksen humanistinen projekti osoittautui mahdottomaksi. Sen avulla saatiin aikaiseksi vain entistä kauheampi maailma. Järki ei vienyt pidemmälle tai parempaan lopputulokseen kuin uskonto, joka sillä oli pyritty korvaamaan. Sen sijaan järki ja rationalismi johtivat järjettömiin ja epärationaalisiin tekoihin. Humanismista tuli vain yksi väline lisää ihmisten alistamiseen ja sortamiseen. Tämän kehityksen seurauksena myöskään uskosta ihmisyyteen ei jäänyt enää paljoa jäljelle.

Kun uskonto ei enää ollut vaikuttamassa, politiikasta yritettiin tehdä suurin arvo ja absoluutti. Siitä tuli epäjumala ja se vaati valtavia uhrauksia. Ehkä juuri siksi 1900-luvun kuolonuhrien määrät ja sotien kauheudet ovat vertaansa vailla historiassa. Mielenkiintoista myös on, että kommunismin romahtaessa se paljasti omat kauhunsa, mutta samalla myös useiden sukupolvien viisaimpien ja älykkäimpien ihmisten sokeuden. Jean Paul Sartresta alkaen monet aikansa älykkäimmät intellektuellit vannoivat mitä kauheimman poliittisen systeemin nimiin. 

Liberalismi näytti jäävän viimeisenä eloon, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sekin on kohdannut ennennäkemättömiä haasteita. Liberalismin levittäminen voimakeinoin kaikkeen maailmaan näyttää epäonnistuneen. Lähi-idässä sen levittämiseksi käydyt sodat johtivat lähinnä arabikevääseen ja Isiksen nousuun. Samalla se on tullut lännessä yhä enemmän haastetuksi.

Näin kristinuskosta luopumisen myötä on lopulta menetetty myös usko ihmiseen. Jäljelle on jäänyt lähinnä postmoderni relativismi, joka tänään hallitsee. Se onkin luonnollinen jatke kuvaamalleni kehitykselle. Douglas Murrayn sanoin: ”Jos on jäljellä mitään suurta ideaa, niin se on se, että ideat ovat ongelma. Jos on mitään yleisesti hyväksyttyä arvokäsitystä, niin se on se, että arvokäsitykset ovat väärin. Jos on jäänyt jotain jäljelle olevaa varmuutta, niin se on se, että ei voi luottaa varmuuteen.” 

Euroopan on vallannut arvotyhjiö ja epätoivo, joka on saanut alkunsa valistuksen uskosta järjen mahdollisuuksiin. Tässä tilanteessa kristittyjen olisi syytä käydä rohkeasti hyökkäykseen. Valistuksen projekti on epäonnistunut ja johtanut paljon suurempiin historiallisiin onnettomuuksiin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Roomalaiskatolinen kardinaali Robert Sarah kirjoittaakin, että niin kutsutussa avoimessa yhteiskunnassa, jossa ei ole kunnollista identiteettiä, vääjäämättömiä voittajia ovat ne, joilla on arvojärjestelmä. Kristityillä sellainen on tai ainakin pitäisi olla. Pitäkäämme siitä kiinni. 

Meillä on tarjota nihilismin sijaan ihmiselämälle tarkoitusta ja päämäärää. Humanismin ja valistuksen aiheuttaman epätoivon sijaan kristinuskolla on annettavana oikeaa toivoa. Tässä tilanteessa olisi virhe omaksua postmoderni relativismi ja pyrkiä mukauttamaan kristinuskoa siihen. Aikana, jolloin kaikki on epäselvää, kristittyjen julistuksen täytyy olla entistä selvempää.

  • Santeri Marjokorpi

Perusta 6 | 2020

Tässä numerossa

330 | Pääkirjoitus

332 | Perustalla

333 | Artikkelit

  • 334 | Raimo Mäkelä: Urho Muroman hengellinen perusongelma
    • Raimo Mäkelä toteaa, että uudestisyntymisen korostus Urho Muroman teologiassa on vaarassa syrjäyttää kirkkaan evankeliumin julistamisen. Lain ja evankeliumin suhde on uskon, elämän ja koko todellisuuden perusta ja avain.
  • 339 | Erkki Koskenniemi: Jumala ja jumalat – miten Jeesuksen ajan juutalainen usko suhtautui kreikkalaisten ja roomalaisten jumaliin?(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Kuuluuko Zeus, Juppiter ja JHVH samaan lauseeseen vai ovatko nämä olemukseltaan täysin erilaisia? Tämänkaltaisia kysymyksiä Erkki Koskenniemi käsittelee artikkelissaan.
  • 345 | Vesa Pirttimaa: Toiminnan juoni ja filosofinen hermeneutiikka
    • Vesa Pirttimaa hahmottelee modernin hermeneutiikan kehitystä Martin Heideggerin, Hans-Georg Gadamerin ja Paul Ricoeurin hermeneutiikan kautta.

