Juhani Forsberg 

Kirjoittaja on pastori ja dosentti. Artikkeli perustuu Tiililä-seurassa 5.11.2024 pidettyyn esitelmään. 

1. Tähän on tultu 

Avioliiton muuttaminen yhden miehen ja yhden naisen välisestä suhteesta ns. sukupuolineutraaliksi avioliitoksi on tapahtunut valtioiden ja muutamien kirkkojen kohdalla ennennäkemättömän nopeasti. Kun Hollanti ensimmäisenä maana 2001 laillisti samaa sukupuolta olevien avioliiton, vastaava ratkaisu — sisällöltään usein laajennettuna — on tehty tähän mennessä yli 40 maassa ja lisäksi monilla valtiota pienemmillä hallintoalueilla. 

Uskontojen alalla selvä enemmistö on pysynyt perinteisen avioliiton kannalla, näin etenkin islam, mutta myös enemmistö kristillisistä kirkoista. Muutoksen ovat tehneet lähinnä muutamat lännen protestanttiset kirkot, jotka ovat entisiä valtiokirkkoja tai ns. kansankirkkoja, jotka ovat muita enemmän maallistuneet teologisissa kysymyksissä. Niiden jäsenmäärä on myös voimakkaassa laskusuunnassa. Kansainvälisellä ja ekumeenisella tasolla näiden muutoksen puolelle kääntyneiden kirkkojen suhteet omiin kirkkoliittoihinsa ovat vakavasti häiriintyneet ja joidenkin kirkkojen kohdalla täysin katkenneet perinteisellä kannalla pysyneisiin omassa kirkkoihin (Anglican Communion, Luterilainen Maailmanliitto).  

Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa luterilaiset kirkot (paitsi Missouri-synodi) ovat Suomea lukuun ottamatta hyväksyneet muutoksen. Tanskassa päätöksen teki kirkon puolesta maan parlamentti. 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa asiasta on keskusteltu jatkuvasti varsinkin sen jälkeen, kun eduskunta niukalla enemmistöllä hyväksyi uuden avioliittolain. Toistaiseksi mikään uudistusehdotus ei ole saanut taakseen riittävää määräenemmistöä kirkolliskokouksessa. Suomen valtio ei ole millään tavoin painostanut maamme kirkkoja muuttamaan kantaansa. 

Olen osallistunut asiaa koskevaan keskusteluun viime vuosina muutamaan otteeseen mm. lähettämällä kirjeet piispoille ja erikseen arkkipiispalle, seminaariesitelmin sekä lehtikirjoituksin. En aio toistaa seikkaperäisesti niissä esittämiäni argumentteja, mutta otan esiin joitakin niihin liittyviä lisänäkökohtia.  

Koska tässä kirjoituksessa on ensisijaisesti kyse argumenteista, jotka ovat olennaisia kristillisen avioliittokäsityksen kannalta, en lähde enää ruotimaan yksityiskohtaisesti sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puolesta esitettyjä väitteitä. Laajimmin olen käsitellyt niitä Perusta-lehden teologisten päivien kanavassa 4.1.2022. Sen pääasiana olivat sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen puoltajien argumentit ja niiden ongelmat. Jaottelin ne seuraaviin alajaksoihin: 

1. Rationaalisuus ja tunteet 

2. Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

3. Muut kirkot ja uskonnot 

4. Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

5. Luther 

Tässä esityksessä keskityn lähinnä kahteen viimeiseen, mutta aluksi esitän vielä joitakin lisähuomioita aikaisemmin esittämistäni näkökohdista.  

2. Yleisinhimilliset argumentit 

Yleisinhimilliset argumentit ovat niitä, joilla on merkitystä myös teologisissa kysymyksissä, mutta jotka eivät riitä ratkaisemaan asiaa. Sellaisia ovat järki, tunteet, tasa-arvo, ihmisoikeudet. 

2.1 Rationaalisuus ja tunteet

Heteroseksuaalisen avioliiton puolustajat puolustavat kantaansa rationaalisuudella, joka perustuu ihmisen biologiseen kaksijakoon. Ihmiskunta jakaantuu lähes täysin yksilöihin, joilla on feminiiniset tai maskuliiniset fyysiset tuntomerkit. 

