Instituutiot murenevat

Perusta 5 | 2021

Olemme siirtyneet kristillisestä yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan. Muutoksen myötä vanhoja kristillisiä arvoja halutaan korvata uusilla arvoilla, jotka eivät enää nouse kristinuskosta. Tämä kehitys saa aikaan arvosodan vanhojen ja uusien arvojen joutuessa törmäyskurssille. Arvojen yhteentörmäys näkyy niin kirkossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Yksi taistelun kentistä on tiede ja yliopistot. Sosiologian professori Jukka Savolainen varoittelikin Kanava-lehdessä (5/2021) tieteiden politisoitumisesta. Hänen mukaansa poliittisilla mieltymyksillä on etenkin yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus. Savolaisen artikkeli herätti jonkinmoisen kohun. Siitä käy ilmi, että tiedeyhteisössä jopa lakattiin tervehtimästä ja juttelemasta sekä leimattiin hulluksi, jos kyseenalaisti vallitsevaa ideologiaa tai esitti jotain sen kanssa ristiriidassa olevaa.

Teologeille tieteen sisäiset taistelut tai puhe ideologisoitumisesta ei ole kovin suuri uutinen. Juuri teologia on tieteenala, jossa lähtökohdat määrittelevät paljon tutkimuksen lopputuloksia. Erilaisia koulukuntien välisiä taisteluita esimerkiksi eksegetiikan alalla on käyty jo pitkään.

Tietyillä tieteenaloilla ideologisoitumisen vaara on suurempi kuin toisilla. Joskus puhutaan ns. epäkohtatutkimuksesta (grievance studies). Tällaisessa tutkimuksessa pyritään korjaamaan yhteiskunnan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Epäkohtatutkimusta harjoitetaan etenkin postkolonialistisen teorian, sukupuolentutkimuksen, kriittisen rotuteorian, queer-teorian ja intersektionaalisen feminismin alueilla.

Nämä suuntaukset ammentavat postmodernista teoriasta. Taustalla on etenkin Michel Foucault’n ajattelu, jonka mukaan totuutta ja valtaa ei voi erottaa toisistaan. Totuusväitteet ovat silloin aina eri asteista vallankäyttöä. Tästä lähtökohdasta seuraa, että totuudella ei ole niin suurta väliä kuin vallalla. Sen myötä tutkimuksessa keskitytään etenkin valtaanalyyseihin ja yhteiskunnasta löytyvään epäoikeudenmukaisuuteen. Totuuden tavoittelu korvautuu aktivismilla, joka puetaan tieteen muotoon. Hyvänä esimerkkinä Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat erilaisia höpöhöpö-artikkeleita feministisiin julkaisuihin ja saivat osan niistä julkaistua. Riittää siis, että kuulostaa hyvältä ja oikeaoppiselta, vaikka substanssia ei olisi ollenkaan.

Humanistisilla aloilla ja myös teologiassa on siis vaara, että totuuden tavoittelu korvautuu ideologialla. Kun ideologisoitunut tiede valtaa alaa, se murentaa uskoa tieteen luotettavuuteen ja tuhoaa niiltä osin yliopistojen asemaa arvostettuina instituutioina. Eikä tässä ole kyse siitä, että joku tieteenala sinänsä olisi paha, vaan siitä, että kristinuskon jälkeen seurannut merkityksettömyys syö lopulta myös tieteen. Nihilismi, jossa mitään merkitystä tai totuutta ei ole, rapauttaa instituutiot. Sille, mikä ei ole mitään, on uhka sellainen, joka on jotakin. Nihilismi pyrkii purkamaan kaiken, koska ei kestä itseään.

Italialainen matemaatikko Carlo Lancelotti kirjoitti Twitterissä, että ongelma ei ole se, että tyhmät ihmiset yrittävät yltiöpäisesti tuhota vanhoja instituutioita, vaan se, että ne ihmiset, jotka ovat vastuussa noista instituutioista, ovat unohtaneet, mitä varten ne ovat olemassa ja siksi eivät pysty puolustamaan niitä. Kristilliseen länteen on siis kristinuskon vaikutuksen alla rakennettu monia instituutioita, mutta jälkikristillisenä aikana ei enää kyetä ymmärtämään perusteita, joille nuo instituutiot rakentuivat, koska taustalla vaikuttava ajattelu ja arvot ovat muuttuneet. Siksi instituutiot ideologisoituvat ja murentavat itse itsensä. Tämä näkyy hyvin edellä kuvaamieni tieteenalojen kohdalla.

Yliopistot eivät ole tietenkään ainoita, jotka ideologisoituvat, vaan samat kysymykset liittyvät esimerkiksi mediaan. Sielläkään tavoitteena ei usein ole enää tehdä puolueetonta ja objektiivista journalismia, vaan eriasteista vaikuttamista ja aktivismia, jossa totuus usein jää ideologioiden jalkoihin.

Analyysin voi laajentaa myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Näyttää siltä, että kirkon ylimmillä tasoilla asti ei ole jaettua itseymmärrystä siitä, mikä se on ja miksi se on olemassa. On kollektiivisesti unohdettu se, miksi kirkko perustettiin. Tietenkin kirkon itseymmärrys määritellään sen tunnustuksessa, mutta käytännön tasolla siitä ei usein tiedetä mitään. Tunnustuksen sijaan erilaiset ideologiat määrittelevät sitten sen, mitä kirkko opettaa vaikkapa eettisistä kysymyksistä. Siksi myös kirkko instituutiona rapautuu.

Instituutioiden murenemisella on vakavia vaikutuksia. Tässä tilanteessa sinänsä hyviinkin asioihin kohdistetaan epäluuloa. Kun tutkimukset joillakin tieteenaloilla epäilyttävät, voi käydä niin, että ei enää luoteta edes lääketieteellisiin instituutioihin, mikä näkyy esimerkiksi kahtiajakona koronarokotteisiin asennoitumisen suhteen.

C. S. Lewis kirjoitti vuonna 1953 lähettämässään kirjeessä osuvasti siitä, kuinka kristinuskosta luovuttaessa saatamme menettää enemmän kuin uskommekaan:

Minusta todella tuntuu, että hyvin vakavat vaarat riippuvat yllämme. Se johtuu suuresta luopumuksesta kristillisestä uskosta, joka on tapahtunut suuressa osassa Eurooppaa. Sen vuoksi tilanteemme on huonompi kuin ennen sitä kun saimme uskon. Kukaan ei palaa kristinuskosta luopuessaan samaan tilaan kuin jossa oli ennen kristinuskoa, vaan huonompaan tilaan: pakanan ja luopion ero on naimattoman naisen ja avionrikkojan ero. – – Siksi monet aikamme ihmiset eivät ole menettäneet ainoastaan yliluonnollista valoa, vaan myös luonnollisen valon, joka pakanoilla oli.

Santeri Marjokorpi

Imago Essentialis

Perusta 4 | 2021

Jouko N. Martikainen

Kirjoittaja on Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritus-professori. Kirjoitus on esitetty alustuksena KK:n kurssilla ”Syvemmälle messuun” 8.-13.10.2010 Järvenpäässä

Ihminen – Jumalan kuva

”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”, 1. Moos. 1:27. Näin Raamatun alkulehdillä ilmoitetaan: ihminen on Jumalan kuva. Teologian historiassa on paljon pohdintaa siitä, mitä tämä keskeinen luonnehdinta ihmisestä merkitsee. Pitäydymme tässä oman perinteemme piirissä. Augustinuksen tulkinta ihmisestä tuli määrääväksi latinalaisessa lännessä. Hänen mukaansa muisti, mieli tai henki ja tahto ovat ihmisessä Pyhän Kolminaisuuden kuvautumaa. Luther ei tässä kuitenkaan suostu seuraamaan munkkikuntansa oppimestaria. Näin siksi, että Lutherin mukaan Jumalan kuva kadotettiin syntiinlankeemuksessa (… per peccatum amissa WA 42,46,4; Steiger 109). Ennen syntiinlankeemusta tilanne oli toinen. Siitä Luther kirjoittaa: ”Aadamilla oli tämä kuva omassa olemuksessaan. Hän ei ainoastaan tuntenut Jumalaa ja uskonut häntä hyväksi, vaan hän eli suorastaan jumalallista elämää. Hänellä ei ollut kuoleman eikä minkään muun vaaran pelkoa, sillä hän oli tyytyväinen Jumalan armoon” (Koskenniemen käännös, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1–7, 67; WA 42,47). Tällaisen Jumalan kuvan mukaisen elämän siis Aadam ja Eeva menettävät. Luther ei hyväksy sitä skolastiikan käsitystä, että Jumalan kuva eli imago olisi säilynyt ihmisen luontovarustuksessa, sen sijaan kaltaisuus eli similitudo olisi kadotettu. 

Nyt selvitämme sitä ongelmaa, mitä Jumalan kuvan menettäminen ja sen palauttaminen merkitsevät kurssimme aiheen kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Lutherin lähtökohta tässäkin on, että Jumalan kuvan ennallistetaan vanhurskauttamisessa yksin uskosta. Se toteutuu siten, että Herran Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan hyväksemme kasteessa. Jumalan kuvan ennallistamiseksi oli välttämätöntä, että Jumala tuli ihmiseksi ja otti omakseen langenneen ihmisen kaiken kurjuuden. Näin Herrasta Kristuksesta tulee kaksoiskuva. Hän on ennalta olevana Jumalan kuva ja inkarnoiduttuaan – niin jo sitäkin ennen – hän on ihmisen kuva. Tämän käsitteen kaksoiskuva löysin Anselm Steigerin tutkimuksesta (Fuenf Zentralthemen der Theologie Luthers und seiner Erben: communicatio-imago-figura-Maria-exempla. Brill-Leiden 2002). 

Kaksiluonto-oppi on Lutherilla samalla myös oppi Kristuksesta kaksoiskuvana, Jumalan ja ihmisen. Herra Kristus ei ole vain samaa olemusta Jumalan Isän kanssa, vaan samaa olemusta ihmisen eli meidän kanssamme.  

Mitä tästä siis seuraa pohdittavanamme olevan aiheen kannalta: ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”. Aluksi on yleisesti todettava, ettei Luther pidä sanaa, kuvaa ja säveltä toistensa kilpailijoina, vaan jokainen niistä erikseen ja kaikki yhdessä voivat toimia ja myös toimivat evankeliumin sanoman kantajina. Niistä kunkin erityiskyky tässä tehtävässä samoin kuin keskinäiset suhteet ja vuorovaikutus ovat kuitenkin läheisesti sidoksissa Lutherin teologian keskeisiin painotuksiin.

1. Herra Kristus – imago essentialis Dei et imago essentialis hominis 

Lutherin mukaan Kristus on Jumalan täydellinen kuva (imago dei perfecta). Hän käsittelee laajasti kuvaa Isän ja Pojan ykseyden kannalta selittäessään Heprealaiskirjeen 1. luvun 3. jaetta:  

Jumala on puhunut Pojan kautta, ”joka ollen hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva.” Kun muovaillaan jonkun ihmisen kuva, ei tämä kuva ole ihmisen olemuksen eli hänen luontonsa mukainen; kuva ei ole ihminen, vaan se on kiveä tai puuta, ihmisen mukaan muovaillun kivisen tai puisen olion kuva.

Sitten Luther jatkaa, ja toteaa, että Isän ja Pojan suhde ei ole tällainen:

Mutta tässä on Poika sellainen Isän olemuksen kuva, että Isän olemus on juuri tuo kuva – – muodostettu Isän olemuksesta, joten se ei ole ainoastaan Isän mukainen ja näköinen, vaan siihen sisältyy myös Isän koko olemus ja hänen luontonsa täydellisenä. 

Näin ollen voidaan Kristuksesta kuvana sanoa, että myös Kuva on Jumala, samaa olemusta, voimaa ja viisautta kuin Jumala itse. Jumalan Poika on valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta Nikean tunnustuksen sanoin. Herra Kristus on Jumalan olemuksen kuva tai olemuskuva, imago essentialis. Luther viittaa tässä usein Johanneksen 14:9:ään: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Herra Kristus on Jumalan sakramentaalinen kuva, hän on yhtä Isän kanssa (Joh.10:30). Tämä kuva ei vain edusta Kolminaisuuden ensimmäistä persoonaa, vaan tuo Kuvatun siten läsnä olevaksi, että tässä on puhuttava reaalipreesensistä. 

Samaa asiaa voidaan lähestyä myös uuden kielen ja uuden kieliopin kannalta. Lutherin mukaan Herra Kristus luo uuden kielen ja kieliopin. Silloin myös sana ’kuva’ (imago), samoin ’sana’ (verbum) ja ’sävel’ (tonus) saavat kokonaan uuden merkityksen. Tämä käy ilmi erityisellä tavalla siinä, että Hän itse on samalla kertaa Jumalan ja ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis Dei et hominis eli kaksoiskuva. Hän on siis Jumalan olemuksen kuva samoin kuin hän on ihmisen olemuksen kuva. Sama koskee myös säveltä. Herra Kristus luo myös uuden sävelopin. Tässä tosin liikun itselleni oudolla maaperällä enkä pysty sitä dokumentoimaan riittävästi. Viittaan tässä vain Ilmestyskirjan jakeisiin 5:9 ja 14:3, joissa taivaallisessa jumalanpalveluksessa veisataan uutta virttä (canticum novum) Karitsalle.  

2. Herra Kristus – imago essentialis hominis 

Herra Kristus on ihmisen olemuksen kuva. Mutta mikä on ihmisen olemus? Edellä jo viittasin siihen, ettei teologiassakaan ole siitä yksimielistä opetusta. Jos kysyisimme asiaa psykologeiltamme, luulen, että he pitäisivät ihmisen olemuksena hänen itseyttään, sekä ihmisen omaa käsitystä siitä, kuka ja mikä hän on, että asianomaisen oman koulukunnan käsitystä ihmisen todellisesta olemuksesta tai sen puutteesta. Jos ihminen alkaa lähemmin analysoida, mikä ja kuka oikeastaan on tämä, joka pitää itseään itsenään eli omana minänä, hän pian huomaa, että päätyy pimeyteen. Emme löydäkään minuudellemme kalliopohjaa, vaan outouden, hämäryyden ja koko minuuden häipymisen analyysiimme. Tämä tarkoittaa sitä, että etsiessään minuutensa ydintä ohjautuukin katsomaan sitä tyhjyyttä, josta hänet on luotu. Samasta syystä kuoleman ajatteleminen herättää meissä kauhua. Siinäkin me katselemme sitä tyhjyyttä, josta Jumala on ihmisen luonut. Emme siis löydäkään itsestämme kiinteää sisärakennetta. löydämme vain harhailua pimeydessä eli tyhjyyttä. Tämä kokemus on osa syntiinlankeemuksen vauriota.  

Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi. 

Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty. 

Ongelma on erityisen hankala siitä syystä, että kieli tekee meille tässä tepposia. Käsite ”Jumalan kuva” tuntuu meistä suureelta, jolla on tietty substanssi eli sitä kantava olemispohja. Tästä syystä meitä hirvittää se ajatus, että jos Jumalan kuva olisi kokonaan menetetty, meissä ei olisi enää jäljellä mitään kosketuspintaa Jumalan kanssa. Sen sijaan olisimme vain kosketuksessa Jumalan vastustajan kanssa. Se osoittautuisikin Jumalaa väkevämmäksi. Todellisuus halkeaisi markionilaisittain kahtia. Tämä pelko estää meitä seuraamasta tässä asiassa Lutheria. On kuitenkin kysyttävä, miten Luther itse selviää tästä ongelmasta? Näyttää siltä, ettei ongelma huolestuta häntä laisinkaan. Näin siksi, että Jumala on suvereeni Herra myös sen jälkeen, kun ihmisestä on tullut Saatanan kuva. Tästä huolimatta Hän katsoo ihmistä niin rakastavasti, ettei ihminen voi irtaantua alkuperäisestä luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen kaikin voimin Saatanan talutusnuorassa.

On lisäksi kysyttävä, mikä ihmiskäsitys on realistisempi eli siis paremmin tosiasioiden ja kokemuksemme mukainen, Lutherin vai idealisoiva näkemyksemme ihmisestä? Eikö realismi ole Lutherin puolella, niin hirveää kuin onkin ajatella, että olisin Saatanan enkä Jumalan kuva? Tämä on niin kauhea asia, että Jumala kaikkivaltiudessaan ja suuressa armossaan estää meitä näkemästä orjuuttamme Saatanan alaisuudessa täydessä karmeudessaan. Hän paljastaa sen meille vain Pojassaan, joka otti päällensä meidän orjuutemme Saatanan alla. Siksi Lutherin mukaan Herran Kristuksen tehtävä onkin palauttaa meihin Jumalan kuva. Sen hän tekee olemalla meille imago essentialis hominis eli ihmisen olemuskuva. Autuas vaihtokauppa on kuvan vaihto. Herra Kristus pukeutuu kaikkeen siihen, mikä on meidän omaamme ja antaa vastineeksi kaiken sen, mitä hän itse on Jumalan kuvana: ”Induit formam et figuram nostram et imaginem et similitudienem, ut nos induat imagine, forma, similitudine sua” eli ”hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” kuten hän sanoo joulusaarnassaan vuodelta 1515.

Herra Kristus on uuden ihmisen prototyyppi. Hän pukeutui kaikkiin ihmistä hallitseviin turmiovaltoihin, ja muutti ne vastakohdikseen: synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi, Jumalan vihan hänen rakkaudekseen ja Saatanan orjuuden Jumalan lasten vapaudeksi, ja mikä kaikkein ihmeellisintä – helvetin taivaaksi.

Herra Kristus osoittautuu Jumalan kuvaksi ja Jumalaksi siinä, että hän nämä, hänelle vieraat ja vastakkaiset kuten synnin, kuolemassa ja orjuuden Saatanan alaisuudessa muuttaa olemuksensa mukaisiksi, siis vanhurskaudeksi, elämäksi ja vapaudeksi. Kuuliaisena ensimmäiselle käskylle hän suostuu vapaasta tahdostaan tulemaan synniksi, kuolemaksi ja Saatanan orjaksi. Hänestä tulee suurin syntinen, joka ottaa kantaakseen siitä aiheutuvan rangaistuksen eli helvetin tulen. Näin toimiessaan Herra Kristus on uusi ihminen ja oikean ihmisen olemuksen kuva, imago essentialis hominis. Tällä tavalla hän on kaksoiskuva, sekä Jumalan kuva että ihmisen. Nämä kaksi kuvaa ovat yhdistyneinä erottamattomasti hänen persoonassaan myös ihmisen osalta. Kalkedonin kirkolliskokouksen dogma määrittelee hänen kaksi luontoaan Pyhän Kolminaisuuden toisena persoonana. Luther siis käyttää tätä dogmaa opissaan Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana.  

On vielä erikseen korostettava sitä, ettei maan päällä syntiinlankeemuksen jälkeen ole ollut ketään muuta oikeaa ihmistä kuin Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja Marian Poika. Me kaikki muut, meitä ennen eläneet ja jälkeemme tulevat, ovat vain karua materiaalia ihmisyydestä ja ihmisyyttä varten.

Kristuksesta lähtee Lutherin mukaan suunnaton vetovoima. Tämä Jumalan olemuskuva vetää ihmistä puoleensa, pukee hänet uuden ihmisen vanhurskauteen, tekee hänet uudeksi Jumalan kuvaksi eli Kristuksen muotoiseksi sekä saattaa hänet lopulta mystiseen yhtymykseen Herransa kanssa. Vanhurskauttamisen aktissa yksin uskosta tapahtuu Lutherin mukaan reformatio ad meliorem imaginem, paremman kuvan reformoituminen eli uuteen muotoon saattaminen, uskon uudistuminen ja unio Kristuksen kanssa.

3. Kasvatus – Eruditio 

Jumalan kuvan ennallistaminen tarvitsee vielä lopunajallisen täydellistymisen. Tätä prosessia Luther kuvaa latinan termillä eruditio eli raakuudesta (rudis = raaka, karkea, oppimaton) poistamiseksi eli kasvatukseksi, opettamiseksi ja sivistämiseksi. Uskon saamaa kuvaa Luther vertaa taivaaseen ja maahan, jotka ensimmäisenä luomispäivänä olivat vielä autiot ja tyhjät, siis vielä muotoon saattamattomia eli karuuden vallassa. Jumalan kuvan korjaaminen on siksi rinnastettavissa tyhjästä luomiseen, johon ihminen ei voi tuoda mitään omasta voimastaan. Siitä Luther kirjoittaa selityksessään 1. Mooseksen kirjaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 69): 

Tähän tapaan alkaa uuden luomuksen kuva korjautua evankeliumin kautta tässä elämässä, mutta tämän elämän aikana se ei tule täydelliseksi. Mutta sitten kun se tulee täydelliseksi Isän valtakunnassa, on meidän tahtomme todella vapaa ja hyvä, ymmärryksemme valaistu ja muistimme vahva. Silloin tapahtuu myös, että koko muu luomakunta on meille alamainen, enemmän kuin se paratiisissa olikaan. 

Ennen kuin tämä tulee meissä täydelliseksi, emme voi kyllin hyvin tietää, mitä paratiisissa synnin tähden menetetty Jumalan kuva on ollut. Mutta sen, mitä me sanomme, opettaa usko ja Jumalan sana, jotka ikään kuin pitkän matkan takaa osoittavat meille Jumalan kuvan kunnian. Samaan tapaan kuin taivas ja maa alussa olivat tavallaan muotoa vailla ennen kuin valo tuli lisäksi, on hurskaissa Jumalan kuva vailla muotoa itsessään, mutta Jumala tulee sen viimeisenä päivänä tekemään täydelliseksi niissä, jotka ovat uskoneet sanaan.

Miten edellä sanottu sopii yhteen kurssimme aiheen kanssa ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? 

Lähdimme liikkeelle kuvan käsitteestä. Mikä on sitten Sana? Sana on Herra Jeesus Kristus itse. Hän on ennalta ollut Jumalan Sana, luomisen Sana: ”Alussa oli sana, ja sana oli Jumalan tykönä ja sana oli Jumala.” Sana ei siis olekaan vain kirjaimia vaan ihmeellinen pre-eksistentti Olento, Sana, joka sanoo itsestään: ”Jo ennen kuin Aabraham syntyi, minä olin”. Ja edelleen: ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu, alfa ja oomega”. 

Sana, kuva ja myös sävel eivät siis hänessä erotukaan toisistaan. Ne ovat sidoksissa häneen, niin itse asiassa ne ovat hän itse. Minne tässä jää sitten sanan primaatti? Sekin on hän itse. Näin siksi, että hän selittää itse itsensä evankeliumeissa. Ilman tätä hänen omaa sanaansa, omaa tulkintaansa itsestään, emme myöskään voisi puhua hänestä oikein kuvana ja sävelenä. 

Uskossa kasvaminen on siis Jumalan kuvan ennallistamista. Siitä puhuessaan Luther käyttää kasvatuspoliitikkona, pedagogina, saarnaajana ja sielunhoitajana yhä uudelleen kuvia. Hän puhuttelee, ei vain kuulo- vaan myös näköaistia. Kuva toimii silloin yhdessä sanan ja sävelen kanssa evankeliumin julistuksen kantajana, visualisoijana ja soinnillistajana. Vuoden 1527 ruton aikana Luther suositteli, että hautausmaiden ympärysmuurit tulisi varustaa uskoa virittävin kuvin. Niiden avulla vahvistuu rohkeutemme uskoa ylösnousemukseen. Luther pani suuren painon myös sille, että hänen raamatunkäännöksensä samoin kuin katekismuksensakin tuli kuvittaa. Samalla hän oli kiinnostunut siitä, että evankeliumia tulisi havainnollistaa hengellisten näytelmien avulla, samoin kuin evankeliumia täynnä olevin lauluin. Tässä kaikessa Luther ymmärsi olevansa evankeliumien vertauksista nousevan pedagogiikan palveluksessa. Niitä hän piti esikuvinaan. Sanan julistamisen tulee olla Pyhien kirjoitusten sanan mukaista. Tässä tehtävässä tulee käyttää multimediaalisia ilmaisukeinoja, sanaa, kuvaa ja säveltä. 

Luther käyttää kuvan käsitettä esittäessään sitä, miten uskova parhaiten omaksuu evankeliumin ilosanoman. Hän toteaa, että siinä ihminen luo sydämessään sisäisen näyttämön, johon hän sijoittaa esim. jouluevankeliumin sanat. Tässä sana, kuva ja näytteleminen kuuluvat yhteen. Luther onkin vakuuttunut siitä, että Jumala itse esittäytyy ihmiselle evankeliumin välityksellä. Tällöin hän korostaa sitä, että ihminen hyvän peilin tavoin kuvittaa sydämeensä hänelle esittäytyvän Jumalan. 

Ihminen toimii silloin, kun Jumalan sana asettuu häneen ja hän alkaa uskoa, tietyllä tavalla taiteilijan tavoin. Luther kehottaa maalaamaan Jumalan oikein uskossa. Jumalan kuvan ennalleen asettaminen toteutuu siten, että kun Jumala esittäytyy ihmiselle, ja ihminen maalaa Jumalan oikein sydämeensä. 

4. Musiikki ja kuva 

Luther ymmärtää musiikin sanalähtöisenä tapahtumana. Koraalit, liturgia ja hengellinen musiikki ovat hänelle sanan julistamisen kantajia, kuvaannollisia esityksiä (Verbidlichungen ”kuvaannoksia”) ja laajennoksia tai vahvistimia (amplificationes). Seurakunnan veisuu on saarnan sisällön omaksumisen väline ja sydämeen kuvautumisen mediumi. Niinpä Luther katsoo, että esim. katekismusvirret kuljettavat sydämeen kuvia niistä sisällöistä, joita katekismuksissa esitetään. Retoriikka ja musiikki toteuttavat rinta rinnan yhteistä tehtävää sanan julistamisessa ja lohduttamisessa. 

Luther asettaa arvossa musiikin taiteista toiseksi heti teologian jälkeen. Hän kirjoitti 1530: 

Olen suoraan sanoen sitä mieltä enkä epäröi sitä väittää, ettei teologian jälkeen ole mitään muuta taidetta tai tiedettä (nullam artem), joka voidaan asettaa samalla tasolle musiikin kanssa, sillä teologian lisäksi vain musiikki voi saada aikaan sen, minkä muutoin teologia yksin kykenee tekemään, nimittäin luomaan levollisen ja iloisen mielen (Leaver, 65). 

Musiikki opettaa Lutherin mukaan puhumaan, ts. saarnaamaan ja lohduttamaan. Se kuuluu erottamattomana osana uskon kielioppiin, Raamatun kielen retoriikkaan ja uskonopin dialektiikkaan. Tämä merkitsee sitä, että ajateltaessa keski- ja varhaisen uudenajan opetusohjelmia eli triviumia ja qadriviumia, Luther siirtää musiikin jälkimmäisestä edelliseen eli osaksi grammatiikkaa, retoriikkaa ja dialektiikkaa (Quadriviumissa olivat aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria). Musiikki tulee siis teologian rinnalla kaikkia kolmea opetusainetta läpäiseväksi ja kantavaksi yleiselementiksi. Tuskin voimme kuvitella musiikille enää tätä hallitsevampaa tehtävää. Mitä sitten Lutherilta voimme oppia jumalanpalveluksen musiikin kannalta?  

Joudumme tässä ajankäytön syistä sivuuttamaan muut Steigerin tutkimuksessa käsitellyt aiheet. Niitä ovat ennen muuta Maria uskon esikuvana, kasvatuspedagogiikka ja ihmisen mahdollisuus oppia kuuntelemaan muiden luotujen puhetta, samoin kuin Jumalan kuvan restauraation myötä ihmiseen syntyvä kyky puhutella luotuja kuten puita, kiviä, lintuja ja eläimiä siten mahdikkaasti kuin Aadam ja Eeva ennen lankeemustaan. Tässäkin Lutherin ajattelu on valovuosia edellä niitä vihreitä teoreetikkoja, joilla on nyt tuulta purjeissaan.

5. Johtopäätöksiä 

Mitä käytännön johtopäätöksiä esitetystä on aiheemme ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi” kannalta? 

Ensiksi on korostettava sitä, ettei sanaa, kuvaa ja säveltä voida erottaa Herran Kristuksen persoonasta. Jos ne ymmärretään itsenäisiksi, toisistaan riippumattomiksi suureiksi eli abstrahoidaan, joutuvat ne väistämättä käytännössä kilpailutilanteeseen. Kun siis puhutaan sanan kirkosta, ollaan oikeilla jäljillä, kun pidetään kiinni siitä, ettei Sana ole mitään muuta kuin Herra Jeesus itse sellaisena kuin Pyhä Henki tekee hänet meille läsnä olevaksi ja mahdikkaaksi. 