352 | Tässä ja nyt

  • 353 | Tahtoratkaisustamme riippuu lopulta kaikki
  • 356 | Kaikkien pelastuminen, siis tuhoutuminen?
  • 359 | ”Synninkantajat”

362 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 363 | Kim Östman: Mormonit – Historia, oppi ja elämä
    • Arvostelijana Matti Liljeqvist
  • 370 | Robert Cardinal Sarah: The Day is Now Far Spent
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
  • 374 | Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika – Kymmenen myyttiä keskiajasta
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 375 | Liisa Kosonen: Marja-Terttu Tolamo – Taiteilija ja taistelija
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 378 | Vesa Ollilainen: Kesyttämätön – Evankeliumi jälkikristillisessä ajassa
    • Arvostelijana Eero Junkkaala
  • 379 | Pekka Leino: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat – Kirkko-oikeudellinen vierailu kirkon lainsäädäntöautonomian perustuksilla
    • Arvostelijana Arto Seppänen

382 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa kolmannesta adventtisunnuntaista 13.12. ja päättyy ensimmäiseen paastonajan sunnuntaihin 21.1.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Jumala ja jumalat – miten Jeesuksen ajan juutalainen usko suhtautui kreikkalaisten ja roomalaisten jumaliin?

Perusta 6 | 2020

Erkki Koskenniemi

Kirjoittaja on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti ja Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen raamattuopettaja.

Johdanto

Ympäröivä antiikin kulttuuri aiheutti juutalaisille useita haasteita. Yksi niistä oli suhtautuminen pakanoiden jumaliin. Juutalaisuus oli kyllä monoteistinen uskonto, mutta jo tämä oli monimutkaisempi kysymys kuin useimmiten ymmärretään. Toinen ja ehkä vielä vaikeampi kysymys oli suhtautuminen muiden uskontojen korkeimpaan jumaluuteen – oliko sillä jotakin tekemistä juutalaisen uskon kanssa vai ei? Nämä kysymykset ovat varsin ajankohtaisia nyt, kun arvioidaan uskontodialogin merkitystä lähetystyölle. Kristillinen kirkko seurasi pitkälti äitiuskontoaan, mutta yksi asia merkitsi suurtakin muutosta: juutalaisuus oli harvoin missionaarinen uskonto, mutta kristinuskon ytimessä oli alusta lähtien evankeliumin vieminen kaikille kansoille.

Monoteismi ja monoteismi

Modernit tutkijat ovat määritelleet monoteismin usein hyvin ahtaasti. Yksinkertainen kysymyssarja tuo esille määrittelyn vaikeudet. Onko sellainen ihminen monoteisti, joka uskoo, että ei ole muita jumalia kuin yksi ainoa? Mutta onko myös sellainen, joka uskoo, että tämän ainoan Jumalan palveluksessa on enkeleitä ja henkiä? Entä sellainen, jonka uskon mukaan on olemassa myös pahoja, Jumalaa vastaan kapinoivia henkiä ja pahoja enkeleitä? Ja miten sellainen, jonka mielestä pakanoiden palvomat jumalat ovat juuri noita pahoja enkeleitä ja henkiä?

Psalmin 96:5 kreikkalainen käännös tuo esille juutalaisen uskon: ”Kaikki pakanoiden jumalat ovat demoneita”. Tämä ajatus on ollut juutalaisuudessa ilmeisen yleinen, ja Uuden testamentin puolella siihen yhtyy apostoli Paavali sanoessaan, että mitä pakanat uhraavat he uhraavat demoneille (”Tarkoitan sitä, että epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle, enkä halua teidän joutuvan yhteyteen pahojen henkien kanssa”, 1. Kor. 10:20). Qumranissa jaettiin tunnetusti olevainen pimeyden ja valkeuden maailmaan, ja vaikka Jumala valon maailmassa kontrolloi suvereenisti pimeyden mahtia, Belialilla on omat enkelivaltansa. Usko enkeleihin on ollut yleinen piirre useimmissa juutalaisuuden haaroissa. vaikka ei kaikissa. Näin vastaukset kysymyksiin osoittavat nopeasti, että monoteismi on huomattavasti monisäikeisempi asia kuin tutkijan kirjoituspöydän takaa saattaa näyttää. Tiukkoja määritelmiä soveltava löytää varhaisen juutalaisuuden piiristä harvoja monoteistejä, jos ainuttakaan.

Viime vuosikymmeninä tutkijat ovat yhä selvemmin havainneet vaikeudet monoteismin määrittelyssä. Monolatria – vain yhden Jumalan palveleminen – on helpompi käsite. Tässä, kuten useinkin, maailma ei tahdo hahmottua tutkijan päähänsä asettamien silmälasien kautta.