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat eivät pidä tätä todellisuutta ratkaisevana, vaan sen sijaan on nostettava yksilön kokemus ja sen määräämä identiteetti sukupuolesta riippumatta siitä, mitkä ovat hänen fyysiset tuntomerkkinsä. Tämä ei ole rationaalinen argumentti, vaan se perustuu tunteeseen ja sen luomaan ideologiaan. 

Eduskunta hyväksyi 1.2.2024 äänin 113–69 ns. translain, joka perustana on em. ideologia. Kirkkohallitus antoi siitä lausuntonsa, joka ilman pienintäkään kritiikkiä hyväksyi lakiehdotuksen sisällön ja samalla sen ideologian. Lausuntoon sisältyvä raamatullinen ja teologinen perustelu on niin heikkoa, että se olisi pitänyt laatia Kirkkohallitusta pätevämmän elimen toimesta ja vasta perusteellisen keskustelun ja arvioinnin jälkeen. 

Myös kysymys siitä, onko muu kuin heteroseksuaalinen identiteetti tai taipumus ”luonnollinen” ominaisuus ansaitsee muutaman huomion. Luonnossa, siis sekä ihmisten että eläinten keskuudessa esiintyy kiintymystä omaan fyysiseen sukupuoleen ja sitä seuraavaan käyttäytymiseen. Kristillisen uskon kannalta on tehtävä ero vaikkapa homoeroottisen taipumuksen ja sen toteuttamisen välillä. Mutta kristillisen uskon peruslähteiden mukaan myös heteroseksuaalinen käyttäytyminen voi saada ilmenemismuotoja, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Niitä on ollut aina olemassa, mutta erityisen paljon nykyajan seksuaalikulttuurissa, joka pitää enimmäkseen rangaistavana vain pakottamista, suostumisen puuttumista ja alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Kristillisen uskon mukaan aviorikos on seksuaalisuuden väärinkäyttöä eli Jumalan tahdon vastaista eli syntiä, kuten käsky lausuu, vaikkei puolison pettäminen olekaan rangaistavaa maallisen oikeuden mukaan. 

Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei ole myöskään ”luonnollista” siinä mielessä, ettei sillä ole mitään tekemistä seksuaalisuuden olennaisimman — vaikkakaan ei ainoan — tarkoituksen, suvunjatkamisen kanssa. Sellaisena se on myös epätarkoituksenmukaista. 

Näyttää siltä, että sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien mielestä sen ainoa edellytys on kahden henkilön eroottinen kiintymys ja molempien vapaaehtoinen suostumus sen toteuttamiseen. Kristillisen käsityksen mukaan avioliiton tarkoitus on perhe, johon kuuluvat suvunjatkamisen seurauksena myös lapset. Tällä on myös itse avioliittoa konstituoiva merkitys siitä huolimatta, ettei kaikissa heteroseksuaalisissa avioliitoissa synny lapsia. 

Norjassa ovat ne kirkot ja kristilliset yhteisöt, jotka eivät hyväksy sukupuolineutraalia avioliittoa yhteisellä kannanotollaan alleviivanneet myös lapsen merkitystä ja asemaa kristillisessä avioliitossa. Pohjoismaiden ”kansankirkkojen” keskusteluissa ja päätöksissä sillä ei ole ollut osaa. 

2.2 Ihmisoikeudet ja tasa-arvo 

Juuri ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat sukupuolineutraalin avioliiton puolustajien käyttämät varsinaiset perustelut omalle kannalleen. Niitä on sovellettu avioliitosta käytyyn debattiin tavalla, joka heidän mielestään sellaisinaan riittää perinteisen avioliittokäsityksen kumoamiseen. Kuitenkin juuri lapsen oikeuksien pohjalta voidaan esittää sekä yleisinhimillisiä kokemusperäisiä sekä kristillisiä perusteita sille, että heteroseksuaalisen avioliiton ensisijaisuudessa lasten oikeuksien merkitys on olennainen. Lapsi voi saada alkunsa vain naisen tuottaman munasolun ja miehen tuottaman siittiösolun yhdistymisestä. Lapsen ensimmäinen ja tärkein perusoikeus on oikeus biologiseen isään ja äitiin. Kaipuu saada tietää, kuka on minun biologinen äitini tai isäni, on elämänkatsomuksesta riippumatta erittäin vahva monissa niissä, joilta se on pimennossa. 

