Perusta 3 | 2025

Tässä numerossa

134 | Pääkirjoitus

135 | Perustalla

136 | Artikkelit

  • 137 | Joona Niemelä: Luther ja avioliiton teologia
    • Joona Niemelä esittelee artikkelissaan Martti Lutherin näkemyksiä avioliitosta uskonpuhdistajan kirjoituksissa.
  • 146 | Juhani Forsberg: Kristillinen avioliitto ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Dosentti Juhani Forsberg esittelee kirkollisessa keskustelussa käytettyjä argumentteja liittyen samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen ja piispainkokouksen esitykseen kahdesta erilaisesta avioliittomallista.
  • 154 | Soili Haverinen: Lausunto piispainkokouksen esityksestä
    • Perusta julkaisee STI:n pääsihteerin Soili Haverisen piispainkokouksen avioliittokäsitystä koskevaa esitystä kommentoivan lausunnon.

162 | Tässä ja nyt

  • 163 | Pauli Selkee: Katsaus 2000-luvun keskusteluun kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta
  • 165 | Timo Junkkaala: Kirkolliskokouksen lakivaliokunnan pyytämä lausunto avioliittolain muutosesityksestä 3.10.2024

167 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 168 | Juhana Tarvainen (toim.): Totuus vai tehtävä? 33 kysymystä ja vastausta kristinuskosta
    • Arvostelijana Jouko Talonen
  • 169 | Juhana Tarvainen (toim.): Totuus vai tehtävä? 33 kysymystä ja vastausta kristinuskosta
    • Arvostelijana Eero Pihlava
  • 172 | Marja-Leena Nieminen ja Risto T. Nieminen: Haalaripukuinen enkeli. Tositarinoita Tansaniasta
    • Arvostelijana Markku Ihonen

175 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan mukaista tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa helatorstaista 29.5. ja päättyy 9. sunnuntaihin helluntaista 10.8.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Kristillinen avioliitto ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Juhani Forsberg 

Kirjoittaja on pastori ja dosentti. Artikkeli perustuu Tiililä-seurassa 5.11.2024 pidettyyn esitelmään. 

  1. Tähän on tultu 

Avioliiton muuttaminen yhden miehen ja yhden naisen välisestä suhteesta ns. sukupuolineutraaliksi avioliitoksi on tapahtunut valtioiden ja muutamien kirkkojen kohdalla ennennäkemättömän nopeasti. Kun Hollanti ensimmäisenä maana 2001 laillisti samaa sukupuolta olevien avioliiton, vastaava ratkaisu — sisällöltään usein laajennettuna — on tehty tähän mennessä yli 40 maassa ja lisäksi monilla valtiota pienemmillä hallintoalueilla. 

Uskontojen alalla selvä enemmistö on pysynyt perinteisen avioliiton kannalla, näin etenkin islam, mutta myös enemmistö kristillisistä kirkoista. Muutoksen ovat tehneet lähinnä muutamat lännen protestanttiset kirkot, jotka ovat entisiä valtiokirkkoja tai ns. kansankirkkoja, jotka ovat muita enemmän maallistuneet teologisissa kysymyksissä. Niiden jäsenmäärä on myös voimakkaassa laskusuunnassa. Kansainvälisellä ja ekumeenisella tasolla näiden muutoksen puolelle kääntyneiden kirkkojen suhteet omiin kirkkoliittoihinsa ovat vakavasti häiriintyneet ja joidenkin kirkkojen kohdalla täysin katkenneet perinteisellä kannalla pysyneisiin omassa kirkkoihin (Anglican Communion, Luterilainen Maailmanliitto).  

Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa luterilaiset kirkot (paitsi Missouri-synodi) ovat Suomea lukuun ottamatta hyväksyneet muutoksen. Tanskassa päätöksen teki kirkon puolesta maan parlamentti. 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa asiasta on keskusteltu jatkuvasti varsinkin sen jälkeen, kun eduskunta niukalla enemmistöllä hyväksyi uuden avioliittolain. Toistaiseksi mikään uudistusehdotus ei ole saanut taakseen riittävää määräenemmistöä kirkolliskokouksessa. Suomen valtio ei ole millään tavoin painostanut maamme kirkkoja muuttamaan kantaansa. 

Olen osallistunut asiaa koskevaan keskusteluun viime vuosina muutamaan otteeseen mm. lähettämällä kirjeet piispoille ja erikseen arkkipiispalle, seminaariesitelmin sekä lehtikirjoituksin. En aio toistaa seikkaperäisesti niissä esittämiäni argumentteja, mutta otan esiin joitakin niihin liittyviä lisänäkökohtia.  

Koska tässä kirjoituksessa on ensisijaisesti kyse argumenteista, jotka ovat olennaisia kristillisen avioliittokäsityksen kannalta, en lähde enää ruotimaan yksityiskohtaisesti sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puolesta esitettyjä väitteitä. Laajimmin olen käsitellyt niitä Perusta-lehden teologisten päivien kanavassa 4.1.2022. Sen pääasiana olivat sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puoltajien argumentit ja niiden ongelmat. Jaottelin ne seuraaviin alajaksoihin: 

1. Rationaalisuus ja tunteet 

2. Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

3. Muut kirkot ja uskonnot 

4. Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

5. Luther 

Tässä esityksessä keskityn lähinnä kahteen viimeiseen, mutta aluksi esitän vielä joitakin lisähuomioita aikaisemmin esittämistäni näkökohdista.  

  1. Yleisinhimilliset argumentit 

Yleisinhimilliset argumentit ovat niitä, joilla on merkitystä myös teologisissa kysymyksissä, mutta jotka eivät riitä ratkaisemaan asiaa. Sellaisia ovat järki, tunteet, tasa-arvo, ihmisoikeudet. 

2.1 Rationaalisuus ja tunteet

Heteroseksuaalisen avioliiton puolustajat puolustavat kantaansa rationaalisuudella, joka perustuu ihmisen biologiseen kaksijakoon. Ihmiskunta jakaantuu lähes täysin yksilöihin, joilla on feminiiniset tai maskuliiniset fyysiset tuntomerkit. 

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat eivät pidä tätä todellisuutta ratkaisevana, vaan sen sijaan on nostettava yksilön kokemus ja sen määräämä identiteetti sukupuolesta riippumatta siitä, mitkä ovat hänen fyysiset tuntomerkkinsä. Tämä ei ole rationaalinen argumentti, vaan se perustuu tunteeseen ja sen luomaan ideologiaan. 

Eduskunta hyväksyi 1.2.2024 äänin 113–69 ns. translain, joka perustana on em. ideologia. Kirkkohallitus antoi siitä lausuntonsa, joka ilman pienintäkään kritiikkiä hyväksyi lakiehdotuksen sisällön ja samalla sen ideologian. Lausuntoon sisältyvä raamatullinen ja teologinen perustelu on niin heikkoa, että se olisi pitänyt laatia Kirkkohallitusta pätevämmän elimen toimesta ja vasta perusteellisen keskustelun ja arvioinnin jälkeen. 

Myös kysymys siitä, onko muu kuin heteroseksuaalinen identiteetti tai taipumus ”luonnollinen” ominaisuus ansaitsee muutaman huomion. Luonnossa, siis sekä ihmisten että eläinten keskuudessa esiintyy kiintymystä omaan fyysiseen sukupuoleen ja sitä seuraavaan käyttäytymiseen. Kristillisen uskon kannalta on tehtävä ero vaikkapa homoeroottisen taipumuksen ja sen toteuttamisen välillä. Mutta kristillisen uskon peruslähteiden mukaan myös heteroseksuaalinen käyttäytyminen voi saada ilmenemismuotoja, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Niitä on ollut aina olemassa, mutta erityisen paljon nykyajan seksuaalikulttuurissa, joka pitää enimmäkseen rangaistavana vain pakottamista, suostumisen puuttumista ja alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Kristillisen uskon mukaan aviorikos on seksuaalisuuden väärinkäyttöä eli Jumalan tahdon vastaista eli syntiä, kuten käsky lausuu, vaikkei puolison pettäminen olekaan rangaistavaa maallisen oikeuden mukaan. 

Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei ole myöskään ”luonnollista” siinä mielessä, ettei sillä ole mitään tekemistä seksuaalisuuden olennaisimman — vaikkakaan ei ainoan — tarkoituksen, suvunjatkamisen kanssa. Sellaisena se on myös epätarkoituksenmukaista. 