Kreikkalais-roomalainen antiikki ja polyteismi

Kreikkalaisen ja samoin roomalaisen uskonnon perusteisiin kuului monien jumalolentojen kunnioittaminen. Ikiajoista lähtien kreikkalaiset palvoivat yliluonnollisia olentoja, jotka asuivat meressä, joissa, metsissä tai viljelysmailla. Tästä peruslähtökohdasta on erotettava monet ja eri suuntiin käyvät kirjalliset tai teoreettiset rakennelmat. On tietenkin virhe puristaa kreikkalais-roomalainen uskonnollisuus esim. Homeroksen esittämiin Olympoksen jumaliin. Heistä voidaan jo Odysseiassa puhua varsin kepeästi, mistä ehkä paras esimerkki on Areksen ja Afroditeen paljastuva aviorikos (Odysseia, 8,266-366). Todellinen uskonnollisuus oli syvemmällä – Homeroskaan ei puhu koskaan kepeästi ”kohtalosta” eikä esimerkiksi Paavalin Efesoksessa kohtaama Artemiin palvonta tuonut paljonkaan mieleen olympolaisen pantheonin Artemista.

Välimeren maailmassa uskonnollinen suvaitsevaisuus ja kulttien liikkumavara oli polyteismistä eli monijumalaisuudesta johtuen suuri. Kulttien identifikaatio yli kulttuurirajojen oli helppoa ja se käy hyvin ilmi jumalien nimityksistä. Roomalaiset eivät tunnistaneet omaksi ylijumalakseen Juppiteriksi ainoastaan kreikkalaisten Zeusta, jota he ilman muuta nimittivät kotoisella nimellään. Aivan samoin he tulkitsivat myös egyptiläisten Ammonin kultin saman jumalan palvomiseksi (Iuppiter Hammon). Tässä mielessä heillä ei ollut mitään vaikeutta tulkita myöskään juutalaisten Jumalaa samaksi jumaluudeksi (tosin sapatin vuoksi usein Saturnukseksi!). Tapa katsoa kaikki ylijumalat samaksi hahmoksi ei ollut vain roomalainen uskonnollinen piirre, vaan se oli yleinen kaikkien kreikkalaista filosofista koulutusta saaneiden parissa. Varsinkin Aleksanteri Suuren laajan valloitusretken jälkeen tieto eri kansojen elämäntavoista saavutti kaikki sivistyneet ihmiset. Kaikki eivät enää tahtoneet olla vain Ateenan tai Korintin kansalaisia, vaan erityisesti stoalaiset mielsivät itsensä kosmopoliiteiksi, maailmankansalaisiksi. He katsoivat myös kaikkien kansojen palvelevan viime kädessä samaa jumaluutta eri nimillä. Erityisesti 160-luvun eKr. tapahtumien jälkeen juutalaisten palvontamenoja pidettiin antisemitistisen propagandan takia outoina ja barbaarisina. Tuodessaan Zeuksen kultin Jerusalemin temppeliin Antiokhos Epifanes ei kuitenkaan tahtonut häpäistä temppeliä, vaan tahtoi samaa jumalaa palvottavan samoin kuin muutkin kansat häntä palvovat.

Murtumia polyteismissä?

Jos polyteismi kuului kreikkalaisen uskonnollisuuden peruslähtökohtiin, kreikkalais-roomalainen kulttuuri tarjosi huomattavan määrän aineksia ensin juutalaiselle ja sitten kristitylle polyteismin kriitikolle. Jo Ksenofanes (n. 578–475 eKr.) oli arvostellut voimakkaasti antropomorfista kulttia eli jumalien esittämistä ihmishahmoisina ja uskonut, että todellisuudessa on olemassa vain yksi jumaluus. Platon (427–347 eKr.) korottaa demiurgin muiden jumalolentojen ulkopuolelle. Varhaisten kyynikkojen mukaan nomoo (ihmisten sopimusten perusteella) on olemassa useita jumalia, mutta kata fysin (luonnostaan) vain yksi jumala. Tämä yksi jumaluus, theos, theotes tai deus, esiintyy filosofisessa ja teologisessa kirjallisuudessa halki hellenistisen ja keisariajan ilman että samalla kiistetään muiden jumalien olemassaoloa tai heidän palvontaansa. Nämä jaksot tarjosivat silti erinomaisia kiinnekohtia juutalaiselle ja myöhemmin kristilliselle sivistyneistölle.

