Perusta 6 | 2015
Lasse Marjokorpi

Kirjoittaja on rovasti ja Kemijärven seurakunnan emerituskirkkoherra.

Ajan ymmärtämisen erot

Teoksessaan Mitä oli luterilaisuus? Kaarlo Arffman kuvaa skolastiikan hallitseman keskiaikaisen ajankäsityksen eroa nykyiseen länsimaiseen maailmankuvaan seuraavasti.

Nykyisen ajattelutavan mukaan ”aika aivan kuin etenee”. Ihmiset siirtyvät sen mukana koko ajan eteenpäin uusiin vuosiin ja vuosikymmeniin. Ratkaisuillaan he samalla vaikuttavat tulevaisuuteen, muovaavat sitä. He tuntevat olevansa vastuussa myös edessä olevasta ajasta: heidän on pyrittävä ”rakentamaan tulevaisuutta”. Modernin ihmisen tehtävänä on sen vuoksi yrittää koko ajan pysyä ajan mukana, ettei hän vain putoa kyydistä.

Keskiajan kristityt ymmärsivät ajan toisella tavalla. He katsoivat itse pysyvänsä paikallaan. Aika tuli sen sijaan heitä vastaan ja toi tullessaan ennalta määrätyt tapahtumat, joista tärkeimmät oli ilmoitettu Raamatussa. Kristitty ei kuvitellut hallitsevansa tulevaisuutta, mutta ei myöskään ollut sen edessä täysin avuton.

Modernin ”loikan” umpikuja

Edellä kuvattu ero ihmisten suhtautumisessa aikaan kuvaa yhä kristinuskon ja modernismin eroa. Modernin maailmankuvan omaksunut ihminen on kokonaan siirtynyt tähän ”etenevään aikaan”. Hänen on koko ajan vaihdettava käsityksiään pysyäkseen mukana ”maailman menossa”, jonka tulokset voivat tosin olla myös päinvastaisia kuin luullaan. Moderni ihminen tavoittelee välineiden avulla kaikkialla läsnäoloa ja kuvittelee hallitsevansa omaa ja koko maailman olemassaoloa. Samalla hän kadottanut uskon siihen, että maailmaa, elämää ja historiaa hallitsisi jonkinlainen jumalallinen kaitselmus.

Nykyihmisen maailmankäsitykseen liittyy kuitenkin päinvastainen piirre: hän on vaipumassa epätoivoon maailman ongelmien edessä. Niistä monet ovat seurausta hänen hyvistä pyrkimyksistään, joita yllättäen esiin nousseet ”riivaajat” pyrkivät tuhoamaan. Aseistariisunta on muuttunut kilpavarusteluksi. Matkusteleminen kaikkialle maapallolle uhkaa tuhota sen luonnon. Mahdollisuus saada tietoa lähes kaikesta täyttää ihmismielen turhalla tiedolla ja hävittää tarpeellisen.

Itse asiassa todellisuus tämän modernin ”loikan” jälkeen näyttää täyttyvän lukemattomilla ylipääsemättömillä ongelmilla, joiden johdosta hallitukset horjuvat ja kansanjoukot kiehuvat, luonnonkatastrofit yltyvät ja pakolaisten määrä kasvaa. Ilmastonmuutos, väestöräjähdys, köyhyys ja kilpavarustelu, nälänhätä, liikalihavuus, kulkutaudit ja huumeet uhkaavat siirtää modernin ihmisen takaisin keskiajan maailmaan, jossa ihminen ei enää pysty vaikuttamaan mihinkään, vaan joutuu vain avuttomana odottamaan, mitä aika tuo tullessaan.

Kirkon alamäki

Valitettavasti on käynyt niin, että myös kirkko ja sitä hallitseva teologia ovat enimmäkseen omaksuneet modernin käsityksen, jonka mukaan ihminen hallitsee aikaa ja seuraa sitä orjallisemmin kuin maallistunut kulttuuri. Valistuksen moderni haave oli saattaa kaikki maailman tapahtuminen ihmisen, järjen, demokratian ja tieteen hallintaan. Siitä odotettiin maailmanhistoriaan ennennäkemätöntä kukoistusta.

Nyt myös kristinusko halutaan siirtää tieteen hallintaan. Siitä yritetään kuin koeputkessa kehittää sellainen uskonnon muoto, jonka avulla kirkko menestyisi. Kristinuskolle on kuitenkin ominaista, että se ei voi menestyä, ellei sitä ole ensin otettu käyttöön.

Ajan muuttumisen paineessa kansankirkolle on käynyt kuin urheilijalle, joka on vaihtanut lajia. Kamppailuja sisältävän jääkiekon tai voimia kysyvän pitkän matkan luistelun sijasta se on mieltynyt ”alamäkiluisteluun”, jossa vauhdin kiihtyessä ja kansan hurratessa päästään aina vain lujempaa ja alemmas. Sen sijaan paluu lähtötasanteelle käy aina vain vaikeammaksi.

Kirkollisen alamäen perussyy on luopuminen alkuperäisestä tehtävänannosta. Siihen sisältyy samalla ajatus, ettei tehtävänantajaa pidetä arvossa, ei tunnusteta, että hänen sanansa on voimassa ja hän elää Ylösnousseena taivaassa ja kerran kaikkien on ilmestyttävä hänen kasvojensa eteen. Pahinta on, että evankeliumiin sisältyvä Jumalan armo, joka on tarkoitettu kaikille, jää näin vastaanottamatta.

Kristillisen sanoman ahdinko

Nyt eletään modernismin haavemaailman pirstaleilla. Silti vielä joillakin elämän alueilla, jotka syvimmin koskevat olemassaoloamme, elämää ja sen tarkoitusta, syntymää, oikeita elämäntapoja, syyllisyyttä ja kuolemaa ja ikuisen elämän toivoa, kuvitellaan löytyvän edistystä, kunhan vain kristinuskosta irtaudutaan.

Kristinuskon rippeetkin on siksi kitkettävä pois ihmiselämästä, opetuksesta ja julkisuudesta. Avioliitto miehen ja naisen välisenä suhteena on saatettava häpeään, ja ylipääsemättömimpien ongelmien ratkaisuksi on kehitettävä vapaaehtoinen tai jonkin kollegion tekemä päätös kärsivän ihmisen päivien päättämisestä.

Moderniuden ja kristinuskon välinen ristiriita on asettunut kokonaan uuteen kuvioon: aikaisemmin kirkolla oli vapaus opettaa ihmisiä oppinsa ja tunnustuksensa mukaan oman toimintapiirinsä lisäksi myös monissa muissa instituutioissa, kouluissa, sairaaloissa, armeijassa ja työpaikoilla sen mukaan, kuin tilaisuuksista ja vierailuista sovittiin. Nyky-yhteiskunta on sulkemassa nämä ovet suvaitsevuuden ja uskonnonvapauden nimissä. Samalla kirkko on avannut ovensa tanssitaiteilijoille ja iskelmämuusikoille ja saarnatuoliin on päästetty ateisteja. Seurauksena on ollut, että kirkon ”ulkopuolinen” todellisuus on demokratian keinoin alkanut yhä rohkeammin määritellä myös kirkon sisäistä elämää.

Kristinuskoon sisältyvää etiikkaa on alettu myös murtaa kansanäänestyksillä ja suorilla kyselyillä. Kun kirkko ei enää useinkaan rohkene opettaa avioliiton luonnetta luotuna, miehen ja naisen välisenä ja elämänmittaisena, niin modernius on alkanut esittää vaatimuksiaan kirkossa ja sanktioita niille, jotka edelleen opettavat sanan mukaisesti. Jotta kyseiset linjaukset voisivat toteutua, on myös kirkon historia, Raamatun sisältö ja teologia saatettava vastaamaan nykyhetken vaatimuksia.

Kulttuurin määräysvalta

Voisimme kysyä itseltämme: kumpi on varsinainen realiteetti, kirkko vai kristinusko? Kirkon vaikeudet johtuvat paljolti siitä, että varsinaisena todellisuutena, jonka mukaan kirkon pitäisi ojentautua, ei pidetä kristinuskoa. Sellaisena pidetään kirkkoa historiallisena yhteisönä. Jumalan sanassa ilmoitettua kristinuskoa ei enää pidetä todellisuutena, jota julistettaisiin maailmalle. Kirkon pelastamiseksi kristinuskoa on muutettava. Siitä on tullut tarpeen vaatiessa vaihdettavissa ja muutettavissa oleva suure.

Samalla kun kyseinen ajattelu on saanut vallan, kirkko on vähitellen menettänyt kaikki aloitteet maassamme käytävässä keskustelussa. Luovuttuaan omasta historiallisesta perinnöstään, uskollisuudesta Jumalan sanalle ja kirkon opille se on joutunut vähitellen luopumaan myös kaikista muistakin kirkolle ominaisista piirteistä. Se on asemoinut itsensä niin, että tehtäväksi on jäänyt vain vastaaminen ajan haasteisiin, mikä ei suinkaan ole kirkon tehtävä. Sen tulisi vain julistaa omaa sanomaansa ja antaa muiden vastata siihen. Kytkeytyminen humanismiin ja ateismiin on aikaansaanut perusteellisen voimattomuuden maailmaa hallitsevien trendien edessä.