Näyttää siltä, että sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien mielestä sen ainoa edellytys on kahden henkilön eroottinen kiintymys ja molempien vapaaehtoinen suostumus sen toteuttamiseen. Kristillisen käsityksen mukaan avioliiton tarkoitus on perhe, johon kuuluvat suvunjatkamisen seurauksena myös lapset. Tällä on myös itse avioliittoa konstituoiva merkitys siitä huolimatta, ettei kaikissa heteroseksuaalisissa avioliitoissa synny lapsia. 

Norjassa ovat ne kirkot ja kristilliset yhteisöt, jotka eivät hyväksy sukupuolineutraalia avioliittoa yhteisellä kannanotollaan alleviivanneet myös lapsen merkitystä ja asemaa kristillisessä avioliitossa. Pohjoismaiden ”kansankirkkojen” keskusteluissa ja päätöksissä sillä ei ole ollut osaa. 

2.2 Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

    Juuri ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat sukupuolineutraalin avioliiton puolustajien käyttämät varsinaiset perustelut omalle kannalleen. Niitä on sovellettu avioliitosta käytyyn debattiin tavalla, joka heidän mielestään sellaisinaan riittää perinteisen avioliittokäsityksen kumoamiseen. Kuitenkin juuri lapsen oikeuksien pohjalta voidaan esittää sekä yleisinhimillisiä kokemusperäisiä sekä kristillisiä perusteita sille, että heteroseksuaalisen avioliiton ensisijaisuudessa lasten oikeuksien merkitys on olennainen. Lapsi voi saada alkunsa vain naisen tuottaman munasolun ja miehen tuottaman siittiösolun yhdistymisestä. Lapsen ensimmäinen ja tärkein perusoikeus on oikeus biologiseen isään ja äitiin. Kaipuu saada tietää, kuka on minun biologinen äitini tai isäni, on elämänkatsomuksesta riippumatta erittäin vahva monissa niissä, joilta se on pimennossa. 

    Tämä oikeus toteutuu parhaiten heteroseksuaalisessa avioliitossa, jossa lapsi saa syntymästään alkaen kasvaa ja kehittyä. Jonkinlaisena korvikkeena tälle on lapselle aikuistuttuaan annettu oikeus saada tietää, kuka on hänen biologinen äitinsä ja isänsä. Tämä arvojärjestys on periaatteellinen, eikä se takaa sitä, että kaikki heteroseksuaalisissa avioliitoissa kasvavat lapset olisivat onnellisia ja muissa tapauksessa onnettomia. Tilanne voi olla todellisuudessa päinvastainen, mutta se ei muuta lapsen ensisijaisen ihmisoikeuden asemaa. 

    Kristillisessä avioliittokäsityksessä lapsen asemaa ja arvoa vahvistaa Jeesuksen opetus lapsen aseman arvosta, kun hän sanoo, että taivasten valtakunta on lasten kaltaisten ja että lapsen vietteleminen ansaitsisi kuolemantuomion hukuttamalla (Mark. 9, Matt. 18, Luuk. 17). Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei tasa-arvo ole vain matemaattinen periaate, vaan lapsi on sekä perheessä että kirkossa (Jumalan valtakunnassa) tietyllä tavalla arvokkaampi kuin aikuinen. 

    Viime aikoina on tullut esiin hälyttäviä uutisia lapsen arvostuksen heikkenemisestä, kun olemme saaneet kuulla joidenkin naisten harkitsevan, synnyttäisikö lapsen vai ottaisiko lemmikkieläimen. Tässä vaihtoehdossa ei vain rinnasteta ihmislasta eläimeen vaan välineellistetään lapsen arvo mahdollisena aikuisen viihdykkeenä. 

    Sama asenne näkyy toisin siinä, ettei lapsia pidetä periaatteessa lainkaan avioliittoa konstituoivana mahdollisuutena. Syntyvyyden nopea lasku hälyttävälle tasolle on toivottavasti herättänyt poliitikot näkemään asiassa ei vain kansantaloudellisen vaan paljon tärkeämmän periaatteellisen ongelman. 

    2.3 Muut kirkot ja uskonnot 

      Luterilaisista kirkoista vain maallistuneen lännen kuihtuvat kirkot ovat vaihtaneet avioliittokäsityksensä ja perustelleet ratkaisunsa opillisesti varsin puutteellisin tai suorastaan virheellisin tavoin. Kristittyjen valtaosa kuuluu kirkkoihin, jotka ovat pysyneet kannassaan. Venäjän ortodoksinen kirkko on kuitenkin tehnyt perinteisen avioliitokäsityksen hylänneistä kirkoista yhden syyn, jolla se puolustaa maansa häikäilemätöntä hyökkäyssotaa, mitä ei tietenkään voi teologisin eikä poliittisin perustein hyväksyä. 

      Kun tarkastellaan muita uskontoja, ero on vielä suurempi. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi islam luopuisi heteroseksuaalisesta avioliittokäsityksestä. Islam sallii varsin rajoitetuin perustein myös moniavioisuuden muttei suosittele sitä. 

      Taannoin pidetty Vihreiden puoluekokous keskusteli ns. polyamoriasta ilmeisen myönteiseen sävyyn. Aloitteen tehnyt Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto perusteli sitä seuraavasti: ”Avioliitto on sen solmivien henkilöiden keskinäinen, yksilöiden vapaaseen tahtoon perustuva sopimus”. Polyamoria esiintyy modernina moniavioisuuden muotona, joka on perinteistä mallia monimuotoisempi ja väljempi. Kokous ei kuitenkaan antanut ennen asian perusteellista selvittämistä julkista lausuntoa polyamorian laillistamisen puolesta. 

      En ole toistaiseksi havainnut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kannatusta polyamorialle enkä ehdotusta avioliittokäsityksen ”laajentamisesta” siihenkään suuntaan. Jos kannattajia ilmaantuu, he ottanevat riemulla raamatulliseksi ”tuekseen” kuningas Salomonin vaimoineen. 

      2.4 Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

        Raamatun kanta avioliittoon on yksiselitteinen: Se on Jumalan asettama yhden miehen ja yhden naisen elinikäinen instituutio. Kirkon kantana se saa vahvistuksensa siten, että UT ja siinä puhuva ja toimiva Jeesus Kristus apostoleineen antaa selitysperusteen sille, mitä VT:ssa avioliitosta sanotaan ja miten sitä käytännössä sovelletaan. Myös monet akateemisesti pätevöityneet liberaalit eksegeetit myöntävät, ettei samaa sukupuolta olevien liitto mahdu UT:n opetuksen sisään, vaikka he siitä riippumatta saattavat kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa omana aikanamme. Monet sateenkaariliikettä edustavat, jotka tahtovat käydä kristityistä, väittävät, että heillä on asialleen raamatullinen ja teologinen perustelu. Yleisimpiin perusteluihin kuuluu tulkinta ihmisestä Jumalan kuvana: ”Koska olemme kaikki Jumalan kuvia, meillä on yhtäläinen oikeus avioitua vain rakkauden ohjaamina”. Raamattuargumentit sivuutetaan usein pelkällä huomautuksella: ”asia riippuu siitä, miten Raamattua tulkitaan”. 

        Se tietysti pitääkin paikkansa, mutta ongelma on sukupuolineutraalin avioliiton puoltavien tulkintojen selitysperusteissa. Niitä ovat mm. avioliittokäsityksen muuttuminen aikojen saatossa, Jeesuksen kirjaimellisen torjunnan puuttuminen homoseksuaalisesta pariutumisesta, ja kaikkea syleilevä rakkaus avioliitoa viime kädessä ainoana määräävänä tekijänä. Viimeksi mainittu argumentti tuli yleisellä tasolla ilmi arkkipiispa Tapio Luoman suulla lauantain (2.11.2024) radio-ohjelmassa ”Näistä levyistä en luovu” ilmaisussa: ”Siellä missä on rakkaus, on Jumala”. Raamatun todistus on päinvastaisessa järjestyksessä: Siellä missä Jumala on, on rakkaus (kirjaimellisesti UT:ssa ”Jumala on rakkaus”). ”Rakkaus on Jumala” pätee kristillisen uskon pohjalla vain, jos tiedetään ja osataan myös tuoda ilmi, mitä Jumalan rakkaus on ja mitä se ei ole. 