Tämä oikeus toteutuu parhaiten heteroseksuaalisessa avioliitossa, jossa lapsi saa syntymästään alkaen kasvaa ja kehittyä. Jonkinlaisena korvikkeena tälle on lapselle aikuistuttuaan annettu oikeus saada tietää, kuka on hänen biologinen äitinsä ja isänsä. Tämä arvojärjestys on periaatteellinen, eikä se takaa sitä, että kaikki heteroseksuaalisissa avioliitoissa kasvavat lapset olisivat onnellisia ja muissa tapauksessa onnettomia. Tilanne voi olla todellisuudessa päinvastainen, mutta se ei muuta lapsen ensisijaisen ihmisoikeuden asemaa. 

Kristillisessä avioliittokäsityksessä lapsen asemaa ja arvoa vahvistaa Jeesuksen opetus lapsen aseman arvosta, kun hän sanoo, että taivasten valtakunta on lasten kaltaisten ja että lapsen vietteleminen ansaitsisi kuolemantuomion hukuttamalla (Mark. 9, Matt. 18, Luuk. 17). Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei tasa-arvo ole vain matemaattinen periaate, vaan lapsi on sekä perheessä että kirkossa (Jumalan valtakunnassa) tietyllä tavalla arvokkaampi kuin aikuinen. 

Viime aikoina on tullut esiin hälyttäviä uutisia lapsen arvostuksen heikkenemisestä, kun olemme saaneet kuulla joidenkin naisten harkitsevan, synnyttäisikö lapsen vai ottaisiko lemmikkieläimen. Tässä vaihtoehdossa ei vain rinnasteta ihmislasta eläimeen vaan välineellistetään lapsen arvo mahdollisena aikuisen viihdykkeenä. 

Sama asenne näkyy toisin siinä, ettei lapsia pidetä periaatteessa lainkaan avioliittoa konstituoivana mahdollisuutena. Syntyvyyden nopea lasku hälyttävälle tasolle on toivottavasti herättänyt poliitikot näkemään asiassa ei vain kansantaloudellisen vaan paljon tärkeämmän periaatteellisen ongelman. 

2.3 Muut kirkot ja uskonnot 

Luterilaisista kirkoista vain maallistuneen lännen kuihtuvat kirkot ovat vaihtaneet avioliittokäsityksensä ja perustelleet ratkaisunsa opillisesti varsin puutteellisin tai suorastaan virheellisin tavoin. Kristittyjen valtaosa kuuluu kirkkoihin, jotka ovat pysyneet kannassaan. Venäjän ortodoksinen kirkko on kuitenkin tehnyt perinteisen avioliitokäsityksen hylänneistä kirkoista yhden syyn, jolla se puolustaa maansa häikäilemätöntä hyökkäyssotaa, mitä ei tietenkään voi teologisin eikä poliittisin perustein hyväksyä. 

Kun tarkastellaan muita uskontoja, ero on vielä suurempi. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi islam luopuisi heteroseksuaalisesta avioliittokäsityksestä. Islam sallii varsin rajoitetuin perustein myös moniavioisuuden muttei suosittele sitä. 

Taannoin pidetty Vihreiden puoluekokous keskusteli ns. polyamoriasta ilmeisen myönteiseen sävyyn. Aloitteen tehnyt Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto perusteli sitä seuraavasti: ”Avioliitto on sen solmivien henkilöiden keskinäinen, yksilöiden vapaaseen tahtoon perustuva sopimus”. Polyamoria esiintyy modernina moniavioisuuden muotona, joka on perinteistä mallia monimuotoisempi ja väljempi. Kokous ei kuitenkaan antanut ennen asian perusteellista selvittämistä julkista lausuntoa polyamorian laillistamisen puolesta. 