Monien filosofien tapaan puhua ”jumalasta” tai ”jumaluudesta” liittyy paljon muuta juutalaisten kannalta kiintoisaa keskustelua. Homeroksen myyttien kritiikillä on ikivanhat juuret. Platon halusi karkottaa ihannevaltiostaan runoilijat, koska he halventavat jumalia taruillaan. Näin oli luotu pohja keskustelulle ”runoilijoiden jumaluusopista” ja ”todellisesta jumaluusopista”. Roomalainen Varro (116–27 eKr.), jonka ajatukset on tallentanut Augustinus teoksessaan Jumalan valtio, kuvaa tarkasti vanhan roomalaisen polyteismin jumalolento jumalolennolta ja erottaa sen jälkeen toisistaan runoilijoiden edustaman tarunomaisen, julkisuuteen kuuluvan ja ns. luonnollisen jumaluusopin (fabulare, civile, naturale, Augustinus Jumalan valtio 6,5–). Näistä ensimmäinen loukkaa hänen mielestään jumalien kunniaa, toinen on valtion harjoittamaa kulttia ja kolmas filosofien vapaata pohdintaa jumaluuden olemuksesta. Myös esimerkiksi Cicero (106–43 eKr.) ja Seneca (4 eKr.–65 jKr.) esittivät perustavaa laatua olevaa antropomorfisten jumalien kritiikkiä ja muun muassa egyptiläisten palvomien jumalien (käärmeet, härät, kissat) pilkkaaminen oli yleistä (esim. Juvenalis, n. 60-135). Johdonmukaiseen kulttien torjumiseen kreikkalais-roomalainen ajattelu johti harvoin. Lähimmäksi sitä tulee epikurolaisten ja heidän edeltäjiensä teologia, jonka mukaan jumalat ovat kaukana eivätkä puutu ihmisten asioihin, eikä heitä siksi tarvitse palvoa temppeleissä – tästä syystä heitä pidettiin usein virheellisesti ateisteina.

Näin siis juutalainen usko eli polyteistisen maailman keskellä, mutta samalla kreikkalais-roomalainen maailma tarjosi huomattavan määrän kosketuskohtia juutalaiselle monoteismille ja myöhemmin kristilliselle uskolle. Miten näitä kosketuskohtia käsiteltiin?

Epäjumalien patsaat – helppo maali

Päälinja löytyy vaikeuksitta profeettojen kirjoituksista (Jesaja, Jeremia): On vain yksi Jumala, kaikki muut ovat vain kiveä, puuta tai metallia. Niiden palvominen on turhaa, typerää ja väärin ja se herättää vain Jumalan vihan:

Puolet puusta hän polttaa, paistaa sen päällä lihaa, syö, tulee kylläiseksi, lämmittelee ja sanoo: ”Hohhoijaa! Siinäpä kunnon tuli. Jo alkaa tarjeta!” Mutta lopusta puusta hän veistää itselleen jumalan, patsaan, jota hän kumartaa ja palvoo. Hän rukoilee sitä ja sanoo: – Pelasta minut! Olethan sinä minun jumalani! Mitään he eivät tiedä, mitään eivät ymmärrä! Heidän silmänsä ovat tahmautuneet umpeen, eivät he näe, heidän sydämensä on turtunut, eivät he tajua. Eivät he ota opikseen, ei heillä ole älyä eikä ymmärrystä sanoa: – Puolet siitä poltin tulisijassa, hiilloksella paistoin leipää, paistoin lihaa ja söin. Ja sen rippeistä minä tein tuollaisen iljetyksen! Puupölkkyäkö tässä pitäisi kumartaa? Tyhjän perässä juoksija! Hänen harhautunut sydämensä eksyttää hänet. Ei hän osaa pelastaa itseään, ei sanoa itselleen: – Petosta! Minun käteni pitää kiinni tyhjästä! (Jes. 44:16-20)

Kuule, Israelin kansa, mitä Herra sinulle puhuu! Näin sanoo Herra: – Älkää omaksuko vieraiden kansojen tapoja, älkää peläten tuijottako taivaan merkkejä, niin kuin nuo pakanat tekevät. Heidän uskomuksensa ovat typeriä kuvitelmia. He kaatavat metsästä puun, ja puuseppä muodostelee sen taltallaan, hän koristelee sen hopealla ja kullalla ja kiinnittää sen paikoilleen vasaralla ja nauloilla, ettei se kaadu. Tällaisia ovat heidän jumalansa. Ne ovat kuin linnunpelättimet kurkkumaalla, eivät ne osaa puhua. Ne eivät pysty liikkumaan itse, niitä täytyy kantaa paikasta toiseen. Älkää pelätkö niitä, eivät ne tee teille pahaa, mutta ei niistä apuakaan ole. (Jer. 10:1-5)

Tähän samaan linjaukseen liittyvät useat varhaiset juutalaiset tekstit. Mielenkiinto on kohdistunut erityisesti Abrahamiin ja hänen lähtöönsä Kaldean Uurista. Tähän tapahtumana liittyy useita VT:n kannalta katsoen uusia kertomuksia. Poimin monista esille vain muutamia:

Riemuvuosien kirja (n. 150 eKr.) kertoo, miten Mastema eli Saatana opetti ihmiset veistämään epäjumalien kuvia. Abraham tajuaa tämän mielettömyyden ja pyytää isäänsä luopumaan mykkien jumalien palvelemisesta. Jumala kutsui 14-vuotiaan Abrahamin ja antoi hänelle vallan hallita koko maata vainoavia korppeja eli demoneita. Hänen käskystään korppilaumat poistuivat pelloilta, mikä herätti maan asukkaista suurta ihmetystä.