        Vaikka UT sisältää vain muutamissa kohdin homoseksuaalisen pariutumisen kiellon, se oli varhaiskirkon kiistaton kanta. Se voitti varsin lyhyessä ajassa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin ja uskontojen sallimat variaatiot. Varhaisimmat lähteet UT:n ulkopuolella todistavat, miten olennaista varahaiskirkolle olivat aviovuoteen pitäminen puhtaana ja abortin ja lasten heitteille jättämisen torjuminen. 

        1. Ajankohtainen tilanne 

        Tämänhetkistä tilannetta kirkkomme päätöksenteossa ja avioliittokeskustelussa kuvaa etenkin piispainkokouksen esitys ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen: Piispainkokouksen esitys 1/2024 kirkolliskokoukselle: Säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä”. Ensimmäisessä käsittelyssä toukokuussa 2024 se ei tullut hyväksytyksi eikä sitä käsitelty marraskuun 2024 istunnossa, vaan se siirtyy seuraavaan kokoukseen toukokuussa 2025. 

        3.1 Oppi vai järjestys? 

          Jo esityksen otsikko herättää kysymyksiä. Ilmaisu ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen saattaa olla voimassa olevan kirkkolain mukainen, mutta se voi synnyttää mielikuvan siitä, ettei avioliitto oikeastaan koske kirkon oppia (faith) vaan pelkkää järjestystä (order). Otaksun, että tähän liittyvää keskustelua on jo käyty kysymyksestä ”mitä tarkoittaa evankeliumin oppi”. Onneksi tähän kysymykseen on kirkkoamme ohjaavissa tunnustuskirjoissa kristallinkirkkaat vastaukset, joilla on täysi relevanssi tänäänkin. 

          Kysymys ”evankeliumin opin” oikeasta ymmärryksestä oli jo reformaation aikana vilkkaan keskustelun aihe. Lopputulos oli, että käsitteellä on kaksi merkitystä. Ensiksi evankeliumi on yleisessä merkityksessä koko Kristuksen oppi, johon kuuluvat parannuksen ja anteeksiantamuksen saarna, Kristuksen ”vieras työ”, eli synnin tuomitseminen ja Jumalan vihan ilmaiseminen, jota seuraa Kristuksen varsinainen tehtävä, lunastus ja syntien anteeksiantamus. Siis ”evankeliumin oppi” sisältää sekä lain että evankeliumin. Toiseksi ”evankeliumi on sen varsinaisessa merkityksessä armon ja anteeksiantamuksen saarna, joka tarjoaa syntiselle Kristuksen, pelastuksen, sovituksen, ja vanhurskauden lahjaksi. Tässä tapauksessa on kyse lain ja evankeliumin erottamisesta, koska vain evankeliumi tarjoaa ja lahjoittaa pelastuksen. (ks. Tunnustuskirjat suom. 1990, s. 162, 245, 439, 506). 

          Kun siis avioliittoa perustellaan ”evankeliumin opilla” ei tietenkään voi sen varsinainen merkitys tulla kyseeseen, koska avioliitto tai naimattomuus eivät pelasta ketään, vaikka voivat molemmat toimia kristityn kutsumuksen ja kilvoituksen elämänmuotoina. Kristillisen avioliiton raamatullisena ja tunnustuksellisena perustana voi olla ”evankeliumin oppi” vain sen ensimmäisessä eli yleisessä merkityksessä. Se voitaisiin yhtä hyvin nimetä ”Jumalan sanan” mukaiseksi opiksi, joka sisältää myös Jumalan laissaan ilmaiseman tahdon sellaisena kuin Jeesus opetti. Näin ollen kristillinen avioliitto kuuluu olennaisella tavalla kirkon opin eikä ainoastaan sen järjestysmuodon piiriin. Sen pitäisi jokaisen piispan ja papin ymmärtää ja tunnustaa, koska he ovat sitoutuneet valalla kirkkomme tunnustukseen. 

          Esityksen otsikossa ja sen sivuilla puhutaan kahdesta ”rinnakkaisesta” avioliittokäsityksestä. Sillä tarkoitettaneen, että sen toteutuessa kirkossamme olisi yhtä aikaa voimassa kaksi erilaista avioliittokäsitystä. Myöhemmin niistä todetaan, että ne ovat keskenään ”jännitteisiä” tai jopa ”ristiriitaisia”. Siihen olisi hyvin voitu lisätä, että ne ovat vastakkaisia ja toisensa poissulkevia. Niiden samanaikaisesta ”pätevyydestä” voidaan ounastella, että esityksen tekijät pitävät avioliiton sisältöä adiafora-asiana, toisin sanoen ehdonvallan alaisena kantana, josta jokainen kirkon jäsen saa ajatella, mitä haluaa, koska se ei koske ”evankeliumin oppia”. 

          Emeritusarkkipiispa John Vikström puolusti taannoin sukupuolineutraalia avioliittoa puhumalla perinteisen avioliittokäsityksen ”laajentamisesta”, lisäten myös sen kristillisen tulkinnan perusteeksi Ranskan vallankumoussloganin ”Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys”. Piispainkokouksen esityksessä puhutaan myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä lainaten perustevaliokunnan mietintöön jätettyä eriävää mielipidettä: ”avioliittokäsityksen laajentamiseen on vahvat teologiset, pastoraaliset ja sosiaalieettiset perusteet, jotka nousevat kirkon omista lähtökohdista”. Tässä ei sentään sanota, että sillä olisi myös vahvat raamatulliset perusteet. En voi sille mitään, että tällaisesta tulkinnasta tulee mieleen Lutherin kritiikki niitä sananselittäjiä kohtaan, jotka ”venyttävät” Jumalan sanaa niin, että se etääntyy täysin alkuperäismerkityksestään. Sellaiseen ”laajentamiseen” perustuva teologia ei sovi yhteen luterilaisen kirkon tunnustusperustan kanssa. Mietinnössä viitataan myös toiseen eriävään mielipiteeseen väitteenä: ”– – luterilaisen teologian mukaan tarve avioliittoinstituution olemassaololle sekä sen luonne ovat ymmärrettävissä ns. luonnollisen järjen avulla ilman erityistä ilmoitusta”. 

          ”Tarve” ja ”luonne” avioliiton universaalina ilmiönä on totta, mutta se ei riitä kristillisen avioliittokäsityksen tulkinnaksi ja on siksi teologisesti virheellinen eikä yksinkertaisesti sovi yhteen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen kanssa. Jos tuo argumentti Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa joskus hyväksytään, päätösvalta luovutetaan vain ”enemmistön luonnolliselle tunteelle ” ja sen mukana koko yhteiskunnan enemmistön ratkaisulle. Lopulta kyse on eräänlaisesta ”uusvaltiokirkollisesta” ohjelmasta. 

          Suurin periaatteellinen ongelma piispainkokouksen esityksessä on, että se esittelee tähän mennessä tehtyjä perusteluja molemmille avioliittokäsityksille, muttei perusteluja sille, miksi molemmat käsitykset voisivat olla samanaikaisesti voimassa. 

          Tähän kiinnittää huomion piispa Matti Salomäki eriävässä mielipiteessään, jossa hänen mukaansa ennen esityksen päätökseen viemistä olisi ”syytä selvittää ensin, miten nämä kaksi erilaista avioliittokäsitystä suhtautuvat nyt voimassa olevaan kirkkomme opetukseen”. Se onkin vähintä, mitä nyt olisi tehtävä. Salomäki arvostelee esityksessä myös sitä, että vertailuja asiassa tehdään vain pohjoismaisten kirkkojen kanssa. Tässä suhteessa esitys suorastaan ylenkatsoo niitä luterilaisia sisarkirkkoja, jotka pitäytyvät nykyisin voimassa olevaan avioliittokäsitykseen ja seurustelee vain sekularisoituneiden ja kuihtuvien länsimaisten luterilaisten kirkkojen kanssa. Eikö olisi ollut aihetta miettiä, mitä vahinkoa esitys aiheuttaa kirkkomme ja noiden muiden sisarkirkkojen välisille suhteille? 

