Perusta 4 | 2017

Sammeli Juntunen

Artikkeli perustuu Savonlinnassa 21.1.2017 pidettyyn esitelmään.

Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa oli kyse siitä, että Martti Luther löysi uudelleen kristinuskon ytimen sen huonon teologian alta, johon se oli myöhäiskeskiajalla peittynyt. Tästä löydöstä muutkin innostuivat. Siitä tuli julkinen asia ja se mullisti Euroopan.

Toki reformaatiossa oli kyse muustakin. Se oli kokonaisvaltainen kulttuurin ja yhteiskunnan uudelleen muotoutuminen. Lutherin liikkeelle paneman liikehdinnän lisäksi noihin aikoihin tapahtui muutakin mullistavaa: Gutenberg keksi kirjapainotaidon, Kolumbus purjehti Amerikkaan, kansallisaate heräili, talonpojat kapinoivat, Korpernikus muovasi maailmankuvaa ja humanistit panivat kulttuuria uusiksi.

Myöhäiskeskiajan teologian ongelmia

Myöhäiskeskiajalla kristinuskon ydinsanoma oli mm. sillä tavalla peitossa, että munkiksi tai nunnaksi ryhtymistä pidettiin varmimpana pääsytienä taivaaseen. Kirkko opetti kyllä aivan oikein, että pelastumisen perustana on Jumalan armo, jonka Kristus on ihmisille hankkinut. Ja ihan oikein opetettiin, että armo välitetään ihmisille kirkon sakramenttien, kuten kasteen ja ehtoollisen kautta. Mutta vakavia ongelmia oli opetuksessa siitä, että miten ihminen saa tuon armon omakseen, niin että hän elää Jumalan yhteydessä ja pääsee lopulta taivaaseen.

Vallalla ollut kirkollinen teologia opetti, että kun ihminen ”tekee parhaansa” (facere quod in se est), niin silloin Jumala vuodattaa hänen sydämeensä armon. Sen varassa ja auttamana ihminen voi sitten ansaita taivaan kehittymällä armon omistamisessa. Käytännössä tämä ”parhaansa tekeminen” tarkoitti katumusharjoituksia, pyhiinvaelluksia, hyviä tekoja, ankaraa paastoamista ja säännöllistä rukoushetkien pitämistä. Elämä munkkina tai nunnana, luostarisääntöjä noudattamalla, oli varmin tie Jumalan armon saamiseksi.

Siihen Luther heittäytyi täysillä 21-vuotiaana, vuonna 1505. Sitä ennen hän oli ollut Erfurtin yliopiston opiskelija ja viettänyt iloisen railakasta ylioppilaselämää. Opinnot olivat sujuneet hyvin. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa lukuja oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja valmistua aikanaan virkamieheksi. Suunnitelmat muuttuivat radikaalisti kesällä 1505, kun Martti oli palaamassa kesälomilta takaisin yliopistoon. Matkalla salama iski aivan hänen viereensä. Järkyttyneenä hän luuli joutuvansa saman tien helvettiin. Hän huusi avuksi pyhää Annaa ja lupasi ruveta munkiksi, jos siitä selviäisi.

Pelastaakseen sielunsa Martti piti lupauksensa ja anoi pääsyä Erfurtin augustinolaismunkkien luostariin, joka oli tunnettu ankarasta luostarisäännöstään. Myöhemmin hän kirjoitti: ”On totta, että olen ollut hurskas munkki ja noudattanut niin tarkasti munkkikuntani vaatimuksia, että voin sanoa: Jos ikinä munkki on päässyt taivaaseen munkkiutensa ansioista, olisi minunkin pitänyt sinne päästä.”

Se ei toiminut. Luther ei löytänyt Jumalan armoa eikä rakkautta häneen. Edes pyhiinvaellus Roomaan ei auttanut. Myöskään keskiaikaisen kirkon paras sielunhoitokeino, syntien tunnustaminen rippi-isälle ja sitä seuraava synninpäästö, ei tuonut apua. Lutherin omatunto oli niin herkkä, että hän tunnusti vähäisimmätkin rikkeensä, yhä uudelleen ja uudelleen.

Jumalan sanan tutkiminen toi avun

Lopulta Lutherin rippi-isä, augustinolaismunkkien johtaja nimeltä Johannes von Staupitz, keksi keinon. Eräänä päivänä luostarin puutarhassa, päärynäpuun alla, hän kehotti veli Martinusta jatkamaan opintojaan teologian tohtoriksi asti. Hänen tulisi ottaa haltuunsa raamattutiedon professorin oppituoli hiljattain perustetussa Wittenbergin yliopistossa. Staupitzin tarkoituksena oli, että näin Luther saisi muuta ajattelemista yliherkän omatuntonsa penkomisen sijaan.

Luther valmistui teologian tohtoriksi ja paneutui tutkimaan Raamattua voidakseen opettaa sitä yliopistossa. Hän aloitti Vanhan testamentin psalmeista loppukesällä 1513. Psalmiluentojen jälkeen seurasivat apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen ja sitten Galatalaiskirjeen luennot. Perusteellisen Raamatun tutkimisen kautta Lutherille vähitellen kirkastui häneltä kadoksissa ollut Jumalan armo.

Lutherin löytö oli se, että ihminen ei pysty millään omalla tahtomisellaan tai tekemisellään saamaan yhteyttä Jumalaan. Jumala on tehnyt ihmisen puolesta kaiken. Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa hän laskeutui alas luoksemme, syntymällä ihmiseksi. Tuon armollisen alas laskeutumisen lisäksi Jumala teki Jeesuksessa hyväksemme vielä enemmän. Jeesus tuli ihmiskunnan vuoksi nimenomaan syntiseksi ihmiseksi, vaikka oli itsessään synnitön Jumalan Poika. Silti hän absorboi itseensä muiden ihmisten synnit, otti ne omikseen kuin tiskirätti, joka imee itseensä kaiken maailman lian. Näin Kristus otti päälleen ihmiskunnan syyllisyyden eli kaiken sen, mistä Jumalan pyhyys itse kunkin tuomitsee. Ristinkuolemassaan ja ylösnousemisessaan Jeesus voitti ja tuhosi kaikki nuo ihmiskuntaa ahdistavat ”turmiovallat”, joiden kanssa Luther oli omakohtaisesti joutunut painiskelemaan: syyllisyyden, pahan omantunnon, kuoleman ja helvetin pelon. Niiden tilalle tulee ”Jumalan vanhurskaus” eli Jumalan oma hyvyys ja kelvollisuus, joka Jeesukselle Jumalan Poikana kuuluu. Tämä Jumalalle kelpaaminen annetaan omaksi jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen. Hyvitystöitä, katumusharjoituksia tai ”parhaansa tekemisiä” ei tarvita. Pelkkä uskominen Kristukseen saa aikaan sen, että kristityn ja Kristuksen välillä tapahtuu ns. ”iloinen vaihtokauppa”: kristitty saa omakseen Jeesuksen ”vanhurskauden” eli Jumalalle kelpaamisen. Jeesus taas ottaa omakseen ja vastattavakseen kristityn synnin, syyllisyyden ja kaiken muun, mikä erottaa hänet Jumalasta.

Kirje munkkiveljelle

Tästä löydöstään Luther kertoi munkkiveljelleen Georg Spenleinille vuonna 1516 kirjoittamassaan kirjeessä näin:

Haluaisin tietää, miten sielusi laita on, ettei se vain luota omaan vanhurskauteensa vaan oppii toivomaan ja luottamaan Kristuksen vanhurskauteen. Sillä meidän aikanamme monissa palaa ylpeän kuvittelun kiusaus; he eivät tunne sitä Jumalan vanhurskautta, joka on Kristuksessa ja joka vuodatetaan meille ja annetaan armosta. Sen sijasta he pyrkivät tekemään hyviä tekoja siihen asti, että voivat luottaa seisovansa Jumalan edessä hyveiden ja ansioiden koristamina, mikä ei kuitenkaan ole mahdollista. Sinä olit ennen tuossa luulossa, ellen erehdy, ja niin olin minäkin mutta nykyisin taistelen tuota erhettä vastaan, vaikka en sitä vielä olekaan täysin voittanut.

Siispä, rakas veljeni, opi tuntemaan Kristus, ja hänet ristiinnaulittuna, opi laulamaan hänelle ja itsesi suhteen epätoivoisena sanomaan hänelle: ”Sinä, Herra Jeesus, olet minun vanhurskauteni, minä taas olen sinun syntisi; sinä olet omaksunut sen mikä on minun ja antanut omasi minulle; sinä olet omaksunut sen, mitä et ollut, ja olet antanut minulle sen, mitä minä en ollut.” Varo, ettet koskaan pyri sellaiseen puhtauteen, ettet enää halua nähdä itseäsi syntisenä tai olla sellainen. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä. Siksi hän laskeutui alas taivaista, jossa hän asui vanhurskaissa, että hän voisi nyt asua syntisissä. Märehdi tätä hänen rakkauttaan, jotta näkisit hänen suloisen lohdutuksensa. Sillä jos meidän pitää omin töin ja vaivoin pyrkiä omantunnon rauhaan, niin miksi hän sitten on kuollut? Siispä et löydä rauhaa muuten kuin luottavaisessa epätoivossa itseesi ja tekoihisi; opi lisäksi hänestä, että niin kuin hän on ottanut vastaan sinut ja tehnyt syntisi omikseen, samoin hän on tehnyt oman vanhurskautensa sinun omaksesi.

Jos uskot tämän vahvasti, niin kuin sinun tulee (kirottu nimittäin se, joka sitä ei usko), niin samoin myös ota sinä vastaan kurittomat ja erehtyväiset veljet, ja kanna heitä kärsivällisesti, niin pitkälle, että teet heidän synneistään omiasi, ja jos sinulla on jotain hyvää, anna sen olla heidän omaansa.”

Luther alkoi opettaa tällaista teologiaa Wittenbergin yliopistossa. Hän sai opiskelijat ja opettajakollegansa vakuutettua asiastaan ja Wittenbergissä toteutettiin yliopistoreformi.

Aneiden vastustamisen aiheuttama kohu

Vuoden 1517 loppupuolelle saakka kaikki tämä oli vain pienen piirin akateemista puuhastelua vähäpätöisessä yliopistossa. Sitten tapahtui jotain merkittävää: Luther tuli sohaisseeksi teologiallaan kirkon johtajien tärkeitä taloudellisia intressejä: nimittäin anekauppaa.

Aneet olivat asiakirjoja, joissa oli paavin myöntämä vapautus katumusteoista, joita olisi muuten pitänyt tehdä synninpäästön edellytyksenä. Ne takasivat pääsyn kiirastulesta taivaaseen, tai ainakin lyhennystä aikaan joka kiirastulessa piti viettää. Niitä oli ruvettu myymään myös Saksissa aiempaa tehokkaammin, jotta kirkko saattoi maksaa Fuggereiden pankkiirisuvulle takaisin rahat, jotka oli lainattu Rooman Pietarinkirkon rakentamista varten. Niitä myytiin dominikaanimunkki Tetzelin keksimällä mainoslauseelle: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Tämä oli tietenkin rankasti vastoin Lutherin löytämää raamatullista pelastuskäsitystä. Anekauppa sai aikaan sen, että kristityt panivat toivonsa Jeesuksen ja hänen tekemänsä sovitustyön sijasta johonkin ihan muuhun: siihen, että he olivat ansainneet armon ostamalla aneen. Koska Luther koki papiksi vihittynä teologian tohtorina olevansa vastuussa seurakuntalaisistaan, hän julkaisi 31.10.1517 yhdeksänkymmentäviisi teesiä anekauppaa vastaan ja lähetti ne myös kirjeensä liitteenä Mainzin arkkipiispa Albrechtille.

Juuri syntynyt kirjanpainolaitos kiinnostui asiasta. Teesit painettiin ja niitä alettiin myydä ympäri Eurooppaa. Syntyi iso kohu. Kirkon virkakoneisto alkoi vastustaa Lutheria. Järjestettiin akateemisia väittelytilaisuuksia. Hänet haastettiin Saksan valtiopäiville ja julistettiin kirkon- ja valtakunnankiroukseen eli henkipatoksi. Hän vastasi tähän kirjoittamalla pamfletteja ja muita kirjoituksia, jotka levisivät laajalti monina painoksina. Hän sai paljon kannattajia ja tukijoita, yksityishenkilöitä, mutta myös ruhtinaita ja kaupunkeja. Reformaatio oli alkanut.

Armon löytänyt rosvoritari

Reformaation etenemiseen liittyi erilaisia motiiveja, tietenkin myös poliittisia. Kuitenkin monet Lutherin aikalaisista kiinnostuivat hänen ajatuksistaan nimenomaan uskonnollisista syistä. Esimerkiksi voi ottaa vaikka Frankfurt am Mainin lähistöllä linnaansa hallinneen ritarin, Hartmut von Cronbergin. Hän lähetti Lutherille vuonna 1522 kirjeen, jossa kirjoitti näin:

Rakkain veljeni, miten minun pitääkään kiittää teitä ja kirjoittaa teille, koska olette niin isällisesti neuvoneet koko maailmaa ja varsinkin meitä saksalaisparkoja, joita olette ruokkineet kirkkaalla ja puhtaalla Jumalan sanalla ja johtaneet meitä pelastuksemme tuntemiseen. – –

Haluan, Jumalan avulla, olla teidän ja muiden kanssa maailman halveksima kaikkivaltiaan Herran ja hänen totuutensa tähden; mieluummin kuin tulla erotetuksi kristittyjen yhteydestä ja Kristuksesta. Olen varma siitä, että minun aatelisarvoni ja rikkauteni – vaikka olisin jalointa keisarillista sukua tai vaikka olisin koko valtakunnan hallitsija ja omistaisin maailman kaiken rikkauden – on pelkkää tyhjää verrattuna siihen aatelisarvoon ja rikkauteen, jonka kaikkein vähäisinkin kristitty omistaa, kun hän uskoo Kristukseen ja luottaa koko sydämestään Jumalaan. – – Tämän kaikkein suurimman armon saadaksemme emme tarvitse ajallista aateluutta tai rikkautta, vaan ainoastaan sen, että uskomme. – –

Vaikka olenkin yhä täynnä rikkomuksia ja syntejä, en silti kauhistu niiden tähden, vaan tyydyn siihen, että rikkomukseni tekevät minulle sydämessäni kipeää. Mutta haluan rukoilla päivittäin hyvää Jumalaa, että hän jumalallisessa armossaan ottaisi pois rikkomukseni ja uskoni puutteen, silloin kun hän tahtoo, ja sitä tahdon kärsivällisesti odottaa. Jumala auttakoon pian, että voisin kasvaa täydelliseen rakkauteen Jumalaa ja lähimmäistäni kohtaan, missä asiassa minulla on vielä suuria puutteita. Haluan tunnustaa tämän teille kuin veljelleni ikään kuin ripissä. – –

Jumala on ilmoittanut meille saksalaisille jumalallisen sanansa ja vastaansanomattoman totuutensa ennen muita kansoja; sillä kirjapainotaito, josta koko maailmalle tulee toivo ja lohdutus, on keksitty Saksanmaalla. Ja sen lisäksi emme voi kieltää, että meillä on taivaallinen kirja ja totuus selvällä saksan kielellä, niin että kaikkein köyhin voi kuulla ja ymmärtää pelastuksensa sanan yhtä hyvin kuin kaikkein rikkain. Meillä on todellinen taivaallinen oppimestari, joka ei voi pettää, se on Pyhä Henki, joka on luvattu meille kaikille. – –  Tämä oppimestari voi, missä niin haluaa, opettaa kristillisen uskon perusteellisemmin yhdessä tunnissa, kuin siinä, että joku on kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa.

Näin kirjoittava Hartmut ei ollut mikään pyhäkoulupoika, eikä hän tässä varmaankaan eronnut useimmista saksalaisista ritareista. Hän oli kuuluisan ritari Franz von Sickingenin serkku, ja oli tämän kanssa hyökännyt joukkoineen Trierin ja Wormsin kaupunkeihin. Kostoksi tästä Trierin arkkipiispa piiritti Hartmutin linnan joitain kuukausia edellä lainatun kirjeen kirjoittamisen jälkeen. Linna antautui ehdoitta, mutta Hartmut pääsi pakenemaan, ilmeisesti serkkunsa Sickingenin linnaan. Sekin oli reformatorisen Jumalan sanan vaikutuspiirissä. Hartmut kertoo Lutherille eräässä myöhemmässä kirjeessään (WABR 2, 587–588), että Sickingenin linnassa vietettiin joka päivä messua ja sen yhteydessä luettiin kappaleita evankeliumeista, Uuden testamentin kirjeteksteistä ja Vanhasta testamentista.

Armon löytänyt suutari

Hartmut von Cronberg ja Franz von Sickingen olivat yläluokkaa, joskaan eivät sivistyneistöä, vaan hiipuvan ritarikunnan viimeisiä. Joskus on puhuttu ”rosvoritareista”. Mutta kyllä Lutherin uudelleen löytämä Jumalan sana teki vaikutuksen köyhempiinkin. Esimerkiksi voisi ottaa nürnbergiläisen suutarin, Hans Sachsin, joka runoili näin ”Wittenbergin satakielestä” (Bainton, s. 274–275):

Näin sanoo Luther: Syntien / on taakka raskas ihmisen /

hamasta Aadamista. Kalvavan / hän tuntee surun, tuskan ankaran /

ja pelon. Pienuuteensa vaipuen / hän nöyrtyy. Loiste taivainen, /

niin hohtaa Herran puhdas sana tuo / ja hänelle uskon Kristukseen se suo, /

Jumalan Poikaan ainoaan / ja kaiken hyvän antajaan.

On laki täytettynä niin, / pois kirous ja synti pyyhittiin.

On kuolo voitettu, sun armostas, / oi Herra, lyöty pahan valtias.

Jumalan Karitsa, hän yksin vaan / sovittaa synnin, usko Kristukseen /

niin meidät saattaa ikiautuuteen.

Reformaatio oli julkinen asia

Reformaatio ei innostanut vain joitain yksilöitä. Siitä tuli julkinen asia, josta kokonaiset kaupungit kiinnostuivat.

Altenburgin kaupungin raati lähetti kirjeen Lutherille vuonna 1522 (WABR 2, 502–503). Siinä kaupungin isät kirjoittavat pakenevansa Lutherin turviin ”kuin kristillisen tohtorin ja kristillisen totuuden opettajan suojaan” ja pyytävät nöyrimmästi häntä hankkimaan ”heidän kurjalle seurakunnalleen heidän sielujensa lohdutukseksi kristillisen, evankelisen ja oppineen saarnaajan”. Heillä oli kirjeen mukaan jo toki nyt ”iso joukko hengellisen säädyn edustajia”, mutta nämä olivat ”paljon mieltyneempiä aarteiden keräämiseen ja peltojen ja kiinteistöjen hankkimiseen omaksi hyödykseen kuin meidän sieluistamme huolehtimiseen.”

Kiinnostus Lutherin sanomaa kohtaan heräsi myös hämmästyttävän kaukana Wittenbergistä. Esimerkiksi tästä voisi ottaa Riikan kaupunginsihteeri Johannes Lohmüllerin Lutherille vuonna 1522 kirjoittaman kirjeen. Siinä Lohmüller kertoi, että Riikassa luettiin Lutherin kirjoja ja oltiin niiden perusteella havaittu hänen olevan ”evankelisen totuuden kehottaja” ja ”Jumalan sanan jakaja” (WABR 2, 590–592). Lohmüller päätti kirjeensä pyyntöön, että Luther tervehtisi Liettuan kristittyjä jossain tekstissään edes lyhyesti, jos ei ehtisi omistaa heille kokonaista kirjoitusta.  Tähän Luther vastasi avoimella kirjeellään ”Kristityille Riikassa, Tallinnassa ja Tartossa” (1523, WA 12, 147–150):

Te olette siis kuulleet ja oppineet, että se, joka uskoo, että Jeesus Kristus on verensä kautta, Isän Jumalan tahdosta ja armosta, ilman meidän ansioitamme, tullut meidän pelastajaksemme ja sielujemme piispaksi, niin tämä usko ilman mitään tekoja antaa meille varmasti omaksi Kristuksen. Kristuksen veri ei ole siksi minun tai sinun, että me paastoamme tai luemme, vaan siksi, että me myös uskomme. – – Tämä usko saa meissä aikaan iloisen ja rauhallisen sydämen Jumalaa kohtaan ja herättää rakkauden Jumalaan, koska se näkee, että Jumalan tahto ja hänen hyvyytensä armelias taipumus meitä kohtaan on, että Kristus toimii näin meidän kanssamme.  Näin tullaan Kristuksen kautta vedetyiksi Isän luo, omistamaan rauha Jumalan kanssa – -.

Reformaatiossa on kyse Jumalan sanasta, ei oluesta

Tällainen kirjeenvaihto osoittaa, että Luther oli oikeassa sanoessaan eräässä vuoden 1520 saarnassaan Jumalan sanasta näin:

Tahdon siitä saarnata, puhua, kirjoittaa, mutta väkivaltaisesti pakottaa ja vaatia en tahdo ketään. Sillä usko tahtoo alttiisti ja pakottomasti syntyä sydämeen. Ottakaa esimerkki minusta. Minä olen vastustanut anetta ja kaikki paavilaisia; mutta en väkivallalla, vaan ainoastaan Jumalan sanaa olen teroittanut, saarnannut ja kirjoittanut. Muuta en ole tehnyt. Se sana on minun nukkuessani tai juodessani Wittenbergin olutta Filippuksen ja Amsdorffin seurassa siinä määrin heikentänyt paavikuntaa, ettei yksikään ruhtinas eikä keisari vielä koskaan ole kyennyt sitä niin paljon masentamaan. Minä en ole sitä tehnyt; yksin sana on tehnyt ja toimittanut kaiken.

Luther oli siis itsekin sisäisesti vapautunut Jumalan sanan ansiosta. Hän ei heti luopunut munkkiudesta mutta luopui ankarasta askeesista. Hän söi hyvin ja joi olutta, ei ehkä yhtä rankasti kuin Erfurtin opiskeluaikoina, mutta istui kuitenkin Melanchtonin ja muitten ystäviensä kanssa tuopin ääressä, keskustellen teologiasta.

Savonlinnassa on viime viikkoina hieman paheksuttu sitä, että oluesta on tehty keskeinen asia reformaatiossa. Sitä me tämän tapahtuman järjestäjät emme kuitenkaan ole tarkoittaneet, vaikka ilolla reformaatio-oluiden lanseerausta odotammekin. Silti reformaation kannalta oluen juominen tai sen juomattomuus ovat sivuseikkoja. Olennaista on Jumalan sana, ei olut. Sillä ihmiselle lahjoitetaan jumalayhteys Jumalan sanan kautta. Jumalan sanan lupaukset saavat aikaan, että usko syntyy ihmisen sydämeen ”alttiisti ja pakottamatta.”

Mitä Jumalan sana on?

Miten on mahdollista, että puhuttu, kirjoihin kirjoitettu tai niistä luettu sanoma voi saada aikaan tällaista? Ensinnä on huomattava, että kristinuskon käsite Jumalan Sana ei tarkoita vain Raamatun tekstiä tai hyvää hartauspuhetta. Jumalan Sana tarkoittaa ensinnäkin Jumalaa itseään, aktiivista, toimivaa Jumalaa. Vanha testamentti alkaa kuvauksella, jossa Jumala luo maailman sanomalla sanansa. Jumalan Sana tuo olemassaoloon sen, mitä se sanoo: ”Jumala sanoi: ’tulkoon valo’ ja valo tuli.” Johanneksen evankeliumin mukaan Jumala itse on tuo Sana: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumala.”

Lutherin teologia perustuu sille, että Jeesus Nasaretilaisessa tuo kaiken luonut persoonallinen Jumalan Sana eli Jumalan Viisaus syntyi ihmiseksi. Luojamme ei siis ole jäänyt tuonpuoleiseen korkeuteensa ja pyhyyteensä. Hän ylitti Jeesuksessa Luojaa ja luotua, pyhää ja syntistä erottavan kuilun ja tuli tähän maailmaan, ihmiseksi ihmisten tasolle.

Toiseksi Jumalan sana tarkoittaa sitä, että Jumalasta voidaan puhua sanoja, jotka ovat totta ja tuovat Jumalan itsensä yhä ihmisille. Tämä perustuu siihen, että Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi. Siksi Jumalasta voidaan puhua, kunhan puhutaan Jeesuksen kautta. Sanoma Kristuksesta ei siksi ole vain sydämen hartautta herättävää tunnepuhetta, vaan se on Jumalan armon toimintaväline, jonka avulla hän  itse vaikuttaa. Otetaan esimerkiksi edellä siteerattu Hans-suutarin runo. Hän kuvailee siinä ihmistä, jota rasittaa syyllisyys ja suru. Avuksi tulee ”Herran puhdas sana”

niin hohtaa Herran puhdas sana tuo / ja hänelle uskon Kristukseen se suo, /

Jumalan Poikaan ainoaan / ja kaiken hyvän antajaan.

On laki täytettynä niin, / pois kirous ja synti pyyhittiin.

On kuolo voitettu, sun armostas, / oi Herra, lyöty pahan valtias.

Hans-suutari kuvaa tapahtumaa, jossa koko maailman ja sen ihmiset luonut Jumalan Sana tulee armahtaen ihmisen sisimpään. Miten? Siten että hänelle kerrotaan sanoja siitä, kuka Jeesus on. Eli miten hän on syntynyt, elänyt ja opettanut; kuollut ja ylösnoussut. Ja lisäksi kerrotaan se, miten Jeesus ja hänen vaiheensa hyödyttävät ihmisiä; myös sitä yksilöä, joka kamppailee toimimattoman jumalasuhteensa ja muiden elämänsä kiusojen kanssa.  Vaikka sanoman puhuja on ihminen, siinä on samalla vaikuttamassa Jumala itse. Tätä syntinen rosvoritari Hartmut von Cronberg tarkoitti sanoessaan, että ”meillä on todellinen taivaallinen oppimestari, joka ei voi pettää, se on Pyhä Henki, – –  Tämä oppimestari voi, missä niin haluaa, opettaa kristillisen uskon perusteellisemmin yhdessä tunnissa, kuin siinä, että joku on kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa.”

Jumalan sana tarkoittaa kolmanneksi myös Raamattua. Siinä on kerrottu Jumalan tahtomalla tavalla ihmiseksi syntyneestä Jumalan Sanasta eli Jeesuksesta. Sen lisäksi Raamatussa ilmoitetaan Jumalan tahto eli hänen lakinsa. Jumalan laki paljastaa ihmisen vajavaisuuden. Se riisuu ihmisen alastomaksi kaikista verukkeista, joilla hän yrittää oman kelvollisuutensa kautta kelvata Jumalalle, itselleen ja lähimmäisilleen, vaikka ei siihen lopulta pysty. Jumalan laki ei anna voimaa Jumalan tahdon toteuttamiseen, vaan ajaa ihmisen epätoivoon. Evankeliumin sana puolestaan nostaa epätoivosta. Se houkuttelee uskomaan Jeesukseen ja sitä kautta omistamaan sen, mitä se lupaa: elämän Jumalan armon varassa.

Tällainen käsitys Jumalan sanasta on takana siinä, kun Luther 95 teesissään kirjoitti näin: ”Kirkon tosi aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.” Se on kirkon aarre, koska siinä kirkko lahjoittaa ihmisille elämän Jumalan yhteydessä ja sen kautta rakkauden lähimmäiseen.

Entä nykyisin?

Voiko tämä onnistua nykyisin? Jos voi, niin miten? Nykyisin ihmisten uskonnolliset ongelmat eivät heidän sisäisen kokemuksensa tasolla ole kokonaan samoja kuin 1500 -luvulla. Silloin ihmiset tunsivat olevansa Jumalan edessä koetun syyllisyyden alla. He olivat ikään kuin vangittuja sääntöihin, jotka määrittelivät sen, mitä heidän pitäisi tehdä ansaitakseen Jumalan hyväksynnän. Tähän kokemukseen Lutherin löytö, ”yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden” sopi kuin nyrkki silmään. Se toi vapauden toivottamasta yrityksestä täyttää Jumalan käskyt tarpeeksi hyvin.

Lutherin reformatorisen saarnan kärkenä toiminut puhe Jumalan armosta ei nykyisin toimi kovin hyvin; ei ainakaan, jos se on ensimmäinen asia, josta puhutaan. Mehän olemme nykyisin niin vapaita, että kukaan ei voi vaatia meiltä yhtään mitään. Ei ainakaan Jumala, sillä jokainen päättää itse, onko Jumala olemassa vaiko ei. Siksi reformaation merkkivuoden mainoslauseeksi valittu ”Armoa 2017!” ei minusta oikein osu kohteeseensa.

Ongelmanamme kun ei ole puuttuva vapaus. Nykyisin jokainen on sisäisesti vapaa rakentamaan itse itselleen omat arvonsa eli sen, mitä hän pitää hyvänä ihmiselämänä. Jokainen pitää hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on. Tällaisessa tilanteessa sanoma Jumalan armosta ei hätkäytä samalla tavalla kuin se teki Lutherin aikana. Ongelmamme kun ei niinkään ole sisäisen vapauden puute. Ongelmana on se, että nykyihminen ei tiedä, mitä sillä sisäisellä vapaudellaan tekisi.

Eikö nykyihmisen sisäinen vapaus ole sisällytyksetöntä vapautta. oikeastaan tyhjää vapautta? Se on helppo täyttää asioilla, jotka auttavat unohtamaan tyhjyyden, mutta vievät elämästä loputkin Luojan siihen antamasta merkityksestä. Ja siinä markkinavoimat ja media osaavat auttaa. Niinpä meidät on saatu houkuteltua riippuvaisiksi monista asioista, lähinnä ostamisesta ja viihteestä ja internetistä. Ja sen seurauksena keskivertoihmisellä on sisäisessä vapaudessaan niin kova kiire työn ja vapaa-ajan suorittamisessa, että Lutherin ajan talonpojalla oli raatamisensa keskellä luultavasti enemmän aikaa tiedostaa oma sisimpänsä kuin meillä.

Tässä tilanteessa Jumalan sanan esillä pitämisessä tarvitaan hieman erilaista otetta kuin mikä Lutherin aikana toimi. Toki Lutherin opetus Kristuksesta ja häneen uskomisesta on edelleen toimivaa. Mutta sen lisäksi tarvitaan puhetta siitä, että Luoja on oikeasti olemassa; tarvitaan myös järkeen vetoavia perusteita Jumalan olemassaololle.

Lutherin aikana Luojan olemassaoloon keskittyvää puhetta ei juuri tarvittu. Kulttuurisesti oli muutenkin itsestään selvää, että Jumala on oikeasti olemassa. Ateisteja oli koko Euroopassa sormilla laskettava määrä. Nykyisin näin ei ole. Julkinen kulttuurinen ilmapiiri on sulkenut Jumalan todellisuuden ulkopuolelle. Mutta tähän kirkon ei pidä noin vain suostua. Nykyajan reformatorisessa saarnassa pitää puhua myös siitä, että Jumala, kaiken Luoja, on oikeasti olemassa.

Vailla tajua tästä kristinuskon sanomasta tulee lällyä tunnepuhetta. Jumalasta tulee lohduttava satu. Jeesuksen missiona ei kuitenkaan ole hartaiden tunteiden herättely tai satuilu, vaan hänessä maailman Luoja tuli maailmaan pelastamaan ihmiskunnan. Jotta tämä voitaisiin ymmärtää, ihmisille pitää kertoa ymmärrettävällä tavalla, että Luoja on olemassa ja mitä siitä seuraa: Maailmalla ja ihmiselämällä on merkitys, Luojaan ja hänen rakkauteensa perustuva merkitys.

Nykyaika eroaa Lutherin ajasta myös siinä, että silloin sanoma Jeesuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta oli kaikkialla Euroopassa tunnettu. Kaikki uskoivat, että kyse oli oikeasti tapahtuneista, jumalallisista tosiasioista. Lutherin tehtävänä oli lähinnä sen uudelleen selventäminen, että miten nuo jumalalliset tosiasiat meitä hyödyttävät. Nykyisin tilanne on erilainen. Tutkimusten mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä enää alle 40 prosenttia pitää totena tai edes todennäköisenä esimerkiksi sitä, että Jeesus on noussut kuolleista.

Tässä tilanteessa reformaation merkkivuoden kirkollinen slogan ”Armoa 2017!”  ei riitä. Jumalan sanan puhuminen tarvitsee nykyisin puhetta siitä, mihin Jumalan armo perustuu: Siihen, että Kristuksen syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat todellisia tapahtumia, joissa Luojamme on lähestynyt ihmiskuntaa. Siksi Jumalan armo Kristuksessa on totta, eikä ainoastaan yksilön hartaina sisäisinä tunteina.

Vain näillä edellytyksillä kristinuskon sanoma voi olla julkisesti sävähdyttävää. Vain jos Jumala on oikeasti olemassa, muunakin kuin yksilöiden hartaina tunteina, voi olla mahdollista, että Jeesuksessa maailmaan tuli jumalallinen merkitys. Silloin on mahdollista, että hänessä meille on ilmoitettu Luojan ihmiskunnalle antama päämäärä, johon yksilön kannattaa sisäinen vapautensa käyttää: Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen.

Vasta kun tämä on tajuttu, ”Armoa 2017” voi alkaa tarkoittaa jotain tärkeää, jolla on julkinen uutisarvo. Silloin kirkko saa sanotuksi, että rakkaus on olennaista, mutta ihminen ei kykene omin voimin rakastamaan Luojaansa ja lähimmäistään puhtaasta sydämestä. Siihen tarvitaan uskoa Kristukseen, joka on syntymällään, ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan tuonut meille Jumalalle kelpaamisen ja toimivan Jumala-suhteen, armon varassa. Näin sloganilla ”Armoa 2017!” voi olla sellainen julkinen uutisarvo, johon Lutherin aloittama reformaatio pyrki. Toinen mahdollisuus on, että yksilöstä tulee elämänsä vaikeuksien kautta niin turha, syntinen ja elämänsä sotkenut, että hän sen vuoksi alkaa tarvita Kristuksen meille hankkimaa Jumalalle kelpaamista.

Miten tämä tuodaan käytäntöön? Miten nykyajan suutarit ja rosvoritarit saadaan sankoin joukoin innostumaan Jumalan sanan hyvyyksistä? En tiedä. Mutta ei Lutherkaan aikanaan tiennyt. Hänelle oli arvoitus, että miksi juuri hänen aloittamansa reformaatio toimi ja Jumalan armon sanasta tuli julkisesti kiinnostava asia. Moni muukin oli nimittäin kirkon reformaatiota yrittänyt, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ehkä vastaavaa kuin Lutherin päivinä ei meidän aikanamme enää tapahdu. Toisaalta, Raamatussa on luvattu näinkin: ”Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän.” (Aam 8:11). Tätä odotellessa kirkon on pidettävä Jumalan sanaa esillä, ja nimenomaan julkisesti totena asiana; eikä vain hartaana sisäisenä tunnepuheena; siitäkin huolimatta että julkinen nälkä sitä kohtaan ei ole suuren suuri. Silti yhä edelleen, ”Kirkon tosi aarre on Jumalan kunnian ja armon pyhä evankeliumi”. Vaikka siitä ei enää tulisikaan samalla tavalla suurta yleisöä kiinnostava asia kuin 500 vuotta sitten, niin kyllä se silti meitä ruokkii. Olemmehan me kaikki Jumalan kuviksi luotuja.•

Perusta  3 | 2017

Jari Jolkkonen

Teologian tohtori Jari Jolkkonen on Kuopion hiippakunnan piispa. Artikkeli perustuu esitelmään, joka pidettiin Karkun evankelisella opistolla 16.8.2016. Julkaisemme tekstin kirjoittajan luvalla.

Kristinusko ja ihmisoikeudet – ystäviä vai muukalaisia?

Kirkossa ja yhteiskunnassa näkee paljon keskustelua, jossa vedotaan yhtäältä ihmisoikeuksiin ja toisaalta uskonnollisiin auktoriteetteihin, kuten pyhiin kirjoituksiin. Molemmissa puhetavoissa on paljon samaa: niihin vedotaan ehdottomina, yksiselitteisinä ja lopullisina, ja kriittinen kyselijä leimataan helposti arveluttavaksi. Samankaltaisuudestaan huolimatta uskonnollisiin argumentteihin ja auktoriteetteihin vetoava teologinen puhetapa ja ihmisoikeuksien ehdottomuutta korostava ihmisoikeuspuhe näyttävät ajoittain ajautuvan törmäyskurssille. Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia puhtaasti ihmisoikeuskysymyksenä puolustava keskustelija saattaa päätyä varsin hedelmättömään kiistelyyn keskustelijan kanssa, joka puolustaa perinteistä avioliittokäsitystä Jumalan luomistahtoon vedoten.

Erimielisyydet avioliittolain suhteen eivät kuitenkaan välttämättä loogisesti kerro kristinuskon ja ihmisoikeuksien välisestä ristiriidasta. Keskustelijat voivat nimittäin päätyä kiistelyyn, vaikka molemmat vetoaisivat keskenään samaan auktoriteettiin. Ihmisoikeuksiin vetoajat voivat olla keskenään erimielisiä aivan kuten Jumalan tahtoon vetoajat, koska aina ei ole selvää, mikä lopulta on Jumalan tahto tai ihmisoikeuksien mukaista. Teologisen etiikan ja sosiaalietiikan tutkija Mari Stenlund kirjoittaa areiopagi.fi-nettifoorumilla, kuinka joissakin keskusteluissa ihmisoikeuksiin vetoamisessa on samaa kuin Jumalan tahtoon vetoamisessa:

Se ei varsinaisesti vie keskustelua eteenpäin, vaan saattaa myös korottaa muuria keskenään eri mieltä olevien välillä. Ihmisoikeuksiin tai Jumalan tahtoon vetoamisella ei voi nimittäin muuttaa sitä seikkaa, että keskustelukumppanilla voi olla erilainen käsitys siitä, mikä on ”Jumalan tahto” tai ”ihmisoikeuksien mukaista”.[1]

Tässä esitelmässä yritän etsiä vastausta kysymykseen, mikä on kristinuskon ja ihmisoikeuksien suhde. Heijastavatko teologinen puhe ja ihmisoikeuspuhe kahta erilaista ihmiskäsitystä tai jopa erilaista maailmankatsomusta, joita on vaikeaa tai mahdotonta sovittaa yhteen vai osoittavatko ne sittenkin samaan suuntaan?

Kysymys on ajankohtainen sekä Suomessa että maailmalla. Luulen, että kysymys sivuaa myös täällä kokoontuvaa evankelista liikettä, ajatellaanpa vaikkapa keskustelua virkakäsityksistä tai lähetysmäärärahoista. Puheenvuoroni on tentatiivinen, kokeileva. Toivon, että viisaammat jatkavat.

Aluksi pyrin lyhyesti hahmottamaan, mistä ihmisoikeuksista yleisesti on kyse. Sen jälkeen pohdin kristillisen ihmis- ja ilmoituskäsityksen peruselementtejä. Sitten tarkastelen kritiikkiä, jota on esitetty ihmisoikeusajattelusta. Selvitys etenee syvemmälle ihmisoikeuksien ja kristinuskon välisen suhteen tarkasteluun kuvaamalla ihmisoikeuksien aatehistoriaa ja ihmiskuvaa suhteessa kristinuskoon. Lopuksi pohditaan, onko ihmisoikeuksia ja kristinuskoa mahdollista silloittaa.

Mistä ihmisoikeuksissa on kysymys? Ihmisoikeuksien käsitteellistä tarkastelua

Ihmisoikeudet määritellään luovuttamattomiksi oikeuksiksi, jotka kuuluvat kaikille ihmisille yksinomaan heidän ihmisyytensä vuoksi. Ihmisoikeudet perustuvat käsitykseen jokaiselle ihmiselle kuuluvasta ihmisarvosta, jota ei tarvitse ansaita ja jota ei voi koskaan menettää.[2] Tarkka lukija huomaa jo heti, että kyse on ”katsomuskysymyksestä” tai ”uskon asiasta” siinä mielessä, ettei ihmisoikeuksien perustaa tai muotoja voi ”todistaa” luonnontieteellisesti – evoluutiohan paljastaa meille vain eliöiden säälimättömän taistelun omasta olemassaolosta. Jotkut biologit katsovatkin, ettei ihmisen ja itikan ”oikeuksilla” ole mitään eroa, sillä ”oikeus” on lopulta vain kuuden kirjaimen jono.

Ihmisoikeudet on määritelty kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Lisäksi valtiot myöntävät kansalaisilleen perusoikeuksia.[3] Ihmisoikeudet ja perusoikeudet turvaavat osittain samoja asioita. Henkilöllä voi olla esimerkiksi oikeus sananvapauteen niin Suomen kansalaisena perustuslain myötä kuin ihmisenä ihmisoikeussopimusten perusteella.

Ihmisoikeudet on tapana jakaa eri sukupolviin. Sukupolvijaotteluja on erilaisia, mutta yksi niistä jaottelee oikeudet kolmeen polveen seuraavasti: ensimmäisen sukupolven muodostavat kansalais- ja poliittiset oikeudet (KP-oikeudet). Toinen sukupolvi koostuu taloudellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista oikeuksista (TSS-oikeudet). Kolmanteen sukupolveen kuuluvat kollektiiviset oikeudet, kuten vähemmistöjen oikeudet, oikeus rauhaan ja puhtaaseen ympäristöön.[4]

Ihmisoikeussopimusten syntyvaiheissa vallitsi erimielisyyttä siitä, mitä oikeuksia tulisi korostaa. Siinä missä läntiset maat korostivat ensisijaisesti kansalais- ja poliittisia oikeuksia, sosialistiset maat puhuivat taloudellisten oikeuksien puolesta. Tästä syystä KP-oikeudet ja TSS-oikeudet on turvattu eri YK:n sopimuksissa. Nykyään ihmisoikeuskeskustelussa vallitsee kuitenkin varsin laaja konsensus siitä, että oikeudet liittyvät toisiinsa ja tukevat toinen toistaan.[5] Tässä mielessä ei ole oikeuksia tai oikeusryhmiä, jotka olisivat toisia oikeuksia tai oikeusryhmiä tärkeämpiä.

Osaa oikeuksista pidetään kuitenkin absoluuttisina eli sellaisina, ettei niitä saa koskaan eikä mistään syystä rajoittaa. Yhtäältä voidaan ajatella, että tällaiset oikeudet ovat erityisen tärkeitä ihmisoikeuksia. Absoluuttiset oikeudet kuvataan oikeuksien ytimiksi. Toisaalta näiden oikeuksien absoluuttisuus liittyy osaltaan myös niiden luonteeseen negatiivisina oikeuksina. Absoluuttiset oikeudet suojelevat yksilöä toisten ihmisten puuttumisilta. Ne ovat myös luonteeltaan sellaisia, ettei niiden suojeleminen uhkaa toisia ihmisiä eli ne eivät voi olla ristiriidassa toisten ihmisten oikeuksien kanssa.[6]

Esimerkiksi uskonnonvapaudesta erotetaan ihmisoikeusteoriassa sisäinen ulottuvuus (forum internum), jolla tarkoitetaan ihmisen oikeutta ajatella vapaasti ja jota ei saa rajoittaa missään tilanteessa eikä mistään syystä. Sen sijaan uskonnonvapauden ulkoista ulottuvuutta (forum externum), joka suojaa ihmisen oikeutta toimia uskomustensa ja ajatustensa mukaan, voidaan rajoittaa mm. toisten ihmisten oikeuksien turvaamiseksi.[7] Osittain tästä on ollut kysymys myös virkakeskustelussa.

Ihmisoikeusajattelussa oikeudet ja velvollisuudet liittyvät monin tavoin toisiinsa. Siitä, että jollakulla on jokin oikeus, seuraa, että toisilla on vastaavasti tähän oikeuteen liittyvä velvollisuus. Nämä velvollisuudet voivat liittyä jonkun asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Kun esimerkiksi sanotaan, että jollakulla on oikeus perusterveydenhoitoon, tästä oikeudesta seuraa välttämättä, että jollakin on velvollisuus järjestää kyseinen hoito. Kun taas sanotaan, että ihmisellä on oikeus uskonnonvapauteen, velvoittaa tämä oikeus muita ihmisiä olemaan puuttumatta tähän vapauteen. Heillä on esimerkiksi velvollisuus olla estämättä toisten ihmisten uskonnonharjoitusta.[8]

Oikeudet ja velvollisuudet liittyvät toisiinsa myös siten, että oikeudet tekevät velvollisuuksien hoitamisen mahdolliseksi. Jos ihmisellä on velvollisuuksia, hänellä on oltava myös oikeus niiden hoitamiseen. Jos henkilöllä on oppivelvollisuus, siis laissa määrätty velvollisuus koulunkäyntiin, tulee hänellä olla siihen myös juridinen oikeus. Ainakaan koulunkäynti ei saa olla kiellettyä. Meidän yhteiskunnassamme yksilön oppivelvollisuudesta seuraa, että valtiolla on velvollisuus pitää yllä koululaitosta. Oikeuksilla turvataan kuitenkin myös ihmisten mahdollisuuksia hoitaa muita kuin juridisia velvollisuuksiaan. Ihmisoikeudet antavat tilan, jossa useimpia moraalisia ja myös uskonnollisia velvollisuuksiaan voi hoitaa. Esimerkiksi kristityn vanhemman velvollisuutena on huolehtia lastensa kristillisestä kasvatuksesta[9]. Tällaisen velvollisuuden hoitaminen edellyttää, että hänellä on myös oikeus kasvattaa lapsensa kristillisesti – mitä kristillisellä kasvattamisella sitten tarkoitetaankaan.

Ihmisoikeudet ovat sekä juridinen että moraalinen käsite.[10] Moraalisia ihmisoikeudet ovat siinä mielessä, että niiden taustalla on ajatus jokaisen ihmisen ihmisarvosta. Juridisia ne ovat siinä mielessä, että kyse on laissa ja juridisissa sopimuksissa määritellyistä oikeuksista. Ihmisoikeuksissa on oikeastaan kyse siitä, että joitakin ihmisarvosta kumpuavia asioita on pidetty niin tärkeinä, että ne on haluttu turvata laeissa ja kansainvälisissä sopimuksissa. Kaiken hyvän toteutumista ei kuitenkaan voida turvata lainsäädännöllä. Toisaalta olisi epärealistista ajatella, että moraalisesti hyvien asioiden turvaamiseksi ei tarvita ollenkaan lakeja ja pakkoa.

Kristillinen ihmiskäsitys ja teologiset auktoriteetit

Voidaksemme analysoida ihmisoikeuspuheen ja teologisen puheen suhdetta eli eroja ja yhtäläisyyksiä on lyhyesti selvitettävä, mitkä ovat kristillisen ihmiskäsityksen peruspilarit ja millaiseen auktoriteettirakenteeseen teologinen puhe perustuu.

Kristillisen uskon mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (Gen. 1:26–27). Sekä mies että nainen luodaan Jumalan kuvaksi. Tämä antaa ihmiselle arvon, joka ei perustu ansioihin tai hyödyllisyyteen, vaan on jakamaton. Ihminen on pyhä: häntä kunnioittamalla palvellaan Jumalaa. Väkivaltainen kajoaminen ihmiseen merkitsee majesteettirikosta, hyökkäystä ihmisen Luojaa vastaan.

Toiseksi ihminen on myös langennut epäuskoon ja itsekkyyteen (Gen. 3). Hän on kääntynyt pois Jumalasta ja hänellä on taipumus käyttää mielellään toisia ihmisiä ja muuta luomakuntaa oman onnensa välineenä. Ihminen on siten sovituksen tarpeessa. Luonnollisen järkensä avulla hän voi havaita luomakunnan moraalisen järjestyksen (Room. 2). Mutta hän ei kykene itse kääntymään Jumalan puoleen, vapautumaan itsekkyyden vankilasta ja toteuttamaan sovitusta. Ilman Jumalan armoa hän ei siten voi myöskään pelastua.

Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan vapauttanut ihmisen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, sovittanut ihmisen Jumalan kanssa ja paljastanut Jumalan uhrautuvan rakkauden. Kun ihminen tulee kasteen ja uskon kautta osalliseksi Kristuksen sovituksesta ja Pyhän Hengen lahjasta, hän saa rohkeuden turvautua Jumalaan, voimaa taistella itsessä olevaa syntiä vastaan ja halun rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Taipumus itsekkyyteen säilyy, mutta hallitsija on vaihtunut ja suunta korjaantunut.

Neljänneksi Kristuksen seuraamisen tulee ilmetä hyveinä kaikkia ihmisiä kohtaan, vaikka pelastus ei näihin hyveisiin perustukaan. Uusi testamentti on täynnä apostolisia kehotuksia pyrkiä elämään pyhää elämää, johon liittyy myös hyvää kansalaisuutta ja ihmisoikeuksia tukevia ideaaleja. Paavali kehottaa roomalaisia: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa”. Galatalaisia hän muistuttaa, että usko uudistaa ihmistä synnyttämällä ”Hengen hedelmiä”, kuten rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, lempeyttä ja itsensähillitsemistä. ”Näitä vastaan ei ole laki” (Gal. 5:23). Ensimmäinen Pietarin kirje on täynnä kehotuksia ”elää moitteettomasti pakanoiden keskellä” ja tehdä hyvää kaikille ihmisille. ”Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria” (1. Piet. 2:17). Hyvää tekemällä vastataan myös parhaiten ”typeriin puheisiin” eli pahantahtoiseen arvosteluun (2:17).

Edellä kuvatut ideaalit eivät aina toteudu käytännössä edes kristittyjen omassa elämässä, mutta siitä ei seuraa, että ne olisivat itsessään vääriä. Missä nämä ideaalit saavat tilaa, siellä voivat toteutua myös kaikki perustavat ihmisoikeudet niin täydesti kuin ne tässä langenneessa maailmassa voivat toteutua. Tavoitteena ei ole vain se, että omat oikeudet toteutuvat, vaan se, että niitä käytetään toisten auttamiseen, palvelemiseen, lohduttamiseen ja kantamiseen. Sen johdosta monet kristityt kokevat hämmentävänä ja kivuliaana sen, että kristityt tai kirkko leimataan ihmisoikeuksia kampittavaksi mafiaksi.

Joku voi kuvitella, että ei-teisti on vapaa kaikista auktoriteeteista. Näin ei tietenkään ole. Kaikki perustavat arvonsa ja katsomuksensa joihinkin auktoriteetteihin.

Alister McGrath esittää yleisesti hyväksytyn näkemyksen, jonka mukaan kristillisen teologian auktoriteetit ovat ennen muuta Raamattu, traditio, järki ja kokemus – usein myös tässä järjestyksessä. Tätä nelijakoa voidaan pitää ekumeenisena, vaikka niiden keskinäinen painoarvo vaihtelee eri kirkkokunnissa. Myös luterilaisuuden arvovaltaisimpien tekstien pinnallinenkin lukeminen osoittaa, että luterilaisuudessa on vedottu aina näihin kaikkiin.

