Erkki Koskenniemi
Kirjoittaja on teologian tohtori ja filosofian lisensiaatti, pastori ja dosentti.
Johdanto
Lokakuussa 2020 Pipliaseura julkaisi kahden ja puolen vuoden työn, uuden Uuden testamentin käännöksen, josta käytetään nimeä UT2020. Käännös on suunnattu kaikenikäisille, mutta sen tavoittelemaa kieltä on ohjannut tavoitteen mukaan 15–25-vuotiaiden kielitaju. Se ei ole selkokieltä, vaan pyrkii tekijöiden mukaan välittämään ”alkukielen merkitykset rikkaalla, ymmärrettävällä suomen kielellä”. Tämä käännös on tarkoitettu mobiilikäyttöön ja sitä on mahdollista paitsi lukea myös kuunnella. Pipliaseuran tekemän käännöksen esittelyn löydät täältä https:// raamattu.fi/ut2020/mika-on-ut2020. Päätoimisina kääntäjinä ovat toimineet Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Niko Huttunen ja suomen kielen asiantuntijana FT Tuomas Juntunen.
Jokaisen uuden käännöksen taustalla on valtava työmäärä, johon ei pidä suhtautua kevyesti. Jo tämän vuoksi käännöksen arvioiminen ei ole pikkuasia. En lähde puhumaan käännöksen yleisistä linjoista, koska se vaatisi koko käännöksen tarkastelua.
Otan esille muutaman tekstijakson ja arvioin niiden käännöstä. Olen etukäteen uutta käännöstä vilkaisematta valinnut kolme erilaista tekstiä. Markuksen evankeliumin luku 11 saa olla esimerkki kerronnallisesta jaksosta. Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen neljä ensimmäistä lukua olen valinnut, koska se on hyvä otos Paavalin käytännöllisestä tekstistä. Luterilaisessa kirkossa ei pidä arvioida käännöstä ilman edustavaa jaksoa Roomalaiskirjeestä, josta olen tutkinut lukujen 3–5 käännöstä.
Markus 11 – Jeesus ratsastaa Jerusalemiin
Markuksen evankeliumin kertomus Jerusalemiin ratsastavasta Jeesuksesta on hyvä esimerkki kerronnallisesta tekstistä, jonka ei pitäisi aiheuttaa kääntäjille vaikeuksia. Sekä Kirkkoraamattu 1992 (=KR1992) että UT2020 pyrkivät sujuvaan kieleen ja ovat siinä onnistuneet. UT2020 yrittää ilmeisesti jakeessa 11:15 tehdä käännöksestä myyvemmän kertomalla, että Jeesus ”potki nurin rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkyskauppiaiden tuolit.” Saattoi potkiakin, jos olivat rakenteeltaan kevyitä, mutta KR1992 ”kaatoi” on tarkka vastine alkutekstille (κατέστρεψεν).
Tyylillisistä syistä UT2020 oikaisee kahdessa kohdassa. Jeesuksen kirotessa viikunapuun kirouksen muoto on saneerattu (”Sinun hedelmiäsi ei enää syö kukaan!” / vrt. KR1992 ”Älköön kukaan enää ikinä syökö sinun hedelmääsi!”, Mark. 11:14). ἀμὴν λέγω ὑμῖν (11:23) ei ole enää ”Totisesti”, vaan ”Minä vakuutan teille”. Kielenhuollossa on nykyään sallittu monia asioita, mutta käytännössä hyvin yleiset futuuri-ilmaisut (”tulee olemaan”) ovat nähdäkseni turhaan tulilinjalla. Siksi jo KR1992 käytti vanhahtavaa futuuria jakeessa 11:17 (”Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone”). UT2020 oikaisee tekemällä futuurista preesensin (”Minun taloni on kaikkien kansojen rukouspaikka”. Profeetallisen tekstin futuuri κληθήσεται pitäisi kuitenkin ilmaista, ellei ilmaisua ”tulee olemaan” sallita, vaikka sitten lisäämällä sanat ”vielä kerran”.