          Piispainkokouksen esityksen takana oleva suurin teologinen ongelma ei sellaisenaan tule esiin itse esityksessä, mutta esityksen näkyvimpien tukijoiden puheenvuoroissa se on toistunut. Otin asian esiin jo yli kolme vuotta sitten arkkipiispa Tapio Luomalle lähettämässäni kirjeessä (11.3.2021). Välitön syy kirjeeseeni oli arkkipiispan edellisenä päivänä Radio Dein haastattelussa lausumaan henkilökohtaiseen tunnustukseen: ”Vierastan sanontaa ’näin sanoo Raamattu’”. En käy tässä toistamaan kirjeessä esittämiäni näkökohtia, mutta tunnustus on saanut sen jälkeen vielä radikaalimman toiston, jonka mukaan ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. Jos tämä ajatus on laajemminkin piispainkokouksen esityksen takana, se vaatii entistä terävämmän palautteen. 

          Käsitys siitä, että kristityn ja Kristuksen yhteyttä ei saa estää mikään, ei edes Raamattu on ensinnäkin etäistä sukua seppä Högmanin Paavo Ruotsalaiselle lausumaan toteamukseen: ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunteminen”. Heränneiden ja evankelisen liikkeen välisissä mittelöissä saattoivat heränneet lausua, että ”Raamattu on noiden hedbergiläisten kirja” (Jaakko Eleniuksen mukaan). 

          Högmanin sanoma uskostaan hätääntyneelle Paavolle oli sielunhoidollisena kehotuksena ja lohdutuksena paikallaan. Voidaan ajatella, että samoin myös ajatus siitä, ettei mikään, ei edes Raamattu, saa tulla uskovan ja Kristuksen väliin, voi tulla kysyeeseen tilanteessa, jossa Raamattua tutkiva uskossaan epätoivoinen ihminen ei löydä muuta kuin tuomion ja kadotuksen sanoja (vrt. Luther ja Staupitz). Mutta silloin kun on kyse kirkon oppia koskevista ratkaisuista, jotka koskevat myös kristillistä avioliittoa, lause ei kelpaa, koska sen käyttö siihen on yksinkertaisesti virheellinen. 

          Jokaiselle teologille pitäisi ensinnäkin olla selvää, että kaikki, mitä tiedämme Jeesuksesta Kristuksesta, sisältyy varmimmin UT:iin. Jeesuksesta kerrotaan myös jo varhaiskirkon aikana laadituissa heterodoksisissa kirjoituksissa. Niihin vetoaminen ei kaiketi tule tässä kyseeseen. Toinen tulkintamahdollisuus perustuu käsityksen, että Jeesuksen lupaama Lohduttaja, Pyhä Henki, ilmoittaisi jotakin sellaista opillisesti uutta, jota Jeesus eläessään ja Ylösnousseena ei vielä esittänyt. Tätä käsitystä UT ei tue, vaikka sitä monet spiritualistiset liikkeet ovat alusta näihin päiviin asti edustaneet. Kolmas ja vakavin ongelma kätkeytyy tulkintamahdollisuuteen, että uskon kautta sydämessäni asuva Kristus opettaa minulle avioliitostakin toisin kuin Raamatun Jeesus. Tällainen käsitys on myös spiritualistinen, ja vielä vakavampaa, se implikoi (vaikkei eksplisiittisesti tarkoitettaisikaan) Kristuksen täyden ihmisyyden väheksymistä tai jopa suoranaista kiistämistä. 

          Arkkipiispa Luoma on Kirkko & Kaupunki -lehdelle (21.11.2024) antamassaan haastattelussa esittänyt kantansa perusteluksi, että kristillinen oppi avioliitosta ei perustu Raamattuun eikä ole hänelle ”vakaumuksen” asia. Hän ilmaisee kantansa seuraavasti: 

          ”Avioliitto ei ole koskaan ollut minulle mikään raamattukysymys, vaan pohdiskeluni on noussut lähinnä kirkon perinteestä ja avioliiton määritelmästä – – Minulle vakaumus on pysyvä. Mielipiteet voivat muuttua ajan oloon. Kysymys avioliitosta ei minulle ole vakaumuksen asia.” 

          Tästä voi enää tehdä vain yhden johtopäätöksen: Jos kerran avioliitto ei ole ”mikään raamattukysymys” eikä koske lainkaan kirkon oppia, koska se ei ole ”vakaumuksen asia”, ovat portit kirkossamme avoinna kaikille mahdollisille avioliiton muodoille, joille sekulaari maailma ja sen juridiset instituutiot tulevaisuudessa antavat enemmistönä tukensa. 

          Kaiken kaikkiaan piispainkokouksen esityksestä ja arkkipiispan kannanotoista puuttuva teologinen argumentointi sekä sen tulkintaehdotusten ongelmallisuus herättävät kysymyksen, ohjaako piispoja enemmänkin huoli ja ahdistus siitä, miten voisimme pitää kirkkomme edes jollakin tavoin ”kasassa”. Tätä yritystä pidetään kirkon ykseyden puolustamisena, vaikka siinä on kysymys paljon suuremmasta kirkko-opillisesta asiasta. 

          4. Mitä sitten jos…? 

          Lopuksi ennakoin henkilökohtaisesti mahdollisuutta, että minun eläessäni sukupuolineutraali avioliitto tulee voimaan kirkossani. Monet kristillisen avioliittokäsityksen puolustajat ovat omissa ajatuksissaan pohtineet, mikä on heidän ratkaisunsa kirkon jäsenyyden suhteen, jos Suomen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä ja sitä koskevan opetuksensa. Jäädäkö vai erota? Ja jos eroaa, mihin kirkkoon tai yhteisöön liittyä. Jotkut ovat julkisestikin ilmoittaneet eroavansa tai ainakin uhanneet sillä. Ymmärrän heidän ratkaisuansa. Olen omalta kohdaltanikin pohtinut näitä vaihtoehtoja, ja päätynyt ainakin toistaiseksi pysymään isieni ja äitieni kirkossa. En aio siis uhkailla erolla, eikä sillä olisi todennäköisesti mitään vaikutustakaan. En aio erota siitäkään syystä, etten voi sanoa, mihin sen jälkeen siirtyisin. Ei ole olemassa kirkkoa, jossa ei olisi yhtään ”tahraa tai ryppyä”. Kaikissa kirkoissa on myös kristinopin tulkinnassa ongelmia, vajavuuksia ja virheitäkin. Ajattelen pysyväni kirkossani ja seurakunnassani niin kauan kuin siinä luetaan Raamatun sanaa, lausutaan apostolinen tai Nikean uskontunnustus, jaetaan sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan, ja messu toimitetaan niin kuin käsikirjassa seisoo siihen omia lisäämättä. Se riittää, vaikka saarnoissa kuulenkin joskus kristinopin tulkintoja, jotka eivät mielestäni mahdu Raamatun ja kirkkomme tunnustuksen puitteisiin. Perustelen kantaani kirkkoni Tunnustuskirjoilla sekä Lutherin Galatalaiskirjeen laajemmalla selityksellä, joista esitän päätökseksi seuraavat katkelmat. 

           Augsburgin tunnustus VIII: Mitä kirkko on?  

          Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin vääräuskoistenkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja vääräuskoisia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset” jne. Sakramentit ja sana ovat Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehokkaita, vaikka niitä jakaisivat vääräuskoisetkin. 

          Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset*, jotka eivät hyväksyneet sitä, että seurakunnassa saa käyttää hyväksi vääräuskoisten palveluvirkaa ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. 

          *Donatolaiset (400-luvulla) kielsivät pätevyyden sellaisten piispojen suorittamilta kirkollisilta toimituksilta, jotka olivat luopuneet vainojen aikana. ”Samankaltaisilla” tarkoitetaan reformaation ajan spiritualisteja, jotka vaativat puhdasta tosiuskovien seurakuntaa. (Käännös JF). 