Luterilaisen ilmoituskäsityksen mukaan Raamattu sisältää Jumalan ilmoituksen, joka on riittävä, ymmärrettävä ja pelastusta koskevissa asioissa johdonmukainen ja täydellinen (Piispojen kaksitoista teesiä Raamatusta 1972). Siksi Raamattua pidetään uskon ja elämän ylimpänä ohjeena sekä kirkon että yksityisen kristityn kannalta. Sen mukaan kaikki opit ja opettajat on arvioitava, kuten kirkkojärjestyksen alussa säädetään.

Toisaalta Raamattu ei ole teologisen tulkinnan ainoa auktoriteetti. Augsburgin tunnustuksessa vedotaan säännöllisesti myös kirkon traditioon, kuten uskontunnustuksiin, liturgisiin lähteisiin, kirkolliskokousten päätöksiin ja kirkkoisien teksteihin oikean raamatuntulkinnan avaimina. Esimerkiksi monissa reformoiduissa tunnustuksissa vedotaan vain Raamattuun.

Luther vetosi ”Raamattuun ja järkisyihin” (scriptura et ratio) keisarin edessä Wormsin valtiopäivillä ja monissa kirjoituksissaan. Aiheemme kannalta on olennaista huomata, että Paavalin Roomalaiskirjeen pohjalta luterilaiset liittyivät siihen klassiseen käsitykseen, että lankeemuksesta huolimatta järkeä, myötätuntoa ja muita luonnollisia kykyjä käyttävä pakana voi ymmärtää luomakunnan moraalisen järjestyksen. Eri asia, osuuko hän oikeaan yksityiskohdissa ja mistä hän saa voimaa elää tuon järjestyksen mukaisesti.

Lisäksi luterilaiset vetosivat jatkuvasti kokemukseen, vaikka se ei voikaan ohittaa muita auktoriteetteja tai irtaantua niistä. Tunnettu on Lutherin ajatus, jonka mukaan vasta tentatio, siis ahdistusten, pelkojen ja kiusausten kokemus tekee teologin. Kyse ei ole subjektivismista, vaan tärkeästä sielunhoidollisesta periaatteesta, eräänlaisesta vertaistukikyvystä: teologi voi auttaa omantunnon kanssa kamppailevaa lähimmäistä kunnolla vasta, kun hän on itse joutunut Jumalan lain särkemäksi ja Kristuksen evankeliumin lohduttamaksi.

Ihmisoikeusajattelun puutteita ja ongelmia

Ihmisoikeuksien ympärille pohjautuvaa ajattelua on myös haastettu. Seuraavaksi esittelen joitakin kritiikin aiheita.

Yksi kritiikin kohde on ollut se, etteivät ihmisoikeudet käytännössä toteudu. Vaikka maailma on monilla mittareilla katsottuna mennyt parempaan suuntaan, ei järkyttäviä ihmisoikeuksien loukkauksia ole käytännössä pystytty estämään. Kansainvälinen yhteisö ei ole kyennyt puuttumaan esimerkiksi niin sanottuihin etnisiin puhdistuksiin, vaikka ihmisoikeussopimukset aikoinaan solmittiin nimenomaan ehkäisemään tämän kaltaisia järkyttäviä tekoja.[11]

Mielestäni tämä kritiikki ei ole erityisen reilua, sillä siitä, että ihmiset toimivat kuin lurjukset, ei seuraa, että vika on ihmisoikeuksissa tai niitä ei tarvita.

Toiseksi yksipuolinen takertuminen oikeuksiin johtaa helposti oikeuksien ja velvollisuuksien epätasapainoon. Oikeuksista on mukava puhua, velvollisuudet tuntuvat ikäviltä. Oikeudet kuuluvat minulle, velvollisuudet koskevat naapuria ja valtiota, siis muita. Parhaimmat ihmisoikeusteoreetikot tietenkin ymmärtävät, että oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat erottamattomasti yhteen. Silti käytännön elämässä tämä tasapaino usein särkyy. Äänestämme mieluummin poliitikkoja, jotka lupaavat meille uusia oikeuksia, vapauksia ja helpotuksia. ”Sananvapaus” on jokaisen huulilla, mutta suomen kieli ei edes tunne termiä ”sananvastuu”. Vuonna 1948 hyväksytty YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus on erittäin tunnettu, mutta onko kukaan kuullutkaan Ihmisten velvollisuuksien julistuksesta, jonka entisistä valtionpäämiehistä koostuva Inter Action Council julkaisi vuonna 1997?

Martha Nussbaum, valmiusteorian (capabilities approach) yksi kehittäjä, kritisoi velvollisuuslähtöistä oikeusajattelua liian vähään tyytymisestä. Hänen mukaansa on lähdettävä liikkeelle oikeuksista: ensin on mietittävä, mitkä valmiudet ovat niin tärkeitä, että ne tulisi turvata jokaiselle ihmiselle. Vasta tämän jälkeen on mietittävä, miten ne turvataan.[12] Mutta tässäkin lopputulos näyttää olevan, että oikeudet ja velvollisuudet edellyttävät toisiaan, eikä ole toista ilman toista.

Kolmanneksi yksipuolinen keskittyminen ”minun oikeuksiini” näyttää käytännön elämässä johtavan väistämättä erilaisten oikeuksien yhteentörmäyksiin, kollisioihin. Äärimmilleen vietynä se johtaa tympeään käräjöintiyhteiskuntaan. ”Minun oikeudet” voidaan virittää niin ahtaiksi, että muiden oikeuksille ei jää tilaa. Esimerkiksi sekä perustuslain että kristillisen sanoman kannalta on tärkeää, että ketään ei pakoteta uskonnonharjoittamiseen oman vakaumuksen vastaisesti. Toisaalta tätä yhtä oikeutta voidaan käyttää myös ideologisesti toisten oikeuksia vastaan. Esimerkiksi taistelevat ateistit ovat vedonneet ”uskonnottomien oikeuksiin” vaatiessaan, että kaikki vähänkään uskontoon viittaava on poistettava julkisesta tilasta. Pieni vähemmistö katsoo, että Suvivirren laulaminen loukkaa heidän negatiivista uskonnonvapauttaan. Vapaa-ajattelijat pommittavat säännöllisesti Pääesikuntaa, jotta sotilasvalasta poistetaan Jumala, hartaudet kielletään ja sotilaspapit korvataan psykologeilla. Oma negatiivinen oikeus olla osallistumatta halutaan laajentaa kaikkia koskevaksi kielloksi. Tällöin oikeuspuhetta käytetään perustelemaan käytännön pakkouskonnottomuutta. Pahimmillaan lopputulos muistuttaa entistä Neuvostoliittoa ja nykyistä Pohjois-Koreaa.

Äskettäin ranskalaisen Cannesin kaupungin pormestari kielsi ”sekularismin vastaisina” musliminaisilta uimisen kaupungin julkisella uimarannalla peittävissä burkini-uimapuvuissa. Voi kysyä, tuliko oikeudesta verhota itsensä velvollisuus riisua ja paljastaa itsensä. Olisiko Cannesin pormestarin mielestä uimarannalla kiellettävä myös pitkät legginsit ja väljä t-paita sekularismin vastaisina?

Neljänneksi, amerikkalainen yhteiskuntafilosofi ja teologi Stanley Hauerwas on kritisoinut ihmisoikeuspuhetta riittämättömäksi sen johdosta, että siihen näyttää olevan sisään rakennettuna vihollisajattelu ja vastakkainasettelu eri ihmisryhmien välillä. Esimerkiksi vanhassa retoriikassa työläisten oikeuksia pitää puolustaa työnantajan tai ”riistokapitalistin” oikeuksia vastaan – tämä vastakkainasettelu näyttää yhä elävän ay-liikkeessä. Tosiasiassa yrityksen etu on usein myös työntekijän etu ja päinvastoin. Nykyisin on huomattavasti vaikeampaa sanoa, mitkä tekijät ovat oikeuksien toteutumisen esteenä. Hauerwasin mukaan nykytilanteen hankaluus ilmentää Efesolaiskirjeen (6:12) kohtaa, jonka mukaan taistelua ei käydä ”ihmisiä vastaan”, vaan ”henkivaltoja ja voimia vastaan”. Taistelun todellinen luonne olisi pitänyt Hauerwasin mukaan tiedostaa jo alusta alkaen.[13]

Oikeusperustainen ajattelu myös etäännyttää Hauerwasin mukaan ihmiset sosiaalisista yhteisöistään, kuten perheestä ja kirkosta, ja rooleistaan niissä, jos suhteet toisiin ihmisiin hahmotetaan ensisijaisesti oikeuksien kautta. Hyvä yhteiskunta tarvitsee myös esimerkiksi myötätunnon kaltaisia asenteita. Haeurwas viittaa esimerkiksi siihen, että hyvässä kodissa vanhemmat rakastavat lapsiaan ja pitävät heistä huolta ihmisoikeuksista riippumatta. Äiti herää yöllä imettämään, vaikka väsyttää ja isä vaihtaa kakkavaipan, vaikka tuoksuu. Ei tällaisia ratkaisuja tehdä ihmisoikeussopimusten pohjalta.

Hyvässä yhteiskunnassa kansalaiset suhtautuvat toisiinsa kuin oman perheen jäseneen. Sattuvasti Uusi testamentti vertaa seurakuntaa eli hyvää yhteisöä Jumalan perheväkeen (Ef. 2:19). Haeurwasin kritiikki muistuttaakin siitä, että ihmisoikeuksilla ei voida taata kaikkea hyvää eikä kaikkea hyvää voida määritellä oikeuksien kielellä. Ihmisoikeuksilta ei pidä odottaa liikoja. Ne luovat edellytyksiä hyvälle yhteiskunnalle, mutta maaliin päästään vasta henkilökohtaisten hyveiden ja omistautumisen kautta.

Viidenneksi on tunnustettava, että ihmisoikeudet mahdollistavat ja jopa turvaavat myös moraalisesti kyseenalaista toimintaa. On laillista ja ihmisoikeuksien ”mukaista” pettää aviopuolisoaan, puhua toiselle ihmiselle halveksuen ja lakata pitämästä yhteyttä uskonnollisen yhteisön jättäneeseen perheenjäseneen, kuten esimerkiksi Jehovan todistajien yhteisössä on tapana[14]. Nämä eivät silti ole hyviä asioita. Siitä, että jokin on laillista ja ihmisoikeuksien ”mukaista”, ei siis voida tehdä sitä johtopäätöstä, että kyseessä olisi hyvä asia. Lisäksi ihminen voi käyttää ihmisoikeuspuhetta hyväksi pyrkiessään oikeuttamaan oman edun ajamista, poliittisten vastustajien nitistämistä tai moraalisesti arveluttavia käytäntöjä.

Kuudenneksi vaikka ihmisoikeuksilla pyritään turvaamaan osa välttämättömistä perusoikeuksista, ne eivät kata kaikkia onnellisen elämän ehtoja. On tärkeitä asioita, joita ei voida turvata ihmisoikeuksin. Ihminen esimerkiksi tarvitsee rakkautta, mutta olisi epärealistista säätää siitä juridinen oikeus. On velvollisuus rakastaa lähimmäistä, mutta jos tuo velvollisuus olisi luonteeltaan juridinen, oikeusjärjestelmä kaatuisi välittömästi siihen, että ihmisten rakkaudettomuudesta johtuvia lukemattomia oikeusjuttuja ei pystyttäisi käsittelemään. Valtiolla on kyllä velvollisuus sellaisten rakenteiden luomiseen, joissa lähimmäisenrakkauden toteutuminen on mahdollista, mutta ei ole mielekästä säätää uhrautuvan rakkauden osoittamisesta, vastaanottamisesta ja kokemisesta lakia. Stanley Haeurwas huomauttaa, että ihmisoikeusajattelun avulla ei ole esimerkiksi pystytty karsimaan rasismia juurineen.[15] Ihmisoikeuksien avulla ei siis pystytä ratkomaan kaikkia ongelmia eikä takaamaan kaikkea hyvää.

Seitsemänneksi ihmisoikeusajattelun taustalla olevaa poliittisen liberalismin ihmiskäsitystä on myös pidetty liian suppeana. Ihmisoikeusajatteluun sisältyvä taustaoletus näyttää nimittäin olevan, että ihmiset ovat rationaalisia, itsenäisiä ja mieleltään terveitä aikuisia ihmisiä. Kuitenkin ihmisyys pitää sisällään koko kirjon haavoittuvuutta, irrationaalisuutta, tuuliajolla olemista ja riippuvaisuutta toisista niin hyvässä kuin pahassakin.[16] Kun ihmisoikeudet määritellään suppeasta taustaoletuksesta käsin, osoittautuu niiden soveltaminen hankalaksi silloin, kun ihminen ei vastaa tuota suppeaa oletusta ihmisestä. Esimerkiksi mieleltään sairastuneet ihmiset ovat olleet vaarassa jäädä sivuun ihmisoikeuskeskustelusta. Koska oikeuksia ei ole voitu heidän kohdallaan sellaisinaan soveltaa, on oikeudet ehkä liiankin usein sivuutettu eikä ole riittävästi mietitty, millaiseen toimintaan oikeudet pohjimmiltaan velvoittavat.[17] Esimerkiksi Martha Nussbaum on kuitenkin kehittänyt sellaista liberalistista ihmisoikeusteoriaa, jonka ihmiskäsitys ottaisi huomioon myös haavoittuvuuden ja ihmisten riippuvuuden toisistaan.[18]

Luterilaista saattaa myös mietityttää se, miten tulisi suhtautua ihmisoikeusteoriaan sisältyvään taustaoletukseen ihmisen vapaasta tahdosta. Missä määrin luterilaista lähtökohdista voi ajatella ihmisellä olevan oikeus oman vakaumuksensa valitsemiseen, jos uskoa pidetään Jumalan lahjana ja asiana, jonka Jumala ihmisessä vaikuttaa? Tähän voidaan vastata, että ihmisoikeudet ovat ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä oikeuksia, eivät ihmisen oikeuksia suhteessa Jumalaan.[19] Hyvän yhteiskunnan järjestämiseen koskevissa asioissa luterilaiset ovat aina myöntäneet tahdon suhteellisen vapauden.

Kahdeksanneksi ihmisoikeuksien ontologista perustaa on pidetty kyseenalaisena. On kysytty, mihin ihmisoikeudet voivat pohjimmiltaan perustua, jos ajatus ikuisesta ja Jumalalta lähtöisin olevasta luonnollisesta laista hylätään ja jos luovutaan uskosta Jumalaan moraalin perustana.[20] On kysytty, ovatko ne vain fiktiivisiä asioita, joihin voi uskoa samaan tapaan kuin noitiin tai yksisarvisiin, kuten kuuluisa eetikko Alasdair MacIntyre väittää?[21] Riittääkö ihmisoikeuksien pohjaksi positiivinen oikeus eli se, mikä on säädetty laissa ja listattu kansainvälisissä sopimuksissa – se, mitä joku enemmistö on syystä tai toisesta sattunut jossakin tilanteessa keskenään sopimaan? Douzinaksen mukaan ihmisoikeusajattelun irrottautuminen luonnonoikeusajattelusta on johtanut muun muassa siihen, että melkein mitkä tahansa yksilöiden mieltymykset voivat muuntua oikeuksiksi.[22]

Ihmisoikeuksia on myös pidetty länsimaisen kulttuurin luomina, mistä syystä niiden arvopohjaa karsastetaan esimerkiksi muslimimaissa ja Venäjällä.[23]

Yhdeksänneksi modernit ihmisoikeudet syntyivät turvaamaan yksilön oikeuksia erityisesti valtion ja muiden yhteisöjen vallalta, mutta voi kysyä, miksi yhteisö pitää enää nykyaikana nähdä ongelmana tai potentiaalisena uhkana yksilön kannalta. Eikö länsimaisen, yksilöllisyyttä äärimmäisyyteen asti korostavan kulttuurin ongelmana oli pikemminkin ihmisen jääminen yksiöllisyyden vangiksi, siis yksin? Äsken julkaistun väitöskirjan mukaan yksinäisyys ja siitä johtuva masennus ovat yksilöllisyyttä ihannoivan kulttuurin kolkko ja vaiettu kääntöpuoli.

Näiden kriittisten näkökohtien tarkoituksena ei ole vetää mattoa ihmisoikeuksien tai oikeuspuheen alta. Pikemminkin ne osoittavat, että oikeuspuhe ja kirjoitetut ihmisoikeudet eivät yksin riitä takaamaan hyvää yhteiskuntaa ja onnellista elämää. Ne ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Ja niiden rakentamiseen ja puolustamiseen tulee kristitynkin osallistua. Mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitaan myös muuta.

Kristinusko ja ihmisoikeudet osoittavat samaan suuntaan

Kristinuskon ja modernin ihmisoikeusajattelun voidaan väittää olevan ristiriidassa joko historiallisesti tai sisällöllisesti. Onko näin?

Mielestäni ihmisoikeuksien aatehistorian ja ihmisoikeuskeskustelun käsitteellinen tarkastelu osoittaa, ettei perustavanlaatuista ristiriitaa kristinuskon ja ihmisoikeuksien välillä tarvitse olla – tai ainakaan sen liialliselle korostamiselle ei ole perusteita. Itse asiassa ne sopivat yhteen monessa asiassa. Perustelen tätä alustavasti ainakin neljällä seikalla.

Ensiksi, myös kristityt lapset, naiset ja miehet nauttivat de facto kaikista kolmen polven ihmisoikeuksista. He myös tarvitsevat niitä itse. Olisi outoa nauttia niistä ja samalla puhua niitä vastaan. Juuri kristityt ja lähetystyöntekijät myös tietävät, mitä on kärsiä niiden puutteesta. Kristinusko on kaikkein vainotuin uskonto, sillä EU:n yhteydessä toimivan tutkimuskomission mukaan jopa kaksi ja puolisataa kristittyä menettää joka päivä henkensä uskonsa takia. Kristittyjen oikeuksia uskonnonharjoittamiseen rajoitetaan voimakkaasti kymmenissä maissa, erityisesti Pohjois-Koreasta ja Kiinasta Pohjois-Afrikan maihin sijoittuvalla puolen maapallon pituisella kaistaleella. Suvivirsi-gatesta ja muista yksityiskohdista huolimatta suuri kuva on se, että Suomessa jokainen, olkoonpa kristitty tai ateisti, voi nauttia kaikista kolmen sukupolven oikeuksista hyvin laajasti.

Toiseksi, kristillinen usko siihen, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, antaa erittäin vahvan metafyysisen perustelun ihmisoikeuksille. Se antaa kristityille vahvan perustelun sille, miksi jokaisen ihmisen perusoikeuksia tulee suojella. Minun on vaikea kuvitella mitään vahvempaa ankkuria.

Kolmanneksi, kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluva oppi lankeemuksesta muistuttaa, että ihmiseen – siis ei vain ISIS-taistelijoihin, vaan myös minuun ja sinuun – kätkeytyy kyky äärimmäiseen pahuuteen. Pahaa on padottava, ihmistä ja hänen perusoikeuksiaan suojeltava ihmisen omalta itsekkyydeltä, perinteisellä teologisella kielellä sanottuna perisynniltä. Ironista kyllä, vanhan Augustinuksen, Tuomas Akvinolaisen ja Martti Lutherin edustaman perisyntiopin on nostanut uuteen arvoon evoluutiobiologi ja taistelevan ateismin saarnamies Richard Dawkins. Hän väittää, että itsekkäästi toimivien geenien takia ihminen on ohjelmoitu toimimaan itsekkäästi, eikä ihminen voi toimia toisin. Vaikka emme olisi kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan, Dawkins kykenee argumentoimaan melko vakuuttavasti, että egoismilla näyttää olevan biologinen perusta.

Neljänneksi, kristillisen uskon mukaan usko Kristukseen johtaa palvelevaan rakkauteen ja muihin hyviin tekoihin. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen mukaan kristillistä uskoa ja rakkautta harjoitetaan osallistumalla hyvän yhteiskunnan rakentamiseen, ei vetäytymällä johonkin uskovien hemmotteluun tarkoitettuun allasbaariosastoon. Juuri uskossa vaikuttava Kristus voi antaa voiman ja motivaation toteuttaa sitä hyvää, mihin ihmisoikeudet tähtäävät. Ei riitä, että oikeuksista puhutaan. Hyvää pitää myös rakentaa. Vaikka kristitytkään eivät ole vapaita synnistä ja usein epäonnistuvat kilvoittelussaan, kristilliset kirkot ovat antaneet suunnattoman panoksen hyvän yhteiskunnan rakentamiseen.

Ovatko ihmisoikeudet ja kristinusko historiallisesti konfliktissa?

Toisinaan esitetään myös niin sanottu historiallinen konfliktiteesi. ”Ihmisoikeususkovainen” voi langettaa oppituomion kristinuskolle väittämällä, että valistuksen dogmit ihmisoikeuksista vapauttivat ihmiset kirkon syrjivistä kahleista. Vastaavasti jotkut kristityt voivat perustella epäilevää suhtautumista ihmisoikeuspuheeseen sillä, että ihmisoikeudet ovat tuore keksintö, joka liittyy Ranskan vallankumoukseen ja valistuksen projektiin, joiden taas on katsottu olevan vihamielisiä suhteessa kristinuskon traditioon ja avanneen ovet kommunismin kaltaisille alistaville ideologioille.

Molemmat näkökulmat ovat yksipuolisoisia. Ihmisoikeuksien aatehistoria on huomattavasti pidempi ja ulottuu suurin piirtein yhtä kauas kuin kristillisen teologiankin.

Ihmisoikeuksien aatehistorian yhtenä juurena on teologinen oppi luonnonoikeudesta. Käsitys ihmisoikeuksista niin sanottuina ihmiselle luonnostaan kuuluvina oikeuksina pohjautuu antiikin aikana syntyneeseen ideaan luonnonoikeudesta, joka on kirjoitetun lainsäädännön yläpuolella. Klassisessa luonnonoikeusajattelussa ihmisen tehtävänä on toteuttaa universaalia ihmisluontoa, mikä tarkoitti järjen ohjauksessa olemista. Stoalaisessa luonnonoikeusajattelu korosti niin ikään järjen asemaa, mutta sisälsi myös käsityksen kaikkien ihmisten ihmisarvosta.[24]

Keskiajalla luonnonoikeusajattelun keskeinen kehittäjän oli Tuomas Akvinolainen, jonka mukaan jokainen ihmislajin jäsen suuntautui kohti onnellisuutta, joka on luomisessa saatu ihmisluonnon mukainen päämäärä.[25] Luonnonoikeusajatteluun vedottiin paavin ja keisarin valtaa pohdittaessa: luonnonoikeuden katsottiin olevan myös heidän yläpuolellaan, ja uskonpuhdistajat vetosivat mielellään luonnonoikeusajatteluun asetellessaan rajoituksia paavin vallalle.[26] Myös ajankohtaisessa avioliitto-asiassa Augsburgin tunnustus vetoaa luonnonoikeuteen puolustaessaan pappien oikeutta avioliittoon. Sen johdosta kirkolla ei katsottu olevan toimivaltaa rajoittaa tätä oikeutta. Toisaalta reformaattorit katsoivat, että luonnonoikeuteen perustuvana avioliitto kuuluu yhden naisen ja miehen välille.

Modernissa luonnonoikeusajattelussa käsitys valtion tehtävästä muuttui: kansalaisten kasvattajasta ja ohjaajasta tuli keskenään tasaveroisten yksilöiden oikeuksien suojelija. Moderniin luonnonoikeusajatteluun vaikuttivat kyllästyminen 1600-luvun sotiin ja pyrkimys yhteiskuntarauhaan. Moderni luonnonoikeusajattelu muodostaa teoreettisen pohjan 1700-luvun ihmisoikeusjulistuksille, joita ovat Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus (1776), Yhdysvaltojen Bill of Rights (1791) sekä Ranskan Déclaration des Droits de l’Homme et du Citoyen (1789).[27] Modernit luonnonoikeusteoriat muodostivat pohjan myös liberalismille, johon 1900-luvun ihmisoikeusajattelu ja ihmisoikeusjulistukset pitkälti perustuvat.[28]

Kristillinen teologia ja kristillisen kirkon historia on myös ollut monissa käänteissä osallisena ihmisoikeuksia koskevien näkemysten muodostumiseen.[29] Ei ole sattumaa, että YK:n ihmisoikeuksien julistusta oli toisen maailmansodan jälkeen kaavailemassa myös aktiivisia kristittyjä, joista yksi oli luterilainen professori Otto Frederic Nolde.[30]

Toinen keskeinen ihmisoikeusajattelun taustalla oleva idea on ajatus ihmisyksilöstä. Keskiajalla kristillisen luonnonoikeusajattelun rinnalle kehittyi voluntaristinen ihmiskäsitys, jossa korostettiin ihmisen tahtoa hänen järkeään merkittävämpänä toimintaa ohjaavana tekijänä. Syntyi ajatus yksilöstä, joka ei vain toteuta konemaisesti omaa ”olemustaan”, vaan joka suuntautuu oman tahtonsa mukaisiin päämääriinsä.[31] Syntyi myös ajatus siitä, että ihminen omistaa itse itsensä. Esimerkiksi Konrad Summenhart väitti Jumalan antaneen ihmiselle vallan omaan ruumiiseensa ja persoonaansa.[32] Köyhyyttä ja omistamista koskeneet kiistat liittyivät myös fransiskaanien eli kerjäläisveljien asemaan, ja 1300-luvulla päädyttiin käsitykseen, jonka mukaan jokainen ihminen omistaa ainakin itsensä sekä sen, mitä hän tarvitsee hengissä pysymiseen ja toimimiseen.[33]

Jaana Hallamaan mukaan yksilöä ja tahtoa korostava ajattelu ratkoi niitä ongelmia, joita syntyi aristotelis-tomistisen olemusajattelun ja kristinuskon välillä. Ensinnäkin, ”Jumala ei ole luonut olemuksia vaan kunkin ihmisen erikseen, eikä pelastusta ole luvattu olemuksille vaan yksittäisille kristityille”. Toiseksi, omantunnon ja tahdon ”avulla on mahdollista tunnistaa jokainen ihminen itsekseen kaikkien muiden joukosta, minkä vuoksi juuri tahto ja omatunto tekevät hänestä yksilön.”[34]

Keskiajalla syntyneet ajatukset näyttävät liittyvän nykyiseen ihmisoikeuksien jaotteluun. Jaana Hallamaan tiivistys, jonka mukaan ”keskiajan ajattelijat perustelivat subjektiiviset oikeudet vetoamalla kristinuskon opettamaan käsitykseen jokaisen ihmisen luomiseen perustuvasta arvosta ja aitojen moraalisten ratkaisujen edellyttämästä autonomiasta” voidaan nähdä olevan KP-oikeuksien taustalla. Oikeus siihen, mitä ihminen tarvitsee hengissä pysymiseen ja toimimiseen puolestaan näyttää liittyvän TSS-oikeuksiin.[35]

Kristinuskon ja ihmisoikeusajattelun historia punoutuvat siten monella tavalla yhteen.

Ovatko ihmisoikeudet uhka uskonnonharjoitukselle?

Edellisistä silloittavista näkökulmista huolimatta joskus näkee, kuinka ihmisoikeuspuhe käännettään uskontoja, kristillistä uskoa, kirkkoja tai uskonnonharjoitusta vastaan. Siksi joku voi kysyä, ovatko ihmisoikeudet uhka uskonnonharjoitukselle.

On huomattava, että ihmisoikeudet käsitteenä voi olla universaali, kun taas erimielisyydet näyttävät koskevan sitä, mitä oikeudet täsmällisesti ovat ja mikä on niiden keskinäinen suhde. Jaana Hallamaan mukaan ihmisoikeudet ovat yleismaailmallinen, kulttuureista riippumaton ja suorastaan ajaton idea, jolla tarkoitetaan ”sitä yhteisöllistä toimintatilaa, joka ihmiselle hänen asemansa perusteella kuuluu” ja joka mahdollistaa moraalisen vastuun, inhimillisen toimijuuden ja ylipäätään ihmisyydestä puhumisen. Hallamaa selvittää ihmisoikeuksiin liittyviä erimielisyyksiä erottamalla toisistaan ihmisoikeuksien käsitteen (joka on universaali) ja ihmisoikeuksien termin (joka on kulttuurisidonnaisempi):

Erimielisyydet eivät koske sitä, että jokainen ihminen tarvitsee yhteisön takaaman toimintatilan, joka tekee mahdolliseksi sen, että hän voi hoitaa hänelle yhteisön jäsenenä kuuluvat tehtävät. Sen sijaan historian kuluessa on esitetty hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä tällaiseen toimintatilaan kuuluu, onko eri ihmisille annettava erilainen toimintatila, ja jos on, millä perusteella se on tehtävä.[36]

Voivatko ihmisoikeudet sitten olla uhka kristilliselle uskolle? Jos hyväksytään Hallamaan ajatus siitä, että ihmisoikeudet ovat käsitteellisessä mielessä universaali idea, ei tällaista uhkaa pitäisi käsitteellisessä mielessä olla. Mahdollinen uhka liittyy siis ihmisoikeuksiin terminä eli siihen toimintatilaan, millaisia ihmisoikeuksia käytännössä listataan, miten niiden sisältö ymmärretään ja miten ne arvotetaan suhteessa toinen toisiinsa.

Tässä yhteydessä kristilliseen uskoon sitoutunutta kuulijaa kiinnostaa ehkä se, miten uskonnonvapaus ihmisoikeutena ymmärretään. Missä määrin ihmisoikeudet suojaavat kristillisen uskon tunnustamista, harjoittamista, ilmaisua ja sen pohjalta perusteltua toimintaa? On selvää, että ihmisoikeuksien näkökulmasta uskonnonharjoituksen käytännön toteutusta voidaan rajoittaa, jos se uhkaa turvallisuutta tai toisten perusoikeuksia. Toisaalta ei ole aina yksiselitteistä määritellä, mikä on ihmiselle hyvää ja terveellistä ja milloin häntä pitää suojella joltakin yhteisöltä, aatteelta tai käytännöltä. Kristinuskon itseymmärryksen näkökulmasta kristilliset yksilöhyveet ja yhteisen elämän ideaalit eivät uhkaa turvallisuutta, vaan pikemminkin vahvistavat sitä, kuten edellä on todettu (vrt. 1. Piet. 2).

Viimeaikaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta nousee muutamia esimerkkejä, joissa uskonnon- ja omantunnonvapauden ymmärtäminen suhteessa muihin oikeuksiin on ollut keskiössä. On esimerkiksi keskusteltu siitä, pitäisikö hoitohenkilökunnalla olla oikeus kieltäytyä osallistumasta uskonnollisiin tai eettisiin syihin vedoten abortin toteuttamiseen. Uskonnonvapauden lisäksi tässä keskustelussa on kyse myös monista muista oikeuksista ja velvollisuuksista, esimerkiksi työtehtäviin liittyvistä virkavelvollisuuksista. Suomessa on pidetty naisen oikeutta saada abortti tiettyjen kriteerien täyttyessä niin vahvana, että hoitohenkilökunnalle ei ole myönnytty antamaan oikeutta kieltäytyä raskauden keskeyttämisestä.[37]

Toinen kysymys koskee uskonnollisten yhteisöjen sisäistä elämää – sitä, mitä niissä saa tehdä ja mitä ei. Uskonnonvapauslain mukaan uskonnollisen yhdyskunnan on toteutettava tarkoitustaan ihmisoikeuksia kunnioittaen, mutta on hieman epäselvää, miten ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja yhteisön oikeus opettaa omia käsityksiään sovitetaan yhteen. Yhteisöllä on uskonnonvapauden nojalla oikeus opettaa esimerkiksi omaa seksuaalietiikkaansa, toisaalta siihen liittyvät käytännöt eivät saa loukata esimerkiksi henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Ihmisoikeusliiton mukaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä opetettavaa niin sanottua ehkäisykieltoa voidaan pitää ihmisoikeusloukkauksena. Toisaalta liitto ei ole ollut halukas vaatimaan naisille ehkäisypakkoakaan. Kaikki riippuu siitä, miten uskonnonvapaus suhteessa muihin ihmisoikeuksiin ymmärretään ja arvotetaan ja kenen tai keiden oikeuksista ollaan viime kädessä kiinnostuneita.[38]

Mielestäni kielikuva ihmisoikeuksista ”tilana” on osuva. Tilaa tarvitsee jokainen voidakseen toimia moraalisesti oikein. Toisaalta ”tila” voidaan sisustaa varsin erilaisin tavoin kulttuurista riippuen. Lisäksi ”tilan” kielikuva on melko passiivinen: tila tekee jonkun hyvän asian mahdolliseksi, mutta ei vielä synnyttä rakkauden, ilon, rauhan, huolenpidon ja myötätunnon kaltaisia hyveitä. Voidaankin ajatella, että ihmisoikeudet ovat tila, joka mahdollistaa ihmisille syvemmän sisällön ja suunnan etsimisen. Kristittynä voi hyvin ajatella, että kristilliset hyveet, joita Jumala uskovassa ihmisessä Pyhän Henkensä kautta vahvistaa, antavat juuri tuota sisältöä ja suuntaa. Ne ikään kuin täyttävät ihmisoikeuksien raamittama ”tilan” oikeilla asioilla.

Tästä ei kuitenkaan käytännössä voida tehdä sitä johtopäätöstä, että vain usko Jumalaan täyttäisi ihmisoikeuksien raamittamaa tilaa. Käytännössä myös uskonnoton tai toisen uskonnon edustaja voi kunnioittaa ihmisoikeuksia ja toimia niitä puolustaen. Vaikka ihmisoikeudet eivät ole tie taivaaseen, yhteiskuntarauhan kannalta on tärkeää, että kaikkien meidän ihmisoikeudet voivat toteutua tässä ajallisessa elämässä.

On huomattava, ettei mikä tahansa kristinuskoon tai kristillisiin yhteisöihin kohdistuva kritiikki ole uskonnonvapauteen puuttumista tai sen rajoittamista. Kritiikissä on nimittäin useimmiten kyse siitä, että toinen ihminen tai toiset ihmiset käyttävät omia oikeuksiaan, jotka heille ihmisoikeusajattelun mukaan kuuluvat aivan yhtä lailla kuin uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoajillekin. Useimmiten kyse ei ole esimerkiksi ”kristittyjen vainosta”, vaan siitä, että kaikki osapuolet käyttävät uskonnon- ja mielipiteenvapauttaan.

On kuitenkin tiedostettava myös paine siihen, että ihmisoikeuksiin vetoamalla pyritään suitsimaan kristillisten kirkkojen niin kuin muidenkin uskonnollisten yhteisöjen opetusta ja elämää siten, että niiden omille päämäärille ja tulkinnoille ei jää riittävästi tilaa. Tällöin kristillinen käsitys hyvästä korvautuu sellaisella ”ihmisoikeuspuheella”, jolla pyritään nitistämään aatteellisesti toisella kannalla olevat. Esimerkiksi avioliittolain muuttamista koskevassa eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä todetaan, että uskonnolliset yhdyskunnat kantavat huolta avioliittolain muutosten vaikutuksista uskonnollisten yhdyskuntien sanan- ja uskonnonvapauteen: ”Vaarana pidetään, että uskonnolliset yhdyskunnat joutuvat syrjittyyn asemaan tai niihin kohdistetaan syrjintäväitteitä opetuksensa ja vihkimiskäytäntöjensä vuoksi.”

Vaikka ihmisoikeudet ovat luovuttamaton asia kirkoille, kristillisten kirkkojen toiminta ylittää ihmisoikeuspuheen siinä mielessä, että se pyrkii tekemään ihmisen osalliseksi pelastuksesta, kuten Stanley Hauerwas huomauttaa.[39] Suomalaista islamin opetusta tutkinut Inkeri Rissanen kuvailee asian seuraavasti:

Liberaali yhteiskunta ei voi samaan aikaan väittää suojelevansa oikeutta uskonnolliseen vakaumukseen ja vaatia uskonnollisia jäseniään hylkäämään uskonnollisiin näkemyksiinsä perustuvat argumentit.[40]

Onko ihmisellä oikeuksia suhteessa Jumalaan?

Teologisessa keskustelussa voidaan kysyä, onko ihmisellä joitakin oikeuksia suhteessa Jumalaan, siis lapsen oikeuksia, jotka kuuluvat hänelle Jumalan valtakunnan kansalaisuuden perusteella, kuten Mari Stenlund blogitekstissään toteaa. Johanneksen evankeliumissa (1:12) sanotaan, että kaikki, jotka ottivat Jeesuksen, todellisen valon, vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi. Roomalaiskirjeen (8:15) mukaan ne, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, ovat saaneet Hengen, joka antaa heille lapsen oikeuden ja jonka turvin he rukoilevat ”Abba! Isä!”. Stenlund kiinnittää huomiota myös Luukkaan evankeliumin (11:5–13) kohtaan, jossa Jeesus kehottaa uskovia pyytämään Jumalalta hellittämättä sitä, mitä tarvitsevat. Koska hellittämättömyys liittyy alkukielessä häpeämättömyyteen, näyttäisi siltä, että Jeesus kehottaa uskovia pyytämään häpeilemättömästi ja lupaa, että Isä antaa ”taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät”.[41]

Stenlund pohtii mahdollisuutta ajatella Jumalan lapsen oikeuksia eräänlaisina perusoikeuksina, jotka kuuluvat Jumalan valtakunnan kansalaiselle. Maalliset valtiothan myöntävät perusoikeuksia, jotka kuuluvat kansalaisille.[42] Stenlund toteaa, että oikeuksien sisältö on toki maallisessa valtiossa ja Jumalan valtakunnassa erilainen: siinä missä perusoikeudet takaavat uskonnonvapauden, Jumalan valtakunnan kansalaisella on oikeus Pyhään Henkeen. Käsitteellisessä mielessä oikeuksille voisi ehkä olla yhteistä se, että niitä ei tarvitse ansaita ja että niihin voi vedota suoraselkäisesti vailla häpeää riippumatta siitä, mitä on tehnyt, sillä oikeudet eivät ole lahjoja tai armopaloja.[43] Stenlund kysyykin:

Voisiko siis kristillisen teologian näkökulmasta ajatella, että ihminen voi vedota Jumalan lapsen oikeuteensa Jumalan edessä samaan tapaan kuin Breivik haastoi Norjan valtion oikeuteen epäinhimillisestä kohtelustaan vankilassa? Voiko oikeuksiin vedota suoraselkäisesti yksinkertaisesti siksi, että ne kuuluvat ihmiselle?[44]

Stenlund pohtii myös kysymystä siitä, missä määrin ihmisellä on ”ihmisoikeuksia” suhteessa Jumalaan eli oikeuksia, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle hänen kansalaisuudestaan tai sen puutteesta riippumatta. Voiko ihminen vaatia pelkän luotuisuutensa, siis pelkän ihmisyytensä, perusteella Jumalalta mitään vai onko kaikki lahjaa?

Stenlund ehdottaa, että ihmisellä ei ole suhteessa Jumalaan tällaisia ”ihmisoikeuksia”. Ihminen voi kyllä saada Jumalalta hyviä asioita, mutta kristillisen uskon mukaan hän saa ne lahjana ja armona, jota kukaan ei voi vaatia itselle kuuluvana. Stenlund kysyykin:

Voisiko siis kristillisen ihmis- ja perusoikeuslogiikan suhteessa Jumalaan muotoilla seuraavasti: kun ihminen ottaa vastaan Jumalan lahjan – johon ei siis voi vedota – hän saa myös oikeuksia, joihin hän voi Jumalan edessä nöyristelemättä vedota?[45]

Tässä yhteydessä on toki huomattava, etteivät Jumalan lapsen oikeudet ole mitä tahansa ihmisen mielen mukaisia hyviä asioita. Jumalan lapsen oikeudet eivät poista esimerkiksi kärsimyksen mahdollisuutta ja kuoleman todellisuutta. Jumalan lapsen oikeuksien eli niin sanottujen Jumalan valtakunnan kansalaisille kuuluvien ”perusoikeuksien” varaan ei voi siis rakentaa menestysteologiaa. Kyse on oikeastaan samasta asiasta kuin silloin, kun puhutaan Jumalan lupauksiin turvautumisesta. Kuten Jumala ei ole luvannut mitä tahansa, ei Jumalan lapsella ole oikeutta mihin vain.

Kuolema paljastaa elämän lahjaluonteen

Edellä on pohdittu kristillisen uskon ja modernien ihmisoikeuksien suhdetta. Olen tehnyt sen tietoisena siitä, että asia on ollut ajankohtainen myös evankelisen liikkeen piirissä, jonka moni teistä kokee rakkaaksi ja turvalliseksi hengelliseksi kodiksi. Oma alustava johtopäätökseni on seuraava.

Kristittyjen, myös herätysliikkeisiin kuuluvien, kannattaa mielellään liittyä ihmisoikeuspuheeseen ja korostaa sen kristinuskoon perustuvia juuria. Edelleen myös kristityillä on oikeus puolustaa sen pohjalta sekä omia oikeuksia että toisin uskovien ja uskonnottomien perussoikeuksia. Koska varsinkin TTS- ja kollektiivisista ihmisoikeuksista on monia tulkintoja, kristittyjen kannattaa myös rohkeasti esittää oma, hyvin perusteltu tulkinta, miten tässä ja tuossa asiassa me ymmärrämme ihmisoikeudet. Esimerkiksi miehen ja naisen avioliittoa voi hyvin perustein puolustaa myös ihmisoikeuksien pohjalta – kaikkihan eivät sekulaarissa yhteiskunnassa jaa Jumalan erityiseen ilmoitukseen perustuvia näkemyksiä.

Toiseksi, kristittyjen kannattaa muistuttaa siitä, että ihmisoikeuspuhe ja -ajattelu eivät riitä hyvän yhteiskunnan ja onnellisen elämän kannalta. Vakaumus ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna, antaa niin vahvan kallion ihmisoikeuksille, että sitä eivät natsit, kommunistit, islamistit tai sekularistit voi koskaan murentaa. Ihmisoikeuksien tarjoama passiivinen tila on kaunistettava ja täytettävä aktiivisilla hyveillä. Ja juuri tätä voivat kristilliseen uskoon kuuluvat ideaalit ja uskon synnyttämä henkilökohtainen sitoutuminen parhaimmillaan tarjota.

Kolmanneksi kristilliseen uskoon liittyy radikaali toivon näkökulma, mikä saattaa johtaa toimimaan ihmisten hyväksi tilanteissa, joita voitaisiin myös pitää toivottomina. Kaltoin kohdelluiden lasten auttamiseen erikoistunut psykologi on todennut, että Norjassa terrorismi-iskun toteuttaneesta Anders Behring Breivikin kohdalla persoonallisuuden muuttuminen on ”liian myöhäistä”, kun otetaan huomioon, mitä tämä teki[46]. Kristillinen radikaali toivon näkökulma kuitenkin kannustaa olemaan luovuttamatta: ehkei Breivikinkään kohdalla ole liian myöhäistä kasvaa ihmiseksi, joka pystyy näkemään tekonsa todellisen luonteen ja joka kykenee olemaan yhteydessä toisten ihmisten kanssa. Olen nähnyt murhista, huumerikoksista ja väkivallanteoista tuomittuja vankeja, joista hengellisen murroksen jälkeen on tullut tasapainoisia, levollisia ja kunniallisia kansalaisia.

Martha Nussbaum patistelee myös syvästi kehitysvammaisten ihmisten valmiuksien kunnianhimoisempaan edistämiseen. Nussbaumin mukaan usein luovutetaan liian helposti eikä edes yritetä kutsua esiin ihmisestä kaikkia hänen potentiaalejaan, jotka tekisivät hänen elämästään ihmisarvon mukaista – sellaista elämää, johon hänellä on oikeus.[47] Yksi kristillisen uskon merkitys ihmisoikeuksien edistämisessä voikin olla siinä, että radikaalin toivon näkökulmasta voi ryhtyä kunnianhimoiseenkin työhön toisten hyväksi. Parhaimmillaan usko ihmeeseen ei passivoi ihmisiä, vaan rohkaisee heitä osallistumaan niiden tekemiseen.

Neljänneksi kristinusko ylittää ihmisoikeuspuheen ja -ajattelun. Jumalan laki vaatii rakastamaan toisia täydestä sydämestä, ei vain siksi, että maallinen laki tai kansainvälinen sopimus niin määrää. Jumalan laki ohjaa myös luopumaan omista oikeuksista heikommassa asemassa olevien hyväksi. Filippiläiskirjeen kuuluisan kenosis-hymnin mukaan Kristus luopui oikeudesta olla Isän vertainen, otti orjan muodon ja alensi itsensä lunastaakseen rakkaudessa syntiset ihmiset ja antaakseen heille esimerkin oikeasta lähimmäisyydestä. Tämä ylittää kaiken oikeusperusteisen ajattelun.

Ehkä selvimmin ihmisoikeuksien ja kristillisen uskon ”toimiala” eroaa kuoleman todellisuudessa. Kuolema näyttää riisuvan ajatuksen, että minulla on oikeus tähän ja tuohon. Varsinkin silloin kun nuori ihminen sairastuu, kärsii ja kuolee, herää kysymys, eikö Jumala kunnioita ihmisoikeuksia. Kuolema paljastaa elämän lahjaluonteen. Perimmäiseltä luonteelta elämä on enemmänkin lahja kuin oikeus. Sitä voidaan suojella oikeuksin, mutta pohjimmiltaan elämä on lahja.

Sama koskee vielä enemmän iankaikkista elämää. On oikein nöyrästi rukoilla iankaikkisen elämän lahjaa, mutta tuntuisi oudolta vaatia sitä Jumalalta omiin oikeuksiin vedoten. Kuolema paljastaa, että ihmisoikeudet palvelevat parhaimmillaan hyvää yhteiselämään tässä ajassa, mutta kristillinen usko vie myös taivaan iloon.•

Kirjallisuus

Barilan, Yechiel Michael

2012              Human Dignity, Human Rights, and Responsibility. The New Language of Global Bioethics and Biolaw. Cambridge & London: The MIT Press.

Douzinas, Costas

2007              The end of human rights. Critical Legal Thought at the Turn of the Century. Oxford: Hart Publishing.

Feinberg, Joel

1973              Social Philosophy. Foundations of Philosophy Series. New Jersey: Prentice Hall.

Glover, Jonathan

2001 (1999)  Humanity. A Moral History of the Twentieth Century. New Haven & London: Yale Nota Bene.

Hallamaa, Jaana

2012              Ihmisoikeuksien historiallis-teologinen tausta. Kirkon ulkoasiain osaston ihmisoikeusseminaari 20.11.2012. http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/0/94F3860F75422881C2257ABC003A3F39/

$file/121120Ihmisoikeudethallamaa.pdf. Viitattu 29.4.2016.

Hauerwas, Stanley

2014              Race: The “More” It Is About: Will D. Campbell Lecture University of Mississippi, 2006.

– Hauerwas, Stanley, and Coles, Romand. Christianity, Democracy, and the Radical Ordinary. Cambridge, GB: The Lutterworth Press. 87–102.

Heikka, Mikko

2014              Vapaina ja tasavertaisina. Ihmisoikeudet uskontojen näkökulmasta. Helsinki: Kirjapaja.

Kirkkojärjestys 8.11.1991/1055 v. 1993.

Regan, Ethna

2010              Theology and the Boundary Discourse of Human Rights. Washington D.C.: Georgetown University Press.

Karapuu, Heikki

1999              Perusoikeuksien tausta ja yleinen sisältö (luvut 1.1-1.3.). – Perusoikeudet. Toim. Hallberg et al. Oikeuden perusteokset. Helsinki: WSLT. 61–86.

MacIntyre, Alasdair

1984              After Virtue. Second Edition. Notre Dame: University of Notre Dame Press.

Nickel, James

2014              Human Rights. – Stanford Encyclopedia of Philosophy.

http://plato.stanford.edu/entries/rights-human/. Viitattu 27.5.2016.

Nussbaum, Martha C.

2006              Frontiers of Justice. Disability, Nationality, Species Membership. Cambridge, Massachusetts, London: The Belknap Press of Harvard University Press.

Ojanen, Tuomas & Scheinin, Martin

2011              Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL11§). – Perusoikeudet. Toim. Hallberg et al. Oikeuden perusteokset. Helsinki: WSOYpro. 413–458.

Perusoikeuskomitean mietintö

1992              Komiteamietintö 1992:3. Valtion painatuskeskus.

Pihlajamäki, Heikki, Mäkinen, Virpi & Varkemaa, Jussi

2007              Keskiajan oikeushistoria. Tietolipas 218. Helsinki: SKS.

PL 11.6.1999/731.

Rainey, Bernadette, Wicks, Elizabeth & Ovey, Clare

2014              Jacobs, White & Ovey. The European Convention on Human Rights. Sixth Edition. Oxford: Oxford University Press.

Rissanen, Inkeri

2016              Onko objektiivinen uskonnonopetus mahdollista? Näkökumia suomalaisesta islamin          opetuksesta. – Teologinen aikakauskirja 2/2016. 156–161.

Rentto, Juha-Pekka

2001              Laki hyveen toteuttajana: Tuomas Akvinolaisen oppi ihmisluonnosta ja laki. – Filosofien oikeus. Toim. Jarkko Tontti et al. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 69–86.

Rosen, Michael

2012              Dignity. Its History and Meaning. Cambridge & London: Harvard University Press.

Stenlund, Mari

2009              Yksilön oikeus uskoa ja ajatella. Aatehistoriallinen matka antiikista 2000-luvulle. – Teologinen aikakauskirja 2/2009. 149–165.

2014              Freedom of delusion. Interdisciplinary views concerning freedom of belief and opinion meet the individual with psychosis. Diss. Helsingin yliopisto.

2016a            Ihmisoikeuskeskustelun suo. – Areiopagi.fi 26.1.2016. <http://www.areiopagi.fi/2016/01/

ihmisoikeuskeskustelun-suo>. Viitattu 27.5.2016.

2016b            Ihmisyyden paradoksi: miksi ihminen ryhtyy vihaamaan naapureitaan, joiden kanssa eli aiemmin sulassa sovussa? – Areiopagi.fi 24.5.2016. <http://www.areiopagi.fi/2016/05/ihmisyyden-paradoksi-miksi-ihminen-ryhtyy-vihaamaan-naapureitaan-joiden-kanssa-eli-aiemmin-sulassa-sovussa/>. Viitattu 27.5.2016.

2016c            Onko ihmisellä oikeuksia suhteessa Jumalaan? – Sosiaalietiikka.fi. 24.5.2016. http://blogs.helsinki.fi/socialethics/2016/05/24/onko-ihmisella-oikeuksia-suhteessa-jumalaan/. Viitattu 27.5.2016.

2016d            Hengellinen väkivalta uskonnonvapauden ja mielenterveyttä koskevien oikeuksien haasteena. – Erilaisista yhteisöistä elävä kirkko. Toim. Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg & Leena Sorsa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 124. Julkaistaan 17.6.2016.

