Perusta 6 | 2020

Kristittyinä saatamme masentua muutoksista, jotka ravisuttavat suomalaista yhteiskuntaa. Ihmiset tuntevat yhä huonommin uskon opinkappaleita. Kristinuskon arvostus on vaihtunut vähättelyyn ja halveksuntaan. Se vähäinen tieto, mikä ihmisillä on, vaikuttaa pinnalliselta ja virheelliseltä. Usein tämä virheellinen tuntemus esitetään suurella varmuudella.

Hyvä lääke masennukseen on tarkastella nykytilannetta menneisyyden valossa. Kristinuskon historia osoittaa meille, että ohut uskontuntemus ei ole uusi ilmiö. Sitä on surkuteltu ennenkin. Uskonpuhdistaja Martti Luther tuskaili aikansa alennustilaa Vähän katekismuksen johdannossa: ”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan.” Vastaavasti kirjailija ja ajattelija C.S. Lewis valisti pääsiäisenä 1945 kirkkonsa työntekijöitä: ”Sata vuotta sitten tehtävämme oli opettaa niitä, jotka oli kasvatettu uskossa. Nykyinen tehtävämme on pääasiassa käännyttää ja neuvoa uskottomia. Iso-Britannia on yhtä paljon lähetyskenttä kuin Kiina.” Kehityksestä Lewis soimasi pappeja, jotka julistivat saarnatuolista epäuskoa ja tekivät kirkossa kävijöistä ateisteja.

Martti Luther tarttui oman aikansa haasteeseen kirjoittamalla Ison ja Vähän katekismuksen papiston ja kansan, erityisesti nuorison, käyttöön siinä tarkoituksessa, että he ahkerasti opiskelisivat kristillistä uskoa, ymmärtäisivät, mitä se on, ja yhtä ahkerasti harjoittaisivat sitä. Kristinusko lyhyesti, selkeästi ja ymmärrettävästi selitettynä oli Lutherille keino torjua seurakuntalaisten laiskuutta ja tietämättömyyttä. Katekismuksen kappaleita hän opetti väsymättömästi. Tietämyksellään ylpeileviä vastaan hän julisti jäävänsä lapseksi ja katekismusoppilaaksi, joka päivittäin lueskelee ja opiskelee katekismusta eikä sittenkään kykene käsittämään lukemaansa kyllin hyvin.

Lutherin ratkaisut muistuttavat niitä, joita C.S. Lewis suositteli luennossaan ”Kristillinen apologetiikka” (jota siteraattiin yllä).

Ensimmäiseksi on vedettävä rajaa sen välillä, mitä kristillinen usko on tai ei ole. Apologeetta ei puolusta mitä tahansa ajatuksia eikä henkilökohtaisia painotuksia, vaan sitä kristillistä uskoa, jota apostolit saarnasivat, josta marttyyrit antoivat todistuksen ja joka määritellään uskontunnustuksissa. Rajaa on vedettävä liberaalin tai progressiivisen kristinuskon suuntaan, jossa uskoa muutetaan jokaisessa kohdassa, missä se vaikuttaa kummalliselta tai vastenmieliseltä. Samalla rajanveto pakottaa kristityn olemaan tekemisissä niiden uskonosien kanssa, jotka ympäristö torjuu. Hänelläkin on kiusaus karsia kristinuskosta sitä, minkä kanssa hän on eri mieltä.

Toinenkin neuvo liittyy rajanvetoon: moderni kuulijakunta elää siinä luulossa, että heille opetetaan kristillistä uskoa, koska opettaja pitää siitä tai, tai koska se on hyväksi yhteiskunnalle, ja että tuosta uskosta he voivat omaksua sopivaksi katsomansa määrän. ”Meidän on jatkuvasti muistutettava, että kristinusko on kannanotto, joka ei ole mitenkään tärkeä, jos se on väärässä, ja joka on äärettömän tärkeä, jos se on totta. Se, mitä kristinusko ei voi olla, on olla maltillisen tärkeä.” Siksi ihmisten eteen on väsymättä tuotava kristinuskon totuusluonne, se, mitä tuo usko oikeasti sanoo ja mikä tuon uskon objektiivinen perusta on, eikä esimerkiksi sitä, mitä saarnaaja haluaisi sen sanovan tai missä määrin hän kokee sen toimivaksi.

Kolmanneksi: kristinoppi on käännettävä kansankielelle. Huono opettaja salakuljettaa aikansa ideat kristinuskon perinteisiin käsitteisiin. Meidän tulisi toimia päinvastoin: ”Opetuksesi on oltava ajatonta sydämeltään ja ajanmukaisesti puettua.” Ajattomat uskontotuudet on esiteltävä ajallemme ominaisella kielellä. Yhtäkään osaa ei sovi laiminlyödä. Työ on aikaa vievää, sillä et ehdi käsitellä paljoa. Käsite kuin käsite – esimerkiksi sovitus, synti, kirkko, risti, oppi, kristitty – on selitettävä, sillä kuulija ymmärtää ne toisin kuin uskomme ne määrittelee. Mutta työ on välttämätöntä.

Käännöstyössä on se vaikeus, että se haastaa kristityn oman uskontuntemuksen (ja palvelee sitä). Kyvyttömyys kääntää kristinuskoa kielelle, jota tavallinen kansa ymmärtää, on merkki julistajan omien ajatusten sekavuudesta. Lewis rohkeni ehdottamaan, että pappisordinaatiossa tulisi olla pakollisena tehtävänä kääntää katkelma jostain teologisesta työstä kansankielelle.

Luther ja Lewis ovat vain kaksi kristinuskon vaikuttajaa, jotka ovat eläneet luopumuksen ja tietämättömyyden keskellä. He etsivät keinoja juurruttaa usko papistoon ja kansaan. Heidän perinnössään on kylliksi näyttöä siitä, että he onnistuivat. Nykymaailma on ainutlaatuinen, mutta on se myös samanlainen kuin lukuisat kristikansan kriisivaiheet. Teemme viisaasti, kun etsimme vastauksia tämän hetken ongelmiin Kristuksen kirkon rikkaasta historiasta.

• Vesa Ollilainen

Perusta 5 | 2020

Tällä hetkellä on käynnissä erityislaatuinen hyökkäys ensimmäistä uskonkappaletta kohtaan. Suuret kiistakysymykset osuvat usein luomisen alueelle ja koskevat erityisesti kristillistä ihmiskuvaa. Kristittyjen tulisi pystyä entistä paremmin vastaamaan siihen, mitä on ylipäätään olla ihminen. Mitkä ovat ihmisen mahdollisuudet ja rajat? Voiko ihminen olla mitä haluaa ja muokata itsestään mitä tahansa?

Länsimaisen kulttuurin ihmiskäsitys on maallistumisen myötä irronnut kristillisestä ihmiskäsityksestä. Tätä kehitystä kuvaa terävästi Notre Damen yliopiston poliittisen teorian professori Patrick J. Deneen kirjassaan Why Liberalism Failed. Deneenin mukaan länsimaissa valtaideologiana oleva liberalismi perustaa politiikan ihmisen rajoittamattomalle itsenäiselle valinnalle. Ihmisen tahto on siis kaikista korkein mittari, joka määrittelee, miten asiat ovat.

Taustaoletuksena liberalismin ihmiskäsityksessä on, että ihminen on erillinen, autonominen ja ei-suhteessa oleva olento. Hän ei siis ole lähtökohtaisesti sidoksissa mihinkään tai keneenkään. Tämä on eräänlainen antiteesi kristinuskon luomiskäsitykselle, jossa ihminen luodaan suhteeseen Jumalan ja lähimmäisen kanssa ja jossa tärkein käsky on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Deneenin mukaan liberalismin pyrkimys on alistaa kaikki asiat ihmisen valinnalle. Mikään ei säästy uudelleenmäärittelyltä, jos se on vain ihmisen tahdottavissa. Ihminen itse valitsee sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa, paikkansa maailmassa, kansansa, perheensä ja uskontonsa. Mitään annettua ei ole. Ainoastaan se ratkaisee, ovatko nuo asiat valittuja ja ovatko ne rationaalisesti valittuja palvelemaan valitsijan omaa etua. Oma valinta ja oma etu siis ratkaisevat ja niiden rinnalla kalpenevat pohdinnat noiden valintojen vaikutuksista muihin ihmisiin ja yhteisöön sekä kysymykset velvollisuuksista luotua järjestystä kohtaan tai Jumalaa kohtaan. Siksi esimerkiksi avioliitosta on tullut sopimus, joka voidaan milloin tahansa määritellä uudelleen. Samaan tapaan lähes kaikkia perinteitä ja traditioita pidetään, jos ei nyt automaattisesti hylättävinä asioina, niin ainakin ihmisen valinnalle alistettuina asioina.