Toiseksi on korostettava sitä, että sekä sana, kuva ja sävel ovat aina konkreettisia. Niinpä esim. symboliset eli viittaavat merkit ja kuva-aiheet kirkkotilassa välittävät vain ohuesti pyhän uskomme salaisuuksia. 

Tässä on syytä lainata Lutherin tekstiä hänen Genesis-kommentaaristaan (Koskenniemen käännös, nide 1, sivu 378): 

Pitäkäämme kukin kohdastamme huolta siitä, että pitäydymme tunnustuksiin, jotka Jumala itse on meille ilmoittanut: Poikaan, joka on syntynyt Neitsyt Mariasta, makaa seimessä juhtien tallissa, sanassa, kasteessa, ehtoollisessa ja synninpäästössä. Näissä kuvissa me nimittäin näemme Jumalan ja löydämme hänet. Hänet, jota voimme kestää, joka lohduttaa meitä, virittää meissä toivon ja tekee autuaiksi. Muut ajatukset hänen salatusta ja iankaikkisesta tahdostaan tappavat ja tuomitsevat. 

Luther torjuu tässä ”alastonta Jumalaa” (nudus Deus) koskevan pohdiskelun. Yhtä lailla etäännytään Jumalasta, jos ajatellaan, ettei häntä voi kuvata mitenkään muuten kuin vain viittaavin merkein tai ilmaisuin. Kummassakin tapauksessa on pidettävä kiinni siitä konkretiasta, joka meillä on raamatussa ja evankeliumeissa.Kaksiluonto-opin pohjalta Lutherin muotoilematulkinta Kristuksesta kahtenaolemuskuvana synnyttääuskovassakyvynnähdä pintaa syvemmälle. Se että äitinsä rinnoilla lepäävä pienokainen on samalla kertaa tosi Jumala ja tosi ihmistaimi, haastaa meidät testaamaan kykyämmenähdä ja ymmärtää. Tässä koettelemisesta syntyy meihin kyky nähdä todellisuus todemmin ja syvemmälti kuin mihin pystymme lankeemuksemme tilassa. Kaikessa siis korostuu pitäytyminen konkretiaan ja samalla kyky nähdä konkretian läpi Jumalan oma todellisuus ja mahdikkuus.

Kolmanneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana, samalla kertaa Jumalan kuvana ja ihmisen kuvana, murtaa ja transkentoi kaikki tuntemamme ajatus- ja taidekategoriat. Sellaista kuvaa ei ole missään muualla. Se purkaa perustavasti käsityksen siitä, että hänessä olisivat erillisinä kuva ja sen kohde. Se purkaa myös sen tavan tehdä taidetta, jota kutsutaan klassisen modernin abstraktiksi maalaukseksi. Sillähän ei näennäisesti ole kohdetta. Se ymmärretään useimmiten ilmaukseksi taiteilijan pyrkimyksestä, avata todellisuuden perimmäistä olemusta. Myös tämä taidesuuntaus osoittautuu verratessa Herraan Kristukseen kaksoiskuvana riittämättömäksi ja ohueksi todellisuuden ilmentäjäksi.  

Neljänneksi on korostettava sitä, että Lutherin opetus Herrasta Kristuksesta kaksoiskuvana avaa riemastuttavia mahdollisuuksia ottaa käyttöön kaikki taiteen keinot tämän supersalaisuuden avaamiseksi. Ei ole mitään taiteellista tehtävää, joka haasteellisuudessaan ja juovuttavassa innostavuudessaan olisi tähän rinnastettavissa.  

”Katso, uudeksi minä luon kaikki!” (Ilm. 21:5)

Edellä esitetyn mukaan evankeliumissa on ihmeellinen voima luoda uutta. Se synnyttää uudet sanat, uuden kieliopin, uudenlaisen kuvan ja uuden sävelen. On syytä kysyä, mihin tämä perustuu. Luther korostaa usein, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa. Hän muuttaa synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi ja – niin kuin totesin – jopa helvetin taivaaksi. Tätä pohdimme hivenen laajemmin. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava” (Mark. 9:49) 

Uusi käännös noudattaa tässä – muensteriläisen käsikirjoituspurismin mukaisesti – lyhyempää lukutapaa: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella”. Se jättää pois aikaisemmin textus receptuksen mukaisen tekstin jatkon: ”ja jokainen uhri on suolalla suolattava”. 

Tämä sana muodostaa tiivistävän päätöksen Herran Kristuksen ankaralle puheelle siitä, mitä on tehtävä viettelevälle jalalle, silmälle ja kädelle. Ne on parempi hakata pois kuin tulla heitetyksi molemmat jalat, silmät ja kädet tallella helvetin tuleen, jossa ”heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu” (Mark.9:45–48).  

Yhteinen kokemuksemme on, että helvetistä saarnaaminen, samoin kuin muutoinkin tämän aiheen käsittely julkisuudessa, on muuttunut vaikeaksi. Vaikeus ei ole yksin siinä, että julkisuus sitä vierastaa, vaan itse asia on vaikea. Se on vaikea etenkin siitä syystä, että Jumala, joka on pelkkää rakkautta, ei voi tuomita ketään loputtomasti kärsimään helvetin tulta.  

Totta onkin, että tässä veri punnitaan! Punnitseminen on kuitenkin aloitettava ensiksikin siinä, mitä synti eli ensimmäisen käskyn vastainen toiminta on, ja toiseksi siinä, missä määrin tunnemme Raamattua. 

”Jokainen ihminen on tulella suolattava.” Mitä se tarkoittaa? Tämän Herramme sanan takana on kokonainen kudos Raamatun aiheita. Mainitsen niistä tärkeimmät: 

Ensiksikin Jumalan kirouksen vuoksi käärme menetti jalkansa ja joutuu maassa ryömien syömään sen tomua. Se ei kuitenkaan voi syödä suolaa. Siihen se kuolee. Kun Herra Kristus ilmoittaa opetuslastensa olevan maan suola, menettää käärme eli saatana ravintonsa ja kuolee. Jos taas opetuslapset menettävät suolansa, jäävät ne maahan tallattaviksi ja tulevat näin saatanan ruuaksi.  

Toiseksi kaikki uhrit suolattiin. Samalla tavalla Herraan Kristukseen uskovien tulee antaa itsensä – Paavalin sanan mukaisesti – ”eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi” (Room. 12:1). 

Kolmanneksi kaikki liitot Jumalan kanssa vahvistettiin suolalla. Näin siksi, että ”suola on Jumalan liiton merkki” (3.Moos. 2:13). 

Ainakin nämä kolme raamatunkohtaa sähköistyvät Herran Kristuksen ilmoittaessa, että ”jokainen ihminen on tulella suolattava”. Nämä seikat muodostavat sen tulkintahorisontin, joka auttaa meitä ymmärtämään viettelysten vakavuuden ja niiden tuoman rangaistuksen helvetin tulessa. 

Edellä sanotun ymmärrän siten, että helvetin tuli ei ole vain pahan itselleen tuoma lopunajallinen rangaistus. Se on jo nyt ennakoivasti vaikuttamassa kaikessa syntiin kohdistuvassa Jumalan tuomiossa. On tapana sanoa, että vain pyhät tuntevat pahan, ja että kasvava synnin ja armontunto kulkevat käsi kädessä. Perinteemme hyvin tuntema syntikurjuuden valittaminen on siis ennakoituvaa helvetin tulta. Hurskas kokee siis – sanoisinko pieninä annoksina – koko ikänsä helvetin tulta. Hänet siis suolataan tulella Heramme sanan mukaisesti. 

”… mihi fecitis: ”sen te teitte minulle”

Edellisen raamatunkohdan pohdinta on valmistelua helvetin osalta siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa sen uudeksi. Matteuksen 25. luvun kuvauksessa viimeisestä tuomiosta niin siunatut kuin kirotutkin hämmästelevät samaa asiaa: ”Milloin me näimme Sinut nälkäisenä – –janoisena – – outona – – tai alastomana?” 

Kumpikaan osapuoli ei tiedä kohdanneensa kirkkautensa valtaistuimella ja enkelien sotajoukon ympäröimää Ihmisen Poikaa. Tämän koko Raamatun ehkä valtaisimman tekstin voi ymmärtää oikein vain lähtien Jumalan ykseydestä. Yleensä sen tulkitsemme ankaraksi haasteeksi lähimmäisemme rakastamiseen. Vaikka tätä ei voikaan sivuuttaa tekstin tulkinnassa, sen painopiste on kuitenkin Jumalan ykseydessä. 

Tekstin sisään on nimittäin kirjoitettu asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat luettavissa kuvatusta tilanteesta. Kysymys on ennen muuta siitä kaikki mitat ylittävästä – sanoisimmeko – skenaariosta, kokonaistilanteesta ja sen valtavuudesta, jossa kokoontuneena ovat kaikki kansat, sukupolvet Aadamista ja Eevasta alkaen. Kaiken paljastavan kirkkauden keskellä istuu tuomari, Ihmisen Poika, taivaallisen sotajoukkonsa ympäröimänä. Tämän havainnollistamiseksi lainaan tähän Afrahat persialaista Viisasta, joka kuvaa lain antamista Siinailla seuraavasti: 

Kun he olivat pyhittyneet näiden kolmen päivän aikana, silloin Pyhä ilmestyi kolmantena päivänä valtaisassa loisteessa, suuressa kirkkaudessa, väkevän äänen, pelästyttävän ukkosenjyrinän, voimakasäänisen pasuunan, nopeasti välkehtivien valojen ja valaisevien salamoiden saattamana (2.Moos.20:18). Vuoret vavahtivat, kukkulat horjuivat, aurinko ja kuu siirtyivät pois radoiltaan. Mooses nousi Siinain vuorelle pilveen ja otti vastaan käskyn. Mooses katsoi ylistettävää loistoa, pelästyi ja vapisi, pelko valtasi hänet, kun hän näki Korkeimman läsnäolon, joka viipyi vuorella, Jumalan valtaistuimen suuren voiman, jota kymmenet tuhannet ja tuhannen tuhannet palvelivat peittäen kasvonsa hänen ylistettävältä loistoltaan. Ne kiiruhtivat ja lensivät keveillä siivillään ja huusivat ja pyhittivät ja ylistivät hänen majesteettiaan valvoen ja valmiina. Nopeasti kiitäen, kunnioittavasti ja kauniisti, soveliaasti ja sulokkaasti ne kiiruhtivat ja pyhittivät täydellisesti hänen käskynsä, nousten ja laskeutuen ilmassa kuin nopeat salamat (Uskon monet värit, 290). 

Tällainen näky silmiensä edessä eivät siunatut eivätkä kirotut voi käsittää ollenkaan, kuinka tuo sama Herra ja tuomari olisi voinut olla kaikissa niissä, joita hän kutsuu ”vähimmiksi veljikseen”. Tämä tarkoittaa sitä, että Herra Kristus on ylin ja alin. Hän on korkeampi kuin kukaan muu istuen Isän oikealla puolella ja hän on alempana kuin kukaan muu. Silti hän on sama. Isän oikealla puolella ja tuomarina istuva ja kaikkein alin on sama. 

Luther käsittelee tätä aihetta selittäessään Jaakobin portaita tai tikkaita: 

Tätä on ominaisuuksien yhteisyys (communicatio idomatum). Herra Jumala, kaiken Luoja, joka on kaiken yläpuolella, on korkein ja alin niin, että me joudumme sanomaan: Tuo mies, joka on ruoskittu, kuoleman ja Jumalan vihan alainen, synnin ja kaiken kärsimyksen alainen, suorastaan helvetin oma ja kaikkein alin, hän on korkein Jumala. Mihin tämä perustuu? Siihen, että hän on yksi ja sama persoona. Hänen luontonsa on kahdenlainen, mutta persoona ei ole jaettu. Kumpikin on siis totta: korkein Jumala ja alhaisin luonto, josta on tehty kaikkien ihmisten palvelija, jopa on syösty vieläpä Perkeleen alaiseksi. Toisaalta taas kaikkein alhaisin luotu, ihmisyys eli ihminen, istuu Isän oikealla puolella kaikkein korkeimmalle korotettuna. Hän alistaa allensa enkelit, ei ihmisluontonsa tähden, vaan ihmeellisen yhdistymisen ja ykseyden ansiosta, joka perustuu kahteen vastakkaiseen luontoon. joita on mahdotonta yhdistää, mutta jotka liittyvät toisiinsa samassa persoonassa. (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 25–31; käännös: Heikki Koskenniemi. Suomen Luther-säätiö. Helsinki 2006, 305.)  

Luther korostaa sitä, että enkelitkään eivät pysty tätä käsittämään. Siitä syystä ne kulkevat edes takaisin Jaakobin portaita. Ihmettelevät sitä, että korkein on alin ja alin on korkein. Ei siis ihme, etteivät siunatut sen kummemmin kuin kirotutkaan tätä käsitä. 

Edellä sanotusta seuraa, että vain lähtien Jumalan ykseydestä eli ensimmäisestä käskystä on yleensä mahdollista ymmärtää oikein tuomarin puhuttelu siunatuille ja kirotuille. Samalla se merkitsee sitä, että Herra Kristus astui helvetin tuleen kaikkien niiden puolesta, jotka olisivat sen ansainneet jumalattomuutensa tähden. Kaikki ne, jotka tunnustavat, että minun syntieni tähden Herra Kristus astui alas helvettiin, ovat siunattuja, eli he tunnustavat oikein ensimmäisen käskyn eli Jumalan ykseyden. Näin ja vain näin ihmisestä tulee imago imaginis essentialis Dei, eli olemuksellisen Jumalan kuvana kuva. Kaikki ne, jotka eivät tätä tunnusta, ovat kirottuja ja tulevat suljetuiksi helvetin sammumattomaan tuleen.  

Herra Kristus siis muuttaa helvetin taivaaksi kaikille niille, jotka tunnustavat hänet ylimmäksi ja alimmaksi. 

Lopuksi

Mitä edellä sanotusta seuraa aiheemme kannalta ”Sanasta kuvaksi ja säveleksi”? Se että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja muuttaa ne vastakohdakseen, sisältää valtaisan jännitteen, suorastaan juovuttavan jännitteen. Siinä määrin kuin yleensä sitä ymmärrämme, havaitsemme, että tämän jännitteen vuoksi kaikki alkaa soida, säihkyä ja puhjeta valtaisaksi ylistyslauluksi. Käyttämämme kieli, kuvat ja sävelet sähköistyvät ja transsendoituvat uuteen hahmoon.  