Tierney, Brian

2006              Dominion of Self and Natural Rights Before Locke and After. – Transformations in Medieval and Early-Modern Rights Discourse. Eds. Virpi Mäkinen & Petter Korkman. The New Synthese Historical Library, vol. 59. Dordrecht: Springer. 173–203.

Varkemaa, Jussi

2006              Summenhart’s Theory of Rights: A Culmination of the Late Medieval Discourse on Individual Rights. – Transformations in Medieval and Early-Modern Rights Discourse. Eds. Virpi Mäkinen & Petter Korkman. The New Synthese Historical Library, vol. 59. Dordrecht: Springer. 119–147.

[1] Stenlund 2016a.

[2] Ks. esim. Barilan 2012, 2, 93; Nickel 2014; Rosen 2012, 1–2.

[3] Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 49–50.

[4] Rainey, Wicks & Ovey 2014, 7; Karapuu 1999, 70–73; Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 50–51.

[5] Heikka 2014, 21–22; Perusoikeuskomitean mietintö 1992, 51–53.

[6] Ks. Feinberg 1973; Rainey, Wicks & Ovey 2014, 169, 198, 412.

[7] Ks. Ojanen & Scheinin 417–418.

[8] On tosin huomattava, ettei uskonnonvapaus välttämättä ole pelkästään negatiivinen oikeus. Ks. Stenlund 2014.

[9] Tosin lasten kristillinen kasvatus on evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osalta myös heidän kirkkojärjestyksessä (8.11.1991/1055 v. 1993, 5§) mainittu juridinen velvollisuutensa.

[10] Ks. Heikka 2014, 24.

[11] Douzinas 1999, 2; Glover 2001, 122, 135–140; Heikka 2014.

[12] Nussbaum 2006.

[13] Haeurwas 2014, 98.

[14] Uskontojen uhrien tuki ry:n mukaan karttamiskäytäntö tosin on ihmisoikeusloukkaus. Ks. UUT. Stenlund (2016d) kuitenkin huomauttaa, että koska ei voi olla juridista velvollisuutta yhteydenpitoon, on tässä yhteydessä puhuttava ihmisoikeusloukkauksen sijaan moraalisesti arveluttavasta toiminnasta.

[15] Hauerwas 2014, 95–96.

[16] Ks. esim. Douzinas 1999, 3; Nussbaum 2006; Stenlund 2014.

[17] Esimerkiksi ihmisoikeusteorian forum internum -käsitys on ongelmallinen, kun otetaan huomioon, että joillakin ihmisillä on psykoottisia harhaluuloja. Ihmisoikeusteorian pohjalta näyttää seuraavan, että ihmisillä olisi absoluuttinen oikeus omiin harhaluuloihinsa, mikä tarkoittaisi, että tahdosta riippumattoman antipsykoosilääkityksen käyttäminen tahdosta riippumattomassa eli ns. pakkohoidossa olisi absoluuttisten ihmisoikeuksien vastaista. Tämä puolestaan olisi eettisesti kyseenalainen johtopäätös ja myös ristiriidassa vallitsevan mielenterveyslainsäädännön kanssa. Vaikuttaakin siltä, että ihmisoikeusteoriassa esitelty käsitys forum internumista pohjautuu liian suppeaan ihmiskäsitykseen eikä siinä oteta lainkaan huomioon sitä, etteivät kaikki ihmiset ole mieleltään terveitä. Ks. Stenlund 2014.

[18] Nussbaum 2006.

[19] Ks. Stenlund 2016d.

[20] Douzinas 1999, 9; Glover 2001, 11–17.

[21] MacIntyre 1984, 69–70.

[22] Ks. Douzinas 1999, 9–11.

[23] Ks. Heikka 2014, 30–31.

[24] Douzinas 2000, 28–52; Stenlund 2009, 152.

[25] Rentto 2001, 69–80.

[26] Pihlajamäki, Mäkinen & Varkemaa 2007, 28, 31–32, 71; Stenlund 2009, 153.

[27] Stenlund 2009, 155–157.

[28] Stenlund 2009, 158.

[29] Ks. Hallamaa 2012; Heikka 2014, 24–26; Stenlund 2009.

[30] Heikka 2014, 27.

[31] Stenlund 2009, 150, 154–155.

[32] Tierney 2006, 183–191; Varkemaa 2006, 130–132. Ks. myös Stenlund 2009, 154–155.

[33] Hallamaa 2012.

[34] Hallamaa 2012.

[35] Ks. Hallamaa 2012.

[36] Hallamaa 2012.

[37] Ks. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/860.

[38] Ks. Stenlund 2016d.

[39] Haeurwas 2014, 89–90.

[40] Rissanen viittaa Jürgen Habermasin kuvaukseen siitä, kuinka uskonnolliset yhteisöt joutuvat käsittelemään nyky-yhteiskunnissa sellaisia kognitiivisia ristiriitoja, joita niin sanotut sekulaarit kansalaiset säästyvät. Habernasin kanta on, että yhteisöillä itsellään täytyy olla valtaa itsereflektioon, jonka avulla ne muodostavat suhteensa moderniin sekulaariin valtioon. Rissanen 2016, 157.

[41] Ks. Stenlund 2016c.

[42] Ks. PL 11.6.1999/731, 2. luku.

[43] Feinberg 1973.

[44] Stenlund 2016c.

[45] Stenlund 2016c.

[46] ”The SSBU’s psychologist was asked by police whether there is an age limit when it becomes impossible to nurture personality changes in children. His reply: ‘You can almost always change, but ’for Anders, having done what he did, it is too late.’” http://www.tv2.no/a/8241631/

[47] Nussbaum 2006.

Perusta  2 | 2017

Wolfhart Pannenberg

Artikkeli on ote teoksesta: Beiträge zur Ethik, Vandenhoeck & Ruprecht, 2004. Tekstin on kääntänyt Marko Turunen.

Wolfhart Pannenberg (1928–2014) oli yksi viime aikojen merkittävimmistä luterilaisista teologeista. Hän oli opiskellut mm. Baselissa Karl Barthin oppilaana ja toimi systemaattisen teologian professorina useissa yliopistoissa, pisimpään Münchenissä vuosina 1968–1993.

Kirkko lakkaa olemasta kirkko, jos se hyväksyy homoseksuaalisen avioliiton

Voiko rakkaus olla syntiä? Kristillisen opin koko tradition mukaan on olemassa vääränlaista, kieroutunutta rakkautta. Ihmiset on luotu rakastamaan, sillä heidät on luonut Jumala, joka on rakkaus. Mutta tämä ihmisten tehtävä vääristyy, kun ihmiset kääntyvät pois Jumalasta. Se tapahtuu kaikkialla siellä, missä ihmiset rakastavat jotain muuta enemmän kuin Jumalaa. Niin Jeesus sanoo: ”Joka rakastaa isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minun arvoiseni.” (Matt 10:37) Jopa rakkautta vanhempia kohtaan koskee siis, että rakkaus Jumalaan on ensisijainen, vaikka rakkaus vanhempia kohtaan on neljännen käskyn sisältö. Jumalan tahdon – tai Jeesuksen sanojen mukaisesti: Jumalan hallinnan elämässämme – tulee olla elämänvalinnoissamme itsemääräämisemme johtotähtenä.

Mitä tämä tarkoittaa seksuaalikäyttäytymisen alueella, voidaan nähdä Jeesuksen sanoista avioeroon liittyen. Vastatessaan fariseusten kysymykseen avioeron luvallisuudesta, Jeesus lähtee liikkeelle ihmisen luotuisuudesta, jossa hän näkee ilmaistuna Jumalan tarkoituksen luotuaan kohtaan: Luomisesta alkaen tosiasia on, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Siksi sanotaan, että mies jättää isänsä ja äitinsä ja yhtyy vaimoonsa ja nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Jeesuksen sanojen mukaan tästä seuraa, että Jumalan luomistahto ihmisen suhteen on tämän liiton rikkoontumattomuus. Kun ihminen luotiin sukupuoliseksi olennoksi, tarkoitus oli purkamaton avioliitto (Mark 10:2–9).

Tämä Jeesuksen sana muodostaa perustuksen ja kriteerin kaikkiin kristillisiin kannanottoihin, jotka liittyvät seksuaalisuuden kysymyksiin. Kohdassahan ei ole kyse vain avioliitosta erityisaiheena, vaan kaiken kattavasti kyse on ihmisen luomisperusteisesta eksistentiaalisesta kutsumuksesta sukupuolisena olentona. Jeesuksen sanan mukaan ihmisen sukupuolisuus miehenä ja naisena suuntaa purkamattomaan avioliittoon. Tämä on se mitta, jonka perusteella kristillistä oppia sukupuolikäyttäytymisen alueella tulee arvioida.

Tämä Jeesuksen näkökanta vastaa pääosin juutalaista traditiota, vaikkakin Jeesus, vaatiessaan purkamatonta avioliittoa, vaatii enemmän kuin juutalainen laki, joka näki mahdollisuuden avioeroon (Deut 24:1). Yleinen juutalainen kanta oli, että ihminen sukupuolisuudessaan on tarkoitettu avioliittoon. Tähän perustuvat jo VT:ssa olevat tuomiot tästä normista poikkeavia vastaan. Haureus, aviorikos ja homoseksuaalisuus tuomitaan.

Raamatussa esiintyvät tuomiot homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan ovat yksiselitteisiä ja torjuvat homoseksuaalisuuden enemmän tai vähemmän tiukasti. Kaikki raamatunkohdat tästä aiheesta ovat yksimielisen torjuvia eikä poikkeusta ole. Kolmannen Mooseksen kirjan pyhyyslaki määrää ankarasti ja kumoamattomasti: ”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko.” (Lev 18:22) Kirjan 20. luku lukee tällaisen käytöksen jopa tekoihin, joista rangaistaan kuolemalla (Lev 20:13), kuten muutamaa jaetta aikaisemmin aviorikoksenkin (Lev 20:10). Juutalaiset osasivat erottua näissä kysymyksissä heitä ympäröivistä kansoista, ja se on myös vaikuttanut UT:n kohtiin homoseksuaalisuudesta, toisin kuin hellenistisessä kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuus oli sallittua. Paavali lukee homoseksuaalisuuden Roomalaiskirjeessä yhdeksi seuraukseksi siitä, että ihminen on kääntynyt pois Jumalasta (Room 1:27). Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä homoseksuaalinen käyttäytyminen mainitaan yhdessä haureuden, aviorikoksen, epäjumalanpalveluksen, ahneuden, juoppouden, varastamisen ja ryöstämisen kanssa tekona, joka estää osallisuuden Jumalan valtakuntaan (1. Kor 6:9). Paavali toteaa, että kristityt ovat kasteessa vapautuneet siteistään tällaiseen käyttäytymiseen (1. Kor 6:11).

Näiden Paavalin lauseiden rinnalla UT:ssa ei ole yhtäkään kohtaa, joka voitaisiin ymmärtää homoseksuaalista käyttäytymistä puoltavasti. Raamatun kokonaisilmoitus siis lukee poikkeuksetta käytännön homoseksuaalisuuden niihin käyttäytymistapoihin, joissa näkyy erityisen karkealla tavalla ihmisen kääntyminen pois Jumalasta. Tämä tosiasia asettaa kirkolle, joka on sitoutunut Raamatun auktoriteettiin, hyvin kapeat rajat, kun se määrittää näkökantaansa homoseksuaalisuuteen. Raamatun ilmoituksen mukaan ihmisellä on luotuisuuden perusteella positiivinen kutsumus seksuaalisen olentona. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan vastaa tätä käsitystä vaan on sille vastakkainen. Näin ollen ei ole kyse mistään marginaalisista näkökannoista, jotka voidaan ohittaa ilman, että kristillinen sanoma kokonaisuudessa kärsisi. Raamatunkohtia, jotka puhuvat homoseksuaalisuudesta, ei voida myöskään suhteellistaa sillä, että ne nähdään osana vanhentunutta kulttuurihistoriaa, jolla ei ole merkitystä modernille ihmiselle. Kyse on nimittäin aiheesta, jossa Raamatun todistus jo omana aikanaan asettui ympäröivää kulttuuria ja sen näkemystä vastaan. Tämä johtui uskosta Israelin Jumalaan ja hänen ihmiselle luomisessa antamasta kutsumuksesta.

Tänä päivänä ne, jotka haluavat muuttaa kirkon käsitystä homoseksuaalisuudesta, sanovat, että Raamatun kanta homoseksuaalisuuteen ei sisällä modernia, antropologisen tutkimuksen tuottamaa käsitystä. Tämän käsityksen mukaan homoseksuaalisuus on niin sanottu ”olotila”, homoseksuaalisen ihmisen ruumiillis-sielullinen tuntemus, joka on jo olemassa ennen mitään vastaavaa seksuaalista toimintaa. Tässä olisi selkeämmän erotuksen vuoksi parempi puhua homoseksuaalisen toiminnan sijaan homofiilisestä taipumuksesta. Tähän on sanottava, että voimakas homofiilinen taipumus koskee vain ihmisten vähemmistöä. Yhtenä osatekijänä ihmisen seksuaalisuudessa se esiintyy kuitenkin laajasti. Ihmiselle on luonteenomaista, että seksuaaliset virikkeet eivät rajoitu eriteltyyn alueeseen, vaan ne läpäisevät koko inhimillisen toiminnan kaikilla elämänalueilla. Näihin kuuluvat myös suhteet oman sukupuolen ihmisiin. Mutta juuri koska eroottiset motiivit ovat läsnä kaikkialla inhimillisessä käytöksessä, ihmisen tehtäväksi tulee integroida ne ihmiselämän kokonaisuuteen. Sen tosiasian, että ihmisellä on homofiilisiä taipumuksia, ei tarvitse automaattisesti johtaa homoseksuaaliseen toimintaan. Taipumukset voidaan integroida elämäntapaan, jossa suhde vastakkaiseen sukupuoleen on ensisijainen, ja jossa ylipäätään seksuaalisen toiminnan ei tarvitse olla inhimillisen elämän kaikkea hallitseva keskus. Kuten sosiologi Helmut Schelsky osuvasti sanoi: Avioliittoinstituution yksi tärkeimmistä saavutuksista on, että se sitouttaa inhimillisen seksuaalisuuden osaksi tehtäviä ja tavoitteita, jotka tähtäävät itse seksuaalisuuden toteuttamista pidemmälle.

Tosiasiaa, että ihmisellä on homofiilisia taipumuksia, ei tarvitse kieltää eikä sitä saa tuomita. Kysymys vain on, miten ihminen käsittelee tätä taipumusta omassa elämässään. Tämä on varsinainen ongelma, ja tässä kohtaa on oikea paikka todeta, että homoseksuaalinen toiminta on poikkeavuus seksuaalikäyttäytymisen normista, joka ihmiselle Jumalan luomana olentona on annettu. Kirkon on todettava, että tämä ei koske ainoastaan homoseksuaalisuutta, vaan kaikkea seksuaalista toimintaa, joka ei tähtää miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Aivan erityisesti aviorikos on tuomittava. Kirkon on elettävä sen tosiasian kanssa, että normista poikkeaminen tällä elämänalueella kuten muillakin alueilla ei ole harvinaista vaan ennemminkin sääntö. Kirkon on kohdattava nämä ihmiset suvaitsevaisuudella ja ymmärtäväisyydellä, mutta sen on myös kutsuttava heitä kääntymykseen. Kirkko ei voi luopua siitä, että se erottaa normin ja siitä poikkeavan käytöksen. Tässä kohdassa on raja kristilliselle kirkolle, joka sitoutuu Raamatun auktoriteettiin. Sen, joka painostaa kirkkoa muuttamaan oppiaan tässä kysymyksessä, on tiedettävä, että hän ajaa kirkon jakautumista. Sillä kirkko, joka antaa taivuttaa itsensä pitämään homoseksuaalista toimintaa ei enää raamatullisesta normista poikkeavana vaan homoseksuaalisia elämänkumppanuuksia avioliittoon verrattavina rakkaudellisina liittoina, ei enää seiso Raamatun pohjalla vaan on asettunut Raamatun yksiselitteistä todistusta vastaan. Tällainen kirkko ei enää olisi evankelinen kirkko luterilaisen uskonpuhdistuksen traditiossa.•

Perusta  1 | 2017

Päivi Räsänen

Kirjoitus on Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä 4.1.2017 pidetty luento.

Olen toiminut kansanedustajana yhtäjaksoisesti lähes 22 vuotta, siitä puolet puolueen puheenjohtajana ja neljän vuoden ajan, vuosina 2011–2015 valtioneuvoston jäsenenä, jolloin vastuullani olivat sisäministeriö, kirkolliset asiat opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä osan aikaa tulliasiat valtionvarainministeriöstä.

Uskonpuhdistuksen hengessä olen tiivistänyt havaintoni ja kokemukseni kirkon, kristinuskon ja vallan suhteista teeseiksi, väittämiksi, joita ei kuitenkaan kertynyt 95 vaan 20.

Kirkkoministerinä sain pöydälleni esityksen, jonka liitteenä oli toistakymmentä lausuntoa ja päätöstä eri käsittelyvaiheista alkaen kirkkovaltuustosta, kirkkoneuvostosta, kirkkoherralta, tuomiokapitulilta, maanmittaustoimistolta, maakuntamuseolta, museovirastolta, kirkkohallituksen kansliapäälliköltä ja arkkipiispalta. Monen portaan läpi käynyt esitys tuli opetusministeriöön, jossa sitä käsitteli yliarkkitehti ja lopulta kirkkoministeri. Päätös koski Peräseinäjoen sankarihautausmaan nimikilpien tekstin taustan syventämistä muutamalla millimetrillä. Vastaavat pöydälleni päätyneet esitykset koskivat muun muassa kirkon valaistuksen uudistamista ja hautausmaan aidan korjaamista.

Tämä ei ole ehkä edustavin esimerkki kirkon ja valtiovallan yhteistyöstä, mutta toisaalta kertoo hallinnollisen suhteen muodollisesta luonteesta ja kirkon hallinnon kankeudesta. Osaltani olin kannustamassa kirkolliskokousta muuttamaan sääntelyään niin, että tällä hetkellä kirkollisten rakennusten suojelua koskevat säännökset eivät ole enää alisteisia opetus- ja kulttuuriministeriölle. Silti ensimmäinen teesini kuuluu:

1 Kirkon hallinto on edelleen raskasta, monimutkaista ja byrokraattista.

Valtion osallistuminen kirkon päätöksentekoon rajoittuu lähinnä siihen, että hallitus, presidentti ja eduskunta osallistuvat kirkkolain säätämiseen. Itsenäisyyspäivän valtiollisissa jumalanpalveluksissa kirkollisista asioista vastaava ministeri toimii tekstinlukijana. Kirkkoministerinä olin neljän vuoden ajan valtioneuvoston nimittämänä täysivaltaisena kirkolliskokousedustajana. Mahdollisessa äänestystilanteessa olisin voinut äänioikeutta käyttää harkintani mukaan.

2 Kirkon ja valtion virallinen suhde on pitkälti seremoniallinen

Kansalaisille se näyttäytyy esimerkiksi valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksina, minkä pohjalla on ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen v. 1907 eduskunnassa tehty ehdotus täysistuntojen aloittamisesta rukouksella ja Raamatun luvulla.

Evankelis-luterilaisen kirkon oikeudellinen asema perustuu perustuslakiin sekä kirkkolakiin, joka on säätämisjärjestykseltään hyvin poikkeuksellinen. Kirkolla on yksinomainen aloiteoikeus kirkkolain muuttamiseen. Esitys voidaan hallituksessa ja eduskunnassa vain joko hyväksyä sellaisenaan tai hylätä. Valtiolla on siis viime kädessä veto-oikeus kirkkolain muutoksiin, mutta tätä ei ole vuosikymmeniin käytetty.

3 Perustuslaki, kirkkolaki ja uskonnonvapauslaki turvaavat kirkolle vahvan autonomian

Sen sijaan kirkon rahoitusta koskeva sääntely kuuluu hallituksen ja eduskunnan toimivaltaan. Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat muista uskonnollisista yhdyskunnista poikkeavassa asemassa rahoituksen suhteen. Näiden kirkkojen rahoitus toimintaan kerätään jäseniltä verojärjestelmän kautta kirkollisveron muodossa. Muut uskonnolliset yhdyskunnat huolehtivat jäsenmaksujen keräämisestä itse.

Viime kaudella tein aloitteen ja vein läpi toimivaltaani kuuluneen lakiesityksen, jolla aiempi yhteisövero-osuus korvattiin valtionavustuksella. Pidän merkittävänä sitä, että 114 miljoonan euromääräinen summa on hyvin poikkeuksellisella tavalla kirjattu lakipykälään. Se myös sidottiin kuluttajahintaindeksiin, vaikka valitettavasti tältä osin nykyinen hallitus osana säästötoimia purki tämän indeksilupauksen. Euromääräinen valtionavustus on kuitenkin omalta osaltaan turvaamassa kirkolle aiempaa vakaamman ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävämmän korvauksen kirkon yhteiskunnallisten tehtävien hoidosta. Rahoituksen arvioidaan kattavan noin 80 prosenttia sen perusteena olevien lakisääteisten tehtävien, eli hautaustoimen, väestökirjanpidon ja kulttuurihistoriallisten kohteiden vaalimisen kustannuksista.

Niiden lakisääteisten tehtävien lisäksi, jotka ovat valtion rahoituksen perustana, kirkolla on myös monia muita yhteiskunnallisesti merkittäviä toimintamuotoja. Kirkon diakonia- ja lapsi- ja perhetyö nauttivat suomalaisten keskuudessa suurta arvostusta ja täydentävät hyvinvointiyhteiskuntamme puutteita.

Kirkolla on myös tärkeä tehtävä vastata yhteiskuntamme hengellisestä hyvinvoinnista ja henkisestä kriisinkestävyydestä. Synkkien uutisten keskellä on ilo huomata, että suomalaisille on yhä luontevaa kokoontua kirkkoon hakemaan lohdutusta.

4 Kirkoilla ja kristillisillä järjestöillä on paljon suurempi vaikutus yhteiskunnan vakauteen, turvallisuuteen ja talouteen kuin usein osataan ajatella

Raamatusta nousevat, uskonpuhdistuksen historiassa hedelmää kantavat arvot vaikuttavat myös ajallisesti. Sisäministerinä vieraillessani vaikkapa Länsi-Balkanin tai Afrikan maissa ymmärsin, miten kiitollisia saamme olla luotettavista ja rehellisistä viranomaisistamme. Monessa maassa kehitystä ja turvallisuuden rakentamista rajoittaa viranomaisten korruptio kuin syöpä.

Rehellisyys ja työmoraali ovat edellytyksenä sille, että saamme verotuloja, joilla hyvinvointia voidaan ylläpitää. Tasapainoiset perheet, kestävät avioliitot ja vastuullinen vanhemmuus ovat edellytyksiä lasten ja nuorten kehitykselle. Yhden nuoren syrjäytymisen ehkäisy aiheuttaa yli miljoonan euron säästön yhteiskunnalle koituvissa kustannuksissa. Suurissa kristillisissä nuorten tapahtumissa olen monesti miettinyt, miten monen nuoren elämän vaikkapa päihteiltä seurakunnat ja järjestöt pelastavatkaan työllään, tai miten suuri merkitys on vankien tai muiden syrjäytyneiden parissa tehtävällä työllä myös ajallisesti, kun uskoon tulleet kuntoutuvat työelämään. Satoja, jopa tuhansia turvapaikanhakijoita on hakeutunut seurakuntiin ja kastettu kuluneen vuoden aikana – miten monen kohdalla tämä auttaakaan myös kotoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja löytämään seurakuntayhteyden kautta osallisuutta ja ystäviä!

Kristillisellä kirkolla on läpi historian ollut suuri vaikutus yhteiskuntiin. Sain työmatkallani havainnollistavan kokemuksen Roomassa syvällä maan alla katakombeissa, kokoontumistiloissa, jonne varhaiset, vainotut kristityt kokoontuivat ja jonne he myös hautasivat omaisensa. Pitkien pimeiden tunnelikäytävien varrella oli tuhansia kallioon louhittuja hautapaikkoja useissa kerroksissa päällekkäin. Pienten hautojen määrä kosketti. Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua jättämällä vastasyntyneitä lapsia heitteille, mikä koitui etenkin tyttöjen ja säännönmukaisesti vammaisten lasten kohtaloksi. Kristityt keräsivät lapset huostaansa, niin elävät kuin jo kuolleet. He eivät jättäneet edes kuolleiden vauvojen ruumiita lojumaan jokien pientareille kuin eläinten raatoja. Minua pysäytti se, miten tuo uskonnollinen vähemmistö rohkeni vaikeassa tilanteessa toimia arvojensa pohjalta myös käytännössä. Pienen ja heikonkin Jumalan kuvaksi luodun elämän pyhyyttä kunnioitettiin. Samalla näillä arjen teoilla oli historiallisesti merkittävä vaikutus yhteiskuntaan. Lastensuojelu, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioitus samoin kuin muu lainsäädäntömme ja sivistyksemme perusta on nojannut vahvasti kristinuskon mukanaan tuomaan ihmiskuvaan.

5 Vaikka kansankirkkomme on enemmistökirkko, kristillisellä uskolla ei ole enää Suomessa enemmistöasemaa.

Oman eduskuntaurani aikana on tapahtunut dramaattinen romahdus suomalaisten uskossa kristinuskon perusnäkemyksiin. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan vuonna 1999 Jeesuksen ylösnousemukseen uskoi 69 % suomalaisista, vuonna 2011 enää 36 %. Vuonna 1999 77 % suomalaisista uskoi, että Jeesus on Jumalan poika, vuonna 2011 vain 41 %. Väitteen ”Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” allekirjoitti vuonna 1999 60 % suomalaista, vuonna 2011 28 %. Tänään nämä luvut olisivat tuskin parempia.

Vaikka enemmistö suomalaisista kuuluu yhä kristillisiin kirkkoihin tai seurakuntiin, kristillisen uskon perusopetukset eivät enää ole enemmistönäkemyksiä. Paine kristillisen uskon vaikutuspiiristä irrottautumiseen kasvaa, ajatellaanpa sitten elämänsuojelua tai avioliittolainsäädäntöä. Kun antiikin Roomassa ei-toivotut lapset seulottiin kuolemaan syntymän jälkeen, nykyisin seulonta tapahtuu jo raskausaikana lapsivesitutkimusten ja aborttien avulla.

6 Kristinuskon ydinopetukset luomisesta ja Jumalan ihmiseksi tulemisesta velvoittavat kirkkoa puolustamaan kohdussa elävän lapsen oikeutta elämään sekä omantunnon suojaa lääkäreille ja hoitajille

Haluan käsitellä tässä elämän alun etiikkaa hiukan laajemmin, koska omalla kohdallani kristillisestä vakaumuksesta nouseva elämän suojelun näkemys oli alun perin keskeinen syy lähteä ehdolle eduskuntaan.

Abortti on Suomessa vaiettu tabu, Pandoran lipas, jonka avaamisen seurauksia pelätään. On myös merkillistä, millaisen hiljaisuuden aiheen käsittely esimerkiksi eduskunnassa aiheuttaa. Aihe koskettaa kuitenkin paljon laajempaa joukkoa kuin ajattelemme. Raskaudenkeskeytys ei ole marginaalikysymys. Aborttilain säätämisestä, vuodesta 1970 lähtien on tehty yli puoli miljoonaa aborttia. Tällä hetkellä keskeytetään noin 9500 raskautta vuodessa eli yli 25 joka päivä. Keskuudessamme on satoja tuhansia naisia, jotka ovat omassa kehossaan kokeneet abortin, saman verran isiä ja kymmeniä tuhansia abortteihin osallistuneita terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Lääkärit ja hoitajat tietävät, mitä abortissa tapahtuu ja monet suorittavat työtään rikki revityllä omallatunnolla.

Elämän hintaa arvioidaan rahassa, kun sikiöseulontojen kustannuksia verrataan vammaisten ihmisten elinkustannuksiin. Löydettyihin sairauksiin ei ole tarjolla parantavaa hoitoa vaan jo alkaneen elämän lopettaminen. Vaikka sikiödiagnostiikan yhteydessä korostetaan perheen omaa valintaa, seulontaohjelman järjestämisellä viestitään, etteivät vammaiset ole varauksetta tervetulleita keskuuteemme.

Euroopan neuvosto edellytti vuonna 2010, että kaikkien jäsenmaiden tulee turvata hoitohenkilökunnalle omantunnonvapaus kieltäytyä abortin tai eutanasian suorittamisesta. Läntisen Euroopan maista ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa terveydenhuollon henkilöstöllä ei ole lakiin perustuvaa oikeutta kieltäytyä vakaumuksen perusteella suorittamasta abortteja tai laatimasta niihin liittyviä lausuntoja. Gynekologiksi erikoistuminen on Suomessa mahdotonta, jos ei suostu abortteja suorittamaan. Vaikeisiin tilanteisiin saattavat joutua myös mahdollisia keskeytyslausuntoja kirjottavat suomalaiset terveyskeskuslääkärit tai toimenpiteissä avustavat kätilöt ja hoitajat, jotka pitävät aborttia ihmiselämän lopettamisena. Olen tehnyt eduskuntaurani aikana useita lakialoitteita omantunnon vapauden turvaamiseksi ja viime vuonna eduskuntaan eteni myös tätä koskeva kansalaisaloite. Valitettavasti eduskunnan enemmistö on vastustanut tätä oikeutta.

Suomessa vuosittain muutamissa kymmenissä tapauksissa abortoitu sikiö elää jonkun aikaa toimenpiteen jälkeen. Raskaus voidaan keskeyttää vammaisuuden perusteella 24. raskausviikon loppuun, kun terveiden kohdalla ehdoton raja on 20 viikkoa. Keskoshoidon edistyessä ollaan absurdissa tilanteessa, jossa aborttirajaa varmuudella nuorempia sikiöitä voidaan pitää hengissä kehittyneen tekniikan ansiosta.

Raskauden keskeyttäminen on aina eettinen ongelma, sillä siinä lopetetaan jo alkanut ihmiselämä. Myöhäisiin keskeytyksiin liittyy lisäksi yhdenvertaisuus- ja perusoikeusongelmia, sillä niissä vammaiset lapset asetetaan terveiden kanssa eriarvoiseen asemaan.

Sen lisäksi, että aborttien hyväksyntä on seurausta yhteiskunnallisten arvojen murroksesta, aborttikäytäntö myös edelleen muovaa yleistä ihmiskuvaa. Kun on otettu ensimmäinen askel ihmisarvon suhteellistamisessa, on johdonmukaista edetä tällä tiellä. Jos Down-sikiö abortoidaan, miksei vanhemmille suoda valinnan oikeutta jo syntyneen monivammaisen Down-vauvan kohdalla? Kun useiden viikkojen ikäisiä sikiöitä abortoidaan, miksei lääketieteellisiin tutkimuksiin voitaisi hyödyntää muutaman päivän ikäisiä koeputkialkioita? Kun eduskunnan enemmistö muutti lääketieteellistä tutkimusta koskevaa lakia vuosituhannen vaihteessa niin, että koeputkessa synnytettyjen ihmisalkioiden hyötykäyttö ja tuhoaminen sallitaan aina 14 päivän ikään saakka, merkittävin eettinen argumentti oli juuri voimassa oleva aborttilakimme.

Olin tuolloin sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen ja pyysimme valiokuntaan kuultaviksi eri kirkkokuntien edustajia. Sekä katolisen että ortodoksisen kirkon edustajat toivat esiin kristillisestä ihmiskuvasta nousevan ajatuksen, että alkanutta ihmiselämää ei pidä valjastaa välineelliseen hyötykäyttöön. Olin pettynyt oman kirkkoni lausuntoon, jossa ei löydetty perusteita puolustaa ihmisalkioiden elämää.

Olen koko eduskuntaurani ajan toivonut kirkolta kannanottoja näiden puolustuskyvyttömien lasten elämän ja myös omantunnon kysymysten kanssa kamppailevien äitien ja terveydenhuoltohenkilöstön puolesta. Kysymys elämän alkamisesta on kristillisen ihmiskuvan näkökulmasta vakava, koska ihmisen elämän pyhyys perustuu siihen, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jumalan pojan ihmisyys ei alkanut siitä, kun hän syntyi Betlehemin seimeen, vaan siitä, kun hän yhdeksän kuukautta aiemmin sikisi Marian kohtuun. Koska Jumala katsoi pienen ihmisalkion riittävän ihmiseksi tullakseen siihen muotoon, me emme voi kyseenalaistaa syntymättömän lapsen oikeutta elämään.

7 Kirkolta odotetaan viidennen käskyn selitystä aikana, jolloin gallupeissa lähes 80 % suomalaisista on ilmaissut kannattavansa eutanasialakia

Kirkolla on kuolevien kohtaamisessa erityistä asiantuntemusta sairaalasielunhoidon osaamisen ja terveydenhuollon etiikkaan vaikuttaneen kristillisen ihmiskuvan kautta.

Eutanasia on jyrkässä ristiriidassa perinteisen lääkärin etiikan kanssa. Eutanasia ei tarkoita tarpeettomien hoitojen riisumista vaan potilaan elämän lopettamista esimerkiksi myrkkyruiskeella. Lääkärit ovat saaneet tiedollisen ja asenteellisen koulutuksen suojelemaan elämää, eivät tappamaan potilaitaan. Surmaaminen ei ole vaikeaa eikä vaadi lääketieteellistä osaamista ja onkin kyselty, miksei mikä tahansa ammattikunta voisi ottaa sen hoitaakseen? Miksi juuri lääkäreiden tulisi siihen ryhtyä?

Lääkäriliiton julkaisemassa Lääkärin etiikka -ohjeistossa otetaan yksiselitteisen kielteinen kanta eutanasiaan. Maailman lääkäriliiton mukaan eutanasia on ristiriidassa lääketieteen eettisten periaatteiden kanssa ja lääkärien tulisi pidättyä siitä, vaikka se olisi maan lakien mukaan sallittua. Lääkärin perinteisessä Hippokrateen valassa vakuutetaan: ”En anna kenellekään kuolettavaa myrkkyä, jos minulta sellaista pyydetään, enkä mitään neuvoa sen valmistamiseen.”

Saattohoito on kehittyneempää kuin koskaan historiassamme. Kipua ja ahdistusta voidaan hallita ja kärsivä potilas voidaan tarvittaessa sedatoida, vaivuttaa uneen. Kuolemaa ei voi tarkastella vain yksilön oman valinnan näkökulmasta. Kuolema on mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia. Itsemurha koskettaa kipeästi kymmenien, jopa satojen ihmisten elämää. Sama koskee eutanasiaa, jota puolustetaan sillä perusteella, että ihmisellä tulisi olla oikeus päättää omasta kuolinhetkestään.

Eutanasialailla viestittäisiin vammaisten ja sairaiden elämän arvottomuutta. Hollannissa merkittävin syy eutanasian pyytämiseen ei ole kipu, vaan yksinäisyys ja riippuvuuden pelko muiden avusta. Kuolemantoive sisältää usein kysymyksen: ”Olenko jo tarpeeton?” Kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan välittämisellä ja tasokkaalla saattohoidolla.

8 Kirkon sisällä tarvitaan rohkeutta säilyttää Raamattuun perustuva linja avioliitosta yhden naisen ja yhden miehen liittona, kun sisäinen paine näistä luopumiseen kasvaa

Avioliittoinstituutio on hengellisen ja maallisen vallan leikkauspisteessä. Toisaalta naisen ja miehen välisellä avioliitolla on syvä teologinen merkitys Kristuksen ja seurakunnan suhteen symbolina. Toisaalta se on maallisena instituutiona asetettu suojaamaan yhteiskunnan heikoimmille jäsenille – lapsille – mahdollisimman turvallinen ja vakaa kasvuympäristö. Avioliitto on instituutio, joka on asetettu luomisessa ja jonka Jeesus ja apostolit ovat vahvistaneet.

Kansalaisaloitteen pohjalta virinnyt avioliittolain muutos on konkreettinen esimerkki siitä, että emme enää elä kristillisessä yhtenäiskulttuurissa. Se haastaa kirkon eri tavalla kuin mikään aiempi yhteiskunnallinen muutos. Siitä selvitäkseen kirkon tulee vahvistaa identiteettiään itsenäisenä kristillisenä yhteisönä.

9 Kansalaisaloiteinstrumentilla on ennakoitua suurempi vaikutus yhteiskunnan arvoperustaan ja samalla kirkon toimintaympäristöön

Suomessa otettiin vuona 2012 käyttöön kansalaisaloite, jolla vähintään 50.000 kansalaista voi saada ehdotuksensa eduskunnan käsittelyyn.

Kansalaisaloite vähentää puolueiden ja hallituksen mahdollisuutta linjata niin sanotuissa omantunnon kysymyksissä lainsäädäntöä. Omantunnonvapauden piiriin katsotaan kuuluviksi asiat, jotka koskettavat uskontoa, avioliittoa, elämän syntyä ja kuolemaa sekä alkoholia. Niissä puolueet eivät sido edustajiensa käsiä ryhmäpäätöksin, mikä on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kansalaisaloitteella voidaan kuitenkin tuoda hallitusohjelman ohi eduskunnan käsittelyyn ja salin äänestystilanteeseen tavoitteita, jotka eivät sisälly hallitusohjelmaan.

Vuonna 2011 hallitusneuvotteluissa linjattiin, että hallitus ei tuo esitystä sukupuolineutraalista avioliittolaista, vaikka kuudesta hallituspuolueesta viisi sitä kannatti. Vaikka sukupuolineutraalia avioliittoa ajava kansalaisaloite oli huonosti valmisteltu, eikä lakivaliokunta sitä kannattanut esimerkiksi lapsivaikutusten arvioinnin puutteen vuoksi, eduskunnan täysistunnon äänestyksessä esitys voitti.

Eduskunta saa keväällä kansalaisaloitteen eutanasiasta. Aloite ei ole varsinaisen lakiesityksen muodossa enkä usko sen etenemiseen tällä vaalikaudella, mutta kannan huolta eutanasialain etenemisestä seuraavalla kaudella. On suuri riski, että vaikka eutanasiaa vastustavien puoluejohtajien puolueet muodostaisivat hallituksen, mahdollisen lakiehdotuksen muotoon saatetun kansalaisaloitteen menestymistä eduskunnassa ei pystyttäisi estämään. Omantunnon kysymyksissä nousee ratkaisevaksi jokaisen yksittäisen kansanedustajan näkemys puolueesta riippumatta.

Yhteiskunnan moniarvoistuessa joudumme kiihtyvästi tilanteisiin, joissa samanlaisilta kuulostavat tavoitteet tarkoittavatkin toistensa vastakohtia. Se, mitä joku pitää rakkautena, näyttää toisen mielestä suvaitsemattomuudelta. Jonkun mielestä vapaa aborttioikeus merkitsee naisten ihmisoikeuksien toteutumista, toisen mielestä taas lapsen ihmisoikeuksien riistämistä.

Kristillisiä argumentteja käytetään paljon poliittisessa keskustelussa. Eduskunnan istuntosalin keskusteluissa eniten siteerattu teos on Raamattu. Kirkon kannasta ollaan kiinnostuneita ja sillä on vaikutusta. Mieleeni on jäänyt parisuhdelain lähetekeskustelu eduskunnassa, jossa samaa sukupuolta olevien liittojen kannattajat käyttivät selvästi enemmän raamattuargumentteja kuin vastustajat esimerkiksi lähimmäisen rakkauteen liittyen. Kuitenkin mediassa uutisoitiin, että perinteisen avioliiton kannattajat löivät Raamatulla päähän.

Mikä asema Raamatulla, Jumalan erityisellä ilmoituksella, on muodostettaessa yhteiskunnallisia kannanottoja tai etsittäessä oikean ja väärän rajoja?

Kaikki eettiset valinnat perustuvat joidenkin arvojen ja maailmankatsomusten varaan. Mikään linjavalinta ei ole eettisesti neutraali. Olemme useissa ihmisyyttä ja perhettä koskevissa kysymyksissä tienhaarassa, jossa joudumme valitsemaan joko kristillisen arvoperustan tai sen torjuvan trendin.

Demokratia eli kansanvalta haastaa jokaisen ottamaan kantaa ja kantamaan valtaansa liittyvän vastuun yhteiskunnasta.

10 Kristityllä on täysi perustuslaillinen oikeus ja jopa velvollisuus ottaa kantaa arvojensa pohjalta yhteiskunnan rakentamiseen

Demokratiassa enemmistö vetää yhteiskunnallisen rajauksen oikean ja väärän välille. Moraalia on kuitenkin viime kädessä mahdotonta ratkaista äänestämällä. Suurikin enemmistö voi erehtyä. Päätös Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tehtiin huutoäänestyksellä. Surmaamista puoltavat äänet saivat murskavoiton, mutta syytön mies tuomittiin.

Demokratian kohtuullinen todennäköisyys tuottaa hyviä ratkaisuja perustuu kuitenkin siihen, että ihminen haluaa itselleen hyvää. Demokratia on mahdollista siksi, että ihminen kykenee hyvään, mutta välttämätöntä siksi, että ihminen on paha. Demokratia käyttää hyväksi ihmisen luontaista itsekkyyttä. Kun yhteiskuntaa rakennetaan siihen suuntaan, mikä ihmisestä tuntuu hyvältä häntä itseään ajatellen, saadaan usein koko väestön hyvinvointia lisääviä kehitystä. Demokratia tuottaa eettisesti kestäviä ratkaisuja, jos ihmisen ”luonnollinen eettinen ymmärrys” toimii oikeaan suuntaan.

Luonnollinen moraalilaki tarkoittaa kaikille ihmisille yhteistä eettistä ymmärrystä.  Roomalaiskirjeessä apostoli Paavali määritteli sen näin: ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Room 2:14,15.) Luonnollinen moraalilaki on selkeimmin tunnistettavissa Jeesuksen opettaman kultaisen säännön avulla. ”Kaikki, mitä tahdotte toisten tekevän teille, tehkää te samoin heille.” Jos ihminen tekisi muille sen, mitä hän toivoisi itselleenkin tehtävän, hän toteuttaisi luonnollista moraalilakia, vaikka ei tuntisi ensimmäistäkään käskyä kymmenestä. Jumalan Raamatussa ilmoitettu laki ja ihmisten sydämiin kirjoitettu luonnollinen moraalilaki ovat pohjimmiltaan identtiset.

11 Mitä kauemmas yhteiskunta irrottautuu kristillisestä etiikasta, sitä suuremmaksi nousee tarve tarkistaa luonnollisen moraalilain päätelmiä erityisen ilmoituksen, Jumalan sanan valossa

Niin eutanasian kuin abortinkin kohdalla tiedämme, että vääristymätön moraalitaju noudattaa samaa periaatetta kuin viides käsky ”älä tapa”. Koska en halua, että minut tapetaan, minunkaan ei tule tappaa toista ihmistä. Mutta kun luonnollinen oikeustaju vääristyy, se sivuuttaa syntymättömien lasten kohdalla kultaisen säännön.

Olen eduskuntatyössä joutunut miettimään, mikä arvo jää sellaiselle mielipiteen ilmaisulle, jossa jää vähemmistöön ja häviää. Lopputulos on sama, onko siis väliä sillä, että vaikkapa samaa sukupuolta olevien avioliittoa on vastustettu? Mielestäni on.  Kovin kauan ei ole siitä ajasta, jolloin elettiin kollektiivista suomettumisen aikaa. Neuvostovallan pelko sokaisi ja vaiensi kritiikin. Silti löytyi niitä, jotka kuljettivat Raamattuja rajan taakse eivätkä ummistaneet silmiään vainoille ja ihmisarvon loukkauksille.

Presidentti Tarja Halonen neuvoi kerran viisaasti, että parempi on saada tunnustusta historian kirjoissa kuin iltapäivälehdissä. Totuus kirkastuu usein vasta aikojen saatossa, mutta sitä eivät aina löydä historian kirjoittajatkaan. Lopulta tulee kuitenkin arvio, joka kestää totuuden ja tämä päihittää inhimillisen historiankirjoituksenkin. Johannes profetoi Ilmestyskirjassa siitä hetkestä, jolloin kuolleet seisovat valtaistuimen edessä ja kirjat avataan.

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ”Osta totuutta, älä myy!” (Sananl 23:23) Tämä kertoo siitä, että totuudella on yleensä hinta. Totuuden seuraamisesta, totuuden tunnustamisesta ja puhumisesta joutuu usein maksamaan. Sen sijaan ihmisellä on kiusaus myydä totuutta, hankkia jotakin etua itselle sillä, että taipuu suosittuun harhaan tai vääristelee totuutta. Mutta Raamattu kehottaa: ”Osta totuutta, älä myy!”

Martti Luther käsitteli aihetta ”Seuraus uskosta” osuvin sanoin: ”Jos uskot, niin puhut. Jos puhut, niin sinun täytyy kärsiä. Sillä usko, tunnustus ja risti kuuluvat yhteen ja ovat oikean kristityn osa.”

12 Kirkkoa kuunnellaan, ja lopulta myös kunnioitetaan, kun se pysyy vahvasti omalla perustallaan

Kirkolliskokous ja Suomen eduskunta ovat muotoilleet kirkon perustan kirkkolain ensimmäiseen pykälään: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”

Kirkon oma, valtiovallan hyväksymä erityistehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa nousee tältä pohjalta, Raamattuun perustuvasta kristillisestä uskosta.

Rooman kristityille apostoli Paavali kirjoitti aikoinaan ajattoman kehotuksen: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room 12:2) Kirkon vahvuus kaikkina aikoina on ollut siinä, että se on seisonut omilla jaloillaan, pitänyt kiinni omasta perustastaan. Tässä on paradoksi. Kirkon vaikutusmahdollisuus yhteiskuntaan vaatii joskus yleisen eetoksen kyseenalaistamista, kun se on oman arvoperustan kanssa ristiriidassa. Valitettavasti kirkkomme on useissa kohdin myötävaikuttanut kielteiseen kehitykseen vaikenemalla, olemalla hiljaa.

13 Enemmistökirkon kovimmat haasteet nousevat kirkon itsensä sisältä

Kirkkolaissa määritelty Raamattuun, uskontunnustukseen ja tunnustuskirjoihin perustuva kristillinen usko kyseenalaistetaan yhä vahvemmin kirkon sisältä. Kristinuskon ydinopetukset laista ja evankeliumista, synnistä ja sovituksesta leimaantuvat kirkkopoliittisesti epäkorrektiksi varsinkin kohdistuessaan aiheisiin, joissa on valtapoliittisia paineita. Siksi kannustan kirkkoamme pysymään lujasti omalla perustallaan, vaikka siihen kohdistuisi paineita sisältä ja ulkoa esimerkiksi avioliittokäsityksen muuttamiseksi.

Turvallisuusasioista vastaavaksi ministeriksi tultuani esirukouksen merkitys esivallan puolesta avautui uudella tavalla. Mieleeni nousi vanhan virsikirjan yleinen esirukous, jossa pyydetään, että Jumala varjelisi meitä ”Perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinasta ja riidoista, rakeista ja rajuilmoista, tulipalosta ja veden vaarasta, pahasta äkillisestä kuolemasta, iankaikkisesta kuolemasta.” Joka sunnuntai seurakunnissa kautta Suomen rukoillaan esivallan puolesta apostoli Paavalin kehotuksen mukaan: ”Minä kehotan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.” (1. Tim 2:1,2)

14 Kirkon tärkein tehtävä suhteessa esivaltaan on rukoilla sen puolesta ja valtion tärkein tehtävä kirkon näkökulmasta on turvata uskonvapaus.

Jumala hallitsee maailmaa kahdella kädellä, vasemmalla ja oikealla, maallisen ja hengellisen regimentin, esivallan ja evankeliumin kautta. Paavali kutsuu esivaltaa Jumalan palvelijaksi:

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. (Room 13:1–7)

Paavali ei sano tässä, että jokainen esivalta toimisi Jumalan tahdon mukaan. Rooman kristityt, samoin kuin Paavali itsekin joutuivat vainotuiksi uskonsa vuoksi. Sen sijaan hän painottaa, että vallankäytön idea on Jumalasta. Jumala on tarkoittanut ihmisten yhteisön toimimaan niin, että siinä on järjestys. Jumala ei ole anarkian tai epäjärjestyksen Jumala. Esivalta voi käyttää väärin asemaansa ja jokainen esivalta, oikeamielisinkin, varmasti tekee virheitä.

Martti Luther selitti huonepostillassa Jeesuksen opetusta siitä, että keisarille tulee antaa se mikä keisarin on ja Jumalalle se, mikä Jumalan on:

Keisari ja maallinen esivalta on tosin meidän hallitsijamme, mutta se ei ole ainoa herramme; meillä on toinenkin Herra, joka on suurempi, nimittäin Herra Jumalamme taivaissa. Jos siis jompikumpi näistä herroista on vihoitettava, jos on oltava tottelematon joko Jumalalle taikka keisarille, niin on parempi, että keisari vihastuu tottelemattomuuteemme, kuin että Jumala meihin vihastuu. Keisarilla en tässä tarkoita erikoista henkilöä, vaan yleensä kaikkea esivaltaa.

Apostolien teoissa kerrotaan tilanne, jossa viranomaiset kielsivät apostoleja saarnaamasta Jeesuksesta. Apostoli Pietari ja muut apostolit päättivät jatkaa työtään kielloista huolimatta. Esivaltaa saa arvostella ja sen toimintaa arvioida kriittisesti. On rohjettava toimia vastoin yleistä mielipidettä, porukan painetta tai joskus jopa lakia, jos nämä ovat selkeästi Jumalan sanan vastaisia.

15 Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmistä

Tämä väite Kankaanpään Kansanlähetyspäivieni puheessa kesällä 2013 käynnisti vyöryn, jonka seurauksena valtion ylimmille laillisuusvalvojille tuli puheestani yli 40 valitusta, muun muassa sillä syytöksellä, että olisin kehottanut ministerinä rikkomaan Suomen lakia. Kirkkomme arkkipiispakin sanoutui julkisesti pikaisesti irti puheestani. Eduskunnan oikeusasiamies vahvisti kuitenkin pitkässä vastauksessaan uskonnon- ja sananvapauden periaatteen, mikä koskee myös valtioneuvoston jäsenenä olevia henkilöitä. Myös Kirkolliskokouksen hyväksymässä kirkkokäsikirjassa sanotaan: ”Maallinen esivalta saattaa kuitenkin irtaantua Jumalasta. Silloin syntyy tilanteita, jolloin se toimii Jumalan tahtoa vastaan loukkaamalla ihmisarvoa tai estämällä evankeliumin vapautta. Tällöin kristittyjen pitää sekä yksilöinä että yhteisönä seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä.”