Kuvatun logiikan tuloksena kirkon pyhimmät asiat – sen oppi, historia ja etiikka – on alistettu kulttuurille. Kristinuskon opetus on ikään kuin listautunut pörssiin, jossa sen painoarvo mitataan joka päivä yleisen mielipiteen antamin arvosanoin. Kirkkoa ”brändätään” ja kristinuskoa tuotteistetaan näiden noteerausten ja ihmisten ”tykkäyksien” mukaan.

Kirkon vetovoiman menetys

Samalla kirkosta on kadonnut puoleensavetävyys. Asettuessaan osaksi nykykulttuuria kirkko tunnustaa, ettei sillä ole enempää annettavaa ihmisille, kuin mitä heillä on muutenkin. Se on unohtanut historiansa, jolloin se on vainoja ja vastustusta pelkäämättä tuonut evankeliumin lähes kaikkialle maailmaan. Ensimmäisten kolmensadan vuoden ajan se vainottuna ja ”ihmisten vihollisiksi” väitettynä kykeni valloittamaan evankeliumin voimalla Rooman valtakunnan. Se kykeni tuomaan ihmisille varmuuden Jumalan läsnäolosta, syntien anteeksiantamuksesta ja toivon iankaikkisesta elämästä.

Syntyi myös ennennäkemätön kulttuuri, jossa köyhyyden, väkivallan, sairauksien ja kuoleman keskelle luotiin järjestynyt maallinen elämä, inhimillinen kulttuuri ja lähimmäisten auttaminen ja jonka siemenestä lopulta kehittyi myös kukoistava tiede ja henkinen elämä.

Paruusia

Miten toisin meidän Herramme opettikaan ajan merkityksestä. Kun Jeesus puhui avioliitosta ja joistakin siitä poikkeavista elämäntavoista, kuten avioerosta, hän totesi: ”Mooses antoi teille erokirjan, mutta alusta ei niin ollut.” Nykyhetkeä verrataan siihen, mitä oli alussa, ennen syntiinlankeemusta.

Toisaalta Uudessa testamentissa nykyhetkeä verrataan siihen, mitä on tulossa. Ihmisten ei pitäisi pyrkiä seuraamaan vain ”tätä aikaa” vaan katsoa pitemmälle, siihen mitä tapahtuu historian lopussa Kristuksen tullessa. Siitä käytetään Uudessa testamentissa nimitystä paruusia ’läsnäolo’. Maailma on matkalla tuota päivää kohti, jolloin jokainen joutuu Kristuksen läsnäolon eteen. Yksikään ei voi kelvata Jumalalle tekojensa nojalla, ellei ole tullut osalliseksi Kristuksen ansioista.

Kysymys Jeesuksesta ratkaiseva

Uudessa testamentissa opetetaan ja tunnustetaan Jeesus Kristukseksi, Jumalan Pojaksi ja Herraksi. Se tarkoittaa, että hän on maailmanhistorian keskushenkilö. Hänen välityksellään maailma on luotu, hänen kuolemassaan sen synti on sovitettu ja hänen ylösnousemuksensa tuo häneen uskoville ylösnousemuksen ja ikuisen elämän. Paavali kirjoittaa: ”Ellei Kristus ole noussut kuolleista, turhaa on teidän uskonne ja te olette vielä synneissänne” (1. Kor. 15:17, KR 38).

Ratkaisevaksi muodostuu kristologia eli kysymys siitä, mitä uskomme Jeesuksesta. Onko hän vain ihminen, opettaja ja esikuva, jolloin Uuden testamentin opetukset ovat vain ”virikkeellisiä”? Vai onko hän Vanhan testamentin lupaama Kristus, tosi ihminen ja Jumala? Tämä on kristinuskon ja epäuskon välinen ristiriita, joka läpäisee nykyisin ei vain yhteiskunnan ja kulttuurin, vaan myös kirkon ja teologian.

Kysymyksellä on myös vaikutuksensa käsitykseen evankelioimisen ja lähetystyön luonteesta. Evankelioiminen ei ole vain kirkon pr-toimintaa vaan Jumalan sanan opettamista niin, että ihmisissä syntyisi usko Kristukseen. Lähetystyö ei ole vain kirkon harjoittamaa humanitaarista toimintaa vaan Jumalan sanan opettamista ja evankeliumin julistamista siinä tarkoituksessa, että ihmisistä tulisi kristittyjä. Olennaisena osana siihen on aina liittynyt kärsivien auttaminen, kasvatus-, koulutus- ja diakoniatyö.

Kristologialla on sitten vaikutus kysymykseen ihmisen tahdon vapaudesta ja sakramenttien luonteesta. Tekeekö Herramme työtään vain julistetun sanan välityksellä vai vaikuttaako Pyhä Henki myös kasteessa ja ehtoollisessa. Jos jälkimmäiseen vastataan kielteisesti, pelastus rakennetaan silloin yleensä vain ihmisen kokemusten varaan. Tällöin väistyy näköpiiristä se Kristuksen työ, mitä hän on tehnyt ja tekee jo ennen meitä.

Kristityn elämä ei ole vain yhteyttä Kristukseen, vaan se on myös osallisuutta häneen. Kasteen, Jumalan sanan ja ehtoollisen välityksellä Kristukseen uskova elää hänessä ja on osa Kristuksen ruumista. Sen vuoksi uudemmissa raamatunkäännöksissä esiintyvä pyrkimys häivyttää Uudesta testamentista Kristuksessa olemista kuvaavat inessiivit vievät harhaan. Ne tekevät kristillisestä uskosta suorituksen tai ansion, jonka nojalla ihminen kelpaisi Jumalalle. Jos usko ymmärretään vain ihmisen suorituksena eikä tajuta uskon kohteen ratkaisevaa merkitystä, katoaa kristityn vapaus, kun jäädään tutkimaan omia tekoja, katumusta ja elämän muuttumista pelastuksen perusteena.

Artikkeli 5 | 2015
Jouko Martikainen

Kirjoittaja on teologian tohtori ja Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritusprofessori.

Johdannoksi

Päivittäinen uutisvirta on tuonut myös täällä meillä tietoisuuteen islamin kahden pääsuunnan sunnan ja shiian välisen jännityksen ja suoranaisen sotimisen kuten nyt Irakissa ja Jemenissä. Sen taustalla on Iranin ja Saudi-Arabian perinteinen kilpailu Persianlahden ja laajemminkin Lähi-idän johtavan valtion asemasta. Iranin valtauskonto on shiia tai shiialaisuus ja Saudi-Arabian samoin kuin muiden Persianlahden valtioiden taas sunna tai sunnalaisuus. Mistä tämä kahtiajakautuma on peräisin? Tässä artikkelissa selostan ensin tätä kysymystä. Sen jälkeen käsittelen islamilaista terrorismia, josta käytetään myös termejä islamismi ja myös dzihadismi.

Sunna ja shiia

Aluksi on todettava, ettei uskonnon harjoittamisessa eli ns. viiden peruspilarin osalta kummankaan islamin pääsuunnan välillä ole suuria eroja. Nämä viisi ovat: uskontunnustus, rukous, paasto, almut ja pyhiinvaellus Mekkaan.

Islamin pääsuuntaukset ovat siis sunna ja shiia. Kummankin sisällä on suuri määrä erilaisia ryhmä- ja koulukuntia. Asiaan perehtyneet katsovat, että islamissa on vielä enemmän suuntauksia kuin kristinuskossa.

Sunna tarkoittaa tapaa tai perinnettä, islamista puheen ollen korostetusti Muhammedin määräyksiä, ohjeita ja tapaperinnettä. Shiia taas tulee arabian ilmaisusta Shiiat Ali eli ’Alin puolue’.

Sunnalaisuuden ja shiialaisuuden eriytyminen toisistaan palautuu itse asiassa islamin perustajan Abu al-Qassim Muhammad Ibn Abdallahin eli Muhammedin kuolemaan vuonna 632. Vaikka Muhammedilla oli 14 vaimoa, ei hänellä ollut miespuolista perillistä, jonka hän olisi voinut nimittää seuraajakseen. Niinpä hänen kannattajansa joutuivat ratkaisemaan asian omin päin. Enemmistö tuki Abu Bakria, joka oli ensimmäisiä mekkalaisia, jotka Muhammedin oman perheen ulkopuolelta liittyivät häneen. Hänestä tuli Muhammedin neuvonantaja sotilaallisissa ja hallinnollisissa kysymyksissä. Oli siis luonnollista, että häntä pidettiin sopivana Muhammedin seuraajaksi. Kaikki eivät olleet tähän tyytyväisiä. He olisivat halunneet valita tähän tehtävään Muhammedin serkun ja vävyn Alin. Tämän vaimo Fatima oli Muhammedin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Khadidzan tytär.

Ali tuli jo kymmenvuotiaana Muhammedin perheeseen ja tunnustautui jo siinä iässä – näin kerrotaan – Muhammedin kannattajaksi. Hän osallistui kaikkiin merkittäviin islamin varhaisvaiheiden taisteluihin aina Muhammedin kuolemaan asti. Muhammed luotti häneen ja antoi hänelle diplomaattisluontoisia tehtäviä.