Jakeissa 11:27–33 temppelin puhdistaneelta Jeesukselta kysytään valtuuksia. Tämän sanan UT2020 kääntää useimmiten ”oikeudeksi” (”Millä oikeudella toimit näin?”, 11:28, samoin j. 29 ja 32; tosin jakeessa 11:28 myös ”Kuka sinut on valtuuttanut?”). ἐξουσία viittaa kuitenkin enemmänkin valtaan ja valtaoikeuksiin. Asia ei ole tänäänkään outo kenellekään, joka on toiminut postissa tai virastossa valtakirjalla.
Kieliopista katsoen käännösten erot ovat pieniä. Deliberatiivinen, siis pohdiskeleva konjunktiivi (ἀλλὰ εἴπωμεν) on käännetty jakeessa 11:32 virheellisesti irreaaliseksi toisin kuin tuoreessa Kirkkoraamatussa (UT2020: ”Mutta voisimmeko muka vastata”/ KR 1992: ”Sanoisimmeko sitten”).
Jae 26 puuttuu tuoreesta käännöksestä ja hyvä niin (KR1992 [”Jos te ette anna anteeksi, ei teidän taivaallinen Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”]). Tässä ja ilmeisesti muuallakin korjataan KR1992:n harmillinen virhelinjaus. Toisin kuin KR1938:ssa viimeisimpään Kirkkoraamattuun on otettu mukaan myöhempien käsikirjoitusten lisäyksiä, tosin hakasulkeisiin. Uskomme kannalta on keskeistä, että varmasti käsikirjoituksiin lisäyksiksi tunnistetut jakeet poistetaan käännöstekstistä. Nykyiseen Kirkkoraamattuun päätyneen virheratkaisun takana ei ollut ymmärtääkseni silloisen raamatunkäännöskomitean puutteellinen ammattitaito, vaan kirkolliskokouksessa aivan viime vaiheessa tehty päätös, jolla otettiin parinsadan viime vuoden tekstikriittisen työn tärkeimmät hedelmät tavallisen raamatunlukijan ulottuvilta.
Pistokoe Markuksen evankeliumin luvusta osoittaa, että käännökset poikkeavat toisistaan luonteeltaan vain niukasti. Viimeisin Kirkkoraamattu on varsin tuore ja sen kääntäjät pyrkivät sujuvaan nykykieleen. Kerronnallinen teksti ei aiheuttanut vaikeuksia sen enempää silloiselle komitealle kuin nykyisille kääntäjille. Muutamia yksityiskohtia voidaan syystä nostaa esille, mutta kysymys on vivahteista. Todelliset haasteet ovat teoreettisemmissa teksteissä.
- Kor. 1–4: Riitoja seurakunnassa
Astetta Markuksen evankeliumia haastavampi on kääntäjälle Paavalin Ensimmäinen korinttilaiskirje. Paavalin teksti on usein varsin käsitteellistä, mutta tämä kirje on hänen tuotannossaan käytännöllisimmästä päästä. Helppoa tämänkään kääntäminen ei kuitenkaan ole.