Tässä ilmapiirissä kaikenlaiset kategoriat nähdään alistavina ja ihmisen rajatonta valintaa ja itsensä uudelleen määrittelyä rajoittavina tekijöinä. Esimerkiksi mieheys ja naiseus eivät saisi enää määritellä ihmistä, koska tällaiset määritelmät nähdään väkivaltaisina ja ihmisen olemista rajoittavina. Gender-ideologiassa eli sukupuolineutraalissa ideologiassa on kyse juuri tästä. Siinä halutaan irrottautua annetusta todellisuudesta, jota tässä tapauksessa ihmisen biologinen sukupuoli edustaa. Ihmisen tahto korotetaan tämän yläpuolelle ja sukupuoli alistetaan sille. Näin ihmisen tahdosta ja omasta valinnasta tehdään ylin arvo, jonka kautta määritellään koko todellisuutta.

Samalla unohdetaan se, että syvimmiltään esimerkiksi sukupuolien todellisuus pohjautuu Jumalan luomistyöhön. On paljon asioita, jotka saamme annettuna ja joihin emme voi vaikuttaa. Meidän olisi kapinallisuuden sijaan pyrittävä oppimaan elämään näiden asioiden kanssa ja jopa kiittämään niistä luojaamme. Olisi pyrittävä tulemaan sellaiseksi, jollaiseksi meidät on luomisessa tarkoitettu, eikä sodittava ihmisluontoa vastaan. Ihmisen rajattoman valinnan palvomisessa on kyseessä perusteellinen Jumalan hylkääminen luojana ja ihmisen asettaminen hänen tilalleen.

Sota ihmisluontoa vastaan ei rajoitu pelkästään seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden alueelle, vaan se saa yhä uusia ilmenemismuotoja. Jos ihminen voi vapaasti määritellä itsensä seksuaalisuuden alueella, niin miksi ei kaikkialla muuallakin? Koko ihmisluonto on tällöin lopulta hylättävä. Paljon vaikutusvaltaa viime aikoina onkin saanut transhumanismi, joka on ideologia tai liike, jonka mukaan ihminen voi kehittää ja parantaa itseään tieteellisen ja teknisen kehityksen kautta ja ohittaa nykyihmisen rajoitukset.

Hyvä esimerkki tästä on ehkä viime vuosien luetuin intellektuelli Yuval Noah Harari, joka ensiksi omaksuu ihmisen vapaan valinnan seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden alueella, mutta jatkaa siitä pidemmälle transhumanismiin. Harari hahmottelee kirjassaan Homo Deus ihmiskunnan tulevaisuutta, jossa pyritään löytämään teknologisen kehityksen avulla kuolemattomuus, onni ja jumalallisuus. Hararin mukaan ihmiskunnan suuri projekti ”tulee 2000-luvulla olemaan, että se hankkii itselleen jumalalliset luomis- ja tuhovoimat ja päivittää Homo Sapiensin Homo Deukseksi.” Hararin ihmiskuvassa ihminen on kuitenkin lopulta vain kokoelma algoritmeja, jonka arvo määräytyy esimerkiksi hänen datankäsittelyyn antamansa panoksen perusteella.

Toinen kuvaava esimerkki on Donna Harawayn vuonna 1985 kirjoittama radikaalifeministinen kyborgimanifesti, jossa hän hahmottelee utopistista maailmaa ilman sukupuolia. Siinä maailmassa miehen ja naisen, ihmisen ja eläimen sekä ihmisen ja koneen välinen ero on kadonnut kokonaan tai vähintäänkin hämärtynyt. Tämäkin on antiteesi Raamatun luomiskertomukselle, jossa Jumala erottaa valon pimeydestä, maan merestä, miehen naisesta ja niin edelleen.

Tällaiset utopiat ovat valitettavasti kulttuurissamme valtavirtaa. Ihmisluonnon käsitteestä pyritään radikaalisti irtautumaan. Sotaa ihmisluontoa vastaan ei voida kuitenkaan voittaa, vaan se aiheuttaa ainoastaan valtavasti kärsimystä ja pahoinvointia. Jumala on luonut ihmisen ja vain hänen ilmoituksessaan ja yhteydessään pitäytymällä ihminen voi saavuttaa todellisen päämääränsä ja täyteytensä.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 4 | 2020

Talvella vitsailimme toimituksen kokouksessa, että viimeisen pääkirjoitukseni aiheena on varmaankin: “tälle kirkolle ei käy hyvin”. Ystäväni Esko Piiroinen opetti jo nuorena saarnamiehenä hauskan viisauden. Saarnaajan sisäinen paini käydään aina kahden vaihtoehdon välillä: kerronko totuuden vai pidänkö intoa yllä?

Näiden kahden vaihtoehdon välillä Perusta-lehtikin aina on. Yhtäältä on selvää, että tälle evankelisluterilaiselle kirkolle ei käy hyvin. Sen perustukset on murtanut radikalisoitunut teologia ja niin kutsuttu historiallis-kriittinen eksegetiikka jo vuosikymmeniä sitten. Se kärsii taudista, jonka nimeäkään se ei taida enää tunnistaa. Kirkkomme johto on käytännössä luopunut opin pääkohdista eikä valvo pastoreiden julistusta. Kristinopin tilalle on tullut sosiaalinen arvoliberalismi, jota paradoksaalisesti pidetään kristillisenä nimenomaan siksi, että sen sisältö perustuu aikamme ihmisten “luontaisena” pidettyyn moraalitajuun (vaikka samalla “luonnollisen” katsotaan tarkoittavan vain tilannekohtaista itsenäistä harkintaa, toisin sanoen Raamatusta nousevan moraalin vastakohtaa). Kärjistäen voisi siten sanoa, että luterilainen kirkko on menettänyt dogman – mutta sillä ei ole enää kristillistä etiikkaakaan. Millä perusteella tällaista kirkkoa voisi enää kutsua kristilliseksi?

Kaiken todennäköisyyden mukaan kirkkomme kutistuu sekä opetukseltaan että jäsenmäärältään kuin rusina. Se seuraa muiden protestanttisten länsimaisten kirkkojen kehityskulkuja. Luterilaisuus on rikkaassa pohjoisessa katoava luonnonvara ja kristinuskosta kaikkineen tulee köyhän etelän uskonto. Jäsenkatoa on säestänyt teologien keskuudessa aivovuoto (näinhän kävi Yhdysvalloissa ELCA:ssa kymmenisen vuotta sitten). Pastoreita ja teologian maistereita siirtyy katoliseen kirkkoon ja ortodoksikirkkoon. Muitakin reittejä on näemmä löytynyt ihan riittävästi. Tilastollisesti tällä kirkkoinstituutiolla ei ole Suomessa tulevaisuutta.

Toisaalta on yhtä selvää, että Kristuksen kirkolle käy hyvin. Luterilaisuuden ainutlaatuinen perusta on reformaatiossa. Juuri uskonpuhdistuksen kirkot jatkavat sitä “katolisen” eli yleisen kirkon perinnettä, joka seisoo apostolien laskemalla perustuksella. Roomalaiskatolinen kirkko on langennut kirkko siitä huolimatta, että moni tuntee sinne vetoa. Eräs ystäväni totesi, että kun roomalaiskatolinen kirkko alkaa vaikuttaa houkuttelevalta, hän lukee hetken heidän katekismustaan. Silloin kaikki perinteiset harhat tulevat jälleen näkyviin eikä siirtyminen kiinnosta. Tämän totean samalla, kun nöyrästi tunnustan, että juuri luterilainen liberalismi on pettänyt asiansa.