En ole toistaiseksi havainnut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kannatusta polyamorialle enkä ehdotusta avioliittokäsityksen ”laajentamisesta” siihenkään suuntaan. Jos kannattajia ilmaantuu, he ottanevat riemulla raamatulliseksi ”tuekseen” kuningas Salomonin vaimoineen. 

2.4 Raamattu ja varhaiskirkon kanta 

Raamatun kanta avioliittoon on yksiselitteinen: Se on Jumalan asettama yhden miehen ja yhden naisen elinikäinen instituutio. Kirkon kantana se saa vahvistuksensa siten, että UT ja siinä puhuva ja toimiva Jeesus Kristus apostoleineen antaa selitysperusteen sille, mitä VT:ssa avioliitosta sanotaan ja miten sitä käytännössä sovelletaan. Myös monet akateemisesti pätevöityneet liberaalit eksegeetit myöntävät, ettei samaa sukupuolta olevien liitto mahdu UT:n opetuksen sisään, vaikka he siitä riippumatta saattavat kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa omana aikanamme. Monet sateenkaariliikettä edustavat, jotka tahtovat käydä kristityistä, väittävät, että heillä on asialleen raamatullinen ja teologinen perustelu. Yleisimpiin perusteluihin kuuluu tulkinta ihmisestä Jumalan kuvana: ”Koska olemme kaikki Jumalan kuvia, meillä on yhtäläinen oikeus avioitua vain rakkauden ohjaamina”. Raamattuargumentit sivuutetaan usein pelkällä huomautuksella: ”asia riippuu siitä, miten Raamattua tulkitaan”. 

Se tietysti pitääkin paikkansa, mutta ongelma on sukupuolineutraalin avioliiton puoltavien tulkintojen selitysperusteissa. Niitä ovat mm. avioliittokäsityksen muuttuminen aikojen saatossa, Jeesuksen kirjaimellisen torjunnan puuttuminen homoseksuaalisesta pariutumisesta, ja kaikkea syleilevä rakkaus avioliitoa viime kädessä ainoana määräävänä tekijänä. Viimeksi mainittu argumentti tuli yleisellä tasolla ilmi arkkipiispa Tapio Luoman suulla lauantain (2.11.2024) radio-ohjelmassa ”Näistä levyistä en luovu” ilmaisussa: ”Siellä missä on rakkaus, on Jumala”. Raamatun todistus on päinvastaisessa järjestyksessä: Siellä missä Jumala on, on rakkaus (kirjaimellisesti UT:ssa ”Jumala on rakkaus”). ”Rakkaus on Jumala” pätee kristillisen uskon pohjalla vain, jos tiedetään ja osataan myös tuoda ilmi, mitä Jumalan rakkaus on ja mitä se ei ole. 

Vaikka UT sisältää vain muutamissa kohdin homoseksuaalisen pariutumisen kiellon, se oli varhaiskirkon kiistaton kanta. Se voitti varsin lyhyessä ajassa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin ja uskontojen sallimat variaatiot. Varhaisimmat lähteet UT:n ulkopuolella todistavat, miten olennaista varahaiskirkolle olivat aviovuoteen pitäminen puhtaana ja abortin ja lasten heitteille jättämisen torjuminen. 

3. Ajankohtainen tilanne 

Tämänhetkistä tilannetta kirkkomme päätöksenteossa ja avioliittokeskustelussa kuvaa etenkin piispainkokouksen esitys ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen: Piispainkokouksen esitys 1/2024 kirkolliskokoukselle: Säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä”. Ensimmäisessä käsittelyssä toukokuussa 2024 se ei tullut hyväksytyksi eikä sitä käsitelty marraskuun 2024 istunnossa, vaan se siirtyy seuraavaan kokoukseen toukokuussa 2025. 