Yhtenä viime vaalikauden merkittävimpänä mutta melko vähälle huomiolle jääneenä saavutuksena uskonnonvapauden saralla pidän uudistetun yhdenvertaisuuslain soveltamisalan rajausta. Huomattava osa maamme uskonnollisesta toiminnasta on järjestäytynyt yhdistysmuotoisesti. Kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet ja yhteisöt edustavat suomalaista kristillistä kansalaisyhteiskuntaa.

Yhdenvertaisuuslain soveltamisalan ulkopuolelle rajataan nyt myös yhdistyspohjalta sekä kirkon sisällä toimivat uskonnolliset yhdistykset. Aiemmin vakaumuksen suoja ja uskonnon harjoittamisen käsite koskivat vain Suomen evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon sekä muiden rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien tilaisuuksia. Uskonnonharjoittamiseksi katsotaan nyt myös uskonnollisten yhteisöjen ja yhdistysten uskonnonharjoitukseen kiinteästi liittyvä opetus- ja julistustoiminta, esim. rippikoulutyö. Myös avioliittoon vihkiminen kuuluu vakaumuksen suojan piiriin. Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että yhdenvertaisuuslaki ei velvoita näitä yhteisöjä siunaamaan oppiensa ja tulkintojensa vastaisia avioliittoja.

”Maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta lasten yli.” Näin väitti Martti Luther ja selitti: “Sillä isä ja äiti ovat lasten apostoleja, piispoja, kirkkoherroja, julistaessaan heille evankeliumia. Ja lyhyesti sanoen: maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta, sekä hengellinen että maallinen, lasten yli.” Lutherin mukaan maailman suurin valta ei ollut paavin tai valtionpäämiehen valtaa, vaan äidin ja isän maallista ja hengellistä valtaa oman lapsensa suhteen.

Ajattelen, että Luther osuu tässä oikeaan. Olen ollut monissa vastuutehtävissä, joihin sisältyy valtaa eri tavoin: lääkärinä, kansanedustajana, puoluejohtajana ja valtion sisäisestä turvallisuudesta vastaavana ministerinä ja näissä kaikissa tehtävissä on suuri vastuu toisten ihmisten hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja jopa hengestä. Mutta koskaan en ole vastuuta kokenut niin painavana kuin ensimmäisen lapsen synnyttyä. Pienen avuttoman ihmisen perustarpeet, hengissä pysyminen, hänen kasvunsa ja kehityksensä, koko hänen elämänsä suunta oli minun varassani, näin silloin koin. Omat tekemiset nukkumista ja ruokailua myöten taipuvat 24/7-periaatteella lapsen tarpeiden mukaan. Eikä kyseessä ollut muutaman kuukauden tai muutaman vuoden projekti vaan elinikäinen äidin tehtävä.

16 Oikea vallankäyttö merkitsee vastuuta ja palvelemista, toisen tarpeiden asettamista omien edelle

Tämä on vanhemmuuden kohdalla helppo ymmärtää. Jeesus opetti johtajuudesta, että juuri tämä on oikea asenne vallankäyttöön: ”Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee.” (Luuk 22: 25,26). Tämä Jeesuksen opetus kertoo, että langennut ihminen käyttää vastuuasemaansa väärin, muita alistaen tai käyttäen hyväksi. Sana vallanhimo kuvaa vallan tavoittelua itsekkäistä syistä, ei muiden palvelemiseksi. Siksi sanalla valta on usein kielteinen leima, vaikka se on lähtökohtaisesti hyvä. Valta sanana kuvaa Jumalan toimintatapaa ja se kytkeytyy erottamattomasti vastuuseen. Se on myös Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle tarkoitettu toimintatapa huolehtia muista ihmisistä, lähtien perhesuhteista esivallan toimintaan. Valta toimii kaksisuuntaisesti: Niillä, joista vallankäyttäjä on vastuussa, on puolestaan velvollisuus tukea ja kunnioittaa tämän johtajuutta. ”Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden.” (1. Piet 2:13).

Luther puhui maallisesta ja hengellisestä vallasta, jotka molemmat sisältyvät vanhemmuuteen. Vanhemmat merkitsevät lapselleen sekä esivaltaa mutta heillä on myös hengellinen vastuu evankeliumin esillä pitämisestä lapsilleen. Maallisella ja hengellisellä vallalla on omat tehtävänsä.

17 Esivalta voi käskyillä, kannusteilla ja rangaistuksilla ohjata ja pakottaa tekemään hyvää ja karttamaan pahaa.

Sellaista ideaaliyhteiskuntaa ei ole, jossa ilman jonkinlaista rangaistusjärjestelmää ihmiset olisivat luonnostaan toisilleen hyviä. On vaikeaa edes kuvitella millainen yhteiskuntamme olisi, jos syntiä ei olisi ja kaikki rakastaisivat lähimmäistään niin kuin itseään. Poliisi on se instituutio, joka symbolisestikin kantaa tätä esivallan miekan.

Hengellinen valta on kovin toisenlaista. Ihmistä ei voi pakottaa uskomaan tai rakastamaan Jumalaa.

18 Hengellinen valta on evankeliumin valtaa, valtaa antaa syntejä anteeksi ja armahtaa

Olen joskus aivan hätkähtänyt sitä valtuutusta, avainten valtaa, joka sisältyy Jeesuksen sanoihin: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut” (Joh 20:23). Tuon valtuutuksen käyttäminen on kirkon syvintä valtaa, evankeliumin valtaa antaa syntejä anteeksi.

”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.”   Näihin sanoihin kirkkolakiin kiteytyy se, miten valtiovalta määrittelee kirkon tehtävän. Lakia koskevassa mietinnössään hallintovaliokunta vuonna 1993 totesi, että kirkon tehtävänä on ennen kaikkea kansalaisten uskonnollisista tarpeista huolehtiminen. Kirkolla on ajaton, ainutlaatuinen, profeetallinen tehtävä yhteiskunnassamme: pitää esillä Raamattuun perustuvaa sanomaa, jonka tavoitteena on ihmisen pelastuminen iankaikkiseen elämään.

Minua on usein vaivannut se, että julkisuudessa kristityt harvoin pääsevät esiin evankeliumin sanomalla. Varsinkin kansanedustaja on usein julkisuudessa erilaisten lakien, kieltojen ja käskyjen kautta. Kristinuskosta vieraantuneelle saattaa julkikristittyjen kautta jäädä vinoutunut kuva Raamatun ydinsanomasta.

Mieleeni on jäänyt keskustelu erään demarikansanedustajan kanssa valtiopäiväjumalanpalveluksen jälkeen. Hän ihmetteli piispan yhteiskunnalliseettistä esitelmää, joka olisi hänen mielestään sopinut paremmin eduskunnan istuntosalin pönttöön kuin saarnastuoliin. ”Piispa puhui kuin Mauri Pekkarinen, mutta Mauri puhuu paremmin.” Edustajatoverini kyseli, miksi piispa ei saarnannut evankeliumia?

19 Uskonpuhdistuksen viesti maallisen ja hengellisen regimentin erottamisesta on tärkeä ja koskee niin maallisen kuin hengellisen vallan käyttäjää

Monella puolueella on kristillisiä arvojuuria, eikä mikään puolue voi omia ”Jumalan puolueen” asemaa. Puolueiden tavoitteena on vaikuttaa ajallisesti yhteiskuntaan ja lähimmäisten parhaaksi. Kirkon tehtävä puolestaan tähtää ikuisuuteen, syntien anteeksi saamiseen ja ihmisten pelastumiseen Jumalan yhteyteen.

Ihmisen omasta sisäisestä kokemuksesta on tullut todellisuuden mittari tänä aikana. Oikean ja väärän rajoja vedetään subjektiivisten kokemusten pohjalta. Ihmisen sisäinen kokemus toimisi mittarina, jos ihmiskuvastamme unohdettaisiin yksi keskeinen tosiasia: syntiinlankeemus.

Kristilliseen ihmiskuvaan kuuluu oleellisesti myös se, että ihminen on perin pohjin langennut. Olemme arvokkaita Jumalan kuvina, mutta myös pahoja ja syntisiä. Tämä on kristillisen ihmiskuvan markkinoinnin suuri haaste. Ihminen ei halua kuulla tai myöntää olevansa syntinen ja langennut.

”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän teki meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor 5:21) Tässä on uskonpuhdistuksen ydinsanoma. Ristillä tapahtuneessa autuaassa vaihtokaupassa Kristus otti vastuulleen kaikki syntimme ja kaiken pahuutemme sekä niiden rangaistuksen, kuoleman. Samalla hän lahjoitti meille oman synnittömyytensä, pyhyytensä ja vanhurskautensa, jonka palkkana on iankaikkinen elämä.

Sanoma ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta on voima, joka on kantanut kristikansaa halki vuosisatojen, vaikeiden aikojen ja vainojen läpi. Sana rististä on motivoinut ja antanut rohkeutta lähteä kauas, vaikeisiin ja vaarallisiin olosuhteisiin viemään evankeliumia eteenpäin. Sana rististä on ollut niin rakas, että monet ovat olleet valmiit jopa ennemmin kuolemaan sitä tunnustaen kuin sen kieltämään. Yksi pysäyttävimmistä kokemuksista työurallani ministerinä oli, kun valtioneuvoston puolesta olin ottamassa vastaan kahta karua ruumislaatikkoa Helsinki-Vantaan lentokentällä viime vuoden kesänä. Seija Järvenpään ja Kaija Martinin elämäntyön arvo lähetysjärjestön lähettäminä avustustyöntekijöinä tuli traagisella tavalla laajasti tunnetuksi ja tunnustetuksi niin Afganistanissa kuin Suomessa heidän väkivaltaisen kuolemansa jälkeen ja johdosta. Apostoli Paavalin sanoin: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

20 Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi (Lutherin teesi 62)

Mitä vuoteni politiikassa ovat opettaneet minulle kirkon, kristinuskon ja vallan suhteista? Vallanpitäjät, niin maalliset kuin kirkolliset vaihtuvat, mutta Jumalan sana ei muutu. Kirkot saattavat kuihtua tai horjua perustaltaan, mutta kaikkina aikoina jossakin sana rististä synnyttää uutta elämää. Todellinen kirkko elää Sanasta. Ajattelen, että Kristus haluaa rohkaista meitä samoin kuin Ilmestyskirjan Tyatiran seurakuntaa: ”Pitäkää kiinni siitä mitä teillä on, kunnes minä tulen.” (Ilm 2:25)•

Perusta  6 | 2016

Craig P. Jennings, M.A., Ph.D.

(suomentanut Sinikka Mäkelä painamattomasta käsikirjoituksesta vuodelta 1991)

Kirjoittaja on toiminut professorina Free Lutheran Theological Seminary -oppilaitoksessa Minneapolisissa. Nykyään hän on sitä ylläpitävän luterilaisen kirkon Association Free Lutheran Church pappina Bottineaussa Pohjois-Dakotassa lähellä Kanadan rajaa. Hänen äitinsä sukujuuret ovat Suomessa. Artikkeliin liittyvä Luther, rukouksen mies julkaistiin lehtemme edellisessä numerossa. Tekstin runsas viitteistö on tilan puutteen vuoksi karsittu lukuun ottamatta monia suoria lainauksia 55-osaisesta laitoksesta Luther’s Works = LW.

Johdanto

Uskonpuhdistuksen aika toi kristillisen julistamisen kehitykseen historiallisesti terävimmän muutoksen, joka oli hyvin radikaali. Keskiajalla kyllä saarnattiin paljon ja oli monia huomattavia saarnaajia, mutta keskivertokirkossakävijän kuulema sanoma ei juuri keskittynyt Jeesukseen Kristukseen eikä pohjautunut Raamatun tekstiin. Useimmissa saarnoissa oli monimutkainen rakenne ja ne kehittelivät jotakin saarnaajan valitsemaa aihetta: teologista kysymystä, tiettyä hyvettä tai syntiä tai kristityn elämässä esiintyvää ongelmaa.

Vallalla oli hyvin tiukka kaava. Ensiksi tuli johdanto. Sitten ongelma jaettiin moniin osiin ja analysoitiin. Saarnaajat marssittivat esiin filosofisia argumentteja kantansa todistamiseksi. He lainasivat kirkkoisiä auktoriteetteinaan ja luettelivat kohtia ja alakohtia, pää- ja alaopetuksia – kaikki loogisen täsmällisesti ja spekulatiivisen kyvykkäästi esitettynä. Puhujasta riippuen saarnassa saattoi olla Raamattua paljon tai vähän. Pyhimyksillä oli usein näkyvä osa. Saarnaan ei kuitenkaan suhtauduttu kovin vakavasti, koska sakramentti oli tärkeintä.

Sitä vastoin uskonpuhdistuksen saarnat olivat raamatullisia, sisälsivät polemiikkia ja keskittyivät armoon. Niistä tuli myös evankelisen jumalanpalveluksen keskus.

Henkilö, joka sai aikaan tämän suuren vallankumouksen, oli tietenkin Martti Luther. Melanchthon oli tutkija, Calvin oli teologi, Cranmer oli uskonnollinen valtiomies, mutta Luther oli julistaja. On arvioitu, että hän piti elinaikanaan 4000–10000 saarnaa, joista 2300 on säilynyt. Itse asiassa suuri uskonpuhdistaja julisti aina. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Roland Bainton toteaa: ”Hän opetti aina, tapahtuipa se sitten luokkahuoneessa tai saarnatuolissa; ja hän saarnasi aina, tapahtuipa se sitten saarnatuolissa tai luokkahuoneessa.”

Julistamisen tärkeys

Luther aloitti saarnaajanuransa Erfurtin augustinolaisluostarin ruokasalissa: ”Minun oli pakko saarnata. Voi, kuinka pelkäsinkään saarnatuolia!” Jumala oli kuitenkin kutsunut hänet saarnaajaksi. Luther tunsi hänen pakottavan kätensä päällään koko elämänsä ajan.  Kaikkien saarnaajien tavoin hän kadotti julistamisen intonsa ajoittain. Hän kuitenkin ymmärsi, miten ehdottoman tärkeää se oli. Se mikä tekee kirkosta ”kauniin” ja ”puoleensavetävän”, hän kirjoitti kerran, on hyvä saarna ja vilpitön rukous (LW 2, 334).

Vuoden 1530 alussa Luther kuitenkin lopetti saarnaamisen. Muutamaa saarnaa lukuun ottamatta wittenbergiläiset eivät enää kuulleet häntä ennen kuin saman vuoden syksyllä. Hän lopetti – ja aikoi lopettaa loppuiäkseen – koska hänet oli vallannut voimakas masennus, jota lisäsi, että wittenbergiläiset eivät reagoineet hänen sanomaansa.

Luther oli marraskuun kahdeksannen päivän saarnassaan vuonna 1528 varoittanut, että hän saattaisi lakata saarnaamasta wittenbergiläisille. Muistuttaessaan seurakuntaa siitä, että oli menossa kolehtiviikko, hän torui ihmisiä:

Monet teistä eivät halua antaa lanttiakaan. Te kiittämättömät, teidän tulisi hävetä. Kadun, että ollenkaan vapautin teidät tyranneista ja paavinuskoisista. Te kiittämättömät elukat ette ole evankeliumin arvoisia. Ellette tee parannusta, lopetan ennemmin saarnaamisen kuin heitän helmiä sioille.

Kokeilepa tällaista puhetta jonakin pyhäaamuna!

Uudenvuodenpäivänä 1530 Luther sitten lopetti. Tuskin oli saarna sinä aamuna alkanut, kun säikähtänyt Wittenbergin seurakunta kuuli: ”Saarnaisin mieluummin vesikauhuisille koirille, koska ei kannata puhua teille ja se loukkaa minua. Siispä jätän saarnaamisen pastorille ja hänen apulaisilleen. Minä pysyttelen luennoissani.”

Luther ei kuitenkaan pysytellyt luennoissaan. Useita kuukausia myöhemmin hän sanoi seuraavat paljastavat sanat Augsburgiin kokoontuneille papeille:

Ei ole kysymys siitä, että meitä suuresti ilahduttaisi saarnata. Minun korviani ei mikään viesti miellyttäisi enempää kuin se, joka siirtäisi minut pois saarnavirasta. Otaksun olevani hyvin väsynyt siihen ihmisten suuren kiittämättömyyden takia, mutta vielä paljon enemmän niiden sietämättömien vaikeuksien vuoksi, joita Paholainen ja maailma minulle jakavat. Mutta sieluparat eivät anna minun levätä. Sitten on myös mies nimeltä Jeesus Kristus. Hän sanoo: Ei! Häntä minä oikeuden mukaan seuraan kuten sitä, jolle kuulun ansion mukaan enemmän.

Pitkän saarnakokemuksensa ja Jumalan antaman perspektiivin valossa Luther oivalsi, että hän ja

muut hänen aikansa evankeliset saarnaajat puhuivat samanlaisille seurakunnille kuin apostolit

aikanaan – seurakunnille, joissa ihmiset etsivät ”uutta oppia korvasyyhyynsä” ja ovat ”saaneet

kyllänsä terveestä opista”. On suuri tragedia, hän huomautti surullisena, että ”mitä useammin me

saarnaamme ja opetamme, sitä kyllästyneemmiksi ja välinpitämättömämmiksi ihmiset tulevat”.

Kaikesta huolimatta ”meidän tulisi astua esiin importune, opportune (sopivalla ja sopimattomalla

ajalla)”, koska itse kunkin meistä on tehtävä tiliä Jumalalle siitä, miten otamme Sanan vastaan.

Toki ollaksemme saarnaajia kaikkina aikoina meidän tulee ahkerasti tutkia Jumalan sanaa. Vuonna 1542, alle neljä vuotta ennen kuolemaansa, suuri uskonpuhdistaja esitti vetoomuksen:

Jotkut pastorit ja saarnamiehet ovat laiskoja ja kelvottomia. He eivät rukoile. He eivät opiskele. He eivät lue. He eivät tutki kirjoituksia […] ikään kuin ei olisi tarvetta lukea Raamattua tätä tarkoitusta varten. […] He ovat vain papukaijoja ja naakkoja. […] Kutsu kuuluu: valvo, opiskele, lue ahkerasti. Totisesti et voi lukea liikaa Raamattua. Sitä, mitä luet, et voi lukea liian huolellisesti, ja mitä luet huolellisesti, et voi ymmärtää liian hyvin, ja minkä ymmärrät hyvin, sitä et voi opettaa liian hyvin, ja minkä opetat hyvin, sitä et voi elää liian hyvin. Paholainen, maailma ja oma lihamme taistelevat ja raivoavat meitä vastaan. Siksi, rakkaat herrat ja veljet, pastorit ja saarnaajat, rukoilkaa, lukekaa, ahkeroikaa. […] Tämä paha, häpeällinen aika ei ole sopiva hetki laiskotella, nukkua ja kuorsata.

Saarnaaminen on todellakin jalo, tärkeä ja vaativa työ, mutta sitä keskivertoseurakuntalainen ei osaa arvostaa:

Minun olisi kyllä vaikeaa istua satulassa. Haluaisinpa kuitenkin nähdä ratsastajan, joka pystyisi istumaan hiljaa kokonaisen päivän ja tuijottamaan kirjaa huolehtimatta tai uneksimatta tai ajattelematta mitään muuta. Kysykää vaikkapa kirjurilta, saarnaajalta tai puhujalta, kuinka paljon työtä puhuminen ja saarnaaminen vaativat. […] Kynä on kyllä varsin kevyt. […] Mutta tässä työssä ihmisruumiin paras osa (pää), jaloin jäsen (kieli) ja arvokkain työ (puhe) kantavat suurimman osan taakasta ja raatavat kovimmin, kun taas toisenlaisessa työssä joko käsi, jalka, selkä tai muut jäsenet tekevät työtä yksin, niin että ihminen voi iloisesti lauleskella tai laskea vapaasti leikkiä, mitä saarnan kirjoittaja ei voi tehdä. Kolme sormea tekee kaiken (kirjoittamistyön) […] mutta koko ruumiin ja sielun on oltava työssä mukana.

Vuonna 1543 Luther palaa saarnaamisen tärkeyteen. Se on tärkeää ensiksikin, koska Jumala on säätänyt sen ”tekemään kirkon paremmaksi”. Kun Jumalan sana ”asuu rikkaana kirkossa”, tapahtuu muutos. Toiseksi saarnaaminen on ratkaisevan tärkeää viimeisen tuomion valossa. Jos yhtäältä pastorit ovat uskollisesti julistaneet koko Raamattua, kukaan ei voi Jumalan edessä turvautua tekosyihin tuona suurena päivänä. Kukaan ei voi syyttää pastoriaan siitä, että tämä olisi säästellen paljastanut Jumalan totuutta tai ei olisi paljastanut sitä lainkaan. Toisaalta uskollinen sananjulistus myös ”vapauttaa meidät” pastorit, kun seisomme Herran edessä. Kolmanneksi julistaminen on tärkeää, koska sen sisältö on ”Herran sanan kallisarvoinen lahja”. Neljänneksi julistamisen lopullinen tarkoitus on, että se kajahtaa ”Jumalan kunniaksi”.

Jeesuksen Kristuksen kirkko ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman tervettä julistusta. ”Kun julistaminen loppuu, ei myöskään uskoa, rukousta eikä sakramenttien oikeaa käyttöä ei voi esiintyä” (LW 2, 84). Ellei ole ”hurskaita ja oppineita julistajia”, voi seurauksena olla vain hengellinen tuho (LW 3, 78). Luther ei siksi liioittele:

Pahinta maan päällä on väärä julistaja. Hän on pahin ihminen maan päällä. Ketään varasta, murhamiestä tai roistoa ei voi verrata häneen. Nämä eivät ole yhtä pahoja kuin on julistaja, joka hallitsee ihmisiä Jumalan nimissä – ja johtaa heidät helvetin syvyyteen väärällä julistuksellaan.

Saarnaaminen oli Lutherille niin tärkeää, että hän nousi saarnatuoliin usein pelokkain mielin. Toisin kuin monet saarnaajat, joilla on perhosia vatsassa ja joiden polvet tutisevat, koska he arastelevat seistä ihmisten edessä tai pelkäävät, etteivät saarnaa hyvin, Lutheria pelotti julistamistehtävän valtavuus. ”Olen usein ollut pelästynyt ajatellessani, että minun oli puhuttava Jumalan valtasuuruudesta ja jumalallisesta luonnosta hänen edessään” (LW 54, 158). Siksi hän ennen saarnaa rukoili tähän tapaan: ”Rakas Herra Jumala, haluan julistaa sinun kunniaksesi. Haluan puhua sinusta, kirkastaa sinua, ylistää sinun nimeäsi. Vaikken voi itsessäni tehdä sitä hyvin, rukoilen, että sinä tekisit siitä hyvää.” (LW 54, 157–158.)

Julistaminen on kuitenkin enemmän kuin Jumalasta puhumista. Jumala itse puhuu siinä sanassaan ja sen välityksellä. Koska koko Raamattu on Jumalan Hengen synnyttämä ja siksi kokonaan virheetön, pastorin tulisi voida sunnuntaiaamuna lähteä saarnatuolista ja sanoa: ”Tässä puhuu Jumala.” Sen pastorin, joka ”ei voi näin kerskua saarnastaan, pitäisi pysyä erossa saarnaamisesta, sillä totisesti hän kieltää Jumalan ja pilkkaa Jumalaa.”

Minä kyllä kuulen saarnan, mutta kuka puhuu? Pappiko? Ei todellakaan! Ette te pappia kuule. Ääni on tosin hänen; mutta minun Jumalani puhuu sanan, jota pappi saarnaa tai puhuu. Siksi minun pitäisi kunnioittaa Jumalan sanaa, että minusta tulisi Sanan hyvä oppilas.

Lutherin väitteiden valossa on varmasti oikein todeta, että Luther pitäytyi Kristuksen todelliseen läsnäoloon (reaalipreesenssiin) saarnatessaan.

Julistamisen peruspiirteitä

Kunnianarvoisan C. F. W. Waltherin mielestä saarnaajien on oltava erityisen selvillä kahdesta opista. Ensimmäinen ja tärkein on vanhurskauttaminen. ”Heti sen kannoilla” tulee lain ja evankeliumin oikea ymmärtäminen. Lutherilla oli selvä käsitys näistä kahdesta toisiinsa läheisesti liittyvästä opista. Hänelle ne olivat kaiken evankelisen julistamisen tärkein piirre.

Kun Luther toistuvasti korosti lain ja evankeliumin eroa, se ei johtunut hänen rakkaudestaan teologisiin hienouksiin vaan seurasi henkilökohtaisesta kamppailusta ja pastoraalisesta huolenpidosta. Luther taisteli vuosia synnin ja syyllisyyden orjuudessa löytämättä mistään helpotusta tai vapautusta. Vasta kun hän tuli ymmärtämään lain ja evankeliumin ja löysi sen totuuden, että Jumala hyväksyy uskovan syntisen armosta, kun tämä uskoo Jeesukseen Kristukseen, hän löysi elämän ja pelastuksen, vapauden ja ilon. Tunnetun tornikokemuksen jälkeen (vuonna 1518) Luther alkoi huolellisesti erottaa lain ja evankeliumin omissa saarnoissaan. Hän myös ilmoitti, että lain ja evankeliumin tulisi kuulua jokaisen saarnaajan työkalupakkiin:

Julistaja on kuin puuseppä. Hänen työkalunsa on Jumalan sana. Koska materiaalit, joita hän työstää, vaihtelevat, hänen ei pitäisi aina noudattaa samaa menetelmää saarnatessaan. Tuottaakseen vaihtelua kuulijoilleen hänen tulisi joskus lohduttaa, joskus pelästyttää, joskus moittia, joskus rauhoitella. (LW 54, 31.)

Jos julistaja kuitenkin erehtyy puolelle tai toiselle, on parempi erehtyä julistamaan liian paljon evankeliumia kuin liian vähän lakia.

Jos saarnaat uskoa, ihmiset tulevat veltoiksi eivätkä halua tehdä mitään hyvää, palvella tai auttaa ketään. Mutta ellet saarnaa uskoa, ihmiset säikähtyvät sydämessään ja kokevat tulevansa hylätyiksi. […] Tee niin kuin haluat; mikään ei tunnu auttavan. Oli miten oli, uskoa Kristukseen tulisi kuitenkin saarnata, sitä pitää saarnata. Kuulisin paljon mieluummin ihmisten moitetta siitä, että saarnaan liian suloisesti ja saarnani estää ihmisiä tekemästä hyviä töitä (vaikka se ei pidäkään paikkaansa) kuin olisin ollenkaan julistamatta uskosta Kristukseen, sillä silloin ei aroille, pelästyneille omilletunnoille olisi mitään apua. Siksi tahtoisin, ettei sanomaa uskosta Kristukseen unohdettaisi, vaan että se yleisesti tunnettaisiin. Se on hyvin suloinen sanoma, täynnä silkkaa iloa, lohtua ja armoa. Minun on tunnustettava, etten itsekään ole sitä vielä täysin käsittänyt. Meidän on sallittava, että toiset […] kääntävät sanoman väärän turvan julistukseksi; toiset taas […] herjaavat meitä […] ja sanovat, että [saarnaamalla niin paljon Kristusta] teemme ihmisistä laiskoja ja siten estämme heitä saavuttamasta täydellisyyttä.

Saarnan suuri teema on vain ”Jumalan kunnia Jeesuksessa Kristuksessa” – erityisesti hänen sovituskuolemansa meidän edestämme ja hänen ruumiillinen ylösnousemisensa:

Me saarnaamme aina häntä, tosi Jumalaa ja tosi ihmistä, joka kuoli meidän syntiemme tähden ja nousi kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Tämä voi vaikuttaa rajoittuneelta ja yksitoikkoiselta aiheelta ja sellaiselta, joka on pian loppuun kulutettu, mutta emme koskaan pääse sen päähän.

Ellei joku julista Kristuksen evankeliumia, hän ”on eräänlainen rutto kirkolle”, ja hänen saarnansa on ”filosofoivaa, rationalistista ja todella turkkilaista julistusta” (LW 2, 249). Siksi on helppo arvioida julistusta: miten saarnaaja käsittelee Jeesusta Kristusta? Jos Kristus puuttuu sanomasta tai hänet on sysätty taustalle, on sellainen saarna ipso facto huono. Vuoden 1521 palmusunnuntain saarnassaan Luther totesi: ”Kristillisissä seurakunnissa saarnaajaa tulisi arvioida sen mukaan, julistaako hän yksin Kristusta, niin että ihmiset saavat tietää, mihin he voivat luottaa ja mille he voivat perustaa omantuntonsa.” Nykyajan karismaatikot, erityisesti luterilaiset karismaatikot, tarvitsevat muistutusta tästä totuudesta. Heidän tarvitsee kuulla uudestaan Lutherin sanat: ”Pyhä Henki tahtoo saarnata yksin Jeesuksesta Kristuksesta; Pyhä Henki parka ei mistään muusta tiedä.”

Kristus-keskeisen julistuksen tulisi olla käytännöllistä eli aina suuntautua tavallisen seurakuntalaisen tarpeisiin:

Meidän pitäisi aina saarnata asioista, jotka soveltuvat tiettyyn paikkaan ja tiettyihin henkilöihin. Kerran muuan saarnaaja julisti, että naisen on väärin hankkia imettäjä lapselleen, ja omisti koko saarnansa tämän asian käsittelemiseen, vaikka hänellä oli seurakunnassaan vain köyhiä kehrääjänaisia, joihin tämä kehotus ei soveltunut. Samanlainen oli se saarnaaja, joka saarnatessaan sairashuoneella iäkkäille naisille ylisti avioliittoa ja kehotti siihen. (LW 54, 138)

Käytännöllinen saarna merkitsee myös, että saarnaajan tulisi käyttää arkielämän kieltä. Kun teologit kokoontuvat väittelemään teologiasta, he voivat halutessaan käyttää niin oppineita termejä, että itse Jumalakin hämmästyy, mutta kun he seisovat ihmisten edessä julistamassa, heidän pitää puhua sanoilla, joita Hannu ja Kerttu ymmärtävät.

Esimerkiksi helmikuussa 1537 Luther saarnasi Schmalkaldenin liiton kokoontumisessa tekstinään 1. Joh 4. Hän totesi yksinkertaisesti, ”että Kristus asuu meissä uskon ja armon kautta, tekee meissä työtään ja puolustaa meitä ja pelastaa meidät”. Sitten hän sairastui. Andreas Osiander kutsuttiin saarnaamaan. Nähtävästi hänestä tuntui, että Lutherin saarnasta puuttui tarvittava skolastinen tarkkuus. Niinpä Luther sanoi: ”Hän nuhteli minua avoimesti, vaikkei nimeltä, kaikkien oppineiden miesten edessä. Kristus, hän sanoi, asuu meissä essentiaalisesti jne.”  Osiander voi olla kaunopuheinen, noudattaa jäsentelyä ja pitää kiinni kaikista retoriikan säännöistä, Luther sanoi, ”mutta hän ei opeta ihmisiä” (LW 54, 383).

Vaikka Luther ei suurestikaan arvostanut Osianderin saarnaa, hän kehui saarnaa, jonka Joachim Mörlin oli pitänyt Wittenbergissä kesäkuussa 1540. Se oli hyvä, ihmiset saattoivat ”viedä sen kotiin mukanaan”. Mörlinin tavoin Lutherkin näki vaivaa saadakseen saarnasta käytännöllisen. Oikeastaan hän ei ollut niinkään kiinnostunut saarnaamaan kouralliselle oppineita ja professoreita kuin tavalliselle kansalle:

Kristus olisi voinut opettaa syvällisesti, mutta hän halusi puhua sanomansa mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta tavallinen kansa voisi ymmärtää. Hyvä Luoja, kirkossa on 16-vuotiaita tyttöjä, naisia, vanhoja miehiä ja talonpoikia, eivätkä he ymmärrä yleviä asioita! […] Paras saarnaaja on se, joka osaa opettaa koruttomalla, lapsenomaisella, yksinkertaisella ja kansanomaisella tavalla. (LW 54, 383–384.)

Jos kriittiset ja vaativat seurakuntalaiset, joilla on hienostunut maku, eivät pitäneet yksinkertaisesta, maanläheisestä saarnasta, niin ”ovi oli avoinna”.

Pöytäpuheissaan Luther summaa yhdeksän tärkeää ominaisuutta, jotka saarnaaja tarvitsee:

1. Hänen pitäisi pystyä ”opettamaan systemaattisesti”.
2. Hän tarvitsee hyvää huumorintajua.
3. Hänen tulisi osata puhua hyvin.
4. ”Hänellä pitäisi olla hyvä ääni.”
5. Hän tarvitsee hyvää muistia.
6. Hänen pitäisi tietää, milloin lopettaa.
7. Hänen pitäisi olla varma opistaan.
8. Hänen tulisi olla valmis panemaan elämänsä, omaisuutensa ja kunniansa alttiiksi Sanan puolesta.
9. ”Hänen pitäisi sietää sitä, että jokainen ivaa ja pilkkaa häntä itseään.”

Suora ja ehdoton saarnaaminen tosiaan raivostuttaa Paholaisen, joka vuorostaan piinaa saarnaajaa ”vainolla, vihalla, halveksunnalla, antipatialla ja lukemattomilla tuhon töillä” (LW 2, 334). Hän ei nostata vastustusta ja vainoa vain maailmalta yleensä vaan myös ystäviltä ja perheenjäseniltä:

Kukaan ei usko, kuinka vaikeaa on yhden miehen vastustaa kaikkien muiden kirkkojen yhteistä mielipidettä, taistella hyvin hyvien miesten ja hyvin hyvien ystävien näkemyksiä vastaan, tuomita nämä ja opettaa, elää ja tehdä kaikki heitä vastustaen (LW 2, 56).

Kaikesta huolimatta Jumalan kutsuman julistajan on seurattava Nooan esimerkkiä, tuon suuren vanhurskauden saarnaajan, jonka rohkea julistus on ”ikuisena esimerkkinä hänen jälkeläisilleen ja jonka uskoa, kestävyyttä ja uutteruutta saarnatyössä hänen jälkeläisensä voivat ihailla ja jäljitellä” (LW 2, 27).

Julistamisen menetelmä

Valmistautuminen

Kunnolla valmistautunut saarnaaja on sivistynyt saarnaaja. Monet tutkimusalat auttavat saarnaajaa, mutta erityisesti Luther arvosti kreikan ja heprean taitamista. Ellei osaa Raamatun kieliä, se ei ole vain ”synti ja puute” (LW 45, 364), vaan ”ellei hallitse näitä kieliä, ei voi julistaa Jumalan sanaa”:

Vaikka yksinkertaiset julistajat, jotka eivät osaa kieliä, voivatkin julistaa uskoa ja evankeliumia, on sellainen saarna vaisua ja kesyä. Ihmiset lopulta väsyvät ja kyllästyvät siihen, ja se lankeaa maahan. Mutta kun saarnaaja taitaa kielet, hänen julistuksessaan on tuoreutta ja elinvoimaa. Sanaa käsitellään kokonaisuudessaan, ja usko uudistuu jatkuvasti, kun käytetään aina vaihtelevia sanoja ja kielikuvia. (LW 45, 365.)

Kun tämä perusopiskelu on suoritettu, mitä sitten seuraa? Mitä periaatteita tulisi pastorin noudattaa viikoittaisessa saarnan valmistuksessaan hartaan rukouksen lisäksi? Lutherille viikoittainen valmistautuminen merkitsi pääasiassa ahkeraa tutkimista. Jos kuvitellaan, että Raamattu on puu täynnä ihania hedelmiä, saarnaajan tehtävänä on ravistella sitä voidakseen kerätä niitä mahdollisimman paljon. Tämä ei tarkoita, että hänen pitäisi vain ravistaa puuta ylimalkaisesti, vaan hänen täytyy ravistaa jokaista oksaa erikseen, niin ettei hän menetä yhtään hedelmää. Syvällinen Sanan tutkiminen on siis välttämätöntä. Saarnassa vuodelta 1532 Luther huomautti:

Jotkut saarnaajat ovat varsin varakkaita ja ovat keksineet helpon tavan saarnata. He eivät enää tarvitse Raamattua tai opiskelua, sillä kaikissa tapauksissa he voivat kertoa ihmisille: ”Rakkaat seurakuntalaiset, olkaa tyytyväisiä; uskokaa mitä tahansa Kristus tarkoittikin; siinä teille on aivan kylliksi.” Kukapa ei voisi saarnata tällä tavalla? Kukapa ei olisi mielellään oppilas, jos voisimme välttyä saarnaamisen ja opettamisen työstä ja jättää tämän työn Kristukselle ja sanoa: ”Minä uskon, mitä Kristus uskoo” tai vielä paremmin: ”Annan Kristuksen uskoa puolestani ja huolehtia siitä, mitä minun tulee uskoa”? Voi, kuinka hienoja kristittyjä ja loistavia ihmisiä olisimmekaan! Tätähän paavinuskoiset nykyään toistavat: he uskovat, mitä kirkko uskoo. Kerrotaan, että puolalaiset sanovat: ”Minä uskon, mitä kuninkaamme uskoo.” Miksipä ei? Miten voisi olla olemassa parempi usko, sellainen, joka vaatisi vähemmän työtä tai huolta kuin tämä?

Ei ole yllättävää, että pitäessään syvällistä Raamatun opiskelua näin suuressa arvossa Luther oli sitä mieltä, että aika, jonka pastori käyttää itse Raamatun tekstiin valmistellessaan saarnaa, on paljon tärkeämpi kuin aika, jonka hän käyttää kommentaarien tutkimiseen. Pastorin ei tule hylätä kommentaarejaan, mutta Luther pelkäsi, että Raamattu ”hautautuu paljon raamattukirjallisuuden alle ja teksti itse […] laiminlyödään”.  Hänen mielestään kommentaareja voitiin kyllä tutkia, kun ensin oli läpikotaisin tutustuttu tekstiin, mutta hänestä oli paljon parempi panna ne kokonaan pois ”ja taistella itse Raamatun kanssa”. Olihan ”parempi nähdä omilla silmillään kuin toisen” (LW 54, 361).

Esittäminen ja muoto

Lutherin neuvo saarnojen esittämisestä on yksinkertainen ja suora: ”Ensiksi sinun on opittava nousemaan saarnatuoliin. Toiseksi sinun on tiedettävä, että sinun tulee viipyä siellä jonkin aikaa. Kolmanneksi sinun on opittavaa laskeutumaan sieltä.” (LW 54, 393.) Saarnaajan on siis opittava nousemaan, sanomaan sanottavansa ja sulkemaan suunsa! Katsotaanpa, miten hän itse pani tämän yksinkertaisen neuvon käytäntöön.

Lutherin mielestä saarnan johdannon tuli olla lyhyt ja mennä suoraan asiaan. Johdannoissaan hän esitti yksinkertaisesti tekstin pääteeman ja jatkoi siitä saarnaamaan itse tekstistä. Johdanto tekstiin Luuk. 16:19–31 on tyypillinen esimerkki:

Olemme tähän mennessä evankeliumiluennoillamme käsitelleet eri esimerkkejä uskosta ja rakkaudesta. Koska ne kaikki opettavat uskoa ja rakkautta, olette toivoakseni runsaasti ja riittävästi saaneet tietää, ettei kukaan ihmisolento voi olla Jumalalle otollinen, ellei hän usko ja rakasta. Nyt tässä evankeliumitekstissä Herra esittää meille samaan aikaan esimerkin uskosta ja epäuskosta tai jumalattoman tilasta, jotta mekin voimme kauhistella uskon ja rakkauden vastakohtaa ja sitä uutterammin tarrautua uskoon ja rakkauteen. Tässä näemme Jumalan tuomion uskovista ja epäuskoisista. Se on sekä kauhistuttava että lohduttava: kauhistuttava uskottomille ja lohduttava uskoville. Voidaksemme paremmin käsittää tämän tekstin merkityksen meidän on kuviteltava mielessämme sekä rikas mies että Lasarus. Rikkaassa miehessä näemme epäuskon luonteen ja Lasaruksessa uskon luonteen.

Heti noiden lyhyiden kommenttien jälkeen Luther sukelsi suoraan ensimmäiseen käsiteltävään kohtaan. Luther olisi pitänyt opaskirjoja nasevista saarnan aluista tai kuvista itse Paholaisen läsnäolona. Hän ei varmastikaan olisi hyväksynyt pitkitettyjä johdantoja – synti, johon me papit joskus syyllistymme. Laskemme sellaisen perustan saarnalle, joka sopii taivaita hipovalle pilvenpiirtäjälle, mutta saamme aikaan vain kanahäkin sen päälle.

Heti kun pastori on lyhyesti esitellyt tekstinsä, hänen pitäisi alkaa kehitellä sitä mahdollisimman suoraan ja yksinkertaisesti.  Hänen tulisi huolellisesti hioa kieltään, niin ettei mikään hämärrä tekstin päätarkoitusta. Hänen pitäisi tietää, minne hän on menossa ja kuinka hän aikoo päästä sinne.

Kerran kun Lutherin vaimo Katharina valitti Pomeranuksen (Johannes Bugenhagenin) saarnaamisesta, Luther vastasi:

Pomeranus saarnaa samoin kuin te naiset yleensä puhutte. Hän sanoo mitä hyvänsä hänen päähänsä pälkähtää. Jonas-tohtorilla on tapana sanoa: ”Ei pitäisi tervehtiä jokaista sotilasta, jonka kohtaa.” Se on totta. Pomeranus ottaa usein jokaisen tapaamansa mukaansa. Vain houkka ajattelee, että hänen pitäisi sanoa kaikki, mikä juolahtaa hänen mieleensä. Saarnaajan tulisi huolehtia siitä, että hän pysyy aiheessa ja suorittaa tehtävänsä niin, että ihmiset ymmärtävät, mitä hän sanoo. Saarnaajat, jotka yrittävät sanoa kaiken päähän pälkähtävän, muistuttavat palvelustyttöä, joka on matkalla markkinoille. Kun hän kohtaa toisen palvelustytön, hän pysähtyy juttelemaan tämän kanssa hetkeksi. Sitten hän kohtaa taas uuden tytön ja juttelee tämän kanssa. Samoin hän tekee kolmannen ja neljännen kanssa ja etenee hyvin hitaasti markkinapaikalle. Näin toimivat saarnaajat, jotka eksyvät liian kauas aiheestaan. He yrittävät sanoa kaiken yhdellä kertaa, mutta se ei käy. (LW 54, 428.)

Lutherin mielestä tekstin tehtävä on kontrolloida saarnaa: saarnaajan tulee tunnistaa tekstin keskeinen sanoma ja sitten pysyä siinä. Voimme nähdä selvästi, miten Luther pani käytäntöön tämän periaatteen, kun vertaamme toisiinsa hänen eri saarnojaan samasta Raamatun tekstistä. Jokainen puhe on monin tavoin ihmeen erilainen, mutta kussakin niistä hän korostaa samaa pääkohtaa.

Luther tunsi suurta huolta saarnaajista, jotka eivät pystyneet välittämään tekstin sanomaa kuulijoilleen. Kerran hän esimerkiksi arvosteli suurta 300-luvun saarnaajaa Johannes Khrysostomosta. Luther oli valmistellut luentoja Heprealaiskirjeestä ja kääntynyt Khrysostomoksen saarnakokoelman puoleen. Suureksi harmikseen hän huomasi, että tämä ”poikkesi käsillä olevasta tekstistä muihin asioihin”. Havaitsin, että ”hän ei kirjoittanut mitään kirjeen sisällöstä” (LW 54, 305).

Kun Luther oli päättänyt tietyn tekstin teeman ja viettänyt paljon aikaa rukoillen ja tutkien, hän laati konseptin, pohjahahmotelman, jonka hän otti mukaansa saarnatuoliin. Postilloja lukuun ottamatta Lutherilla ei ollut tapana kirjoittaa saarnojaan. Huolellisesti laaditut muistiinpanot olivat hänelle niin tärkeät, että hän näki usein unta, että oli aika saarnata, mutta hänellä ei ollut muistiinpanoja mukanaan (LW 54, 214) – varmasti jokaisen papin painajainen!

Luther hahmotteli saarnansa antaakseen niille rakenteen ja tähtäyspisteen, mutta saadakseen tilaa tarvittavalle vapaudelle hän teki etukäteen vain nämä muistiinpanot.

Raamatun tekstien tuli hallita hyviä saarnoja ja olla myös lyhyitä – ei yli tunnin mittaisia! ”Ei ole mikään taito saarnata pitkään; mutta saarnaaminen ja opettaminen oikein ja hyvin on todellinen työ.”  Kärvisteltyään läpi Bugenhagenin piinaavan pitkän sunnuntaisaarnan Luther huomautti:

Jokaisella ylipapilla pitää olla yksityiset uhrinsa. Niinpä Pomeranus uhraa kuulijansa pitkillä saarnoillaan, sillä hänen uhrinsa olemme me. Tänään hän uhrasi meidät erityisellä tavalla. (LW 54, 179.)

Kaikkiaan Luther uskoi, että hyvä saarna puhuttelee tehokkaasti koko ihmistä. Lähtökohtanaan Room. 12:7 hän väitti, että saarnan tulisi valaista ymmärrystä ja liikuttaa sydäntä: ”dialektiikka” (opetus) ja ”retoriikka” (kehotus) ”muodostavat saarnan metodin”. Kuitenkin painavassa saarnassa on mukana kolmaskin tekijä: ”saarnan kuvittaminen”:

Hän suorittaa sen käyttämällä raamatunkohtia, esimerkkejä, vertauksia ja muita tällaisia puhetaidollisia kaunistuksia. Niiden avulla kuulijat saadaan vedetyksi uskomaan ja tottelemaan sitä sanaa, jota hän saarnaa.

Saarnoissaan Luther käytti lukuisia esimerkkejä ja kuvia korostaakseen tekstin tarkoitusta, mutta jokaisessa tapauksessa hän varmisti, että ne liittyivät kuulijoiden elämänpiiriin. Mallina oli Kristuksen saarnaaminen. Aukaistakseen ymmärryksen ikkunat hän käytti usein lyhyitä kuvia. Seuraavat esimerkit on otettu umpimähkään saarnasta, jonka tekstinä oli Joh. 15:26–16:4.

Kuten jalokiveä ei tule kätkeä vaan pitää näkyvissä, myös uskoaan tulee pitää yllään ja näkösällä.

Joka pakenee vainoa, sen sydämessä ei ole uskoa, on vain kuollut tieto erehtyneestä                            uskomuksesta, ilman elinnestettä ja voimaa, luuta ja ydintä.

Tieto, joka joillakuilla on Jumalasta, […] on vain kielen päällä kuten vaahto veden päällä.

Joskus Luther käytti laajempia kuvia. Seuraavat on otettu saarnasta, jonka tekstinä oli Matt. 5:20–26.

Käyttäkäämme rohkeaa kuvaa, jotta voitte nähdä, miten arvovaltaisen ihmisen tulee käyttäytyä. Otetaan esimerkiksi Saksin vaaliruhtinaan vaakuna. Siinä näkyy kaksi miekkaa mustavalkoisella pohjalla järjestettyinä niin, että kahva on alempana valkealla pohjalla ja terä ylempänä mustalla taustalla. Nämä osoittavat, miten tulee käyttäytyä arvovaltaisessa asemassa. Alhaalla, pitäen miekkaa kahvasta, sinun tulee olla puhdas, valkoinen, hellämielinen ja armelias, parhaaseen pyrkivä. Ylhäällä, velvollisuutta täyttäessäsi, sinulla on terä mustalla pohjalla, toisin sanoen vaaditaan päättäväistä ja ankaraa toimeenpanoa pysäyttämään ulkoisesti hyökkääjät. Miekkojen punainen väri osoittaa, että on vuodatettava verta. Mooses, Daavid ja muut ovat täten kauniisti käsitelleet miekkaa kahvasta pidellen valkoisella pohjalla, olleet raittiita, lempeitä ja helläsydämisiä ja heiluttaneet terää mustalla pohjalla ankarina ja vakaina virantoimituksessaan.

Luther summaa saarnan kuvittamisen filosofiansa Galatalaiskirjeen selityksessä (1535):

Tavallinen kansa tempautuu helpommin mukaan analogioiden ja kuvien avulla kuin vaikeiden ja hienosyisten keskustelujen avulla. Ihmiset katselevat mieluummin hyvin piirrettyä kuvaa kuin hyvin kirjoitettua kirjaa. […] Opettaakseen on hyödyllistä kyetä tuottamaan monia analogioita ja kuvia. Ei vain Paavali vaan myös profeetat ja Kristus käyttivät niitä. (LW 26, 359.)

Luther totesi kuitenkin haikeasti, että monet ovat paljon enemmän kiinnostuneita kuvista kuin saarnan painavasta oppisisällöstä. Saarnavuosiensa aikana hän havaitsi, että ”tavallinen kansa nukkuu ja yskiskelee, kun saarnaamme vanhurskauttamisopista, mutta höristää korviaan tarinoiden kohdalla”.

Summa

Mikä teki Lutherista suuren julistajan? Ehkä se johtui siitä, että älyn lisäksi hänellä oli luonteenlujuutta, energinen luonne ja tahto. Kun ihmiset kuulivat hänen puhuvan, he eivät kuulleet vain totuutta vaan kokivat ihmisen. Ehkä hänen ilmeinen rakkautensa kuulijoihinsa oli avain hänen menestykseensä julistajana. Ehkä hän nimenomaan saarnatavallaan – jumalallisella suorapuheisuudellaan ja raa’alla totuudellisuudellaan – osui hyvin lähelle maalia. Ehkä Melanchthonin arvio on paras: Lutherin tenhoavuus saarnaajana kumpuaa siitä tosiseikasta, että hänen ”sanansa eivät syntyneet huulilla vaan sielussa”.

Epäilemättä kaikki nämä tekijät vaikuttivat Lutherin tenhoavuuteen, mutta hän oli suuri saarnaaja, koska hän ennen kaikkea oli Sanan ja rukouksen mies, koska hänen aiheensa oli ristiinnaulittu ja ylösnoussut Herra Jeesus Kristus, koska hän saarnasi Sanaa horjumatta Jumalan kunniaksi. Me papit emme todellakaan voi tehdä paremmin kuin ”saarnata Jumalan kunniaksi ja olla piittaamatta ihmisten tuomiosta”. •

__________

Lutherin ruusu

Martti Luther kuvaa vaakunaansa (”Lutherin ruusua”) kirjeessään 8.7.1530:

Ensimmäisenä on oltava risti mustana sydämessä,

jonka luonnollinen väri se olisi.

Kun ihminen uskoo koko sydämestään, hän tulee vanhurskaaksi.

Sellaisen sydämen on oltava valkoisen ruusun keskellä osoittamassa,

että usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa.

Ruusun on oltava valkoinen eikä punainen,

koska valkoinen on henkien ja kaikkien enkelien väri.

Sellainen ruusu on taivaanvärisellä pohjalla,

koska sellainen ilo Hengessä ja uskossa on tulevan taivaallisen ilon alku.

Sellaista taustaa tulee reunustaa kultaisen ympyrän,

koska sellainen autuus taivaassa kestää ikuisesti ja loppumatta

ja ylittää arvossa kaiken ilon ja hyvän, niin kuin kulta on arvokkain metalli.