Kristuksen kirkko on tunnustuksemme mukaan “tosi” kirkko ja toteutuu aina, kun evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Muutoinhan se ei toteudu lainkaan, vaan toiminta jää pelkäksi puuhailuksi. Sisältönsä kadottanut jälkiluterilaisuus ei palvele enää muuta kuin “lihaa”, kuten Paavali sanoisi. Siksi Kristuksen kirkko on siellä, missä Kristus on. Tosi kirkon jäsenyyttä ei ihminen voi toisesta tunnistaa. Se tunnistetaan vain sanoman puhtauden ja sydämen uskon perusteella. Sola fide, sola gratia.

Lisäksi olen teologisen instituutin tutkijana todennut usein, että akateeminen teologia on uudella vuosituhannella aivan uudessa tilanteessa. Siinä suhteessa meillä ei ole reformaation ensimmäisten vuosisatojen jälkeen oikeastaan koskaan mennyt näin hyvin. Jeesus-tutkimus on vapautunut historismin kahleista. Eksistentialismi on kuollut, mutta Paavali elää. Ja kaiken lisäksi Uuden testamentin teologia on saanut aivan uudet tulkintamahdollisuudet. Raamattuteologia ei ole uudella ajalla ollut ehkä koskaan niin kiinnostavassa tilanteessa kuin nyt. Kun tätä näköalaa täydennetään eksegetiikan ja dogmatiikan uudella, hedelmällisellä yhteydellä – muualla kuin Suomessa – tunnustuksellisilla luterilaisilla teologeilla on täälläkin suorastaan syytä riemuun.

Tästä seuraa, että myös kristityille, niin seurakuntalaisille kuin teologeille, käy Kristuksen kirkossa hyvin. Kirkkoinstituutio Suomessa ei tosin muutu. Raamattuun pitäytyviä aletaan epäilemättä vainota yhä enemmän niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Siitä huolimatta juuri luterilaisen perinteen ylläpitämä evankeliumin saarna synnyttää Kristuksen ansiosta iloa rauhaa kaikkialla, missä sitä julistetaan – tapahtuipa se seurakunnissa uskollisten työntekijöiden kautta tai muissa rakenteissa. Voi olla, että ihmiset joutuvat etsimään omia yhteyksiään ja uusia vaihtoehtoja tämän sanoman löytämiseksi. Moni asia muuttuu. Kaikissa tilanteissa meitä lohduttaa se totuus, että Kristuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä.

Olen toiminut Perusta-lehdessä 1980-luvulta lähtien, viidellä vuosikymmenellä, kuten nykyään on tapana sanoa. Vaikka olen epäilemättä kertonut usein totuuden niin kuin sen näen, olen Kristuksen tähden yrittänyt pitää samalla intoa yllä. Hänen kirkkoonsa eivät palavat nuolet pysty. Meidän elämämme on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan.

• Timo Eskola

Perusta 3 | 2020

Viime vuoden puolella kukaan ei olisi osannut arvata, miten paljon maailma voi lyhyessä ajassa muuttua. Koronavirus on ollut valtava shokki, joka koskettaa koko maailmaa ja jonka vaikutukset tulevat jatkumaan pitkään, jopa ensi vuoden puolelle. Emme osaa vielä edes kuvitella, mitä kaikkea siitä seuraa. Todennäköistä on, että korona tulee muuttamaan elämää perusteellisesti. Voi olla, että jotkut poliittiset ja taloudelliset järjestelmät romahtavat sekä ideologiat sortuvat.

Kuitenkin siellä, missä jotain revitään alas, on mahdollisuus myös uudelle. On syytä opetella taas tärkeitä perusarvoja, jotka olemme unohtaneet: yhteisöllisyyttä, perhekeskeisyyttä, hengellisyyttä, paikallisuutta, omavaraisuutta, nöyryyttä, hiljaisuutta ja lähimmäisen rakastamista. Ehkä tarvittiin juuri korona näyttämään meille, kuinka pinnallisia olemme olleet. Rukoilkaamme, että tämä olisi käännekohta, josta alkaisivat hengellisen uudistuksen ajat, jossa sekä meidät itsemme että myös kirkkomme puhdistettaisiin kaikesta turhasta ja kaikesta jumalattomuudesta.

Lopulta on ihmiselle hengellisesti hyväksi saada tällainen muistutus kuolevaisuudestaan ja pienuudestaan. Kuolema on yhteiskunnassamme siirretty pois näköpiiristä. Sitä on yritetty kesyttää ja laitostaa ikään kuin se ei olisi enää minkäänlainen uhka. Nyt se putkahtaakin meidän eteemme eikä kukaan voi välttyä sen pohtimiselta. Jokaisen on kohdattava oma kuolevaisuutensa. Herättäköön se meissä parannusta ja halua syntiemme tunnustamiseen.

Me otamme liian helposti itsestäänselvyytenä kaiken, mitä meillä on ja unohdamme kaiken antajan. Nyt meiltä viedään paljon pois. Ottakaamme se Jumalan puhutteluna. Tämä virusepidemia muistuttaa meitä siitä, että ihmiskunta ei ole kaikkivoipa. Meillä ei vieläkään ole supervoimia, joiden avulla pelastaisimme itsemme. Meidän on suostuttava siihen, että olemme kaikki synnin ja katoavaisuuden alaisia. Siksi vain Jumala voi meidät pelastaa. Ihmiskunnan yritykset koota Jumalan tasolle ja pelastaa itsensä tulevat vuosisadasta toiseen tuhoutumaan.

Tietenkin kiitämme lääketieteen kehityksestä ja tieteen mahdollisuuksista. Toivomme ja rukoilemme, että lääketiede löytäisi joko lääkkeen tai rokotteen koronaan piakkoin. Tämän kirjoitushetkellä sellaista ei vielä ole tiedossa. On Jumalan suurta lahjaa, että lääketiede pystyy pelastamaan ihmisiä, joita vuosisatoja sitten emme olisi pystyneet auttamaan.

Siitä huolimatta joskus Jumala hyvyydessään sallii, että meiltä riisutaan kaikki sellaiset asiat, joihin olemme turvamme laittaneet. Jäljelle jää vain itse Jumala. Kaikki muu näyttää luhistuvan ympärillämme. Näin hän riisuu meitä epäjumalanpalveluksesta. Hän haluaa, että turvaisimme vain häneen ja rakentaisimme elämäämme hänen varaansa. Siksi Jumalan tuomioissakin näemme aina rakastavan Jumalan. Missä ylimääräinen riisutaan, siellä tärkeä jää jäljelle. Niin kuin virressä sanotaan: ”Ei ole täällä mitään pysyvää, vain sinä, Herra, sinä luoksein jää.”

Ajatus Jumalan ajallisesta tuomiosta on monelle nykyihmiselle käsittämätön. Modernin ihmisen jumala ei toimi historiassa. Hän on jonkin eettisen periaatteen takuumies tai jonkinlainen lämmin kokemus, mutta ei missään nimessä ankara tuomari, joka vaikuttaisi elämämme kulkuun.

Raamattu on kuitenkin täynnä kuvauksia siitä kuinka Jumalan kansaa kohdannut ajallinen katastrofi ymmärretään kollektiiviseksi rangaistukseksi kansan synneistä. Tässä on tietenkin syytä olla varovainen. Profeetat ymmärsivät, että he olivat itse osallisia näistä synneistä. Jokaisen on siis tarkattava itseään ja omia syntejään. Muiden tuomitseminen jätetään Jumalalle. Selvää kuitenkin on, että Jumala on maailmanhistorian ja ihmiskohtaloiden Herra, joka haluaa puhutella meitä erityisesti tällaisina aikoina. Hän käyttää joskus myös kovia keinoja kutsuakseen ihmistä luokseen. Ottakaamme rakastavan Jumalan armona sen, että olemme nyt näin kovassa puhuttelussa. Historiassa on tästä hyviä esimerkkejä. Lissabonissa tapahtui vuonna 1755 maanjäristys, joka oli yksi tuhoisimmista ihmiskunnan historiassa. Se tapahtui pyhäinpäivänä juuri siihen aikaan kun ihmiset olivat kirkoissa. Moni kuoli sortuvien kirkkojen alle ja järistyksessä syttyneissä tulipaloissa. Tuhoa lisäsi järistystä seurannut tsunami. Kuolonuhreja tuli yli 50 000.