 

Valtakunnansyyttäjän ideologia

Perusta 4 | 2021

Vapun kynnyksellä valtakunnansyyttäjä tiedotti nostavansa syytteen kansanedustaja Päivi Räsästä ja Lähetyshiippakunnan piispa electus Juhana Pohjolaa vastaan. Syyte koskee ensiksi Päivi Räsäsen kirjoittamaa ja Luther-säätiön vuonna 2004 julkaisemaa pamflettia Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Toiseksi Räsästä syytetään sosiaalisen median päivityksistä, jotka julkaistiin 17.6.2019. Kolmas syyte koskee Räsäsen vierailua Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa saman vuoden joulukuussa. Räsänen on tuonut esille klassisen kristillisen, Raamattuun perustuvan opetuksen ihmisyydestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Siinä yhteydessä hän on todennut homoseksuaalisuudesta, ettei se ole Jumalan luomisteko ja että kyseessä on synti. Valtakunnansyyttäjän mukaan kyseiset kannanotot ovat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä. Räsästä ja Pohjolaa epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. 

Odotettavissa on historiallinen ja pitkä oikeusprosessi, johon kulminoituu Suomea tähän asti ravisuttanut arvo- ja maailmankatsomusmuutos. Yhteiskunnan myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan on siirtynyt neutraalista kielteiseen. Kristinusko on edelleen sallittu, mutta trendiarvojen ehdoilla. Sen sijaan sen klassinen, historiallinen tai perinteinen versio nauttii yhä vähemmän lain suojaa. 

Osa syytteen logiikasta hahmottuu, kun sitä tarkastellaan ajassamme vallitsevaa ihmiskäsitystä vasten. Sen keskeinen lähtökohta on, että ihminen löytää aidon ja todellisen minänsä kääntymällä sisäänpäin. Se on jokaisen rakennettavissa sellaiseksi kuin hän parhaaksi kokee. Perustaltaan se on seksuaalinen. Aitoon ihmisyyteen kuuluu, että se on saatava tuoda julkisesti esille, sen mukaan on elettävä ja sen puolesta on saatava puhua. Ympäristöllä on velvollisuus julkisesti arvostaa yksilön kokemusta identiteetistään ja tukea sen ilmaisua. En voi olla aito ihminen enkä voi saavuttaa onnenkokemuksia tai toteuttaa itseäni, ellen saa muilta jatkuvaa vahvistusta. Vastaavasti tämän kokemuksen arvostelu koetaan loukkaavaksi ja ihmisarvon mitätöimiseksi. Jotta tämä ihminen voi olla uskollinen itsellensä, olla mikä hän on, on ympäristön purettava instituutiot ja normit, jotka kahlitsevat hänen tosi ihmisyytensä, ja rangaistava niitä pahoja ihmisiä, jotka ylläpitävät vanhojen arvojen sortoa. 

Nopeassakin tarkastelussa kyseisen ihmiskäsityksen ongelmat osoittautuvat perustavanlaatuisiksi. Ajatus aidon minän löytämisestä on ristiriidassa sen kanssa, että ihminen voisi vapaasti muotoilla itsestään mieleisen. Aidon minän tunnistaminen pelkkään kokemukseen perustuen on hyvin subjektiivinen kriteeri, jonka tulokset vaihtelevat mielialan ja kulttuurin mukaan. Se on altis ulkoiselle ohjaukselle, ja onkin helposti muodissa olevien arvojen peilikuva. Aitouden ankkuroiminen kokemukseen perustuu oletukseen, että kokemukset ovat luotettavat. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää ja veisi johdonmukaisesti loppuun vietynä pohjan rikoslailta. Voihan kuka tahansa syytetty silloin oikeuttaa tekemisensä sanomalla ”Koen olevani tällainen.” 

Vaikka kyseessä on ihmiskäsitys, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, sen valta-asema on merkittävä. Siitä käsin pidetään luonnollisena ihmetellä, miksi avioliitto pitäisi sitoa sukupuoleen. Sehän estää itsensä toteuttamisen ja julkisen arvostuksen saamisen. Siitä käsin on hyväksyttävää puhua naisen oikeudesta päättää kehostaan, vaikka sen seurauksena viaton lapsi tuhotaan äitinsä kohtuun. Siitä käsin kuulostaa uskottavalta sanoa, että mies kokee itsensä naiseksi ja että hänen on saatava muokata kehonsa kokemustaan vastaavaksi. Edelleen siitä käsin on ilmeistä, että seksuaalinen vapaus on perustavampaa laatua oleva kuin uskonnon- tai sananvapaus, ja että Suomen lakeja tulee tulkita loukkaantumiskokemuksen ehdoilla. 

Tämä selittää jotain siitä, miksi meille kerrotaan julkisuudessa, että uskonnonvapaus ei suojaa vihapuhetta. Se selittää myös, miksi Päivi Räsäsen ja hänen kaltaistensa ihmisten vihaaminen on sallittua, ja miksi yhä järeämmät keinot otetaan käyttöön siinä tarkoituksessa, että heidät saadaan vaiennettua ja heitä saadaan rankaistua näkemystensä ilmaisemisesta. 

Suunta on vaarallinen. Tällä hetkellä loukkaantumiskokemus on ase, jolla kuritetaan arvokonservatiiveja tai herätyskristittyjä. Sitä on kuitenkin helppo käyttää muita vastaan. Jokaista loukataan, jokainen loukkaa. Silloin jää vallassa olevien päätettäväksi, kenen kokemus loukatuksi tulemisesta kulloisenakin hetkenä on tasa-arvoisempi kuin toisen. Tänään rangaistaan yhdestä loukkaamisesta, huomenna toisesta. Raja on häilyvä ja sattumanvarainen. Siksi jokainen joutuu epävarmuuteen. Myös vallan suosiossa oleva on epäilty. Kyseessä on mekanismi, joka luo pelon ilmapiiriä ja jolla kontrolloidaan kansalaisia sekä rangaistaan ketä tahansa, jonka vallanpitäjät katsovat hankalaksi. Sellainen mielivaltaisuus on tyypillistä totalitaariselle valtiolle. Lisäksi tulemme loukatuksi monella elämän alueella. Mitä enemmän valtiovalta suojelee kansalaisia loukkaamisilta, sitä pidemmälle sen kontrolli ulottuu. Loukkaantumisherkkyyttä kasvattava kulttuuri kasvattaa petovaltiota. 

Valtakunnansyyttäjä ajaa ideologisia rakenteita, joiden jäljet historiassa ovat pelottavat. Kristinusko kyllä selviää niistä. Selviääkö Suomi? 

  • Vesa Ollilainen

Perusta 4 | 2021

200 | Pääkirjoitus

201 | Perustalla

203 | Artikkelit

  • 204 | Pekka Leino: Kirkon oikeudellinen perusta: kaikille on tilaa, mutta kaikki ei ole kirkon opetuksen mukaista
    • Pekka Leino käy läpi kirkollisen vihkimyskäytännön perstuslaillista asemaa.
  • 213 | Martti Vaahtoranta: Johann Sebastian Bachin teologia
    • Martti Vaahtoranta tarkastelee Bachin teologista ajattelua suhteessa hänen aikansa teologiseen kenttään, ja musiikin merkitystä teologiassa.
  • 225 | Jouko N. Martikainen: Imago essentialis (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Jouko Martikainen käsittelee Kristuksen kaksiluonto-opin merkitystä tarkasteltaessa ihmistä Jumalan kuvana.

234 | Tässä ja nyt

  • 235 | Seppo Suokunnas: Aleksis Kiven evankelinen ystävä

237 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 238 | Timo Eskola: ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä
    • Arvostelijana Mikko Sivonen
  • 241 | Antti Luoma: Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 243 | Keener, Craig S: The Mind of the Spirit
    • Arvostelijana Markku Ihonen
  • 245 | Pasi Turunen: Kolmiyhteinen Jumala
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä
  • 247 | Jason Lepojärvi: Perjantailahja
    • Arvostelijana Miikka Niiranen

249 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa 12. sunnuntaista helluntaista 15.8. ja päättyy 20. sunnuntaihin helluntaista 10.10.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Perusta 3 | 2021

Tässä numerossa

130 | Pääkirjoitus

131 | Perustalla

132 | Artikkelit

164 | Tässä ja nyt

  • 165 | Terhi Huovari, Seppo Sipilä, Tuomas Juntunen, Niko Huttunen ja Markus Kotila: Kommenttipuheenvuoro Erkki Koskenniemen ja Timo Eskolan UT2020-käännöksen analyysistä
  • 167 | Jussi Seppälä: Suomalainen Raamattumme: katsaus vuoden 1938 Kirkkoraamattuun ja sen historiaan
  • 169 | Pekka Leino: Eikö kirkolle enää sallita yksinoikeutta ehdottaa kirkkolakia?

171 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 172 | Richard Pleijel: Om Bible 2000 och dess tillkomst
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 176 | Antti Laato: Vanhan testamentin selitysraamattu III
    • Richard Eklund

179 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa helluntaista 23.5. ja päättyy 11. sunnuntaihin helluntaista 8.8..

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

”Mahdollisimman yksinkertaiseksi, mutta ei yhtään yksinkertaisemmaksi”: UT2020 – Arvio käännöksestä

Erkki Koskenniemi

Kirjoittaja on teologian tohtori ja filosofian lisensiaatti, pastori ja dosentti.

Johdanto

Lokakuussa 2020 Pipliaseura julkaisi kahden ja puolen vuoden työn, uuden Uuden testamentin käännöksen, josta käytetään nimeä UT2020. Käännös on suunnattu kaikenikäisille, mutta sen tavoittelemaa kieltä on ohjannut tavoitteen mukaan 15–25-vuotiaiden kielitaju. Se ei ole selkokieltä, vaan pyrkii tekijöiden mukaan välittämään ”alkukielen merkitykset rikkaalla, ymmärrettävällä suomen kielellä”. Tämä käännös on tarkoitettu mobiilikäyttöön ja sitä on mahdollista paitsi lukea myös kuunnella. Pipliaseuran tekemän käännöksen esittelyn löydät täältä https:// raamattu.fi/ut2020/mika-on-ut2020. Päätoimisina kääntäjinä ovat toimineet Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Niko Huttunen ja suomen kielen asiantuntijana FT Tuomas Juntunen.

Jokaisen uuden käännöksen taustalla on valtava työmäärä, johon ei pidä suhtautua kevyesti. Jo tämän vuoksi käännöksen arvioiminen ei ole pikkuasia. En lähde puhumaan käännöksen yleisistä linjoista, koska se vaatisi koko käännöksen tarkastelua.

Otan esille muutaman tekstijakson ja arvioin niiden käännöstä. Olen etukäteen uutta käännöstä vilkaisematta valinnut kolme erilaista tekstiä. Markuksen evankeliumin luku 11 saa olla esimerkki kerronnallisesta jaksosta. Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen neljä ensimmäistä lukua olen valinnut, koska se on hyvä otos Paavalin käytännöllisestä tekstistä. Luterilaisessa kirkossa ei pidä arvioida käännöstä ilman edustavaa jaksoa Roomalaiskirjeestä, josta olen tutkinut lukujen 3–5 käännöstä.

Markus 11 – Jeesus ratsastaa Jerusalemiin

Markuksen evankeliumin kertomus Jerusalemiin ratsastavasta Jeesuksesta on hyvä esimerkki kerronnallisesta tekstistä, jonka ei pitäisi aiheuttaa kääntäjille vaikeuksia. Sekä Kirkkoraamattu 1992 (=KR1992) että UT2020 pyrkivät sujuvaan kieleen ja ovat siinä onnistuneet. UT2020 yrittää ilmeisesti jakeessa 11:15 tehdä käännöksestä myyvemmän kertomalla, että Jeesus ”potki nurin rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkyskauppiaiden tuolit.” Saattoi potkiakin, jos olivat rakenteeltaan kevyitä, mutta KR1992 ”kaatoi” on tarkka vastine alkutekstille (κατέστρεψεν).

Tyylillisistä syistä UT2020 oikaisee kahdessa kohdassa. Jeesuksen kirotessa viikunapuun kirouksen muoto on saneerattu (”Sinun hedelmiäsi ei enää syö kukaan!” / vrt. KR1992 ”Älköön kukaan enää ikinä syökö sinun hedelmääsi!”, Mark. 11:14). ἀμὴν λέγω ὑμῖν (11:23) ei ole enää ”Totisesti”, vaan ”Minä vakuutan teille”. Kielenhuollossa on nykyään sallittu monia asioita, mutta käytännössä hyvin yleiset futuuri-ilmaisut (”tulee olemaan”) ovat nähdäkseni turhaan tulilinjalla. Siksi jo KR1992 käytti vanhahtavaa futuuria jakeessa 11:17 (”Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone”). UT2020 oikaisee tekemällä futuurista preesensin (”Minun taloni on kaikkien kansojen rukouspaikka”. Profeetallisen tekstin futuuri κληθήσεται pitäisi kuitenkin ilmaista, ellei ilmaisua ”tulee olemaan” sallita, vaikka sitten lisäämällä sanat ”vielä kerran”.

Jakeissa 11:27–33 temppelin puhdistaneelta Jeesukselta kysytään valtuuksia. Tämän sanan UT2020 kääntää useimmiten ”oikeudeksi” (”Millä oikeudella toimit näin?”, 11:28, samoin j. 29 ja 32; tosin jakeessa 11:28 myös ”Kuka sinut on valtuuttanut?”). ἐξουσία viittaa kuitenkin enemmänkin valtaan ja valtaoikeuksiin. Asia ei ole tänäänkään outo kenellekään, joka on toiminut postissa tai virastossa valtakirjalla.

Kieliopista katsoen käännösten erot ovat pieniä. Deliberatiivinen, siis pohdiskeleva konjunktiivi (ἀλλὰ εἴπωμεν) on käännetty jakeessa 11:32 virheellisesti irreaaliseksi toisin kuin tuoreessa Kirkkoraamatussa (UT2020: ”Mutta voisimmeko muka vastata”/ KR 1992: ”Sanoisimmeko sitten”).