3.1 Oppi vai järjestys? 

Jo esityksen otsikko herättää kysymyksiä. Ilmaisu ”Kirkkojärjestyksen muuttaminen saattaa olla voimassa olevan kirkkolain mukainen, mutta se voi synnyttää mielikuvan siitä, ettei avioliitto oikeastaan koske kirkon oppia (faith) vaan pelkkää järjestystä (order). Otaksun, että tähän liittyvää keskustelua on jo käyty kysymyksestä ”mitä tarkoittaa evankeliumin oppi”. Onneksi tähän kysymykseen on kirkkoamme ohjaavissa tunnustuskirjoissa kristallinkirkkaat vastaukset, joilla on täysi relevanssi tänäänkin. 

Kysymys ”evankeliumin opin” oikeasta ymmärryksestä oli jo reformaation aikana vilkkaan keskustelun aihe. Lopputulos oli, että käsitteellä on kaksi merkitystä. Ensiksi evankeliumi on yleisessä merkityksessä koko Kristuksen oppi, johon kuuluvat parannuksen ja anteeksiantamuksen saarna, Kristuksen ”vieras työ”, eli synnin tuomitseminen ja Jumalan vihan ilmaiseminen, jota seuraa Kristuksen varsinainen tehtävä, lunastus ja syntien anteeksiantamus. Siis ”evankeliumin oppi” sisältää sekä lain että evankeliumin. Toiseksi ”evankeliumi on sen varsinaisessa merkityksessä armon ja anteeksiantamuksen saarna, joka tarjoaa syntiselle Kristuksen, pelastuksen, sovituksen, ja vanhurskauden lahjaksi. Tässä tapauksessa on kyse lain ja evankeliumin erottamisesta, koska vain evankeliumi tarjoaa ja lahjoittaa pelastuksen. (ks. Tunnustuskirjat suom. 1990, s. 162, 245, 439, 506). 

Kun siis avioliittoa perustellaan ”evankeliumin opilla” ei tietenkään voi sen varsinainen merkitys tulla kyseeseen, koska avioliitto tai naimattomuus eivät pelasta ketään, vaikka voivat molemmat toimia kristityn kutsumuksen ja kilvoituksen elämänmuotoina. Kristillisen avioliiton raamatullisena ja tunnustuksellisena perustana voi olla ”evankeliumin oppi” vain sen ensimmäisessä eli yleisessä merkityksessä. Se voitaisiin yhtä hyvin nimetä ”Jumalan sanan” mukaiseksi opiksi, joka sisältää myös Jumalan laissaan ilmaiseman tahdon sellaisena kuin Jeesus opetti. Näin ollen kristillinen avioliitto kuuluu olennaisella tavalla kirkon opin eikä ainoastaan sen järjestysmuodon piiriin. Sen pitäisi jokaisen piispan ja papin ymmärtää ja tunnustaa, koska he ovat sitoutuneet valalla kirkkomme tunnustukseen. 

Esityksen otsikossa ja sen sivuilla puhutaan kahdesta ”rinnakkaisesta” avioliittokäsityksestä. Sillä tarkoitettaneen, että sen toteutuessa kirkossamme olisi yhtä aikaa voimassa kaksi erilaista avioliittokäsitystä. Myöhemmin niistä todetaan, että ne ovat keskenään ”jännitteisiä” tai jopa ”ristiriitaisia”. Siihen olisi hyvin voitu lisätä, että ne ovat vastakkaisia ja toisensa poissulkevia. Niiden samanaikaisesta ”pätevyydestä” voidaan ounastella, että esityksen tekijät pitävät avioliiton sisältöä adiafora-asiana, toisin sanoen ehdonvallan alaisena kantana, josta jokainen kirkon jäsen saa ajatella, mitä haluaa, koska se ei koske ”evankeliumin oppia”. 