Perusta  5 | 2016

Jari Jolkkonen
Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.

Avajaispuhe kirkon evankelioimistyön konferenssissa 15.4.2016

Teesit

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

2 Evankelioiminen on saastutettu sana ja kaipaa puhdistamista

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja kaiken alistamisen vastakohta

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistusta että keskustelua

7 Evankeliumilla on aivan tietty sisältö, Kristus, ja ilman tätä on kyse muusta evankeliumista

Käsitteen määrittelyä – mistä sana evankeliointi on peräisin?

Olemme kokoontuneet Joensuuhun ja Kuopion hiippakuntaan kirkon evankelioimistyön konferenssiin. Mutta mitä oikein tarkoitamme evankelioimisella? Luulen, että tästä on paljon erilaisia käsityksiä kirkkojen kesken ja myös oman kirkkomme sisällä. Kirkkona emme ole löytäneet tässä asiassa yhteistä työnäkyä tyydyttävällä tavalla. Siksi haluan aluksi selventää käsitteitä ja tarkastella, mistä sana on peräisin. Sen jälkeen esitän muutamia teesejä siitä, kuinka evankelis-luterilainen kirkko ymmärtää evankelioinnin.

Suomen kielessä ja luterilaisessa perinteessä on puhuttu perinteisesti ”evankeliumin julistamisesta ja opettamisesta”. Se on yhä ihan kelpo termi. Vuosisatojen ajan sillä on tarkoitettu jo kastettujen kristittyjen kasvattamista ja heidän uskonsa vahvistamista. Valistus, sekularismi, kaupungistuminen ja teollinen vallankumous muuttivat kuitenkin yhteiskuntaa 1800-luvun alusta: Euroopassa alkoi olla yhä enemmän ihmisiä, jotka olivat kyllä kastettuja, mutta tietämättömiä kristillisen uskon sisällöstä ja vieraantuneita kirkon hengellisestä elämästä. Syntyi niin sanottu sisälähetys, vieraantuneille kirkkojen jäsenille ja uskonnollisesti välinpitämättömille suunnattu evankeliumin julistus.

Verbi “evankelioida” tuli suomen kieleen kristillisen ylioppilasliikkeen kautta 1900-luvun alussa. Tuolloin liikkeessä korostui lähetysinnokkuus ja palo julistaa evankeliumia. Kansainvälisen kattojärjestön World Student Christian Federationin julkilausuttuna tavoitteena oli “the evangelisation of the world in this generation”, maailman evankelioiminen tämän sukupolven aikana.

Katolisessa kirkossa puhutaan ”ensimmäisestä evankelioimisesta”, kun kirkko lähettää lähetystyöntekijöitä julistamaan evankeliumia ja perustamaan paikalliskirkkoja niiden kansojen keskelle, jotka eivät vielä ole kuulleet Kristuksesta. ”Uudesta evankelioinnista” puhutaan, kun kirkko pyrkii tavoittamaan omia vieraantuneita jäseniään. Tätä varten Vatikaanin hallintoa muuten kovakouraisesti karsinut paavi Benedictus XVI perusti 2010 uuden paavillisen neuvoston (Pontificium Consilium de Nova Evangelizatione Promovenda), jossa olen saanut itse vierailla. Kiinnostavaa oli huomata, että paavin neuvostolleen antama tehtävä oli lähes sanasta sanaan sama kuin Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen työnäky ”evankelioida kansat evankelioimaan kansoja”. Ehkäpä Mika Tuovinen on käynyt opastamassa paavia. Erottelu ensimmäisen ja uuden evankelioinnin välillä vastaa hyvin pitkälle meikäläistä jakoa ulko- ja sisälähetykseen.

Englannin kielen sana evangelism tarkoittaa evankeliumin julistamista. Tästä on johdettu verbi evangelize, evankelioida. Näiden englannin sanojen taustalla ovat Uudesta testamentista löytyvät alkukieliset kreikan substantiivi euaggelion, eli evankeliumi, hyvä sanoma, ja verbi euaggelizô, julistaa hyvää sanomaa, evankelioida.

1 Evankeliumin kuuluttaminen on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki

Evankelioiminen, siis hyvän sanoman julistaminen ja välittäminen, on niin sanottu kirkon ydintoiminto, jos joku on. Oikeastaan se on vielä enemmän: se on itse kristinusko. Evankelista Markuksen mukaan Jeesus avasi julkisen toimintansa tällä julistuksella: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” Alkuteksti voitaisiin kääntää myös: muuttukaa mieleltänne, ottakaa vastaan hyvä sanoma. Nykykielellä voisimme sanoa: ”Tulkaa, ottakaa vastaan Kristus-usko, tulkaa kristityiksi”.

Evankeliumin opettaminen ja julistaminen ”puhtaasti” on luterilaisen tunnustuksen mukaan toinen kirkon välttämättömistä tuntomerkeistä. Augsburgin tunnustuksessa, tunnustuskirjoista tärkeimmässä, sanotaan kirkosta: ”Tosi kirkko on siellä, missä evankeliumia julistetaan puhtaasti ja sakramentteja hoidetaan oikein” Siksi evankeliointi on oikeastaan enemmän kuin mikään “toiminto”. Evankeliumin julistaminen tekee kirkon kirkoksi. Tämä identiteetti näkyy myös nimessä evankelis-luterilainen kirkko. Jos kirkko ei evankelioi, voidaan kysyä, toteutuuko kirkon elämässä kaikki se rikkaus, jonka Jumala on sille lahjoittanut. Tällöinhän kirkkain lamppu pistetään vakan alle, eikä se sieltä juuri loista.

Tässä seminaarissa on helppo puhua myönteisesti evankelioimisesta; olettehan te osallistujat pohtineet keskimääräistä syvällisemmin sen luonnetta. “Evankelioiminen” ei myöskään sanana säikäytä meitä. Mutta monilla tämä sana nostaa esille tukun kysymys- ja huutomerkkejä. Tarvitaan tarkennusta ja ehtolauseita, jotta evankelioimisesta voitaisiin ylipäänsä puhua. Ja senkin jälkeen sana saattaa tuntua jotenkin kiusalliselta. Ymmärrän tämän hyvin.

2 ”Evankelioiminen” on saastutettu sana ja kaipaa puhdistusta

Sana “evankelioida” on ajan saatossa kuormittunut monenlaisilla merkityksillä ja mielleyhtymillä, jotka eivät tee oikeutta tälle tärkeälle raamatulliselle verbille eivätkä sitä kuvaavalle asialle. Siksi asiallinen keskustelu evankelioimisen tarpeesta ja keinoista kirkossa ei aina onnistu parhaalla mahdollisella tavalla.

”Evankelioiminen” merkitsee monien mielikuvissa jonkinlaista aivopesun synonyymiä, Jeesuksen nimissä tehtyä propagandaa, kristinuskon kaupustelua. Vikaa on varmasti maailman kovasydämisyydessä ja penseydessä. Mutta vikaa on myös kristityissä itsessään. Monille termillä ”evankelioida” on imperialistinen sivumaku, joka tuo mieleen uhkaavia traktaatteja, Jeesus tulee -varoituskylttejä tai kiiluvasilmäisiä käännyttäjiä kotiovella.

Hakaniemen torilla nousi kerran ratikkaan muuan ahdistuneen näköinen mies, joka karjaista mylväisi vihaisella äänellä: ”Tehkää parannus!” Hän ehkä onnitteli itseään rohkeasta toiminnasta, mutta synnytti vain ahdistusta ja vastustusta. En voi syyttää matkustajaa, jos hän päättelee, että tullakseen kristityksi täytyy ilmeisesti ahdistua ja tulla hulluksi. Evankeliumin leviämisen kannalta tämä niin sanottu evankelista toimi kontraproduktiivisesti: hän ei edistänyt evankeliumia, vaan pystytti sille esteitä. Suomeksi sanottuna evankeliumin asialle olisi luultavasti ollut parempi, että hän olisi pitänyt suunsa kiinni ja jakanut leipää köyhille Veikko Hurstin vieressä.

Ei siis ole ihme, että tällaisen väärinkäytön ja sen synnyttämien mielikuvien takia monet kristityt ja jopa papit vierastavat evankeliointia sekä terminä että toimintana.

Mutta suostummeko toimimaan tällaisten epäonnistumisten ja väärintulkintojen ehdoilla? Eikö silloin mene lapsi pesuveden mukana? Onko kasteveden tarkoituksena vihkiä ihminen Kristuksen seuraajaksi vai tehdä hänet evankeliumille immuuniksi?

Evankelioiminen on niin arvokas asia, ettei ole hyvä, jos kirkossa käytämme aikamme ja energiamme pitkitettyyn kiistelyyn sanoista ja merkityksistä. Parempi olisi, jos voisimme yhtenä rintamana keskittyä hyvän sanoman kertomiseen.

Miten tällaiseen tilanteeseen voitaisiin päästä? Miten tarpeeton eripura voitaisiin välttää ja paneutua varsinaiseen työhön?

3 Evankeliumi on vapauttava sanoma ja siksi kaiken alistamisen vastakohta

Voidaksemme puhdistaa ”evankelioimisen” on mentävä sen juurille. Mistä tällainen sana ylipäänsä tulee? Katsotaan mitä se pitää sisällään. Sen jälkeen pohditaan, mitä evankelioiminen voi olla kirkossa vuonna 2016. Minkälaiseen evankelioimisnäkyyn kaikki kirkossa voisivat yhtyä?

Paljon oppii, kun tutkii alkukielistä tekstiä ja katsoo missä yhteydessä ja kuinka näitä sanoja käytetään. Niinpä aloitamme Uudesta testamentista ja kreikan kielestä.

Uuden testamentin tunnetuin kohta, jossa puhutaan verbinä ”evankelioimisesta”, löytyy tutusta Luukkaan jouluevankeliumista. Alkutekstin mukaan Herran enkeli ”evankelioi paimenille” sanomalla: ”Älkää pelätkö. Minä evankelioin teille (kreik. euaggelizomai hymin) suuren ilon koko kansalle: tänään teille on syntynyt Vapauttaja (sooteer), Kristus, Herra (khristos kyrios) Daavidin kaupungissa” (Luuk. 2:10).

Tässä on kaksi ratkaisevan tärkeää huomiota evankelioimisen oikean ymmärtämisen kannalta.

Ensiksi on otettava huomioon, että meille ”evankeliumi” on hurskas ja umpikristillinen termi, mutta Jeesuksen syntymän aikana se oli maallinen, erityisesti sotilaspoliittinen sana. Keisarin evankeliumi oli hyvä sanoma Rooman keisarin voittamasta valloitussodasta tai hänen verisesti kukistamastaan kapinasta. Nykyaikana sellainen voisi olla Venäjän presidentin Vladimir Putinin julistama ”hyvä sanoma” siitä, että hän on vastannut kaikkien krimiläisten hartaaseen toiveeseen liittämällä Krimin niemimaan Venäjän federaatioon.

Tiedämme, että tällainen Rooman keisarin evankeliumi oli imperialistinen: sen takana oli väkivaltaa, sotaa ja alistamista. Sillä pyrittiin pönkittämään keisarin valtaa kansojen yli. Vallan pönkittämistä vahvisti se, että keisaria palvottiin jumalana ja häntä kutsuttiin jumalallisella arvonimellä kyrios, Herra.

Joulun evankeliumi on äärimmäinen vastakohta imperialistiselle keisarin evankeliumille. Enkeli haluaa ”evankelioida” julistamalla, että kyrios, Herra, ei ole väkivaltainen ja omaa valtaa pönkittävä keisari, vaan lempeä ja rakastava Seimen lapsi. Enkeli julistaa, että sooteer, Vapauttaja, ei ole verisiä valloitussotia käyvä keisari, vaan sovituksen tuova Jumalan Poika ja Rauhan ruhtinas.

Kristuksen evankeliumi on kaiken imperialismin vastakohta: se on vapauttava ja iloiseksi tekevä sanoma siitä, että Jumala on Kristuksen sanoissa ja teoissa rakentanut rauhan ja sovinnon ja että hän kutsuu jokaista elämää uutta elämää ”Kristuksessa”, siis rauhassa ja sovinnossa Jumalan kanssa ja ihmisten kesken.

Toiseksi on kiinnitettävä huomio pieneen kielelliseen, mutta tärkeään yksityiskohtaan. Kun enkeli julistaa hyvää sanomaa, evankelioimisen kohteesta eli paimenista puhutaan datiivissa, ei akkusatiivi-muodossa. Enkeli evankelioi ”paimenille” (hymin), ei ”paimenia”. Kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta kuunnelkaa, tässä on pointti.

Kun käytämme suomen kielessä verbiä “evankelioida”, sen objekti eli toiminnan kohde saa usein sijamuodokseen akkusatiivin. Sanomme siis, että evankelioimme jonkun henkilön tai jotakin henkilöä: ”Evankelioin Mikon tai Mikkoa”. Hyvä esimerkki tästä on Kansanlähetyksen perinteinen tunnuslause: “Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”.

Kreikan kielessä asia on toisin. Kun käytetään verbiä euaggelizô, se jolle puhutaan,on melkein aina datiivi, lauseopillisesti epäsuora objekti. Niinpä kreikan kielessä evankelioidaan jollekin henkilölle tai joillekin ihmisille, siis Mikolle tai vangeille. Näin on myös jouluevankeliumissa: enkeli evankelioi ”heille” (hymin) eli paimenille ja ”kansalle” (laoo). Hädin tuskin voin pidätellä innostustani sen huomion johdosta, että kyse on datiivista, ei akkusatiivista! Jos siirrämme tämän ilmaisutavan suomen kieleen, Kansanlähetyksen tunnuslause kuuluisi seuraavasti: “Evankelioikaa kansalle, jotta se evankelioisi kansoille.”

Tämä erottelu saattaa kuulostaa saivartelulta, mutta ei välttämättä ole sitä. Jos puhutaan jonkun henkilön tai joidenkin ihmisten evankelioimisesta, ilmaisussa kuullaan helposti kielteisiä sivumerkityksiä: evankelioitavan ihmisen oma persoonallisuus, itsenäisyys ja autonomia uhkaavat hävitä. ”Tukistan, potkaisen, lyön, aivopesen, evankelioin Mikkoa”.

Tällaiset sivumerkitykset ja vivahteet voivat vaikuttaa kahdella tavalla. Yhtäältä evankeliointiin kriittisesti suhtautuvat voivat esittää arvostelua, jonka mukaan evankelioinnissa ihmisestä tulee passiivinen vallankäytön kohde. Toisaalta evankeliointiin innokkaasti suhtautuva voi vaivihkaa alkaa nähdä ihmisiä käännyttämisen kohteina, jolloin aito kohtaaminen kärsii.

Kielellä on todellakin valtaa. Se ei ainoastaan heijasta todellisuutta vaan kykenee myös vaikuttamaan siihen, kuinka asiat näemme ja koemme. Voisimmeko sitten ruveta suomen kielessäkin puhumaan siitä, että evankelioimme ihmisille tai kansalle? Muuttaisiko tämä suhtautumista evankelioimiseen myönteisemmäksi?

Ongelmaksi muodostuisi helposti se, että ilmaisu olisi suomen kielen kannalta keinotekoisen tuntuinen. Meidän Kirkkoraamattumme ei käännä kreikan euaggelizô-verbiä kertaakaan sanalla “evankelioida”. Käännöksessä käytetään yleensä useampaa kuin yhtä sanaa, esimerkiksi: saarnata evankeliumia, julistaa evankeliumia tai kuten jouluevankeliumissa ”ilmoittaa ilosanoma”.

Alkukielisestä Uudesta testamentista opimme näin ollen ainakin kaksi kieleen liittyvää seikkaa. Yhtäältä se antaa tukea sille, että voimme rohkeasti puhua evankelioimisesta. Esiintyyhän tätä sanaa vastaava kreikan verbi euaggelizô Uudessa testamentissa peräti 54 kertaa. Toisaalta alkukieli muistuttaa meitä siitä, mitä tämä evankelioiminen on: se on hyvän sanoman julistamista, kuuluttamista tai kertomista ihmisille. Siihen kuuluu ihmisten kohtaaminen, kunnioittaminen ja palvelu. Alkukielessä ei ole sitä kielteisen sivumerkityksen vaaraa, mikä on suomen kielen sanassa “evankelioiminen”.

Miten voisimme käytännössä ja omilla teoillamme puhdistaa sanan ”evankelioida” sille matkan varrella kerääntyneistä kuormista ja palauttaa termin alkuperäiseen kunniaansa?

4 Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä

Vanhan vastakkainasettelun mukaan herätyskristityt julistavat evankeliumia sanallisesti, kun taas sosiaalisesti aktiiviset kristityt haluavat tehdä humanitaarista auttamistyötä. Kirkossamme tämä vastakkainasettelu on osin lientynyt, mutta vielä tarvitaan työtä, että voisimme juuria sen pois pysyvästi.

Koko evankeliumiin kuuluu sekä julistus että palvelu. Evankelioiminen tapahtuu sanoin ja teoin. Vanhan kirkon ja kreikan kielen termein: kristillinen todistus, martyria, on täyttä vain, kun se toteutuu liturgiana ja diakoniana. Täyteen evankelioimiseen kuuluu täysi evankeliumi, siis sekä Jumalan sanan julistus, että kärsivän ihmisen auttaminen. Pitäytyminen vain toiseen merkitsee evankeliumin amputoimista ja kohtalokasta kaventamista.

Jos rajoitumme auttamistyöhön ja häivytämme evankeliumin, teemme kirkosta pelkän Punaisen Ristin. Auttaa voi ilman Kristustakin. Ei siihen kirkkoa tarvita. Pahimmillaan ilosanoma joutuu tekojen vanhurskauden ja ahtaan moralismin vankilaan. Jos taas julistamme ihmiselle evankeliumia, mutta sivuutamme hänen fyysiset leipähuolensa, kuinka hänen sydämensä voisi lämmetä Kristukselle? Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja juuri sen tuntomerkkinä hoiti kehon tarpeista ruokkimalla nälkäisiä ja parantamalla sairauksia.

Tämä julistuksen ja palvelun yhteys tulee hyvin esille kohdasta, jossa Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus esittää ohjelmansa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen.” (Luuk. 4:18) Tässä evankeliumi sisältää sekä julistuksen että auttamisen.

Koko evankeliumi käsittää myös sekä Jumalan käskyt että lupaukset. Amputoidusta evankeliumista on kyse myös silloin, jos se käsitetään yksinomaan vastakohtana Jumalan laille. Laajan määritelmän mukaan ”Kristuksen evankeliumiin” sisältyy sekä Jumalan evankeliumi eli vapaaksi tekevä anteeksiantamuksen sana, joka ei vaadi mitään että Jumalan laki eli käsky pyrkiä elämään hänen tahtonsa mukaan.

Koko evankeliumi, siis lupaukset ja käskyt käsittävä evankeliumi, tulee hyvin ilmi Markuksen evankeliumin alussa, jossa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:14) Tässä evankeliumi käsittää sekä lain että evankeliumin, sekä vapauttavan anteeksiantamisen sanan että kehotukset Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Toisaalta evankeliointi on tehokasta vain silloin, kun se koskettaa koko ihmistä, siis tunnetta ja ymmärrystä. Pelkkä fiilistely johtaa sokeaan uskoon eikä kanna läpi vaikeuksien. Pelkkä pitäytyminen älylliseen todisteluun johtaa kylmään aivouskoon. Siksi on julistettava niin, että sana koskettaa sekä sydäntä että päätä, tunnetta ja ymmärrystä. Siten molemmat saavat voimaa toisistaan. Tunne saa uskon syttymään, ymmärrys tekee siitä sitkeää ystävyyttä. Sydämen usko tekee uskon eläväksi, kirkon usko antaa sille sisällön ja suunnan.

Kun puhutaan evankelioimisen antropologisista ehdoista, pitää ottaa myös huomioon, että evankeliumi on myönteinen sanoma ja leviää tehokkaammin vetoamalla myönteisiin tunteisiin. Ahdistelu ja pelottelu eivät synnytä vapautunutta luottamusta Jumalaan. Synti on kyllä sanottava synniksi ja kadotuksen mahdollisuus on kiistattomasti osa Jeesuksen julistusta. Paavali kyllä edellyttää ”evankeliumiin” myös Jumalan tuomion (Room 1-2). Mutta totisten torvensoittajien ja tuomiopäivän pasunistien sopii muistaa Paavalin kysymys: ”Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen?” (Room. 2:4). Ihminen uskaltaa turvautua Jumalaan vasta silloin, kun hän luopuu ennakkoluuloista ja ymmärtää Jumalan (God) hyväksi (Good).

On myös tärkeää, että usko koskettaa moraalista ja sosiaalista puoltamme. Esimerkiksi uskon löytänyt vapautuva vanki tarvitsee yhteisön, muuten hän jää yksin eikä pääse irti vankilakierteestä. Oikea usko synnyttää hyviä hedelmiä eli hyveitä. Se johtaa kuuliaisuuteen, siis pyrkimykseen seurata Kristusta ja elää Jumalan tahdon mukaisesti.

Miten puhumme ja toimimme niin, että koko evankeliumi voisi koskettaa koko ihmistä?

5 Evankelioiminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen

Luterilaisessa teologiassa on erityisen tärkeää voida yhdistää evankeliointi, kaste ja ehtoollinen. Tässä on kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Perinteisesti evankelioinnista ovat innostuneet herätyskristityt, jotka ovat ammentaneet vaikutteita pietismistä ja myöhemmin kansainvälisestä evankelikaalisuudesta. Tässä virtauksessa on ollut vaikeuksia ymmärtää kasteen ja ehtoollisen myönteistä merkitystä yksittäiselle kristitylle ja koko kirkon elämälle. Kasteen lahja on sivuutettu tai jopa varoitettu luottamasta siihen.

Toisaalta kirkossa on myös kasteeseen ja ehtoolliseen vedoten torjuttu kaikenlainen evankelioiminen. Kastetta on voitu pitää jonkinlaisena pelastusautomaattina, joka vapauttaa rukouksesta, kilvoittelusta ja evankelioimisesta. ”Sunnuntaiaamuna talonpoika kuulee kirkon kellojen soiton, kääntää kylkeä ja on autuas”. Tällöin kasteen tehtävä on sivuutettu.

Uudessa testamentissa evankeliumin julistaminen, kaste ja ehtoollinen kuuluvat yhteen. Kun Filippos ”evankelioi” eli kertoo Kristuksesta etiopialaiselle hoviherralle (Ap. t. 8:26), tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa kasteeseen. Kun Ylösnoussut Kristus evankelioi eli kertoo Emmauksen tien kulkijoille Jumalan pelastussuunnitelmasta, tämä seurustelu tapahtuu Raamatun äärellä ja johtaa ehtoolliseen. Emmauksen tien kulkijat tunnistavat Herran läsnäolon siitä, kun hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen oppilaille, siis teki sen, minkä ehtoollista asettaessaan.

Luterilaisina pidämme tappiin asti kiinni siitä Lutherin katekismuksen opista, jonka mukaan kasteessa tullaan kristityksi: ”Kaste vapauttaa synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Se lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, Jumalan armon, Kristuksen ja kaikki hänen tekonsa sekä Pyhän Hengen ja kaikki hänen lahjansa.” (Iso Katekismus) Emme voi edustaa sellaista evankelioimista, jossa ihmisen katsotaan tulevan kristityksi vasta oman ratkaisun tai muiden tekojen perusteella. Tällainen olisi ristiriidassa vahvan vanhurskauttamisoppimme kanssa.

Mutta emme voi myöskään tuudittautua siihen valheelliseen uneen, että kaikki kastetut ovat eläviä kirkon jäseniä, jotka seuraavat Kristusta ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Hengellisesti välinpitämättömiä on heräteltävä lempeästi ja kutsuttava rohkeasti takaisin Kristuksen seuraamisen tielle, kirkon uskon ja lähimmäisen rakkauden tielle.

Evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa. Muuten jokin on pielessä.

Meidän aikanamme tärkeä ja kiireellinen tehtävä on yhdistää elämäniloinen evankelioimisen teologia luterilaisen kirkon vahvaan armo- ja sakramenttioppiin.

6 Evankelioimiseen kuuluu sekä julistus että keskustelu

Nykyisin kuulee usein sanottavan, että saarnaaminen tai julistaminen on yksisuuntaista ja ylhäältä päin tulevaa viestintää. Vastakohdaksi asetetaan usein keskustelu ja dialogi, joiden sanotaan olevan vastavuoroisempia, tasa-arvoisempia ja siksi arvostettavampia. Onko julistus ja keskustelu arvotettava ja asetettava vastakkain tällä tavalla?

On totta, että julistus kohdistuu suureen yleisöön ja on siten yksisuuntaista, kun taas keskustelu tapahtuu usein pienessä porukassa, jolloin myös vastavuoroisuus on mahdollista.

Siitä huolimatta muodikas tapa asettaa keskustelu julistusta paremmaksi on virheellinen.

Myös dialogi voi kommunikaation muotona tarjota mahdollisuuden manipuloinnille, alistamiselle ja väärälle vallankäytölle. Näin voi käydä silloin, jos keskustelun toinen osapuoli on ylivertaisen oppinut keskustelukumppaniinsa verrattuna. Minulla on aina levoton olo, kun menen harjoittamaan dialogia autokauppiaan tai autokorjaajan kanssa. Olen oppimattomampi osapuoli ja voin tulla vedätetyksi itse sitä tajuamatta. Karjalassa tunnetaan sanonta: se on niin kova kauppamies, puhuu pyörryksiin vaikka puhelinpylvään. Juuri keskustelu tarjoaa taitavalle, mutta katalalla luonnolla kruunatulle manipulaattorille mahdollisuuden vedättää heikompaa osapuolta.

Julistaminen on julkisempaa ja välimatka kuulijaan säilyy suurempana. Siksi se kunnioittaa kuulijan autonomiaa: mielessään hän voi itse päättää, hyväksyykö vai hylkääkö kuulemansa sanoman.

Tunnettu viestinnän tutkija John Durham Peters on tutkinut vuorovaikutuksen historiaa antiikista nykypäiviin ja hän on jakanut vuorovaikutuksen karkeasti kahteen malliin. Näitä hän kutsuu latinankielisillä nimillä munus, suomeksi “lahja”, ja communio, suomeksi “yhteys”.

Munus-vuorovaikutuksen tyylipuhtain esimerkki on Petersin mukaan Jeesuksen kylväjävertaus: Viesti, joka välitetään, on itsessään täydellinen. Se julistetaan kuulijoille ja annetaan lahjaksi ihmisille. Toiset ottavat sen halukkaasti vastaan, kun taas toiset torjuvat sen. Kylväjävertauksessa siemen itää sen mukaan, millaiseen maahan se on sattunut putoamaan. Munus-vuorovaikutus toteutuu näin ollen saarnassa, julistuksessa, opetuspuheessa tai luennossa. Puhujalla on sanoma, jonka hän haluaa välittää kuulijoilleen. Sanoma otetaan vastaan vaihtelevasti, ja se pääsee tekemään työtä ihmisten sydämissä.

Communio-vuorovaikutuksella Peters tarkoittaa tasavertaisten yksilöiden dialogia tai keskustelua pienessä ryhmässä. Tässä puhuja ei ole niinkään luennoitsija vaan kätilö, joka pyrkii synnyttämään oivalluksia ja uuden löytämistä keskustelukumppaneissaan.

Uudessa testamentissa puhutaan paljon julistamisesta ja saarnaamisesta, siis munus-vuorovaikutuksesta. Tyypillisin esimerkki tästä on Jeesus itse, joka kylvää julistamalla ja opettamalla evankeliumia kansanjoukoille veneessä tai vuoren rinteillä. Mutta siellä kerrotaan myös tilanteista, jossa evankeliumia välitetään pienimuotoisesti ja keskustelun välityksellä, siis communio-mallin mukaisesti. Tällaisia esimerkkejä keskustelun kautta tapahtuvasta evankelioimisesta ovat kertomukset Emmauksen tiestä ja etiopialaisen hoviherran kasteesta.

Emmauksen tien murheellisten kulkijoiden rinnalle astuu tuntematon mies (Luuk. 24:13–35). Hän kulkee kirjaimellisesti rinnalla, eikä tyrkytä tai ylipuhu, vaan kysyy, ”mistä keskustelette”. Sitten hän kuuntelee Kleopaksen murheita hellästi. Vasta kuunneltuaan myötätuntoisesti kulkijoita hän aloittaa keskustelun siitä, miten tapahtuneet liittyvät Raamatun kertomuksiin Jumalan pelastavasta toiminnasta.

Vastaavasti Filippos (Ap. t. 8:26–40) asettuu kävelemään vankkureissa istuvan, Vanhaa testamenttia lukevan etiopialaisen hoviherran rinnalle ja oikeastaan hänen alapuolelleen – vankkureissa istuva on ylempänä kuin maassa kulkeva. ”Ymmärrätkös, mitä luet,” Filippos kysyy ja niin hän saa kutsun etiopialaiselta hoviherralta: Tule viereeni, keskustellaan yhdessä Jumalan pelastusteoista Raamatun tekstien äärellä. Tässä keskustelussa käytetään myös ”evankelioida”-verbiä: ”Filippos rupesi puhumaan, aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja evankelioi (eueeggelisato) Jeesuksesta miehelle (autoo – jälleen datiivi!)”

Molemmissa evankeliumia välitetään keskustelun kautta, mutta sellaisen keskustelun, jossa evankeliumin julistaja asettuu keskustelijan rinnalle, tekee kysymyksiä, kuuntelee toista ja kunnioittaa häntä.

Evankeliumin julistamisessa nykyaikana tarvitaan siis yhä sekä julistusta että keskustelua. Mutta ei mitä tahansa puhetta. Molemmissa pitää olla sisältö sama. Muutoin kyse on jostakin toisesta evankeliumista.

7 Kristuksen evankeliumilla on aivan tietty sisältö, ja ilman sitä on kyse toisesta evankeliumista

Länsimaisessa kulttuurissa monet ovat vieraantuneet kirkon uskosta ja elämästä. Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa kristinusko leviää tehokkaasti, mutta Euroopassa uskonnollinen välinpitämättömyys on tosiasia. Lisäksi evankeliumi herättää myös vastustusta. Erityisesti uusateistien mielestä kristityt ovat väärässä ja pahoja. Uusateistit eroavat merkittävästi uskonnollisesti välinpitämättömistä. Uusateistit ovat antiteistejä: he vastustavat aktiivisesti uskoa Jumalaan ja pyrkivät häätämään kaikki uskonnot pois julkisesta elämästä yksityiskotien ja temppeleiden kätköihin. Usein tätä tehostetaan piirtämällä jumalauskosta karikatyyrejä ja vaatimalla vakaumuksellisesti ”neutraalia” julkista tilaa. Tällainen neutraali tila on kuitenkin käytännöllinen ja looginen mahdottomuus, ja siksi on syystä alettu puhua neutraliteetti-illuusiosta.

Kun kristinusko on menettänyt jalansijaa länsimaissa, esille on noussut erilaisia apologeettisia strategioita. Yksi näistä on sellainen, jota kutsun palosireeni-apologiaksi: pannaan sireeni soimaan ja kerjätään mediahuomiota tekemällä huomiota herättäviä tempauksia tai antamalla shokeeraavia kannanottoja. Yleensä palosireeni-apologian takaa paljastuu nuoruuden into tai narsistinen mieli.

Toisena mallina on eräänlainen tuunaus-apologia, jossa uskon sisältöä pyritään muokkaamaan nykyihmiselle tavalla tai toisella helpommin omaksuttavaksi. Ajatuksena on, että nykyajan ihminen on muuttunut immuuniksi historialliselle kristinuskolle, jonka tunnemme apostolisesta uskontunnustuksesta, ja siksi evankeliumin oppi pitää mukauttaa niin sanotun modernin ihmisen tarpeisiin sopivaksi.

Äärimmäinen esimerkki tällaisesta hajota-ja-tuunaa-apologiasta on eläkkeelle jääneen episkopaalipiispa John Shelby Spongin ns. uusi uskonpuhdistus. Siinä kristinusko desinfioidaan sellaisista elementeistä, jotka eivät Spongin käsityksen mukaan sovi nykyihmiselle. Spongille on tärkeää Uudessa testamentissa Jeesuksen sana: ”Minä olen tullut antamaan teille yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10) Mutta juuri muuta ei tässä paljaaksi hakkuussa Raamatun puutarhasta pystyyn jää. Spong torjuu käsityksen persoonallisesta Jumalasta, joka kuulee rukouksia, syntyy neitsyt Mariasta ja sovittaa itsensä Kristuksessa. Lankeemusta tai syntiä ei ole, eikä sovitukselle ole siten mitään tarvetta. Raamattu on ihmisen subjektiivisia sanoja Jumalasta, ei Jumalan ilmoitusta ihmiselle. Spong on sopiva esimerkki käsiteltäväksi, koska hän on tehnyt ohjelmansa hyvin avoimesti tunnetuksi.

Miksi kutsun tällaista otetta apologeettiseksi? Emmekö tarkoita apologialla yleensä jotain täysin erilaista toimintaa – kristinuskon järkiperäistä puolustamista? On hyvä nähdä, että Spong itse esittää ohjelmansa perusteet siinä valossa, että hän nimenomaan pyrkii pelastamaan kristinuskon, ei tuhoamaan sitä. Häntä on huolestuttanut se, että monet hylkäävät uskon, koska eivät kykene ajattelemaan Jumalan olevan sellainen, millaiseksi Raamattu hänet ilmoittaa.

Millaisia ongelmia Spongin tuunaus-apologiaan liittyy? Ensiksi hän irtoaa historiallisesta kristinuskosta, eikä tämä ole oppituomio, vaan yksinkertainen analyysi. Toiseksi hänen teesinsä ovat sisäisesti ristiriitaisia: miksi rukoilla, jos ei usko, että kukaan kuulee? Mistä hän on oppinut tuntemaan niin tarkasti Jumalan olemuksen ja aivoitukset, jos hän toisaalta torjuu ilmoituksen? Kolmanneksi hänen analyysinsä näyttää olevan väärä: ei ole näyttöä siitä, että niin sanottu moderni ihminen olisi tullut immuuniksi luomisen, sovituksen ja pyhityksen tapaisille historiallisen kristinuskon perusvakaumukselle. Ehkä suurin ongelma on, että Spongin apologia ei näytä toimivan käytännössä: hänen oma kirkkonsa on tyypillinen esimerkki valkoisesta valtavirran protestanttikirkosta, jonka jäsenmäärä on lyhyessä ajassa romahtanut – ja ikävä sanoa, että aikana, jolloin Spong toimi virassa. Spongin hajota-ja-tuunaa-apologia näyttää itsetuhoiselta.

Uudessa testamentissa on neljä evankeliumikirjaa, mutta vain yksi evankeliumi. Paavali kirjoittaa korinttilaisille harjoittavansa kontekstuaalista teologiaa: hän tahtoo olla juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen ja heikoille heikko. On asetuttava toisen rinnalle. On kuunneltava ja kunnioitettava jokaista ihmistä. Evankeliumi pitää aina pyrkiä tekemään ymmärrettäväksi eri ihmisryhmille heidän omalla kielellä.

Mutta toisaalta galatalaisille Paavali iskee nyrkin pöytään: ”Ei ole mitään toista evankeliumia!” (Gal. 1:6). Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä olemme saaneet ja välittäneet teille, ”hän vääristää Kristuksen evankeliumin” (1:7). Tällaiselle evankeliumin vääristelijälle apostoli antaa melko epämiellyttäviä neuvoja: ”Hän olkoon kirottu” ja ”hän kuohitkoon itsensä”.

Huomionarvoista on, että Paavali käyttää määrettä ”Kristuksen evankeliumi”. Sen välittämisessä pitää käyttää eri kieliä, ja se mukautuu eri kulttuureihin. Afrikkalaista puhuttelee Jeesuksen voitto pahoista hengistä, länsimaista ihmistä hänen myötätuntonsa ja lähimmäisenrakkautensa. Mutta Kristuksen evankeliumi ei taivu kaiken suhteellistavaan relativismiin. Sanoman sisältö ei muutu siitä, että se välitetään dialogin kautta. Evankeliumi, hyvä sanoma, pysyy hyvänä ja pyhänä Jumalan lahjana, silloinkin kun se torjutaan ja sitä vastustetaan.

Tämä antaa meille mallin myös nykyajan evankeliointiin. Yhtäältä meidän on hyvä tuntea erilaiset tavat evankeliumin kertomiseen: Uudessa testamentissa esiintyvän opetuksen ja keskustelun lisäksi viestintämahdollisuudet ovat meidän päivinämme moninkertaistuneet. Toisaalta sanoma ei muutu sen mukaan, kenelle ja missä me sen kerromme. Evankeliumi on sama kirkon jäsenelle, ateistille, muslimille ja jopa savolaiselle.

Kirkon eväät vuonna 2016

Mihin päädymme tämän tarkastelun lopuksi? Mistä löytyvät evankelioimisen eväät tälle vuosikymmenelle?

Ensiksi, nähdäkseni evankelioinnin pitäisi tulla yhä enemmän kirkon toiminnan keskiöön. Totesinhan alussa, ettei kyse edes ole mistään erityisestä “toiminnosta”, vaan evankeliumin julistaminen ja kaikella tavalla esillä pitäminen on kirkon tuntomerkki, se joka tekee kirkon kirkoksi.

Evankelioinnista puhuminen on perusteltua, vaikka jotkut ovat sanaa vieroksuneetkin. Olemme kuitenkin hyvässä seurassa. Uuden testamentin verbi euaggelizô, tarkoittaa hyvän sanoman julistamista ja välittämistä, evankeliointia. Siitä sana on tullut moniin muihinkin kieliin, kuten englannin kieleen.  Uuden testamentin tutkiminen alkukielellä kuitenkin muistutti meitä tärkeästä vivahteesta: Raamatussa evankelioidaan jollekin tai joillekin, ei jotakin tai joitakin. Evankeliointi ei ole siten mikään erityinen vallankäytön muoto, jota kohdistetaan ihmisiin. Sen sijaan se on kylväjävertauksen opetuksen mukaista ilosanoman kertomista, jossa kunnioitetaan sanoman vastaanottajia ja heidän itsemääräämisoikeuttaan. Joskus siemen putoaa huonoon maahan eikä se idä, mutta joskus maaperä on otollinen ja sato on satakertainen.

Evankelioinnilla on tietty pysyvä sisältönsä, Jumalan pelastusteot Kristuksessa. Kuitenkin ne tavat, miten evankeliumia välitetään, voivat vaihdella ja niiden pitääkin vaihdella riippuen vastaanottajista. Pitää virittää kaikki luonnonlahjat ja armolahjat palaviksi. Kannattaa olla nokkela ja ovela. Mitkä ovat ne viestintävälineet ja mediat, joiden kautta hyvä sanoma välittyisi nykyään luontevimmin?

Nykyajan haasteet tulee ottaa evankelioinnissa huomioon, mutta historiallisesta kristinuskosta irtaantuviin apologeettisiin tee-se-itse -versioihin ei pidä sortua. Sen sijaan kirkossa pitää olla valmiutta vastata niille, jotka ovat kyselevällä mielellä tieteen ja uskonnon suhteesta. Uskon ja tieteellisen maailmankuvan välillä ei ole ristiriitaa.

Uskon että meidän tehtävämme on rohkeasti mutta samalla lempeästi kutsua ihmisiä. Voimme kutsua ihmisiä elämään kristittyinä, osallistumaan kirkon rikkaaseen hengelliseen elämään. Me emme ole uskon synnyttäjiä ja ylläpitäjiä, vaan tämän voi tehdä vain Pyhä Henki.

Kirkossa on katseltu viime vuodet paljon laskevia käyriä. Mutta niiden mielenmaisemaa synkentävän sanoman vangiksi ei pidä jäädä. Meille on annettu maailman paras sanoma, sydämet vapauttava, uutta elämää luova sanoma. Kirkossa ja kristittyjen yhteydessä Jumala on todellakin kohdattavissa. Ihmiset on luotu Jumalan yhteyteen, ja lopullinen sydämen lepo löytyy vain hänen yhteydestään. Siksi meidän ei pidä hävetä ja piilotella hyvää sanomaa vaan antaa sen kaikua niin kirkoissa kuin kappeleissa, turuilla, toreilla ja aitovierillä.•

Perusta  4 | 2016

Niilo ja Päivi Räsänen
Teologian tohtori Niilo Räsänen on kansanlähetysopiston rehtori. Lääketieteen lisensiaatti Päivi Räsänen on kansanedustaja ja lääkäri.

Puhuuko Raamattu avioliitosta?
”Raamatussa ei puhuta mitään avioliitosta”. Kommentti yllätti televisioväittelyssä. On totta, että suomalainen vanha raamatunkäännös käyttää vain kerran sanaa avioliitto ja uusi käännös muutaman kerran (Hepr. 13:4, vertaa uusi käännös Matt. 19:10). Alkukielissä avioliittoa tarkoittava sana käännetään eri tavoin, kuten sanalla ”häät”. Luomisen yhteydessä sanaa avioliitto ei käytetä, mutta itse asia on siinä keskeinen. Jumala luo miehen ja naisen. Siinä luodaan avioliiton perusta. Avioliitto perustuu miehenä ja naisena olemiseen. Jumala asettaa avioliiton, kun hän toteaa: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa.” (1. Moos. 1:28). Luomistyön yhteydessä Jumala lisäksi sanoo sanat, jotka myöhemmin Raamatussa toistetaan useaan kertaan. Kyseessä on avioliiton perusjae, jonka Jeesus ja apostolit myöhemmin vahvistavat (Matt. 19:5; Mark. 10:7; Ef. 5:31): ”Mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24).

 
Raamatussa avioliitto perustellaan vahvasti. Yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto asetetaan luomisessa ja todetaan hyväksi. Syntiinlankeemuksen jälkeen avioliitto säilyy samalla perustalla. Jeesus ja apostolit vahvistavat sen opetuksissaan vetoamalla luomiseen.

 
Vaikka Raamatussamme käytetään harvoin sanaa avioliitto, siihen viitataan jatkuvasti. Raamatussa puhutaan häistä, aviomiehestä ja -vaimosta. Kirja käsittelee aviorikosta ja -eroa. Nämä edellyttävät avioliiton olemassaoloa. Avioliitto on keskeinen esikuva Vanhassa testamentissa Israelin ja Jumalan välisestä suhteesta ja Uudessa testamentissa seurakunnan ja Kristuksen suhteesta. Seurakunta on morsian, jonka Kristus sulhasena vie Karitsan häihin.

 
Kävisikö moniavioisuus?
Vanhassa testamentissa esiintyy yleisesti moniavioisuutta. Tähän vedoten avioliittonäkemyksen muutosta vaativat ovat pyrkineet osoittamaan, että käsityksemme sekä avioliitosta että perheestä ovat voimakkaasti vaihdelleet historian saatossa.

 
Käsitys perheestä ja käsitys kristillisestä avioliitosta ovat kaksi eri asiaa. Perhekoot ja näkemys perheestä ovat vaihdelleet hyvinkin paljon historian kuluessa. Esimerkiksi Uuden testamentin aikana perhekuntaan saattoi kuulua usea sukupolvi ja palvelijoidenkin perheet. On tarpeetonta pyrkiä määrittelemään perhettä liian yksiselitteisesti.

 
Mitä meidän tulisi ajatella moniavioisuudesta? Ensimmäisenä yksiavioisuuden rikkoneena henkilönä mainitaan Lemek (1. Moos. 4:19–24). Hän otti itselleen kaksi vaimoa. Koska moniavioisuus tuli vasta syntiinlankeemuksen jälkeen, Jumala ei ole koskaan todennut sen olevan ”sangen hyvä”. Lankeemus toi mukanaan moniavioisuusilmiön. Lemek uhitteli vaimoilleen: ”Aada ja Silla, kuulkaa puhettani, te Lemekin emännät, ottakaa sanani korviinne: minä surmaan miehen haavastani ja nuorukaisen mustelmastani. Niin, Kain kostetaan seitsenkertaisesti, mutta Lemek seitsemänkymmentä seitsemän kertaa.”

 
Vanhassa testamentissa moniavioisuus ilmiönä kohosi korkeimmilleen kuningasten aikana. Jumala oli nimenomaan kieltänyt kuninkaita ottamasta itselleen useita vaimoja (5. Moos. 17:17). Kuninkaat eivät kuitenkaan totelleet tätä neuvoa. Moniavioisuus ei ole Jumalan tahto.

 
Avioliiton perusjae
Kristillisen avioliiton ydin on todettu pähkinänkuoressa (1. Moos. 2:24): ”Mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” Luomisen päätteeksi Jumalan lausumat sanat toistetaan myöhemmin Raamatussa eri yhteyksissä. Avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi. Jakeesta nousee esiin kolme pääkohtaa. Avioliitto on luopumista, liittymistä ja yhdeksi lihaksi tulemista.

 
Liittoa edeltää luopuminen. On luovuttava lapsuuden kodista, isästä ja äidistä, jotta uusi voisi syntyä ja saada elintilaa. Voi käydä niin, että jos luopumista ei tapahdu, mies ei tiedä, onko hän ”naimisissa” vaimonsa vai äitinsä kanssa. Kehotus koskee myös lasten vanhempia. Vanhemmasta saattaa tuntua oudolta jättää oma poika vieraan naisen seuraan ja antaa heidän yhdessä muodostaa oma koti.

 
Luopumalla ja liittymällä irrottaudutaan entisestä ja perustetaan uusi yksikkö. Tätä muutosta tulee kaikkien osapuolten ja koko yhteisön tukea. Luopuminen ja liittyminen ovat julkisia, joten avioliitto on lähtökohdiltaan julkinen ja yhteisöllinen, vaikka sisällöltään vain kahden kauppa. Jeesuksen sanojen mukaan ”ne kaksi” tulevat yhdeksi lihaksi (Matt. 19:5).

Verbit ”luopua” ja ”liittyä” ovat voimakkaita ilmaisuja. Liittyminen merkitsee syvän persoonallisen suhteen solmimista. Yhdeksi lihaksi tuleminen puolestaan kuvaa miehen ja vaimon fyysistä, emotionaalista ja sosiaalista suhdetta. Suhde on syvempi kuin lapsen suhde vanhempiinsa. Yhdeksi lihaksi tulemisessa on merkittävää myös seksuaalinen sitoutuminen miehen ja naisen välillä. Vaimo, joka luomiskertomuksen mukaan on tehty miehen kyljestä, liitetään jälleen mieheen ja heistä tulee yksi liha. Lihan irti repiminen tekee kipeää. Minkä Jumala yhdistää, sitä ihminen ei saa erottaa (Matt. 19:6): ”Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”

 
Miksi avioliitto?
Luomistyön jälkeen Jumala totesi kaikesta luomastaan, että jälki oli varsin hyvää. Yksi asia oli kuitenkin huonosti. Jumala katsoi yksinäistä Aadamia ja totesi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Tähän johtopäätökseen meidän jokaisen on helppo yhtyä. Vaikka toisinaan on virkistävää vetäytyä yksinäisyyteen, jatkuva yksinäisyys ei tee kenellekään hyvää.

 
Ihminen on luotu sosiaaliseksi, yhteisöä tarvitsevaksi yksilöksi. Kaipaamme ystäviä ja läheisiä ihmisiä. Jumala tietää tämän kaipuumme – onhan hän meidät luonut. Siksi perhe, ystävät, läheiset ja työtoverit ovat Jumalan lahjoja elämässämme. Ne ovat suuri kiitoksen aihe. Vaikka avioliitto ei ole kaikkien kutsumus, aviopuolison yksi keskeinen tehtävä on lievittää yksinäisyyttämme ja tuoda iloa ja onnellisuutta elämäämme (Sananl. 5:18; 18:22).

 
Avioliiton toinen keskeinen tehtävä on suvun jatkaminen. Luomisen yhteydessä aviopuolisot saivat yhteisen tehtävän sekä viljellä että varjella luomakuntaa. Kun Jumala siunasi Aadamin ja Eevan, siunaus koski erityisesti jälkeläisten saamista (1. Moos. 1:28). Samaa sukupuolta olevat parit eivät voi päästä osalliseksi tästä siunauksesta: ”Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa.’” Tämä mahdollisuus rajautuu pois jo hyvän luomistyön perusteella. Jumala ei siunaa tällaisia liittoja vaan päinvastoin kieltää ne.

 
Elämme synnin maailmassa. Ja mikä vielä järkyttävämpää, me itse olemme syntisiä. Raamatussa asia nähdään realistisesti. Tästä syystä apostoli Paavali määrittelee avioliitolle konkreettisen tehtävän (1. Kor. 7:2): ”Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä.” Apostolin opetus jatkuu hyvin käytännöllisesti ja tasa-arvoisesti (1. Kor. 7:4): ”Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon.”

 
Seksi kuuluu avioliittoon
Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas. Tasavertaisuus ei kuitenkaan merkitse seksuaalisen käyttäytymisen tasavertaisuutta. Erilaiset tavat toteuttaa seksuaalisuutta eivät ole moraalisesti samanarvoisia.

 
Suomalainen avioliittolainsäädäntö on tähän asti perustunut kristillisen ihmiskuvan ja luomisjärjestyksen mukaiseen näkemykseen avioliitosta. Avioliiton perusjae (1. Moos. 2:24) ”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi” on ollut tähän asti liiton perusta. Kristillisen avioliiton perusta ei ole siinä, että ihminen pitää toisesta ihmisestä. Avioliiton perusta on miehenä ja naisena oleminen. Jumala asetti avioliiton, kun hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Jumala myös siunasi asettamansa liiton. Yksi keskeinen siunaus on jälkeläisten saaminen (1. Moos. 1:28).

 
Seksuaalisuuden harjoittaminen kuuluu Raamatun mukaan avioliittoon. Jumala suhtautuu sukupuolisuuden ja avioliiton kieltämiseen varsin ankarasti. 1. Tim. 4 alussa Paavali varoittaa henkilöistä, jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta siitä, minkä Jumala on luonut.

 
Suhtautumisessamme sukupuolisuuteemme on kaksi perusvaaraa. Vaarana on, että kiellämme sukupuolisuuden hyvyyden ja toisaalta, että kiellämme seksuaalisuuden tarkoituksen. Sukupuolisuuden sekä hyvyys että tarkoitus käyvät ilmi luomiskertomuksesta. Seksi on tarkoitettu lisääntymistä varten sekä rakentamaan avioliittoa, ei tuhoamaan sitä. Jos hylkäämme seksin tarkoituksen, rikomme lähimmäistämme tai itseämme vastaan. Kaikki lankeemukset sukupuolielämän alueella loukkaavat jompaakumpaa näistä kahdesta periaatteesta, sukupuolisuuden hyvyyttä tai sen tarkoitusta.