          Galatalaiskirjeen selitys § 69–72 

          Sanommehan mekin nykyään Rooman kirkkoa pyhäksi ja sen kaikkia hiippakuntia pyhiksi, vaikka ne ovat luopuneet totuudesta ja niiden viranhoitajat ovat jumalatonta väkeä – – Vaikka kirkko elää kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä, kuten Paavali kirjoittaa filippiläisille (Fil. 2:15) ja vaikka se on susien ja ryöväreiden eli hengellisten hirmuvaltiaiden keskellä, se on yhtäkaikki kirkko. Vaikka Rooman kaupunki on Sodomaa ja Gomorraakin pahempi, siinä on kuitenkin säilynyt kaste, ehtoollinen, evankeliumi luettuna ja kirjoitettuna, Pyhä Raamattu, kirkon virat, Kristuksen nimi ja Jumalan nimi – – Kansaa, jonka keskellä nämä ovat, sanotaan pyhiksi… Kirkko on koko maailmassa, missä ikinä evankeliumi ja sakramentit ovat läsnä (Suom.: Jukka Thurén, 41–42). 

          Kun kirkkotaistelu tekee kyyniseksi

          Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous on saanut käsiteltäväksi piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Käsittely tapahtuu erikoisessa tilanteessa. Muutosta kirkon oppiin ja järjestykseen ajavat tahot, jotka eivät näytä kunnioittavan kumpaakaan. Arkkipiispan suulla piispainkokous on jo antanut siunauksen sateenkaaripapeille, jotka rikkovat kirkon oppia ja järjestystä, koska seuraamuksia ei ole luvassa. Seurakunnissa on päätetty sallia tilojen käyttö samaa sukupuolta olevien vihkimisiin, kielletty työntekijöiltä päätöksen arvostelu ja ryhdytty kiristämään lähetysjärjestöjä, jotka eivät lähde luopumuksen tielle. Kirkon johtotahot syyttävät lähetysjärjestöjä sopimusrikkomuksista, mutta samalla uhittelevat, että muutos viedään läpi kirkolliskokouksesta huolimatta eli tarvittaessa vastoin kirkon oppia, järjestystä ja päätöksiä. Nähtävästi toisten on kunnioitettava päätöksiä, toisten taas on saatava rikkoa niitä. 

          Kun esitystä puolletaan kauniisti kahden näkemyksen rinnakkaiselona, on muistettava, että puolestapuhujien teot liian usein sanovat toista. Hehän heittävät ulos kirkon tiloista herätyskristittyjä kirkon jäseniä ja järjestöjä, epäävät ehtoollislupia ja tiloja tai asettavat ehtoollislupien ehdoksi, että järjestöt muuttavat teologiaansa. He estävät klassisen virkakäsityksen mukaisten pappien saamisen ja rankaisevat lähetysjärjestöjä, jos nämä hetkeksi onnistuvat pyristelemään pakkopaidasta. Yhteistä tahtoa ilmaisevat ja rinnakkaiseloon kannustavat asiakirjat ovat jälkeenpäin osoittautuneet tyhjiksi papereiksi. 

          Vaikka esitystä puolustetaan ykseyden nimissä, on muistettava sekin, miten samat puolestapuhujat ovat hajottaneet kirkkoaan kohtelemalla kaltoin sen uskollisimpia jäseniä. Heiltä riittää kukkaiskieltä ja lämpimiä kädenojennuksia kirkkojen välisissä ekumeenisissa keskusteluissa. Mutta hyvä tahto vaihtuu arvosteluun ja koviin otteisiin, kun näköpiiriin tulevat kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet tai niitä lähellä olevat kasvavat nuoret kirkot. Kun järjestöjä auttavat köyhät kirkot, käy sekin ilmi, että puheet etelän kirkkojen kuuntelemisesta jälkikolonialistisen maailman hengessä tarkoittaakin tiettyjen kirkkojen kuuntelemista. Toiset saavat luvan totutella arvoliberaaliin kulttuuri-imperialismiin. 

          On helppo ennustaa, mitä tapahtuu, jos kirkolliskokous taipuu piispainkokouksen esitykseen. Kohta nuijankopautuksen jälkeen kuulemme, miten sietämätöntä on, että kirkossa sallitaan ”epätasa-arvoinen”, ”syrjivä” ja ”yhdenvertaisuuden vastainen” avioliittokäsitys. Raamatuun ja kirkon tunnustuksen mukaiseen avioliitto-opetukseen pitäytyvät kirkon työntekijät voivat olla varmoja, että jos nyt on ollut hankalaa tuoda esiin käsitystään arvostelun pelossa, käy se tulevaisuudessa yhä vaikeammaksi. On turha odottaa kirkon johdon julkista tukea, jos pappi, nuorisotyöntekijä tai diakoni joutuu somemyrskyyn. 

          Mitä pitää niiden tehdä, joita häiritsevät kirkolliset kaksoisstandardit ja jotka pelästyvät inkvisitiomaisia piirteitä saavaa lähetysjärjestöjen kontrollia? Miten toimia, kun näyttää perustellulta suhtautua kyynisesti kirkon johtoon? 

          Ensiksi kristittyjen, jotka ajattelevat, että eroavat kirkosta, jos kirkolliskokous joskus hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliiton, on aika herätä karuun todellisuuteen. Kirkolliskokous on jo ohitettu. Muutosta viedään läpi työntekijäkaartissa, hiippakunnissa ja seurakunnissa, etenkin etelässä ja kaupungeissa. Valta ja rakenteet ovat vankasti yhdellä puolella. Ilman Jumalan ihmettä, josta meillä ei ole lupausta, päättävät tahot jatkavat valitsemaansa suuntaan. 

          Toiseksi kristittyjen on löydettävä rohkeutensa. Kirkolliskokouksen ei tarvitse suostua laittomuuden kumileimasimeksi. Torjumalla piispainkokouksen esityksen kirkolliskokous osoittaa, ettei se hyväksy painostusta eikä uhkailua. Retoriikka herätyskristityistä hajottamassa kirkkoa ja sen ykseyttä jääköön omaan arvoonsa. Senhän kumoaa rehellinen tutustuminen kirkolliseen todellisuuteen. Herätysliikkeiden ei pidä taipua piispalliseen mielivaltaan. Sen sijaan meidän tulee nöyrästi mutta määrätietoisesti yhdessä tehdä töitä sen eteen, että kirkkokansalla on vielä sukupolvien päästä paimenet ja lampaiden ruokintapaikat, joissa Raamattua pidetään arvossa Jumalan sanana, evankeliumi julistetaan puhtaasti, sakramentit toimitetaan oikein ja kristityt varustetaan niihin tehtäviin ja kutsumuksiin, joita heillä on Kristuksen ruumiissa. Kirkkokansan ei pidä tyytyä kehitykseen, vaan suunnata aikansa, tarmonsa ja varansa niihin yhteisöihin, joissa he kuulevat hyvän paimenen äänen. 

          Maailman hätä on suuri, lähetyskäsky on yhä voimassa. Sen täyttämiseen tarvitaan jokainen kristitty. Uskollisuus Herran käskylle on tärkeämpää kuin uskollisuus itseään upottavalle kirkkolaivalle, joka yhä selvemmin vaikeuttaa Kristuksen tahdon toteuttamista. 

          Vesa Ollilainen, päätoimittaja, pastori, TT 

          Perusta 3 | 2024

          Tässä numerossa

          130 | Pääkirjoitus

          131 | Perustalla

          132 | Artikkelit

          • 133 | Mikko Heikkilä: Suomen historian kauimmin dokumentoitu traditio ja sen tosipohjaisuuden kiistäminen osana ajan hengen mukaisen marxistis-postmodernistisen tiede- ja totuuskäsityksen edistämistä
            • Dosentti Mikko Heikkilä tarkastelee Lalli ja Henrik -perinnettä ja esittää argumentteja tradition historiallisuuden tueksi.
          • 143 | Jouko Talonen: Ruotsi-Suomen kirkon tunnustuksen muodostus 1500-luvulla
            • Emeritusprofessori Jouko Talonen tarkastelee Ruotsin ja Suomen kirkon tunnustuksen kehittymistä ja vakiintumista ja siihen vaikuttaneita teologisia ja historiallisia syitä.
          • 150 | Juhani Koivisto: Kun Raamattu oli neuvostovastainen kirja (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Pastori Juhani Koivisto tarkastelee Neuvostoliittoon tehdystä lähetystyöstä ja Raamattujen salakuljetuksesta YYA-Suomessa käytyä keskustelua.