Vaikeita termejä karttava uusi käännös on sujuva ja joissakin kohdissa sanavalinnat ovat varsin hyviä, kuten ”teillä on sana hallussanne eikä viisauttakaan puutu” (1:5). Jakeessa 4:13 apostoleja ”lyödään ympäri korvia”, mikä tekee hyvinkin oikeutta alkutekstille. Muutamissa kohdissa käännös on 1992 Kirkkoraamattua parempi. Kääntäjät ovat uskaltaneet syystä hylätä uusien kielten vaikutuksesta suomen kieleen otetun sanan ”armolahja” ja kääntäneet sananmukaisesti (”Siksi teiltä ei puutu mitään Jumalan lahjoja”, 1:7). Jakeen 1:9 käännös (”Jumalan uskollisuuteen voitte luottaa”) tekee oikeutta sille, että sanan πιστόσ perusmerkitys on ”luotettava”. Jakeessa 3:17 on osattu löytää kreikan preesensille duratiivinen merkitys ja käännetty verbi kauan kestäväksi toiminnaksi eikä kertaluonteiseksi: ”Jos joku tuhoaa Jumalan temppeliä” (UT2020) / ”Jos joku turmelee Jumalan temppelin” (KR 1992). 2021
Joitakin näkemiäni käännöksiä on voinut syystä sanoa huolimattomiksi. Tässä jaksossa näyttää huolimattomuuden takia puuttuvan vain pari sanaa. ἕως ἄρτι, ”tähän päivään saakka” on jäänyt kääntämättä jakeessa 4:11. Lähinnä lipsahdus on varmaan jakeen 4:15 käännös (”Kristuksen omina teillä on kyllä kymmeniätuhansia kasvattajia”) – Paavalihan sanoo, että vaikka heillä olisi monia kasvattajia, heillä on vain yksi isä, Paavali. Ymmärrettävä on jakeen 4:15 perinteinen väistö, vaikka tuore käännös kiertää vaikeuden kauempaa kuin aikaisemmat (UT2020: ”Minähän teistä tein Kristuksen Jeesuksen omia” / KR1992: ”Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt (ἐγέννησα) Kristukseen Jeesukseen uskoviksi”). Miehethän eivät tunnetusti synnytä, vaan siittävät, kuten alkuteksti sanoo.
Merkittävästi enemmän ongelmia ovat tuottaneet käsitteet. Käännös karttaa sanaa ”vanhurskaus” ja siihen liittyviä ilmaisuja. Vaikeudeksi tulee silloin jae 1:30, jonka KR 1992 kääntää näin: ”Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.”. Nyt jae käännetään näin: ”Kristus tuli meille Jumalan luota viisaudeksi ja oikeamielisyydeksi pyhittämään ja lunastamaan meidät”. Kristus tuli siis ”oikeamielisyydeksi”. ”Vanhurskautta” tarkoittavan sanaperheen merkityskentästä on leikattu tietty alue pois ja otettu siitä sinänsä oikea, mutta tähän kohtaan täysin sopimaton kapea siivu. Kyseessä on hyvä esimerkki siitä, miten helpon lukuelämyksen tarjoava käännös ajautuu vaikeuksiin ensimmäisille lukijoillekin haastavissa kohdissa. Onko tarkoitus, että lukija tässä vain hyppää vaikean kohdan yli ilman mahdollisuuksiakaan ymmärtää Paavalia?
Jakeen 1:2 käännös (”jotka Jumala on kutsunut olemaan pyhiä”) on tulkittavissa oikein, mutta myös väärin, eli niin että pyhä elämä tekee ihmisestä pyhän. On toki totta sekin, että Jumala odottaa omiltaan pyhää elämää. Varsinaisesti κλητοῖς ἁγίοις kuitenkin tarkoittaa sitä, että korinttilaiset ovat ”kutsuttuja pyhiä”.
Hyvin mielenkiintoinen on ensimmäisen luvun lopulta alkava jakso ristin hullutuksesta. Nyt μωρία ja vastaavat sanat on käännetty ”älyttömyydeksi” ja ristin saarna on älyn puutetta. Miten tähän ratkaisuun on mahdettu päätyä? Mikäli taustalla on juutalainen viisaus, hokma on jotakin muuta kuin älyä. Koko viisauskirjallisuuden perinne erottaa toisistaan älykkyyden ja todellisen viisauden, jota me sanoisimme lähinnä elämänviisaudeksi. Ilmeisesti jakeesta 22 on koetettu hakea tulkinnan avaimeksi kreikkalaisten viisaus, ja tulkintaa on tuettu parillakin tavalla. Jae 1:20 kuuluu KR1992 mukaan ”Missä ovat viisaat ja oppineet”, mutta tuore käännös uskaltaa lisätä: ”Missä ovat kreikkalaiset viisaat ja juutalaiset oppineet”. Jakeeseen 2:1 käännökseen on tuotu alkutekstin ulkopuolelta termi ”filosofia”. μωρία-sanan perusmerkitys on kuitenkin ’hulluus’, ja Paavali viittaa suoraan Jesajan kirjaan (29:14). Vaikka Paavali mainitsee kreikkalaiset, kreikkalaisen filosofian tuominen tähän jaksoon on vahva tulkinta ja epäilen, voidaanko ristin saarna pelkistää älyn puutteeksi. Johdonmukainen UT2020 ei käännöksessään ole, vaan 3:18 μωρὸς on taas ’tyhmä’ ja 3:19 μωρία on hulluutta ja 4:10 μωροὶ ovat järjettömiä. Jakeen 4:10 φρόνιμοι, jonka voisi lähinnä kääntää älykkäiksi tai oveliksi, on käännetty viisaiksi.