Muhammedin kuoleman jälkeen 8. kesäkuuta vuonna 632 syntyi riita Abu Bakrin ja Alin välillä muslimiyhteisön johtamisesta. Vaikka Abu Bakr voittikin enemmistön puolelleen, kieltäytyi Ali tunnustamasta Abu Bakrin johtoasemaa. Alia ja hänen kannattajiaan alettiin kutsua arabiaksi termillä Shiiat Ali eli ’Alin puolue’.

Abu Bakr kuoli verrattain pian. Hän oli kalifina eli profeetan seuraajana vain kaksi vuotta 632–34. Hänen jälkeensä kalifiksi tuli Omar. Ali toimi tosin Omarin neuvonantajana, mutta hän toimi silti Omarista riippumatta itsenäisesti. Erityisen huonoksi Alin suhde muodostui Omarin seuraajaan Othmaniin, joka oli kalifina 644–656.

Tämä jännitys muodostui niin vaikeaksi, että eräs Alia kannattava ryhmä surmasi Othmanin Medinassa. Vaikka Ali ei ollutkaan hankkeen takana, katsottiin hänen tukeneen murhaajia. Näin Alin asema vaikeutui hänen vastustajiensa silmissä, joista tärkein oli Damaskoksen kuvernööri nimeltään Mu´awija. Lopulta tilanne kärjistyi siinä määrin, että kaksi muslimisotajoukkoa oli vastakkain Siffinin taistelussa vuonna 657. Taistelu näytti aluksi päättyvän suotuisasti Alin kannalta. Sitten vastapuoli pani Koraanin lehtiä keihäisiinsä merkiksi siitä, että asia pitäisi ratkaista puolueettoman tuomarin toimesta. Siihen Ali antoi suostumuksensa. Osa hänen kannattajistaan hylkäsi tämän menettelyn ja irtaantui Alin armeijasta. Niitä kutsutaan kharidziteiksi.

Mutkikkaiden vaiheiden jälkeen nämä Alista irtautuneet murhasivat Alin vuonna 661. Vaikka hän ei siis menestynyt hankkeissaan, alkoi hänestä kuitenkin hänen nimeään kantava uskonsuunta, jonka mukaan Ali oli ensimmäinen imaami.

Shiialaisuuden pääsuunta on kahdentoistashiia. Tämä tarkoittaa sitä, että se tunnustaa kahtatoista imaamia, joista Ali oli ensimmäinen ja viimeinen, eli kahdestoista oli nimeltään Muhammad al-Muntazar eli Muhammad Odotettu. Hän kuoli vuonna 878. Silloin hän astui ns. suureen salaisuuteen tai kätkeytyneisyyteen. Aikojen lopulla hänen odotetaan tulevan esiin mahdina. Sitten hän panee kaiken kohdalleen eräänlaisena lopunajan tuomarina ja ihannehallitsijana. Tämä termi mahdi tarkoittaa ’oikeaan ohjattua’. Koraani ei tunne tätä käsitettä. Se näyttää syntyneen kristillisen Messias-odotuksen pohjalta kansanomaisista uskomuksista 700- ja 800-lukujen aikana.

Kahdentoistashiian rinnalla on seitsemänshiia. Se tunnustaa vain seitsemän imaamia. Tätä suuntausta kutsutaan myös islamaeliiteiksi, järjestyksessä seitsemännen imaamin mukaan, jonka nimi oli Ismael. Sen opillisissa katsomuksissa on teosofisia elementtejä ja antiikin uusplatonilaisuudesta tuttuja käsityksiä emanaatioista eli jumaluuden runsaudesta lähtevistä virtauksista.

Vielä on mainittava zaidiiteiksi kutsuttu viidenshiia vuonna 739 kuolleen Zaidin mukaan. Tämän suunnan kannattajat valitsevat jonkun Alin suvun jäsenen imaamikseen. Zaidiitit elävät Jemenissä. He ovat siis ajankohtaisen kapinaliikkeen takana. Syy siihen on se, että vuonna 1970 Jemen julistettiin tasavallaksi eikä sitä siis enää hallinnut zaidiittien valitsema imaami.

Näiden tässä jo mainittujen lisäksi on vielä lukuisia shiialaisuuden ääriryhmiä. Näistä tärkeimmät ovat nusayrilaiset eli alaviitit, jotka palvovat Alia jumaluutena. Alaviittien oppi on sekoitus islamia, kristinuskoa, gnostilaisuutta ja muinaisitämaisia oppeja. Syyrian hallitseva luokka muodostuu pääosin heistä.

Druusit ilmaantuvat Lähi-idän uskonnolliseen maisemaan 1000-luvulla. Nimi tulee liikkeen perustajasta. Hän oli turkkilaistaustainen ad-Darazi (k. 1019). Opillisen pohjan loi persialaistaustainen Hamza. Hän katosi 1021. Druusit uskovat, että vuosina 996–1021 Egyptin kalifina toiminut al-Hakim oli jumalan inkarnaatio. Druusien uskonyhteisö on vahvasti hierarkinen ja jakautuu kahteen eritasoiseen ryhmään. Ylimpänä ovat salaisuuksiin vihityt ja heidän ulko- ja alapuolellaan salaisuuksiin vihkimättömät. Vain vihityt tuntevat liikkeen opit ja opiskelevat 111 kirjeestä muodostettua pyhää kirjaa. He kokoontuvat torstain ja perjantain välisenä yönä uskontonsa harjoitukseen. Druuseja katsotaan olevan maailmassa 450 000. He elävät pääasiassa Libanonissa ja Syyriassa. He ovat poliittisesti hyvin aktiivisia ja ovat olleet ratkaisevia Libanonin sisällissodissa ja kristittyjen vainoissa 1800-luvulla.

Sunnalaisuus

Sunnalaisuus katsoo edustavansa ortodoksista islamia. Se jakautuu vanhastaan neljään tai viiteen lakikouluun. Islam ei ole siten oppipainotteinen kuin kristinusko. Se pitää tärkeimpänä juridiikkaa eli lain käyttöä. Sunnalaisuuden piirissä tunnustetaan neljä perinteistä lakikoulua, jotkut puhuvat viidestä. Ne ovat seuraavat: 1. hanafiitit, 2. malikiitit, 3. shafi´iitit, 4. hanbaliitit ja 5. zaidiitit.

Kaikki nämä koulukunnat tunnustavat lakilähteiksi Koraanin ja perimätiedon, tosin hivenen eriasteisesti. Ratkaisevat erot koulukuntien välillä vallitsevat siinä, missä määrin itsenäinen harkinta saa olla mukana ratkaisua tehdessä.

Islamin yleiskuvan kannalta on syytä korostaa sitä, että tavallisen kansan hurskauselämässä erilaiset suufilaiset suuntaukset ovat usein tärkeämpiä kuin oppineiden edustama islam. Suufilaisuus tarkoittaa laajasti ottaen mystiikkaa eli erilaisia hengellisen harjoituksen muotoja, joilla pyritään pääsemään kosketuksiin tuonpuoleisen kanssa. Islamilaiseen kansanhurskauteen sisältyy myös taikauskoa ja sitä koskevia suojautumiskeinoja.

Vielä on syytä korostaa, että islam on kaiken kattava uskonnollinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä. Siinä se poikkeaa merkittävästi siitä, miten meillä uskonto ymmärretään yhteiskunnallisena tekijänä. Islamin yhteiskuntajärjestystä ohjaa shariaksi kutsuttu laki- ja tapaperinne. Sharia tarkoittaa ’tietä’. Se on kokoelma erilaisia määräyksiä, jotka koskevat sodankäyntiä, taloutta, perhe- ja perimysoikeutta ja sosiaalista kanssakäymistä. Se ei tunne eikä tunnusta demokraattisia oikeuksia, vaikka islamissa on silloin, kun se on vähemmistöasemassa, melkoisesti joustoa niiden suuntaan. Perusongelma on kuitenkin, että islamin perinteinen laintulkinta on ristiriidassa meillä itsestään selvänä pidettävien demokraattisten perusoikeuksien kanssa. Tämä ristiriita on yksi dzihadismin eli islamilaisen terrorismin kasvujuuria.

Islamilainen terrorismi
eli dzihadismi

Olen otsikoinut tämän alustukseni seuraavasti: ”Mitä tekemistä islamilla on islamin kanssa?” Tämä on lainaus sudanilaiselta naiskirjailijalta Ayaan Hirsi Alilta. Hän toteaa:

Tuttu kaava toistuu: Kun jossakin puolen maailmaa kuuluu huuto: ”Allah on suuri”, ja kauloja leikataan poikki, naisia raiskataan ja itsemurhapommittaja räjäyttää riekaleiksi itsensä ja paljon muita ihmisiä. Ei kestä kauan ennen kun ilmaantuu tämän tutun kaavan toistelijoita: ”Tällä kaikella ei ole mitään tekemistä islamin kanssa.”