Emeritusarkkipiispa John Vikström puolusti taannoin sukupuolineutraalia avioliittoa puhumalla perinteisen avioliittokäsityksen ”laajentamisesta”, lisäten myös sen kristillisen tulkinnan perusteeksi Ranskan vallankumoussloganin ”Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys”. Piispainkokouksen esityksessä puhutaan myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä lainaten perustevaliokunnan mietintöön jätettyä eriävää mielipidettä: ”avioliittokäsityksen laajentamiseen on vahvat teologiset, pastoraaliset ja sosiaalieettiset perusteet, jotka nousevat kirkon omista lähtökohdista”. Tässä ei sentään sanota, että sillä olisi myös vahvat raamatulliset perusteet. En voi sille mitään, että tällaisesta tulkinnasta tulee mieleen Lutherin kritiikki niitä sananselittäjiä kohtaan, jotka ”venyttävät” Jumalan sanaa niin, että se etääntyy täysin alkuperäismerkityksestään. Sellaiseen ”laajentamiseen” perustuva teologia ei sovi yhteen luterilaisen kirkon tunnustusperustan kanssa. Mietinnössä viitataan myös toiseen eriävään mielipiteeseen väitteenä: ”– – luterilaisen teologian mukaan tarve avioliittoinstituution olemassaololle sekä sen luonne ovat ymmärrettävissä ns. luonnollisen järjen avulla ilman erityistä ilmoitusta”. 

”Tarve” ja ”luonne” avioliiton universaalina ilmiönä on totta, mutta se ei riitä kristillisen avioliittokäsityksen tulkinnaksi ja on siksi teologisesti virheellinen eikä yksinkertaisesti sovi yhteen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen kanssa. Jos tuo argumentti Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa joskus hyväksytään, päätösvalta luovutetaan vain ”enemmistön luonnolliselle tunteelle ” ja sen mukana koko yhteiskunnan enemmistön ratkaisulle. Lopulta kyse on eräänlaisesta ”uusvaltiokirkollisesta” ohjelmasta. 

Suurin periaatteellinen ongelma piispainkokouksen esityksessä on, että se esittelee tähän mennessä tehtyjä perusteluja molemmille avioliittokäsityksille, muttei perusteluja sille, miksi molemmat käsitykset voisivat olla samanaikaisesti voimassa. 

Tähän kiinnittää huomion piispa Matti Salomäki eriävässä mielipiteessään, jossa hänen mukaansa ennen esityksen päätökseen viemistä olisi ”syytä selvittää ensin, miten nämä kaksi erilaista avioliittokäsitystä suhtautuvat nyt voimassa olevaan kirkkomme opetukseen”. Se onkin vähintä, mitä nyt olisi tehtävä. Salomäki arvostelee esityksessä myös sitä, että vertailuja asiassa tehdään vain pohjoismaisten kirkkojen kanssa. Tässä suhteessa esitys suorastaan ylenkatsoo niitä luterilaisia sisarkirkkoja, jotka pitäytyvät nykyisin voimassa olevaan avioliittokäsitykseen ja seurustelee vain sekularisoituneiden ja kuihtuvien länsimaisten luterilaisten kirkkojen kanssa. Eikö olisi ollut aihetta miettiä, mitä vahinkoa esitys aiheuttaa kirkkomme ja noiden muiden sisarkirkkojen välisille suhteille? 

Piispainkokouksen esityksen takana oleva suurin teologinen ongelma ei sellaisenaan tule esiin itse esityksessä, mutta esityksen näkyvimpien tukijoiden puheenvuoroissa se on toistunut. Otin asian esiin jo yli kolme vuotta sitten arkkipiispa Tapio Luomalle lähettämässäni kirjeessä (11.3.2021). Välitön syy kirjeeseeni oli arkkipiispan edellisenä päivänä Radio Dein haastattelussa lausumaan henkilökohtaiseen tunnustukseen: ”Vierastan sanontaa ’näin sanoo Raamattu’”. En käy tässä toistamaan kirjeessä esittämiäni näkökohtia, mutta tunnustus on saanut sen jälkeen vielä radikaalimman toiston, jonka mukaan ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. Jos tämä ajatus on laajemminkin piispainkokouksen esityksen takana, se vaatii entistä terävämmän palautteen. 