 
Homoseksuaalisuus Raamatussa
Ajankohtainen avioliittokeskustelu painottuu kysymykseen homoseksuaalien avioliitto-oikeudesta. Raamatussa on useita homoseksuaalisuutta käsitteleviä kohtia. Ilmiö ei siis ole uusi tai vain meidän aikaamme koskettava. Syntiinlankeemuksen jälkeen ilmiö on aina ollut olemassa.

 
Samaa sukupuolta olevien avioliittojen puolustajat ovat esittäneet, että Raamatun kohdat käsittelevät vain miesten välistä hyväksikäyttöä ja alistamista, mutta eivät puhu mitään miesten välisestä rakkaudesta. Heidän mukaansa kiellot eivät kerro mitään samaa sukupuolta olevien parisuhteesta. Heidän mukaansa käskyjen tarkoitus olisi ennen muuta suojella sukupuolten mukaan normitettua käyttäytymistä, jossa mies ei saanut alistua naisen asemaan.

 
Mooseksen lain lyhyesti ilmaistut kiellot ovat kuitenkin selkeitä ja yksiselitteisiä. ”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko”. Tämä käsky ei kiellä pelkästään miesten keskinäistä yhdyntää, vaan myös heidän välisen ”rakkaudellisen yhdynnän”. Koska miehen ja naisen välillä saattoi olla ”rakkaudellinen yhdyntä”, kyseiset lait kieltävät tämänkin mahdollisuuden miesten välillä.

 
Homoseksuaalisuuden harjoittaminen kielletään johdonmukaisesti sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Apostoli Paavalin kirjoituksista näemme, että hän tiedosti erilaisia homoseksuaalisia käyttäytymismalleja. Apostoli toteaa, etteivät näin käyttäytyvät henkilöt peri Jumalan valtakuntaa. Hän jopa korostaa, että on ”evankeliumin mukaista” tuomita miesten kanssa makaavat miehet (1. Tim. 1:8–11). Vanhassa suomenkielisessä Raamatun käännöksessä käytetään 1. Kor. 6:9 sanoja ”hekumoitsijat” ja ”miehimykset”. Hekumoitsijoilla tarkoitetaan homoseksuaalisessa kanssakäymisessä passiivisen roolin ottavia miehiä. Kyseessä voi olla miesprostituoituja, yleensä nuoria poikia prostituution palveluksessa. Tässä käytetty kreikan kielen sana ”malakoi” tarkoittaa sananmukaisesti ”pehmeää”. Joskus sillä viitattiin ”naismaisiin” miehiin. Tekstistä käy selvästi ilmi, että sillä viitattiin kahden miehen keskinäiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Miehimys-sanalla tarkoitetaan puolestaan toisen miehen kanssa makaavaa miestä.

 
Uudempi Raamatun käännös jättää kääntämättä nämä kaksi erilaista homoseksuaalisuuden harjoittamismuotoa. Käännöksessä todetaan vain ”miesten kanssa makaavat miehet” eli ensimmäinen Paavalin ajatus miesprostituoiduista jää kääntämättä. Tarkempi käännös voisi olla: ”miehille antautuvat ja miesten kanssa makaavat miehet”.

 
Mistä johtuu, että selkeistä Raamatun sanoista huolimatta monet teologit ovat valmiita hyväksymään homoseksuaalisuuden harjoittamisen? Pääperusteluna on käytetty väitettä, jonka mukaan Raamatun tuomioitten kohteena olisi vain itsekäs, tuhoava ja epäinhimillinen homoseksuaalisuuden harjoittaminen. Tämän mukaan Raamattu ei tuntisi rakkaudellista, toisen huomioon ottavaa homoseksuaalista suhdetta. Lisäksi perusteluissa vedotaan siihen, että nykyajan tiede ymmärtää homoseksuaalisuuden synnyn paljon paremmin kuin Raamatun kirjoittajat. Tästä puolestaan vedetään johtopäätös, jonka mukaan Raamatusta ei pidä lähteä etsimään vastausta tähän eettiseen ongelmaan. Raamatulle esitetään näin liian vaikeita eettisiä kysymyksiä. Väitteiden mukaan vanha kirja ei yksinkertaisesti pysty vastaamaan nykyajan kysymyksiin.

 
Tällaiset näkemykset eivät anna Raamatulle sitä asemaa ja arvovaltaa, mikä sille Jumalan antamana ilmoituksena kuuluu. Koko kristillinen kirkko on ollut alusta alkaen, meidän aikaamme asti, tässä asiassa yksimielinen. Raamattu on ollut kaikkien kristittyjen elämän ja opin ylin auktoriteetti. Lisäksi kyseisessä argumentoinnissa sekoitetaan käsky lähimmäisen rakastamisesta, mikä koskee kaikkia ihmisiä, eroottiseen rakkauteen, joka Raamatun opetuksessa liitetään miehen ja naisen väliseen suhteeseen.

 
Virheelliseen raamatuntulkintaan päädytään myös silloin, kun Jumalan antama käsky rakastaa asetetaan vastakohdaksi muille Jumalan käskyille. Rakkauden kaksoiskäsky, jossa Jumala käskee rakastamaan itseään yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään, on lakia. Jumalan rakastaminen on sitä, että pidämme hänen käskynsä (1. Joh. 5:3). Samoin lähimmäisen rakastaminen on sitä, että emme riko Jumalan käskyjä (Room. 13:8–10). Jumalan käsky on pidättäytyä seksuaalisesta suhteesta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa samoin kuin muista avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista. Jumala itse määrittelee sanassaan, mitä on lähimmäisen rakastaminen.

 
Avioliiton perusta ei ole siinä, että ihminen pitää toisesta. Rakkaus kuuluu kaikkiin ihmissuhteisiin, toki myös avioliittoon. ”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi” -käsky ei erottele seksuaalista suuntautuneisuutta. Jokaiselle annetaan käsky rakastaa toista ihmistä. Rakkauden kaksoiskäsky on meille kaikille ankaraa lakia. Avioliiton luovuttamaton perusta sitä vastoin on miehenä ja naisena olemisessa. Avioliitto asetetaan luomisessa yhden miehen ja yhden naisen väliseksi liitoksi. Tämän näkemyksen Jeesus itse vahvistaa Uudessa testamentissa

Erilaiset tavat toteuttaa seksuaalisuutta eivät siis ole moraalisesti samanarvoisia. Kirkon on sanottava edelleen synti synniksi. On julmaa ja rakkaudetonta, jos homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanota synniksi. Näin toimimalla ihmiseltä kielletään armo ja mahdollisuus syntien anteeksisaamiseen. Silloin poiketaan apostoli Paavalin ”evankeliumin mukaisesta” opetuksesta (1. Tim. 1:9–11).

Seurakunnan tulee olla paikka, jossa ihminen saa kuulla Jumalan sanan opetusta ja jossa hänen puolestaan myös rukoillaan. Meillä ei ole oikeutta pimittää Jumalan tahtoa eikä hänen armoaan. Seurakunnan tulee osoittaa lähimmäisen rakkautta homoseksuaaleille ja erityisesti tukea ja rohkaista niiden homoseksuaalien elämäntapaa, jotka omassa elämässään ojentautuvat apostolien opetuksen mukaisesti.

 
Älä kiellä Jumalan hyvää luomistyötä
”He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi, ja he ovat vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisten ihmisten ja lintujen, nelijalkaisten ja matelijoiden kuviin. Sen vuoksi Jumala on jättänyt heidät mielihalujensa valtaan sellaiseen saastaisuuteen, että he keskinäisissä suhteissaan häpäisevät oman ruumiinsa. He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa — olkoon hän ikuisesti ylistetty, aamen. Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan.” (Room. 1:22–27).

 
Nämä apostoli Paavalin sanat Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta kertovat homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. Jumalasuhteemme vääristyminen vääristää myös suhteemme seksuaalisuuteen. Ihminen kieltää sen hyvän, minkä Jumala luomisessa asetti, kun hän loi miehen ja naisen.

 
Kirkko on kaksituhatta vuotta opettanut selkeästi ja yksimielisesti tästä asiasta. Homoseksuaalisuuden harjoittaminen on syntiä. Tätäkin Raamatun kohtaa on viime aikoina yritetty tulkita niin, että nämä suhteet voitaisiin hyväksyä. On vedottu siihen, ettei tässä tuomita rakkaudellista seksisuhdetta samaa sukupuolta olevien välillä. Kun apostoli puhuu luonnollisesta yhteydestä miehen ja naisen välillä ja samalla tuomitsee luonnonvastaisen seksuaalisen käyttäytymisen, jotkut ovat vedonneet siihen, että heille homoseksuaaleina on hyvin luonnollista toteuttaa näin omaa seksuaalisuuttaan.

 
Apostoli ei kuitenkaan tässä käsittele sitä, mikä itse kustakin yksilöstä tuntuu luontevalta tai luonnonvastaiselta, vaan hän vetoaa nimenomaan luomiseen. Jokainen voi lukea tätä ”luomisen kirjaa”, josta apostoli toteaa: ”…hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua… heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.” (Room. 1:20–21). Homoseksuaalisessa käyttäytymisessä hämärtyy ja lopulta pimentyy viesti, jonka Jumala on luomisen kirjaan kirjoittanut. Samaa sukupuolta olevien seksin harjoittaminen sotii Jumalan luomistyötä vastaan. Siinä kielletään se, minkä Jumala on hyvässä luomistyössään meihin asettanut luodessaan ihmisen mieheksi ja naiseksi.

Avioliitto ei ole tarkoitettu kaikille
Meidän aikanamme avioliitosta on pyritty tekemään tasa-arvokysymys ja kaikkien oikeus. Jeesuksen opetuksen mukaan avioliitto ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikille. Jeesus opettaa (Matt. 19:12): ”Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi.”

 
Jeesuksen mukaan on ainakin kolme ryhmää, joille avioliitto ei ole sopiva elämisen muoto ja jotka eivät ”kelpaa” avioliittoon. Ensimmäisen ryhmän muodostavat ne, joissa syntymästä lähtien on jotakin sellaista, että heidän ei kannata mennä naimisiin. Tässä mahdollisesti tarkoitetaan ihmisiä, jotka eivät koe vetovoimaa vastakkaista sukupuolta kohtaan.

Toinen ryhmä on kokenut kovia. Ihmiset ovat tehneet heistä avioon kelpaamattomia. Tähän joukkoon on laskettu kuuluvaksi muun muassa Lähi-idässä hyvin tunnetut eunukit eli kastroidut.

Kolmannen joukon muodostavat vapaaehtoiset, jotka Jumalan valtakunnan tähden eivät halua mennä naimisiin. Tähän joukkoon kuului muun muassa apostoli Paavali.

Korintin seurakunnasta kysyttiin Paavalilta neuvoja seurakunta- ja avioliittoelämään (1. Kor. 7). Tuossa yhteydessä apostoli opasti kysyjiä ja suositteli naimattomuuden mahdollisuutta. Paavali itse oli naimaton, todennäköisesti leski (1 Kor. 7:7–8). Hän oli poikkeus apostolien joukossa (1. Kor. 9:5). Paavalilla olisi toki ollut oikeus mennä naimisiin, mutta hän koki kutsumuksekseen naimattomuuden. Se oli hänelle armolahja. Vaikka avioliitto on Jumalan luoma järjestys, poikkeusoloihin Paavali saattoi suositella jopa naimattomuutta niille, jotka pystyivät sen itseensä sovittamaan. Toisaalta ne, joilla oli paineita avioitua, saivat mennä naimisiin. Naimattomat selviäisivät kuitenkin helpommalla, koska seurakunnalla oli edessään vaikeat ahdingon ja vainojen ajat.

Avioliiton solmimisessa käytämme omaa harkintaamme. Suurimmalle osalle ihmisiä se on ensisijainen kutsumus. Joku on kuitenkin alavireisesti todennut, että ihmisen on parempi olla yksin yksin kuin kaksin yksin. Jumalan hyvä suunnitelma on, ettei avioliitossa oltaisi yksin, vaan siinä jaettaisiin kaikki elämän kohtalot, surut ja ilot. Ne, jotka päättävät mennä naimisiin, sitoutuvat liittoon eliniäksi, kunnes kuolema heidät erottaa.

 
”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?” Jeesus jatkoi: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”

 
Älkää eksykö!
Ihmiskunnan historiassa avioliitto on lähes poikkeuksetta mielletty kahden sukupuolen eli naisen ja miehen väliseksi. Tähän johtopäätökseen ei tarvita Raamattua. Avoin ”luomisen kirja” on jokaisen luettavissa. Tosin tämä kaikkien nähtävissä oleva itsestäänselvyys voi joskus hämärtyä. Paavali pukee ajatuksen sanoiksi: ”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.” (Room. 1:21). Tämän todettuaan apostoli opettaa, kuinka ymmärryksen pimenemisen yhtenä seurauksena on homoseksuaalisuuden harjoittaminen ja sen hyväksyminen.

 
Myös kristittyinä luemme tätä Luojamme kirjoittamaa kirjaa, mutta sen lisäksi Jumala on antanut sanansa, Raamatun, joka antaa meille lisäymmärrystä. Kirkko on sitoutunut noudattamaan Jumalan sanaa. Luomiskertomuksessa Jumala asettaa avioliiton yhden miehen ja yhden naisen väliseksi. Uudessa testamentissa Jeesus ja apostolit vahvistavat tämän näkemyksen.

 
Mooseksen laki kieltää yksiselitteisesti homoseksuaalisuuden harjoittamisen. Samoin rakkauden kaksoiskäsky, joka löytyy sekä Vanhasta (3. Moos 19:18, 34; 5. Moos. 6:5) että Uudesta testamentista (Matt. 22:37–39), torjuu Jumalan tahdon vastaisen käyttäytymisen. Käsky rakastaa sisältää lain kiellot (Room. 13:8–10) ja lisäksi vaatii tekemään lähimmäiselle kaikkea hyvää. Vanhan ja Uuden testamentin laki torjuu homoseksuaalisuuden harjoittamisen (3. Moos. 18:22). Tästä opettaessaan apostoli Paavali vetoaa ensin lakiin, sitten terveeseen kristilliseen oppiin ja lopuksi jopa ”evankeliumiin” (1. Tim. 1:8–11): ”Näin sanoo iäti ylistettävän Jumalan kirkkautta julistava evankeliumi, joka on minulle uskottu.”

 
Vaikka avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi, samoin kuin homoseksuaalisuuden harjoittamisen kielto, on selvää Raamatussa, apostoli vielä varmemmaksi vakuudeksi muistuttaa meitä: ”Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät (miehille antautuvat ja) miesten kanssa makaavat miehet…” (1. Kor. 6:9). Koska meillä on aina vaarana eksyä, varoitus ei ole aiheeton meille eikä kirkoillemme. Jumalan sanasta luopuminen on kohtalokasta.

Apostoli opettaa kristittyjä pidättäytymään haureudesta ja homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. Kristitylle ruumis ei ole sielun vankila vaan Pyhän Hengen temppeli: ”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!” (1. Kor. 6:19–20).

 
Avioliitto kunniaan
”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat.” (Hepr. 13:4).

 
Jumalan silmissä miehen ja naisen välinen liitto on niin arvokas, ettei kukaan kolmas osapuoli saa tulla rikkomaan sitä. Kuudes käsky, samoin kuin rakkauden kaksoiskäsky, on annettu suojaamaan suhdetta.

 
Kristitty ei kuitenkaan elä lain voimasta. Jumalan laki on kyllä hyvä ja pyhä (Room. 7:12). Siihen jokaisen sydän pohjimmiltaan yhtyy. Jumalan käskyt eivät anna voimaa kristittynä elämiseen. Laki paljastaa meidän syntisyytemme ja osoittaa koko maailman syylliseksi Jumalan edessä (Room. 3:19). Laki herättää meissä himot (Room. 7:5), saa aikaan vihaa (Room. 4:15), ja sillä on kuoleman virka (2. Kor. 3:7). Laki eli rakkauden kaksoiskäsky sen sijaan, että se hillitsisi meissä syntiä, onkin synnin voima (1. Kor. 15:56).

 
Syntiinlankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset ovat kadotustuomion alaisia. Synti oirehtii meissä myös seksuaalisina vääristyminä.  Avioliitossa elävienkin on pakko tunnustaa tämä tosiasia. Puolisolta ei voi kätkeytyä eikä salata omaa syntisyyttä.

 
Jos me kiellämme lain eli rakkauden kaksoiskäskyn, emmekä anna sen tuomita meitä, meillä ei ole myöskään evankeliumia. Ilman lain herättävää puhuttelua riistämme evankeliumin lankeavilta lähimmäisiltämme ja myös itseltämme. Seurakunnissamme meidän tulee Raamattuun pitäytyen opettaa, että haureellisuus, avionrikkominen, homoseksuaalisuuden harjoittaminen, samoin kuin muutkin rikkomukset kuten varastaminen, ahnehtiminen ja lähimmäisen sortaminen ovat syntiä. Jokainen meistä on langennut, ainakin johonkin näistä synneistä. Syntinen saa turvautua Kristuksen armoon ja syntien anteeksiantamukseen. On suurta Jumalan armoa, että ihminen tulee lain sanan vaikutuksesta tuntemaan syntinsä ja syntisyytensä.

 
Olisiko jälleen aika nostaa Jumalan kymmenen käskyä siihen asemaan, johon ne kristillisessä opetuksessa kuuluvat? Jumalan laki avaa ihmisten silmät näkemään evankeliumin arvon ja omistamaan ilon, jonka syntien anteeksisaaminen synnyttää. Samoin vain selkeä opetus kristillisestä avioliitosta antaa perheisiimme ja koko yhteiskuntaan Jumalan lupaaman siunauksen.

Kristityn voimana ei ole laki vaan evankeliumi. Evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16) ja sen ydin on sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta: ”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18). Pyhän Jumalan edessä olemme kaikki samalla viivalla armoa tarvitsevina. Jeesuksen Golgatan työn tähden ja siihen turvautuen ihminen saa syntinsä anteeksi.  •

 
Artikkeli sisältää otteita Niilo ja Päivi Räsäsen uudesta kirjasta Avioliitto.

Perusta  3 | 2016

Jouko Talonen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori. Hän on teologian ja filosofian tohtori sekä valtiotieteiden maisteri.

Johdanto

Lestadiolainen herätysliike, erityisesti SRK-vanhoillisuus on ollut 2000-luvulla vilkkaan julkisen mielenkiinnon kohteena. Samanaikaisesti liike on käynyt läpi monia sisäisiä prosesseja, joiden vaikutusta uskonyhteisön tulevaan kehitykseen emme pysty vielä ennakoimaan. Suurelle yleisölle tuntemattomampi esikoislestadiolaisuus on ollut puolestaan melko vähän julkisuudessa aikaisemmin, mutta liikkeen johdon aloittama sakramenttiseparatismi nosti sen kirkolliseen valokeilaan 2015. Rauhan Sanan ryhmä, vanhoillislestadiolaisuuden toinen haara, on kolmanneksi suurin lestadiolaisuuden osaryhmä. Se joutui suuremman julkisuuden kohteeksi 2012 sekä vuoden 2015 eduskuntavaalien yhteydessä. Tämä johtui siitä, että keskustan puheenjohtajan ja nykyisen pääministerin Juha Sipilän hengelliset juuret ovat rauhansanalaisuudessa.

Seuraava artikkeli pohjautuu Perustan Teologisilla opintopäivillä 5.1.2016 pitämääni esitelmään. Käsittelen lestadiolaisen liikkeen kehitystä Suomessa pikapiirroin ja sen jälkeen sukellan muutamiin erityiskysymyksiin, joissa pohjoinen herätysliike on erityisesti 2000-luvulla kohdannut muuttuvan ajan mukanaan tuomia haasteita. Keskityn siis Suomen lestadiolaisuuteen ja pääosin liikkeen kahteen suurimpaan osaryhmään, SRK-vanhoillisuuteen ja esikoislestadiolaisuuteen. Sivuan kuitenkin myös rauhansanalaisuutta ja viittaan uudenheräyksen tilanteeseen.

Yksi herätysliike – monta osaryhmää

Lestadiolaisuus poikkeaa eräiltä osin muista suomalaisista 1800-luvulla syntyneistä uskonnollisista herätysliikkeistä. Liike syntyi alun perin Ruotsissa, Kaaresuvannon seurakunnassa 1845–1846, mutta samalla se on ollut vahvasti juuri suomalais-kansallinen herätysliike. Toisaalta lestadiolaisuus on ylivoimaisesti kansainvälisin maamme herätysliikkeistä, joka kansanliikkeenä on jatkanut leviämistään myös 1900-luvulla. Lestadiolaisten kansainvälinen toiminta on viime vuosikymmeninä ulottunut myös Afrikkaan, Etelä- ja Väli-Amerikkaan sekä Aasiaan. Pohjoiskalottialueella syntynyt lestadiolaisherätys on suurin Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike.  Samanaikaisesti lestadiolaisuus on Suomen uskonnollisista herätysliikkeistä eniten pirstoutunut. Jos itsenäisen lestadiolaisryhmän kannattajakunnaksi lasketaan 1000 henkeä, koko maailmassa on tällä hetkellä seitsemän eri lestadiolaista suuntausta tai ryhmää. Laajempaa merkitystä ja näkyvyyttä on Suomessa kuitenkin vain neljällä ryhmällä, joiden kannatusta ja julkaisutoimintaa esittää seuraava taulu. (Kannattajien määrä Suomessa suluissa).

Lestadiolaisuuden suurimmat ryhmät Suomessa 2016 (klikkaa kuvaa)

Dogmaattinen perintö ja kaksijakoinen suhde kirkkoon

Kuten tiedämme, lestadiolainen liike syntyi Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) ”virkatyön” tuloksena. ”Provastin” kuoltua (1861) liikkeen sisäiseen kehitykseen ja opinmuodostukseen vaikuttivat keskeisesti maallikkosaarnaajat, joista merkittävin oli Juhani Raattamaa (1811–1899). Liikkeen dogmaattisen kehityksen kannalta oli merkittävää juuri uskovien yhteisen pappeuden painotus ja käsitys siitä, että oikeus synninpäästön julistamiseen oli Pyhän Hengen saaneilla uskovilla. Taivasten valtakunnan avaimet otettiin siis sananmukaisesti ”kansan käyttöön”. Tämä loi pohjaa uskovien yhteisönmuodostukselle. Vähitellen tämä pietistinen ekklesiola-periaate alkoi saada myös eksklusiivisia piirteitä.  Opillisen kehitysprosessin rinnalla tapahtui liikkeen raju leviäminen erityisesti 1870- ja 1880-luvulla. 1800-luvun lopussa lestadiolaisuus oli saavuttanut Hammerfestin pohjoisessa, Viron etelässä, Pietarin suuren maailmankaupungin idässä sekä Astorian kaupungin Tyynen meren rannalla. Laaja leviäminen loi omalta osaltaan pohjaa liikkeen hajaannukselle 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Tämän niin sanotun suuren hajaannuksen jälkeen erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa ja esikoislestadiolaisuudessa omaksuttiin eksklusiivinen seurakuntaoppi. Sen sijaan niin sanottu uusiheräys torjui toiset uskovat pois sulkevan seurakuntakäsityksen. Samalla se ryhtyi toiminnalliseen yhteistyöhön Suomen Lähetysseuran kanssa. Eksklusivismin aineksia oli kylläkin jo 1800-luvun lestadiolaisuudessa, mutta eksplisiittisesti vanhoillislestadiolainen seurakuntakäsitys sai vahvan ilmauksensa Kokkolan vuosikokousseuroissa 1911. Tuolloin tultiin ”yksimielisesti” siihen tulokseen, ettei muista uskonsuunnista löytynyt uudestisyntyneitä.

Pohjoiskalottialueella virinneen ekspansiivisen herätyksen suhde evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli alusta saakka varsin jännitteinen. Lestadiolaisuus sai Suomessa kirkollisen hyväksynnän varsin myöhään verrattuna esimerkiksi herännäisyyteen ja evankeliseen liikkeeseen. Vasta 1900-luvun alussa liikettä alettiin pitää ”lahkon” sijasta kirkollisena suuntana.  Maailmansotien välisen ajan ”pietistisessä kansankirkossa” ja toisaalta  porvarillisessa Suomessa lestadiolaisuus lunasti  paikkansa yhtenä niistä kansallisesti merkittävistä liikkeistä, jotka koettiin kirkon ja yhteiskunnan kannalta rakentavina uskonnollis-yhteiskunnallisina tekijöinä. Pohjoisen kristillisyydellä nähtiin olevan itsenäistyneen tasavallan uskonnollista elämää elvyttävä vaikutus. Liikkeen poliittis-yhteiskunnallinen vaikutus erityisesti Pohjois-Suomessa oli varsin merkittävä. Kuvaavaa oli tasavallan presidentti P. E. Svinhufvudin vastaus esikoislestadiolaisten Lahden juhannuskokousten lähetystölle 1931. Kokoomuslainen presidentti vakuutti hyvin tuntevansa lestadiolaiset ja pitävänsä heitä valtakuntansa vakavimpana ja parhaimpana kansanosana.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika, erityisesti vuodet 1945–1961, merkitsivät Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) ympärille ryhmittyneen vanhoillislestadiolaisuuden uutta toiminnallista nousua. Samalla liikkeen asema Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vahvistui, ja se tavoitti muun muassa teologian ylioppilaita. Myös SRK-lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen vaikutus oli mainittuna ajanjaksona merkittävä. Esikoislestadiolaisuudessa tapahtui puolestaan monimuotoista avartumista, johon erityisesti 1960- ja 1970-luvulla vaikuttivat silloiset ”Lapin vanhimmat”, saarnaaja Gunnar Jönssön (1905–1982) etunenässä.

Vanhoillislestadiolaisuus kohtasi tunnetun hajaannuksen 1960–1961, jolloin suurin osa SRK-vanhoillisuuden papistosta joutui kansanliikkeen ulkopuolelle. Kiistassa oli kysymys sakramenteista, suhteesta Suomen Lähetysseuraan sekä lopulta pohjimmiltaan seurakuntaopista. Niin sanottu maallikkolinja nousi nyt entistä vahvemmin SRK-vanhoillisuuden johtoon. Hajaannus sinetöitiin lopullisesti tunnetussa ”tuhannen miehen kokouksessa” joulukuun lopussa Oulussa 1960. Kuvaavaa oli Päivämies-lehden otsikko kokouksen uutisselostuksessa. ”Herran suu on vastannut Siionin nykyistä tilaa koskeviin kysymyksiin. Siunattu ja asiallinen kokous Oulussa” (Päivämies 1/1961).

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kehitykseen 1960– ja 1970– luvulla ei kuitenkaan vaikuttanut vain monien maallikkosaarnaajien biblisismin yhdistyminen vahvaan spiritualismiin. Kysymys oli myös liikkeen paikasta ja roolista maallistuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa ”kuuskymmentälukulaisuuden” ilmapiirissä. On kiintoisaa huomata, miten vahvasti maallikkovetoinen SRK-vanhoillisuus tukeutui juuri 1960-luvun alkupuolen hajaannuksen jälkeen lestadiolaisuuden historiassa vanhastaan tunnettuun Sakarjan kirjan jakeen 6:8 ”pohjoisen maan” raamatunselitykseen. Tämä raamatuntulkinta vahvisti liikkeen omaa itseymmärrystä ainutlaatuisesta uskonnollisesta yhteisöstä. Kuvaavaa oli, että SRK:n johtokunnan puheenjohtaja rakennusmestari Eino Vaherjoki totesi suorasukaisesti  Sana-lehdelle antamassaan lausunnossa  kesällä 1977 ennen heinäkuun alun suviseuroja: ”Tällä etsikonajalla – sanon etsikonajalla, sillä Raamatun mukaan viimeinen etsikonaika on Pohjanmaalla Sakarjan ennustuksen mukaan – olemme ihmeellisellä tavalla saaneet kokea evankeliumin leviämistä omassa maassa ja maamme rajojen ulkopuolellakin.” Ajatus ”viimeisen etsikkoajan” elävän kristillisyyden roolista ”pohjoisessa maassa” vahvisti SRK-vanhoillisuuden itseymmärrystä oman uskonyhteisön ainutlaatuisuudesta ”kukistumattomana” ja ”horjumattomana” Jumalan valtakuntana.

”Henkioppi” ja oppi ”Jumalan huoneen hallituksesta” olivat taustalla siinä kehityksessä, joka 1970-luvulla johti liikkeen piirissä niin sanottuihin hoitokokouksiin. Lapin yliopiston tutkija dosentti Aini Linjakumpu on selvitellyt politiikkatieteen näkökulmasta hoitokokouksia. Hän on samaan aikaan julkaissut sekä aihepiiriä koskevaa politiikkatieteellistä tutkimusta että käyttänyt aihepiiriä käsitteleviä yhteiskunnallisia puheenvuoroja, joissa hän on kytkenyt ongelmakentän myös niin sanottujen ”uskonnon uhrien” problematiikkaan.  Hoitokokousten tarkempi kirkkohistoriallinen ja systemaattisteologinen tutkimus on kuitenkin yhä tutkimusaseman odotusraiteella.

Tämä myöhemmin liikkeessä hyvin traagisena koettu ”seitsenkymmentälukulainen” kehitysvaihe päättyi silloisessa muodossaan 1970–1980 -lukujen taitteessa. Liikkeen suurempaan avautumiseen ja sisäiseen vapautumiseen vaikuttivat monet tekijät. Epäilemättä yksi syy oli myös Oulun piispaksi 1979 valitun Olavi Rimpiläisen kirkkopolitiikka, jolla hän paalutti hiippakunnassaan uudelleen Kiina–Hongkong -mallin vanhoillislestadiolaisuuden ja muun kirkon välisiin suhteisiin. ”Yksi maa – kaksi järjestelmää” toi aika nopeasti pohjoisen hiippakuntaan jopa presidentti Urho Kekkosen toivoman ”kirkkorauhan”. Rimpiläisen linjaus siitä, ettei ketään saa pakottaa mihinkään uskon asioissa, olisi ollut epäilemättä hyvä keino myös kansankirkollisen yhteyden säilymiseksi Suomen evankelis-luterilaisen kehityksessä 2000-luvulla.

Mitä tapahtui SRK-vanhoillisuudessa 1980-luvulla?  

Tulevan kriittisen kirkkohistorian tutkimuksen näkökulmasta olisi tärkeätä selvittää SRK-vanhoillisuuden kehitys ja uskonnollinen dynamiikka niin sanotun hoitokokousvaiheen jälkeen. Liikkeen sisäisen ”liennytyksen” lisäksi on muistettava, että juuri Rimpiläisen kirkkopolitiikan ansiosta herätysliike pääsi pois eräänlaisesta kirkollisesta paitsiosta. Samalla se ei missään vaiheessa purkanut eksklusiivista seurakuntaoppia. SRK-vanhoillisuus otti myös suhteessa kirkossa 1986 hyväksyttyyyn ja 1988 käytännössä voimaan astuneeseen naispappeuteen täysin omalakisen kannan. Liike ei enää tässä vaiheessa halunnut tukea ikään kuin ”ulkojäsenenä” Paavalin synodia ja niitä raamatullis-tunnustuksellisia herätysliikkeitä, jotka torjuivat naispappeuden myös käytännössä.

SRK-vanhoillisuuden linjaksi muodostui se, että liike ei toteuta naispappeutta ”Jumalan valtakunnassa”, toisin sanoen omassa seurayhteisössä, mutta antaa liikkeeseen kuuluville papeille ”vapaat kädet” olla kirkon virkaa hoitaessaan alttari- ja saarnastuoliyhteistyössä naispappien kanssa. Tiettävästi silloinen SRK:n pääsihteeri Voitto Savela olisi linjannut asian varsin pragmaattisesti: SRK:lle riittää, että naispapit eivät saarnaa rauhanyhdistyksellä. Kannanilmaisu voidaan nähdä – näkökulmasta riippuen – joko eksklusiivisen seurakuntakäsityksen loogisena sovellutuksena uudessa kirkollisessa asetelmassa tai kansankirkollisena opportunismina.

Joka tapauksessa tällä päätöksellä oli merkittävät seuraukset vanhoillislestadiolaisen liikkeen kehitykseen, itseymmärrykseen ja kirkolliseen asemaan. Varsin nopeasti aikaisemmin torjutusta ja oudoksutusta herätysliikkeestä tuli eräänlainen kansankirkollinen malliherätysliike, jonka esimerkkiä toivottiin erityisesti evankelisten ja uuspietistien seuraavan. Kuvaavaa onkin esimerkiksi piispa Eero Huovisen kommentti hänen eräänlaisesta muistelma- ja päiväkirjastaan Lähdön aika vuodelta 2011.  Tässä teoksessa piispa Huovinen kirjoitti viimeisen virkavuotensa tapahtumista. Hän tilitti suhdettaan vanhoillislestadiolaisiin ja liikkeeseen kuuluvaan kirkollis-yhteiskunnalliseen vaikuttajaan Johannes Leppäseen 5.11. 2009. Huovinen totesi: ”Jos kuitenkin Johanneksen kanssa veisaamme samoja virsiä ja polvistumme vierekkäin ehtoollispöytään, niin kyllä meillä jotakin yhteistä täytyy näissä Jumala-asioissa olla. Tai kun olen vihkinyt lestadiolaismiehiä – ehkäpä joku joskus vihkii myös naisia – pappisvirkaan, niin aina olen vastaanottanut heiltä samat hengelliset lupaukset kuin muiltakin.” (s. 100–101). Huovisen kirkkopolitiikan yksi erityispiirre olikin nostaa esiin sitä eroa, joka vallitsi SRK-vanhoillisuuden käytännön naispappeusasenteessa suhteessa evankelisiin, rukoilevaisiin ja paljolti myös uuspietisteihin.

Tämä ”maltillinen” kirkkopolitiikka saavutti kulminaatiopisteen syksyn 2010 kirkolliskokouksen niin sanotussa homorukousta koskevassa äänestyksessä, jossa laajojen kirkollisten piirien ällistykseksi SRK-vanhoilliset edustajat äänestivät kyseisen rukouksen puolesta. Kun asiasta nousi liikkeen sisällä kohu, ainakin osa edustajista teki asiasta parannuksen. SRK käänsi kelkkansa, koska sen puhujainkokous, pappien kokous ja johtokunta lopulta katsoivat liikkeen kirkolliskokousedustajien menetelleen asiassa virheellisesti. Tulevan kirkkohistorian tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mitä kaikkea liikkeen sisäistä keskustelua ja toisaalta kirkkopolitiikkaa tähän problematiikkaan liittyi, sikäli kuin se säilyneiden lähteiden valossa on mahdollista.

On syytä huomata, että syksyn 2010 päätös kyseisessä asiassa oli kirkkohistoriallisesti hyvin merkittävä momentum. Jos homoseksualismin harjoittaminen on syksyn 2010 päätöksellä siirretty harmartiologiasta (synti-oppi) lähimmäisenrakkauden harjoittamisen eettiseksi kysymykseksi, silloin mahdolliset myöhemmät päätökset sukupuolineutraalin avioliiton siunaamisesta tai homo- ja lesboparien vihkimisestä ovat periaatteessa kirkon opin kannalta helpommin kohdattavissa. Kysymys olisi enää vain kirkolliskokouksen voimasuhteista, ja itse asia olisi vain järjestelykysymys. SRK-vanhoillisuuden kirkollinen ”yhteistyökyky” ja ”veljien” keskinäinen solidaarisuus hautasi aluksi alleen sen tosiasian, että äänestyksessä oli lopulta kysymys varsin fundamentaalisesta kirkon uskoa ja oppia koskevasta ratkaisusta.

Myöhempi tutkimus voi arvioida myös sitä, oliko liikkeen vuodenvaihteen 2010–2011 sisäinen keskustelu ikään kuin rajapyykki 1980-luvun lopulla valitulle kirkkopolitiikalle. Tämä kirkkopoliittinen ”keskitie” sai uuden haasteen TM, FM Mari Leppäsen otettua pappisvihkimyksen maaliskuussa 2012. Virkakysymys tulvahti nyt  ”Jumalan valtakunnan sisälle”. Viralliseksi linjaksi oli toki jo aikaisemmin paalutettu se, että jos joku liikkeen naisteologi ottaa pappisvihkimyksen, hänen katsotaan tällä aktiollaan irtautuneen liikkeen ”yhteisestä rakkaudesta”.

”Maltillisen” kirkkopolitiikan ohella ja osittain siihen kytkeytyneenä oli liikkeen sisälle 1980-luvun lopusta alkaen muodostunut  liberaali siipi, jonka jälkikaiku tuli sitten näkyviin erityisesti vuoden 2005 jälkeisessä varsin rajussakin mediakeskustelussa. ”Uudistajien” esittämä liikkeen kritikki on sisältänyt  toki unelman liikkeen kansankirkollistumisesta ja liberaalimmasta linjasta ylipäänsä, mutta sen taustalla oli myös liikkeen oma sisäinen prosessointi.  Vaikka uudistajien määrä on ollut varsin pieni, sosiaalisen median sekä kirkollisen ja sekulaarin valtamedian tuella heidän äänellään on ollut ”leipäkivivaikutus”.

Suomen esikoislestadiolaisuus kehittyi taas joiltakin osin toiseen suuntaan 1980-luvulla. Liikkeen kohonnut evankelissävytteinen profiili merkitsi sitä, että esikoisuus alkoi olla aikaisempaa lähempänä vanhoillislestadiolaista perinnettä. Samalla liikkeessä esiintyi kiinnostusta muihin konservatiivisiksi leimattuihin herätysliikkeisiin. Kuvaava esimerkki oli Paavalin Synodin kirkkopäivät Tampereen Viinikan kirkolla palmusunnuntain viikonloppuna 1987. Esikoisten rukoushuone sijaitsi kirkkoa vastapäätä. Tampereen esikoisten rukoushuoneen väki halusi antaa oman panoksensa kirkkopäiviin, ja se tarjosi kaikille tapahtuman osanottajille ilmaisen lounaan. Esikoislestadiolaisia saarnaajia osallistui joskus myöhemminkin myös Paavalin synodin järjestämiin tapahtumiin.

Rauhan Sanan ryhmässä virkakysymys synnytti jonkin verran jakoa. Ruotsinkielinen siipi (LFF) on voimakkaammin ja tiukemmin pitäytynyt kristikunnan perinteiseen käsitykseen. Lestadiolainen uusiheräys on taas lestadiolaisryhmistä selvimmin hyväksynyt kirkon uuden ratkaisun käytännössä,  käsittääkseni myös pitkälle teologisesti. Liikkeessä on kylläkin myös perinteisen kannan uskovia.

2000-luvun muutos

Vanhoillislestadiolaisuutta koskeva julkinen ja samalla yleensä varsin kriittinen keskustelu jää epäilemättä Suomen kirkkohistorian erääksi 2000-luvun alun ajankuvaksi. Erityisen suuri merkitys tässä keskustelussa on ollut niin sanotulla sosiaalisella medialla, jonka rooliin en tässä yhteydessä puutu seikkaperäisemmin. 2000-luvun keskusteluun verrattavia vaiheita lestadiolaisuuden julkisuuskuvasta saa etsiä liikkeen alkuheräyksestä, 1870-luvulta ja sitten taas 1970-luvun jälkipuoliskolta. Lestadiolaisuuden suurin osaryhmä on ollut erityisesti vuoden 2005 jälkeen sekä voimakkaan julkisen debatin että myös akateemisen tutkimuksen kohteena. Monet entiset lestadiolaiset ovat julkisuudessa halunneet esiintyä ”uskonnon uhreina”, joita sekä media että samanniminen järjestö ovat nostaneet julkisuuden valokeilaan.

Kirkollista keskustelua seuraaville sekä sosiaaliseen mediaan juuttuneille lukijoille ovat nämä debatin aihepiirit olleet varsin tuttuja: 1970-luvun hoitokokoukset, pedofilia, naisten asema ja naispappeus sekä eräiden puhujien vapauttamiset saarnatehtävästä (esim. Stiven Naatus, Risto Leppänen, Erkki Hurtig, Tuomas Palola). Huomiota ovat saaneet myös vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä elävät tai liikkeestä irtautuneet homot, jotka ovat tulleet näkyviksi. Kuvaava kertomus on Utain-nettilehdessä loppuvuodesta 2015 esiintynyt opiskelija Aappo Jutilan tarina. Nuori mies kertoi haaveekseen pussailla toista poikaa suviseuroissa. Suureen kansanliikkeeseen mahtuu tulevaisuudessakin ”kaapista ulos tulevia” homoja, ja epäilemättä he haastavat monia perheitä ja liikkeessä vakiintuneita ajatusmalleja.

Vanhoillislestadiolaislähtöinen tutkija ja pastori Meri-Anna Hintsala puolestaan totesi HS-mediassa heinäkuussa 2015 haluavansa, että ”homoseksuaalisuus ymmärrettäisiin uskonnon maailmassa osana ihmisen monimuotoisuutta, kauniina ja hyvänä asiana, jossa ei ole häpeää”. Niin ikään hän itse ilmoitti kannattavansa sukupuolineutraalia avioliittoa ja olevansa pappina valmis vihkimään homopareja, jos evankelis-luterilainen kirkko sen papeilleen sallii. Todennäköisesti Hintsalan kanta edustaa varsin yleisesti SRK-vanhoillisuuden uudistajien linjaa.

Hyvin merkittävänä maamerkkinä viime vuosien SRK-vanhoillisuutta koskevassa keskustelussa on ollut kirjailija Pauliina Rauhalan Taivaslaulu –romaani (2013) ja sen myöhemmät teatteriversiot, jotka ovat nostaneet kuvitellun nuoren lestadiolaisperheen hektisestä arjesta selviytymisen julkisuuden valokeilaan. Naisten asemaan liittyy myös jo mainitsemani naispappeuskysymys, joka nousi vahvasti julkisuuteen jo mainitun Mari Leppäsen pappisvihkimyksen myötä 2012. Häntä kutsuttiin julkisuudessa ensimmäiseksi vanhoillislestadiolaiseksi naispapiksi, vaikka tiukan kriittisen kirkkohistorian tutkimuksen näkökulmasta tätä määrittelyä voidaan problematisoida.

Lestadiolaisuuden naispappeuskeskustelu nosti esiin myös kysymyksen liikkeen historiaan ja traditioon lokalisoitavista naispuolisista saarnaajista. Kysymys ei ole toki uusi lestadiolaisuuteen kohdistuvassa kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi Pekka Raittila käsitteli naisten roolia 1800-luvun lestadiolaisuudessa väitöskirjassaan (1976). Monet 2000-luvun kirjoittajat tai tutkijat eivät näytä olevan täysin selvillä (kirkko)historiallisen tutkimuksen annista tällä tutkimusalueella, koska johtopäätökset ovat aika yksioikoisia. Jotkut tämän alueen tutkijat ammentavat historiallisten alkuperäislähteiden sijasta liian voimakkaasti selitysmalleja 2010-luvun lestadiolaisuutta koskevan julkisen keskustelun tuomista virikkeistä. Meidän on näet hyvä muistaa, etteivät lestadiolaisen alkuheräyksen spontaanit uskonlevittäjät ja Maria Magdaleenat olleet ”saarnaajia” herätysliikkeessä myöhemmin vakiintuneessa merkityksessään eikä heitä voi suoraan verrata vapaakirkollisen mallin mukaisiin julistaja–evankelistoihin. Lestadiolaisen alkuheräyksen naisvaikuttajien aktiivisuuden aste suhteessa lestadiolaisyhteisön myöhempään saarnamiehen tehtävään on kysymys, johon sosiologisperäinen vallan ja vallankäytön diskurssi antaa liian helpon selitysmallin. Herätysliikkeen maallikkoviran (erityisen viran)  ja yleisen pappeuden suhde avautuu mielestäni paremmin uskonnollis-teologisessa kontekstissaan.

Kysymys pedofiliasta uskonnollisissa yhteisöissä ei ole jäänyt vain katolisen kirkon julkisuuskuvan tahraksi. SRK-vanhoillisuudessa ilmenneitä pedofiliatapauksia alkoi purkautua esille talvella 2008–2009, mutta jostakin syystä asia ei noussut tässä vaiheessa julkisuuteen. Kun sitten ruotsinkieliseen rauhansanalaisuuteen kuuluvan Pietarsaaren Skutnäsin rukoushuoneen entisen ja pitkään edesmenneen johtavan saarnaajan harjoittaman pedofilia tuli alkuvuodesta 2010 julkisuuteen, ryöpsähti aihepiiriä koskettava raju keskustelu liikkeelle. Pietarsaaren tapaus oli lähtölaukaus debatille, jota kesti julkisuudessa melkein taukoamatta yli viisi vuotta. Sosiaalitieteiden tutkija Johanna Hurtigin selvitykset osoittivat ilmiön vaikuttaneen myös aivan eri suuruusluokan kokoisena SRK-vanhoillisuudessa. Julkisuudessa nousi esille myös esikoislestadiolaisten piirissä olleita pedofiliatapauksia.

Pedofiliakeskustelun saama julkisuus ja siihen liittyvä keskustelu sai suuren painoarvon sen takia, ettei laadullinen tutkimus juurikaan suhteuttanut näitä ikäviä tapauksia historialliseen aikajanaan tai liikkeen kokoon suomalaisessa yhteiskunnassa. Joka tapauksessa on selviö, että yksikin tällainen tapaus on vakava rikos tapahtui se sitten missä kansalaispiireissä tahansa.

Lestadiolaisuuden 2010-luvun pedofiliakeskustelu ansaitsee myöhemmän kriittisen (kirkko)historiallisen analyysin, jossa kaikki tekijät – myös median rooli – otetaan huomioon. Tiedetoimittaja Jani Kaaro laajensi lestadiolaisuuden pedofiliakeskustelua Rapport-nettilehdessä kesällä 2015. Hän nosti esille myös niin sanottujen valemuistojen merkityksen. Kaaro sai kyllä kirjoitukselleen vastineen, mutta ällistyttävää oli se, että koko keskustelu lestadiolaisten pedofiliaskandaaleista pysähtyi kuin seinään juuri kesällä 2015. Myöhemmälle tutkimukselle tässäkin on kiintoisa tekijä tutkittaessa pedofilian esillä pitämisen motiiveja.

2000-luvun alkupuolen vilkas ja monivivahteinen keskustelu lestadiolaisuudesta on siis syytä jättää tutkimusaseman odotusraiteelle. Analyysin tekeminen sen eri motiiveista ja taustatekijöistä on äärettömän vaikeaa. Myös median motiivien perimmäinen selvittäminen on tärkeä haaste. Mikä on ollut kirkon johdon suhde SRK:n niin sanottuihin uudistajiin, joiden rekrytoiminen kirkon hallinnollisiin tehtäviin on ollut varsin silmiinpistävä ilmiö? Oma lukunsa on myös valtamedian tapa käyttää asiantuntijoita tässä debatissa. Ville Koivuniemi on tutkinut Oulun yliopistossa 2015 valmistuneessa tiedeviestinnän pro gradu -tutkielmassaan Kalevan ja Helsingin Sanomien lestadiolaisuutta koskevaa kirjoittelua vuoden 2010 alusta maaliskuun loppuun 2015. Tuona aikana Kaleva käytti asiantuntijoita 21 kertaa, joista yhdeksän kertaa asiantuntijana oli Johanna Hurtig, kolme kertaa tohtori Tapio Nykänen, kaksi kertaa tohtori Aini Linjakumpu, kaksi kertaa pastori Johannes Alaranta sekä muut asiantuntijat yksi tai kaksi kertaa kukin. Aikaisemman historiatieteellisen ja teologisen asiantuntemuksen sijasta näyttävät politiikka- ja sosiaalitieteen edustajat nousseen keskiöön tässä kommentoinnissa. Lapin yliopiston lestadiolaistutkijoilla on ollut merkittävä rooli. Oma lukunsa on toki niin sanottujen kokemusasiantuntijoiden rooli, jota ei toki tule ilmiönä sinänsä väheksyä.

Keskustelussa on huomion arvoista se, että erityisesti liikkeen kriitikkojen ja uudistajien pohdiskelu ei ole kovin paljon liittynyt niin sanotun klassisen dogmatiikan kysymyksiin. Sosiologissävytteinen pohdinta, vallan diskurssi tai subjektiiviset kokemuspohjaiset elementit ovat vahvasti hallinneet debattia. Esimerkiksi FM Topi Linjaman toimittama Nyt vapaa olen (2014)  -teos koostuu liikkeestä irtautuneiden tai siihen selkeän etäisyyden ottaneiden puheenvuoroista. Teologisen analyysin tekeminen tekstien äärellä on vaikeaa, koska erityisen syvälle eivät monet pohdinnat yllä.

Miten erilainen teos tässä suhteessa oli vuosien 1960–1961 hajaannuksen jälkeen syntynyt pappislinjan puheenvuoro Totuuden kuuliaisuuteen (1962). Tuolloin mentiin syvemmille vesille, dogmatiikan kovaan ytimeen, kysymykseen Sanasta ja sakramenteista. Toki Linjaman toimittaman kirjan puheenvuoroissa yhtenä keskeisenä juonteena kulkee SRK-vanhoillisuuden eksklusiivisen seurakuntakäsityksen ja liikkeen vahvan yhteisöidentiteetin torjunta. Kirjoitusten voimakkaasti subjektiivinen ja tunnepohjainen ote oikeuttaa toisaalta kysymään, näkyykö tässä lestadiolaisuuden historiassa aika ajoin esille tulvaillut spiritualismi? Koska kirjoittajien ilmoitusteologinen pohdinta jää ohueksi, voi kysyä onko teos lopulta vain peilikuva SRK:n kuuliaisuutta vaativasta ekklesiologiasta. Kuvaava kertomus tässä suhteessa on nimimerkin ”Yksin armosta” kuvaus siitä, miten hän liikkeestä irtautumisen kunniaksi teki rokkibiisin (s. 42–43).  ”Mutta olet vapaa, olet vapaa, sä oot vapaa, olet vapaa!”

Tässä vaiheessa on tutkijoiden vaikea arvioida, miten 2000-luvun varsin raju debatti ja vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen mylläkkä on vaikuttanut herätysliikkeen kehitykseen. Vaikutelmaksi jää se, että liikkeeseen kuuluvat ihmiset pystyvät ja monet myös haluavat entistä avoimemmin kohdata ulkopuoliset. Keskustelussa on entistä vähemmän tabuja. Näyttää myös siltä, että niin sanotun uudistajaliikkeen vaikutus on ollut pienempi kuin tätä voisi päätellä heidän saamastaan julkisesta huomiosta. Maakunnissa suuret joukot paikallisissa rauhanyhdistyksissä jatkavat liikkeen perinteisen linjan takana. Pohjoismaissa ei liike tavoita kovin paljoa ulkopuolisia, eikä näytä enää onnistuvan säilyttämään kaikkia niin sanottuja lapsuuden kristittyjä liikkeen vaikutuspiirissä. Sen sijaan SRK-vanhoillisuuden kansainvälinen työ on 2000-luvulla menestynyt muun muassa Afrikassa.