          154 | Tässä ja nyt

          171 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 172 | Timo R. Stewart: Luvatun maan lumo — Israelin kristityt ystävät Suomessa
            • Arvostelijana Carolina Myskog (suom. Topias Tanskanen)
          • 174 | Eero Huovinen: Sielujen puolustaja — Piispana Helsingissä
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 175 | Mari Leppänen: Kuulun tähän maisemaan. Sanoja luottamuksesta ja rohkeudesta
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 176 | Suuri autuus — Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys 150 vuotta. Stor salighet — Lutherska evangeliföreningen i Finland 150 år
            • Arvostelijana Timo Junkkaala

          178 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 2. sunnuntaista helluntaista 2.6. ja päättyy 12. sunnuntaihin helluntaista 11.8.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

          Yhteisöt vastaus kirkon luopumukseen

          Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous teki maaliskuussa kirkolliskokoukselle aloitteen kahdesta rinnakkaisesta avioliittonäkemyksestä. Heikkotasoista aloitetta on syystä arvosteltu ankarasti. Raamattuteologisesti se on kestämätön, sillä kirkon ylimmällä auktoriteetilla ei voi mitenkään perustella muuta kuin miehen ja naisen avioliittoa — elleivät piispat ole päättäneet alistaa raamattunäkemystä ja teologiaa kunkin ajan muotiarvoille. 

          Tunnustuskirjojen opetus avioliitosta on selvä. Schmalkaldenin opinkohdissa lukee: 

          Yhtä vähän kuin meille tai heille [paavilaisille] on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina. 

          Confessio Augustana viittaa yleisen ilmoituksen todistukseen ja siis järjellä saavutettaviin totuuksiin avioliitosta: 

          Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen. Mutta kun luonnonoikeus on muuttumaton, niin oikeus avioliiton solmimiseen on pysyvää laatua. Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. 

          Piispa Matti Salomäkeä on kiitettävä siitä, että hän jätti eriävän mielipiteen aloitteesta, jolla piispainkokous irtautuu Raamatusta ja tunnustuksesta. Samalla on äärettömän surullista, että kaikki muut piispat asettuivat tukemaan aloitetta. Jälleen joudumme todistamaan, miten piispainkokouksen maltilliset osoittautuvat mukautujiksi, radikaalit määräävät suunnan ja kaunopuheet kirkon ykseydestä tarkoittavat ykseyttä eksytyksen ehdoin. 

          Vakuuttelut kahdesta rinnakkaisesta näkemyksestä jäävät tietysti vain puheeksi. Sisarkirkkojemme kehitys osoittaa, että kun hyväksytään väite kristillisestä avioliittokäsityksestä syrjivänä ja ihmisarvon tai peräti -oikeuksien vastaisena, on seuraava askel väistämätön. Kristillinen opetus avioliitosta häivytetään ja siihen sitoutuneita pappeja rangaistaan. 

          Yhä selvemmäksi käy, että kirkon johdon aktiivista suunnanmuutosta on turha odottaa. Päinvastoin kristillisen uskon mukaisen opetuksen ja elämän elintila kirkossa kapenee. Kristittyjen on tehtävä voitavansa kirkollisissa luottamuselimissä kirkon kristillisyyden säilymiseksi, mutta sen varaan ei pidä panna toivoa. Määrävähemmistöllä ei estetä niitä monia keinoja, joilla kristillistä oppia ja etiikkaa rapautetaan. On seurakuntia, joissa hengellinen elämä on vielä terveellä pohjalla, mutta kokonaiskuva ja suunta ovat yksiselitteisen selvä. Nöyrä omaan paikallisseurakuntaan sitoutuminen voi olla ihailtavaa, mutta ehdoin tahdoin itsensä asettaminen alttiiksi harhalle siellä vaarantaa oman uskon. Seura tekee kaltaisekseen. Terveen opetuksen ja uskonyhteisön luo etsiytyminen on hengellistä itsesuojeluvaistoa. On kiire etsiä vaihtoehtoja, joihin kirkollinen pakkovalta ei yllä. Meidän on huolehdittava, että meidän lisäksemme  seuraavat sukupolvet saavat kuulla evankeliumin puhdasta oppia ja vastaanottaa sakramentit. 

          Maallikoiden on helppo äänestää jaloillaan. Vaikeammassa asemassa ovat seurakuntatyöntekijät, joihin kuuluvat pappien lisäksi mm. kanttorit, diakonit ja nuorisotyöntekijät. Usein he ovat kutsumustietoisia ja palvelualttiita, mutta elanto tulee kirkolta, jonka painostus lisääntyy. 

          Ensiksi jokaisen on huolehdittava, ettei jää yksin. Niiden, jotka murehtivat kirkon luopumusta, on rakennettava keskinäistä yhteyttä. Seurakuntien ja järjestöjen maallikot ja työntekijät tarvitsevat toistensa tukea. Verkostoituminen on välttämätöntä. Toiseksi on etsittävä keinoja, joilla turvataan paikallinen mahdollisuus päästä elävän luterilaisuuden yhteyteen. Tarvittaessa on perustettava uusia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä olemassa olevien rakenteiden kautta tai luotava uusia. Epäilemättä käytännön kysymykset varainhankinnasta, tiloista tai työntekijöiden palkkauksesta ovat haasteellisia mutta toisaalta Suomessa on yhteisöjen rakentamisesta tietotaitoa, joka vain odottaa kokoamista ja käyttöönottoa. 

          Jo nyt maassamme on luterilaisia messu- ja jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa toteutuvat kirkon tuntomerkit. Niihin on helppo liittyä. Ovet ovat avoimet, tilaa on, samoin palvelutehtäviä. Tämän verkoston laajentuminen on parhaita vastauksia kirkon luopumukseen, oman paikan löytämiseen tai lähetyskäskyn toteutumiseen. 

          Vesa Ollilainen

          päätoimittaja, pastori, TT, 

          STI:n teologinen asiantuntija 

          Gnostilaisuuden paluu

          Perusta 5 | 2023

          Mitään uutta ei ole auringon alla. Vanhat harhaopit näyttävät tekevän paluuta säännöllisin väliajoin. Kun pintaa raaputtaa syvemmältä, myös useimmat tämän päivän keskustelut paljastuvat vanhojen kiistojen uudelleenlämmittelyksi. 

          Gnostilaisuus oli ensimmäinen merkittävä harhaoppi, jonka kristillinen kirkko kohtasi. Gnostilaisuus oli laaja liikehdintä, joka ei ollut keskusjohtoinen tai kovin yhtenäinen, vaan enemmänkin joukko erilaisia liikkeitä ja ryhmiä. Nimensä gnostilaisuus sai kreikan sanasta gnōsis, joka tarkoittaa tietoa. Gnostilaiset uskoivat, että heillä on salaista tietoa eli gnosista, jonka avulla he saavuttavat pelastuksen. Muilla tätä tietoa ei ole. 

          Gnostilaisuuden maailmankuva oli hyvin dualistinen. Materia eli luotu todellisuus oli pahan valtakuntaa, kun taas hengen alue oli hyvä. Ihmisen sielu oli kahlehdittuna materiassa ja sen tarkoitus oli gnosiksen avulla vapautua takaisin hengen maailmaan. Ihmisruumis nähtiin sen vuoksi pahana. Monet gnostilaiset harjoittivat äärimmäistä asketismia vapautuakseen materiaalisesta todellisuudesta. 

          Vanhassa ja Uudessa testamentissa oli gnostilaisuuden mukaan eri Jumala. Lankeemus ei gnostilaisuudessa oikeastaan tapahtunut ihmisessä vaan Jumalassa. Vanhan testamentin luojajumala oli paha demiurgi eli eräänlainen alempi luojajumala, joka loi materiaalisen todellisuuden epäonnistuessaan luomistyössä. Uuden testamentin korkein Jumala toimi puolestaan kokonaan hengen maailmassa. 

          Varhainen kirkko kävi voimakasta taistelua gnostilaisuutta vastaan. Tultaessa 300-luvulle se olikin jo aika pitkälti kadonnut näyttämöltä. Silti näyttää siltä, että tietyin väliajoin sen opetukset putkahtelevat pintaan. Tänäänkin monet gnostilaisuuden perusajatukset kummittelevat ajankohtaisten kiistakysymysten taustalla. 