Jae 26 puuttuu tuoreesta käännöksestä ja hyvä niin (KR1992 [”Jos te ette anna anteeksi, ei teidän taivaallinen Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”]). Tässä ja ilmeisesti muuallakin korjataan KR1992:n harmillinen virhelinjaus. Toisin kuin KR1938:ssa viimeisimpään Kirkkoraamattuun on otettu mukaan myöhempien käsikirjoitusten lisäyksiä, tosin hakasulkeisiin. Uskomme kannalta on keskeistä, että varmasti käsikirjoituksiin lisäyksiksi tunnistetut jakeet poistetaan käännöstekstistä. Nykyiseen Kirkkoraamattuun päätyneen virheratkaisun takana ei ollut ymmärtääkseni silloisen raamatunkäännöskomitean puutteellinen ammattitaito, vaan kirkolliskokouksessa aivan viime vaiheessa tehty päätös, jolla otettiin parinsadan viime vuoden tekstikriittisen työn tärkeimmät hedelmät tavallisen raamatunlukijan ulottuvilta.

Pistokoe Markuksen evankeliumin luvusta osoittaa, että käännökset poikkeavat toisistaan luonteeltaan vain niukasti. Viimeisin Kirkkoraamattu on varsin tuore ja sen kääntäjät pyrkivät sujuvaan nykykieleen. Kerronnallinen teksti ei aiheuttanut vaikeuksia sen enempää silloiselle komitealle kuin nykyisille kääntäjille. Muutamia yksityiskohtia voidaan syystä nostaa esille, mutta kysymys on vivahteista. Todelliset haasteet ovat teoreettisemmissa teksteissä.

  1. Kor. 1–4: Riitoja seurakunnassa

Astetta Markuksen evankeliumia haastavampi on kääntäjälle Paavalin Ensimmäinen korinttilaiskirje. Paavalin teksti on usein varsin käsitteellistä, mutta tämä kirje on hänen tuotannossaan käytännöllisimmästä päästä. Helppoa tämänkään kääntäminen ei kuitenkaan ole.

Vaikeita termejä karttava uusi käännös on sujuva ja joissakin kohdissa sanavalinnat ovat varsin hyviä, kuten ”teillä on sana hallussanne eikä viisauttakaan puutu” (1:5). Jakeessa 4:13 apostoleja ”lyödään ympäri korvia”, mikä tekee hyvinkin oikeutta alkutekstille. Muutamissa kohdissa käännös on 1992 Kirkkoraamattua parempi. Kääntäjät ovat uskaltaneet syystä hylätä uusien kielten vaikutuksesta suomen kieleen otetun sanan ”armolahja” ja kääntäneet sananmukaisesti (”Siksi teiltä ei puutu mitään Jumalan lahjoja”, 1:7). Jakeen 1:9 käännös (”Jumalan uskollisuuteen voitte luottaa”) tekee oikeutta sille, että sanan πιστόσ perusmerkitys on ”luotettava”. Jakeessa 3:17 on osattu löytää kreikan preesensille duratiivinen merkitys ja käännetty verbi kauan kestäväksi toiminnaksi eikä kertaluonteiseksi: ”Jos joku tuhoaa Jumalan temppeliä” (UT2020) / ”Jos joku turmelee Jumalan temppelin” (KR 1992). 2021

Joitakin näkemiäni käännöksiä on voinut syystä sanoa huolimattomiksi. Tässä jaksossa näyttää huolimattomuuden takia puuttuvan vain pari sanaa. ἕως ἄρτι, ”tähän päivään saakka” on jäänyt kääntämättä jakeessa 4:11. Lähinnä lipsahdus on varmaan jakeen 4:15 käännös (”Kristuksen omina teillä on kyllä kymmeniätuhansia kasvattajia”) – Paavalihan sanoo, että vaikka heillä olisi monia kasvattajia, heillä on vain yksi isä, Paavali. Ymmärrettävä on jakeen 4:15 perinteinen väistö, vaikka tuore käännös kiertää vaikeuden kauempaa kuin aikaisemmat (UT2020: ”Minähän teistä tein Kristuksen Jeesuksen omia” / KR1992: ”Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt (ἐγέννησα) Kristukseen Jeesukseen uskoviksi”). Miehethän eivät tunnetusti synnytä, vaan siittävät, kuten alkuteksti sanoo.

Merkittävästi enemmän ongelmia ovat tuottaneet käsitteet. Käännös karttaa sanaa ”vanhurskaus” ja siihen liittyviä ilmaisuja. Vaikeudeksi tulee silloin jae 1:30, jonka KR 1992 kääntää näin: ”Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.”. Nyt jae käännetään näin: ”Kristus tuli meille Jumalan luota viisaudeksi ja oikeamielisyydeksi pyhittämään ja lunastamaan meidät”. Kristus tuli siis ”oikeamielisyydeksi”. ”Vanhurskautta” tarkoittavan sanaperheen merkityskentästä on leikattu tietty alue pois ja otettu siitä sinänsä oikea, mutta tähän kohtaan täysin sopimaton kapea siivu. Kyseessä on hyvä esimerkki siitä, miten helpon lukuelämyksen tarjoava käännös ajautuu vaikeuksiin ensimmäisille lukijoillekin haastavissa kohdissa. Onko tarkoitus, että lukija tässä vain hyppää vaikean kohdan yli ilman mahdollisuuksiakaan ymmärtää Paavalia?

Jakeen 1:2 käännös (”jotka Jumala on kutsunut olemaan pyhiä”) on tulkittavissa oikein, mutta myös väärin, eli niin että pyhä elämä tekee ihmisestä pyhän. On toki totta sekin, että Jumala odottaa omiltaan pyhää elämää. Varsinaisesti κλητοῖς ἁγίοις kuitenkin tarkoittaa sitä, että korinttilaiset ovat ”kutsuttuja pyhiä”.

Hyvin mielenkiintoinen on ensimmäisen luvun lopulta alkava jakso ristin hullutuksesta. Nyt μωρία ja vastaavat sanat on käännetty ”älyttömyydeksi” ja ristin saarna on älyn puutetta. Miten tähän ratkaisuun on mahdettu päätyä? Mikäli taustalla on juutalainen viisaus, hokma on jotakin muuta kuin älyä. Koko viisauskirjallisuuden perinne erottaa toisistaan älykkyyden ja todellisen viisauden, jota me sanoisimme lähinnä elämänviisaudeksi. Ilmeisesti jakeesta 22 on koetettu hakea tulkinnan avaimeksi kreikkalaisten viisaus, ja tulkintaa on tuettu parillakin tavalla. Jae 1:20 kuuluu KR1992 mukaan ”Missä ovat viisaat ja oppineet”, mutta tuore käännös uskaltaa lisätä: ”Missä ovat kreikkalaiset viisaat ja juutalaiset oppineet”. Jakeeseen 2:1 käännökseen on tuotu alkutekstin ulkopuolelta termi ”filosofia”. μωρία-sanan perusmerkitys on kuitenkin ’hulluus’, ja Paavali viittaa suoraan Jesajan kirjaan (29:14). Vaikka Paavali mainitsee kreikkalaiset, kreikkalaisen filosofian tuominen tähän jaksoon on vahva tulkinta ja epäilen, voidaanko ristin saarna pelkistää älyn puutteeksi. Johdonmukainen UT2020 ei käännöksessään ole, vaan 3:18 μωρὸς on taas ’tyhmä’ ja 3:19 μωρία on hulluutta ja 4:10 μωροὶ ovat järjettömiä. Jakeen 4:10 φρόνιμοι, jonka voisi lähinnä kääntää älykkäiksi tai oveliksi, on käännetty viisaiksi.

Tahattoman komiikan puolelle käännös joutuu jakeessa 2:14, jonka se kääntää ”Normaali ihmismieli (Ψυχικὸς δὲ ἄνθρωπος) ei voi ottaa vastaan Jumalan Hengen sanomaa, koska se tuntuu älyttömältä.” Onhan sanalla ”normaali” tunnetusti monta merkitystä, mutta onko Kristukseen uskova ihminen paitsi älytön myös epänormaali?

Ilmeinen oikaisu jakeessa 2:16 rikkoo Paavalin ajatuksenkulun. UT2020 kääntää jakeen ”Meillä on kuitenkin samanlainen mieli kuin Kristuksella” (ἡμεῖς δὲ νοῦν Χριστοῦ ἔχομεν; KR 1992: ”Mutta meillä on Kristuksen mieli.”) Tämä liittyy edellä olevaan 11. jakeeseen (ja samoin jakeeseen 16): Ihminen ei tunne Jumalaa, mutta Henki tuntee ja kertoo meille. Kun meillä on Kristuksen mieli, tunnemme Jumalan.

Hämmentävä oikaisu on jakeessa 2:8, jossa sanotaan ”Tätä viisautta eivät meidän aikamme valtiaat ole oppineet tuntemaan”. ”Meidän aikamme valtiaat” eivät tietenkään ole vain Rooman keisareita eivätkä Juudean käskynhaltijoita, vaan kyse on kahdesta aikakaudesta, aioonista. Tähän asti suomennokset ovat opettaneet lukijoilleen, että on olemassa tämä aika ja tuleva, ja siitä on tässäkin kohdassa kyse (ἣν οὐδεὶς τῶν ἀρχόντων τοῦ αἰῶνος τούτου ἔγνωκεν). Tätä ensimmäistä kertaa tekstiä lukeva tuskin ymmärtää. Onko tarkoitus, että tämän erotuksen tekeminen ei kuulu lukijan oppimiin asioihin? Samaan yhteyteen kuuluu jakeen 2:12 käännös ”Me emme saaneet maallista henkeä vaan Jumalan Hengen” – τὸ πνεῦμα τοῦ κόσμου on kaikkiin edellisiin käännöksiin kuuluva maailman henki, joka on muuta kuin Jumalan Henki.

Paavalin sanapari liha – henki merkitsi edellisen Kirkkoraamatun tekijöille suurta erimielisyyden aihetta. Vaikka sanaparilla on eksegeettisessä tutkimuksessa oma tutkimushistoriansa, yksimielisyys oli ymmärtääkseni siitä, että Paavali ei seuraa kreikkalaisten parissa yleistä erottelua alempiarvoisen ruumiin ja arvokkaamman hengen välillä. Koska raamatunkäännöskomitean niukka enemmistö (= puheenjohtajan ääni ratkaisi) kuitenkin halusi useimmiten karttaa käännösvastiketta ’liha’, sana σάρξ ja sen johdannaiset käännettiin monin eri selittävin vastinein. Nyt eivät kääntäjät ole kantaneet huolta vääristä mielleyhtymistä. Jakeessa 3:1 sanotaan: ”Puhuin teille kuin ruumiillisille ihmisille, kuin pikkulapsille, jotka eivät vielä kunnolla tunne Kristusta” ja jakeessa 3:3: ”koska ruumiinne hallitsee teitä yhä.” Nyt siis tietyn kreikkalaisen perinteen mukainen jako ruumiin ja sielun välille on tuotu korvaamaan Paavalin opetus. Tuore käännös ajaa tässä kohdassa yksiselitteisesti päin puuta.

Muutamia yksityiskohtia on syytä mainita. Suomalainen raamatunlukija joutuu tämänkin käännöksen äärellä hahmottamaan tärkeän erottelun juutalaisten ja pakanoiden välillä mutkan kautta, koska sana ”pakana” on kartettavien listoilla (1:23 ”ja muille”). Kristuksen risti, skandalon, on ”ansa, johon juutalaiset kompastuvat” (1:23). Ansa asetetaan tarkoituksellisesti ja sen tarkoitus on vihamielinen. KR1938 käännös ”pahennus” ei ole hyvä – KR1992 koettaa kääntää dynaamisesti, ”juutalaiset torjuvat sen herjauksena” – mutta tarkin tarjotuista.

Roomalaiskirjeen luvut 3–5

Etukäteen oli oletettavissa, että Paavalin paljon käsitteitä ja pitkiä virkkeitä sisältävä jakso Room. 3–5 on kääntäjille suurin haaste. Hyvä osoitus tehtävän vaikeudesta on Room. 5:1–2: Alkutekstissä se on vain yksi, pitkä virke. KR1992 on jakanut sen kahteen virkkeeseen, UT2020 neljään. Tätä lauseiden katkomista monenkin antiikin tekstin kääntäjä joutuu useimmiten tekemään, koska suomen kieli ei taivu samaan kuin kreikka tai latina. eikä Paavalin tekstikään ole tuossa sujuvimmillaan. Vaikeutena on aina silloin ajatuskulkujen säilyttäminen alkutekstille uskollisina. Mutta miten kääntäjät ovat tästä jaksosta selvinneet?

Muutamat pienet kielelliset makuasiat joko miellyttävät tai eivät miellytä lukijaa. Sinänsä ilmeikästä mutta tuskin kännykkäsukupolven kieltä on, että ihmisten ”suusta tursuaa katkeria kirouksia” (Room. 3:14). Jakeen 4:19 äärellä muistan raamatunkäännöskomitean jäsenen pohtineen, miten ilmaista Kirkkoraamatussa Abrahamin potenssin katoaminen (νενεκρωμένον). Nyt löydetty sanavalinta olisi varmaan kelvannut hänellekin (”lähes satavuotiaana hän oli kyvytön saamaan lapsia” / KR1992: ”hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen”). Paavali liittää tosin kyvyn löytymisen kuolleista herättämiseen, mutta tämän välittäminen suomalaiselle lukijalle taitaa olla ylivoimainen tehtävä.

Useassakin kohdassa UT2020 löytää Paavalin ajatuksenkulun paremmin kuin KR 1992.

Jakeessa 3:7 (UT2020: ”Ja silti: jos minun valheeni on korostanut Jumalan totuutta ja lisännyt hänen kunniaansa, miksi minut tuomitaan syntisenä?”) käännös tuo esille Paavalin ajatuksenkulun: Vertailu syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välillä vain korostaa Jumalan pyhyyttä. Niin ei ainoastaan saata käydä (KR1992: ”Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia”), vaan niin nimenomaan piti käydä, ja profetian on osoittanut oikeaksi se, että paitsi pakanat myös juutalaiset ovat langenneet.