Mia Kauton ja Hanna Rasilaisen toimittamassa kirjassa Löysin Jumalan valtakunnan (2010) liikkeeseen kääntyneet uskovat kertovat omasta uskonnollisesta prosessistaan. Eräiden afrikkalaisten vanhoillislestadiolaisten kokemusta voi verrata lestadiolaiseen alkuheräyksen uskovien kokemuksiin pohjoiskalottialueella 1840- ja 1850-luvulla. Tietty uskon palo, into ”uuden” löytämisestä ja evankelioimisinnoitus tulvahtaa lukijaa vastaan näissä teksteissä.

Esikoislestadiolaisuus, kirkko ja sakramenttiseparatismi

Viittasin edellä siihen, että esikoislestadiolaisuus avartui näkemyksellisesti toisen maailmansodan jälkeen. Liikkeen ”evankelinen” linja tulvaili vahvasti esille saarnoissa ja seurojen mentaalisessa ilmapiirissä erityisesti 1980-luvulla. Muutos alkoi kuitenkin näkyä jo 1990-luvulla, jolloin avaramman ajattelun haastajaksi nousi Lapin vanhinten opetusten siivittämänä liikkeessä perinteisesti elänyt eksklusiivissävytteinen ajattelu. Ruotsin kirkon ja esikoislestadiolaisuuden yhä suurempi eriytyminen johti myös kirkkosuhteen uudelleen arviointiin. Ruotsin Jellivaarassa alkoivat liikeen omat ehtoollisenvietot jouluna 2000 ja  Norjassa seuravaana kesänä. Tämä ”oman” ehtoollisen vietto rukoushuoneissa haluttiin tuoda myös Suomeen, jotta ”Siionin tytär olisi kaikkialla yksi”. Suomen esikoislestadiolaiset vaikuttajat onnistuivat jarruttamaan omaan ehtoollisenviettoon tähtäävää hanketta vuosituhannen taitteesta asti noin 15 vuotta. Esimerkiksi muutosta vastaan kerättiin Suomessa 1600 henkilön allekirjoittama adressi 2004. Asia nousi uudelleen vahvasti ajankohtaiseksi kesän 2014 Lapin vanhinten Suomeen suuntautuneen saarnamatkan yhteydessä. Niin sanottu sakramenttiseparatismi alkoi Mikkelissä loppuvuodesta 2015. Kaikki Suomen esikoisten yhteisöt eivät ole hanketta hyväksyneet, ja liike on todellisuudessa asiassa voimakkaan jakautunut.

Mistä esikoislestadiolaisten sakramenttiseparatismissa on kysymys? Asiaan vaikuttaneella kehityksellä on toki juurensa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja herätysliikkeiden välisissä suhteissa 2000-luvulla. Kirkollisesta keskustelusta ja jopa päätöksenteosta sekä erityisesti mediakirjoittelusta jää vaikutelma, että kirkossa pidetään kaikkia herätysliikkeitä – körttiläisyyttä toki lukuunottamatta – enemmän tai vähemmän ongelmallisina tapauksina. Esikoisuuden ratkaisua en kuitenkin ripustaisi pelkästään tähän naulakkoon. Pikemminkin taustalla on liikkeen sisäinen kehitys ja liikkeen kansainvälisen johdon, siis Lapin vanhinten neuvot, joiden painoarvo liikkeen uskonnollis-mentaalisessa itseymmärryksessä on kautta aikojen ollut suuri. Kysymyksessä on nimenomaan Lapin vanhinten johdolla toteutettu hanke, johon toki kirkon kehitys on antanut lisäarvoa.

On muistettava myös, että esikoisuuden perinteeseen on kuulunut koko liikkeen historian ajan vahva kirkkokritiikki. Esimerkiksi liikkeen ensimmäinen vanhin Joonas Purnu (1829–1902) totesi 1894, ettei Johannes Kastaja ollut omistanut ”kiiltävää ja korkeata silkkihattua”, kuten Purnun ajan Ruotsin kirkon papit ja piispat omistivat. Tässä yhteydessä on syytä muistaa myös liikkeen kastekäsitys sakramenttiseparatismin taustalla. Kun ”kirkon papit” esikoisperheissä vieraillessaan puhuvat luterilaisen tunnustuksen pohjalta kasteen uudestisynnyttävästä vaikutuksesta, ei se ilmeisesti ainakaan kaikkia liikkeen jäseniä ole tyydyttänyt. Vaikka Suomen esikoisuudessa onkin ollut myös kasteen armonvälineluonnetta painottavaa tunnustuksellista opinkäsitystä, liikkeessä elää vahvana Laestadiuksen Hulluinhuonelaisessa ilmaisema käsitys siitä, että taivaan valtakunta kuuluu lapsille jo ennen kastetta. Siksi liikkeessä vastustetaan voimakkaasti tulkintaa siitä, että kastamaton lapsi joutuisi kadotukseen. Tämä asenteellinen torjunta ei tosin osu täysin kohteeseensa, sillä luterilainen tunnustus ei tätä käsitystä eksplisiittisesti opeta. Jos jotkut esikoiset ovat yksittäisten pappien kastepuheista saaneet kyseisen käsityksen, se on sitten toinen asia.

SRK-vanhoillisuus ja esikoislestadiolaisuus vertailussa

Vanhoillislestadiolaisuudella ja esikoisuudella on paljon samaa dogmaattista perintöä, mutta myös joitakin eroja. Esikoisuuden seuraperinteessä on Laestadiuksella yhä tärkeä asemansa. Rovastin saarna luetaan aina seuroissa. Viime vuosina on esikoisuuden kansainvälisen toiminnan laajenemista seurannut myös Laestadiuksen postillojen kääntämistyö useille kielille. Niinpä Laestadiuksen saarnakokoelmia on 1990-luvulta alkaen julkaistu saksaksi, venäjäksi, viroksi ja latviaksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei Laestadiuksella ole ollenkaan samaa asemaa liikkeen traditiossa.

Esikoisten ja SRK-vanhoillisten tervehtimiskäytännöt poikkeavat toisistaan. Kun SRK-lestadiolainen osoittaa perinteiset Jumalan terve ja Jumalan rauhaa -tervehdykset vain toisille vanhoillislestadiolaisille, esikoiset mieltävät tervehtimisen pikemmin toivotuksena ja osoittavat nämä tervehdykset myös ulkopuolisille. Edellä viittasin jo siihen, miten suhteessa naispappeuteen ja siihen liittyneeseen kirkolliseen rintamanmuodostukseen SRK-vanhoilliset ja esikoiset ovat asennoituneet eri tavoin. Esikoisuus on ollut lähes kokonaan maallikkoliike, kun taas SRK-vanhoillisuudessa papeilla on ollut jatkuvasti asemaa myös liikkeen sisäisessä hengellisessä toiminnassa ja luottamustehtävissä. Yksittäisiä pappeja on toki toiminut myös esikoisuuden historiassa herätysliikkeen omina puhujina, mutta yleensä liikkeen perinteestä lähteneet teologit eivät ole maallikkojohtoisessa organisaatiossa löytäneet omaa paikkaansa. On kuitenkin muistettava, että yksittäisiä esikoistaustaisia pappeja – myös naispappeja – toimii nytkin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tai sen kansainvälisessä työssä.

Molemmille lestadiolaisryhmille on tyypillistä, että ne ovat kansanliikkeitä; voisi jopa puhua uskonnollisista joukkoliikkeistä. Vaikka molemmista suunnista on ollut myös vuotoa niin ”maailmaan” kuin muihin uskonnollisiin suuntauksiin, voi kuitenkin molempia pitää kasvavina uskonsuuntina myös 2000-luvulla. SRK-vanhoillisuuden kasvu on näkynyt liikkeen kansainvälisessä työssä ja myös muuttoliikkeestä johtuen esimerkiksi pääkapunkiseudulla. Esikoislestadiolaisuus on kasvanut 2000-luvulla varsin voimakkaasti Yhdysvalloissa, jossa liikkeen yhteisö Vanha apostolis-luterilainen kirkko (Old Apostolic Lutheran church) on suurin lestadiolaislähtöinen vapaakirkko. Kannattajia lienee tällä hetkellä 14 000.

Kiinnittäisin huomion vielä yhteen piirteeseen kummankin liikkeen kehityksessä 2000-luvulla. Molemmissa liikkeissä on ollut jo aikaisemmin mainitsemiani uudistajia ja kriitikkoja, jotka ovat arvostelleet aika voimallisinkin sanakääntein liikkeiden keskusjohtoa ja uskonnollisia erityispiirteitä. Kriitikot näyttävät kuitenkin eroavan aika vahvasti teologisessa positiossaan.

SRK-vanhoillisuuden uudistajien ja kriitikkojen piirissä on agnostikkoja ja ääriliberaaleja. Uudistajaporukassa esiintyy myös maltillisempaa ja kansankirkollisesti orientoitunutta liberaalia puhetta. Esikoisuuden sakramenttiseparatismia koskevassa debatissa Lapin vanhimpia julkisuudessa arvostelleet ovat lähes poikkeuksetta teologisesti konservatiiveja ja samaistuvat selkeästi kirkon muiden raamatullis-tunnustuksellisten herätysliikkeiden puheeseen. Tulevan kirkkohistorian tutkimuksen haasteena on yrittää löytää mitä tekijöitä liikkeiden kehityksessä voi olla tämän silmiinpistävän erilaisen asenneilmaston taustalla? Nostan esille pari esimerkkiä. Vanhoillislestadiolaislähtöinen tiedottaja Rebekka Naatus tuuletti sekä omaa uskonnollista ryhmäänsä että perinteisiä kirkon linjauksia aika railakkaasti toimiessaan Kotimaan kolumnistina 2013 (esim. Kotimaa 4.1. 2013, Lopetetaan lähetystyö). Esikoislestadiolaisuuteen etäisyyttä ottanut Joni Toivonen on tykittänyt voimakkain sanakääntein Lapin vanhimpia ja esikoisten käsityksiä Kotimaa24:ssa 2014–2015. Samaan aikaan hän kuitenkin edustaa vahvasti konservatiivista ja tunnustuksellista teologista linjaa. Toivonen suuntasi kriittisen latauksen myös arkkipiispa Kari Mäkiseen ja ”peukuttajapappeihin”  ”kirkkomme oppia vastaan nousevista kannanotoista” 30.11. 2014 kirjoittamassaan blogissa.

”Poliittinen lestadiolaisuus”

Lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen rooli erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla on ollut yleisesti tunnettu asia, joka on taas aivan viime aikoina tullut esille mediassa. Lapin yliopiston politiikkatieteen tutkijat ovat olleet viime vuosina aihepiirin kimpussa. Heidän käsitejärjestelmässään termi ”poliittinen” nähdään varsin laaja-alaisena konseptina, ei vain perinteisen valtio-opin puoluetutkimuksena ja poliittisen aatehistorian käsitteenä.  Esimerkiksi 2013 ilmestyi tohtori Tapio Nykäsen ja dosentti Mika Luoma-ahon toimittama artikkelikokoelma Poliittinen lestadiolaisuus Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimitusten sarjassa.

Teos on artikkelikokoelma, joka sisältää kahdeksan artikkelia sekä kirjan toimittajien johdattelevan tekstiosuuden. Kirja on tuotos Suomen Akatemian rahoittamasta ja Lapin yliopistossa 2010–2012  toteutetusta tutkimushankkeesta Lestadionismi. Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa.  Lähtökohta eroaa perinteisestä historiallisesta ja teologisesta tutkimusotteesta, jolla monet aikaisemmat liikkeen tutkijat ovat kohdettaan käsitelleet. Toisaalta on muistettava, että lestadiolaisuus on ollut jo 1970- ja 1980-luvulla sosiologisen ja uskontotieteellisen tutkimuksen kohteena. Viittaan tässä yhteydessä Kirsti Suolinnan ja Kaisa Sinikaran tutkimuksiin. Niin ikään Tromssan yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa on uskonto- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehty lestadiolaisuudesta jo 1990-luvulta saakka.

On syytä muistaa, ettei uskonnollisten liikkeiden selitys tyhjenny yhteiskuntatieteen, sosiologian ja filosofian antamiin selitysmalleihin. Kristinuskon sisäinen käsitejärjestelmä, teologien kielellä dogmatiikka, auttaa löytämään selityksiä, jotka avaavat myös jonkin uskonnollisen liikkeen sisäistä dynamiikkaa ja ryhmäkäyttäytymistä.

Lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallista vaikutusta on nähty Pohjois-Pohjanmaan yritystoiminnassa ja kunnallispolitiikassa. Oulun seudun valtaisa teknologinen kehitys 1990-luvulta alkaen on saatettu liittää lestadiolaislähtöiseen työetiikkaan ja verkostoihin. Varsin näkyvästi on media nostanut esille lestadiolaislähtöiset poliitikot, joiden todellista merkitystä on käsittääkseni paisuteltu. Kun europarlamentaarikko Paavo Väyrynen tammikuussa 2016 katsoi poliittista keskustaa johtavan eräänlaisen LLL-yhdistelmän (ei siis Lars Levi Laestadius vaan ”liberaalien ja lestadiolaisten liitto”) hän ei toki tarkoittanut lestadiolaisuutta kansanliikkeenä vaan joidenkin lestadiolaislähtöisten poliitikkojen omia intressejä. Väyrysen analyysissä on pointtinsa, mutta kokonaisuuden näkökulmasta olisin varovainen näkemään tässä yhteydessä vahvaa LLL-yhdistelmää. Mielestäni lestadiolaisuuden poliittista vaikutusta on maalattu julkisuudessa liian suurella pensselillä.

Nykyisen pääministeri Juha Sipilän rauhansanalainen uskonnollinen tausta herätti huomiota hänen tultuaan valituksi keskustan puheenjohtajaksi 2012. Median valokeila suuntautui alueellisesti rajalliseen vanhoillislestadiolaisuuden pienempään haaraan, jota edustavat suomenkielinen Lähetysyhdistys Rauhan Sana (LYRS)  ja Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisjärjestö Laestadianernas fridsföreningars förbund (LFF). Sipilä oli pikemminkin vaivautunut tästä julkisuudesta, eivätkä kaikki hänen selitysyrityksensä asiassa olleet kirkkohistoriallisesta näkökulmasta täsmällisiä. Sitten kesästä 2015 alkanut poliittinen kehitys ja ”kolmen ässän” hallituksen toimet ovat siirtäneet median huomion politiikan arkikysymyksiin ja poliitikkojen uskonvakaumuksen pöyhintä on jäänyt taka-alalle.

Tunnettu journalisti Risto Uimonen selvitti myös Juha Sipilän uskonnollista taustaa kevättalvella 2015 ilmestyneessä elämäkerrassa Juha Sipilä. Keskustajohtajan henkilökuva. Hän sijoitti kohdehenkilönsä rauhansanalaisuuden liberaaliin siipeen (s. 275). Tällaiset määrittelyt ovat toki aina alttiita väärintulkinnoille, mutta kirjoittajalla lienee ollut tekstilleen perustelunsa. Julkisuudessa Sipilä on ilmoittanut hyväksyvänsä naispappeuden. Hän äänesti sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan eduskunnassa marraskuun lopussa 2015, mutta jostain syystä taas tähän liittyvien liitännäislakien puolesta 17.2. 2016. Kokonaisuutena ottaen hänen roolinsa poliitikkona on vahvasti painottunut talous- ja päivänpolitiikkaan. Hän ei ole arvo- ja moraalikysymyksissä profiloitunut julkisuudessa samalla tavalla kuin esimerkiksi kristillisdemokraattien Päivi Räsänen ja perussuomalaisten vahva mies Timo Soini.

Poliitikkona Sipilä on pyrkinyt rajaamaan uskonvakaumuksen tiukasti yksityisyyden piiriin kuuluvaksi asiaksi ja keskittynyt päivänpolitiikkaan. Uskovainen poliitikko on Suomessa taas perinteisesti nähty voimakkaana ”kristillis-siveellisten” arvojen esillä pitäjänä ja kansakunnan arvojohtajana. Tässä suhteessa pääministeri Sipilä ei liene vastannut ainakaan kaikkien kristillisten piirien odotuksia pitäessään hämmästyttävän matalaa profiilia keskustan maakunnissa asuville peruskannattajille tärkeissä arvokysymyksissä. Kun ottaa huomioon keskustan ministeriryhmän kokoonpanon ja pääministerin avustajien liberaalin arvomaailman, ei Sipilän poliittis-yhteiskunnallista profiilia liene syytä ihmetellä. Tähän kontekstiin myös Paavo Väyrysen ”poliittinen teologia” on syytä sijoittaa.

Vuonna 2015 valitussa eduskunnassa on viisi uskonnollisessa merkityksessään lestadiolaistaustaista kansanedustajaa, joista kaksi kuuluu rauhansanalaisuuteen ja kolme SRK-vanhoillisuuteen. Edustajista neljä kuuluu poliittiseen keskustaan ja yksi kristillisdemokraatteihin. Juha Sipilän lisäksi politiikan näkyvissä asemissa ovat viime vuosina olleet Oulun vaalipiiristä valittu Mari Kiviniemen hallituksen ministerinä (2010–2011) vaikuttanut Tapani Tölli sekä kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Rauhan Sanan ruotsinkieliseen siipeen lukeutuva Vaasan vaalipiirin kansanedustaja Peter Östman.

Yksi merkittävä muutos SRK-vanhoillisuuden poliittis-yhteiskunnallisessa roolissa 2000-luvulla on syytä panna merkille. Kun liikkeessä  vielä 1970-luvulla jopa määriteltiin niitä puolueita, joita kristitty ei voi äänestää vaaleissa, on 2000-luvulla haluttu pitää entistä selkeämmin politiikka erillään hengellisen liikkeen varsinaisesta toiminnasta. Puoluevalinnat nähdään selkeämmin yksilön omina valintoina. Tämä on näkynyt liikkeessä paitsi jonkinasteisena perussuomalaisten kannattamisena myös kristillisdemokraattien periaatteellisena hyväksyntänä. Kristillisdemokraateilla oli vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Oulun ja vuoden 2015 vaaleissa taas Helsingin vaalipiirissä SRK-lainen ehdokas. Liikkeen piirissä lienee myös yksittäisiä vihreiden kannattajia. Toisaalta tämä avoimuus eri poliittisten puolueiden suuntaan ei ole kuitenkaan olennaisesti muuttanut sitä tosiasiaa, että lestadiolainen äänestäjä yhteiskunnallisesta luokka-asemastaan riippumatta liikkuu kokoomus–keskusta -akselilla. Niin ikään on totta, että yhä vielä SRK-vanhoillisuudessa jotkut saattavat problematisoida sellaisia uskonystäviä, jotka poliittisessa käyttäytymisessään poikkeavat tästä vakiintuneesta mallista.

Kristillisdemokraatit ovat taas saaneet vahvan otteen Rauhan sanan piiriin sijoittuvasta  Pohjanmaan ruotsinkielisestä lestadiolaisuudesta. Ruotsalaisen kansanpuolueen asema on lestadiolaisten piirissä voimakkaasti heikentynyt. Suomen lestadiolaisin kunta on Larsmo, jossa vähintään puolet asukkaista kuuluu liikkeeseen. Lestadiolaisilla on Larsmon seurakuntahallinnossa poikkeuksellisen vahva edustus. Niin ikään Larsmon kunnanvaltuustossa on kristillisdemokraateilla on yhtä monta valtuutettua (11) kuin Ruotsalaisella kansanpuolueella. Ruotsinkielisen Pohjanmaan (norra svenska Österbotten) vahva lestadiolaisuuden keskittymä oikeuttaa puhumaan alueesta ”raamattuvyöhykkeenä”. Kiinnostava ilmiö on myös se, että pieni osa alueen lestadiolaisia on perinteisesti saattanut äänestää myös sosialidemokraatteja, koska se on mielletty työväen puolueeksi ideologis-aatteellisia lähtökohtia sen enempää problematisoimatta.

Lestadiolaisuuden sekä todellinen että kuviteltu yhteiskunnallinen vaikutusvalta Suomessa on saattanut olla myös yksi syy liikkeen kokemaan rajuun mediakritiikkiin. On selvä, että niin sanotulle punavihreälle sektorille laajoine yhteiskunnallisine ja mediapoliittisine verkkoineen lestadiolaisuus edustaa monilta osin vastenmielistä realiteettia suomalaisessa yhteiskunnassa. Miten paljon tämä asetelma on vaikuttanut julkisen keskustelun sävyyn, ilmiöiden paisuttelemiseen ja lestadiolaiskeskustelun tieteellisten asiantuntijoiden valintaan? Toisaalta on otettava huomioon myös yhä enemmän 2000-luvulla lisääntynyt median muutos. Perinteinen käsitys monipuolisen ja asiapohjaisen tiedon jakamisesta kansalle on vaihtunut laajalti sensaation tai mehevän otsikon tavoitteluun. Totta on myös se, ettei tavanomainen kristillinen julistus ole medialle tärkeä uutinen. Sitäkin herkullisempaa tavaraa sille ovat uskonyhteisön ”kummallisuuksina” nähdyt erityispiirteet ja dramaattisiksi kuvatut muutokset. •

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Internet-lähteet

Abram: Jumalan terve, minä olen homo. http://utain.uta.fi/ilmi%C3%B6t/jumalan-terve-min%C3%A4-olen-homo (Katsottu 9.2. 2016 ja 18.2. 2016).

Jani Kaaro: Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla. www.rapport.fi (2015).

Vanhoillislestadiolainen naispappi puolustaa homoja ja ehkäisyä. http://www.hs.fi/elama/a1436928049135 (Katsottu 9.2. 2016).

Painettuja lähteitä

Eero Huovinen: Lähdön aika. Helsinki 2011.

Mia Kautto & Hanna Rasilainen (toim): Löysin Jumalan valtakunnan. Oulu 2012.

Topi Linjama (toim): Nyt vapaa olen. Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Joensuu 2014.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Helsinki 2013.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Jyväskylä 2014.

Risto Uimonen: Juha Sipilä. Keskustajohtajan henkilökuva. Helsinki 2015.

Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960–61 esiintyneistä erimielisyyksistä.

[Julk. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri]. Pieksämäki 1962.

Kirjallisuutta

Alatalo, Jani: Pohjoinen herätysliike ja modernisaation kipukohdat. Vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuva Suomessa 1961–1985. Diss.[Oulu]. SHS 72. Rovaniemi 2014.

Harjutsalo, Ilpo & Talonen, Jouko (toim.): Lestadiolaisuuden monet kasvot. Iustitia 14 / 2001. Helsinki 2001.

Meri–Anna Hintsala & Mauri Kinnunen (toim.): Tuoreet oksat viinipuussa. Vanhoillislestadiolaisuus peilissä. Helsinki 2013.

Johanna Hurtig: Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere 2013.

Koivuniemi, Ville: Uhreja, vallankäyttöä ja vähän yhteisöllisyyttä. Vanhoillislestadiolaisuus Kalevassa ja Helsingin Sanomissa    Tiedeviestinnän pro gradu–tutkielma Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 2015. http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201505211605.pdf

Linjakumpu, Aini: Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Tampere 2012.

Matti Myllykoski & Mikko Ketola (toim.): Lestadiolaisuus tienhaarassa. Vartija 2013, e-kirjajulkaisu. Helsinki 2013.

Nordberg, Henri & Mikko, Kenneth & Haupt, Ann-Christene (toim): Tornionlaakson vuosikirja 2000. Tornedalens årsbok 2000. Tornio 2000.

Tapio Nykänen: Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Diss. Acta Universitatis Lapponiensis 237. Rovaniemi 2012.

Nykänen, Tapio & Luoma-aho, Mika (toim.): Poliittinen lestadiolaisuus. SKS:n toim. 1359. Helsinki 2015.

Palola, Ari-Pekka: Evankeliumin työ laajenee. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 2 (1945–1961). Oulu 2011.

Pekka Raittila: Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. Diss. Helsinki 1976.

Jouko Talonen: Osmo Tiililä ja lestadiolaisuus. –Kirkkohistorian alueilla. Juhlakirja professori Hannu Mustakallion täyttäessä 60 vuotta. Toim. Ilkka Huhta & Juha Meriläinen. SKHS toim.217. Helsinki 2011.

Jouko Talonen: Oliko 1800-luvun lestadiolaisuudessa naissaarnaajia? Tutkimuksen kriittistä tarkastelua. –Historiska perspektiv på kyrka och väckelse. Festskrift till Ingvar Dahlbacka på 60–årsdagen. Red. Kim Groop & Birgitta Sarelin. FKSH 224. Helsingfors 2013.

Jouko Talonen: ”Pohjoinen maa” (Sak. 6:8) Suomen vanhoillislestadiolaisuuden itseymmärryksen ja eksklusivismin argumenttina 1960–1979. –Historian selkosilla. Jouko Vahtolan juhlakirja. Toim. Matti Enbuske & Matti Mäntylä & Matti Salo & Reija Satokangas. SHS 65. Rovaniemi 2012.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden synty, leviäminen ja hajaannukset. –TA 1 / 2014.

LYHENTEET

Diss.                     (akateeminen) väitöskirja

FKSH                  Finlands kyrkohistoriska samfundets handlingar

HS                       Helsingin Sanomat

LFF                      Laestadianernas fridsföreningars förbund

SHS                     Studia Historica Septentrionalia

SKS                     Suomalaisen kirjallisuuden seura

SKHS                  Suomen kirkkohistoriallinen seura

SRK                     Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys

TA                        Teologinen Aikakauskirja

Kiitän Aleksi Halmetta, Ilpo Harjutsaloa, Tapani Ihalaista, Joona Korteniemeä, Markku Korteniemeä sekä Seppo Leivoa tätä artikkelia koskevasta palautteesta ja hyvistä neuvoista.

Perusta 2 | 2016

Timo Eskola

Kirjoittaja on teologian ja filosofian tohtori, Helsingin yliopiston uuden testamentin eksegetiikan dosentti ja Suomen teologisen instituutin tutkija.

Suomalainen keskustelu Kristuksen sovituskuolemasta on viime aikoina saanut yhä pidemmälle kärjistyviä piirteitä. Jotkut teologimme ovat alkaneet puhua sovitusajatusta vastaan tavalla, joka nostaa esille suorastaan vanhan nietzscheläisen radikalismin. Ajatusta veriuhrista hyljeksitään jo pelkän sisäsiistin humanismin nimissä. Toisaalta näitä aatoksia tuetaan väitteellä, jonka mukaan Luukkaalta ei löytyisi ensinkään kristilliselle uskolle muutoin merkittävää sovitusteologiaa. Pitäisikö kristinusko nyt tulkita aivan periaatteellisesti uudella tavalla? Voiko nykyihminen valita haluamansa kristinuskon rekonstruktion vain sen mukaan, miltä hänestä tuntuu?

Luukkaan evankeliumin lähtökohdista

Pohdinta on syytä aloittaa Luukkaasta, koska Raamattuun liittyvä peruste on keskustelussa aina muita merkittävämpi. Luukkaan evankeliumi on synoptisista evankeliumeista myöhäisin. Se rakentuu selvästikin muun evankeliumimateriaalin varaan. Siksi kysymys Luukkaan teologiasta on erityisen kiinnostava. Luukas ilmoittaa käyttävänsä lähteitä ja seuraakin pääosin Markusta lukuun 10 asti. Tämän jälkeen seuraa kuitenkin yllättävä leikkaus materiaaliin, joka on osoittautunut sisällön puolesta yhteiseksi Matteuksen kanssa. Puhelähde käsittää joukon Jeesuksen eskatologisia opetuksia ja kuvaa Israel-missiota. Luukkaan evankeliumi on niin täynnä erilaista lähdemateriaalia, että sitä on toisinaan kuvattu suoranaiseksi kirjastoksi.

Luukkaan evankeliumin rakenne antaa viitteitä siitä, että oletus kirjallisen muodon saaneesta puhelähteestä on mielekäs. Puhelähteen määrittely ei tosin ole aivan helppoa. Luukkaalla itsenäinen materiaali esiintyy kyllä selkeästi lukujen 10–16 välillä, mutta Matteukselta ei löydy juuri mitään yhtenäistä jaksoa, jossa lähteen materiaali muodostaisi rinnakkaisen osan esitystä. Luukas näyttää siten käyttävän suorastaan kirjallista lähdettä, kun Matteus taas käyttää puhelähteeseen kuuluvaa materiaalia vapaasti kirjoittaessaan suurta evankeliumin narratiivia. Tämän pohjustuksen jälkeen voidaan lähteä pohtimaan sitä, mistä Luukkaan evankeliumissa oikein on kyse.

Sisällön osalta ensimmäinen merkittävä piirre puhelähteessä on Johannes Kastajan keskeinen rooli. Lausumien eskatologiaa ohjaa Johanneksen ja Jeesuksen välisen suhteen määrittely. Ensimmäiset kertomukset kuvaavat Johanneksen saarnatoimintaa. Jeesuksen kiusauskertomuksen ja avauspuheen jälkeen tulevat kertomukset oppilaiden epäilystä ja Johanneksesta Eliana. Luukkaan jakson ehdottomana keskipisteenä ovat lähetysohjeet. Tämä todistaa, että pakkosiirtolaisuuden päättymisen (eksiili ja restauraatio) teologia on sekä lähteessä että Luukkaalla keskeisellä sijalla.

Kyseiseen Luukkaan jaksoon kuuluu myös opetus rukouksesta. Seuraava osio käsittää eskatologisia varoituksia ja herättäviä puheita. Lopulta jakso sisältää lupaukset Jumalan huolenpidosta ja puhuu aarteesta taivaassa. Valtakunnan puheet julistavat ensin Jumalan valtakunnan saapumista ja sitten tähän liittyen valtakuntaan pääsemistä. Valtakunnan sanomaan yhdistyy seuraavaksi valitus Jerusalemin tilasta. Suuri kertomus julistaa jo pääaiheissaan, että Israelille on tulossa sovitus ja siksi Jumalan puoleen kääntyviä odottaa armon valtakunta.

Jakso huipentuu vertaukseen suurista kutsuista, joissa Jumalan lähettiläs kutsuu ihmisiä pelastuksen yhteyteen. Vertausta vahvistetaan puheilla opetuslapseudesta. Mahdollisen lähteen pääosa päättyy ilmeisesti vertaukseen lampaista (Luuk. 15:4–7). Itse materiaalia löytyy kuitenkin lukuun 17 saakka, ja yksittäisiä kertomuksia myös tämän jälkeen. Miksi puhelähteen pohdinta on aiheen kannalta tarpeen? Siksi, että juuri tuo Jeesuksen puheiden varhainen kokoelma selittää koko hänen toimintansa uhriluonnetta ja ajatusta Israelin sovituksesta.

Teologian konteksti

Jeesus-tutkimuksen ”uuden perspektiivin” (N.T. Wright) näkökulmasta katsottuna puhelähde näyttäytyy kokoelmana, jonka keskipisteessä on lopunajallinen sanoma Israelille. Teologiaa ohjaa suuri kertomus. Pakkosiirtolaisuuden vaiva ei ole tähän mennessä (ennen pääsiäistä) poistunut, vaan kansa elää vielä synneissänsä. Siksi Johannes Kastaja julistaa kokoelman alussa, että ihmisten tulee tehdä parannus ennen Jumalan vihan päivän koittamista ja Messiaan esille astumista. Kirves on jo puiden juurella. Nyt ei ole enää aikaa epäröimiseen. Kohta maailma näkee Jumalan Karitsan, joka kastaa pelastuvat Pyhällä Hengellä.

Vastaava teologia jatkuu pääkertomuksessa. Jeesus itse opettaa Johanneksen olevan Elia, joka tulee aloittamaan Israelin restauraation. Vihan ajan tilalle tulee perheyhteys ja rauha. Uudistus ei kuitenkaan voi tulla ilman viimeistä vastakkainasettelua. Elia surmattiin. Näin israelilaiset toteuttivat isiensä synnin, sen synnin, joka ajoi heidät pakkosiirtolaisuuteen. Vihan aika tulee jatkumaan Danielin lupaamaan sovituksen päivään saakka. Ihmisen Poika saa saman kohtalon kuin Elia. Vasta sen jälkeen alkaa rauhan aika ja pelastus toteutuu Jumalan lapseudessa.

Lähetysohjeiden sisältö vastaa Jeesuksen opetuksen eskatologista lähtökohtaa. Opetuslapset lähetetään kuin lampaat susien keskelle. Jeesus tarjoaa omilleen vain marttyyrin tehtävää. Vihan ajasta kertoo myös voimakas Belsebul-lausuma. Opetuslapselle käy kuten hänen opettajalleen. Israelin jäännöstä kootaan siten vainon ajan keskellä. Tämä piirre selittää myös sen, miksi Jeesus puhuu yllättävästi rauhan tulon pitkittymisestä. Pelastuksen valtakunta ei voi toteutua täydellisesti ennen, kuin viimeinen kärsimys on kohdattu. Pakkosiirtolaisuus päättyy vasta, kun vihan aika on huipentunut viimeiseen vastakkainasetteluunsa.

Jeesus-tutkimuksen uuden perspektiivin mukaan puhelähteessä ei tarvitse olettaa erilaisia kerrostumia. Sen sijaan kokoelma sopii hyvin Galilean mission aineistoksi. Jeesus lähettää oppilaansa kaupunkeihin julistamaan eskatologian suurten tapahtumien toteutumista. Profeettojen ennustama vihan kausi, jonka aikana Israel yhä tappaa profeettansa, päättyy kohta. Jumalan valtakunnan lopullinen toteutuminen on lähellä – siitä huolimatta, että Jeesus seuraajieen joutuu kärsimään ja kohtaamaan väkivaltaa viimeisen vainon aikana.

Luukkaan käyttämien lähteiden kokonaisuutta voidaan arvioida myös laajemmasta näkökulmasta. Taidokas kirjoitus lähtee liikkeelle traditiotietoisesti viittauksella silminnäkijöihin ja evankeliumin julistajiin. Luukkaan evankeliumin erikoinen kaksijakoisuus muodostuukin vanhan tradition ja niin sanotun toisen sukupolven kontekstin kohtaamisesta. Juuri Luukkaalta löytyy vanhoja traditiolausumia ja hymnejä, jotka on hienosti sovitettu evankeliumimateriaalin keskelle.

Jo Luukkaan evankeliumi – Apostolien teoista puhumattakaan – on täynnä hymnejä, puheen runkoja, tunnustuksia ja formeleita. Luukkaan teologia on Kristus-keskeistä. Marian kiitosvirsi Magnificat ja Sakariaan kiitosvirsi ovat loisteliaita varhaisen kristologian kuvauksia. Niissä evankeliumi esitetään pakkosiirtolaisuuden päättymisenä ja rauhan valtakunnan syntymisenä. Messias tuo mukanaan anteeksiantamuksen ja uuden elämän. Matteuksen tavoin myös Luukas kuvaa Jeesuksen alusta pitäen kuninkaalliseksi Daavidin jälkeläiseksi, jolle Jumala antaa ”hänen isänsä Daavidin valtaistuimen”. Jeesus on pelastuksen tuoja. Jokaiselle evankeliumin kuulijalle kuuluu enkelien ilmoitus: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra” (2:11).

Luukas asettaa aikansa pakanakristillisen seurakunnan eteen kaiken sen perinteen, joka kannattelee ja ohjaa seurakunnan uskoa ja elämää. Siinä kertomuksilla Jeesuksesta on kiistatta suurin merkitys. Luukas esittää Jeesuksen messiaaniseksi Jumalan Pojaksi, joka julistaa köyhille ja jumalanhylkäämille Jumalan valtakuntaa sekä tekee Jumalan valtakunnan heille todelliseksi tunnustekojensa avulla (vrt. 4:16ss.; 6:20ss.; 19:1–10). Luukkaalle Jeesus on ilosanoman henkilöitymä (17:20s.). Tämä on evankeliumi köyhille avatusta yhteydestä Jumalan kanssa. Siitä evankeliumista elää Jerusalemista Antiokian kautta aina Roomaan ulottuva missio, kuuluipa se sitten Pietarin ja Johanneksen, Stefanus-ryhmän, Herran veljen Jaakobin tai Paavalin vaikutuspiiriin (vrt. Luuk. 16:16).

Luukas ja sovitus

Luukkaan mukaan Jeesus kulkee uhritien kärsivänä vanhurskaana, joka on esikuva ja sijainen. Jeesusta ei kuitenkaan esitellä syntien sovittaja pelkästään kärsimystapahtuman vuoksi. Myös Jeesuksen julistus ja toiminta kuuluvat tuohon yhteyteen. Jeesuksen toiminnan tavoitteena on sovittaa Jumala ja ihminen ja tuoda ihminen takaisin Jumalan luo. Evankeliumi julistaa Israelin uudistuksen sanomaa. Se ei onnistu, ellei Jumalan rangaistuksen alla elävän kansan syntiä soviteta ja yhteyttä Jumalaan uudisteta.

Puhelähteen teologia ohjaa koko evankeliumin esitystä. Eskatologisen ahdistuksen ajan eli tribulaation tematiikka alkaa jo Johannes Kastajan syntymästä, sillä ensimmäisen luvun profetioiden mukaan tämä tulee kulkemaan ”Elian hengessä” (1:17). Lisäksi Johanneksen ja Jeesuksen kohtalot yhdistetään. Yhdeksännessä luvussa nimittäin Jeesuksen oma kärsimysennustus vastaa kansan kyselyihin Johannes Kastajasta ja Eliasta: ”Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” (9:22).

Jo Luukkaan alun hymneistä lähtien sovitusterminologia on näkyvää. Israelille luvataan ”lunastus” (1:68) ja liitto uudistetaan siten, että kansalle annetaan ”pelastuksen tunteminen” heidän ”syntiensä anteeksisaamisessa” (1:77; KR 1938). Jeesuksen kuoleman tematiikka nostetaan Luukkaalla esiin aivan samalla tavalla, kuin muissa evankeliumeissa. Pietarin tunnustusta seuraa kuoleman ennustaminen (9:22). Ihmisen Poika joutuu kärsimään ja tulemaan tapetuksi (vrt. 18:33). Kertomus Jeesuksen kärsimystiestä on eskatologisen sovitusteologian ohjaamaa. Matkan jokainen vaihe kuvastaa Herran kärsivän palvelijan tehtävää: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin […]” (18:31–32). Ahdistuksen aika on myös Luukkaan mukaan väistämätön, koska Israel yhä vainoaa Jumalan lähettiläitä (11:49). Jerusalemin puheissa taas vertaus viinitarhan vuokraajista selittää, miten langennut kansa surmaa jopa viinitarhan omistajan pojan (20:15). Edessä on vankeudessa elävän Israelin lopullinen pääsiäinen, jonka edellä Jeesus julistaa kansan lunastuksen olevan ovella: ”enää en syö pääsiäisateriaa, ennen kuin se saa täyttymyksensä Jumalan valtakunnassa” (22:16).

Lopulta ehtoollisen teologia varmistaa sovitusajatuksen sisällön. Herran kärsivän palvelijan tullessa langennut Israel sovitetaan verellä, ja Jumalan viha väistyy. ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” (22:20). Temppeliteologian kontekstissa veriuhri viittaa syntiuhriin, joka tuo sovituksen. Tätä korostaa termi ”teidän edestänne” (hyper), joka tyypillisenä temppeliterminä ilmaisee Jeesuksen veren uhriluonteen – samoin, kuin muissa evankeliumeissa. Tämä terminologia toistaa Vanhan testamentin syntiuhrilain (3. Moos. 4) piirteen, eikä tästä teologisesta taustasta ole epäselvyyttä.

Kun tämän jälkeen siirrytään Apostolien tekojen puheisiin, niiden korostus käy pian ilmi. Yhä uudestaan teksti julistaa, että Jumala on korottanut juutalaisten ristiinnaulitseman Jeesuksen oikealle puolelleen avatakseen Israelille tällä tavoin mahdollisuuden kääntymykseen ja syntien anteeksiantoon (Ap.t. 2:36–38; 5:31; 10:43). Herran ”Voidellun” piti kärsiä, jotta Israelin restauraatio, ”virvoituksen aika”, voisi toteutua ja ihmisten synnit pyyhitään pois – Kristuksen kuoleman ansiosta (3:19).

Kristuksen kuolema on myös Luukkaan mukaan muodostunut sovittavaksi teoksi, koska juuri sen perusteella Israelille annetaan nyt synnit anteeksi: ”Meidän isiemme Jumala on herättänyt kuolleista Jeesuksen, jonka te ripustitte ristinpuulle ja murhasitte. Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen Ruhtinaaksi ja Pelastajaksi johdattaakseen Israelin kääntymykseen ja antaakseen sille synnit anteeksi.” (5:30–31). Tämän selvemmin ei enää voi esittää pelastushistoriallista sovitusteologiaa, jossa koko pääsiäisen tapahtuma on Israelin syntien sovittamisen peruste.

Jeesus on Luukkaan mukaan pelastuksen hankkija ja tämä pelastus toteutuu seurakunnalle annetussa ja seurakunnan julistamassa evankeliumissa. Niin kuin Vanhassa testamentissa Jumalan pelastava toiminta yhdistyy Jahven nimeen, on Luukkaallakin Jeesuksen koko pelastava työ läsnä Jeesuksen nimessä – sen Jeesuksen, jonka Jumala on tehnyt Herraksi ja Kristukseksi. Suomessa kärjistyneen keskustelun takia lienee syytä korostaa, että Apostolien teoista ei löydy yhtään pidempää, traditiossa vakiintunutta puhetta, jossa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen julistamista ei seuraisi lupaus syntien anteeksiantamisesta. Synnit saadaan Luukkaan (ja hänen materiaalinsa) mukaan aina nimenomaan Jeesuksen sovituskuoleman perusteella (ks. 13:38; 26:18–23). On harhaanjohtavaa väittää eksegeettisessä keskustelussa muuta. Juuri Apostolien tekojen tähden Luukkaan teologiassa sovitusajatus on itse asiassa näkyvämpi kuin muilla evankelistoilla.

Luukkaan sovitusteologinen panos on siten kaikkineen vahva, aivan kuten muillakin Uuden testamentin kirjoittajilla. Sitä todistavat sekä pääsiäisen tapahtumien kuvaukset, että yksittäiset termit. Näkemys perustuu toisaalta kaiken taustalla vaikuttavaan suureen kertomukseen, jossa Daavidin poika tuo sovituksen pakkosiirtolaisuuden kansalle. Toisaalta sovitusteologia nousee yksityiskohdissaan esiin Luukkaan terminologiassa, joka painottaa uuden elämän alkavan syntien anteeksiantamisen perusteella.

Kommentteja suomalaiseen keskusteluun

Suomalaisessa teologisessa keskustelussa tästä aiheesta ei kuitenkaan löydy yksimielisyyttä. Sen sijaan kotimaisessa eksegetiikassa esiintyy melko vahvana kuvitelma siitä, että Luukkaalla ei olisi sovitusteologiaa juuri ensinkään. Näkemystä on tuonut esille etenkin Kalervo Salo kirjassaan Luukkaan teologian ydin. Salo toteaa esimerkiksi: ”Markuksen ja Paavalin tapa ymmärtää Jeesuksen kuolema sovituksena jää Luukkaalla sivuun.” (s. 306). Vaikka Luukas ei Salon mukaan esitä kritiikkiä sijaiskärsimyksen ajatusta vastaan, hän ”karttaa” tuota teologiaa. Salon mukaan Luukkaalla ”Kaikkivaltias ei tarvitse lunastajaa” (307). Synnit voidaan antaa anteeksi ilman sovitusta.

Tällaista teologista ratkaisua esittelee myös Lars Aejmelaeus kirjassaan Kristinuskon synty jo vuonna 2000. ”Ristinkuolemalla ja siihen liittyvällä sovituksella ei hänen [Luukkaan] teoksissaan ole keskeistä osaa” (s. 111). Tosin Aejmelaeus on varovainen, sillä heti tämän jälkeen hän muistuttaa, että Luukas korostaa Jeesusta ”kärsivänä Herran palvelijana”. Eikö tämä lause tee edellisen tyhjäksi? Ei Aejmelaeukselle, vaan hän väittää, että Luukkaan Jeesus on lähinnä vain tulevien marttyyrien ”esikuva”.

Vastaavasti Heikki Räisänen toistaa kyseisen ajatuksen kirjassaan The Rise of Christian Beliefs. Hän kirjoittaa, että Luukkaalla ”kaikki Jeesuksen kuoleman pelastukseen liittyvä merkitys katoaa näkyvistä (any salvific significance of Jesus’ death fades out of sight)” (s. 163). Kuitenkin myös Räisänen säilyttää pienen varovaisuuden näkemyksissään, sillä hänen täytyy saada yllä käsitellyn Ap.t. 5:30–31 kaltaiset kohdat sopimaan teoriaansa. Suomenkielisessä versiossaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat Räisänen päättää tuoda esille molemmat näkökannat. Toisaalta hän kyllä toteaa ykskantaan, että Jeesuksen kuoleman merkityksestä on Luukkaalla vain ”etäisiä kaikuja”. Toisaalta hän muistuttaa, että Luukkaalle Jeesus on ainoa pelastaja, ilman häntä ihmiset hukkuvat, ja pelastukseen johtaa sen tunnustaminen, että ”ristiinnaulittu Jeesus on Messias, jonka Jumala on herättänyt kuolleista” (s. 150–151). Eikö jälkimmäinen kanta tee edellisen tyhjäksi? Niinpä niin.

Millä Luukkaan sovitusta väheksyvää kantaa sitten perustellaan? Näiden tutkijoiden käyttämät argumentit jäävät yleiselle tasolle. Ne perustuvat rekonstruktioon, jossa tutkijat pitävät oikeutenaan jättää selkeitä Luukkaan jakeita pois päättelystä. Näin tutkijat synnyttävät mielikuvan, jonka mukaan Luukas kaihtaisi suoranaista ristin teologiaa evankeliumissaan. Luukas korostaa tutkijoiden mielestä vain ”kääntymystä”. Pelastuminen liittyisi näin ollen ihmisen omaan toimintaan. Toisaalta Luukas puhuu paljon nimenomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta.

Tuollaiset perusteet ovat vailla sisältöä. Kristuksen suorittama sovitus ja ihmisen kääntymys (metanoia) eivät ole sen paremmin loogisia kuin teologisiakaan vastakohtia. Niin Luukkaan kuin muidenkin Uuden testamentin kirjoittajien mukaan jälkimmäinen edellyttää edellistä. Ristiriidan teennäinen hakeminen on huonoa eksegetiikkaa. Toisaalta ylösnousemuksen mainitseminen ei mitätöi Jeesuksen kuoleman merkitystä. Luukkaalla on aivan selvästi koko passiokertomus ja sen sisältämä teologia tekstissä läsnä. Se on siellä yhtä selvästi, kuin Paavalilla lyhyt kärsimyskertomus suuren ylösnousemusluvun 1. Kor. 15 alussa. Sama tunnustus (homologia) ohjaa molempien teologiaa.

Kuten yllä oleva analyysi osoittaa, kotimainen keskustelu tästä aiheesta ei kohtaa ensinkään. Koska sovitusteologiset lauseet ovat Luukkaalla aivan ilmeisiä, on mahdotonta ymmärtää keskustelua, jossa tämä teologia pitäisi ensin sivuuttaa ja sitten hylätä. Kyseiset tutkijat tosin sivuuttavat kaikki omaa teoriaansa uhkaavat raamatunkohdat kepeästi ja lopullisesti. Siksi he turvautuvat kaikkein halpahintaisimpaan hermeneuttiseen ratkaisuun: jos teksti ei vastaa teoriaa, sen pahempi tosiasioille.

Luukkaan omassa tekstissä asiat ovat toisin. Hänen evankeliuminsa ”Kaikkivaltias” näyttää tekstien mukaan ensinnäkin tarvitsevan ”lunastajaa”, koskapa tämä termi esiintyy evankeliumissa. Syntejäkään ei anneta anteeksi ilman Kristuksen kuolemaa, koska Apostolien teoissa ei ole yhtään pidempää puhetta, jossa syntien anteeksiantamusta julistettaisiin ilman mainitaa Jeesuksen ristinkuolemasta. Luukas ei siten ”karta” sovitusteologiaa, vaan esittää sen luontevana osana varhaiskristillistä julistusta. Sovitusteologia on pinnassa, ja se on kaikkien nähtävissä.

Joidenkin suomalaisten tutkijoiden tendenssi sovitusteologian väheksymisessä on niin voimakas, että se saa muut tutkijat epäilemään heidän ammattitaitoaan. Tällaisissa vastakkainasetteluissa ei kuitenkaan auta mikään muu, kuin palaaminen itse tekstien ääreen. Lukija itse voi päätellä selkeiden raamatunkohtien äärellä, mikä perustelu on teologian rakentamista ajatellen mielekäs.

Sovellusta kirkon teologiaan

Suomalaisen keskustelun erikoisiin väitteisiin kuuluu ajautus, jonka mukaan luterilainen kirkko voisi nimenomaan Luukkaaseen vedoten valita modernin teologian, joka sivuuttaa sovitusopin. Näin asiaa lähestyvät (Räisäsenkin edellä mainitussa kohdassa siteeraamat) Anni Pesonen ja Outi Lehtipuu, jotka ottava aiheen esille kokoelmassa Kirkko Raamatun tulkkina. He esittävät kannan, jonka mukaan luterilaisen kirkon tulisi arvioida uudelleen suhdettaan oppeihin – muun muassa juuri siksi, että Luukkaan esimerkki osoittaa heille Raamatun olevan itsekin aiheista jännitteinen (s. 38s).

Kirjassa Lehtipuu ja Pesonen arviovat kirkon uutta katekismusta (vuodelta 2000) raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Kirjoittaessaan sovituksesta he esittävät, että Raamatun moniäänisyys ei sellaisenaan anna perustetta kirkon uskolle Kristuksen kuoleman suuresta merkityksestä. Heidän mukaansa katekismus seuraa tässä aiheessa Paavalia. Muut raamatunkohdat asettavat tällaisen valinnan eksegeettien mielestä kyseenalaiseksi.

Luukas ei luo teologiaa sovituskuolemasta. Ottaen huomioon, että Luukkaan kaksoisteos kattaa noin neljänneksen Uudesta testamentista, on merkittävää, että sovituskuoleman ajatusta saa sieltä hakemalla hakea. Apostolien tekojen saarnoissa ristinkuolema, ylösnousemus, kääntymys, syntien anteeksisaaminen, kaste ja Pyhän Hengen saaminen liittyvät kyllä yhteen, mutta Luukas ei missään sano, että syntien anteeksianto perustuisi nimenomaan Jeesuksen kuolemalle. (s. 21)

Toisessa artikkelissaan ”Raamatun moniäänisyyden puolesta” samat tekijät alkavat puhua Raamatun ristiriidoista. He toistelevat samoja käsityksiä kuin vaikkapa Räisänen uudessa kirjassaan. Lehtipuun ja Pesosen mukaan ristiriidat ovat niin suuria, ettei niitä voi millään tavalla yhdistää. ”Jos valitsee yhden, tulee tosiasiassa sulkeneeksi toisen pois.” Aivan erityisesti tämä vaikeus koskee heidän mukaansa sovitusoppia.