Käsitys siitä, että kristityn ja Kristuksen yhteyttä ei saa estää mikään, ei edes Raamattu on ensinnäkin etäistä sukua seppä Högmanin Paavo Ruotsalaiselle lausumaan toteamukseen: ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunteminen”. Heränneiden ja evankelisen liikkeen välisissä mittelöissä saattoivat heränneet lausua, että ”Raamattu on noiden hedbergiläisten kirja” (Jaakko Eleniuksen mukaan). 

Högmanin sanoma uskostaan hätääntyneelle Paavolle oli sielunhoidollisena kehotuksena ja lohdutuksena paikallaan. Voidaan ajatella, että samoin myös ajatus siitä, ettei mikään, ei edes Raamattu, saa tulla uskovan ja Kristuksen väliin, voi tulla kysyeeseen tilanteessa, jossa Raamattua tutkiva uskossaan epätoivoinen ihminen ei löydä muuta kuin tuomion ja kadotuksen sanoja (vrt. Luther ja Staupitz). Mutta silloin kun on kyse kirkon oppia koskevista ratkaisuista, jotka koskevat myös kristillistä avioliittoa, lause ei kelpaa, koska sen käyttö siihen on yksinkertaisesti virheellinen. 

Jokaiselle teologille pitäisi ensinnäkin olla selvää, että kaikki, mitä tiedämme Jeesuksesta Kristuksesta, sisältyy varmimmin UT:iin. Jeesuksesta kerrotaan myös jo varhaiskirkon aikana laadituissa heterodoksisissa kirjoituksissa. Niihin vetoaminen ei kaiketi tule tässä kyseeseen. Toinen tulkintamahdollisuus perustuu käsityksen, että Jeesuksen lupaama Lohduttaja, Pyhä Henki, ilmoittaisi jotakin sellaista opillisesti uutta, jota Jeesus eläessään ja Ylösnousseena ei vielä esittänyt. Tätä käsitystä UT ei tue, vaikka sitä monet spiritualistiset liikkeet ovat alusta näihin päiviin asti edustaneet. Kolmas ja vakavin ongelma kätkeytyy tulkintamahdollisuuteen, että uskon kautta sydämessäni asuva Kristus opettaa minulle avioliitostakin toisin kuin Raamatun Jeesus. Tällainen käsitys on myös spiritualistinen, ja vielä vakavampaa, se implikoi (vaikkei eksplisiittisesti tarkoitettaisikaan) Kristuksen täyden ihmisyyden väheksymistä tai jopa suoranaista kiistämistä. 

Arkkipiispa Luoma on Kirkko & Kaupunki -lehdelle (21.11.2024) antamassaan haastattelussa esittänyt kantansa perusteluksi, että kristillinen oppi avioliitosta ei perustu Raamattuun eikä ole hänelle ”vakaumuksen” asia. Hän ilmaisee kantansa seuraavasti: 

”Avioliitto ei ole koskaan ollut minulle mikään raamattukysymys, vaan pohdiskeluni on noussut lähinnä kirkon perinteestä ja avioliiton määritelmästä – – Minulle vakaumus on pysyvä. Mielipiteet voivat muuttua ajan oloon. Kysymys avioliitosta ei minulle ole vakaumuksen asia.” 

Tästä voi enää tehdä vain yhden johtopäätöksen: Jos kerran avioliitto ei ole ”mikään raamattukysymys” eikä koske lainkaan kirkon oppia, koska se ei ole ”vakaumuksen asia”, ovat portit kirkossamme avoinna kaikille mahdollisille avioliiton muodoille, joille sekulaari maailma ja sen juridiset instituutiot tulevaisuudessa antavat enemmistönä tukensa. 

Kaiken kaikkiaan piispainkokouksen esityksestä ja arkkipiispan kannanotoista puuttuva teologinen argumentointi sekä sen tulkintaehdotusten ongelmallisuus herättävät kysymyksen, ohjaako piispoja enemmänkin huoli ja ahdistus siitä, miten voisimme pitää kirkkomme edes jollakin tavoin ”kasassa”. Tätä yritystä pidetään kirkon ykseyden puolustamisena, vaikka siinä on kysymys paljon suuremmasta kirkko-opillisesta asiasta. 