Ensimmäisellä vuosisadalla jKr. kirjoitettu Abrahamin apokalypsi kertoo, miten Abrahamin isä elätti itsensä tekemällä jumalia muiden palvottavaksi. Nuori poika Abraham vei niitä torille muiden ostettavaksi. Abraham näki, miten muutamat jumalat putoilivat kärryiltä ja menivät rikki. Yhden näistä hän pani uuniin ja paistoi tulessa isälleen leivän. Tämä jumala osoittautui siis paremmaksi kuin kaikki muut, koska siitä oli jotain hyötyä. Abraham ymmärsi, että näiden jumalien pitäisi kunnioittaa hänen isäänsä eikä päinvastoin. Apokalypsi sisältää Riemuvuosien kirjan tapaan myös yksilöidymmän kertomuksen siitä, miten Jumala kutsui Abrahamin.

Nyt mainitut tekstit osoittavat juutalaisen uskon päälinjan rajun taistelun polyteismiä vastaan. Se ei kuitenkaan näytä yleensä tähdänneen pakanoiden käännyttämiseen pois näistä kulteista, koska juutalainen usko oli ilmeisen harvoin luonteeltaan missionaarista, vaikka jumalaapelkääväisiä oli merkittävä määrä kuuntelemassa synagogaopetusta. Juutalaisten tekstien kohderyhmänä oli ilmeisesti lähinnä oma kansa, joka joutui elämään jatkuvasti vähemmistönä monia jumalia palvelevan enemmistön keskellä.

Murtumia juutalaisessa monoteismissä?

Eläessään vähemmistönä polyteistisen maailman keskellä juutalainen monoteismi joutui jatkuvaan testiin. Makkabilaiskapina 160-luvulla eKr. osoittaa, että monet olivat valmiita kidutuskuolemaan ennemmin kuin palvelemaan epäjumalia. Kaikin osin juutalaisuus ei kestänyt painetta säröilemättä. Yksittäisten luopioiden määrää emme tunne, vaikka nimiä mainitaan (tunnetuimpana Filonin sukulainen Tiberius Alexander). Sen sijaan jo Herodes Suuri ja hänen jälkeensä moni muukin hallitsija näyttää eläneen tässä suhteessa kaksoiselämää: Jerusalemin temppelin rakentaja varoi palvomasta kreikkalaisia jumalia Palestiinassa, mutta näyttää tehneen niin Palestiinan ulkopuolella. Hän lähetti lahjoja kreikkalaisten jumalien temppeliin ja myös rakennutti niitä itse. Samaa kerrotaan myös hänen seuraajistaan.

Mitä korkeammalla yhteiskunnassa oltiin ja mitä enemmän assimiloiduttiin kreikkalaiseen kulttuuriin, sitä enemmän oli kosketuskohtia myös pakanallisiin kultteihin ja tilanteita, joissa oli joustettava. Jerusalemin tuhon jälkeen Vespasianusten kunniakierrosta kuvannut Josefos tuskin välttyi tilanteilta, joihin hän jerusalemilaisena pappina ja ylimyksenä ei olisi koskaan ryhtynyt. Ajatuksen tasolla syvästikin kreikkalaiseen filosofiaan assimiloitunut Filon Aleksandreialainen (1. vs. jKr.) herättää edelleen tutkijoiden huomiota kovalla asenteellaan luopioita kohtaan. Vastaava yksiselitteisen tuomitseva linja esiintyy monissa samanaikaisissa juutalaisissa lähteissä, myös myöhemmin rabbiinisen kirjallisuuden varhaisimmassa kokoomateoksessa Mishnassa.

Jumala ja korkein jumala?

Suurimman vaikeuden juutalaisille oppineille tuotti kreikkalaisten ja roomalaisten puhe korkeimmasta jumalasta. Mitä silloin tehdään, kun pakanat eivät puhu omista patsaistaan, vaan korkeimmasta jumaluudesta? Kuten edellä kirjoitin, tämäkin perinne oli siellä pitkä. Roomalaisille kreikkalaisten Zeus oli heidän oma Juppiterinsa, egyptiläisten Ammon Iuppiter Hamon ja juutalaisten palvoma jumaluus tietenkin sama Juppiter. Periaatteessa juutalainen kirjoittaja saattoi suhtautua asiaan kolmella eri tavalla:

1) On olemassa korkein jumaluus, jota eri kansat palvovat eri nimellä, vaikka mahdollisesti väärällä tavalla.
2) Pakanakansat palvovat korkeinta jumaluutta, mutta tämä jumaluus ei todellakaan ole Zeus / Juppiter.
3) Pakanoiden korkeimmalla jumalalla ei ole mitään tekemistä Israelin Jumalan kanssa.