Jokaisen islamistien tekemän hyökkäyksen jälkeen ilmaantuu tahoja, jotka vakuuttelevat, ettei tapahtuneella ole mitään tekemistä islamin kanssa, joka on rauhan uskonto. Tätä Hirsi Ali kommentoi näin terävästi: ”Tämän tyynnyttelyn on nyt loputtava.”

Ayaan Hirsi Ali, bestsellerkirjailija ja Hollannin parlamentin entinen kansanedustaja, pakeni 1992 Somaliasta ja asettui asumaan Alankomaihin ja pääsi 2002 parlamenttiin. Hän muutti 2006 Yhdysvaltoihin. Hän on kirjoittanut islamkriittisen teoksen Syytän ja sen jälkeen elämänkertansa Elämäni ja vapauteni. Tämän vuoden maaliskuussa ilmestyi Yhdysvalloissa teos Heretic: Islam Needs a Reformation Now (’Harhaoppinen: Islam tarvitsee reformaation nyt’). Time-lehti luokittelee hänet kuuluvaksi maailman 100 vaikutusvaltaisimman mielipidevaikuttajan joukkoon.

Islamilaista terrorismia kutsutaan sekä islamismiksi että dzihadismiksi. Jälkimmäinen termi tulee arabian sanasta dzihad. Se merkitsi Muhammedin Mekan kaudella uskonnollista kurinalaisuutta eli kilvoittelua. Medinan kaudella termin painopiste siirtyy aseelliseen taisteluun Muhammedin uskonyhteisön vastustajien kanssa. Sitä kutsutaan myös pyhäksi sodaksi. Dhihadismilla on mielestäni kolme kasvujuurta. Ne ovat: 1) Muhammedin esimerkki, 2) Qutbismi ja 3) Ristiriita demokraattisten kansalaisoikeuksien ja sharia-lain välillä.

Muhammedin esimerkki

Muhammed syntyi noin 570 jKr ja kuoli 632. Hänen toiminnassaan on Koraanin pohjalta erotettavissa kolme vaihetta, joilla kullakin on oma luonteensa: 1) varhaisvaihe, jolla on vahva sosiaalinen painopiste, 2) teologis-eettinen vaihe ja 3) poliittinen islam. Ajallisesti ne sijoittuvat siten, että 1. ja 2. vaihe ajoittuvat pääosin hänen Mekan vuosiinsa eli n. 610–622. Viimeinen syntyy ja vahvistuu Muhammedin Medinan kautena eli vuosina 622–632. Muhammed kuoli 8. kesäkuuta 632.

Muhammedin elämän vaiheita tarkemmin tutkineet katsovat, että hän elämänsä aikana on osallistunut noin 70 aseellisen kahakkaan tai taisteluun tai ryöstöretkeen ja antanut taistelutehtäviä, joiden lukumäärä noussee pariinsataan. Hänen päävastustajansa olivat aluksi mekkalaiset. Muhammed hyökkäsi mekkalaisten karavaanien kimppuun ja ryösti niitä. Tästä syntyi sota näiden kahden kaupungin Medinan ja Mekan välillä. Medinalaiset eli Muhammedin kannattajat, jotka kutsuivat jo itseään muslimeiksi eli Allahille alistujiksi tai antautujiksi, voittivat ns. Badrin taistelussa 624 ja kärsivät vakavan tappion kohtalokkaassa Uhudin kahakassa 625. Siinä Muhammed sai päähänsä kiven iskun, joka tainnutti hänet. Hänet raahattiin vuoristoalueen suojaiseen luolaan, jossa hän toipui mutta yksi hampaista oli murskautunut. Ratkaisemattomaksi jäi Medinan taistelu 627, jota kutsutaan vallihautataisteluksi. Lopulta Mekka antautui taisteluitta 630.

Medinasssa asui kolme juutalaisheimoa. Muhammed etsi aluksi niiden tukea itselleen ja toivoi, että juutalaiset olisivat tunnustaneet hänet omaksi profeetakseen. Siitä ne kieltäytyivät. Muhammed otti kuitenkin omakseen juutalaisyhteisöjen oikeusnormit ja perhe- ja perintöoikeuden. Se että juutalaiset torjuivat Muhammedin uskonnollisena auktoriteettina, loukkasi ymmärrettävästi itsetietoista profeettaa. Saatuaan Badrin voiton hän hyökkäsi yhden juutalaisheimon kimppuun ja karkotti sen Medinasta. Tämä siis tapahtui vuonna 624. Seuravana vuonna oli seuraavan juutalaisheimon vuoro tulla karkotetuksi Medinasta. Jäljellä oli vielä kolmas ja kaikkein suurin juutalaisheimo. Sen hävittämiseen tarjoutui Muhammedille tilaisuus vallihaudan taistelun jälkeen siis vuonna 627. Hän otaksui, että kyseinen juutalaisheimo olisi salaisesti vastoin yhteistä kaupungin puolustussopimusta ollut yhteydessä mekkalaisiin, joihin juutalaisilla oli tiiviit kauppasuhteet. Tämä jännittynyt tilanne annettiin erotuomarin ratkaistavaksi. Hän langetti tuomion juutalaisille. Niinpä heimon kaikki miehet, arviolta 600–900, teloitettiin ja naiset ja lapset myytiin orjiksi. Kaikesta näin muslimien saamasta sota- ja ryöstösaaliista Muhammed määräsi itselleen viidenneksen. Kun siis kolme juutalaisheimoa oli hävitetty Medinasta, siirtyi heidän omaisuudestaan kiinteistöt mukaan lukien 20 prosenttia profeetalle.

Tämän jälkeen Muhammed halusi neutralisoida alueeltaan kristillisten arabiheimojen vaikutuksen. Hän teki niitä vastaan Pohjois-Arabian alueelle sotaretken vuonna 629, mutta se epäonnistui. Sen jälkeen Muhammed sai ilmoituksen (suura 9, jakeet 29 ja 33), että kristityt on kukistettava. Niinpä muslimien sotilasosastot hyökkäsivät Pohjois-Arabian kristillisiin keitaisiin ja valloittivat ne vuosina 630–631. Toiset osastot taas etenivät Etelä-Arabian ja Jemenin suuntaan ja saivat ne haltuunsa. Näin Muhammed vahvisti asemaansa Arabian niemimaan yksinvaltiaana.

Muslimiksi on helppo tulla, mutta siitä luopuvat surmattiin armotta. Näin Muhammed itse toimi, ja se koskee edelleen kaikkia muslimeja. Muhammedin loukkaamisesta ja islamista luopumisesta on voimassa edelleenkin kuolemantuomio. Vähemmistöasemassa ympäröivä valtion lainsäädäntö kieltää sen. Periaatteellinen kuolemantuomio on myös silloin voimassa kuten myös meillä Suomessa.

Tässä ei ole mahdollista eikä tarpeen selostaa enempää Muhammedin sotatoimia eikä hänen toimestaan tehtyjä salamurhia lukuisia hänen vastustajiaan tai kriitikoitaan kohtaan. Mainitsen vain yhden esimerkin, joka antaa taustaa taannoiselle ranskalaisen satiirilehden toimitukseen tehdylle hyökkäykselle. Kun Muhammed suuren sotajoukon kanssa tuli Mekan porteille 630, hän antoi kannattajilleen tappolistan henkilöistä, jotka on surmattava, vaikka vastusta tekemättömät säästetiinkin. Surmattavien joukossa oli kaksi laulajatarta, Farhana ja hänen ystävättärensä. Syy heidän murhaansa oli siinä, että he olivat laulaneet pilkkalauluja Muhammedista.

Onkin ilmeistä, että Muhammedin Medinan kauden loppuvuosina puhtaasti valtapoliittiset kannanotot ohjaavat hänen ratkaisujaan. Näiltä osin hän liittyy muiden historian tuntemien yksinvaltiaiden joukkoon, joiden tilillä on paljon hirmutöitä ja käsissä verta.

Kun arvioin Muhammedia uskonnollisena johtajana ja uskonnon perustajana, minun on vaikea ymmärtää sitä, miten maailmanlaajuinen uskonto voi olla näkemättä sitä tuhansien syyttömien verta, joka tahraa hänen käsiään. Miten voidaan suorastaan jumaloida miestä, joka on kasannut itselleen ja kannattajilleen toisilta ryöstettyä omaisuutta, orjuuttanut ja häväissyt kokonaisia kansanheimoja. Nykykäsityksen mukaan häntä voi pitää syyllisenä kansanmurhaan.

Sitä mukaa kuin Muhammedin vallantäyteys lisääntyi, hänen suhteensa alueen kristittyihin ja juutalaisiin jyrkkeni. Mekan valloituksen jälkeen hän antoikin määräyksen, että kaikki kristityt ja juutalaiset on karkotettava Arabian niemimaalta.

Luotettavana pidetyssä Buharin perinnekokoelmassa kerrotaan Muhammedin sanoneen (4,52,220):

Minulle annettiin lyhimmät ilmaisut, joissa on laajimmat merkitykset, ja minut on tehty voitolliseksi terrorin avulla, ja nukkuessani minulle annettiin maailman kaikkien aarteiden avaimet ja ne asetettiin minun käteeni.