4. Mitä sitten jos…? 

Lopuksi ennakoin henkilökohtaisesti mahdollisuutta, että minun eläessäni sukupuolineutraali avioliitto tulee voimaan kirkossani. Monet kristillisen avioliittokäsityksen puolustajat ovat omissa ajatuksissaan pohtineet, mikä on heidän ratkaisunsa kirkon jäsenyyden suhteen, jos Suomen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä ja sitä koskevan opetuksensa. Jäädäkö vai erota? Ja jos eroaa, mihin kirkkoon tai yhteisöön liittyä. Jotkut ovat julkisestikin ilmoittaneet eroavansa tai ainakin uhanneet sillä. Ymmärrän heidän ratkaisuansa. Olen omalta kohdaltanikin pohtinut näitä vaihtoehtoja, ja päätynyt ainakin toistaiseksi pysymään isieni ja äitieni kirkossa. En aio siis uhkailla erolla, eikä sillä olisi todennäköisesti mitään vaikutustakaan. En aio erota siitäkään syystä, etten voi sanoa, mihin sen jälkeen siirtyisin. Ei ole olemassa kirkkoa, jossa ei olisi yhtään ”tahraa tai ryppyä”. Kaikissa kirkoissa on myös kristinopin tulkinnassa ongelmia, vajavuuksia ja virheitäkin. Ajattelen pysyväni kirkossani ja seurakunnassani niin kauan kuin siinä luetaan Raamatun sanaa, lausutaan apostolinen tai Nikean uskontunnustus, jaetaan sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan, ja messu toimitetaan niin kuin käsikirjassa seisoo siihen omia lisäämättä. Se riittää, vaikka saarnoissa kuulenkin joskus kristinopin tulkintoja, jotka eivät mielestäni mahdu Raamatun ja kirkkomme tunnustuksen puitteisiin. Perustelen kantaani kirkkoni Tunnustuskirjoilla sekä Lutherin Galatalaiskirjeen laajemmalla selityksellä, joista esitän päätökseksi seuraavat katkelmat. 

 Augsburgin tunnustus VIII: Mitä kirkko on?  

Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin vääräuskoistenkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja vääräuskoisia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset” jne. Sakramentit ja sana ovat Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehokkaita, vaikka niitä jakaisivat vääräuskoisetkin. 

Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset*, jotka eivät hyväksyneet sitä, että seurakunnassa saa käyttää hyväksi vääräuskoisten palveluvirkaa ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. 

*Donatolaiset (400-luvulla) kielsivät pätevyyden sellaisten piispojen suorittamilta kirkollisilta toimituksilta, jotka olivat luopuneet vainojen aikana. ”Samankaltaisilla” tarkoitetaan reformaation ajan spiritualisteja, jotka vaativat puhdasta tosiuskovien seurakuntaa. (Käännös JF). 

Galatalaiskirjeen selitys § 69–72 

Sanommehan mekin nykyään Rooman kirkkoa pyhäksi ja sen kaikkia hiippakuntia pyhiksi, vaikka ne ovat luopuneet totuudesta ja niiden viranhoitajat ovat jumalatonta väkeä – – Vaikka kirkko elää kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä, kuten Paavali kirjoittaa filippiläisille (Fil. 2:15) ja vaikka se on susien ja ryöväreiden eli hengellisten hirmuvaltiaiden keskellä, se on yhtäkaikki kirkko. Vaikka Rooman kaupunki on Sodomaa ja Gomorraakin pahempi, siinä on kuitenkin säilynyt kaste, ehtoollinen, evankeliumi luettuna ja kirjoitettuna, Pyhä Raamattu, kirkon virat, Kristuksen nimi ja Jumalan nimi – – Kansaa, jonka keskellä nämä ovat, sanotaan pyhiksi… Kirkko on koko maailmassa, missä ikinä evankeliumi ja sakramentit ovat läsnä (Suom.: Jukka Thurén, 41–42).