Kaikki nämä kolme tapaa esiintyvät tavalla tai toisella juutalaisissa teksteissä. Useinkin käy niin, että sama teksti sisältää hyvinkin eri suuntiin meneviä lausumia. Esimerkiksi Septuagintan syntylegendan kertova Aristeaan kirje (1. vs. eKr.) yhdistää toisiinsa kaksi ensimmäistä. Josefos (1. vs. jKr.), joka ei ollut filosofisena ajattelijana kaikkein terävimmillään, sukkuloi vaikeuksitta eri suuntiin. Vakavammin asiaan suhtautuu Filon, jolta häneltäkin lipsahtelee varsin erilaisia lausumia. Koska hän oli saanut hyvin perusteellisen kreikkalaisen koulutuksen, on syytä luoda lyhyt katsaus hänen ajatuksiinsa.

Filon lainaa teoksissaan usein kreikkalaisia runoilijoita ja osoittaa näin tehdessään ilmiömäistä taituruutta. Hän lainaa epäilemättä ulkomuistista Homerosta, Hesiodosta ja Pindarosta ja panee heidän säkeensä palvelemaan hänen omaa retoriikkaansa. Tässä yhteydessä hän on hyvin tarkka: lainatessaan runoilijoiden viisautta hän korjaa heidän tekstiään. Hänen lainauksissaan ei esiinny Zeus vaan theos ja vastaavasti theos yksikössä eikä theoi monikossa. Joko Filon itse tai hänen juutalaiset opettajansa olivat oppineet käyttämään runoutta kriittisesti. Suurta viisautta ja auktoriteettia ei edusta Zeus, jonka nimeä Filon ei juuri suuhunsa ota, vaan ”jumala”. Kreikkalaiset myytit hänen käyttöönsä pelastaa allegorinen selitystapa: Vaikkapa Homeroksen runojen viisaus on kätkettynä yksinkertaisiin ja jumalattomilta vaikuttavien tarujen alle.

Mutta entä silloin, kun Filon osallistuu pitkän linjan filosofisiin keskusteluihin vaikkapa siitä, onko tämä maailma kaitselmuksen hallinnassa vai ei? Filonilla ei ole mitään vaikeuksia valita puoltaan, vaan hän liittyy vahvasti niihin filosofeihin, joiden mukaan korkein jumaluus johtaa tätä maailmaa. Laulaessaan noita lauluja Filon ei ole turhan tarkka kuorokavereistaan. Kysymyksenasettelu on täysin kreikkalainen ja Filon osallistuu siihen kreikkalaisena oppineena eikä kärjistä tilannetta kysymällä mikä on nimeltään maailmaa johdattava jumaluus. Lisäksi hänkin tulee toisinaan lainanneeksi myös säkeitä, joissa mainitaan pakanajumalia nimeltä tai kerrotaan heidän synnystään tai toiminnastaan.

Juutalaiset kirjoittajat eivät siis laula nyt käsiteltävästä asiasta keskenään yhdellä äänellä eikä edes tietty kirjoittaja laula aina samaa ääntä. Syitä tälle on monia. Vanha testamentti kertoo myönteisessä valossa, miten Kyyros ja Danielin kirjan kuninkaat puhuvat korkeimmasta jumaluudesta. Vaikka joku saattoi Josefoksen tavoin tarkentaa Kyyroksen ediktiä lisäämällä siihen, että kyseessä on nimenomaan juutalaisten Jumala, asiaa saatettiin katsoa useammasta kulmasta. Erityisesti Filonin kohdalla myös elämäntilanne vaihteli suuresti. Filon kirjoitti osan kirjoituksistaan tilanteessa, jossa hän kävi keskusteluja syvästi juutalaisesta uskosta kiinnostuneiden kreikkalaisten kanssa. Osan hän taas kirjoitti vaiheessa, jolloin itsemääräämisoikeutensa menettämisestä raivostuneet aleksandrialaiset raahasivat juutalaisia pitkin katuja ja polttivat heidän synagogiaan. Olisi ihme, ellei tilanteen vaihtuminen vaikuttaisi tekstin sävyyn ja asenteisiin.

Juutalainen perintö ja kirkko

Juutalainen perinne virtasi nyt käsiteltävässä aiheessa niin kuin useimmissa muissakin kristilliseen kirkkoon. Varhaisen kirkon suhtautuminen polyteismiin vaatii oman ja varsin haastavan artikkelinsa, ja tyydyn tässä vain muutamiin näkökulmiin. Marttyyrit eivät suostuneet kumartamaan pakanajumalien kuvia edes pakon edessä. Kristillinen teologia sai juutalaiselta uskolta kaikki ne aseet, joilla se kohtasi kreikkalaisen ja roomalaisen uskonnollisuuden. Satoja vuosia kestänyt lähetystilanne pakotti myös pohtimaan lähemmin niitä kysymyksiä, joissa juutalaiset kirjoittajat horjuivat. Enää ei ollut kysymys vain filosofisesta pohdinnasta tai ”heidän” uskonnollisuutensa järjettömyydestä, vaan kreikkalais-roomalaisten uskontojen edustajat olivat lähetyskenttä. Korkeimman jumaluuden identiteetistä puhuttiin entistä harvemmin sekavasti ja ristiriitaisesti.