Lissabonin tapahtumat muuttivat aatehistoriaa. Monet valistusajattelijat hyökkäsivät sen seurauksena kristinuskoa vastaan. Esimerkiksi Voltaire käytti tätä maanjäristystä lyömäaseena kirkkoa vastaan ja piti mahdottomana, että hyvä Jumala sallisi sellaista. Siitä huolimatta seurasi myös hengellisiä herätyksiä. Kun sana maanjäristyksestä levisi Suomeen asti rukoilevaisuuden perustaja Abraham Achrenius julkaisi tuosta tapahtumasta arkkiveisusikermän, joka kehotti ihmisiä parannukseen ja uskoon. Näin tällä katastrofilla oli selvä vaikutus myös suomalaisten herätysliikkeiden syntyvaiheisiin. Usein pahimmista kriiseistä on seurannut jotain uutta, jota emme osaa kuvitella. Toivotaan, että nytkin meidät johdetaan Jumalan uusien mahdollisuuksien äärelle.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 2 | 2020

Toisen maailmansodan ja keskitysleirien kauheuksien päättymisestä on näinä viikkoina kulunut 75 vuotta. Päivämäärät riippuvat tapahtumasta. Neuvostojoukot kävelivät Auschwitziin tammikuun lopulla ja löysivät purkuvaiheessa ja jälkien peittelyn keskellä olevan leirin, jossa oli vielä joitain tuhansia täysin nälkiintyneitä juutalaisia. Polttouunit ehdittiin romuttaa, mutta kasarmit olivat jäljellä. Siksi juuri tuosta leiristä tuli ihmisten surmaamisen symboli. Työ ei vapauttanut.

Yhä vain meidän sukupolvemme on uskallettava kysyä: miten tämä oli mahdollista keskellä sivistyksen kehtoa ja korkean kulttuurin Saksassa? Ihmisen suuri itsenäistyminen, järjen riemuvoitto ja yksilön vapautuminen eivät saaneet tämän parempaa aikaan. Weimarista, Bachin ja Goethen kaupungista, on vain kaksikymmentä kilometriä Buchenwaldiin. Selittäjiä löytyy tietysti paljon. Vastaukset riippuvat kirjoittajasta: poliittinen syy oli Saksan nöyryyttämisessä ensimmäisessä maailmansodassa. Rotupuhtauden oppi puolestaan haettiin Yhdysvalloista, missä eugeniikkaa oli harjoitettu jo vuosikymmeniä. Vastaavat laitokset löytyivät myös Ruotsista.

Mutta mikä selittää tuhovimman? Keskeisenä tekijänä voidaan ikävä kyllä pitää tieteen piiristä noussutta sosiaalidarvinistista ihmiskäsitystä. Skientistinen näkemys todellisuudesta oli haastanut kristillisen ihmiskäsityksen. Paul Rohrbach toteaa jo vuonna 1912 teoksessaan Saksalainen aate maailmassa, että mikään “väärä ihmisystävyys” tai rotuteoria ei pysty järkevälle ihmiselle todistamaan, että joidenkin ”Etelä-Afrikan kafferien” säilyminen olisi ihmiskunnan tulevaisuudelle tärkeämpää kuin Euroopan suurten kansakuntien ja “ylipäätään valkoisen rodun” leviäminen. Monille kyseessä oli suorastaan eettinen velvoite.

Toinen keskeinen aatteellinen piirre on itse asiassa teologinen. Hitlerin pääideologi Rosenberg totesi kirjassaan 20. vuosisadan myytti (Der Mythus), että Uutta testamenttia tulee lukea “puhdistettuna” kaikesta siitä, mikä sen ajatusmaailmaa on turmellut (Mythus, 659). Ylväs arjalainen rotu voi hyväksyä Jeesuksen vain Herrana ja sankarina. Heikkous ja synnillä surkuttelu on hylättävä juutalainen piirre Raamatussa. Siksi Raamatun kertomukset täytyy korvata arjalaisilla myyteillä. “Sillä vanhatestamentillisten elostelija ja karjakauppiastarinoiden tilalle tulee asettaa pohjoiset myytit ja tarut, ensin yksinkertaisesti kerrottuna, myöhemmin tunnustuksiksi ymmärrettyinä. Pohjoinen, germaaninen myytti ei nimittäin viritä kuvitelmaa vihasta ja murhanhimoisesta messiaanisuudesta, vaan unelman kunniasta ja vapaudesta” (Mythus, 670).

Samat piirteet löytyvät Saksasta niin liberaalin Jeesus-tutkimuksen kirjoittajilta kuin Harnackin kaltaisilta dogmaatikoilta. Uhriteologia on virheellistä, ja se tulee korvata ylväällä moraaliopetuksella. Kun Nietzsche oli sukupolvi aikaisemmin julistanut, että kristinusko oli vähällä “juutalaistaa” koko Euroopan, 1900-luvun alussa yliopistojen kuuluisimmat professorit nousivat samaa juutalaistamista vastaan. Tähän projektiin yhtyivät lopulta Martin Heidegger ja hänen jäljissään Rudolf Bultmann, joka piti pysähtyneisyyttä edustanutta juutalaisuutta “syntinä.”

Kuka rohkenee oppia kaikesta tästä? Elämme tällä hetkellä keskellä kulttuuria, jossa persoona katoaa. Kaikkein jyrkin postmodernismi julistaa, että “persoona” on vain hajoava diskurssi. Se hajoaa kulttuurin kaiuiksi, joista yksikään ei ole pysyvä. Samasta juuresta kasvanut eettinen moralismi (identiteettipolitiikka) ja gender-ideologia julistavat, että sukupuoli on konstruktio. Vain subjektin kokemalla sukupuolisuuden jäsennyksellä on merkitystä hänen ja yhteiskunnan suhteessa. Mutta jos persoona katoaa, häviää myös ihmisarvo. Diskurssin voi aina purkaa.

Vastaavasti teologia on monin osin yhä vielä 75 vuotta porttien avautumisen jälkeen kristinuskon suhteen yhtä eksyksissä kuin ennen. Radikalisoitunut eksegetiikka ei löydä historian Jeesusta. Sovituksesta kiistellään ja Christus Victor -teologit poistavat synnin ja rangaistuksen pelottavasti samaan tapaan kuin Rosenberg. Kun evankeliumin säilyttämisen vastuulleen saanut kirkko taipuu kerta toisensa jälkeen kunnian teologian vaatimuksille ja kulttuurin ohjaama seurakuntaopetus korvaa ristin teologian erilaisilla postmoderneilla moraaliohjelmilla, syntisten ystävä laitetaan nytkin junaan kertomatta määränpäätä.

Mikä erottaa omaa aikaamme enää Urheilupalatsin kokouksesta, missä tohtori Krause vaati luopumista ”Vanhasta testamentista ja sen juutalaisesta palkkamoraalista, näistä karjakauppias- ja elostelijajutuista”? Jopa suomalaiset eksegeetit ovat meidän aikanamme esittäneet hänen tapaansa vaatimuksen ”periaatteellisesta luopumisesta koko rabbi Paavalin syntipukki- ja alemmuusteologiasta.” Seuraava kohta on sekin varmaankin väistämättä edessä: ”Ei tarvita mitään kaukana kyynelehtivää Jumalaa, vaan ainoastaan peloton taistelija.”

• Timo Eskola

Perusta 1 | 2020

Kulunut vuosikymmen on kristinuskon kannalta ollut tapahtumarikas. Suomalalaisessa yhteiskunnassa ja länsimaissa yleisemminkin on ollut käynnissä ennennäkemätön kristinuskon aseman muutos, jonka seurauksena elämme yhä enemmän kristinuskolle vihamielisessä maailmassa. Tämä vihamielisyys ei ole enää ainoastaan yksittäisten ihmisten ajatuksissa, vaan se on tullut myös yleiseen keskusteluilmapiiriin sekä poliittiselle ja juridiselle tasolle.