Kun ajattelemme islamistiterroristien toimintaa, sen motiiviksi riittäisi jo yksin Muhammedin esimerkki.

Profeetta Muhammedin elämäkerrasta eli Sirasta noin kolme neljäsosaa on omistettu dzihadille eli pyhälle sodalle. Haditheista luotettavimpina pidetyistä Sahih al Bukharin kokoelmassa lähes kaikki pyhää sotaa koskevat kohdat käsittelevät aseellista taistelua. Niissä Muhammed korostaa useasti pyhän sodan käymisen tai rahoittamisen tärkeyttä ja ylistää marttyyrikuolemaa: ”Mies, joka kuolee ottamatta osaa jihadiin, eikä koskaan halunnutkaan pyhään sotaan, kuolee tekopyhän kuoleman”, tai: ”Muslimi, joka elää parasta elämää, on aina valmistautunut pyhään sotaan Allahin nimessä ja joka on jatkuvasti varuillaan kuulemaan sodan äänet ja avun huudot ja on halukas kohtaamaan varman kuoleman.”

Qutbismi

Muhammedin esimerkki ei kuitenkaan ole meitä ajallisesti läheisin islamistiterrorin kasvujuuri. Se on qutbismi. Tällä nimellä kutsutaan nykyislamilaista suuntausta, jonka alkuunpanija on Sajjid Qutb. Hän syntyi 1906 Etelä-Egyptissä ja teloitettiin syytettynä osallisuudestaan presidentti Nasserin murhayritykseen 1966.

Qutb oli oppinut intellektuelli, joka oli opiskellut Yhdysvalloissa ja opettanut siellä muutamia vuosia. Hän oli matkustellut myös Euroopassa. Hän oli kaikesta päättäen introvertti henkilö. Qutb ei koskaan avioitunut ja toimi korkeissa Egyptin opetusministeriön viroissa aina siihen asti, kunnes hänelle selvisi, ettei Nasser aikonutkaan ohjata Egyptin valtiota islamin periaatteiden mukaisesti, vaan halusi tehdä siitä sekulaarin valtion. Vankeudessa hän kirjoitti ne teoksensa, joista on tullut islamistien opaskirjat. Niistä tärkein on Ma´alim fi-l-Tariq. Sen nimi on suomennettuna ”Kilometripylväitä”. Sen keskeiset ajatukset ja kantavat periaatteet ovat seuraavat:

1. Oikea islam on kadonnut.
2. Uskollisuus sharialle on kaiken avain, ilman sitä ei ole islamia.
3. Uskollisuus sharialle tuo onnen, rauhan, menestyksen ja ikuisen rauhan.
4. On vältettävä läntistä ja ei-islamilaista pahuutta ja turmelusta.
5. On oltava valppaana läntistä ja juutalaista juonittelua kohtaan.
6. On toimittava kaksivaiheisesti: on saarnattava islamia ja käytävä pyhää sotaa.
7. Aggressiivista pyhää sotaa on käytävä kaiken pakanallisen hävittämiseksi maan päältä.

Tästä ohjelmasta seuraa mm. opetustoimen osalta, ettei ole lupa ryhtyä opiskelemaan taloustiedettä, politologiaa, poliittista historiaa, maailmankaikkeuden syntyä eli tähtitiedettä, filosofiaa, vertailevaa uskontotiedettä, sosiologiaa eikä arkeologiaa.

Qutbin oppikirjan mukaisesti Isis toimii valtaamillaan alueilla. Samoin kuin Muhammedkin se hallitsee terrorin avulla. Irakissa ja Syyriassa se ilmaantui ikään kuin tyhjästä ja valloitti lyhyessä ajassa verrattain laajoja alueita kummassakin valtiossa. Taustalla on kuitenkin qutbismin vuosikymmeniä kestänyt vaikutus. Myös Osama bin Laden oli sen vannoutunut kannattaja.

Isiksen samoin kuin Muhammedin valloitukset osuivat aikaan, jolloin kyseisillä alueilla oli valtatyhjiötä. Nyky-Irakissa ja Syyriassa ei ole hyvin toimivaa valtiota. Muhammed nousi valtaan tilanteessa, jossa silloiset suurvallat, Itä-Rooma ja Persia, olivat uuvuttanet itsensä yli kaksi vuosikymmentä kestäneissä jättimäisissä sotaponnisteluissa. Näin silloin samoin kuin omana aikanamme valtatyhjiö tarjosi tilaisuuden ääriliikkeelle. Muhammedin onnistui yhdistää keskenään kinastelevat arabiheimot johtajuutensa alaisiksi ja sai ne kohdistamaan intonsa, ei enää naapuriheimon, vaan ympäröivien alueiden ja valtioiden ryöstelyyn ja toisten kansojen vaurauden anastamiseen.

Myös Isis etsii kohteita, jotka tarjoavat sille helppoja voittoja. Terrorin avulla se luo itsestään kuvaa voittamattomana valloittajana ja vetoaa siten nuoriin, jotka kaipaavat ehdotonta ja suoraviivaista toimintaa ja yksinkertaista totuutta.

Sharia-lain ja demokraattisten perusoikeuksien ristiriita

Meillä täällä Suomessa eletään siinä uskossa, että demokraattiset perusoikeudet ovat itsestään selviä kaikkea yhteiskunnan toimintaa ohjaavina normeina. Monikaan ei tule ajatelleeksi, että ne ovat syntyneet vuosisatojen kuluessa osana kristillistä kulttuurivaikutusta. Näiden kanssa sharia-laki on jyrkässä ristiriidassa. Siksi islamistit käyvät leppymätöntä sotaa niitä vastaan. Miten on ratkaistavissa se ristiriita, joka vallitsee uskonnonvapauden ja islamista luopumisen tuoman rangaistuksen välillä. Uskonnonvapauden mukaan kuka hyvänsä voi liittyä mihin uskontoon hyvänsä tai olla liittymättä mihinkään. Islamiin on helppo liittyä. Siihen kutsutaan ja houkutellaan, mutta jos luovut siitä, sinua odottaa kuolemantuomio.

Miten on ratkaistavissa tämä ristiriita, joka on yhtäältä islamin sisäinen ja toisaalta maailmalaajuinen ongelma? Islamilainen terrorismi haastaa islamin itsensä arvioimaan kriittisesti omaa perinnettään. Dzihadismin vuoksi muun maailman on puolustettava päättäväisesti uskonnonvapautta. Sitä on puolustettava myös senkin uhalla, että joutuu antamaan henkensä sen puolesta. Oikeiden marttyyrien veri on aina uskon siemen, mutta murhaavien marttyyrien veri synnyttää vain uusia murhaajia.

On siis syytä valppauteen ja ennen kaikkea valmiuteen puolustaa sitä, mikä esim. meillä täällä Suomessa on syntynyt ja saatu vuosisataisen kehityksen ja ponnistelujen hedelmänä. Vähemmistössä olevien muslimien on lupa Koraanin selvän neuvon pohjalta valehdella ja salata varsinaiset aikomuksensa ja tavoitteensa. Tästä voi saada erinomaista opastusta Belgialaisten entisten muslimien nettisivuilta (Movement of Belgian Former Muslims).

Meillä Suomessa on yleisesti ottaen saatavilla vain vähän luotettavaa tietoa islamista. Tämä puutteen korjaaminen vaatii kuitenkin sitkeää opiskelua ja vaivannäköä ja valmiuksia opiskella meille outoja kieliä. Internetin välityksellä on kuitenkin saatavissa sekä saksaksi, englanniksi että ranskaksi seulottua tietoa ja malttavia tulkintoja islamin varhaisesta historiasta.

Lopuksi

”Mitä islamilla eli djihadismilla on tekemistä islamin kanssa?” Vastaus kuuluu mielestäni: Islamilainen terrori on ehjä osa islamia. Se noudattaa uskollisesti Muhammedin Medinan kauden esimerkkiä ja toimintatapoja. Omana aikanamme sen tekee vaaralliseksi mahdollisuus ja helppous operoida globaalisti. Sen vallankäytön muoto on sama kuin totalitarismissa yleensäkin: pakottaminen, pelottelu ja kauhun ilmapiirin luominen. Sitä vastustetaan parhaiten olemalla sisäisesti ja ulkoisesti luja sekä paljastamalla kaikkeen totalitarismiin sisältyvä valhe. •

Käytetty kirjallisuus:

Ayaan Hirsi Ali: Heretic: Why Islam Needs a Reformation Now. New York 2015.

Guenter Barthel – Kristina Stock: Lexikon der arabischen Welt. Darmstadt 1994.

Herbert Grimme: Mohammed. Muenchen 1904.

Islamic Desk Refrence. Compiled from The Encyclopaedia of Islam by E.van Donzel. Leiden 1994.

Adel Theodor Khoury – Ludwig Hagemann – Peter Heine: Islam-Lexikon I–III. Freiburg 1991.

Bassam Tibi: Euro-Islam. Die Lösung eines Zivilisationskonfliktes. Darmstadt 2009.