Loistava osoitus tästä on Augustinuksen monumentaalinen Jumalan valtio. Tässä teoksessa Augustinus tyrmää kaiken perinteisen pakanajumalien palvonnan ja käyttää mustaa mönjää säästelemättä kaikki ne mahdollisuudet, jota juutalainen ja kristillinen perinne hänelle tarjoaa. Samalla hän kuitenkin käy tarkoin läpi samaa filosofista keskustelua, johon Filon ja hänen edeltäjänsä olivat osallistuneet Aleksandriassa. Hän tekee kaikkensa valloittaakseen antiikin ajan vahvan filosofisen deismin perinteen, erottaakseen sen Juppiterin ja muiden ylijumalien palveluksesta ja liittääkseen sen Raamatun Jumalan kunnioittamiseen. Tässä niin kuin muuallakin kreikkalaisen ja roomalaisen sivistyksen parhaat osat virtaavat yhteen heprealaisen uskon kanssa ja muodostavat luovuttamattoman osan eurooppalaista sivistystä, kristillisen antiikin.

Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

Perusta 6 | 2020

Kristittyinä saatamme masentua muutoksista, jotka ravisuttavat suomalaista yhteiskuntaa. Ihmiset tuntevat yhä huonommin uskon opinkappaleita. Kristinuskon arvostus on vaihtunut vähättelyyn ja halveksuntaan. Se vähäinen tieto, mikä ihmisillä on, vaikuttaa pinnalliselta ja virheelliseltä. Usein tämä virheellinen tuntemus esitetään suurella varmuudella.

Hyvä lääke masennukseen on tarkastella nykytilannetta menneisyyden valossa. Kristinuskon historia osoittaa meille, että ohut uskontuntemus ei ole uusi ilmiö. Sitä on surkuteltu ennenkin. Uskonpuhdistaja Martti Luther tuskaili aikansa alennustilaa Vähän katekismuksen johdannossa: ”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan.” Vastaavasti kirjailija ja ajattelija C.S. Lewis valisti pääsiäisenä 1945 kirkkonsa työntekijöitä: ”Sata vuotta sitten tehtävämme oli opettaa niitä, jotka oli kasvatettu uskossa. Nykyinen tehtävämme on pääasiassa käännyttää ja neuvoa uskottomia. Iso-Britannia on yhtä paljon lähetyskenttä kuin Kiina.” Kehityksestä Lewis soimasi pappeja, jotka julistivat saarnatuolista epäuskoa ja tekivät kirkossa kävijöistä ateisteja.

Martti Luther tarttui oman aikansa haasteeseen kirjoittamalla Ison ja Vähän katekismuksen papiston ja kansan, erityisesti nuorison, käyttöön siinä tarkoituksessa, että he ahkerasti opiskelisivat kristillistä uskoa, ymmärtäisivät, mitä se on, ja yhtä ahkerasti harjoittaisivat sitä. Kristinusko lyhyesti, selkeästi ja ymmärrettävästi selitettynä oli Lutherille keino torjua seurakuntalaisten laiskuutta ja tietämättömyyttä. Katekismuksen kappaleita hän opetti väsymättömästi. Tietämyksellään ylpeileviä vastaan hän julisti jäävänsä lapseksi ja katekismusoppilaaksi, joka päivittäin lueskelee ja opiskelee katekismusta eikä sittenkään kykene käsittämään lukemaansa kyllin hyvin.

Lutherin ratkaisut muistuttavat niitä, joita C.S. Lewis suositteli luennossaan ”Kristillinen apologetiikka” (jota siteraattiin yllä).

Ensimmäiseksi on vedettävä rajaa sen välillä, mitä kristillinen usko on tai ei ole. Apologeetta ei puolusta mitä tahansa ajatuksia eikä henkilökohtaisia painotuksia, vaan sitä kristillistä uskoa, jota apostolit saarnasivat, josta marttyyrit antoivat todistuksen ja joka määritellään uskontunnustuksissa. Rajaa on vedettävä liberaalin tai progressiivisen kristinuskon suuntaan, jossa uskoa muutetaan jokaisessa kohdassa, missä se vaikuttaa kummalliselta tai vastenmieliseltä. Samalla rajanveto pakottaa kristityn olemaan tekemisissä niiden uskonosien kanssa, jotka ympäristö torjuu. Hänelläkin on kiusaus karsia kristinuskosta sitä, minkä kanssa hän on eri mieltä.