Vuoden 2010 Ajankohtaisen kakkosen homoilta oli ilmapiirin suhteen jonkinlainen vedenjakaja, jota varmastikin kirkkohistorioitsijat tulevat myöhemmin käsittelemään. Siihen asti pystyi ajattelemaan, että elämme vielä jonkinlaisessa yhtenäiskulttuurissa tai kristinuskolle neutraalissa maailmassa. Siihen asti saattoi kuplassaan kuvitella, että perinteinen kristillinen moraaliopetus on, jos ei nyt ainakaan vihattua, niin neutraalia suhteessa muuhun yhteiskuntaan.

Homoilta kuitenkin synnytti valtavan kirkosta eroamisten aallon ja yhteiskunnallisen keskustelun, joka jatkuu yhä vieläkin ja on leimannut vuosikymmentä. Tuolloin havahduimme yhtäkkiä olevamme keskellä kulttuurisotaa, jonka ei pitänyt ikinä saapua tänne ja jonka laineet eivät ota laantuakseen. Kuvaavaa on, että Päivi Räsänen sai kansanjoukkojen vihat päällensä homoillassa vuonna 2010 ja nyt vuonna 2020 poliisi tutkii juuri hänen sanomisiaan.

Kristilliset instituutiot ovat maassamme rakennettu taustaoletukselle, että kristinuskoon suhtaudutaan joko positiivisesti tai vähintäänkin neutraalisti. Kansankirkollinen ideologia olettaa lähtökohtaisesti ihmisten olevan positiivisessa suhteessa kristinuskoon ja tarjoavansa hengellisiä palveluita koko kansalle. Herätyskristillisissä piireissä puolestaan lähtökohta ei ole näin positiivinen, mutta sielläkin ajattelu perustuu oletukseen, että ihmiset ovat neutraaleja suhteessa kristinuskoon. Herätyskristillisyydessä ei ole lähtökohtaisesti oletettu ihmisten olevan kristittyjä, mutta jakavan kuitenkin kristinuskon kanssa samat taustaoletukset ja arvot, jolloin pienellä evankelioimisella ja pinnan raaputtamisella heidän käännyttämisensä on uskottu onnistuvan ja usein siinä on onnistuttukin.

Olemmeko kuitenkaan valmistautuneet tilanteeseen, jossa kristinuskoon suhtaudutaan negatiivisesti ja vihamielisesti? Sekä kansankirkollinen malli, että herätyskristillinen malli ovat jossakin määrin ongelmissa uudessa tilanteessa. Kansankirkollinen malli huomaa yhtäkkiä kansan katoavan kirkon jäsenluetteloista ja herätyskristillinen huomaa puolestaan, että ihmiset eivät olekaan niin avoimia kääntymykselle, koska kristinusko nähdään jopa pahana asiana ja kääntymisestä joutuukin maksamaan sosiaalista hintaa. Eikä enää voi luottaa siihen, että yhteiskunnalliset instituutiot suhtautuvat positiivisesti kristinuskoon. Tämä näkyy niin Räsäsen kohtelussa kuin jokavuotisissa keskusteluissa joulukirkon asemasta. Joudumme miettimään uudella tavalla, miten toimia tämän paradigman muutoksen jälkeen.

Meidän ei tule säikähtää tällaista kehitystä, sillä se on kristinuskon historiassa useimmiten vastaan tuleva todellisuus ja jonkinlainen perustila. Herätysliikkeitä ja perinteiseen kristilliseen moraaliin sitoutuneita pyritään siis ajamaan yhä enemmän marginaaliin sekä evankelisluterilaisessa kirkossa että yhteiskunnassa. Kuitenkin marginaali on kristitylle oikea paikka, johon myös Kristus itse joutui aikansa poliittisten ja uskonnollisten paineiden edessä.

Jumalan valtakunnan ei tule olla tästä maailmasta, vaan tämän maailman valtojen ja ideologioiden puristuksessa. Lopulta voi olla jopa hyväksi, että menetämme kristinuskolle vihamielisten ideologioiden painostuksesta rahaa ja valtaa, joilla on monesti ollut turmeleva vaikutus uskonnollisiin yhteisöihin. Sanotaan että kirkko kestää kaiken muun paitsi sen, että sillä menee hyvin. Taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä kristillisillä kirkoilla onkin mennyt länsimaissa aika hyvin näihin päiviin asti. Nyt tuohon tilanteeseen voi olla tulossa muutos, mutta se voi olla jopa hengellisessä mielessä hyväksi.

Minua ovat aina puhutelleet Anna-Maija Raittilan virren sanat: ”Ja niin kuin Herran äiti myös kirkko Kristuksen voimaa ja valtaa vailla on kehto laupeuden. Se tehdään köyhäksi. Kun siltä kaikki puuttuu sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi.” Tuon virren sanat ovat käymässä toteen silmiemme edessä.

Englantilainen kirjailija G. K. Chesterton on sanonut, että ”Kristinusko on kohdannut monia mullistuksia, joista jokaisessa se on kuollut. Kristinusko on kuollut monta kertaa, mutta noussut aina eloon uudestaan, koska sillä on Jumala, joka tiesi tien ulos haudasta.” Meidän ei tule lannistua eikä vaipua synkkyyteen, koska toivo on kristityn perushyve ja ominaisuus. Kristinusko selviää kyllä tulevillekin sukupolville. Kysymys on lähinnä siitä, missä laajuudessa ja missä muodossa. Olkaamme me sillä aikaa vähässä uskollisia ja kantakaamme aina iloiten Kristuksen häväistystä. Jumala on luvannut olla omiensa kanssa, tuli mitä tuli.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 5 | 2019

Olemme tulleet tilanteeseen, jossa asioita, jotka aina ovat olleet olennainen osa kristinuskon valtavirtaa, on alettu länsimaisessa kristillisyydessä pitää kristinuskon etiikkaan sopimattomina ja jopa kristinuskon vastaisina. Toisin sanoen esimerkiksi perinteistä kristillistä etiikkaa ei pidetä enää kristillisenä tai hyvänä asiana, vaan sortavana ja alistavana suvaitsemattomuutena. Kristinuskoa vastaan hyökätään yhä enemmän lähimmäisenrakkauden tai ihmisoikeuksien nimissä, vaikka ihmisoikeudet perustuvat nimenomaan kristinuskolle ja mitään kristinuskoa ei ole ilman lähimmäisen rakastamista. Näin kristinuskoa pyritään nollaamaan sisältä päin, ikään kuin sen omista lähtökohdistaan käsin.

Täysin uusi ilmiö tämä ei tietenkään ole. Taustalla kummittelee 1800-luvun liberaaliteologiasta tuttu historian Jeesuksen ja uskon Jeesuksen erotteleminen. Sen mukaan todellinen historiassa elänyt Jeesus oli jotain muuta kuin opetuslapsien kuvittelema uskon Jeesus, josta muutama vuosikymmen myöhemmin kirjoitetut evankeliumit kertovat. Erottelun mukana seurasi lähes yliluonnollinen usko historiallis-kriittisen metodin mahdollisuuksiin kaivaa Raamatun kerrostumien alta esiin todellinen historiallinen Jeesus. Tuo usko ei kuitenkaan ajan myötä vaihtunut näkemiseksi, vaan usein eri tutkijoiden konstruktiot historian Jeesuksesta erosivat radikaalisti toisistaan tai olivat täysin ristiriidassa keskenään. Usein nämä konstruktiot vaikuttivat pikemminkin tutkijoiden oman ajattelun peilaukselta Jeesukseen kuin siltä, että niistä olisi saatu jotakin erityistä uutta historiallista tietoa.