Tahattoman komiikan puolelle käännös joutuu jakeessa 2:14, jonka se kääntää ”Normaali ihmismieli (Ψυχικὸς δὲ ἄνθρωπος) ei voi ottaa vastaan Jumalan Hengen sanomaa, koska se tuntuu älyttömältä.” Onhan sanalla ”normaali” tunnetusti monta merkitystä, mutta onko Kristukseen uskova ihminen paitsi älytön myös epänormaali?
Ilmeinen oikaisu jakeessa 2:16 rikkoo Paavalin ajatuksenkulun. UT2020 kääntää jakeen ”Meillä on kuitenkin samanlainen mieli kuin Kristuksella” (ἡμεῖς δὲ νοῦν Χριστοῦ ἔχομεν; KR 1992: ”Mutta meillä on Kristuksen mieli.”) Tämä liittyy edellä olevaan 11. jakeeseen (ja samoin jakeeseen 16): Ihminen ei tunne Jumalaa, mutta Henki tuntee ja kertoo meille. Kun meillä on Kristuksen mieli, tunnemme Jumalan.
Hämmentävä oikaisu on jakeessa 2:8, jossa sanotaan ”Tätä viisautta eivät meidän aikamme valtiaat ole oppineet tuntemaan”. ”Meidän aikamme valtiaat” eivät tietenkään ole vain Rooman keisareita eivätkä Juudean käskynhaltijoita, vaan kyse on kahdesta aikakaudesta, aioonista. Tähän asti suomennokset ovat opettaneet lukijoilleen, että on olemassa tämä aika ja tuleva, ja siitä on tässäkin kohdassa kyse (ἣν οὐδεὶς τῶν ἀρχόντων τοῦ αἰῶνος τούτου ἔγνωκεν). Tätä ensimmäistä kertaa tekstiä lukeva tuskin ymmärtää. Onko tarkoitus, että tämän erotuksen tekeminen ei kuulu lukijan oppimiin asioihin? Samaan yhteyteen kuuluu jakeen 2:12 käännös ”Me emme saaneet maallista henkeä vaan Jumalan Hengen” – τὸ πνεῦμα τοῦ κόσμου on kaikkiin edellisiin käännöksiin kuuluva maailman henki, joka on muuta kuin Jumalan Henki.
Paavalin sanapari liha – henki merkitsi edellisen Kirkkoraamatun tekijöille suurta erimielisyyden aihetta. Vaikka sanaparilla on eksegeettisessä tutkimuksessa oma tutkimushistoriansa, yksimielisyys oli ymmärtääkseni siitä, että Paavali ei seuraa kreikkalaisten parissa yleistä erottelua alempiarvoisen ruumiin ja arvokkaamman hengen välillä. Koska raamatunkäännöskomitean niukka enemmistö (= puheenjohtajan ääni ratkaisi) kuitenkin halusi useimmiten karttaa käännösvastiketta ’liha’, sana σάρξ ja sen johdannaiset käännettiin monin eri selittävin vastinein. Nyt eivät kääntäjät ole kantaneet huolta vääristä mielleyhtymistä. Jakeessa 3:1 sanotaan: ”Puhuin teille kuin ruumiillisille ihmisille, kuin pikkulapsille, jotka eivät vielä kunnolla tunne Kristusta” ja jakeessa 3:3: ”koska ruumiinne hallitsee teitä yhä.” Nyt siis tietyn kreikkalaisen perinteen mukainen jako ruumiin ja sielun välille on tuotu korvaamaan Paavalin opetus. Tuore käännös ajaa tässä kohdassa yksiselitteisesti päin puuta.