On vaikea nähdä, miten Matteuksen ja Markuksen näkemys hylätystä ja täydellisen häväistystä ristiinnaulitusta voidaan sovittaa Luukkaan kuvaukseen Jumalaan luottavan hurskaan rauhallisesta kuolemasta. Matka Markuksen ja Matteuksen kärsimyskertomuksista Johanneksen kuvaukseen on vieläkin suurempi. […] Näin vastakkaisia kuvia ei voi yhdistää tekemättä niille väkivaltaa. (s. 39)

Lehtipuu ja Pesonen ovat tietenkin väärässä, ja he tietävät sen itsekin. Ensinnäkin he lukevat evankeliumeita katekismuksina ja dogmatiikan oppikirjoina, vaikka he yliopistolla opettaessaan itse kieltävät sellaisen lähestymistavan ehdottomasti. Evankeliumeilta ei tule odottaa tarkkoja opillisia muotoiluja. Toinen asia sitten on se, puhuuko Luukas sovituksesta aiheena. Kuten tekijät vahingossa itsekin sanovat, hän puhuu siitä.

Koko keskustelu muuttaa luonnettaan, kun Raamatun tarkastelija tekee lyhyenkin analyysin siitä, mitä Luukkaan kaksoisteoksesta todella löytyy. Kuten yllä todettiin, Luukas opettaa tietenkin Jeesuksen kuoleman ja ehtoollisen välistä yhteyttä. Apostolien tekojen puheissa Jeesus puolestaan on ristille hylätty ja tuomittu, hän kantaa ihmisten synnin, ja usko häneen lahjoittaa syntien anteesiantamuksen. Jos joku ei näe tässä sovitusoppia, vika taitaa olla katsojan silmässä. Tässä hermeneuttisessa puolessa onkin itse asiassa ainakin osa suomalaisen keskustelun ydintä. Monet hylkäävät ajatuksen Kristuksen veriuhrin tuottamasta sovistuksesta, koska he vieroksuvat itse opin sisältöä.

Nietzschen paluu kirkkoon

Viimeaikaisessa keskustelussa Jarmo Tarkki on ilmaissut asian hieman yleisemmällä tasolla. Tarkin mukaan kirkon pitäisi luopua keskiaikaisesta ”vampyyriteologiasta”, joka herkuttelee ajatuksilla verisistä uhreista. Viitattuaan erääseen keskiajan teologiin hän toteaa: ”Canterburylaisen sovitusoppi käytti keskiaikaisen feodaaliyhteiskunnan mallia, jossa kartanon herra ei voinut antaa torpparin rikkomuksia anteeksi ilman hyvitystä. Ihmiset olivat tehneet syntiä Jumalaa vastaan, joka vaatii hyvitystä.” (Kirkko & Kaupunki 29/2015, 3).

Tarkin mukaan nykyihmisen on vaikea pitää tällaista veriuhria mielekkäänä, ja tämä vie ihmiset pois kirkosta. Siksi kirkon ”täytyy uskaltaa luopua opinkohdista, jotka ovat merkityksettömiä, haitallisia ja jotka eivät edes kuulu kirkon varhaiseen sanomaan”. Miksi eivät kuuluisi, kysyy viaton lukija. Tarkki ei sitä sano, mutta taustalla väikkyy juuri sama kuvitelma, kuin edellä: Raamatusta löytyy joidenkin eksegeettien mukaan myös toinen linja, joka ei sovitusta etsi.

Tarkin esittämä väite on pelkkä amatöörimäinen heitto. Lukija voi vain ihmetellä sen pääsyä julkisuuteen. Anselm Canterburylainen ei keksinyt sovitusoppia, vaan se on ollut osa kristillistä dogmaa Raamatusta, Apostolisista isistä ja kirkkoisistä lähtien. Se on keskeinen tekijä yhtenäiskirkon opissa ensimmäisellä vuosituhannella. Ja vaikeinakin aikoina se on säilynyt terveen ehtoollisteologian varassa aina uusille sukupolville. On suorastaan vaikea ymmärtää, millä motiivilla teologi lähtee tällaiseen hyökkäykseen kristillisen evankeliumin ydintä vastaan. Joitain vastauksia voitaneen tähänkin kuitenkin löytää.

Vaikka Tarkin kommentti on asiantuntematon, se linkittyy jännittävällä tavalla laajempaan eurooppalaiseen keskusteluun uskonnosta. Väitteen taustalta paistaa rationalismin teologiaan pesiytynyt nietzscheläinen kuvitelma siitä, että veriuhrin ajatus on nykyihmisen kannalta absurdi ja vastenmielinen. Länsimaisessa kulttuurissa on paljon pohdittu tätä aihetta, ja se esiintyy esimerkiksi monissa fiktiivisissä romaaneissa. Siitä huolimatta kyse on tietenkin uskonnollisesta ja teologisesta virheestä. Tuollaisen virhepäätelmän tekijällä ei ole realistista kuvaa arkitodellisuudesta. Syntiuhri nimittäin käy tarpeettomaksi vain, jos ei ole syntiä. Ja synnittömäksi maailma muuttu, kun emme näe ja koe (ja tee) syntiä. Sellaista ei nyt vielä ole ollut näköpiirissä – ehkä pikemminkin vuosi vuodelta pahuus menee vain pidemmälle. Tarkin epämääräiset toiveet eivät siis vastaa elämää.

Kysymykset sovituksesta ja sovitusteologian soveltamisessa kirkon opetukseen kietoutuvat näin ollen laajoihin kulttuurihistoriallisiin puitteisiin. Ensiksi on todettava, että kirkon opin kannalta olisi toissijaista, mistä Uuden testamentin teksteistä tarkka sovitusoppi löytyy. Kirkossa uskotaan Raamatun ilmoitusluonteeseen. Opinnäkemys Kristuksen suorittamasta sijaissovituksesta on tietenkin hyvin perusteltu ja teologisesti aivan välttämätön huolimatta siitä, miten yksi Uuden testamentin kirja (Luukas tai miksipä ei tuon aiheen kannalta kiinnostava Markus) asian ilmaisee.

Eksegetiikan ja tulkinnan historiaa ajatellen suomalaiset väitteet Luukkaan ”edustamasta” kristillisyydestä perustuvatkin aivan toiseen aiheeseen. Kyseessä on perisuomalaisen radikalismin kuvitelma siitä, että kristinuskon alussa oli hajaannus. Tuon ohjelman mukaan varhainen alkukristillisyys olisi ollut täynnä keskenään jännitteisiä teologisia ajatuksia ja seurakuntia. Mihinkään kiinteään oppiin tai pelastuskäsitykseen nämä tutkijat eivät usko. Yllä mainituista eksegeeteistä tällaista käsitystä ovat propagoineet esimerkiksi Räisänen, Aejmelaeus, Pesonen ja Lehtipuu.

Kirkkomme teologiaan on pesiytynyt kuvitelma siitä, että opittoman alkukristillisyyden hengessä tämän päivän radikalisoituneet luterilaiset voisivat valita minkä tahansa oppeja vieroksuvan humanismin muodon ”oman” uskontonsa sisällöksi. Nyt näyttää siltä, että Luukkaasta on tehty ”verettömän” humanismin esikuva ja häneen vedoten jotkut hylkäävät sovitusopin. Se on kuitenkin onnetonta kahdessa mielessä. Kuten yllä nähtiin, Luukkaan kaksoisteoksessa sovitusoppi esiintyy kaikkialla. Se on aivan ilmeinen Apostolien teoissa. Näin olleen Luukas ei poikkea meidän kirkkomme nykyään omaksumasta sovitusteologiasta. Toiseksi tuo teologisen radikalismin kuvitelma opittomasta alkukristillisyydestä ei pidä paikkaansa. Se on marginaalitutkijoiden esittämä väite, jota kansainvälisten tutkijoiden suuri enemmistö ei hyväksy. Miksi? Siksi, että Uuden testamentin teksteistä löytyy kaikkialta selkeä pääsiäistunnustus. Apostolien pelastusoppi on rakentunut se varaan. Kuvitelmat hajanaisuudesta ovat ollet ylilyöntejä ja suoranaisia tieteellisiä virheitä. Olisi onnetonta, jos jotkut nuoret teologimme omaksuisivat tuollaisia teorioita omaan teologiaansa.

Summa summarum

Tarkin esimerkki osoittaa lopulta, että kyse ei sittenkään ole Luukkaasta, vaan nimenomaan niistä premisseistä, joiden mukaan kokonaisteologiaa hahmotetaan. Suomessa näyttää olevan vielä intoa takavuosien spongilaiseen Jumalan kuoleman teologiaan, jossa inhimillinen humanismi nostetaan hallitsevaan asemaan ja Jumala asetetaan vastuuseen maailman pahuudesta. Silloin pahan ongelman voi sivuuttaa ja pitää syntiä vain Jumalan omana ongelmana: ja hän sitten antaa ihmiselle virheet anteeksi niin kuin tahtoo.

Raamatun teologiassa asia nähdään toisin. Sekä Luukkaalla, että muiden Uuden testamentin kirjoittajien tekstissä tämä ”paha sukupolvi” on Jumalan vihan alla eikä voi väistää tuomiota, koskapa Jumala ”oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman”. Kristus on ”kivi, jonka rakentajat hylkäsivät” (ristille), mutta hänestä tuli kulmakivi. ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän.” (Ap.t. 4:12). •

Perusta 1 | 2016

Sammeli Juntunen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ekumeniikan dosentti ja Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra.

Jumalapuheen esteet hyvin perusteltuja jumalapuheen esteitä

Lähdetään liikkeelle noista yleisinhimillisistä ja ymmärrettävistä jumalapuheen esteistä. Niistä suurin on epäilemättä se, että jos Jumala on olemassa, hän on ääretön Luoja. Me ihmiset, joiden pitäisi puhua Jumalasta, me olemme äärellisiä ja luotuja. Kaikki sanamme, jotka meillä on käytössämme, on otettu luodusta todellisuudesta. Miten meille voisi edes periaatteessa olla mahdollista tavoittaa mitättömillä sanoillamme Kaikkivaltias Luoja? Meidän ja hänen välissä on metafyysinen kuilu. Sitä ei sanoilla ylitetä, koska sanamme ovat luotujen sanoja eli kotoisin kuilun tältä puolelta.

Ymmärrettävä on myös seuraava Jumalasta puhumisen este: Kaikki jumalapuhe lähtee ihmisen henkilökohtaisesta kulttuurisesta, sosiaalisesta ja psykologisesta tilanteesta. Tätä ei voi välttää. Siksi Jumalaa koskeva puhe ei koskaan voi olla universaalia maailmankaikkeuden Luojaa koskevaa, vaan se on puhetta ”minun jumalakuvastani”. Kyse on ihmisen taivaalle heijastamista projektioista, toiveista tai arvoista, joita hän pitää tärkeinä. Jumalapuhe on siten loppujen lopuksi puhetta pikemminkin ihmisestä itsestään kuin jostain yhdestä Jumalasta, josta olisi lausuttavissa totuus.

Nuo molemmat jumalapuheen esteet ovat vakavia, mutta ihme kyllä voitettavissa. Raamatussa ja kirkon traditiossa on esitetty monia syitä sille, miksi asia on näin. Kirjoitin kirjani Jumalasta VOI puhua (Perussanoma 2015) selvitelläkseni itselleni ja muillekin asiasta kiinnostuneille näitä syitä. Minusta teema on tuntunut tärkeältä jo aika pitkään. Jos nyt tapahtuisi uusi reformaatio, niin minusta sen tulisi käsitellä, ei niinkään vanhurskauttamisoppia, vaan sitä, että kirkko selvittää itselleen käytännön työssään ja itseymmärryksessään sen, mitä Jumalasta puhuminen oikein on ja miten ja miksi se on mahdollista.

Hyvin perusteltujen jumalapuheen esteiden voittaminen
Tiivistetysti voi sanoa, että nuo jumalapuheen mahdollisuutta aiheellisesti kyseenalaistavat asiat on voitettavissa kolmesta syystä:

Jumala on kaiken luoja, ja tästä on jäänyt maailmaan jälkiä. Niitä voidaan havainnoida myös ihmisen normaaleilla sielunkyvyillä, järjellä, tunteella ja omallatunnolla. Tällaiseen perustuva ns. ”luonnollinen teologia” on kuitenkin niin hämärää ja monitulkintaista, että sen avulla Jumalaa ei saavuteta. Sen avulla jumalapuhe pääsee kuitenkin alkuun. Jumalasta puhuva kirkko voi linkittää jumalapuheensa yleisinhimilliseen tietoon ja kokemukseen niin, että sitä voidaan edes alustavasti ymmärtää.

Jumala on syntynyt Pojassaan Jeesus Nasaretilaisessa ihmiseksi. Tässä Luojan ja luodun välinen metafyysinen kuilu on ylitetty. Sanat saavat ihmisessä Jeesuksessa aiempaa paremman tarttumapinnan Luojaan, koska hänessä Luoja itse on tullut yhdeksi luoduistaan. Siksi voidaan sanoa, että Jumalan Pojan inkarnaatio tarkoittaa sitä, että Jumala kieltäytyy olemasta vaikenemisen kohde. Hänestä voidaan puhua, kunhan puhutaan Jeesuksen kautta.

Samalla voitetaan myös se epäilys, että jumalapuhe on aina sidottu ihmisen rajoitettuun kulttuuriseen, psykologiseen ja historialliseen tilanteeseen. Niksi on siinä, että ääretön Luoja tuli itse yhdessä ihmisessä, Jeesuksessa, ihmisen rajoitettuun kulttuuriseen, psykologiseen ja historialliseen tilanteeseen. Siksi, kun puhumme Jumalasta Jeesuksen kautta, tuo inhimillinen rajallisuus ei välttämättä estä sitä, että puheen kohteena on ääretön Luoja itse. Jeesuksessa äärellinen kykenee pitämään sisällään äärettömän (finitum est capax infiniti). Haasteena on tietenkin se, että Jumalasta puhuja ei ryhdy puhumaan omista hengellisistä kokemuksistaan, vaan puhuu Jumalasta Jeesuksen ja hänen kulttuurisen, historiallisen ja psykologisen tilanteen kautta, sen kautta mitä Jeesus on Luojalta kuullut ja kokenut. Se taas on mahdollista, koska meillä on tietoa Jeesuksesta, mm. Raamatussa.

Jumalan Henki ottaa käyttöönsä Jeesuksesta kertovan jumalapuheen. Vaikka jumalapuhe ei ole kokonaan ihmisen luonnollisten sielunkykyjen kautta vastaanotettavissa eli uskottavissa todeksi, Pyhä Henki voi ottaa Jeesukseen perustuvan jumalapuheen käyttöönsä ja vaikuttaa sen kautta uskon syntymisen. Usko ei ole pelkkä inhimillinen sieluntila, vaan se tarkoittaa samalla jumalasuhteen syntymistä, syntien anteeksisaamista ja Kristuksen läsnäoloa uskossa. Se taas tarkoittaa sitä, että Pyhän Hengen vaikutuksesta Jeesuksesta kertova jumalapuhe on totta. Se saavuttaa kohteensa, kaikkivaltiaan Luojan ja tuo hänet jumalapuheen kuulijalle. Kyse ei ole pelkästä ”minun jumalakuvastani”, vaan Jumalasta ja hänen armostaan ”sellaisena kuin se todella on” (Kol. 1:5-7).

Käsittelen kirjassani näitä kolmea jumalapuheen mahdollistavaa asiaa kutakin melko paljon. Palaan niihin myös myöhemmin tässä esitelmässäni. Sitä ennen siirryn kuitenkin käsittelemään alussa mainitsemaani toista teemaa, suomalaiseen nykykulttuuriin liittyviä, ei niin kovin hyvin perusteltuja jumalapuheen esteitä.

Heikommin perusteltuja jumalapuheen esteitä

Informaatiotulva
Ensimmäinen on informaatiotulva. Tiedotusvälineet, kirjat, sosiaalinen media, seurakunnat, kirkkohallitus jne. ovat niin tupaten täynnä sanoja, että kenen tahansa vastaanottokapasiteetti tukkeentuu kuin hiomapaperi, jolla on liian pitkään hinkattu kipsilevyseinää. Silloin voi tulla vastareaktio: sanat ovat tyhjänpäiväisiä, myös kirkollinen puhe! En jaksa enää kuunnella, että ”kirkko sitä ja kirkko tätä”! Ehkä hiljaisuudessa tapahtuva Pyhän kohtaaminen onkin kristinuskon syvin totuus, eivät sanat.

Ymmärrän tuota reaktiota. Enkä ole kirjoittanut kirjaani kristillistä hiljaisuuden viljelyä vastaan, vaan sen puolesta. Me tarvitsemme hiljaisuutta, jotta kuulisimme tai lukisimme Jumalan sanaa.

Siksi Perussanoman minusta riippumatta teettämä kirjani kansi on hyvä, vaikka aluksi sitä vähän vierastin. Siinä Jeesuksen näköinen mies näyttää sormi suullaan, että ”Hys!” Minusta hän tarkoittaa: ”Olkaa hiljaa ja kuunnelkaa” Ja sitten hän kuiskaa: ”Jumalasta voi puhua.”

Se on tosiaan niin suuri ihme, että sen edessä pitää pysähtyä ja lopettaa monitouhuisuus. Pitää tulla tyhjäksi Jumalan ja hänen sanansa edessä.

Silloin voi saada asiaa puhuttavaksi. Ja voi selvittää, että miksi mitättömät lauseeni voivat pitää sisällään Kaikkivaltiaan Luojan ja tuoda hänen armonsa kuulijoille ”sellaisena kuin se todella on”? Luulen, että jos me papit tekisimme näin, puhuisimme vähemmän. Mutta ehkä puhuisimme sanoja, jotka ovat kuin ”kultaomenia hopeamaljassa”.

Kristinuskon peruskäsite ei ole hiljaisuus. Jossain muissa uskonnoissa näin on. Mutta ei kristinuskossa. Meidän peruskäsitteemme on sana. Jumala on Sana. Maailma on luotu Sanalla. Sana tuli ihmiseksi. Hän opetti ihmisiä sanoillaan ja kertoi vertauksia: ”Katso, kylväjä lähti kylvämään. – – Kylväjä kylvää sanan.” Hän käski seuraajiaan lähtemään kaikkialle maailmaan, puhumaan: ”Menkää ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.”

Meidän on siis tosiaan opittava kirkkona uudelleen arvostamaan sanoja. Se tarkoittaa varmaankin sitä, että jumalapuheessa sanoja on vähemmän. Mutta selvitämme itsellemme jokaisesta sanasta tai ainakin lauseesta, että miksi se pitää puhua.

Postmodernismi
Seuraava jumalapuheen este on postmodernismi. Se on filosofia, joka vaikuttaa länsimaisen kulttuurimme pohjavirtauksena, vaikka pinnalla sitä ei näe.

Postmodernismin syvimpänä ideana on, että inhimillisen kielen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Tämä johtuu siitä, että pelkkää paljasta ”maailmaa sinänsä” ei ole olemassa. On vain ihmisten kielellään ja kulttuurillaan luomia tulkintoja asioista eli erilaisia ”diskursseja”. Kaikki totuusväittämät ovat loppujen lopuksi jonkin ihmisryhmän pyrkimystä hallitsevaan asemaan, minkä vuoksi se enemmän tai vähemmän tietoisesti sortaa jotain muuta ihmisryhmä ja sen ”diskurssia”.

Siksi perinteinen sanojen merkitysteoria, symbolifunktio, on postmodernismin mukaan pahasti pielessä. Symbolifunktio nimittäin olettaa, että sanallinen merkki voi viitata itsensä ulkopuolelle, todellisuuteen. Postmodernismin mukaan sellainen on väärää ”logosentrismiä”, koska diskurssien ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassa. On vain leikkiä, jossa hypitään erilaisten inhimillisten diskurssien välillä.

Tällaisen filosofian vallitessa on ymmärrettävää, että jumalapuhe alkaa maistua puulta. Sehän ei voi olla totta, koska ihmisymmärryksen ulkopuolista ”Jumalaa itseään” ei ole olemassa. ”Jumala” on toinen nimi jonkin uskonnollisen ryhmän valtapyyteille. Rehellinen ja rakastava kristitty ei ”totuuteen” pyrkivään jumalapuheeseen ryhdy, vaan on mieluummin hiljaa ja rakastaa teoilla. Tosin sekin on vain eräs diskurssi, mutta siihen on tämän
ajattelutavan mukaan tyydyttävä.

Postmodernismin aiheuttama kyllästyminen sanoihin on kuitenkin voitettavissa. Ja aika helposti. On vaan huomattava, että postmodernismin kritiikki ”logosentrismiä” vastaan on lyhytnäköinen kanta. Sillä kyllä todellisuudessa on olemassa paljonkin merkitystä ja totuutta, jota ihminen ja hänen kulttuurinsa ei ole sinne pannut.

Parhaiten tämän näkee luonnontieteissä. Vaikkapa sähkön käyttäytyminen, planeettojen liikkeet tai eliöiden geneettinen informaatio, ne ovat ihmisestä ja hänen ”diskursseistaan” täysin riippumattomia totuuksia. Tiedemiehet ja -naiset eivät ole luoneet niitä, he ovat löytäneet ne. Sitten he ovat puhuneet ja kirjoittaneet niistä ja siksi heidän löydöistään on voitu tehdä teknisiä sovellutuksia koko ihmiskunnan hyödyksi. Ihmisen sanat voivat siis pitää sisällään totuuden.

Mutta ne voivat siksi olla myös valhetta ja johtaa harhaan. Siksikin kirkonkin pitäisi olla tarkkana siitä, mitä sen piirissä Jumalasta puhutaan. Ei kaikki jumalapuhe ole totta vain siksi, että sen puhuja on hyvä tyyppi.

Vaikka puheen totuus on jumalapuheessa hyvin paljon hankalampi asia kuin luonnontieteissä, jo luonnontieteet osoittavat, että postmoderni kritiikki sanojen merkitysteoriaa vastaan on harhainen.

Lampaiden dilemma
Sitten on olemassa sellainen jumalapuheen este, jolle vasta hiljattain keksin nimen ”lampaiden dilemma”. Se nousi tapaninpäivän saarnatekstistä. Siinä Jeesus sanoi, että ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset”.

Lampaiden dilemma johtuu siitä, että ”käärmeen viisautta” ja ”kyyhkysen viattomuutta” ei osata suhteuttaa oikein. Ja vaikeaahan se onkin. Lampaat rupeavat tanssimaan susien pillin tahtiin eli tekemään sitä, mitä sudet arvostavat. Niitä pelottaa, että muuten ne syödään.

Kirjassani en käytä nimitystä ”lampaiden dilemma”, mutta annan siitä muutamia esimerkkejä. Ne eivät suinkaan liity kaikkeen kirkon työhön. Ruohonjuuritasolla eli seurakunnissa Jumalasta puhutaan paljonkin. Mutta ylätasolla, kokonaiskirkon tasolla, lampaiden dilemma näkyy paremmin. Julkisessa itseymmärryksessään ja viestinnässään kokonaiskirkko näyttää arastelevan Jumalasta ja Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä ja pelastuksesta ja uskomisesta ja synnistä ja syntien anteeksisaamisesta puhumista. Niiden sijasta kokonaiskirkko yrittää osoittaa julkisuudessa hyödyllisyytensä jotenkin ihan muuten kuin Jumalalta saamansa sanoman kautta.

Syynä tähän on se, että suomalainen yhteiskunta arvostaa kirkon sanomaa vuosi vuodelta yhä vähemmän. Jopa kirkon jäsenten keskuudessa esimerkiksi usko siihen, että Jeesus on noussut kuolleista, romahti neljässä (2007 – 2011) vuodessa 57 prosentista 36 prosenttiin. Kirkon jäsenet pitävät nykyisin merkittävimpänä syynä kirkkoon kuulumiseensa sitä, että kirkko ylläpitää hautausmaita ja auttaa vanhuksia ja vammaisia. Kaikkein vähäisimpänä syynä kirkkoon kuulumiseen pidetään sitä, että ”kirkko vahvistaa uskoani Jumalaan”. Toiseksi vähiten toivottuna kirkollisena kehityssuuntana pidettiin sitä, että kirkko olisi ”voimakkaammin evankelioiva”.

Ja kun ympäröivä maailma eli ne tapaninpäivän tekstin ”sudet” arvostavat tällaisia asioita lampaissa, niin ei ihme, että lauman julkiseksi itseymmärrykseksi helposti tulee pyrkimys kohti kaikkea muuta arvokasta, kunhan vain ei Kristukselta saatua sanallista jumalapuhetta.

Esimerkkinä tästä on vaikkapa taannoinen seurakuntavaalien mainoskampanja ”Usko hyvän tekemiseen”. Siinä kyseltiin kirkon työntekijöiltä ja muilta jäseniltä lyhyissä videoklipeissä, että ”millaiseen hyvän tekemiseen sinä uskot?” Mutta ainakaan minä en nähnyt missään noista haastetteluista mainittavan uskoa Jumalaan tai Kristuksesta kertovaa sanomaa, että se olisi jotenkin keskeistä kirkon elämän tai sen päättäjien valinnan kannalta. Olennaista on, että ”tehdään hyvää” ja vaaleissa äänestettiin siitä, millaista ”hyvää” seurakunnan pitäisi äänestäjien mielestä tehdä. Minulle tällaisesta hyväntekeväisyysjärjestöstä tulee mieleen Punainen Risti tai Lions-Club. Tosin niissäkään ei mainosteta, että ”Asetu ehdolle ja tee klubistamme itsesi näköinen”.

Lampaiden dilemma näkyy myös siinä, että kirkko haluaa kovasti olla ”yhteiskunnallinen arvokeskustelija”, ja perustella relevanssinsa sillä. Onko kirkolla ”arvokeskustelijana” olemassa jokin viisaus siitä, että miten oikeus ja kohtuus tässä varsin monimutkaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa parhaiten tapahtuu? Miksi kirkko ei käymässään ”yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa” juurikaan pidä esillä varsinaista erityisosaamistaan eli sitä, että ”ihminen ei elä yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta
lähtee”?

Nyt on aika palata tarkastelemaan alussa kesken jäänyttä teemaa, sitä, miten 1. uskonkohta eli luominen, 2. uskonkohta eli Kristus ja 3. uskonkohta eli Pyhä Henki mahdollistavat Jumalasta puhumista.

Jumalapuheen mahdollistajat
Luomisesta ja luonnollisesta teologiasta

Mielestäni Suomen nykyisessä kulttuurisessa tilanteessa kirkon tulisi antaa luonnolliselle teologialle nykyistä suurempi rooli, ainakin niissä jumalapuheen teologisissa taustaoletuksissa, joita papeille opetetaan.

Kirjassani pohdin muutamia luonnollisen teologian uusimpia teemoja. Tärkein niistä on alkuräjähdysteorian teologiset seuraukset.

Luonnontiede on havainnut, että 13,7 miljardia vuotta sitten tapahtuneessa alkuräjähdyksessä siinä vaikuttaneiden neljän fysikaalisen perusvoiman (painovoima, heikko ydinvoima, vahva ydinvoima, sähkömagnetismi) suhteen toisiinsa on täytynyt olla miljardisosien tarkkuudella oikea. Muuten maailmankaikkeus olisi painunut takaisin pienen pieneksi pisteeksi tai vaihtoehtoisesti levinnyt kuin kosmiset jokisen eväät, niin että vetyä ja heliumia raskaampia alkuaineita ei olisi voinut syntyä. Tämän havaitseminen on tuonut monien vakavasti otettavien tiedemiesten ja filosofien mieleen sen, että jospa tuo ihmeellinen tarkkuus kertookin viisaasta Luojasta, joka on tieten tahtoen peukaloinut fysikaalisten vakioiden arvot miljardis-osien tarkkuudella juuri oikeiksi, jotta järjestynyt, kaunis ja elämää ylläpitävä universumi saattoi syntyä.

Kirkon pitäisi ottaa jumalapuheessa käyttöönsä tällaiset tieteellis-filosofiset pohdinnat. Niiden avulla ei pystytä todistamaan Jumalan olemassaoloa, mutta vähempikin riittää. Ne voivat olla auttamassa sitä, että kirkon jumalapuhe on julkisuudessa ymmärrettävää. Ne selventävät yhteiskunnassa ja kulttuurissa sitä, mitä kirkon käyttämä käsite ”Jumala” tarkoittaa. Jos hän on olemassa, hän ei ole ihmisen kaipuun tai toiveiden heijastuma taivaalle. Hän ei ole evoluution tuote, vaan sen syy, kaiken olemassaolon perimmäisin syy, joka on olemassa ihmisestä ja hänen uskomuksistaan huolimatta.

Me olemme nykyisin kulttuurisesti ja aatehistoriallisesti hyvin erilaisessa tilanteessa kuin kirkko vaikkapa luterilaisen reformaation aikoihin. Silloin koko Euroopassa ei ollut ateisteja tai agnostikkoja kuin puhelinkoppiin mahtuva määrä. Eikä puhelinkoppeja edes ollut! Luojan olemassaolo oli itsestään selvää. Siksi on ymmärrettävää, että Luther ei paljoa luonnollista teologiaa tarvinnut. Hän saattoi julistaa ilosanomaa ihmiseksi syntyneestä Jumalan Pojasta melkein ilman luonnollista teologiaa, koska se oli ihmisillä sisäistettynä jo äidinmaidossa.

Nykyisin ei näin ole. Jumalan olemassaolo on hyvin epävarmaa. Ja vaikka ateisteja ei paljon olisikaan, yhä useampien suomalaisten mielestä Jumala on pienellä alkukirjaimella kirjoitettu ”jumala”, eli kunkin ihmisen itse henkisyydellään itselleen luoma olento tai voima.

Tämä kulttuurinen, perustelematon trendi haittaa kirkon Jumala-puhetta. Kirkon on yhä vaikeampi tehdä ihmisille ymmärrettäväksi se, mitä se sanalla ”Jumala” tarkoittaa: ei jokaisen henkilökohtaista henkisyyttä, vaan Luojaa, kaiken olemassaolon perustaa. Kirkko voisi käyttää hyväkseen nykyajan kosmologisia pohdiskeluja tämän pointin esillä pitämisessä ja ymmärrettäväksi tekemisessä.

Alkuräjähdyskosmologian lisäksi luonnontieteet ovat löytäneet kaksi muuta teemaa, joista olisi hyötyä kirkon jumalapuheen ymmärrettävyydelle: elämän alkusynty ja lajinkehitys. Molemmista näkyy mielestäni, että ne eivät ole järkevästi selitettävissä nykyisin vallalla olevan materialistisen naturalismin lähtökohdista. Sekin antaa mahdollisuuksia Luojasta puhumiselle.

Kirjani ilmestymisen jälkeen törmäsin Helsingin kirjamessuilla merkittävän amerikkalaisen tieteenfilosofin, Thomas Nagelin, teokseen Mieli ja kosmos. Nagel on itse vankkumaton ateisti. Silti hän arvostaa kovasti sitä kritiikkiä, jota Intelligent Design eli Älykkään suunnittelun –liikkeen eräät kirjoittajat ovat kohdistaneet nykyisin vallalla olevia elämän alkusyntyteoriaa ja naturalistista evoluutioteoriaa vastaan.

Ajatellessani näitä kysymyksiä minua on stimuloinut hyvin toisenlaisesta suunnasta tuleva vallitsevan tieteellisen maailmankuvan kritiikki: älykkään suunnittelun puolustajien uskonnollisesta näkökulmasta darwinismia vastaan tekemä hyökkäys. Michael Behen ja Stephen Mayerin kaltaisia kirjoittajia motivoivat ainakin osittain heidän uskonnolliset uskomuksensa. Silti he tarjoavat itsessään hyvin kiinnostavia empiirisiä argumentteja, että elämän synnyn ja sen evoluutiohistorian täydellisen fysikaalisen ja kemiallisen selityksen olemassaolo on epätodennäköinen. Toinen skeptikko, David Berlinski, on tuonut nämä ongelmat esiin viittaamatta suunnitteluargumenttiin. Vaikka ei tuntisi vetoa vaihtoehtoiseen suunnittelijan toimintaan perustuvaan selitykseen, näiden kuvainsärkijäin oikeaoppiselle tieteelliselle konsensukselle esittämät ongelmat pitäisi ottaa vakavasti. He eivät ansaitse yleensä kohtaamaansa pilkkaa. Se on selvästi epäreilua. (s. 58-59)

Älykkään suunnittelun teoria viittaa mielestäni siihen, että Luojan olemassaolosta ja vaikutuksesta elämän syntyyn ja kehitykseen voidaan nähdä viitteitä jo tieteen foorumilla tai ainakin sen tulosten kriittisessä, filosofisessa pohdiskelussa. Jopa Nagelin kaltainen ateisti pitää tätä vakavasti otettavana mahdollisuutena, vaikkakin itse kallistuu ateistisen naturalismin uudenlaiseen versioon, jossa mieli on osa maailmankaikkeutta.

Suomen teologien tulisi harkita luopumista jääräpäisestä pitäytymisestä ns. noma-periaatteeseen. Tuon periaatteen mukaan tieteen ja kristillisen uskon alueet ovat täysin erillisiä. Tiede kertoo sen, miten asiat ovat kehittyneet, usko kertoo miksi. Tiede on metodisesti ateistista, eikä Jumala-usko saa lainkaan astua sen alueelle. Tällaistä ratkaisua kannattaa käsittääkseni esimerkiksi Eero Junkkaala. Minusta hän ei ole oikeassa. Minusta näyttää siltä, että vaikka tiede on eri asia kuin kristinusko, niiden välillä on sen verran yhteistä aluetta, että jonkintasoinen vuoropuhelu on mahdollista ja hedelmällistä. Kirkon kannalta tuo hedelmä tulisi juuri siinä, että jumalapuheelle saataisiin ”luonnolliseen teologiaan” perustuvia liittymäkohtia inhimilliseen, kriittiseen järjenkäyttöön.

Sanoudun kirjassani kuitenkin irti sellaisista kirjoittajista, jotka kieltävät lajinkehityksen Raamatun luomiskertomukseen ja yksittäisiin luonnonteellisiin havaintoihin vedoten ja väittävät maapallon olevan n. 6000 v. vanhan eli sen ikäisen, kuin Raamatusta voi laskea. Minusta sellaisen väittäminen on kirkon jumalapuheen kannalta haitallista. Se siirtää Jumalan ja luomisen pois ihmisten yhteisestä todellisuudesta fundamentalistiseen mielikuvitukseen. Minusta Eero Junkkaala osoittaa tämän hyvin aihetta käsittelevässä kirjassaan.

Painotan omassa kirjassani sitä, että kaikki tällainen ”luonnollinen teologia” on vasta preambula fidei, uskon esikäyskentely. Sen varassa voi käppäillä korkeintaan ”kirkon porstuaan”, mutta ei vielä kirkon varsinaiseen uskoon eli kirkkosaliin.

Kirkon porstuassa on kylmä ja tylsää. Sen vuoksi kirkon ei kannata edes yrittää sitä, että saisi pidettyä jäsenensä veronmaksajina pelkästään porstuansa nähtävyyksien, kuten etiikan tai ”arvokeskustelun” avulla. Ihmiset on saatava houkuteltua itse kirkkosaliin. Siellä on mielenkiintoisempaa ja lämpimämpää, mikä taas perustuu siihen, että siellä toimii kirkon varsinainen jumalapuhe. Se on paljon täyteläisempää, houkuttelevampaa ja palkitsevampaa kuin porstuan eettisfilosofinen luojan mahdollisen olemassaolon pohdinta.

Kristukseen ja hänessä tapahtuneeseen kondeskenssiin perustuva jumalapuhe

Kuten jo tuli todetuksi, Jumalasta voi puhua hänen Poikansa inkarnaation vuoksi. Inkarnaatiossa ei ole kyse yleisestä ideasta tai periaatteesta, vaan persoonasta, Jeesus Nasaretilaisesta. On puhuttava hänestä, ei esimerkiksi siitä, kuinka Jumala on kohdattavissa inhimillisissä asioissa, kuten huumorissa, lapsen avoimuudessa tai vanhuksen viisaassa hymyssä. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa, ei siinä, mitä erilaisia inhimillisyyden tapoja meillä kirkkona on käytössämme.

Jeesuksessa Jumala on laskeutunut alas, olemaan meidän tavoitettavissamme, ihmisen tasolla. Käytän tästä teologista ammattitermiä kondeskenssi, joka tulee latinan sanoista con-descendo eli ”laskeutua alas olemaan jonkun kanssa”. Käsittelen kondeskenssia monelta eri kannalta. Siinä on kyse Luojaa ja luotua erottavan metafyysisen kuilun ylittämisestä. Sen lisäksi siinä on kyse pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välisen eettisen kuilun ylittämisestä eli syntien anteeksiantamuksesta. Siinä on kyse kenosiksista, tyhjentymisestä: Jeesuksessa Jumala luopui majesteettisuudestaan ja tuli ei-pelottavaksi, itsekin kurjaksi ihmiseksi kurjien tasolle. Siksi jumalapuhetta uskaltaa puhua ja kuulla.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin kolme kristologista teemaa, jotka ovat mielestäni nykyajan Suomen kirkoille merkittäviä:

Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisten todisteiden esillä pitäminen. Niiden avulla on mahdollista tehdä ymmärrettäväksi se, että Jeesuksessa tapahtunut jumalallinen pelastusteko on tosiasia, tässä maailmassa ja sen historiassa tapahtunut fakta. On tärkeää pystyä välittämään tämä, että Jeesus ei ole pelkkä lohduttava kertomus. Erityisen tärkeää tämä on nähdäkseni kirkollisesti ehkä vaikeimman ryhmän, 20–55 -vuotiaiden, insinööritieteisiin orientoituneiden miesten kohdalla.

Kirkon on opittava uudelleen arvostamaan dogmia Kristuksen sikiämisestä Pyhästä Hengestä ja syntymisestä neitsyt Mariasta, vailla miehen siementä. Tuo dogmi kertoo, miten perusteellista jumaluuden ja ihmisyyden yhdistyminen Kristuksen persoonassa on. Jos kirkko tai sen yksittäinen viranhaltija luopuu tästä totuudesta, hän heittää samalla menemään keskeisimmän syyn sille, miksi hän voi Jumalasta puhua.

Narratiivinen teologia. Jumalapuhe voi toimia hyvinkin yksinkertaisesti, evankeliumien kertomuksia kertomalla. Jumalapuhe ei ole oppien tai ideoitten opettamista vaan sitä, että kerrotaan evankeliumeiden kertomuksia Jeesuksesta. Ne identifioivat hänet kuulijalle, hänen sanojensa ja tekojensa sekä sen kautta, mitä hänelle tapahtui. Asia ei kuitenkaan jää vain kirjalliseksi, kertomuksen maailmaan. Tämä johtuu siitä, että kertomuksen identifioima Kristus ei ole pelkästään kirjallinen hahmo. Hän on Ylösnoussut ja voi siksi olla läsnä muutenkin kuin kertomuksen herättäminä tunteina.

Olen jossain määrin samaa mieltä kuin arkkipiispa Kari Mäkinen Kotimaa-lehden adventtinumeron 2015 haastattelussa. Siinä hän sanoi, että ”kertomus on uskon äidinkieli”. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että Mäkinen tuntuu asettavan jumalapuheen ”kertomuksellisuuden” ja ”selittämisen” toisiaan vastaan. Tähän saattaa liittyä se, että Mäkisen mukaan ”hiljaisuuden ja vaikenemisen teema” on tullut hänelle vuosien saatossa yhä tärkeämmäksi. Jumalapuheessa pelkkä kertomuksellisuus ei kuitenkaan riitä. Jumalapuheessa on myös selitettävä kuulijoille kertomuksen merkitystä.

Kirjassani on tästä omakohtaisesti lapsena koettu esimerkkitapaus. Kun oli 6-vuotias, lastentarhanopettaja luki meille lapsille kuvaraamatusta kertomuksen Jeesuksesta, joka närkästyi opetuslapsilleen, kun he estivät vanhempia tuomasta lapsiaan hänen luokseen. Jeesus otti lapset syliinsä ja siunasi heitä. Tämä yksinkertainen kertomus vaikutti minuun hyvin voimakkaasti. Olen saanut kokea, että narratiivinen teologia toimii käytännössä.

Yhtä vahvasti olen saanut kokea, että pelkkä kertomuksellisuus ei riitä. Tuo lastentarhan opettaja ei osannut ”selittää” Jeesuksen merkitystä minulle, joka olin kertomuksen Jeesus -nimistä sankaria ihaleva, kaipaava ja hänen peräänsä kyselevä lapsi. Kertomus olisi tarvinnut jatkokseen jumalapuheen ”selittävää” puolta, jotta sen kuvaama todellisuus olisi löytänyt paikkansa minussa. Se epäonnistui, ja sen vuoksi aluksi hienosti toiminut kertomus jäi tyngäksi. Säikähdin ja suljin Jeesuksen pois elämästäni lähes kymmeneksi vuodeksi.

”Selittäminen” kuuluu siis ehdottomasti Jumalasta puhumiseen. On tehtävä ymmärrettäväksi, miten sana ”Jumala” liittyy muihin totuuksiin. On selitettävä, mitä se merkitsee kuulijoiden kannalta, että Jeesus syntyi, teki ihmeitä, ristiinnaulittiin, kuoli, haudattiin ja nousi kuolleista? Ei narratiivin merkityksen suhteen voi tyytyä vain ihmettelemään ja vaikenemaan.

Arkkipiispa vierastaa haastattelun mukaan – ja mielestäni täysin aiheesta – pietististä ”henkilökohtaisen todistamisen” vaatimusta. Saako tämä aiheellinen pietismin vierastaminen aikaan myös sitä, että kirkossamme vierastetaan sellaista jumalapuhetta, jossa evankeliumien kertomusten sisältöä selitetään? Onko taustana se, että uskon sisällön ”selittämisen” ajatellaan olevan sen kertomista, että miten minä olen sen hengellisesti kokenut? En tiedä, mutta sekin voi joskus olla jumalapuheen esteenä.

Joka tapauksessa, evankeliumin merkityksen selittäminen ei ole ”pietististä omasta uskosta puhumista”. Se on keskeinen osa kirkon apostoleilta saamaa evankeliumia. Juuri siksihän Uudessa testamentissa on evankeliumien lisäksi myös kirjetekstit. Niissä on kerrottu se autoritatiivinen, Jumalan Hengeltä saatu ”selitys” sille, miten evankeliumien kuvaamat tapahtumat suhteutuvat kirkon ja maailman jokaisen yksilön elämään; miten niissä kerrotut asiat pelastavat tai tuomitsevat meidät, käskevät, ohjaavat, kritisoivat ja lohduttavat meitä tai meidän kulttuuriamme tai ajatus- ja toimintamallejamme

Tästä syystä katekismuksissa oli, ainakin ennen, kunkin uskonkohdan kohdalla sen selitys: ”Mitä se on?” Tarkoituksena ei ollut selittää Jumalaa puhki tai puhua ”minun omasta uskostani”. Tarkoitus oli tuoda Jumalasta ja hänen teoistaan kertova sanoma merkitykselliseksi kuulijoille, arkeen ja juhlaan.

Jos kirkko haluaa olla relevantti Jumalasta puhuja nykyajan suomalaisessa yhteiskunnassa, sen pitäisi haluta ja kyetä nimenomaan ”selittämään” ihmisille evankeliumin kertomuksista tuo katekismusten tarkoittama ”Mitä se on?” Mitä se tarkoittaa
minulle ja meille, että Jumala on luonut maailman ja antoi Poikansa syntyä ihmiseksi? Miksi se on minun kannaltani tärkeää, että hän kuoli ristillä? Miksi minä voin uskoa, että hän nousi kuolleista?

Pyhä Henki jumalapuheen mahdollistajana
Kirjani ei loppujen lopuksi ole mikään kovin ihmeellinen opus. Siinä käydään läpi jumalapuheen mahdollistavat teologiset teemat katekismuksesta ja rippikoulusta tutussa järjestyksessä. Niinpä kolmas jumalapuheen mahdollistaja on mielestäni Jumalan Pyhä Henki.

Ei ole tarkoituksenmukaista käydä perusteellisesti läpi kaikkia Pyhään Henkeen liittyviä jumalapuheen mahdollistavia asioita. Mainitsen kuitenkin muutamia minulle tärkeitä painotuksia.

Pyhä Henki ottaa, milloin ja missä niin haluaa, käyttöönsä Jeesuksesta kertovan jumalapuheen. Uskon syntyminen kuulijassa on hänen työtään.

Jumalasta puhujan kannalta tärkeää on kuitenkin kaksi seikkaa: a) Hänen kylvämänsä siemenen on oltava aitoa, ts. Jeesuksesta kertovaa apostolista evankeliumia, ei hänen omia ideoitaan. b) Hänen ”jalkansa ovat suloiset”. Tällä vertauksella viittaan Jesajan kirjan lukuun 52. Viestin tuojan ”jalkojen suloisuus” tarkoittaa sitä, että hän osaa retoriikkaa ja kykenee tuomaan viestinsä kuulijoille siten, että sitä jaksaa kuunnella ja se on heidän tilanteessaan ymmärrettävää.

Kyky itää eli herättää uskoa Jumalaan on siemenessä itsessään, Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siksi kirkollisen viestintäteorian ei mielestäni pitäisi lähteä liian vahvasti liikkeelle kommunikaatioteoriasta eli siitä, että jumalastapuhuminen on kaksisuuntaista vuoropuhelua. Evankeliumi on pohjimmiltaan yksisuuntaista informaatiota, Jumalalta kirkon kautta ihmiselle.

Tämä johtuu siitä, että ihminen on Jumalan edessä luonnostaan syntinen. Hän ei osaa kysyä, ainakaan aina, oikeita kysymyksiä. Hän ei siksi tarvitse niinkään Sokrateen kaltaista totuuden ”kätilöä”, kuin Kristuksen kaltaista ”Vapahtajaa”.

Usein on nimittäin niinkin, että kirkon jumalapuheen kuulija ei halua ottaa apostolista jumalapuhetta vastaan, vaikka ymmärtäisikin sen. Tämä johtuu siitä, että luonnostaan ihminen ei halua tarvita Kristusta Vapahtajakseen. Hän haluaa pärjätä ja päteä itse, myös jumalasuhteessaan.

Tämän vuoksi Pyhä Henki haluaa, että jumalapuheessa on myös kuulijan kannalta epämiellyttäviä, jopa pelottavia elementtejä. Ne ovat nimittäin totta. Niitä ovat esimerkiksi puhe Jumalan käskyistä. Ne ovat paitsi hyviä, elämän omia käskyjä, myös tuomion ja syyllisyyden mukanaan tuovia käskyjä. Jumala vihaa syntiä ja tuomitsee meistä jokaisen viimeisenä päivänä. Ainoa mahdollisuus selvitä tuomiosta on Jeesuksen valmistama pelastus. Tätä tulevan tuomion ja Jumalan vihan totuutta Pyhä Henki käyttää, Mikael Agricolan sanoin, ”hirmuttamaan” ihmistä, että hän pakenisi Jeesuksen tuoman armon turviin.

Jumalan vihasta puhumista tärkeämpää on kuitenkin Jumalan Kristuksessa meitä kohtaan osoittamasta rakkaudesta puhuminen. Se, kuten eräät muutkin keskeiset teemat, houkuttelevat ihmistä uskomaan Jeesukseen. Ehkä tärkein tällainen teema on puhe Jumalan lupauksesta. Tuo Lutherille keskeisen tärkeä teema tulisi mielestäni löytää kirkossa uudelleen: usko syntyy Kristuksesta kertovasta Jumalan lupauksesta; ei esim. vaatimuksesta, että ”sinun on tehtävä ratkaisusi ja valittava Jeesus”. Pidän tärkeänä jumalapuheen mahdollistavana asiana myös sakramentteja. Niiden avulla Jumalan lupaus Kristuksesta tulee henkilökohtaisen lähelle kuulijaa: Kristus on tullut sinun omakseni kasteessa, ja tulee yhä uudelleen ehtoollisessa. Tätä totuutta on käytettävä hyväksi kuulijan uskoa heräteltäessä, siihen rohkaistaessa.

Rakastan puhetta Kristuksessa saatavasta lahjavanhurskaudesta. Soisin sen kuuluvan jokaisesta saarnasta. Olen ollut

itse mukana prof. Tuomo Mannermaa Luther-projektissa ja siinä markkinoimassa sitä historiallisesti oikeaa Lutherin vanhurskauttamisopin tulkintaa, että Kristus on ”ontologisesti” läsnä vanhurskauttavassa uskossa. Pidän tuota vanhurskauttamisen ”efektiivistä” puolta totena ja tärkeänä. Jotenkin minusta on kuitenkin viime aikoina ruvennut tuntumaan siltä, että sitä toista puolta, vanhurskauttamisen ”forenssista” puolta, syntisen julistamista vanhurskaaksi meidän ulkopuolellamme tapahtuneen Kristuksen sovitustyön tähden, pitäisi ruveta kirkollisessa elämässämme korostamaan nykyistä enemmän. Nykyisin Kristus on kirkon virallisten dokumenttien mukaan uskossa läsnä vähän kaikkialla. Mutta turhan harvoin saa lukea siitä, että Jumala on antanut hänet ristille, sovitusuhriksi puolestamme, ja että tähän itsemme ulkopuoliseen lunastukseen perustuu se, että saamme syntisyydestämme huolimatta elää Jumalan lapsina ja armahdettuina.

Kirkko jumalapuheen mahdollistajana

Kirkko on teologinen teema, joka kuuluu yhteen Jumalan Pyhän Hengen kanssa. Tämä johtuu siitä, että Pyhä Henki haluaa käyttää kirkkoaan välineenä, jonka kautta hän kohtaa maailman ja tuo sille pelastavan sanoman, Kristukseen perustuvan apostolisen jumalapuheen.

Mainitsen kirkosta tässä kaksi teemaa:

Kirkko tarvitsee autoritatiivisen opin.

Ei siksi, että sanomamme olisi jokin oppi tai dogma. Se on Kristus. Erotusta oikean ja väärän opin välillä tarvitaan siksi, että kirkko osaisi käytännön työssään erottaa oikein jumalapuheen harhaopista ja toisaalta tyhjänpäiväisyyksistä. Tätä eroa tarvitaan, jotta keskuudessamme säilyisi kirkkaana se pelastava sanoma, jossa Kristus on läsnä ja jossa hän herättää meissä pelastavan uskon.

Nykyaikana on vaarana se, että kirkon sanoma hukkuu kirkollisen ”moniäänisyyden” ihanteen alle. Kirkon moniäänisyydessä voi olla jotain hyvääkin, mutta ilmeisempiä ovat sen haitat. Jos kirkko ei pidä selvästi esillä sitä, missä ja millaisissa asioissa sen sisällä voi esiintyä sallittua moneutta, ja millaisissa on vallittava yksimielisyys, se menettää kykynsä puhua Jumalasta julkisesti ja ymmärrettävästi. •