Jeesus-tutkimuksella on tietenkin oma paikkansa enkä halua kiistää sen ansioita ja saavutuksia. Tässä lehdessä sitä harjoittaa N. T. Wright, joka peilaa Jeesusta perinteistä juutalaisuutta vasten ja rakentaa sitä kautta hyvin perinteisen kuvan Jeesuksesta. Jeesusta käsiteltäessä hankaluudeksi kuitenkin usein nousee oman ajattelun projektio Jeesuksesta, jolle tutkijatkaan eivät ole immuuneja. Silloin Jeesuksesta tehdään oman poliittisen ideologian nokkamies. Nykykiistoissa Jeesuksesta tehdään helposti arkkisuvaitsevainen, joka tuli maailmaan antamaan kaikkien kukkien kukkia ja hyväksymään kaiken mitä kuvitella saattaa lähimmäisenrakkauden nimissä. Historiallisesti tällöin ollaan kaukana totuudesta. Jeesus ei oman aikansa juutalaisena ollut mikään seksuaalisen vallankumouksen politrukki, vaan varoitti seuraajiaan siveettömyydestä.

Kirkossa käytävästä homoseksuaalisuutta koskevasta debatista onkin aistittavissa, että liberaalin puolen lopullinen päämäärä ei ole homoseksuaalien voimaantuminen, vaan Raamatun delegitimointi kirkon päätöksenteossa. Nimittäin liberaalin puolen argumentaatiossa ei vastaani ole tullut juurikaan tekstejä, joissa koko Raamatulle annettaisiin positiivinen merkitys tai relevanssi tänä päivänä. Yleensä tässä suhteessa parasta, mihin liberaalilla puolella pystytään, ovat epämääräiset viittaukset lähimmäisenrakkauteen tai Jeesuksen opetuksista rakkauden kaksoiskäskyyn.

Jeesuksen opetus toki kelpaa raamattuargumentaatioksi, eikä meidän missään nimessä tule unohtaa lähimmäisen rakastamista, mutta Raamatussa on paljon muutakin tekstiä kuin evankeliumit tai Jeesuksen opetus. Mikä rooli niille jää? Jeesus ei itse kirjoittanut ainoatakaan opetustaan ylös, vaan kaiken, mitä tiedämme Jeesuksesta, tiedämme apostolien kautta. Siksi on virhe nostaa Jeesuksen opetus apostolien muuta opetusta vastaan. Joko arvostamme apostolien opetusta kokonaisuutena eli koko Uutta testamenttia tai sitten emme arvosta mitään. Jos hylkäämme apostolien opetuksen kirjeteksteissä, hylkäämme lopulta Jeesuksenkin.

Minkäänlaista arvovaltaeroa ei ole sillä, mitä Matteus sanoo Jeesuksesta ja kristinuskosta ja sillä, mitä Paavali sanoo Jeesuksesta ja kristinuskosta, koska molemmat ovat apostolien opetusta. Argumentaatio, joka asettaa Jeesuksen opetuksen apostolien opetusta vastaan, hajottaa näin koko Raamatun ja kristinuskon yhtenäisyyden. Mitä lopulta kristinuskosta jää jäljelle, jos hyväksymme, että apostoleja ei tarvitse kuunnella? Jos apostolit olivat väärässä homoseksuaalisuuden suhteen, miksi he olisivat oikeassa Jeesuksen suhteen?

Kun apostolien opetus hylätään, eikä mitään sisällöltään määriteltyä tai rajattua kristillistä oppia jää jäljelle, voidaan kristinuskon nimissä opettaa mitä tahansa. Tämä ’mitä tahansa’ korvaa sitten uskontunnustusten määrittelemän apostolisen uskon. Autenttinen kristinusko puolestaan esittäytyy tällaiselle hämmennyksen teologialle lähinnä sortavana rakenteena, jota Jeesus ei ainakaan olisi hyväksynyt. Näin kristinusko on määritelty uudelleen siten, että ei ole enää kristillistä olla kristitty.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 4 | 2019

Kirkkopäivät 2019 sai lopulta sitä julkisuutta, jota se on hakenut postmodernilla populismillaan jo vuosia. Kyse oli paneelista, jonka osallistujaluettelosta nostettiin “kunniallisen” lehdistön tukema somekohu. Kohun keskipisteeseen joutui kansanedustaja, jonka ilmeisesti ei haluttaisi edustavan. Hän kun vastustaa jonkinlaista yleistä mielipidettä, jota kaiketi pyritään normalisoimaan yhteiskunnassa.

Halla-ahon kutsuminen Kirkkopäiville on epäilemättä mautonta. Hänen yhteytensä kristilliseen perintöön ei ole ollut yksiselitteisen myönteinen. Mutta yhtä mautonta on se, että toiseen poliittiseen laitaan asemoituvat puheenvuoron käyttäjät Ilkka Huhta ja Mikko Malkavaara protestoivat koko juhlia peruuttamalla oman tulonsa. Työvuoroja ei kirkossa saa järjestellä, mutta näköjään mielipiteen saa ilmaista jaloin. Kunhan eivät vain saisi myöhemmin tuomiota syrjinnästä.

Allekirjoittanutta on kuitenkin ihmetyttänyt se, että erään toisen poliitikon esiintymisestä ei noussut minkään sortin kohua. SKDL:n raunioille perustetun eurokommunistisen Vasemmistoliiton Andersson sai esiintyä Kirkkopäivillä kaikessa rauhassa. Hänkin on kansanedustaja ja sijoittuu poliittisen kentän äärilaitaan – tosin aivan toiseen laitaan kuin tuo edellä kammoksuttu puheenjohtaja. Ettei vain olisi päivillä piipahtanut lisäksi joku Vihreiden kansanedustaja (kuten sinne kutsuttu Touko Aalto; minulla ei ole tietoa kuuluuko kirkkoon)? Takavuosina puolestaan jotkut olisivat peruuttaneet tulonsa jo siksi, että ääneen päästettiin mammonan ylipappi Björn Wahlroos. Mutta ei. Kukaan ei protestoinut enää näitä ristiriitaisia hahmoja.

Itselläni ei ole poliittista kantaa eikä jäsenkirjaa. Minulle on yhdentekevää, kuka milläkin päivillä käy. Yllä olevat esimerkit paljastavat kuitenkin jotain erityisen mielenkiintoista kirkon nykytilasta. Ne osoittavat, että Kirkkopäivät on politisoitunut.

Kirkkopäivistä käyty keskustelu paljastaa myös, että Suomessa rakennetaan tällä hetkellä kovaa vauhtia amerikkalaista polarisaatiota. Sosiaalidemokratiaan samastuva valtakörttiläisyys yrittää luoda kuvaa kristillisestä oikeistosta, joka etenkin herätysliikkeiden kautta haluaa johtaa kirkkomme konservatiiviseen stagnaatioon. Huhta viittasi konservatiivikristittyjen ja oikeistopopulistien lähetymiseen Euroopassa (HS). Liekö tarkoittanut arvoliberaalia Laajasaloa. Helsingin Sanomat on muutenkin osallistunut saman viholliskuvan rakentamiseen. Lukijan näkökulmasta asetelma vaikuttaa kuitenkin huvittavalta. Lehden haastatteluun oli löydetty kaksi helluntaisaarnaajaa, jotka ilmoittivat tavalla tai toisella kannattavansa amerikkalaistyylistä arvokonservatismia. Kaksi neljästä miljoonasta.

Hyvä yritys sinänsä, mutta siihen jää pieni särö. Suomalaiset (kirkon piirissä toimivat) herätysliikkeet ovat maamme lähes ainoita tosiluterilaisia yhteisöjä (SLEY on julkaissut kaikki Lutherin pääteokset sekä myös Tunnustuskirjat; Kansanlähetyksessä myydään Pieperin Dogmatiikkaa; Raamattuopistolla luetaan Waltheria). Regimenttioppi on niiden piirissä kovaa valuuttaa. Uskontoa ja politiikkaa ei sovi sekoittaa. Jopa KD on jo pitkään määritellyt toimintansa kristittyjen toteuttaman politiikan, ei politisoituneen uskonnollisuuden kautta.

Kirkon vasemmisto tarvitsee kuitenkin olkinukkensa. Tarvitaan välineitä, joilla arvokonservatismi saadaan näyttämään pahalta, ja sen yhteys Raamattuun ja kirkon Tunnustuskirjoihin hämärretään. Yhtälö avautuu. Nimeämällä homoliittojen, sosiaalisen abortin ja naispappeuden vastustajat kristillisen oikeiston edustajiksi heidät saadaan samastetuksi “suuren saatanan” eli trumpilaisuuden kanssa. Mikä olisikaan vahvempi ase kirkkopolitiikassa.