Edellistä merkittävämpi on hyvä sidos kolmannen ja neljännen luvun välillä (UT2020: ”Me päinvastoin vahvistamme pyhät kirjoitukset”/ KR 1992: ”me päinvastoin vahvistamme sen mitä laki sanoo”). Sanalla νόμος on tunnetusti monta merkitystä. Lähtiessään hakemaan tukea Abraham-kertomuksista Paavali viittaa sillä selvästi koko viiteen Mooseksen kirjaan, tooraan, eikä vain niiden sisältämiin lakiteksteihin. Samoin Room. 4:1 antaa uuden käännöksen myötä lopultakin suomalaiselle lukijalle mahdollisuuden linkittää Paavalin tekstin Abrahamin löytöön, josta kertoo 1. Moos. 18:3 (”Herra, jos olen löytänyt armon”, BH ja LXX). Abraham löysi armon, ja siihen viittaa UT2020 (”Mitä meidän juutalaisten siis pitäisi sanoa esiisämme Abrahamin löytäneen?”). Tässä jakeessahan KR1938 on täysin hakoteillä ja mahdoton ymmärtää (”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan?”). Selvästi parempi on myös tärkeän jakeen Room. 3:25 käännös (UT2020: ”Jumala asetti Jeesuksen uhriksi ja paikaksi, jossa Jeesuksen veri tuo sovituksen häneen uskoville/ KR 1992: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi”). Näissä kohdissa UT2020 selviää vertailussa käytössä olevan Kirkkoraamatun kanssa oikein hyvin.

Nostan esille muutamia käännöksen yksityiskohtia. Jakeessa 3:2 Jumalan sana (τὰ λόγια) on muuttunut puheeksi (KR 1992: ”Jumala on ensiksikin uskonut sanansa juuri heille.” / UT2020: ”Ensinnäkin se, että heille on uskottu se, mitä Jumala on puhunut). Laki ja profeetat ovat muuttuneet ”pyhiksi kirjoituksiksi” (KR 1992: ”josta laki ja profeetat todistavat”/ UT2020: ”josta pyhät kirjoitukset todistavat”). Dogmaattisesti tärkeä on Room. 3:9 yhden sanan lisäys ”juutalaiset”, jolla käännös sulkee tarpeettomasti pois tulkinnan, että syntisyys koskettaisi myös Kristukseen uskovia (KR 1992: ”Olemmeko me muita parempia” / UT2020: ”Olemmeko me juutalaiset siis muita paremmassa asemassa?”). Jakeessa 4:11 sinetistä on tullut todiste (UT2020: ”Hän sai ympärileikkauksen merkin todisteeksi siitä, että hän oli jo ympärileikkaamattomana luottanut Jumalaan”), vaikka sinetin uskoisin olevan edelleen hyvin ymmärrettävä sana. Jakeessa 5:5 uusi käännös on Kirkkoraamattua sananmukaisempi (KR 1992: ”Eikä toivo ole turha” / UT2020: ”Eikä toivomme vie meitä häpeään”). Jakeissa 5:15 ja 5:17 molemmat käännökset saneeraavat partikkelilla εἰ alkavan ehtolauseen. Painoarvoltaan hyvin suuri on muotoilu ”Laki ujuttautui maailmaan, jotta rikkomus moninkertaistuisi” (Room. 5:20, vrt. KR 1992: ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi”). Hyvin pian Paavalin jälkeen ilmaantui opettajia, joiden mukaan Mooseksen laki ei ollut peräisin Jumalalta, vaan ties miltä pahalta hengeltä. ”Ujuttautuminen” ei ainakaan minun silmiini näytä Jumalan antaman lain toimintatavalta, varsinkin kun alkuteksti sanoo varsin neutraalisti παρεισῆλθεν (”tuli väliin”).

Nyt sitten käsitteisiin, joita jaksossa on runsaasti. Kuten jo edellä käsitelty Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakso osoitti, termi δικαιοσύνη ja sille sukua olevat sanat käännettiin uudella tavalla. Jakeessa 3:5 ratkaisu on oikea, koska vertailussa ovat väärin tehnyt ihminen ja oikeamielinen Jumala (UT2020: ”meidän väärämielisyytemme tuo esiin Jumalan oikeudenmukaisuuden?”; vastaavasti Jumalasta 3:25–26), samoin ehkä jakeessa 3:10 (”kunnollista”). Aiheen keskeisyyden vuoksi tärkeät jakeet 3:21–24 on syytä lainata kokonaisuudessaan:

UT2020: 21 Jumalallinen oikeudenmukaisuus (δικαιοσύνη θεοῦ), josta pyhät kirjoitukset todistavat, on nyt paljastunut laista riippumatta. 22 Jumalallinen oikeudenmukaisuus [δικαιοσύνη] paljastuu kaikille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Tämä koskee kaikkia, 23 koska kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. 24 Jumalan hyvyys kuitenkin tekee heistä syyttömiä täysin ilmaiseksi [δικαιούμενοι δωρεὰν], koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.

KR1992: 21 Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. 22 Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, 23 sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta 24 mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.

Jaksossa sivuutetaan siis johdonmukaisesti termi δικαιοσύνη. Vastineita on jo edellä useita (myös ”kelpaa Jumalalle”, 3:20; ”hyväksyy kelvollisiksi”, 4:24). Vanhurskautta ei tässä käännöksessä rikkoneelle lueta, vaan ”Jumala hyväksyi Abrahamin” (καὶ ἐλογίσθη αὐτῷ εἰς δικαιοσύνην, 4:3) ja ”hyväksyy syyttömäksi jumalattoman” (4:5) tai Jumala ”ei ota syntiä lukuun” (4:8). Abrahamia ei katsottu ”uskosta vanhurskaaksi”, ”vaan siksi, että tämä luotti häneen. Luottamus teki Abrahamista kelvollisen.” (4:13). Jumala on tämän käännöksen mukaan ”tehnyt syyttömiä meistä, jotka uskomme” (Room. 5:1; ”tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi” (KR 1992).

Nyt käsillä olevat kohdat ovat niitä, joihin luterilainen usko historiallisesti perustuu. Olisi helppoa sanoa, että tämähän on luterilaisten ongelma, mutta tuota en suostu nielemään. Jos käännös on samea tai virheellinen, kyse ei ole luterilaisen uskonnollisuuden ongelmasta, vaan Paavalin opetuksesta, johon kirkkomme usko ankkuroituu. Kun puhutaan uskonvanhurskaudesta ja siitä, miten syntiselle luetaan Kristuksen vanhurskaus, puhutaan aivan uskomme ytimestä. Kun käsitteet sivuutetaan, tekstin merkitys muuttuu. On rohkea ratkaisu oikaista näissä keskeisissä kohdissa.

Loppuarvio

Jokainen vaikkapa englantilaista tai saksalaista maailmaa tunteva tietää, että käännöksiä on monenlaisia. Kääntäjä joutuu aina tasapainoilemaan käännöksen tarkkuuden ja tekstin ymmärrettävyyden välillä. Jotkut käännökset pyrkivät hyvin suureen tarkkuuteen, toiset ovat lähinnä parafraaseja, yrityksiä välittää vapaasti tekstin ajatuksia uusilla kielillä. Silloin kääntäjän oma agenda tulee hyvinkin selvästi esille. Nykyään suomenkielisellä lukijallakin alkaa olla edessään jossakin määrin edustava kokoelma eri luonteisia käännöksiä. Yhden käännöksen aika on ollut ohi jo aikoja sitten, erityisesti kun KR1992 ei koskaan saanut kaikkien kristillisten piirien varauksetonta hyväksyntää.

Nyt käsiteltyjen jaksojen perusteella UT2020 pyrkii olemaan suhteellisen sanatarkka, mutta tärkeidenkin käsitteiden kohdalla se oikaisee surutta. Ajatuksena on palvella ensimmäisen kerran Raamattuun tarttuvaa nuorta aikuista, mutta entä sitten kun tekstiä luetaan toisen kerran? Entä kun rippikoulussa pitäisi opettaa taivaan tie? Tämän ja vastaavien käännösten iso ongelma on siinä, missä vaiheessa pitäisi siirtyä tarkempaan käännökseen. Ilman vanhurskauttamisen käsitettä ei kovin pitkälle päästä.

Käännöksen äärellä mielessäni on pyörinyt Einsteinin suuhun laitettu mainio lause (jota koomista kyllä on yksinkertaistettu alkuperäisestä aika lailla): ”Kaikki pitäisi tehdä niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista, mutta ei yhtään sitä yksinkertaisemmaksi.” Tätä ohjetta kääntäjät eivät ole Paavalin kirjeistä otetun pistokokeen perusteella ottaneet huomioon.

Onko kristinusko historian väärällä puolella?

Perusta 3 | 2021

Monet ajattelevat, että kristinusko vanhenee ja menee pois muodista. Tämä ei ole mikään uusi ajatus, sillä uskontojen katoamista on ennustettu pitkään. Esimerkiksi 1800-luvun ja 1900-luvun suuret ajattelijat kuten Max Weber, Karl Marx, Sigmund Freud ja Auguste Comte uskoivat uskontojen katoavan maailmasta teollistumisen myötä.

Samaa väittää sekularisaatiohypoteesi, jonka mukaan modernisaatio ja tieteen kehittyminen väistämättä johtaa maallistumiseen ja uskontojen katoamiseen. Sosiologiassa sekularisaatiohypoteesi on kuitenkin nykyään aika pitkälti hylätty. Eurooppaa lukuun ottamatta uskonnot kasvattavat merkitystään kaikkialla ja uskonnottomien määrä maailmassa vähenee koko ajan. Edessä ei ole uskonnotonta tulevaisuutta, vaikka siitä monet haaveilevat.

Uskontojen katoamiseen liittyvä ajatus on myös se, että uskontojen edustamat ajatustavat katoavat yhteiskunnasta ja ihmisten elämästä. Tällöin saatetaan esimerkiksi ajatella, että nykyaikana ei voi enää pitää kiinni kristinuskon opettamista moraalikäsityksistä. Nykyaika itsessään on mittari, jolla voidaan hylätä aiempien sukupolvien moraalikäsitykset.

Taustalla on sama valistuksessa syntynyt usko edistykseen, jonka ajateltiin johtavan uskontojen katoamiseen ja järjen voittoon. Modernille ihmiselle uskosta edistykseen onkin tullut keskeinen uskonkappale, joka haastaa kristinuskon eskatologian. Moderni ihminen ajattelee, että maailma kulkee parempaan suuntaan. Ihmiskunta on matkalla kohti kehityksen huipentumaa, jossa vallitsee vapaus, veljeys ja tasa-arvo sekä oikeudenmukaisuus ja onnellisuus.

Tämän ajattelun juuret ovat Georg Wilhelm Friedrich Hegelin filosofiassa. Hegel tulkitsi kristinuskon jumalakäsityksen radikaalisti uudelleen. Hänen mukaansa kaikessa elämässä ja yhteiskunnallisuudessa on tietty jumalallisuus. Hegelille jumaluus oli siis maailmassa ja sen historiallisissa prosesseissa. Inkarnaatio ei hänen ajattelussaan koskenut pelkästään Kristusta, vaan koko maailmaa. Siitä seurasi, että se mihin historia milloinkin on menossa, nähdään itsessään jumalallisena.

Hegelin jälkeen on usein vallalla ajatus siitä, että historia itsessään johtaa meitä kohti lopullista totuutta ja päämäärää. Tämä ajatus löytyy monista moderneista poliittisista filosofioista kuten kommunismista ja liberalismista. Kommunistit uskoivat, että vääjäämättömien historian lainalaisuuksien vuoksi yhteiskunta kehittyy lopulta kommunistiseksi utopiaksi. Tänään väitetään, että tietyissä moraalikysymyksissä kuten avioliittokysymyksessä toisinajattelijat ovat historian väärällä puolella. Taustalla näissä ajatuksissa on sama hegeliläinen metafysiikka.

Kristitty voi hyvin allekirjoittaa sen, että maailma on menossa kohti tiettyä päämäärää ja jumalallinen totuus tulee lopulta ilmi. Erona Hegeliin kuitenkin on, että luodulla ja luojalla on selvä ero. Kaikki, mitä maailmassa tapahtuu tai mihin historia meitä vie, ei ole itsessään jumalallista. Joseph Ratzinger sanoi joskus, että sana edistys on saanut ympärilleen melkein maagisen auran. Edistys voi olla ainoastaan silloin järkevä termi, kun tiedämme, minne olemme menossa. Pelkkä liike ei ole edistystä. Se voi olla yhtä hyvin nopea laskeutuminen hornan kuiluun.

Kristitty ei mittaa asioita pelkästään sillä, kuinka paljon saadaan aikaiseksi muutosta. Totta kai haluamme rakentaa parempaa maailmaa ja iloitsemme jokaisesta tieteen keksinnöstä, josta on apua ihmisille, mutta pelkkä muutos ei ole riittävä mittari. Edellinen vuosisata todistaa hyvin, että tieteen ja edistyksen nimiin vannova ihmiskunta voi saada paljon pahaa aikaan. Vaikka ihmisen ulkoiset olosuhteet paranevat, ihmisluonto ei muutu miksikään. Synnin ongelma vaivaa ihmistä kaikkina aikoina.

Syvimmiltään kyse on siis pelastusopillisesta ongelmasta. Modernit poliittiset ideologiat ovat eräänlaisia pelagiolaisuuden uusintoja. Augustinuksen aikana elänyt Pelagius väitti, että perisynti ei ole turmellut ihmisluontoa ja että ihmisellä on vapaa tahto, jonka ansiosta hän voi saavuttaa inhimillisen täydellisyyden ilman Jumalan armoa. Kirkko tuomitsi hänet pian harhaoppiseksi.

Moderni ihminen haluaa pelastaa itse itsensä ja näkee ihmiskunnan saavuttavan omassa voimassaan utopistisen lopputuloksen. Pohjimmiltaan tässä on kyse pelagiolaisuudesta, siis tietynlaisesta omavanhurskaudesta, joka on meitä lankeemuksesta asti vaivannut eikä mene koskaan pois muodista. Juuri siitä syystä jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa moraalisesti aiempia ylemmällä tasolla ja pyrkii hylkäämään aiempien sukupolvien moraalikäsitykset. Nämä yritykset johtavat kuitenkin vain suurempaan epätoivoon ja yhteiskunnallisiin onnettomuuksiin.

Tämän vuoksi perusopetusta synnistä ja pelastuksesta tarvitaan aina. Kristinusko ei mene koskaan pois muodista, koska ihminen pysyy syntisenä. Samoin kristinuskon moraaliopetukset pulpahtavat jossakin vaiheessa aina takaisin, koska ihminen on luotu olento, emmekä pääse itseämme pakoon. Lopulta ainoa asia, josta voidaan varmasti sanoa, että se ei ole historian väärällä puolella, on kristillinen kirkko, joka pysyy maailman loppuun asti.