Toinenkin neuvo liittyy rajanvetoon: moderni kuulijakunta elää siinä luulossa, että heille opetetaan kristillistä uskoa, koska opettaja pitää siitä tai, tai koska se on hyväksi yhteiskunnalle, ja että tuosta uskosta he voivat omaksua sopivaksi katsomansa määrän. ”Meidän on jatkuvasti muistutettava, että kristinusko on kannanotto, joka ei ole mitenkään tärkeä, jos se on väärässä, ja joka on äärettömän tärkeä, jos se on totta. Se, mitä kristinusko ei voi olla, on olla maltillisen tärkeä.” Siksi ihmisten eteen on väsymättä tuotava kristinuskon totuusluonne, se, mitä tuo usko oikeasti sanoo ja mikä tuon uskon objektiivinen perusta on, eikä esimerkiksi sitä, mitä saarnaaja haluaisi sen sanovan tai missä määrin hän kokee sen toimivaksi.

Kolmanneksi: kristinoppi on käännettävä kansankielelle. Huono opettaja salakuljettaa aikansa ideat kristinuskon perinteisiin käsitteisiin. Meidän tulisi toimia päinvastoin: ”Opetuksesi on oltava ajatonta sydämeltään ja ajanmukaisesti puettua.” Ajattomat uskontotuudet on esiteltävä ajallemme ominaisella kielellä. Yhtäkään osaa ei sovi laiminlyödä. Työ on aikaa vievää, sillä et ehdi käsitellä paljoa. Käsite kuin käsite – esimerkiksi sovitus, synti, kirkko, risti, oppi, kristitty – on selitettävä, sillä kuulija ymmärtää ne toisin kuin uskomme ne määrittelee. Mutta työ on välttämätöntä.

Käännöstyössä on se vaikeus, että se haastaa kristityn oman uskontuntemuksen (ja palvelee sitä). Kyvyttömyys kääntää kristinuskoa kielelle, jota tavallinen kansa ymmärtää, on merkki julistajan omien ajatusten sekavuudesta. Lewis rohkeni ehdottamaan, että pappisordinaatiossa tulisi olla pakollisena tehtävänä kääntää katkelma jostain teologisesta työstä kansankielelle.

Luther ja Lewis ovat vain kaksi kristinuskon vaikuttajaa, jotka ovat eläneet luopumuksen ja tietämättömyyden keskellä. He etsivät keinoja juurruttaa usko papistoon ja kansaan. Heidän perinnössään on kylliksi näyttöä siitä, että he onnistuivat. Nykymaailma on ainutlaatuinen, mutta on se myös samanlainen kuin lukuisat kristikansan kriisivaiheet. Teemme viisaasti, kun etsimme vastauksia tämän hetken ongelmiin Kristuksen kirkon rikkaasta historiasta.

  • Vesa Ollilainen

Perusta 5 | 2020

Tässä numerossa

266 | Pääkirjoitus

267 | Perustalla

269 | Artikkelit

  • 270 | Richard Eklund: Jumalan Viisaus Sananlaskujen luvussa 8 ja myöhemmässä reseptiohistoriassa(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Richard Eklund tarkastelee Vanhan testamentin personifioitua viisautta juutalaisten tekstien valossa sekä pohtii sitä, miten Uuden testamentin kirjoittajat hyödynsivät näitä teemoja.
  • 278 | Miikka Anttila: Johannes Brenz ja hänen katekismuksensa
    • Johannes Brenzin katekismukset olivat reformaatioajan merkittävimpiä luterilaisia katekismuksia. Miikka Anttila analysoi niitä artikkelissaan.
  • 286 | Panu Rantakokko: Herätyskristittynä ympäristön puolesta
    • Panu Rantakokon mukaan luonnonsuojelussa pitää säilyttää kristillinen toivo. Ei tule sortua sellaiseen ekoteologiaan, jossa ristin ja ylösnousemuksen sanoma hukkuu.

293 | Tässä ja nyt

  • 294 | Piispanvaihtovuodet jatkuvat: Uusi Turun piispa valitaan loppuvuodesta
  • 296 | Raimo Mäkelä: Lain ja evankeliumin suhteesta hermeneuttisena mallina avautuvat Raamattu, kristillinen usko ja koko todellisuus. Keskustelupuheenvuoro Perustaan (5/2020)
  • 298 | ”Niin kuin se kirjoitettu on, niin se myös paikkansa pitää” Anssi Simojoen muistolle

300 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 301 | Francis Fukyama: Identiteetti
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 305 | Risto Pottonen: Luterilainen neitsyt Maria
    • Arvostelijana Jouko Heikkinen
  • 307 | Anneli Aejmelaeus, Katja Kujanpää ja Miika Tucker (toim.): Sisälle Septuagintaan
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 310 | Pekka Mäkipää: Vähän tai ei lainkaan
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 311 | Ilmari Hiidenlehto: Profeetta Muhammedin haamu; Atte Kaleva: Jihad ja terrori
    • Arvostelijana Emil Anton
  • 315 | Michel Houellebecq: Serotoniini
    • Arvostelijana Santeri Marjokorpi

317 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 21. sunnuntaista helluntaista ja päättyy 2. adventtisunnuntaihin 6.12.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