Muutamia yksityiskohtia on syytä mainita. Suomalainen raamatunlukija joutuu tämänkin käännöksen äärellä hahmottamaan tärkeän erottelun juutalaisten ja pakanoiden välillä mutkan kautta, koska sana ”pakana” on kartettavien listoilla (1:23 ”ja muille”). Kristuksen risti, skandalon, on ”ansa, johon juutalaiset kompastuvat” (1:23). Ansa asetetaan tarkoituksellisesti ja sen tarkoitus on vihamielinen. KR1938 käännös ”pahennus” ei ole hyvä – KR1992 koettaa kääntää dynaamisesti, ”juutalaiset torjuvat sen herjauksena” – mutta tarkin tarjotuista.
Roomalaiskirjeen luvut 3–5
Etukäteen oli oletettavissa, että Paavalin paljon käsitteitä ja pitkiä virkkeitä sisältävä jakso Room. 3–5 on kääntäjille suurin haaste. Hyvä osoitus tehtävän vaikeudesta on Room. 5:1–2: Alkutekstissä se on vain yksi, pitkä virke. KR1992 on jakanut sen kahteen virkkeeseen, UT2020 neljään. Tätä lauseiden katkomista monenkin antiikin tekstin kääntäjä joutuu useimmiten tekemään, koska suomen kieli ei taivu samaan kuin kreikka tai latina. eikä Paavalin tekstikään ole tuossa sujuvimmillaan. Vaikeutena on aina silloin ajatuskulkujen säilyttäminen alkutekstille uskollisina. Mutta miten kääntäjät ovat tästä jaksosta selvinneet?
Muutamat pienet kielelliset makuasiat joko miellyttävät tai eivät miellytä lukijaa. Sinänsä ilmeikästä mutta tuskin kännykkäsukupolven kieltä on, että ihmisten ”suusta tursuaa katkeria kirouksia” (Room. 3:14). Jakeen 4:19 äärellä muistan raamatunkäännöskomitean jäsenen pohtineen, miten ilmaista Kirkkoraamatussa Abrahamin potenssin katoaminen (νενεκρωμένον). Nyt löydetty sanavalinta olisi varmaan kelvannut hänellekin (”lähes satavuotiaana hän oli kyvytön saamaan lapsia” / KR1992: ”hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen”). Paavali liittää tosin kyvyn löytymisen kuolleista herättämiseen, mutta tämän välittäminen suomalaiselle lukijalle taitaa olla ylivoimainen tehtävä.
Useassakin kohdassa UT2020 löytää Paavalin ajatuksenkulun paremmin kuin KR 1992.
Jakeessa 3:7 (UT2020: ”Ja silti: jos minun valheeni on korostanut Jumalan totuutta ja lisännyt hänen kunniaansa, miksi minut tuomitaan syntisenä?”) käännös tuo esille Paavalin ajatuksenkulun: Vertailu syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välillä vain korostaa Jumalan pyhyyttä. Niin ei ainoastaan saata käydä (KR1992: ”Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia”), vaan niin nimenomaan piti käydä, ja profetian on osoittanut oikeaksi se, että paitsi pakanat myös juutalaiset ovat langenneet.