          Gnostilaisuuden tapaan ensimmäisen uskonkappaleen eli Jumalan luomistyön väheksyminen on nykyään hyvin yleistä. Esimerkiksi käytännössä kaikki kirkolliset kiistat koskevat jotenkin ihmisyyttä tai sukupuolisuutta ja niillä on näin liittymäkohtia ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Samoin usein Vanhan testamentin ankaran Jumalan nähdään olevan ristiriidassa Uuden testamentin opettaman rakkaudellisen Jumalan kanssa. 

          Monissa nykyideologioissa on gnostilainen pohjavire, jossa täytyy esimerkiksi löytää oikea kriittinen tietoisuus (gnosis), jonka avulla vapaudutaan sortavista rakenteista (pahasta materiaalisesta maailmasta) ja pelastutaan hengen valtaan. Esimerkiksi ns. woke-ajattelua voi kuvata esoteerisena ideologiana, jossa maailma jaetaan dualistisesti sortajiin ja sorrettuihin niin, että vain kriittisen tietoisuuden (gnosis) omaksuneet ymmärtävät, mistä todellisuudessa on pohjimmiltaan kyse. 

          Vain kriittisen tietoisuuden kautta voi nähdä maailman jakolinjat oikein, tunnistaa sortajat ja sorretut oikeaoppisesti sekä saavuttaa pelastuksen. Massat ovat väärän tietoisuuden vallassa, josta heidän pitää tehdä parannus ja tunnustaa omia etuoikeuksiaan. Kriittisestä tietoisuudesta seuraa jatkuva vallankumous, jossa perinteisiä arvoja ja ajattelutapoja kyseenalaistetaan ja murretaan. Tässä on hyvin paljon liittymäkohtia gnostilaisuuteen. 

          Ehkä selvimmin gnostilaisuus tulee esiin nykyisissä sukupuoliteorioissa, joissa ajatellaan, että ruumiimme tai biologia ei voi enää määritellä, mitä olemme. Mieheys tai naiseus nähdään pohjimmiltaan jonkinlaisena puhtaan henkisenä kokemuksena — mitä ikinä se sitten onkaan — joka ei ole riippuvainen ruumiistamme. Kuka tahansa voi halutessaan olla mies tai nainen ja vaihtaa sukupuoltaan parilla klikkauksella verkossa. Näin ruumis ja henki asetetaan vastakkain ja ihminen pyrkii vapautumaan ruumiinsa kahleista. 

          Myös muissa kiistakysymyksissä tämä ruumiin halveksunta näkyy. Esimerkiksi abortin kohdalla ”vapaus” tarkoittaa käytännössä naisten vapautta omasta ruumiistaan. Vaikka toisaalta argumentoidaan, että ”my body, my choice” pohjimmiltaan monelle keskeistä on vapaus siitä biologisesta tosiasiasta, että nainen voi ylipäätään tulla raskaaksi. Tavoite on, että nainen voi lopulta olla vapaa omasta ruumiistaan ja sen rajoituksista. 

          Mielenkiintoisesti paavi Franciscus totesi vastikään homoavioliitoissa ja naispappeudessa olevan jotain samaa kuin gnostilaisessa harhaopissa. Hän piti niitä pelkistyksinä, jotka eivät ole kirkon opin mukaisia. Tällöin siis ajatellaan, että ihmisen ruumiilla ja sukupuolella ei ole väliä pappeudessa eikä avioliitossa. Pappeus ja avioliitto nähdään siis gnostilaisuuden tapaan enemmänkin puhtaan henkisinä asioina. 

          Kristinuskon valossa meidän ei tule väheksyä ruumistamme. Jumala on luonut materiaalisen todellisuuden ja se on Jumalan hyvää luomistyötä. Sillä on hyvä tarkoitus ja tehtävä. Jumala itse tuli ihmiseksi ja omaksui ihmisruumiin. Siksi se on mittaamattoman arvokas. Jos emme nykyideologioiden tapaan tunnista ruumiimme arvoa, vaan pyrimme vähättelemään sitä tai pääsemään sen rajoituksista eroon, kuinka ikinä voimme opettaa, että ihmiselämällä on arvoa sellaisena kuin se on? Pohjimmiltaan on siis kyse ihmisarvosta, jota näin pyritään horjuttamaan. 

          Santeri Marjokorpi, päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

          Kristinuskon globaali muutos

          Perusta 3 | 2023

          Maailmanlaajuisesti kristinuskon kenttä on muutoksessa. Länsimaissa kirkot käyvät selviytymistaistelua, kun maallistuminen etenee, ja väestöt pienenevät ja vanhentuvat. Globaalissa etelässä  kirkot puolestaan kasvavat ja kristinusko menee vauhdilla eteenpäin. Tästä näyttää seuraavan, että kristinuskon painopiste on siirtymässä Euroopasta etelään. Siksi useat tämän numeron tekstit käsittelevät kristinuskon globaalia tilannetta. 

          Hyvä esimerkki käynnissä olevaan muutokseen löytyy Yhdysvalloista. Yhdysvaltain suurin luterilainen kirkko on tällä hetkellä Evangelical Lutheran Church in America (ELCA), jolla on noin kolme miljoonaa jäsentä. Kirkko on kokoluokaltaan siis verrattavissa Suomen evankelisluterilaisen kirkkoon. ELCA on paraatiesimerkki siitä, minkälainen tulevaisuus odottaa isoja länsimaisia pääuoman protestanttisia kirkkoja, jotka ovat kadottaneet oman missionsa. 

          ELCA:n omien arvioiden mukaan heillä on vuonna 2050 enää noin 67 000 kastettua jäsentä. Arvio on hurja. ELCA tulee siis menettämään 98 prosenttia jäsenistään. Se tarkoittaa, että seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana kirkkokunta käytännössä pyyhkiytyy maailmankartalta pois. Lisäksi heidän arvionsa mukaan vuonna 2041 vain 16 000 ihmistä osallistuu keskimääräisenä sunnuntaina heidän jumalanpalveluksiinsa. Tähän on aikaa alle kaksikymmentä vuotta. ELCA menettää siis merkityksensä suhteellisen nopeasti ja siitä tulee globaalisti verrattain pieni toimija. 

          Kun samaan aikaan etelän konservatiiviset kirkot kasvavat, on hyvä kysymys, minkälainen on esimerkiksi luterilainen maailmanliitto 50 vuoden päästä. Kuinka paljon painoarvoa on enää Saksan tai Yhdysvaltojen liberalisoituneilla isoilla luterilaisilla kirkoilla tai pohjoismaisilla luterilaisilla kansankirkoilla? Jos nämä katoavat näyttämöltä, kuka on luterilaisuuden suunnannäyttäjä tulevaisuudessa? Minkälaista oikeastaan koko luterilaisuus on sadan vuoden päästä? 

          Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä vuodelta 2016 Juha Meriläinen kirjoittaa maailman suurimmasta luterilaisesta kirkosta eli Etiopian Mekane Yesus-kirkosta seuraavasti: ”Luterilaisuuden piirissä Mekane Yesus on nousemassa yhdysvaltalaisen Missouri-synodin rinnalle yhdeksi konservatiivisen, ”tunnustuksellisen” luterilaisuuden johtavista voimista.” Meriläinen kertoo, että Mekane Yesus -kirkon tavoitteena on ensin kasvaa muutamia vuosia kotimaassa ja suunnata sen jälkeen nykyistä vahvemmin lähetystyöhön ulkomaille. Samalla kirkko haluaa säilyä ”koskemattomana luterilaisuuden ytimenä koko maailmalle”. Meriläisen mukaan tämä tarkoittaa, ettei Mekane Yesus ole tulevaisuudessakaan valmis tekemään opillisia kompromisseja.  

          Tällä tavoin siis maailman suurin luterilainen kirkko pyrkii toimimaan tulevaisuudessa. Vastaavanlaiset kirkot tulevat saamaan painoarvoa yhä enemmän ja niiden vaikutus globaaliin kristinuskoon tulee olemaan suurempi. Väistämättä on selvää, että kirkollinen kenttä muuttuu tämän vallanvaihdoksen myötä toisenlaiseksi kuin liberaalien eurooppalaisten kirkkojen valtakaudella. 