Artikkeli 4 | 2015
Heikki Nurminen

Kirjoittaja oli Suomen Lähetysseuran Israelin-lähetti ja Lähi-idän-työn sihteeri vuosina 1964–1996. Hän piti tämän esityksen Tiililä-seurassa huhtikuussa 2015.

Juutalaiset alkuseurakunnassa

Apostolien teoissa kerrotaan: ”Antiokiassa alettiin ensimmäiseksi käyttää opetuslapsista nimitystä kristitty” (Ap. t. 11:26).

Nimitys tulee kreikan sanasta khristos, monikossa khristianous. Hepreankielisessä Uudessa testamentissa nimitys on monikossa meshihijim. Tämä puolestaan juontuu heprean Voideltua tarkoittavasta sanasta Mashiah. Jeesuksen opetuslapset olivat siis kielellisestä ympäristöstä riippuen joko kristuslaisia tai messiaslaisia.

Nykyaikaan tultaessa puhutaan juutalaiskristityistä tai messiaanisista juutalaisista. 1800-luvulla alettiin puhua heprealaiskristityistä; nimitys viittaa näiden juutalaisten etniseen perimään, sillä heprealainen on vanhin Jumalan kansasta käytetty nimitys. Se nousee esiin 2. Mooseksen kirjassa esimerkiksi puhuttaessa Mooses-vauvasta: ”Tämä on varmaan heprealaisten poika” (2. Moos.2: 6). Nimitys ivri ’heprealainen’ tulee teonsanasta avar ’kulkea yli’. On kysymys kansasta, joka oli tullut suurten virtojen takaa. Profeetta Joona sanoo, kun kysytään hänen maataan ja kansallisuuttaan: ”Ivri anochi” ’minä olen heprealainen’. Myös Paavali sanoo olevansa heprealainen heprealaisista vanhemmista (Fil. 3: 5). Heprean kieli, ivrit, on siis heprealaisten puhuma kieli, vaikka kaikki heprealaiset eivät puhukaan hepreaa. He kyllä käyttävät hepreankielistä rukouskirjaa, Sidur, ja Vanhaa testamenttia, Tanach.

Ap. t. 11: 26: n pohjalta meidän on hyvä painaa mieleen, että ennen nimityksiä kristitty ja messiaaninen, oli nimitys talmid ’oppilas’.

On merkittävää, että Jeesuksen ensimmäiset oppilaat olivat hänen lähipiiristään, Galileasta. On puhuttelevaa avata Jaakobin kirje ja lukea sen alusta: ”Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen palvelija.” Hän oli kasvanut samassa kodissa, elänyt samaa arkea Jeesuksen kanssa ja siinä tilanteessa nähnyt hänessä Herran ja Messiaan.

Me tiedämme, miten vaikeaa meidän on vakuuttaa kristillisellä todistuksellamme juuri lähipiiriämme, perhettä, työtovereita ja naapureitamme. Mutta Jeesuksen lähisukulaisista, veljistä ja serkuista, tuli seurakunnan johtajia Galileaan, ja he toimivat siellä johtajina kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. He olivat yleensä maanviljelijöitä ja viljelivät sukunsa maita Nasaretin läheisyydessä (Bagatti, s. 19–20). Pyhän maan kirkon juutalaiskristillisestä luonteesta alkuvuosisatoina todistaa se, että Jerusalemissa oli 15 heprealaissyntyistä piispaa alkuseurakunnan kaudesta Hadrianuksen aikaan 138 jKr. asti. Eusebius käyttää heistä nimenomaan laatusanaa heprealaisia (engl. Hebrews in origin) (Eusebius s. 107). Ensimmäinen näistä viidestätoista oli Jaakob, Herran veli, joka myös kärsi marttyyrikuoleman kivittämällä. Toinen heistä oli Simon Kleopaan poika, Josefin veljenpoika, joka ristiinnaulittiin.

Alkuseurakunta, siis messiaaniset juutalaiset, kokoontuivat alun perin temppelissä ja synagogissa (Ap. t. 3:1–3), mutta 100-luvun alussa synagogan ja seurakunnan välille tuli repeämä. Se aiheutui siitä, että synagogan päivittäiseen rukoukseen, amida, lisättiin kirous, nk. birkat minim. Minim tarkoittaa Jeesus Nasaretilaiseen uskovia, ja tässä pyydetään, että Jumala hävittäisi heidät. Kun Jeesukseen uskovat eivät voineet yhtyä tähän rukoukseen, he jäivät pois synagogan yhteydestä.

Alkuaikojen messiaanisten juutalaisten kohtalo kuvastaa Jeesukseen uskovien heimoveljien osaa tässä maailmassa. He ovat kautta aikojen joutuneet elämään ulkopuolella leirin, hänen häväistystään kantaen (Hepr. 13:13).

Myyttejä ja faktoja

Tämän esityksen nimi mukailee tanskalaisten teologien, Kai Kjaer-Hansenin ja Bodil Skjottin, tutkimusraportin nimeä Facts and Myths About the Messianic Congregations in Israel 1998–1999. Se ilmestyi 1999 Israelin Kristillisen Neuvoston UCCI:n ja Caspari-keskuksen julkaisemana. Kuten nimi edellyttää, se keskittyy messiaanisiin seurakuntiin Israelissa. Messiaanisten juutalaisten liike on kuitenkin maailmanlaajuinen, ja sillä on samoja piirteitä kaikkialla.

Kyseinen raportti kuvaa 81 seurakuntaa Israelissa. Niissä on pieniä kotiseurakuntia ja isompia kirkoissa kokoontuvia seurakuntia. Näihin kuuluvat heprealaiset katoliset, notzrim ivrim, joista dosentti Timo Vasko kirjoittaa ansiokkaasti Lähetysteologisessa aikakauskirjassa 14/2011 s. 227–233.

Aluksi on tarpeen määritellä, kuka on messiaaninen juutalainen. Malliesimerkkinä pidän Simon Bar Joonaa, josta tuli Pietari, kun hän oli vastannut Jeesuksen kysymykseen: ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” ja sanonut: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika” (Matt. 16: 15–18). Juutalainen, joka tunnustaa Pietarin tavoin, on mielestäni messiaaninen juutalainen.

Ajan oloon asiassa nousee kuitenkin kysymyksiä, jo Pietarista alkaen. Ajatelkaamme esimerkiksi Kinneretin pohjoisrannalla Kapernaumin lähellä olevaa pientä kirkkoa. Sen lattiana on paljas kalliokupu, jonka uskotaan olevan sama, jolla istuen Pietari ja ylösnoussut Jeesus olivat keskustelleet, kun Jeesus kysyi kolmasti, rakastiko Pietari häntä. Kun Pietari oli vastannut myöntävästi, hän sai myös tehtävän paimentaa ja ruokkia Jeesuksen laumaa (Joh. 21:15–17). Siksi kirkkoa kutsutaan Pietarin primaatin eli johtajuuden kirkoksi. Kirkon seinällä on taulu, johon on kirjoitettu Rooman kirkon piispojen nimet numerojärjestyksessä. Pietarin nimi on siinä ensimmäisenä.

Tammikuussa 1964 paavi Paavali VI Pyhän maan vierailunsa yhteydessä kävi kirkossa. Hän polvistui kalliolle, suuteli sitä ja kutsui sitä Rooman kirkon peruskallioksi. Hän oli järjestyksessä paavi numero 262. Nykyinen paavi Fransiskus on numero 266.

Soitin katoliseen tiedotuskeskukseen ja kysyin, oliko Simon Pietari ensimmäinen paavi. Keskuksesta vastattiin, että hän oli apostoli. Mutta jos Pietari sulautui syntyvään maailmanlaajuiseen katoliseen kirkkoon, oliko hän edelleen messiaaninen juutalainen? Entä hänen seuraajansa, joissa myös oli juutalaisia? Esimerkkinä Pariisin juutalaissyntyinen kardinaali Jean-Marie, Aaron Lustiger 1990-luvulla (hänen äitinsä kuoli keskitysleirillä). He tosin tunnustivat Pietarin tavoin, että Jeesus on Jumalan poika ja Messias, mutta entä heidän juutalainen identiteettinsä, joita messiaaniseen juutalaisuuteen sisältyy? Tässä meille keskustelunaiheita.

Juutalaisten keskuudessa on tapana ajatella, että jos joku heistä uskoo Jeesukseen ja varsinkin jos hänet kastetaan, hän siirtyy vihollisen leiriin. Joskus kuulemme juutalaisten ystäviemme viettävän seitsemän päivän suruajan, shiva (Job 13:2) uskoon tulleelle omaiselleen, ikään kuin tämä olisi kuollut. Tämä valaisee meille Paavalin sanaa kasteesta: ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan” (Room 6:4).

Uskovat juutalaiset itse korostavat sitä, että he edelleen kuuluvat kansaansa, ovat juutalaisia. He kyselevät, mitä tämä merkitsee. Israelin tilanteessa kysymyksellä on kaksi ulottuvuutta, uskonnollinen ja kansallinen, siis suhde tooraan ja rabbinistiseen perinteeseen sekä velvollisuudet maan ja valtion kansalaisina. Uskonnon alueella kysymykseen tulevat ympärileikkaus ja sapatinvietto, uskonnollinen ruokadieetti kashrut sekä juutalaiset juhlat. Kansalaista koskevat asevelvollisuuden suorittaminen, veronmaksu, äänestäminen jne. Messiaaniset juutalaiset pitävät kunnia-asianaan näiden velvollisuuksien hoitamista.