Edellistä merkittävämpi on hyvä sidos kolmannen ja neljännen luvun välillä (UT2020: ”Me päinvastoin vahvistamme pyhät kirjoitukset”/ KR 1992: ”me päinvastoin vahvistamme sen mitä laki sanoo”). Sanalla νόμος on tunnetusti monta merkitystä. Lähtiessään hakemaan tukea Abraham-kertomuksista Paavali viittaa sillä selvästi koko viiteen Mooseksen kirjaan, tooraan, eikä vain niiden sisältämiin lakiteksteihin. Samoin Room. 4:1 antaa uuden käännöksen myötä lopultakin suomalaiselle lukijalle mahdollisuuden linkittää Paavalin tekstin Abrahamin löytöön, josta kertoo 1. Moos. 18:3 (”Herra, jos olen löytänyt armon”, BH ja LXX). Abraham löysi armon, ja siihen viittaa UT2020 (”Mitä meidän juutalaisten siis pitäisi sanoa esiisämme Abrahamin löytäneen?”). Tässä jakeessahan KR1938 on täysin hakoteillä ja mahdoton ymmärtää (”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan?”). Selvästi parempi on myös tärkeän jakeen Room. 3:25 käännös (UT2020: ”Jumala asetti Jeesuksen uhriksi ja paikaksi, jossa Jeesuksen veri tuo sovituksen häneen uskoville/ KR 1992: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi”). Näissä kohdissa UT2020 selviää vertailussa käytössä olevan Kirkkoraamatun kanssa oikein hyvin.
Nostan esille muutamia käännöksen yksityiskohtia. Jakeessa 3:2 Jumalan sana (τὰ λόγια) on muuttunut puheeksi (KR 1992: ”Jumala on ensiksikin uskonut sanansa juuri heille.” / UT2020: ”Ensinnäkin se, että heille on uskottu se, mitä Jumala on puhunut). Laki ja profeetat ovat muuttuneet ”pyhiksi kirjoituksiksi” (KR 1992: ”josta laki ja profeetat todistavat”/ UT2020: ”josta pyhät kirjoitukset todistavat”). Dogmaattisesti tärkeä on Room. 3:9 yhden sanan lisäys ”juutalaiset”, jolla käännös sulkee tarpeettomasti pois tulkinnan, että syntisyys koskettaisi myös Kristukseen uskovia (KR 1992: ”Olemmeko me muita parempia” / UT2020: ”Olemmeko me juutalaiset siis muita paremmassa asemassa?”). Jakeessa 4:11 sinetistä on tullut todiste (UT2020: ”Hän sai ympärileikkauksen merkin todisteeksi siitä, että hän oli jo ympärileikkaamattomana luottanut Jumalaan”), vaikka sinetin uskoisin olevan edelleen hyvin ymmärrettävä sana. Jakeessa 5:5 uusi käännös on Kirkkoraamattua sananmukaisempi (KR 1992: ”Eikä toivo ole turha” / UT2020: ”Eikä toivomme vie meitä häpeään”). Jakeissa 5:15 ja 5:17 molemmat käännökset saneeraavat partikkelilla εἰ alkavan ehtolauseen. Painoarvoltaan hyvin suuri on muotoilu ”Laki ujuttautui maailmaan, jotta rikkomus moninkertaistuisi” (Room. 5:20, vrt. KR 1992: ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi”). Hyvin pian Paavalin jälkeen ilmaantui opettajia, joiden mukaan Mooseksen laki ei ollut peräisin Jumalalta, vaan ties miltä pahalta hengeltä. ”Ujuttautuminen” ei ainakaan minun silmiini näytä Jumalan antaman lain toimintatavalta, varsinkin kun alkuteksti sanoo varsin neutraalisti παρεισῆλθεν (”tuli väliin”).
Nyt sitten käsitteisiin, joita jaksossa on runsaasti. Kuten jo edellä käsitelty Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakso osoitti, termi δικαιοσύνη ja sille sukua olevat sanat käännettiin uudella tavalla. Jakeessa 3:5 ratkaisu on oikea, koska vertailussa ovat väärin tehnyt ihminen ja oikeamielinen Jumala (UT2020: ”meidän väärämielisyytemme tuo esiin Jumalan oikeudenmukaisuuden?”; vastaavasti Jumalasta 3:25–26), samoin ehkä jakeessa 3:10 (”kunnollista”). Aiheen keskeisyyden vuoksi tärkeät jakeet 3:21–24 on syytä lainata kokonaisuudessaan:
UT2020: 21 Jumalallinen oikeudenmukaisuus (δικαιοσύνη θεοῦ), josta pyhät kirjoitukset todistavat, on nyt paljastunut laista riippumatta. 22 Jumalallinen oikeudenmukaisuus [δικαιοσύνη] paljastuu kaikille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Tämä koskee kaikkia, 23 koska kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. 24 Jumalan hyvyys kuitenkin tekee heistä syyttömiä täysin ilmaiseksi [δικαιούμενοι δωρεὰν], koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.