          Toinen esimerkki kristinuskon globaalista muutoksesta saatiin anglikaanikirkosta, joka on avioliittokysymyksen vuoksi hajaantumisen partaalla. Helmikuussa globaalin etelän anglikaanikirkkoja edustava The Global South Fellowship of Anglican Churches (GSFA) ilmoitti, että se ei enää pidä Canterburyn arkkipiispaa, eli Englannin anglikaanisen kirkon johtajaa, anglikaanien maailmanlaajuisen yhteisön johtajana. Päätös tehtiin, kun Englannin anglikaanikirkko päätti sallia samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamiset kirkossaan. Päätös on merkittävä, sillä Canterburyn arkkipiispa on ollut koko maailmanlaajuisen anglikaanisen kirkkokunnan symbolinen päämies. 

          GSFA edustaa noin 75 prosenttia kaikista maailman anglikaaneista ja siinä on virallisesti mukana 25 jäsenprovinssia pääosin Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Lausunnossaan GSFA sanoi, että Englannin kirkko on sulkenut itsensä ulos sallimalla samaa sukupuolta olevien vihkimykset. GSFA ei pidä enää Englannin kirkkoa ”äitikirkkona”.  

          Anglikaanikirkon jakaantuminen näyttää hyvin, että esimerkiksi kysymykset samaa sukupuolta olevien avioliitoista ovat lähinnä länsimaisten terminaalivaiheessa olevien kansankirkkojen puuhastelua. Etelän kasvavat kirkot suhtautuvat niihin kriittisesti ja ovat valmiita tarvittaessa vaikka katkaisemaan yhteytensä tai kiistämään länsimaisten kirkkojen johtajuuden, jos ne tekevät tässä kysymyksessä epäraamatullisia ratkaisuja. 

          Myös luterilaisella puolella jo mainittu Etiopian Mekane Yesus -kirkko on katkaissut yhteytensä Ruotsin luterilaiseen kirkkoon samasta syystä. Suomen ev. lut. kirkkoa uhkaa näin ollen vastaava globaali paitsio, jos se ottaa asiassa uusia askelia. Uusien askeleiden sijaan ottakaamme mallia globaalin etelän kirkoilta. 

          Santeri Marjokorpi,

          päätoimittaja, STI:n pääsihteeri 

          Perusta 6 | 2022

          Tässä numerossa

          322 | Pääkirjoitus

          324 | Perustalla

          325 | Artikkelit

          • 326 | Gunnar af Hällsrtöm: 1500 vuotta totuutta ja tulkintaa
            • Artikkelissaan emeritusprofessori Gunnar af Hällström tarkastelee Raamatun tulkinnan historiaa antiikista reformaatioon.
          • 332 | Martti Vaahtoranta: Imago Dei ja avioliitto
            • Pastori, TT Martti Vaahtoranta kirjoittaa kristillisestä avioliitosta Jumalan kuvaisuuden (imago Dei) näkökulmasta.
          • 340 | Miika Koistinen: Onko somella paikkaa evankelioinnissa? (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Pastori Miika Koistinen kirjoittaa evankelioinnista sosiaalisessa mediassa keskittyen Tiktokiin.

          346 | Tässä ja nyt

          • 347 | Syn hodos yhteisellä tiellä?
          • 351 | Santeri Marjokorpi: Suomen suurin raamattuluento

          352 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 353 | Niko Huttunen, Anna-Kaisa Inkala, Kari Kopperi, Marko Marttila ja Terhi Törmä (toim.): Pelastus
            • Arvostelijana Mika Malinen
          • 355 | Takamitsu Muraoka: Why Read Bible in the Original Languages?
            • Arvostelijana Topias Tanskanen
          • 357 | Serafim Seppälä: Antiikista Bysanttiin aatehistoriallisia murroksia
            • Arvostelijana Jussi Seppälä
          • 360 | Lauri Thurén: Raamatun käyttöohje 4
            • Arvostelijana Topias Tanskanen
          • 361 | Jouko M. V. Heikkinen: Sinä, Herra, pelastat minut syvistä vesistä opas kuolevalle ja hänen saattajalleen
            • Arvostelijana Raimo Lähteenmaa
          • 363 | Antti Laato: Kristinusko Rooman valossa
            • Arvostelijana Timi Korhonen

          366 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa joulupäivästä 25.12. ja päättyy toiseen sunnuntaihin ennen paastonaikaa (sexagesimasunnuntai) 12.2.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

          Perusta 1 | 2022

          Tässä numerossa

          2 | Pääkirjoitus

          3 | Perustalla

          4 | Artikkelit

          • 5 | Vesa Ollilainen: Evankeliumin puolesta: Johdanto kristilliseen apologetiikkaan(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Vesa Ollilainen tarkastelee kristillistä apologetiikkaa, mihin se suuntautuu ja mihin sitä voidaan käyttää
          • 12 | Timo Eskola: Kiista Päivi Räsäsen raamatuntulkinnasta: Tapaus dosentti Huttunen
            • Dosentti Timo Eskola analysoi tieteellisissä teologisissa julkaisuissa olleita kirjoituksia, jotka käsittelevät Päivi Räsäsen saamia syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan.
          • 21 | Juhani Forrsberg: Avioliitto ja kirkko: Argumentaation erittelyä
            • Juhani Forsberg analysoi avioliittokeskustelussa käytettyjä teologisia argumentteja.

          28 | Tässä ja nyt

          • 29 | Vesa Ollilainen: Piispojen puheenvuoro Raamatun lukemisen puolesta
          • 33 | Emil Anton: Jordan Petersonin islamdialogit
          • 34 | Santeri Marjokorpi: Nostoja Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäynnistä

          38 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 40 | Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen. Viimeinen vanhauskoinen
            • Arvostelijana Jouko Talonen
          • 44 | Anne Mattsson: Irja Askola. Elämäkerta
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 45 | Matti Väisänen: Kestääkö Raamattu?
            • Arvostelijana Iida Halme
          • 46 | Juho Sankamo: Taivasolento – kirja ihmisestä
            • Arvostelijana Santeri Marjokorpi
          • 48 | Anni Maria Laato (suom.): Egeria: Matka Pyhälle maalle
            • Arvostelijana Jussi Seppälä
          • 50 | Gunnar af Hällström: Viesti vainotuilta
            • Arvostelijana Vesa Ollilainen
          • 51 | Olli-Pekka Vainio: Ääriviivoja. Esseitä kristillisen opin ydinkohdista
            • Arvostelijana Santeri Marjokorpi

          56 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta sunnuntaista ennen paastoa (sexagesimasunnuntai) 20.2. ja päättyy 5. paastonajan sunnuntaihin 3.4.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

          Perusta 6 | 2021

          Tässä numerossa

          328 | Pääkirjoitus

          329 | Perustalla

          331 | Artikkelit

          • 332 | Markku Ruotsila: Yhdysvaltain aborttitaisto vedenjakajalla
            • Markku Ruotsila esittelee Yhdysvaltain aborttilainsäädännön historiaa sekä arvioi tulevaisuudennäkymiä
          • 338 | Ilkka Kurjenmäki: Toisin silmin – näkökulia seksuaali-identiteettiin ja identiteettipolitiikkaan kirkossa
            • Ilkka Kurjenmäki analysoi seksuaali-identiteetin merkitystä sateenkaariliikkeessä ja kirkossa
          • 350 | Olavi Rimpiläinen: Kristillisen mietiskelyn aakkosia(klikkaa lukeaksesi artikkeli)
            • Olavi Rimpiläinen esittelee kristillisen mietiskelyn muotoja: Jeesuksen rukousta sekä raamattumeditaatiota.

          357 | Tässä ja nyt

          • 358 | Aila Mielikäinen: A. W. Ingmanin raamatunkäännöksistä
          • 360 | Lauri Thurén: UT2020 käännöksestä

          361 | Kirjoja

          Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

          • 362 | Theodoros Abu Qurra: Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta
            • Arvostelijana Topias Tanskanen
          • 364 | Kirkkohallitus: Apologeettinen katsomusdialogi seurakuntatyössä
            • Arvostelijana Vesa Ollilainen
          • 366 | Heikki Ylikangas: Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa
            • Arvostelijana Timo Junkkaala
          • 368 | Satu Lidman: Taivas ja syli
            • Arvostelijana Markus Ihonen

          372 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

          Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa toisesta adventtisunnuntaista 5.12. ja päättyy 3. sunnuntaina ennen paastonaikaa 13.2.

          LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