Santeri Marjokorpi

Uskonnolliset ristiriidat valtaavat julkisen areenan

Perusta 2 | 2021

Uudenvuoden aattona juhlimme sitä, että karmea vuosi 2020 vihdoin päättyi. Se alkoi koronaviruksen aiheuttamalla globaalilla pandemialla. Kurimus sairaiden, kuolleiden, rajoitusten ja taloudellisten vaikeuksien muodossa jatkuu edelleen. Kesällä George Floyd menehtyi Minnesotan kaupungissa poliisin jalkoihin, minkä seurauksena kautta maailman levisivät rasisminvastaiset mielenosoitukset ja väkivaltaiset mellakat. Syksyllä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kaksi puoluetta vaikutti kilpailevan kelvottomimman ehdokkaan asettamisessa, valtamedia propagoi yhden puolesta kuin yksipuoluevaltiossa konsanaan, ja toisen käytös tappiossa alitti jopa sen, mihin hän siihen asti oli vajonnut. Uusi vuosi ei voi olla huonompi,
eihän?

Hauras toive särkyi muutamien päivien jälkeen. Yhdysvaltain kongressitalo, kansanvallan, laillisuuden ja kansan yhtenäisyyden symboli, joutui hyökkäyksen kohteeksi kesken uuden presidentin valinnan muodollista vahvistamista. Ehdottoman tuomittava teko on tarjonnut valtaeliitille tekosyyn ylimitoitettuihin rankaisuihin, jotka ovat omiaan vain lisäämään jännitteitä. Vääryyden, katkeruuden, koston ja väkivallan kierre näyttäisi jatkuvan.

Yhteiskunnan kuohuessa syyttävät sormet ovat nopeasti osoittamassa vastuullisia. Kritiikkiin ja itsetutkisteluun on aihetta sekä poliittisessa vasemmistossa että oikeistossa. Todennäköistä, vaikkakin valitettavaa on, että utopiansa pauloissa olevat torjuvat arvostelun, oikeuttavat toimensa ja vierittävät vastuun toisaalle. Olemme yhä tiukemmin ideologioiden ja maailmankatsomusten välisessä kamppailussa. Erimielisyydet yksittäisissä kysymyksissä osoittautuvat jäävuoren huipuksi. Niiden taustalla on lähtökohtaoletuksia, uskomuksia ja perusratkaisuja. Elämme eri maailmoissa, katselemme todellisuutta erivärisin lasein ja puhumme eri kieltä.

Tilannetta ei helpota postmodernin ajan tapa ajatella ja toimia. Sen mukaan todellisuus kuuluu taivuttaa oman kokemuksen ja oman totuuden mukaiseksi. Omaa tulkintaa uhkaavat instituutiot on kaadettava. Omalle kannalle kielteiset tosiasiat selitetään pois, verbaali kritiikki rinnastetaan fyysiseen väkivaltaan, johon kuuluu vastata samalla mitalla. Päämäärä oikeuttaa keinot päästä siihen. Tämän ”logiikan” mukaista on väkisin korjata väärä vaalitulos ja väkisin vaientaa väärän ehdokkaan tukijat tai ymmärtäjät.

Kristittyjen erityisenä kutsumuksena on muistuttaa aikaamme siitä, että nykytilanteella on hengellinen ja teologinen ulottuvuus, jonka huomioiminen on välttämätöntä, mikäli haluamme korjata kehitystä. Sen unohtaminen on keskeinen syy lisääntyvään pimeyteen.

Yksi tärkeä teologinen näköala avautuu ensimmäisen käskyn avulla, jota Martti Luther selittää syvällisesti Isossa katekismuksessa. Nostan esille vain kolme puolta.

Ensiksi Luther kysyy, mikä on Jumala? Hän vastaa, että: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Luther osoittaa, että jokainen ihminen uskoo eli luottaa, ja että jokainenihminen uskoo jonkinlaiseen jumalaan. Todellisia ateisteja tai uskonnottomia ei ole. Myös maallistuneessa ajassa on jumalia, joilta odotetaan apua ja lohtua hätään ja onnettomuuteen.

Toiseksi Luther näkee, että ihminen luo itsellensä epäjumalan korottamalla ajallisen ja katoavan hyvän sen antajan rinnalle ja tilalle. Rahaan ja omaisuuteen turvaava – oli hän köyhä tai rikas – unohtaa odottaa tuota hyvää yksin Jumalalta. Tästä seuraa onnettomuutta ja tuhoa. Lääkkeeksi Luther tarjoaa luomisen teologiaa: ihminen on Jumalan luoma ja hänestä kaikessa riippuvainen sekä yksin Luojansa hyvyyden varassa elävä. On siis odotettavissa, että kohtaamme nykyäänkin saman ilmiön: ihmiset tavoittelevat todellista hyvää, joka irrallaan Jumalasta tuottaakin vääryyttä.

Kolmanneksi Luther havainnollistaa, miten usko itse tehtyyn jumalaan muuttuu käytännöksi. Luther kertoo, kuinka pyhiä palvottiin ja huudettiin avuksi hammasta särkiessä tai onnettomuutta pelätessä. Noidilta ja loitsijoilta ostettiin siunaus ja onni. Tätä kaikkea Luther luonnehti vääräksi jumalanpalveluksesi ja epäjumalanpalvelukseksi. Usko epäjumalaan ilmenee siis uskonnollisuutena. Tämä usko tulee julkiseksi eräänlaisessa liturgiassa. Sen ympärille syntyvät arvovaltaiset kirjoitukset ja ilmoituksen selittäjät. Epäuskoisille saarnataan tämän uskon suomaa pelastusta ja langenneille säädetään katumusharjoituksia. Usko ei jää yksityisasiaksi, vaan sen on aina tultava ilmi arjessa ja juhlassa. Siksi väärän uskon tilalle on tultava oikea usko, epäjumalanpalvelus on korvattava oikealla jumalanpalveluksella.

Jälkikristillistä ja maallistunutta yhteiskuntaa värittävät ristiriidat, joita pitää tarkastella uskonnollisina. Erilaiset uskot ja erilaiset jumalat ottavat mittaa toisistaan. Olemme todistamassa perinteisestä poikkeavan mutta yhtä lailla väkevän uskonnollisuuden paluuta julkiselle areenalle. Tämä hengellinen ulottuvuus on nähtävä selvästi. Silloin saatamme paremmin ymmärtää ja osuvammin julistaa, miten kristillinen evankeliumi pelastaa epäjumaliensa orjuuttaman ihmisen.

Vesa Ollilainen

Perusta 2 | 2021

Tässä numerossa

66 | Pääkirjoitus

67 | Perustalla

69 | Artikkelit

  • 70 | Anni Maria Laato: Miten puhua kärsimyksestä? Näkökulmia kirkkoisiltä (klikkaa lukeaksesi artikkeli)
    • Artikkelissaan Anni Maria Laato käy läpi erityisesti Cyprianuksen ja Augustinuksen ajatuksia siitä, miten kärsimyksestä voidaan puhua ja miten kärsimystä kohdataan.
  • 76 | Rolf Sons: Kristus sairaassa ihmisessä
    • Lutherille suhde Jeesukseen Kristukseen on sairaan pastoraalisen huolenpidon keskuksessa. Artikkelissaan Rolf Sons arvioi Martti Lutherin pastoraalista suhdetta kärsimykseen ja sairauksiin. Artikkeli perustuu Rolf Sonsin pitämään esitelmään Teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistossa 5.1.2021
  • 86 | Vesa Pirttimaa: Kätkeytymisen ja syntymän ihme
    • Vesa Pirttimaa tarkastelee Hannah Arendtin hermeneutiikkaa ja vertaa sitä Karl Marxin käsitykseen toiminnan juonesta.

93 | Tässä ja nyt

  • 94 | Markku Ruotsila: Kristillisiä näkökulmia Yhdysvaltain tilanteeseen
  • 96 | Perustan lukijalta: Teknologiayhtiöiden sensuurista
  • 99 | Aku Visala: Ymmärryksen sairaus ja vapaus kadottaa itse itsensä

102 | Kirjoja

Tässä numerossa arvioidaan seuraavat kirjat:

  • 103 | Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
    • Arvostelijana Topias Tanskanen
  • 107 | Tuukka Hämäläinen ja Aleksandr Manzos: Pelien äärettömät maailmat
    • Arvostelijana Markus Syrjätie
  • 110 | Maija Nyman, Hannu Nyman ja Tapani Oksanen: Tammelantorilta Toiviomatkoille
    • Arvostelijana Timo Junkkaala
  • 111 | Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
    • Arvostelijana Raimo Mäkelä

114 | Sananselitystä (klikkaa lukeaksesi saarnatekstejä)

Sananselityksissä käsitellään kirkkovuoden kunkin pyhäpäivän yhtä evankeliumikirjan tekstiä. Selitykset on tarkoitettu sekä sanankuulijoille että sananjulistajien avuksi. Tämä jakso alkaa kiirastorstaista 1.4. ja päättyy 6. sunnuntaihin pääsiäisestä 16.5.

LUE KOKO LEHTI TILAAMALLA KOKO VUOSIKERTA TAI TILAAMALLA IRTONUMERO TÄSTÄ

Miten puhua kärsimyksestä? Näkökulmia kirkkoisiltä

Perusta 2 | 2021

Anni Maria Laato

Kirjoittaja on dogmatiikan dosentti Åbo Akademissa ja patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa.

Johdanto

Nykyään ollaan usein aika arkoja selittämään kärsimystä ja varsinkaan sanomaan yhtään mitään siitä, miksi Jumala sallii jonkun onnettomuuden tai vääryyden tapahtua tai mitä hyvää jostakin pahasta voisi seurata. Se onkin varmaan viisasta. Kärsivää ihmistä ei auta, jos joku tulee kertomaan tällaisia selityksiä.

Kirkkoisienkään teksteissä ei taida olla kohtia, joissa yksittäiselle ihmiselle kerrottaisiin, mitä hyötyä juuri hänen kärsimisestään on. Sen sijaan nämä varhaisen kirkon opettajat kyllä yleisellä tasolla kirjoittavat paljonkin siitä, miksi maailmassa on kärsimystä, mitä hyvää kärsimyksestä voi seurata, ja miten kärsivän ihmisen pitäisi toimia. Varsinkin viimeksi mainitussa tapauksessa – miten tulee toimia – kirkkoisillä oli usein tapana antaa esimerkkejä (exempla). Nämä olivat Raamatun henkilöitä, marttyyreja tai muita kristittyjä, jotka olivat toimineet niin, että heistä voi ottaa mallia. Kristityille, jotka joutuivat kohtaamaan erilaisia kärsimyksiä, esimerkkinä oli ennen kaikkea Kristus.

En pyri antamaan kaikenkattavaa selitystä kirkkoisen opetuksesta kärsimyksestä, vaan nostan esille joitakin lähinnä Cyprianuksen ja Augustinuksen ajatuksia siitä, miten kärsimyksestä voi puhua. Heidän teksteistään löytyvät muun muassa seuraavat kolme ajatusta:

1) Sekä kristittyjen että ei-kristittyjen elämään kuuluu kärsimystä, eikä kärsimyksen osumisesta jonkun kohdalle voi päätellä mitään tämän ihmisen uskosta tai hyvyydestä.

2) Kärsimyksen mietiskely voi opettaa jotakin siitä, millainen Jumala on. Jumala ei katsele ulkoapäin ihmisten kärsimystä, vaan Kristus tuli kärsimyksen alaiseksi ja on meidän kanssamme.

3) Kärsimyksellä voi olla joku tehtävä, joko ihmisen itsensä tai muiden hyväksi, ja näistä tarkoituksista voi puhua. Esimerkiksi edellä mainitut Cyprianus ja Augustinus eivät yhtään arkaile kertoa, mitä hyvää jostakin kärsimyksestä voi seurata. Kumpikin sanoo, että kärsimys voi olla koetus, joka opettaa ihmistä tuntemaan itseään tai muita, tai rangaistus, jonka tarkoituksena on, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen.

Cyprianuksella oli tapana liittää teksteihinsä suuria määriä lainauksia. Seuraan tässä artikkelissa hänen esi-merkkiään.

Kärsimys Kristuksen tähden

Keskustellessaan islamin ja kristinuskon eroista Theodoros Abu Qurra (700–800-lukujen taitteessa) kiinnitti huomiota siihen, että kristinusko levisi aluksi melkein kolmesataa vuotta sellaisena aikana, kun ihmiselle ei ollut mitään ulkoista etua siitä, että hän kääntyi kristityksi. Päin vastoin, kristittyjen asema yhteiskunnassa oli huono, ja heitä vainottiin ajoittain ja paikallisesti. Vainojen aika tuokin esille keskeisen asian: sen lisäksi, että on syy-seuraus-suhteesta johtuvaa kärsimystä ja selittämätöntä kärsimystä on myös olemassa kärsimystä Kristuksen tähden.

Marttyyrikertomuksissa käsitellään kertomuksen muodossa sellaisia kysymyksiä kuin: ”Miksi Jumala antaa kristittyjen kärsiä?”, ”Millainen Jumala on, kun hän sallii omiensa kohtaavan näin paljon pahaa?” ja ”Mistä saan voimaa kestää?”. Samoja aiheita käsitellään myös vainojen ajan päätyttyä marttyyrien muistopäivinä pidetyissä saarnoissa.

Kertomuksissa toistuu uudestaan ja uudestaan se, että kristityt sanovat kuulustelijoilleen uskovansa Jumalaan, jolla on kaikki valta. Marttyyrit kertovat luottavansa ”Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken mikä niissä on” (Ap .t. 4:24). Augustinus tuo esiin saman ajatuksen saarnatessaan Donata-nimisen marttyyrin vuonna 180 antamasta vastauksesta roomalaiselle kuulustelijalle. Augustinus lainaa Jeesuksen sanoja Pilatukselle ”Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä” (Joh. 19:11) ja selittää ne näin: ”roomalaisella maaherralla oli tosin maallista valtaa, mutta vain koska Jumala salli sen. Kun joutuu jonkun ihmisen kiusattavaksi, ei pidä pelätä tuota ihmistä, vaan sitä, joka sallii tuon ihmisen toimia ja antaa tälle vallan” (saarna 299E). Cyprianus korostaa samaa asiaa teoksessaan Herran rukouksesta: ”Näin koko meidän pelkomme, uskollisuutemme ja huomiomme suunnataan Jumalaan, kun pahalle ei koetuksissa sallita mitään muuta kuin mihin se saa Jumalalta vallan” ja ”Mitä pelättävää näet maailmassa on sillä, jonka suojelija maailmassa on Jumala?” (Herran rukouksesta 25).