Juhlat kuten sapatti ja Pesah (pääsiäinen) tarjoavat hyviä symboleja uskon totuuksien opettamiseen: Sapattikynttilöiden valo kertoo Jeesuksesta, joka on maailman valo. Pääsiäispöydän kolme päällekkäistä matsa-leipää kuvaavat Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä. Niistä keskimmäinen, Poika, murretaan. Happamatonta leipää käytetään yleensä myös ehtoollisleipänä. Siinä se viittaa koko pääsiäisen symboliikkaan.

Jotkut messiaaniset seurakunnat saattavat juutalaisuuden korostamisessaan mennä hyvinkin pitkälle. Niinpä jossakin seurakunnassa käytetään toorarullaa, rukousliinoja sekä kipapäähinettä. Tavoitteena on eräänlainen messiaaninen synagoga, jonka mallina on Josef Rabinowitzin johtama Uuden Israelin seurakunnan synagoga Kishinavissa. Tällaista tyyliä noudatetaan esimerkiksi Jerusalemin Narkis-kadun Netiv-Jah-seurakunnassa. Kun se seurakunta joskus tuli viettämään perheviikonloppua Lähetysseuran työkeskukseen, toimihenkilöt saapuivat paikalle padat ja kattilat kainaloissaan. Eihän ollut varmaa, että keittiömme, jossa venakot emännöivät, olisi ollut kashrutin mukainen.

Joissakin tapauksissa messiaanisen juutalaisen myös tuntee juutalaiseksi. Tällainen oli Moshe Immanuel Ben-Meir, jota Risto Santala kuvaa kirjassaan Kenen te sanotte minun olevan (s. 156–159). Hän oli hepreaksi kirjoittava virsirunoilija ja saarnamies, joka julisti veren evankeliumia. Hän säilytti kuitenkin kotikorttelinsa, Jerusalemin vanhauskoisten kaupunginosan, ulkoisen habituksen. Niihin kuuluvat pitkä parta, korvakiehkurat, rukousviitta tupsuineen.

Messiaaniset juutalaiset vievät kyselynsä ja identiteetin etsintänsä myös seurakuntiensa kokouspaikkoihin. Kuten edellä olen kuvannut, heidän kokouspaikkansa voi olla koti, seurakuntasali tai kirkko, joskus betoniseinäinen teollisuushalli. Tällainen on Penuel-seurakunnan sali Porian kylässä lähellä Tiberiaa. Sisustus on yleensä äärimmäisen karu. Kirkolle ominaisia symboleja kuten ristejä ei ole näkyvissä. Lähetysjohtaja Alpo Hukka kysyi kerran vierustoveriltaan Shalhevet-jah-seurakunnan kokoussalissa, joka oli samannimisen koulun juhlasali ja sinänsä hyvin kodikas: ”Missäs tämän kirkon risti on?” Hänelle vastattiin: ”Se on tuolla kulmakomerossa.” Hukka marssi komerolle, toi sieltä pienen taotun pöytäristin ja asetti sen alttaripöydälle.

Messiaaniset saarnamiehet julistavat yleensä voimakastakin ristin evankeliumia, mutta esineenä tai kuvana he eivät ristiä juuri halua näkyville. He ajattelevat ei-uskovia sukulaisiaan, joiden toivoisivat tulevan seurakunnan kokouksiin. Risti saattaisi karkottaa näitä. Se muistuttaisi juutalaisvainoista, joita on tehty ristin tunnuksen alla. Risti on niin pelottava asia Israelissa, että jopa plus-merkistä on matematiikan kirjoissa poistettu ylin sakara. Sellainen karsittu plus oli myös Shalhevet-koulun matematiikan kirjoissa. Messiaanisten kokouspaikkojen seinillä saattaa olla postereita, joille on painettu hepreankielisiä raamatunlauseita tai Pyhän maan maisemakuvia.

Seurakuntien kokoukset, jotka pidetään yleensä sapattina, noudattelevat vapaaseurakuntien tyyliä, ei vakiintunutta liturgiaa. Synnin- ja uskontunnustusta ei niissä yleensä ole. Israelin kolmessa luterilaisperäisessä seurakunnassa, joita kutsutaan myös messiaanisiksi, Jerusalemissa, Jaffassa ja Haifassa luetaan synnintunnustuksena yleensä Daavidin synnintunnustusta, psalmia 51.

Olimme laatimassa noita seurakuntia varten hepreankielistä jumalanpalveluskaavaa. Silloin kysymys synnintunnustuksesta herätti väittelyä. Kuulimme Amerikasta Israeliin tulleen iskulauseen: ”Uudestisyntynyt ihminen ei tee syntiä.” Juutalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen voi taistella pahaa taipumusta jetzer ha-ra’a vastaan ja päästä siitä voitolle.

Amerikkalaista oppia on kuultu Suomessakin. 1970-luvun alkupuolella eräänä pitkäperjantaina elokuvateatteri Bristol toimitti kirkon virkaa. Saarnamiehenä toimi messiaaninen juutalainen Richard Wurmbrand Romaniasta. Hän oli Suomessa ulkopoliittisesti sopimaton persoona. Hän kertoi näet kokemuksistaan kommunistien vankiloissa, ja presidentti oli kieltänyt kirkon johtoa päästämästä miestä kirkkoihin. Hän saarnasi Jumalan ja ihmisen ankarasta taistelusta syntiä vastaan, mikä oli vienyt Jeesuksen ristille. Kesken kaiken eräs naishenkilö yleisön joukossa esitti välihuudon: ”Kun Jeesus on sydämessä, ei ole enää syntiä.” Saarnaajalle tulkittiin tädin välihuuto, ja hän aloitti ankaran ryöpytyksen kyseistä näkemystä vastaan: ”Tämä on juuri se vihollisen emävalhe. Juuri silloin, kun Jeesus on saanut ihmisen omakseen vihollisen hallusta, taistelu vasta alkaakin. Tämä taistelu on ankara ja jokapäiväinen ja kestää loppuun asti.”

Messiaanisten juutalaisten musiikki on kauan etsinyt seurakuntien ympäristöön sopivaa ilmaisua. Pitkään tyydyttiin lyhyistä raamatunlauseista koostuviin lauluihin, joita säestettiin rytmisoittimin. Englanninkielisissä seurakunnissa käytettiin englanninkielisiä laulukirjoja ja niiden kansainvälisiä lauluja. Seurakuntien hepreankielisen luonteen vahventuessa alettiin kaivata hepreankielisiä lauluja. Tähän toiveeseen saatiin vastaus, kun Shir hadash, ’Uusi laulu’, ilmestyi v. 1957. Siinä on 212 virttä ja hengellistä laulua. Niistä 113 on Moshe Immanuel Ben Meirin hepreaksi kääntämiä. Hän oli erinomainen Raamatun ja Rukouskirjan tuntija sekä heprean kielen taitaja. Hänen ansiostaan monet kristikunnan virret ovat saaneet ihanan hepreankielisen asun. Mukana ovat Lutherin Jumala ompi linnamme ja Gerhard Hasslerin Oi rakkain Jeesukseni. Viimeksi mainittu on kirjassa Bachin sovituksena. Virsien alla on kääntäjän nimien kirjainlyhennys, Ma’abam, joka seuraa rabbi Moshe Ben Maimonin lyhennettä Ramban.

Oli järkyttävää huomata, että kristikunnan virret eivät juuri kelvanneet messiaanisille veljillemme. He käyttivät mieluummin omissa musiikkityöpajoissaan tekemiään vihkosia, joissa oli lyhyitä raamattulauluja.

Vuonna 1977 ilmestyi Messiaanisen Veljeyden Säätiön julkaisema uusi laulukirja Hallel ve-zimrat jah ’Herran laulu ja ylistys’. Siinä on kristikunnan tunnettuja virsiä sekä omien aikalaistemme sanoittajien ja säveltäjien virsiä. Kun messiaaniset veljet karttoivat kristikunnan virsiä, sanoin heille: ”Laulakaa nyt, hyvät veljet, niitäkin, laulakaa edes Ma’abamin tähden!”

Aiemmin on mainittu, että messiaanisissa seurakunnissa ei juuri käytetä uskontunnustuksia, paitsi luterilaiselta taustalta syntyneissä. Uskon sisältö muissa seurakunnissa tulee ilmi saarnoissa ja opetuksessa. Siihen kuuluu usko yhteen Jumalaan, maailman Luojaan ja ylläpitäjään, sitten usko Raamattuun, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin, Jumalan ilmoituksena, jonka ytimenä on evankeliumi Jeesuksesta Messiaasta, hänen opetuksestaan ja esikuvallisesta elämästään sekä sovituskuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Nämä asiat ovat messiaanisen saarnan keskuksessa kaikkialla.