Mutta kirkon herätysliikkeet eivät Piepereineen ja Tunnustuskirjoineen sovi tuohon kaavaan – ellei Raamattu itse sitten edusta ja synnytä kristillistä oikeistoa. Aika harva uskaltaisi mennä väitteissään niin pitkälle. Siksi ainoa todellisesti uskontoa ja politiikkaa sekoittava joukko kirkossa on punavihreä arvoliberalismi, joka haluaa kirkon toimivan omien arvojensa ja normiensa mukaan.

Ongelman teologinen syy on pitkään tunnettu. Kulttuuriprotestantismi on itse luopunut regimenttiopista – itse asiassa jo sata vuotta sitten. Kun Saksan luterilaisuus muuttui uuskantilaisuudeksi ja Herrmann nimesi “uskonnon arvoelämykseksi” (lukekaa Eeva Martikaisen loistava analyysi), moraali nousi uskonnon keskiöön. Lundissa tämä liitettiin käsitykseen arjen kutsumuksesta. Niinpä kristillisyys ei monille merkitse muuta kuin “vastuullista” (mitä se milloinkin on) elämää kirkon jäsenenä ilman uskonnon ulkonaisia tuntomerkkejä. Ja tämän ihanteen mukaanhan Kirkkopäivätkin järjestetään: kaikkien jäsenten ja vähän muidenkin yhteiskunnan edustajien “arvovapaa” (heh heh) yhteentulo.

Kirkolla ei tuossa tulkinnassa nähdä enää erityisesti (hengellisen regimentin mukaista) uskoa synnyttävää ja ylläpitävää tehtävää. Sen sijaan arjen uskontoa on maallisen regimentin toteuttaminen vakaumuksista tai uskon sisällöstä välittämättä. Aikamme muusta keskustelusta on havaittu, että sama näkemys on vähitellen muuttamassa sekä KMN:n että Luterilaisen maailmanliiton käsitystä lähetystyöstä (joka siis muuttuu yhteiskunnallisten prosessien synnyttäjäksi). Regimenttioppi katoaa, ja teologisesti sanoen “vanhan lihan” ansiosta nimenomaan lain ja evankeliumin hallitsema hengellinen työ pudotetaan pois.

Jos kirkon eliitti haluaa korjata kuvaa siitä, että kirkon poliittista peliä pelataan vain yhteen päätyyn arvoliberalismin ehdoilla, se voi helposti ottaa käyttöön aikamme uuden iskusanan “turvallisesta tilasta”. Kirkon tunnustukselliselle väelle, joka jostain syystä haluaa vielä pitää kiinni Raamatusta ja luterilaisesta perinteestä (rikkomatta missään olennaisessa kohdassa näitä vastaan), tulee taata turvallinen tila kirkon kentässä. Tämä pitää sallia vähemmistön ehdoilla. Se tulee järjestää siitä huolimatta, että niin kirkossa kuin yhteiskunnassa on paljon niitä, jotka tulevat suuttumaan tuon tilan sallimisesta. Sanomattakin on selvää, että jos kirkon johto ei tällaiseen nöyrry, se on vallan ja alistajan puolella.

• Timo Eskola

Perusta 3 | 2019

Länsimaisia protestanttisia kirkkoja vaivaavalla liberalisoitumiskehityksellä on merkittävä vaikutus kirkkojen ykseyspyrkimyksiin. Sen myötä perinteiset kirkkokuntarajat ovat muuttuneet yhä häilyvämmiksi ja menettäneet merkitystään. Suuret kristikuntaa jakavat linjat eivät ole entiseen malliin enää kirkkokuntien välillä vaan kirkkokuntien sisällä. Ennen kirkkoja erottivat kysymykset erilaisista raamatuntulkinnoista, mutta nykyään kirkkojen sisällä keskustellaan siitä, tuleeko Raamattua ylipäätään ottaa enää tosissaan. Erimielisyydet kirkkokuntien sisällä ovat näin monesti suuremmat kuin kirkkokuntien välillä.

Tässä tilanteessa kirkkojen sisälle syntyy uusia jakolinjoja ja kirkkojen välille uusia yhteyslinjoja. Lähes kaikissa länsimaisissa kirkoissa on tapahtunut jako liberaaleihin ja konservatiiveihin tai klassiseen kristinuskoon pitäytyviin ja sitä muokkaamaan pyrkiviin tahoihin. Konservatiivit ovat usein lähempänä toisen kirkkokunnan konservatiiveja kuin oman kirkkokuntansa liberaaleja. Sen vuoksi kirkolliset yhteyskysymykset menevät uusiksi. Alttariyhteyttä ei välttämättä ole oman kirkon sisällä, vaikka samaan aikaan se voi olla oman kirkon ulkopuolisten kanssa. Joskus saattaisi olla mahdollista edetä ekumeniassa kahden eri kirkkokunnan konservatiivisten ryhmittymien välillä, mutta ei koko kirkkojen kanssa.

Kirkkojen ekumeenisissa pyrkimyksissä on törmätty lasikattoon, eikä nopeaa ekumenian etenemistä ole näköpiirissä, vaikka uusia avauksia yritetäänkin tehdä. Syynä on todennäköisesti se, että liberalisoitumiskehitys tekee monista kirkoista ekumeenisesti epäluotettavia keskustelukumppaneita. Evankelisluterilainen kirkko menee liberalisoituessaan koko ajan kauemmaksi ekumeenisista kumppaneistaan. Kun yhdestä kysymyksestä päästään sopuun, on seuraavassa asiassa otettu jo uusi kanta, joka muodostuu ekumeeniseksi ongelmaksi. On vaikea rakentaa siltoja, jos vastaranta siirtyy koko ajan kauemmaksi.

On syntynyt uusia ekumeenisia ongelmia, joita ei viitisenkymmentä vuotta sitten tunnettu ollenkaan. Naispappeudesta on tullut uusi kynnyskysymys, josta esimerkiksi Kuopion piispa Jari Jolkkosen mukaan ei pidä ekumenian vuoksi luopua. Samoin tulee käymään samaa sukupuolta olevien avioliittojen kanssa, mikäli sellaiset joskus hyväksytään. Vastapuoleen on mahdotonta luottaa keskusteluissa, jos tiedetään, että se edustaa kahdenkymmenen vuoden päästä todennäköisesti täysin toista kantaa, kuin mitä se nyt edustaa.

Toisaalta liberalisoituminen aiheuttaa myös jo solmittujen yhteyksien hajoamisen. Samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksyminen sai maailman suurimman luterilaisen kirkon, Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon katkaisemaan suhteensa Ruotsin luterilaiseen kirkkoon ja Yhdysvaltain suurimpaan luterilaiseen kirkkoon, ELCA:an. Mekane Yesus ei anna ehtoollista Ruotsin luterilaisen kirkon tai ELCA:n jäsenille eikä päästä heitä opettamaan tilaisuuksissaan. Katkos on siis totaalinen ja muistuttaa, että kyseessä on hengellisesti vakava asia.

Aavisteltavissa on, että sama yhteyden katkos on edessä myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon suhteen, mikäli se hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliitot. Yhteyden katkos etelän kirkkoihin tulee olemaan kova haaste pohjoisille kansankirkoille. Jos pitäisi valita ollako ehtoollisyhteydessä homoavioliitot hyväksyneen jäseniään menettävän pohjoisen kansankirkon kanssa vai maailman suurimman kasvavan luterilaisen kirkon kanssa, monen valinta ei ehkä osuisi omaan kirkkoonsa. Varsinkin Etiopiassa työskenteleville lähetysjärjestöille tämä tulee olemaan vaikea pala. Joka tapauksessa hyväksymällä samaa sukupuolta olevien liitot kirkko ajaa itsensä täydelliseen ekumeeniseen marginaaliin.