KR1992: 21 Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. 22 Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, 23 sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta 24 mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.
Jaksossa sivuutetaan siis johdonmukaisesti termi δικαιοσύνη. Vastineita on jo edellä useita (myös ”kelpaa Jumalalle”, 3:20; ”hyväksyy kelvollisiksi”, 4:24). Vanhurskautta ei tässä käännöksessä rikkoneelle lueta, vaan ”Jumala hyväksyi Abrahamin” (καὶ ἐλογίσθη αὐτῷ εἰς δικαιοσύνην, 4:3) ja ”hyväksyy syyttömäksi jumalattoman” (4:5) tai Jumala ”ei ota syntiä lukuun” (4:8). Abrahamia ei katsottu ”uskosta vanhurskaaksi”, ”vaan siksi, että tämä luotti häneen. Luottamus teki Abrahamista kelvollisen.” (4:13). Jumala on tämän käännöksen mukaan ”tehnyt syyttömiä meistä, jotka uskomme” (Room. 5:1; ”tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi” (KR 1992).
Nyt käsillä olevat kohdat ovat niitä, joihin luterilainen usko historiallisesti perustuu. Olisi helppoa sanoa, että tämähän on luterilaisten ongelma, mutta tuota en suostu nielemään. Jos käännös on samea tai virheellinen, kyse ei ole luterilaisen uskonnollisuuden ongelmasta, vaan Paavalin opetuksesta, johon kirkkomme usko ankkuroituu. Kun puhutaan uskonvanhurskaudesta ja siitä, miten syntiselle luetaan Kristuksen vanhurskaus, puhutaan aivan uskomme ytimestä. Kun käsitteet sivuutetaan, tekstin merkitys muuttuu. On rohkea ratkaisu oikaista näissä keskeisissä kohdissa.
Loppuarvio
Jokainen vaikkapa englantilaista tai saksalaista maailmaa tunteva tietää, että käännöksiä on monenlaisia. Kääntäjä joutuu aina tasapainoilemaan käännöksen tarkkuuden ja tekstin ymmärrettävyyden välillä. Jotkut käännökset pyrkivät hyvin suureen tarkkuuteen, toiset ovat lähinnä parafraaseja, yrityksiä välittää vapaasti tekstin ajatuksia uusilla kielillä. Silloin kääntäjän oma agenda tulee hyvinkin selvästi esille. Nykyään suomenkielisellä lukijallakin alkaa olla edessään jossakin määrin edustava kokoelma eri luonteisia käännöksiä. Yhden käännöksen aika on ollut ohi jo aikoja sitten, erityisesti kun KR1992 ei koskaan saanut kaikkien kristillisten piirien varauksetonta hyväksyntää.
Nyt käsiteltyjen jaksojen perusteella UT2020 pyrkii olemaan suhteellisen sanatarkka, mutta tärkeidenkin käsitteiden kohdalla se oikaisee surutta. Ajatuksena on palvella ensimmäisen kerran Raamattuun tarttuvaa nuorta aikuista, mutta entä sitten kun tekstiä luetaan toisen kerran? Entä kun rippikoulussa pitäisi opettaa taivaan tie? Tämän ja vastaavien käännösten iso ongelma on siinä, missä vaiheessa pitäisi siirtyä tarkempaan käännökseen. Ilman vanhurskauttamisen käsitettä ei kovin pitkälle päästä.
Käännöksen äärellä mielessäni on pyörinyt Einsteinin suuhun laitettu mainio lause (jota koomista kyllä on yksinkertaistettu alkuperäisestä aika lailla): ”Kaikki pitäisi tehdä niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista, mutta ei yhtään sitä yksinkertaisemmaksi.” Tätä ohjetta kääntäjät eivät ole Paavalin kirjeistä otetun pistokokeen perusteella ottaneet huomioon.