On myös vaikeampia kysymyksiä, joita käsitellään seurakuntien johtajien kokouksissa tai erityisesti näiden pohtimiseksi järjestetyissä seminaareissa. Tällainen on kysymys Jeesuksen jumaluudesta. Opetetaan että Jeesuksen jumaluus sisältyy jo lauseeseen ”Jeesus on Messias”, joka esiintyy esimerkiksi heidän t-paitojensa selässä.

Myös Jumalan kolminaisuus on vaikeasti selitettävä asia. Varsinkin kun he julistavat uskovansa yhteen Jumalaan. Mutta teologisten seminaarien tuloksena he julistavat yksimielisesti uskovansa Jumalan kolminaisuuteen, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kolminaisuuden messiaaniset opettajat löytävät jo Vanhasta testamentista. Esimerkkinä olkoon Messias-ennustus (Jes. 61: 1): ”Herran Henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.” Myös Herran siunaukseen sisältyy kolminaisuus, koska Herra esiintyy siinä kolmasti.

Vaikka he eivät käytä kristikunnan klassisten uskontunnustuksen artikloita, he yhtyvät niiden sisältöön. On merkittävää, että messiaaniset juutalaiset ovat yhtä kristikunnan kanssa uskossa, vaikka he pitävät siihen etäisyyttä perinteen osalta.

Kristikunnassa liikkuvia myyttejä

Yksi yleinen myytti kristikansan keskuudessa on, että juutalaisen pitää kuulla evankeliumi toiselta juutalaiselta. Monet juutalaiset ovat kuitenkin tulleet Jeesukseen uskoviksi ei-juutalaisen todistuksen välityksellä. Voin mainita heistä esimerkkinä romanialaissyntyisen Richard Wurmbrandin. Hän kertoo uskoontulostaan kirjansa sivuilla 13–14. Kristitty saksalainen puuseppä Chistian Wölfkes vietti eläkepäiviään pienessä romanialaisessa kylässä. Hän oli rukoillut: ”Herra, olen palvellut sinua maan päällä ja maan päällä haluan myös palkintoni. Rukoilen, etten kuolisi ennen kuin olen käännyttänyt juutalaisen uskoon. Mutta lähistöllä ei ole juutalaisia ja minä olen vanha, sairas ja köyhä. En minä voi lähteä muualta etsimään. Sinä olet kaikkivaltias. Tuo luokseni tänne kylään juutalainen, ja lupaan tehdä kaikkeni käännyttääkseni hänet uskoon.”

Wurmbrand jatkaa: ”Ensimmäinen kylään tuona keväänä tullut juutalainen olin minä. En tiedä, saattaisiko yksikään nuori tyttö vedota niin intohimoisesti rakastettuunsa kuin tämä vanha mies vetosi minuun, jossa näki vastauksen rukoukseensa. Hän antoi minulle Raamatun luettavaksi. Olin lukenut sitä aiemminkin, mutta ilman sen suurempaa vaikutusta. Mutta nyt kädessäni pitämäni Raamattu ei ollut mikä tahansa Raamattu. Keksin myöhemmin sen salaisuuden. Wölfkes ja hänen vaimonsa viettivät tuntikausia rukoillen minun ja vaimoni puolesta. Oikeastaan en kyennyt lukemaan koko Raamattua; pikemminkin itkin sen päällä. Kyyneleni alkoivat vuotaa aina, kun vertasin itsekästä kurjaa elämääni hänen elämäänsä, joka vaelsi hyvää tekemässä.”

Toinen esimerkki juutalaisesta, joka kuuli evankeliumin ei-juutalaiselta, oli työtoverimme ja ystävämme Victor Smadja (1931–2014). Hän oli varakkaan perheen poika Tunisiasta ja menetti isänsä natsivainoissa. Hänen ollessaan nuori poika äiti lähetti hänet kristilliselle leirille, jota johti ranskalainen kristitty Paul Ferree. Leirillä Viktor tuli uskoon ja otti vastaan Jeesuksen Herranaan ja Vapahtajanaan. Suku yritti erottaa hänet uskostaan, mutta hän oli uskollinen. Myöhemmin hän opiskeli Emmaus-Raamattukoulussa Sveitsissä ja hänestä tuli erinomainen raamatunopettaja ja koko Israelin messiaanisen liikkeen tunnustetuimpia johtajia. Vuosina 1959–1969 hän toimi opettajana SLS:n Shalhevetjah-koululla Jerusalemissa. (Elijahu Smadjan muistokirjoituksessa isästään Messiaanisen Veljeyden Säätiön tammikuun 2015 raportissa.)

En malta olla ottamatta tähän mukaan vielä kolmattakin esimerkkiä. Hän on meille monille tuttu TV7:n ohjelmista, Jakov Damkani, joka on Israelin Pelastuksen Shofar -järjestön johtaja Tel Avivista. Elämäkerrassaan, joka on suomeksi nimellä Siionin poika, hän kertoo nuoruutensa seikkailuista Amerikassa. Siellä hänen luokseen tuli amerikkalaispoika Jeff, joka todisti hänelle Jeesuksesta ja kehotti häntä lukemaan Uutta testamenttia. Silloin Jakovin elämän suunta muuttui. Hänestä tuli palava uskova ja Jeesuksen todistaja. Kutsuimme häntä Jaffan Pietariksi, siksikin, että hänen evankelioimiskeskuksensa ”Valkoinen talo” oli lähellä nahkuri Simonin taloa, jonka katolla Simon Pietari sai elämänsä muuttaneen näyn (Ap. t.10).

Toisen kristikunnassa elävän myytin mukaan juutalaisille ei kannata julistaa evankeliumia, koska eivät he kuitenkaan usko. Faktoja tämän myytin kaatamiseksi kannattaa etsiä muutamista teoksista:

• Gertrud Aulen: Kristinuskon voittokulku
• Jakob Cartenhaus: Jewish people and Jesus Christ
• Lontoon juutalaislähetysseuran 100-vuotishistoriikki 1909: Some Jewish Witnesses for Christ.

Nuo teokset kertovat yhteen ääneen siitä, miten tuloksellista 1800–1900-lukujen juutalaislähetystyö oli. Sadattuhannet tulivat Kristukseen uskoviksi, ja työ antoi sadoittain pappeja ja lähetystyöntekijöitä Kristuksen maailmanlaajalle kirkolle. Adolf Shapir, jonka kirjan Christ and Israel Matti Tarkkanen on suomentanut, sanoo jopa, että evankeliumin julistus juutalaisten keskuudessa on ollut kaikkein tuloksellisinta; hänen mukaansa mikään lähetystyön alue ei ole tuottanut niin runsasta satoa kuin juutalaislähetystyö, kun otetaan huomioon heidän lukumääränsä.

Mitä tulee tämänhetkisiin lukumääriin, meillä on käytettävissämme Henry Pokrzywan antamat luvut. Hän oli Puolan juutalaisia, joka teki elämäntyönsä Ranskasta käsin Messanic Testimonyn työntekijänä. Hän oli osallistunut messiaanisten juutalaisten kokoukseen Messanic Collegessa vuonna 1981. Silloin hän sai tietää messiaanisten juutalaisten lukumääriä eri puolilta maailmaa ja antaa elämäkertansa kirjoittajalle seuraavat luvut: USA:ssa 80 000–100 000 messiaanista juutalaista. Koko maailmassa hän sanoo heitä olevan kenties 200 000. Osa heistä on liittynyt uudelleen järjestettyihin messiaanisiin seurakuntiin yhdessä kiinnostuneiden ei-juutalaisten kristittyjen kanssa (Baudin s. 213–214).

Maailmassa on kuitenkin yli 10 miljoonaa juutalaista, joten tehtävä on yhä kesken. Muistakaamme siis Paavalin sanaa Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeessa 6: ” Juutalaisille ensin!”

Kirjallisuutta

Aulen, Gertrud: Kristinuskon voittokulku. SLS, Helsinki 1927.

Aitomaa, Juhani: Messiaan Israel. Kuva ja sana, Jyväskylä 1993.

Bagatti, Bellarmino: The Church from the Circumcision. Franciscan Printing Press, Jerusalem 1984.

Bass, Martin Levi: Ilosanoma Israelille. Kirjaneliö, Pieksämäki 1981.

Baudin, Frederic: Ajurin poika. SLS, Helsinki 2000.

Bernstein, A.: Some Jewish Witnesses for Christ. Keren Ahvah Meshihit, J-m 1999.

Crombie, Kelvin: A Jewish Bishop in Jerusalem. Yanetz LTD, Jerusalem 2006.

Damkani, Jakov: Siionin poika. Uusi Tie, Jyväskylä 1997.

Eusebius: The History of the Church. Penguine Books, Englanti 1989.

Kjaer-Hansen, Kai & Skjött, Bodil: Facts and Myths about the Messanic Congregation in Israel. Jerusalem 1999.

Kjaer-Hansen, Kai: Josef Rabinowitz and the Messanic Movement. B. Eerdmans Publishing Co., Grand Rapids, Michigan 1995.

Santala, Risto: Kenen te sanotte minun olevan. Perussanoma, Hämeenlinna 2008.