Hieman yksinkertaistaen voisi esittää, että on muodostumassa kaksi erilaisista lähtökohdista nousevaa tapaa tehdä ekumeniaa. Ensimmäinen ekumenian tekemisen tapa lähtee postmodernin relativismin lähtökohdista. Oma hengellinen perintö on tällöin jo lähes hylätty eikä opillisella kysymyksenasettelulla ole kovinkaan suurta väliä. Siksi halutaan vallan ja merkityksen vuoksi saada omalle toiminnalle isompien kirkkokuntien tuki. Voidaan siis hakea yhdistymistä, koska sillä ei nähdä olevan opillisesti suurta merkitystä.

Toinen ekumenian muoto on oman perinteen ja tunnustuksen tosissaan ottava ekumenia. Sen lähtökohta on siinä, että etsitään yhteyttä, koska siihen Raamattu ja oma perinne kehottaa. Vain jälkimmäinen ekumenian muoto voi olla hedelmällistä. Ekumenia on lopulta mahdollista vain sellaisten kirkkokuntien välillä, jotka pitävät kiinni omasta tunnustuksestaan ja perinteestään. Vain silloin voidaan aidosti etsiä yhteyttä.

Ylätason rakenteiden lisäksi ruohonjuuritasolla ollaan käymistilassa. Nuori sukupolvi ylittää herätysliikerajat ja jopa kirkkokuntarajat. Uudenlaisia yhteyksiä syntyy koko ajan esimerkiksi lestadiolaisen liikkeen ja muiden herätysliikkeiden välille. Myös ylätasolla syntyy ennakoimattomia kirkollisia yhteistyökuvioita, jotka eivät ole sidottuja vanhoihin malleihin. Tässä lehdessä esitellään Bishoftun kirje kirkoille, joka on mielenkiintoinen yhteistyökuvio lähetystyön suhteen. Ekumeenisessa käymistilassa Raamattuopistokin on intoutunut kääntämään paavin kirjoja suomeksi.

Merkittävä ekumeeninen ilmiö on myös nuorten teologien valuminen vanhoihin kirkkokuntiin. Tässä lehdessä saamme yhden esimerkin siitä. Entinen Perusta-lehden toimituksen jäsen sekä Suomen Raamattuopiston työntekijä Juho Sankamo vaihtoi luterilaisesta katoliseen kirkkoon viime vuonna. Päätimme kysyä, mikä tähän oli syynä. Hänen kirjoituksensa äärellä voimme kysyä, mitä meidän luterilaisina pitäisi tehdä paremmin. Lukija tehköön itse johtopäätökset.

• Santeri Marjokorpi

Perusta 2 | 2019

“Minulla ei ole teille mitään sanottavaa.” Suurin piirtein näin aloitti luennoitsija taannoin melko kalliissa koulutusseminaarissa, johon ystäväni oli ilmoittautunut. Kuulostaahan tämä nöyrältä, mutta jotenkin tuntuu, että osallistujan kannalta asetelma ei ollut aivan toivottu. Tulee mieleen nuoruusvuosilta isäni hämmennys melko kalliista (sen ajan hintatasossa) kitarakurssista, johon olin saanut osallistua. Muutaman kerran pituisen kurssin lopussa kävi niin, että pienessä sivumyötäisessä paikalle saapunut muusikko antoi viimeisen tunnin vapaaksi. No, kouluahdistustaan elävät nuoret pojat olivat asetelmasta ihan mielissään, mutta maksumiehen paikalla ollut isäni oli asiasta hieman toista mieltä.

Aikamme pastorit joutuvat tavan takaa tilanteeseen, joissa heille melko suorin sanoin kerrotaan, mitä vihkiäisissä tai koulun joulujuhlassa olisi hyvä sanoa ja mitä taas ei sovi sanoa. Tämä saatetaan kuulla myös median edustajilta, kun sovitaan seurakunnan toimintaan liittyvästä jutusta tai pyydetään hartauskirjoitusta. Asioita ei saa sanoa kovinkaan suoraan. Ja jos sanotaan, niin pian seuraavat syytökset uskonnollisesta pakkosyötöstä.

Median edustajat ovat jo pitkään ohjeistaneet, mitä kirkon ja sen pastoreiden tulisi mistäkin asiasta sanoa – tai mistä vaieta. Journalistit tuntuvatkin olevan kovia teologeja. He tietävä tarkkaan, mitä kirkon pitäisi tänä päivänä uskoa. Minua on naurattanut kovasti se, että samojen journalistien mukaan lehdellä tai kanavalla ei ole tietenkään minkäänlaista teologista oppiperustaa tai ohjelmanjulistusta. Ei ole edes käsitystä siitä, minkä kirkon tunnustusperinteeseen he noin yleisesti ottaen liittyisivät. Ei tietenkään. Heidän käsityksensä teologiasta perustuu aivan samaan lähtökohtaan kuin heidän ohjeensa pastoreille: täydelliseen diletantismiin.

Hieman saman kaltainen oli ongelma silloin, kun eräs kirkkomme johtavista paimenista totesi julkisuudessa, että uskosta ei pidä nyky-yhteiskunnan keskellä puhua. Se ilmeisesti eriarvoistaa ihmisiä, tekee kirkon jäsenistä kahden tason kansalaisia ja johtaa syrjintään. Kirkon tehtävänä ei ole vaatia kastetuilta kristityiltä uskoa. Hups.

Usko on Uuden testamentin tärkein kristillistä identiteettiä kuvaava termi. Jeesuksen kaikkein tunnetuin ohjelmanjulistus sanoo heti evankeliumien alussa: kääntykää ja uskokaa evankeliumi. Luokseen tuleville syntisille ja sairaille Jeesus sanoo: sinun uskosi on sinut pelastanut. Ja yleinen teesi evankeliumin lopuksi toteaa: “Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16).

Paavali on puolestaan uskonvanhurskauden apostoli. “Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” Luotamme uskonvanhurskauteen. Juuri se on kaiken ahdistavan uskonnollisuuden, uskonnollisen väkivallan ja lakihenkisyyden vastakohta.

Tässä on Paavalin ihmeellinen, kaikista sidoksista ja ihmisen manipuloinnista vapaa sanoma: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon… Se ei perustu ihmisten tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8). Juuri tämä kristinuskon painotus on meille luterilaisille tärkeä. Lutherin johtama uskonpuhdistus oli ennen muuta paluuta uskonvanhurskauden sanomaan. Yksin uskosta, yksin armosta – sola fide, sola gratia.

Entä sitten, kun joku sanoo jotain? Juuri parhaillaan on Helsingissä menossa kohu Vuosaaren kirkkoherrasta, joka uskalsi todeta julkisuudessa, että Jeesus pelastaa. Vain Jeesus. Ja siksi ihmisen, myös kaikkien kirkon jäsenten, on tarpeen joka päivä palata Jeesuksen luokse. Näin hän kirjoitti: “Elämäsi tärkein kysymys on: uskotko Jeesukseen vai et? Sillä jokaisen ihmisen on vastattava tähän kysymykseen ennemmin tai myöhemmin. Eikä kukaan voi vastata siihen sinun puolestasi. Jos et ole varma siitä, uskotko Jeesukseen, et voi olla myöskään varma siitä, pääsetkö taivaaseen.”

Onko tämä outoa? Näinhän katekismuskin opettaa: jokapäiväisessä parannuksessa ja uskossa. Jos pastori tai kirkkoherra ei opeta ja julista näin, hän ei ole tehtäviensä tasalla. Pääkaupunkiseudulla asiasta nousi kuitenkin kohu. Lehtitietojen mukaan jopa Vuosaaren seurakunnan sisällä mielipiteet alkoivat jakautua. Pastorin puhe ei saisi olla “pelottelua” eikä “syntiluettelon listaamista”. Syynä ei liene se, että Vuosaaressa kaikista maailman paikoista on lakattu tekemästä syntiä. Ongelmana näyttää pikemminkin olevan se, että papille kerrotaan varsin suorasanaisesti, mitä kirkko saa opettaa ja mitä ei. Ja nuo ohjeet eivät enää nouse Raamatusta. Eivät edes katekismuksesta. Sen sijaan ihmisten tulee saada elää niin kuin haluavat. Tähän ei ole mitään sanottavaa. Ja viimeinen tunti vapaaksi.

• Timo Eskola