Vielä aiemmin elänyt Tertullianus oli yksi niistä, joka sanoi, että marttyyrien kärsimyksistä ja kuolemasta seurasi hyvää. Moni muistaa sen, mitä hän kirjoitti Rooman hallintoihmisille: ”Mitä enemmän te lyötte meitä maahan, sitä enemmän meitä nousee: kristittyjen veri on siemen” (Apologeticum 50). Ja oikeastikin kirkko kasvoi tuona aikana voimakkaasti.

Joskus marttyyrikertomuksia ja niiden esilläpitämistä on pidetty vääränlaisena kärsimisen ihannoimisena, ja varmaan sellaistakin on ollut. Jo Polykarpoksen marttyyrikertomuksesta asti oli kuitenkin selvää, että itse ei saa hakeutua marttyyriksi (Mart. Polyc. 4). Cyprianuskin pakeni ensin maaseudulle, mutta ei sitten välttänyt sotilaita, kun he tulivat sinne hakemaan häntä. Kärsimyksiä ei pidä etsiä, mutta kun joskus joutuu kärsimään, voi pyrkiä toimimaan siinä tilanteessa oikein.

Kysymykseen siitä, miten marttyyrit kestivät, annetaan useita vastauksia: he eivät kestäneet omassa voimassaan, vaan Jeesus kärsi heidän kanssaan, Jumala antoi heille voimaa, ja ajatus tulevan maailman elämästä auttoi heitä kestämään.

Kulkutauti Afrikassa

Cyprianus toimi Carthagon piispana vainojen aikaan. Tuohon aikaan Afrikassa levisi myös jokin vakava kulkutauti, johon kuoli paljon ihmisiä. Cyprianus kirjoitti pienen kirjasen Kuolemantaudista, jossa hän rohkaisi kristittyjä ja opetti, miten tuossa tilanteessa tulee toimia ja mitä ajatella. Hän aloitti siitä, ettei kristityn tarvitse hätääntyä, sillä Herra on etukäteen sanonut, että maailmaan tulee sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja kulkutauteja (Matt. 24:6–7; Mark. 13:7–8; Luuk. 21: 9–11). Kun näin käy, on lähellä myös Jumalan lupausten täyttyminen (Matt. 24:33). Hän kysyy: ”kukapa ei haluaisi olla ilman murhetta? Kukapa ei haluaisi päästä nopeasti iloon?” ja jatkaa: ”Herra itse teki selväksi, milloin meidän murheemme on muuttuva iloksi sanoessaan: ’Minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne iloitsee eikä kukaan ota teiltä teidän iloanne pois’” (Joh. 16:22).

Cyprianus totesi, että kulkutauti tarttuu yhtä lailla kristittyihin kuin pakanoihin, ja on kaikille yhteinen. Kaikki ihmisyyteen kuuluvat vaivat, kuten sodat ja taudit, ovat kaikille ihmisille yhteisiä. Näiden lisäksi kristityn osaksi tulee koetuksia: Cyprianus lainaa lukuisia raamatunkohtia, joissa puhutaan koetuksista, esimerkiksi näitä: ”Ota vastaan kaikki, mikä osallesi tulee, ole kärsivällinen, kun sinua nöyryytetään. Kulta koetellaan tulessa, Jumalan valitut nöyryytyksen ahjossa” (Sirak 2:4–5) ja ”Herra, teidän Jumalanne, koettelee teitä näin saadakseen tietää, rakastatteko häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne” (5. Moos. 13:4).

Cyprianus antaa paljon esimerkkejä Raamatun ihmisistä, joita on koeteltu, mutta jotka ovat kestäneet koetuksen: Job, Tobit, Abraham ja Paavali. Hän antaa ohjeeksi, että koetuksissa ei pidä nurista, vaan on kärsivällisesti ja urhoollisesti kestettävä mitä tahansa tapahtuukin. Vastoinkäymiset eivät vahingoita ihmistä, vaan korjaavat häntä. Carthagon piispan mukaan Jumala koettelee kulkutaudin aikana kristittyjen mielenlaatua ja tekoja: Auttavatko terveet sairaita? Rakastavatko läheiset uskollisesti sukulaisiaan? Pysyvätkö lääkärit apua anovien sairaiden luona hylkäämättä heitä?

Miten toimia kärsimyksen kohdatessa?

Cyprianuksen mukaan Kristus itse antoiesimerkin siitä, miten toimia kärsimyksen kohdatessa. Ihmisenä Kristus rukoiliIsää näin: ”Isä, jos se on mahdollista, niinmenköön tämä malja minun ohitseni.Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä.” (Matt. 26:39). Carthagon piispatoteaa, että meidän pitää rukoilla, että Jumalan tahto tapahtuisi meissä. Kukaanihminen ei ole luja omassa voimassaan,vaan ”olemme turvassa Jumalan suopeuden ja armollisuuden varassa.” (Herran rukouksesta 14)

Cyprianus myös opetti miten pitää suhtautua niihin, jotka ovat aiheuttaneet meille kärsimyksiä. Hän lainasi Jeesuksen sanoja: ”Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.” (Matt 7:2) sekä ”Antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.” (Mark. 11:25–26)

Tuossa tilanteessa, jossa kristittyjä kuoli tarttuvaan tautiin, ja sen lisäksi heitä vielä vainottiinkin, Cyprianus kirjoitti paljon tulevasta Jumalan valtakunnasta. Hän lainasi vanhaa Simeonia, joka sanoi ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.”, ja selitti näitä sanoja seuraavasti: ”Silloin Jumalan palvelijoilla on rauha, silloin on vapaus ja ilo, kun meidät on viety pois näistä maailman myrskyistä ja pääsemme ikuisen asuinsijamme turvalliseen satamaan”. Hän lohdutti niitä, joilta oli kuollut läheinen ihminen: ”me tiedämme, että emme menetä heitä vaan heidät on lähetetty meidän edeltämme. Heitä ei tarvitse surra valittaen, vaan kaivata niin kuin kaivataan niitä, jotka lähtevät matkalle tai merelle”. Yhteenveto hänen viestistään on: Herra tietää tulevaisuuden ja pitää omistaan huolta heidän todelliseksi pelastuksekseen.

Miksi Jumala ei näytä kuulevan rukouksia?

Augustinus oli ainakin kahdesti elämässään vakavasti sairas. Jälkimmäisestä sairaudesta toivuttuaan hän saarnasi siitä, miksi Jumala ei aina tunnu kuulevan rukouksia (Saarna 20B, Dolbeau 28). Miksi kristitty ei saa sitä mitä pyytää, tässä tapauksessa terveyttä, kun taas ei-kristitty saa, mitä haluaa? Miksi Jumala sallii kristittyjen kärsiä?

Augustinus aloitti toteamalla, että me emme aina itse tiedä, mikä on meille parasta. Hän lainasi Paavalia: ”Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26) Augustinus opetti kuulijoilleen, että joskus me toivomme itsellemme sellaista, minkä Jumala tietää olevan etujemme vastaista. Kun vaikuttaa siltä, että Jumala ei kuuntele rukouksia, onkin niin, että oikeasti hän juuri silloin kuuntelee. Jos joku ajattelee, että Jumala on poissa eikä kuuntele, voi kysyä itseltään, onko itse parempi kuin apostoli Paavali, joka rukoili, että häneltä otettaisiin pois pistin, mutta näin ei käynyt. Sen sijaan Paavali sai vastauksen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Lainaan hiukan Augustinusta:

Jumala kuulee aina, rakkaat sisaret ja veljet, teidän täytyy tietää tämä jotta voitte rukoilla luottavasti. Jumala kuulee silloinkin, kun hän ei anna sitä, mitä pyydämme. Jumala kuulee, ja jos tietämättä kaikkea pyydämme jotakin turhaa, hän ollessaan antamatta kuulee vielä enemmän. Kun hän taas rangaistakseen antaa toisille, mitä he pyytävät, hän ei oikeasti kuule heitä. Tarkoitan tätä: Joskus kristitty pyytää Jumalalta jotakin niin kuin on oikein rukoilla Herraa, mutta ei saa juuri sitä, mitä pyytää. Sen sijaan hän saakin sen, minkä takia hän on pyytänyt tuota asiaa. Joskus taas paha, väärämielinen ja roistomainen ihminen pyytää jotakin ja saa juuri sen, koska hän ansaitsee tuomion, ei rukouksen kuulemista.

Augustinus: Saarna 20B, Dolbeau 28

Augustinus tarkoittaa, että kristityt pyytävät asioita perimmiltään ikuisen elämän ja Jumalan valtakunnan tähden, ja Herra kyllä antaa juuri sen, mutta ei välttämättä niitä pienempiä asioita joita pyydämme, kuten terveyttä. Samassa saarnassa Augustinus selittää tätä vertauksella:

Jos joku on sairaana ja tahtoo parantua, hän pyytää asioita eri tavalla lääkäriltä kuin palvelijaltaan. Palvelijalle hän voi sanoa: ”tuo omena!” ja palvelija tuo sen. Sen sijaan, jos hän pyytää lääkäriltä omenaa, hän luottaa lääkärin näkemykseen siitä, onko omena hänelle hyväksi. Vaikka lääkäri ei antaisikaan sairaalle omenaa, hänen tavoitteenaan on antaa se, mitä sairas pohjimmiltaan pyytää: terveyttä. Näin lääkäri antaa juuri ollessaan antamatta. Lääkäri tahtoo parantaa sinut. Jätä siis lääkärin arvioitavaksi, mitä hän antaa ja mitä ei.

Augustinus

Kärsimyksen tarkoituksesta

Edellä lainatussa saarnassa, samoin kuin teoksessa Jumalan valtio, Augustinus sanoo, että kärsimyksen tehtävä voi olla joko koetella ihmisten uskoa tai rankaista heitä, jotta he tekisivät parannuksen. Jumalan valtio -teoksen ensimmäisessä kirjassa hän toteaa Cyprianuksen tavoin, että sekä hyvät että pahat kohtaavat usein onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Samoin Jumala antaa joka päivä aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaille. Ajallisen hyvän ja pahan Jumala on tahtonut olevan heille yhteistä. Mutta hän toteaa: ”on suunnaton ero siinä, miten ihmiset suhtautuvat myötä- ja vastoinkäymiseen”. Augustinus väittää aika optimistisesti, että hyvää ihmistä ei maallinen hyvä tee ylpeäksi eikä paha masenna. Kristityt kääntyvät Jumalan puoleen, ajattelevat syntejään ja katuvat niitä – joka ainoahan jossakin välissä syyllistyy joihinkin synteihin. Hyvät ihmiset, sanoo Augustinus, huutavat Jumalaa avuksi ja ylistävät häntä (Jumalan valtio 1.8–9).

Augustinus antaa esimerkin siitä, että joskus ihmisen pitää menettää jotakin, jonka varaan hän on laittanut turvallisuutensa, oppiakseen luottamaan Jumalaan. Vuoden 410 Rooman hävityksessä moni rikas menetti omaisuutensa, mutta uskoaan he eivät menettäneet. Hän lainaa 1. Tim. 6:6–8: ”Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.” Näin menetykset ja kärsimys voivat opettaa erottamaan ajalliset lahjat ikuisista.

Kristus tuli kärsimään

Kolmas pääteema, jonka alussa mainitsin, on se, että kärsimyksen mietiskely voi opettaa jotakin Jumalasta. Jumala vastaa ihmisen kärsimiseen tulemalla itse kärsimään ihmisten puolesta. Tällainen käsitys Jumalasta poikkeaa sekä kreikkalais-roomalaisesta jumalakäsityksestä että islamin jumalakäsityksestä. Sen sijaan että selittäisin tätä teemaa nyt sen enempää (koska aihe on hyvin laaja), lainaan vain kolmea tekstiä toiselta vuosisadalta.

Sardeen piispa Meliton kirjoitti pääsiäissaarnassaan näin:

Tämä saapui taivaista maan päälle kärsivän tähden

puki tuon kärsivän ylleen neitsyen kohdussa

ja tuli esiin ihmisenä.

Hän otti kärsivän kärsimykset

kärsimään kykenevän ruumiinsa kannettaviksi.

Meliton: Pääsiäissaarna, 66

Antiokian piispa Ignatios kirjoitti kirjeessään Smyrnan piispa Polykarpokselle näin:

Odota häntä, joka on ajan yläpuolella, ajatonta, näkymätöntä, häntä joka meidän tähtemme on tullut näkyväiseksi, häntä joka ei ole kosketeltavissa, joka on kärsimyksen yläpuolella, mutta meidän tähtemme on alistunut kärsimykseen ja joka on kestänyt kaikkea mahdollista meidän tähtemme.

Ignatios: Kirje Polykarpokselle, 3

Efesoksen seurakunnalle Ignatios kirjoitti näin:

Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alainen, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme.

Ign. Ef. 7.2.

Lopuksi

Varhaisen kirkon opettajat käsittelivät saarnoissaan usein kysymystä ”Mitä minun pitää tehdä, kun näen toisten kärsivän?” Edellä jo näimme Cyprianuksen vastauksen. Muina esimerkkeinä voisi mainita Makrinan, joka organisoi nälänhädän aikana ruoan jakelua, ja Fabiolan, joka perusti Roomaan sairaalan. Augustinus saarnasi hyvin usein siitä, että rikkaiden pitää antaa omastaan. Kristityn tehtävänä on auttaa.

Toinen usein käsitelty kysymys on, ”Mitä minun pitää ajatella, kun kärsin?” Kaikissa, hyvin erilaisissakin, tilanteissa resepti on sama: kristitty voi luottaa siihen, että lopulta Jumalalla on kaikki valta ja Kristus-lääkäri tietää, mikä ihmiselle on parasta. Sekä Cyprianus että Augustinus suosittelevat kärsivälle ihmiselle Isä meidän –rukousta, varsinkin kohtia ”tapahtukoon sinun tahtosi” ja ”päästä meidät pahasta”.

Tärkeimmät lähteet

Cyprianus: Herran rukouksesta, Demetrianukselle, Kuolemantaudista. Suom. Tomi Vuolteenaho. 2008.

Augustinus: Saarnat 20B (Dolbeau 28) ja 299E suom. Anni Maria Laato; Jumalan valtio, suom. Heikki Koskenniemi. 2003.

Apostoliset isät. Kaksi suomennosta: Heikki Koskenniemi (1975) ja Huttunen, Salminen, Tervahauta (toim) vuodelta 2020.

Meliton: Pääsiäisen salaisuus, suom. Jukka Thurén

Tertullianus: Apologeticum. suom Juha Pihkala